Julkaistu: Venäjänkielinen alkuteos »Отъ рабочаго контроля къ рабочему управленiю въ промышленности и земледелiи». Москва: Жизнь и знание, 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Työväen kontrollista työväen hallintaan teollisuudessa ja maanviljelyksessä». Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Vallankumouksen kehitys on asettanut työväenluokan ratkaistavaksi jättiläismäisen ja monimutkaisen tehtävän. Jo pitkän aikaa ovat olosuhteet valtavasti työntäneet sitä kontrollin järjestämiseen, tuotantoon ja jakeluun nähden, mutta nyt olosuhteet vaativat yhtä valtavasti tuotanto- ja jakelusuhteitten säännöstelemistä.
V. 1917 lokakuuhun saakka työväenluokka oli melkein voimaton ryhtymään päättäviin toimenpiteisiin saboteeraavia teollisuudenharjoittajia vastaan. Itsepuolustuksen tärkeimpänä toimenpiteenä sabotagea vastaan oli kontrolli, joka antoi jonkinlaisen mahdollisuuden paljastaa teollisuudenharjoittajat itse vehkeilyn harjoittamisessa. Lokakuun vallankumouksen jälkeen on työväenluokalla kokonaisuudessaan täysi tilaisuus poistaa saboteeraavat teollisuudenharjoittajat valtaelimiensä: edustajaneuvostojensa ja Kansankomissarien Neuvoston kautta. Vielä enemmän: jo viime vuonna alkoivat yksityisten liikkeitten työläiset erinäisissä tapauksissa poistamaan työnantajia ja kysymättä heiltä lupaa, ottivat huolekseen kaikki järjestelytehtävät, liikkeen koko hoidon. Haluavatko he sitä vai ovatko haluamatta, mutta heidän edessään on tälläisissä tapauksissa ei ainoastaan kontrollitehtävät, vaan juuri teollisuuden säännösteleminen sanan laajimmassa merkityksessä.
Pankkien kansallistuttaminen pakottaa ottamaan uuden, päättävän askeleen samaan suuntaan. Näihin saakka on työväen kontrolli tavallisesti ollut voimaton asian rahalliseen puoleen nähden. Tehdaskomitea näki ainoastaan sen, minkä tehtaan hallinto taikka johtokunta näki tarkoituksenmukaiseksi näyttää. Ja se näytti aina vain mitättömän osan. Ja tietäessään yhden osan tehdaskomitea tunsi usein, ettei se kontrolleeraa tehtaan hallintoa, vaan hallinto ohjaa sitä kuten sokeata minne vain haluaa.
Tilanne on nyt muuttunut siinä määrin, että tehdaskomiteat ryhtyvät yksinkertaisesti poistamaan työnantajia ja hänen edustajiansa. Komiteoilla ei ole enää kauppasalaisuuksia eikä muitakaan sellaisia puolia, joissa työnantaja entiseen tapaan olisi täydellinen »isäntä».
Olosuhteet muodostuvat sellaisiksi, että tehdaskomiteat muuttuvat liikkeitten täydellisiksi isänniksi.
Tähän on johtanut vallankumouksemme koko kehitys, se oli laajenevaksi paisuvan luokkataistelun välttämätön tulos. Proletariaatti ei kulkenut tätä päämäärää kohti siinä määrin, missä määrin siihen johtivat sitä olosuhteitten eri seikat. Sen täytyi yksinkertaisesti tehdä se, mitä näissä olosuhteissa ei saattanut olla tekemättä.
Mutta ei saata olla sanomatta, että siinä tilanteessa, jonka ovat luoneet niin sanoaksemme olosuhteet eivätkä ihmiset, on omat vaaralliset puolensa. Ja kaikkein vaarallisin puoli on siinä, että tätä tietä kulkiessamme me lähestymme liian hitaasti, suurella voimien tuhlauksella, todellista teollisuuden säännöstelemistä.
Liian kauan olemme olleet ryhtymättä päättäviin toimenpiteisiin kasvavaa taloudellista rappiotilaa vastaan. Liian kauan on työväenluokka tajuamatta kaikella tarvittavalla selvyydellä, että sen on välttämätöntä luoda uutta elämää itseään eikä muita varten.
Tehdaskomitea on monessa suhteessa kapitalistisen työnantajan jälkeläinen. Kaikkia teollisuussuhteita se katselee ennen kaikkea mainitun tehtaan taikka liikeyrityksen silmillä. Sen ensimäinen tehtävä on — antaa puheenaolevan tehtaan taikka liikeyrityksen työläisille mahdollisuus elää raskaan ajan ohi. Tämä seikka määrittelee sellaiset toimintatavat, jotka ovat omiaan ei lähentämään, vaan työntämään meidät kauemmaksi nykyisyyden perustehtävästä, kaikkien taloudellisten suhteitten tietoisesta ja suunnitelmallisesta säännöstelemisestä.
Ottakaamme muutamia esimerkkejä, osittain todellisesta elämästä, osittain vain kuvitteluja. Otaksutaan, että meidän edessämme on puuvillatehdas jossakin Vladimirin läänissä, joka on seisonut jo kaksi kuukautta. Liikkeenharjottaja on jo lokakuussa pysäyttänyt tehtaan syyttämällä polttoaineen ja raaka-aineen puutetta. Otaksukaamme, että marraskuussa työläisten edustajain tarkasti harkittua asiaa ovat työnantajan väitteet pääpiirteissään vahvistuneet. Me saatamme myöntää tämän, sillä yleinen tilahan on nyt todellakin sellainen, että useille tehtaille on mahdotonta hankkia riittävää määrää raaka-ainetta ja polttoainetta.
Jouduttuaan tällaiseen tilaan tehdaskomitea ryhtyy toimimaan puheenaolevan liikkeen työläisten edustajana. Tarkastettuaan varastoja se esimerkiksi huomaa suuret määrät valmista, mutta myymätöntä kangastavana, jota työnantaja on keinottelutarkotuksessa seisottanut. Komitea, juuri siitä syystä, että se on ennen kaikkea koko puheenaolevan liikkeen työläisten edustuslaitos, arvostelee varastoja yhdeltä ainoalta näkökannalta: voivatko nämä varastot muodostaa rahaston työpalkkojen maksamista varten? Jos osottautuu, että kankaitten myynnin jälkeen voidaan suorittaa joulukuun ja myöhemmin tammikuun palkat ja että vielä joitakin rahamääriä jää polttoaineen ja raaka-aineen hankintaa varten, jos sellaisia markkinoilla osottautuisi, niin komitea katsoo suorittaneensa tehtävänsä loistavasti.
Tietysti tehdaskomitea koettaa saavuttaa mahdollisimman suuren hyödyn kangastavaran myynnistä. Jos se esimerkiksi omaa tarvittavat suhteet, niin se lähettää huomattavan osan tavaroita viljarikkaisiin lääneihin vaihtaakseen niitä vastaan viljaa. Mutta tällöinkin se tulee toimimaan ensi kädessä juuri puheenaolevan liikkeen työläisten edustuslaitoksen tavoin. Aavistamattakaan yleistä elintarvetilannetta, huolimatta mistään yleisistä elintarve- ja varustamissuunnitelmista, se yksinkertaisesti yrittää hankkia mahdollisimman suuren määrän elintarpeita oman tehtaansa työläisille ja lähiseudun väestölle.
Kieltämättä tällainen toiminta aiheutuu teollisuuskeskustojen ja -läänien elintarveasiain epätoivoisesta tilasta. Mutta yhtä kieltämätöntä on, että tällainen toiminta vaikeuttaa äärimäisyyteen saakka elintarveasiain kauhistuttavan tilan korjaamista. Yhtenäinen, säännöllisesti toimiva elintarvejärjestelmä käy mahdottomaksi.
Tämän yhteydessä voidaan jättää koskettelematta eräisiin tehdaskomiteain toiminnan yksityiskohtiin. Niinpä esim. myydessään osan kankaita komitean on tavallisesti pakko jättää mainitun tehtaan työläisiä varten huomattavasti suuremman osan kankaita, mitä yleisen varustamissuunnitelman mukaan pitäisi jättää. Vielä enemmänkin: toisinaan on heille yleensä jätettävä enemmän tavaraa kuin mitä he ja heidän perheensä tarvitsevat. Sama saattaa uudistua sokeritehtaissa, kalossi-, kenkä- y.m. tehtaissa.
Tietenkin kaikki nämä ovat — pikkuseikkoja, joilla ei juuri ole huomattavaa välitöntä vaikutusta yleiseen elintarve- ja varustamistilaan. Mutta nämä pikkuseikat ovat kuvaavia. Ne osottavat vieläkin kerran, että tehdaskomiteat useinkin toimivat juuri oman liikkeen työläisten edustuslaitoksenksena. Ollessaan täydelleen sidottu näihin työläisiin, komiteat suurimmaksi osaksi eivät voikaan toisin toimia.
Teollisuuskeskuksen taikka teollisuusalueen tehdasneuvottelu johtaa pois vain vähäisessä määrässä tuontapaisesta tilasta. Tällaisessa neuvottelussa voidaan saavuttaa ainoastaan kompromissi ryhmäetujen välillä, jotka ennen kaikkea esiintyvät tehdaskomiteoissa. Kehitys eri liikkeen työläisten erikoistarpeista kulkee liian hitaasti kyseessäolevan teollisuuden alan vaatimuksia kohti ja vielä hitaammin kohoaa koko yhteiskunnan taloudellisiin tarpeisiin saakka. Kuitenkin olosuhteet vaativat kaikkein nopeimpia ja päättävämpiä toimenpiteitä koko yhteiskunnan tuotannon ja jakelun säännöstelemiseksi.
»Neuvostojen tasavallan» asemasta me nojaamme työläisten omaperäisten työkuntain tasavaltaan, jollaisiksi kapitalistiset tehtaat ikäänkuin muodostuvat. Koko yhteiskunnallisen tuotannon ja jakelun nopean säännöstelemisen toimenpiteitten asemasta, jotka, väitettäköönpä sitä vastaan mitä tahansa, esiintyvät askeleena yhteiskunnan sosialistista järjestelyä kohti, — me näemme anarkistien itsenäisiä tuotantokommuneja muistuttavien haaveitten käytäntöä.
Tästä tilanteesta on välttämättä löydettävä ulospääsy. Ja tämän ulospääsyn viitottaa jo elämä.
Tehdaskomiteat siirtyvät liian hitaasti todelliseen teollisuuden säännöstelemiseen.
Teollisuuden täydellinen säännösteleminen tietenkin välttämättä vaatii mitä erilaisimpien seikkojen inventoimista, jotka koskevat poltto- ja raaka-aineita, kuljetusneuvojen tilaa, liikkeitten teknillisiä varustuksia, niitten mahdollista tuottavaisuutta, korjausten välttämättömyyttä ja mahdollisuutta sekä vanhojen koneitten täydellistä vaihtoa uusiin j.n.e. Tällainen täydellinen ja kaikinpuolinen inventoiminen on tällä hetkellä mahdotonta. Taloudellisen kehityksen edellinen kausi loi ainoastaan heikon alun tähän tarvittaville laitoksille. Kapitalistista taloutta kokonaisuudessaan säännöstelivät ei ihmisen tietoinen tahto, vaan alkuvoimain tapainen kysynnän ja tarjonnan leikki, kilpailu, hintojen vaihtelu ja niiden vaikutus eri liikkeitten kohtaloon. Ei ollut mitään suunnitelmallisuutta yksien liikkeitten sulkemisessa, toisten laajentamisessa, kolmansien avaamisessa. Kaiken tämän määrittelivät ennakkolaskuun taipumattomat markkinasuhteet. Teollisuuden hajautuminen eräitten alojen pikkuliikkeitten kesken vielä enemmän lisäsi luotettavien tietojen saannin vaikeuksia. Kunkin liikkeenharjoittajan pyrkimys työntää kilpailullaan pois muut johti siihen, että inventtaukselle tärkeät tiedot salattiin »kauppasalaisuutena.»
Paremmalla kannalla ovat asiat niillä aloilla, joilla suuremmat liikkeet ovat alkaneet yhtymään osuuskunniksi, syndikanteiksi ja trusteiksi; asiallisesti ne ovat vähitellen ruvenneet muodostumaan yhdeksi, yhteisen johdon ja hallituksen alaiseksi liikkeeksi. Tässä on sokea markkinoihin alistuminen alkanut vaihtua markkinoita hallitsevaan herruuteen; ainakin sellainen on lujittuvien teollisuusyhtymäin tarkoitus. Ja lähestyäkseen tätä päämäärää syndikaattien ja trustien on täytynyt järjestää tuotannon ja kulutuksen tilastotyö: laskettava odotettavissa oleva kysyntä esim. kivihiilelle, määriteltävä tarkalleen käytännössä olevien sekä syndikaattiin liittyneitten että sen kilpailijain kaivosten mahdollinen tuotantomäärä, tutustuttava työvoimamarkkinain tilaan jne.
Kehityksessään on syndikaattien järjestämä tilasto vallannut yhä laajemman alan. Tosiaankin, kivihiilen kysynnän määrittelee osittain sekin, kuinka paljon tulee tuotettua naftaa ja minkälaiset hinnat sille määrätään. Hyvän sadon tullessa kasvaa rautatieliikenne; siis vetureita varten tarvitaan enemmän kivihiiltä ja samaan aikaan voidaan alentaa työpalkkaa. Uusien rautateiden rakentaminen vaatii niin ja niin monta miljoonaa puutaa kiskoja; raudan sulattamiseen ja kiskojen valmistukseen siis tarvitaan niin ja niin monta lisämiljoonaa puudaa kivihiiltä. Lyhyesti sanoen turvatakseen itsensä erilaisista satunnaisuuksista, hallitakseen todellisuudessa markkinasuhteita syndikaatin täytyy järjestää laaja tilastotyö ja antaa lukumäärätiedot sellaisista ilmiöistä, jotka ovat ainoastaan kaukaisesti sidotut sen omaan tuotantoalueeseen.
No niin, niillä teollisuusaloilla, joilla meidän taloudellisen historian edellisellä kaudella syntyivät kartellit, syndikaatit ja trustit, on jo yhtä ja toista tehty siihen suuntaan, että tuotannon ja kulutuksen tilastotyö luistaisi. Nämä ovat — niin sanotun »raskaan teollisuuden» erilaisia aloja, naftan ja kivihiilen tuotanto, malmin sulatus, raudan, teräksen ja kiskojen tuotanto, konerakennuksen suurteollisuus jne. Korkean tason yhteenliittymisessään on myöskin saavuttanut sähköteollisuus.
Pankootpa vastaan kuinka useat tahansa, estelköötpä kuinka hyvänsä, meidän täytyy ja on jo täytynyt siirtyä työväen kontrollista kaikkien teollisuussuhteitten säännöstelemiseen. Ja tuntukoon se kuinka arveluttavalta tahansa, niin on sanottava suoraan: tämä säännösteleminen vastaa täydellistä kapitalistien poistamista liikkeistään. Tässä ei auta mikään; meidän täytyy ryhtyä »sosialistisiin kokeiluihin» kuten hermostuneesti hihittäen vastustajamme nimittävät sitä kaikkien taloudellisten suhteitten suuremmoista murskaamista, johon olosuhteet ovat meidät pakottaneet ryhtymään, ja johon me ryhdyimme aikoja sitten, jo kesällä v. 1917, aavistamatta, mihin meidät johtaa olosuhteitten armoton, rautainen logiikka.
Niin, on sanottava suoraan: se, mitä Venäjän työväenluokan nyt täytyy tehdä, on kapitalismin poistamista ja koko talouden uudesti luomista uusilla, sosialistisilla perusteilla. Ja uudelleen, yhä uudelleen on toistettava eivät mitkään »haaveelliset teoriat», eikä kenenkään »tolaltaan horjahtanut äly», eikä yleensäkään yksityisten henkilötten vapaa tahto, eipä edes työväenluokan vapaa päätös ole meitä työntänyt tälle puolelle; meillä ei ole yleensä muuta valintaa, paitsi koko teollisuuden säännösteleminen työväenluokan toimesta. Mutta tämä säännösteleminen sen vuoksi, että sitä toteuttaa työväenluokka ja juuri siitä syystä, että kapitalistiset liikeyrittäjät karisevat pois laajaksi leviävän vallankumouksellisen taistelun kuluessa, on mahdollista vain sosialistisena säännöstelemisenä.
Se on tajuttava ja sanottava suoraan. Silloin sitä, jota me näihin saakka olemme tehneet pakotetusta ummessa silmin, epäröiden, tinkien, sietämättömällä voiman ja ajan tuhlauksella tullaan tekemään tietoisesti, suunnitelmallisesti, katsomalla kauvemmas eteenpäin.
Se, mitä toiminnastamme tulee, ei riipu yksinomaan meistä. Onko kohtalonamme oleva kehityksen korkeimmalla asteella toistaa kansallisessa mittakaavassa Parisin Kommunin kohtalo, vai osottautuvatko nämä toimenpiteet sosialismin mahtavaan maailmaan johtaviksi vakaviksi askeleiksi, — sen määrittelevät kansainvälisen tilanteen kaikki seikat? Tärkeätä on yksi seikka: meidän edessämme ei ole valintaa; näihin toimenpiteisiin on meidät johtanut kapitalistisessa maassa purkautuneen vallankumouksen sisäinen logiikka.
No niin, teollisuuden syndikoidut alat ovat luoneet jotakin sellaista, mitä voidaan ja on välttämätöntä käyttää hyväkseen ryhdyttäessä uudestiluomaan teollisuutta uusilla perusteilla.
Ne eivät ole jättäneet meille ainoastaan tuotannon ja kulutuksen säännöllisen ja laajan inventoimisen idut, vaan ne ovat luoneet myöskin eräitä teollisuuden todellisen säännöstelemisen metodeja (menetelmiä). Ja näitä metodeja meidän täytyy ei ainoastaan käyttää hyväksemme jo syndikoiduilla teollisuuden aloilla, vaan on myöskin vietävä ne muillekin aloille.
Teollisuuden kehityksen kapitalistinen kausi jätti meille vain joitakin tuotannon ja jakelun inventauksen (tilaston) ituja. Ja nämäkin idut muodostuivat vain teollisuuden muutamilla aloilla. Tosin ne olisivat tärkeimpiä, perusaloja, johtavia aloja: vuoriteollisuus tämän sanan laajassa merkityksessä ja siihen liittyvä metallurginen suurteollisuus.
Mutta toisillakin aloilla on vissi inventtaus mahdollinen. Sellainen on esimerkiksi keskusalueelle niin tärkeä puuvillateollisuus. Erilaatuisen polttoaineen ja varsinkin puuvillan paljous, jota tämä teollisuus voi käyttää v. 1918 syksyyn saakka, voidaan jo nyt (tammikuussa) määritellä eräitä käytännöllisiä tarkotuksia varten erittäin varmasti. Ja jo pitkän aikaa voidaan sanoa ja on sanottava, että tämä paljous on riittämätön: se on monta kertaa pienempi sitä, minkä kehruu- ja kutomatehtaat kykenisivät jalostamaan, jos ne työskentelisivät täydellä höyryllä ja käyttäisivät kaiken käsilläolevan teknillisen koneiston. Tämä paljous tuskin riittäisi antamaan työtä kaikille kutomotyöläisille, vaikkapa ne työskentelisivät yhtä vuoroa ja tietenkin 8-tunnin työpäiviä.
Tämän tosiasian tietävät kaikki, mutta näihin saakka ei ole siitä tehty kaikella tarpeellisella ankaruudella kaikkia taloudellisia johtopäätöksiä.
Kun tehdas pysähtyy polttoaineen taikka raaka-aineen puutteen vuoksi, niin työväen komitean pyrkimykset luonnollisesti suuntautuvat ennen kaikkea yhteen ainoaan suuntaan: löytää, hankkia puuvillaa ja polttoainetta sekä antaa työläisille mahdollisuuden elää siihen saakka, kunnes taas onnistutaan laskemaan tehdas käyntiin. Jos tehtaalla on itsellään huomattavia varastoja valmista tavaraa, niin toinen tehtävä — rahavarojen hankinta, joilla työläiset voisivat elää, — järjestyy toistaiseksi erikoisetta vaikeuksitta myymällä valmista tavaraa. Mutta puuvillan ja polttoaineen etsiskelyissä on kestettävä kuvaamattomat vaivannäöt. Yhdessä paikassa annetaan välttelevä vastaus, toisessa — luvataan jotakin sangen epämääräisin lauseparsin, kolmannessa — neuvotaan koettamaan onnea vielä siellä ja siellä laitoksessa, missään ei vastata täysin kieltävästi. Kaikki jättää tehdaskomitealle toiveita puuhansa onnellisesta ratkeamisesta. Mutta aika kuluu, tehdas seisoo, työläiset nääntyvät ikävässä toimettomuudessa, kangasvarastot hupenevat varastoista ja pian tulee välttämättömäksi avustuksen saanti valtion varoista. Taloudellisesti ei ole suurtakaan eroa, jos kulungit tehtaan pysähdyksen aikana tullaan korvaamaan työnantajain pääomista. Kuitenkin tässäkin on sanottava, että niitä voitaisiin käyttää paljon tarkoituksenmukaisemmin yhteiskunnalliselta kannalta katsoen.
Olkoonpa, että tehdas seisoisi ainoastaan yhden kuukauden ajan ja sitten lähtisi taas käyntiin. Tässäkin tapauksessa mainittu tehtaan 10,000 työläistä pakollisen työttömyyden vuoksi eivät tuottaneet mitään. Olkoonpa, että he ovat saaneet elämisvarat myydyistä kangastavaroista tulleista tuloista. Kankaat olivat aikaisemmmin valmistettuja, ja niitten työpalkka on jo aikoja saatu ja kulutettu. Luonnollisesti siis se, mitä työläisille jaettiin pakollisen työttömyyden aikana ei ole mitään työpalkkaa, vaan ennakolta aavistamatonta kulunkia, eräänlaatuista avustusta. Sen sijaan myytävien tavaroiden arvoon sisältyi ei ainoastaan työpalkka niille työläisille, jotka aikoinaan valmistivat nämä tavarat, eikä ainoastaan työnantajan voitto, vaan tähän arvoon sisältyi sekin, mitä oli maksettu kankaaksi valmistetusta puuvillasta, valmistettaessa poltetusta polttoaineesta, koneitten öljyämiseen käytetystä koneöljystä, koneitten rikkoutumisesta ja kulutuksesta työn aikana. Kankaitten myynnin tuottaman tulon täytyisi korvata kaiken tämän. Ainoastaan silloin vasta tulee liike seisomaan lujilla perusteilla; se tulee myynnistä tulevilla tuloilla suorittamaan palkat työläisille sekä uudelleen ja yhä uudelleen ostamaan puuvillaa ja polttoainetta, öljyämisainetta ja uusia koneita taikka koneen osia kuluneitten tilalle.
Asioitten tällainen järjestely muodostuu erittäin tärkeäksi nyt, jolloin työväenluokan on otettava koko teollisuus hartioilleen. Olisi suuri erehdys luottaa siihen, että työnantajain voitot ja sittemmin työnantajain pääomat riittävät miksikään huomattavaksi ajaksi. Ja joka tapauksessa on muistettava, että niitä varten löytyy paljon sopivampi ja hyödyllisempi sijotus.
Mutta jos tehdaskomitean on pakko käyttää karttuunin ja pumpulikankaan myynnin tuottamat tulot pääasiallisesti antaakseen työläisille mahdollisuuden elää kituuttaa töitten alkamiseen saakka, niin se saattaa suuresti heikontaa puheenaolevaa tehdasta; jos onnistuu myöhemmin löytää puuvillaa ja polttoainetta, — niin ei ole, millä sitä ostaisi. Ulkopuolinen avustus, määrärahan saanti valtion varoista tulee ehdottoman välttämättömäksi. Valtion setelipainon koneitten täytyy työskennellä lisäytyvällä nopeudella ja siirtyä yhä suuremmassa määrässä yksinkertaisempien »Kerenskin rahojen» valmistukseen. Mutta koska tilanne muodostuu tällaiseksi ei ainoastaan kutomo-, vaan myöskin konerakennus-, vaunurakennus- y.m. teollisuudessa, niin vaatimukset valtionavusta lisääntyvät yhä enemmän ja jo yksistään tästä syystä paperirahasade uhkaisi johtaa paperirahavedenpaisumukseen. Eikä löydy maan päällä sitä voimaa, joka näissä olosuhteissa saattaisi pysäyttää taikka vaikkapa jonkun verran pidättää kaikkien hintojen mieletöntä nousua.
Ja tuloksena on, että tehdaskomitea tulee siihen surulliseen johtopäätökseen, että kaksi tai kolme kuukautta takaperin tekemänsä varovaiset laskelmat eivät kelpaa mihinkään.
Olkoonpa, että se on onnistunut kankaitten myynnistä säästää vissi summa koneitten, puuvillan, polttoaineen y.m. ostoa varten näitten kankaitten valmistukseen kulutettujen asemasta. Kun tulee tilaisuus ostaa kaiken tämän, komitea huomaa, että hinnat ovat nousseet ja että käsilläoleva summa on riittämätön. Jotta tehdas ei pysähtyisi uudelleen, täytyy taaskin kääntyä sivullisen apuun, anottava avustusta valtion varoista.
Polttoaineen ja raaka-aineen aiheuttamat pakolliset tehtaitten seisotukset, pakollinen työttömyys, joka kuitenkin pitää työläiset sidottuna puheenaolevaan liikkeeseen, johtavat levottomuutta herättävään tulokseen: uudet, yhä uudet liikeyritykset sekä sittemmin jo kokonaiset teollisuuden alat osottautuvat kykenemättömiksi omin voimin, valmistamiensa tavaroiden myynnistä saamillaan tuloilla korvaamaan käyttämänsä polttoaineen, raaka-aineen sekä kuluttamansa koneet ja työläisille suorittamansa summat. Mutta taloudellisesti tämä merkitsee sitä, että nyt eläessämme me emme kuluta ainoastaan kaikkea sitä, jonka nyt tuotamme, vaan tuhlaamme palauttamattomasti yhtä ja toista siitä, mitä oli tuotettu jo aikaisemmin. Taloudellisesti me kulutamme perusteitamme.
Ja kunpa jäisi meille edes lohdutus, mikä jää tehdaskomitealle sen onnistuessa löytämään polttoaineen ja raaka-aineen ja laskiessa tehtaansa käyntiin, joka muutama viikko sitten oli toimeton; olisipa meillä usko, että monta viikkoa kiusallisesti venynyt työttömyys on menestyksellisesti ehkäisty. Meillä ei ole sellaista lohdutusta; me tiedämme tehtaan Ivanovkassa päässeen liikkeelle sen vuoksi, että komitean onnistui hankkia puuvillaa ja polttoainetta, — mutta sen sijaan Vasiljevkassa ovat kattilat toivottomasti sammuneet, koska siellä ei ole vieläkään onnistuttu löytämään puuvillaa ja polttoainetta. Ja me tiedämme sitä paitsi, että Ivanovkassakin on onnistuttu pelastautumaan ainoastaan kuukaudeksi, mutta sen jälkeen senkin asema on toivoton.
Tällaiset ovat tulokset sen vuoksi, että me emme ole näihin saakka vallanneet kaikessa täydellisyydessään niitä tehtäviä, jotka teollisuuden säännösteleminen sälyttää työväenluokalle.
Marxilaiset ovat aina sanoneet, että viattomat anarkistiset haaveilut yhteiskunnan tulevasta taloudellisesta järjestelmästä osottautuvat toteutumattomiksi. Näissä haaveiluissa yhteiskunta hajaantui enemmän taikka vähemmän itsenäisiin tuotantokommuneihin (yhdyskuntiin, työkuntiin), joita ainoastaan vaihto sitoi toisiinsa. Anarkistit hylkäsivät yleisen suunnitelman mukaisen laajan yhteiskunnallisen säännöstelyn, koska pitivät sitä erottamattomana ulkonaisesta pakotuksesta. Heidän suunnitelmiensa mukaan työntekijä siirtyy kommunista toiseen yksinomaan vapaan harkintansa mukaan ja kussakin kommunissa määritellään yhtä vapaan harkinnan perusteella mitä, kuinka, millä keinoin ja minkä ajan sisällä hän tuottaa.
Me otamme anarkististen tuotantosuunnitelmien vieläkin täydellisemmän muodon: sen muodon, joka kuitenkin ottaa huomioon todellisuudessa olevan yhteiskunnalliseen työnjakoon perustuvan kehittyneen yhteiskunnallisen tuotannon ja pitää arvossa nykyaikaista tekniikkaa tunnustaen siitä kieltäytymisen johtavan suurimpaan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen rappeutumiseen, ei ihmisen vapautumiseen vaan hänen erivapautensa lisääntymiseen.
Me emme koskettele niitä anarkistisia suunnitelmia, jotka vastaavat loppuun eletyn taloudellisen menneisyyden palautumista: suunnitelmiin muodostaa yhteiskunta sarjaksi olemukseltaan omavaraisia kyläkommunisteja, s.o. sellaisiksi, joista jokainen tuottaa kaiken omaan kulutukseen tarvittavan ja on olemassa itseään varten kaipaamatta minkäänlaista yhteyttä muitten kommunien kanssa. Olisi helppo osottaa, että meitä ei pienimmässäkään määrässä uhkaa tämän j suunnitelman toteuttaminen. Eroavaisuudet eri paikkakuntien luonnonsuhteissa ovat jo ihmiskunnan harmaassa muinaisuudessa tehneet vaihdon välttämättömäksi; ilman sitä on monin paikoin mahdotonta saada suolaa ja rakennusaineita, rautaa ja myllynkiviä. Tosiaankin omavaraisyhdyskunnat ovat mahdollisia vain villien yhdyskuntina. Tällaisistä suunnitelmista ei siis kannata puhuakaan. Nykyaikana tuontapaisiin viattomiin haaveiluihin ehkä saattavat antautua ainoastaan tolstoilaiset.
Anarkististen tuotantosuunnitelmien kaikkein nykyaikaisimman muodon suhteen marxilaiset ovat myöskin aina vakuuttaneet, että se osottautuu kaikkein kestämättömimmäksi muodoksi. Ollen sidottuna toisiinsa vaihdolla, saaden markkinoilta kaiken tarvitsemansa, mitä ne itse eivät tuota, sekä myöskin raaka- ja apuaineet tuotantoaan varten kommunit joutuvat pian keskinäiseen kilpailuun ja taisteluun. Tässä taistelussa yhdet kommunit tulevat murskatuiksi, toiset tulevat kukoistamaan ja välttämättömyydellä esiintyy jotakin sellaista, jota nykyaikaisessa järjestelmässä nimitetään »työkuntien kapitalistiseksi uudestisyntymiseksi». Taloudellisen voiman ylipainon avulla kukoistavat kommunit tulevat kuristamaan kilpailijansa, saattaen ne taloudelliseen riippuvaisuuteen itsestään. Täysin otaksuttavaksi, tarkemmin sanoen välttämättömäksi tulee työnantajan ja palkkatyöläisen suhdetta muistuttavien suhteitten uudestisyntyminen.
Tehdaskomiteain toteuttaman työväen kontrollin käytäntö teollisuudessa näytti eräissä suhteissa aivan odottamattoman. Mitä voitaisin odottaa anarkististen suunnitelmien toteuttamisesta? Näitten komiteoin toimitsijat eivät ole anarkisteja, mutta vakaumuksellisia, johdonmukaisia sosialisteja. He ovat — kaikkien taloudellisten suhteitten laajan ja sopusointuisan yhteiskunnallisen järjestämisen kannattajia, he pyrkivät tietoisesti teollisuuden yhteiskunnalliseen säännöstelyyn. Mutta tilanteen logiikka osottautui heidän tietoisuuttaan ja tahtoaan voimakkaammaksi. Aavistamatta sitä itsekään tehdaskomiteat joutuvat tosiasiallisesti keskinäisen taloudellisen taistelun tilaan.
Mitä suurin raaka-aineitten ja apuaineitten: polttoaineen, villan, puuvillan, valuraudan, raudan y.m. puute tekee kaiken tämän taistelun erittäin kärjistyneeksi, vaikkakaan sitä ei ensi silmäyksellä huomaa. Kukin tehdaskomitea pyrkii hankkimaan kaiken tarvittavan ennen kaikkea omaa tehdastaan varten.
Mutta selvää on, että hankkiessaan aineita omaa tehdastaan varten se tekee osattomaksi näistä aineista muut tehtaat ja liikeyritykset. Hankintayritysten onnistumisen taikka epäonnistumisen määrittelee taloudellisesti enemmän taikka vähemmän satunnaiset olosuhteet. Mutta siitä ei taloudellinen taistelu lakkaa olemasta realinen tosiasia: siitä johtuu ainoastaan se tulos, että eräitten tuotantoalojen työskentelyssä ja toisten tehtaitten sekä liikeyritysten seisahtumisessa ei ole taloudellista tarkoituksenmukaisuutta.
Jos meidän edessämme olisi anarkistien suunnitelman mukaan järjestyneet itsenäiset tuotantokommunit, niin jokainen kommuni vain omasta puolestaan suorittaisi maksun taloudellisesta epätarkoituksenmukaisuudesta: se kaatuisi, rappeutuisi ja kukistuisi. Mutta tällä hetkellä työväen kontrolli ja tehdaskomiteain koko toiminta esiintyvät ainoastaan ylimenoasteena koko taloudellisen elämän laajaan, yhteiskunnalliseen säännöstelyyn. Horjutetun liikeyrityksen avuksi saapuu koko yhteiskunta varoineen ja keinoineen.
; Ja mitä kauvemmin liikeyritys, ulkonaisen tuen avulla, saattaa jatkaa kituvaa olemassaoloaan, sitä kalliimmaksi tulee tämä loppumaksun suoritus. Eri liikkeitten taloudellinen epätarkoituksenmukaisuus siirtyy taloudellisten suhteitten koko järjestelmän epätarkoituksenmukaisuudeksi, muodostuu yleiseksi ja yhteiskunnalliseksi taloudelliseksi epätarkoituksenmukaisuudeksi.
Jokaisen, joka tuntee kutomateollisuuden tilanteen Venäjän keskilääneissä, vuoriteollisuuden etelässä, metallurgisen teollisuuden Venäjällä yleensä, sen täytyy tunnustaa, että meillä on jo sellainen tilanne. Ja, mikäli sitä jatkuu, mikäli ei ryhdytä toimenpiteisiin koko teollisuuden päättäväksi säännöstelemiseksi, taloudellinen rappiotila tulee kuristamaan meitä joka kuukausi ankarammin.
Kapitalistinen teollisuus on jättänyt meille esikuvia, jotka näyttävät niillä suunnalla on haettava ulospääsyä. Taistelusta, kilpailusta kapitalistiset suurliikkeet vuoriteollisuudessa ja metallurgisessa suurteollisuudessa ryhtyivät siirtymään keskinäiseen yhteenliittymiseen. Tämä yhtyminen johtaa loppujen lopuksi siihen, että eri paikkakunnille hajautuneet ja itsenäisinä olleet liikkeet, — esimerkiksi rautasulatot, — muodostuvat tosiasiallisesti yhdeksi liikkeeksi.
Juuri nämä teollisuusryhmät, ns. syndikaatit ja trustit, esiintyvät malleina, kuinka teollisuutta on säännösteltävä. Lukuunottamatta tavattoman kukoistuksen harvoja kausia tehtaitten tuotantokyvyt eivät juuri koskaan saa tilaisuutta täyteen käyttöön; tavallisesti ne tuottavat 3⁄4, 2⁄3, jopa puolet siitä tuotantomäärästä, minkä ne voisivat tuottaa. Trusti harkitsee, että eräitten yhtymään liittyneitten tehtaitten tuotanto on aivan tarpeetonta ja vielä enemmänkin — »tappiota tuottavaa». Nämä ovat joko pikkutehtaita, taikka varustuksiltaan vanhentuneita, taikka liian kaukana hyvän malmin ja kivihiilen rikkailta löytöpaikoilta sijaitsevia tehtaita. Trusti yksinkertaisesti sulkee nämä tehtaat, mutta sen sijaan laajentaa vastaavasti tuotantoa jälelle jääneissä, voimakkaimmissa tehtaissa. On saavutettu hämmästyttäviä tuloksia: entisten viidenkymmenen asemasta jotkut kymmenkunta tehdasta tuottivat saman määrän tuotteita kuin ennenkin. Työläisten lukumäärää vähennettiin tuntuvasti entiseen verraten; suuret menot monilukuisten suljettujen tehtaitten hoitamisesta jäivät tykkänään pois jne. Ja koska työskentelemään jätettiin ainoastaan voimakkaimmat, parhaiten varustetut ja onnistuneesti sijoitetut tehtaat, niin tämä aiheutti tuotantokulujen suuren alenemisen. Mutta tietysti trusti ei tavallisesti alentanut hintoja: se sai palkinnon teollisuusalansa säännöstelystään voittojen satumaisesta kohoamisesta.
Tällainen säännöstely tuli tietenkin kalliiksi työväenluokalle. Tuhannet ja kymmenet tuhannet työläiset ja henkilökunnan jäsenet heitettiin yksinkertaisesti kadulle. Ja tavallisesti heitettiin sellaisena aikana, jolloin ilman sitäkin oli vallalla kärjistynyt työttömyys. Mutta jälelle jääneet työläiset orjuutti trusti, joka hallitsi itsevaltiaana teollisuusalaansa. Säännöstely tapahtui poikkeuksetta kapitalistien etujen mukaisesti, vastoin työväenluokan etuja.
Sen säännöstelyn, johon nyt Venäjän työväenluokka on astunut, tulevat sanelemaan aivan päinvastaiset näkökohdat. Se on välttämätöntä, koska nykyisestä tilanteesta uhkaa aiheutua mitä suurimmat vaarat.
Tällaisen säännöstelyn perusteitten selittämiseen ei tarvita pitkiä puheita. Otaksutaan, että keskusalueen käytettävissä olevan puuvillan ja polttoaineen määrä on sellainen että se juuri ja juuri riittää antamaan työtä viidelle voimakkaalle, parhaiten varustetulle tehtaalle, joissa on 50,000 työläistä. Onko tarkoituksenmukaista, että sen sijaan alueen pariin sataan tehtaaseen ja tehdaspahaan kiinnitetään, sanokaamme 250,000 työläistä? Onko tarkoituksenmukaista, että monet näistä heikoista, teknillisesti varsin takapajulla olevista tehtaista kuukauden työskenneltyään sittemmin seisahtuvat epämääräiseksi ajaksi ja lisäksi pidättävät luonaan työläisiä toivossa saada taas puuvillaa ja polttoainetta?
Selvää on, ettei työväenluokka voi sallia itselleen tällaista voimien tuhlauksen ylellisyyttä ja eritoten ei voi sallia sitä nyt, jolloin se rakentaa omaa yhteiskuntaa.
Selvää on, että yhteiskunnallis-taloudellinen tarkoituksenmukaisuus vaatii kaiken puuvillan ja polttoaineen kokonaisuudessaan käytettäväksi viidessä voimakkaimmassa tehtaassa.
Mutta tässä syntyy kysymys: entä mitä tulevat tekemään ne kaksisataa tuhatta työläistä, jotka osottautuvat liioiksi puuvillateollisuudessa?
Me unohdamme liian nopeasti äskeisen menneisyyden: me elämme mukana liian monissa tapahtumissa, liian usein muuttuvat perinpohjin koko olosuhteet. Tätä nykyä me olemme melkein täydelleen unohtaneet, että jo v. 1916 taloudellisten suhteitten nopeammaksi muuttuva rappeutuminen tuli kaikkien havaittavaksi tosiasiaksi. Olisi vaikeata osottaa johonkin rappeutumisainekseen, joka jo silloin ei olisi ehtinyt muodostua uhkaavaksi luonteeltaan.
Kieltämättä meidän porvaristomme antoi koko sielunsa sodan vaatimusten palvelemiseen. Kaksi syytä tekivät sen ponnistukset näillä tahoilla vilpittömäksi: ensinnäkin toiveet sotakorvauksista ja valtauksista, joita sodan »voittoisa loppu» tuo mukanaan ja joka näytti silloin epäämättömältä sekä toiseksi suunnattomat voitot, jotka jo nykyisyydessä palkitsivat teollisuudenharjottajain palavan isänmaallisuuden. Vuonna 1916, sen ensimäisinä kuukausina oli jo pääpiirteissään loppuun suoritettu »teollisuuden mobilisointi», sen sovelluttaminen sodan tarpeisiin, — toimenpide, josta porvaristomme viritti itselleen loppumattomat ylistysvirret.
Kuitenkin sotateollisuuskomiteain läheisyydessä nostetun itsetyytyväisen isänmaallisen melun ja teollisuuden huutavan itsereklaamin takana piili kaikkea muuta kuin loistava teollisuus. Eivät ainoastaan kaikki mekaaniset tehtaat, jopa pikkuverstaita myöten, mutta monet kutomotehtaatkin sovelluttivat vaikkapa muutamia apuosastojaan ammusten ja niitä varten tarvittavien ainesten valmistamiseen. Mutta todellinen tuotanto tapahtui aina tavattomilla seisahduksilla ja väliajoilla: valmistaessaan viikossa saamansa teräksen, verstas pysähtyi muutamaksi viikoksi, ellei kuukaudeksi, koska ei voinut saada uutta teräsvarastoa. Teräksen valmistus pysähtyi raaka-raudan puutteessa, raaka-raudan valmistus — hiilen puutteessa jne.
Jos »Venäjän teollisuuden mobilisointi» antaa jostakin kaunopuheliaan todistuksen, niin ainoastaan yhdestä ainoasta seikasta: äsken menneen ajan hallitsevat luokat osottautuivat täysin kykenemättömiksi järjestämään sitä teollisuuden alaa, jonka nopeata nousua heidän etunsa enimmin vaativat. Niin monilukuisten ampumatarvetehtaitten ja verstaitten luominen, jotta vuoriteollisuus ja kuljetusvälineet eivät kyenneet tyydyttämään niiden tarpeita, oli luvatonta tuotantovoimien tuhlausta, josta meidän tulee vielä pitkät ajat maksuja suoritella.
Ja muillakin aloilla hallitsevat luokat osottivat räikeästi täydellisen organisatorisen voimattomuutensa. Elintarvekurjuus johti jo silloin todelliseen nälänhätään (esim. eräissä Nishni-Novgorodin läänin kunnissa). Kuljetusneuvojen täydellinen rappiotila lisäsi elintarvekurjuutta ja antoi ankaria iskuja vuorityölle. Kivihiilen tuotannon jyrkkä pieneneminen vuorostaan osotti vastavaikutuksen kuljetukseen ja niihin teollisuuden aloihin, jotka tuottavat kaivoksia varten tarvittavat varustamisvälineet. Sanalla sanoen paljastui teollisuuden eri alojen syvä yhteys ja keskinäinen riippuvaisuus: yhden huonontuminen johti mukanaan kaikkien muitten rappeutumiseen. Ja tämä rappeutuminen kulki väistämättömänä lisäytyvällä nopeudella uhaten koko taloudellista elämää täydellisellä halpauksella.
Lähestyvä katastroofi muodostui sitäkin väistämättömämmäksi ja sen täytyi tulla vieläkin murskaavammaksi luonteeltaan työn tehokkuuden ja tuottavaisuuden jyrkän alentumisen vuoksi. Mitä erilaisimmat syyt — voidaanpa sanoa: kaikki syyt — johtivat teollisuuttamme tähän suuntaan. Ennen kaikkea puhtaasti teknilliset syyt: alituiset, vaikkakin lyhyet työn keskeytykset raaka-aineen ja polttoaineen puutteen vuoksi; koneitten ja kaikkien varustusten huonontuminen niitten lisääntyneen käytön johdosta, joka ei jättänyt aikaa niitten korjaamiseen, jopa toisinaan tarkastukseen ja öljyämiseen; eräitten varustamistarpeitten saannin mahdottomuus ja siitä johtuva tuotantotavan jyrkkä huonontuminen (esim. vuoriteollisuudessa — rullavaunujen, jopa kaivosten tukemiseen tarvittavan puutavaran puutteen vuoksi). Sen jälkeen tulevat tavalla taikka toisella työväenluokan, sen kokoonpanon ja aseman kanssa yhteydessä olevat syyt: tottuneitten, voimakkaitten armeijaan otettujen työläisten vaihtaminen täysin tottumattomiin ja heikkoihin, tavattomassa määrässä — naisiin ja lapsiin; eräillä aloilla — tuotantoon sopeuttamattomien taikka heikkovoimaisten, puoleksi orjan tilaan asetettujen kiinalaisten, kirgiisien ja sarttien työn käyttö; niillä teollisuuden aloilla, jotka vapauttivat sotapalveluksesta, — »selkäpuolella juoksuhautoihin kaivautuneitten» tulva, jotka luettuina työläisten joukkoon, mutta todellisuudessa tekemättä mitään, alensivat tuotteitten määrää laskettaessa sitä yhtä työläistä kohti. Mutta ankarasti aleni entistenkin, tottuneitten työläisten työn tuloksellisuus. Eräillä aloilla v. 1915 loppuun mennessä se aleni yhdellä kymmenesosalla (10 pros.), mutta seuraavan vuoden loppuun mennessä se aleni yhdellä neljänneksellä (25 pros.) Tässä esiintyvät jo työtuntien lisääntymisen, yötöitten, levon puutteen, elintarpeitten jyrkän kallistumisen vaikutukset, jota kallistumista eivät korvaa lisäykset työpalkkoihin; seurauksena on siis alituinen ravinnon huonontuminen, jota toisinaan kärjistytti täydellinen pula jopa leivästä: esimerkiksi jo v. 1916 lopussa alkoi työväestö pakenemaan Donin kivihiilialueelta nälän vuoksi.
Me olemme tämän unohtaneet, mutta vastustajamme ovat koettaneet saada sen hälvenemään muistosta. Jo silloin maa ei yksinkertaisesti kuluttanut sitä, mitä se tuotti. Sillä jotta se ei taloudellisesti menisi taaksepäin, on välttämätöntä vuoden kuluessa pidättäytyä kuluttamasta enemmän, mitä vuoden kuluessa tuotetaan. Sen sijaan maa alkoi jo silloin elämään kuluttamalla ei ainoastaan käytettävissä olevilla tuotantovoimilla valmistettuja tuotteita, mutta yhä enemmän menettämällä itse tuotantovoimia. Tämän itse tuotannon perusteiden hävittämisen hallitsevat luokat kuitenkin järjestivät sillä tavalla, että sekin antoi porvariston huipuille kasvavat voitot.
Kaikki viime kuukausien aikana tapahtuneet muutokset kuvatussa tilanteessa johtavat kahteen perustosiasiaan. Ensinnäkin, tämä tilanne on nyt äärimilleen kärjistynyt: niin sanottujen »kokoomus»-ministeristöjen kahdeksankuukautisen toiminnan aikana ei tehty mitään sen muuttamiseksi. Toiseksi, marraskuusta lähtien muodostuu ennen kapitalistiseksi voitoksi muuttuvien summien yhä kasvava osa rahastoksi, joka toistaiseksi soi työväenluokalle mahdollisuuden jotenkuten elää kituuttaa. Tosin jo tässä on välttämätöntä huomauttaa, että tämä kapitalistisen voiton poistaminen ei hidastuta tuotantovoimien vähenemistä; taloudellinen rappeutuminen jatkuu. Vielä on välttämätöntä merkitä yksi seikka. Kapitalistit eivät »syöneet» kaikkia voittoja kokonaisuudessaan. Osa niistä joutui liikkeen laajentamiseen, sen varustusten täydellistyttämiseen. Jotta maa kehittyisi taloudellisesti täytyy, vaikkapa osan yhteiskunnan kapitalisteilta poisottamien voittojen välttämättä mennä uusien rautateitten ja tehtaitten rakentamiseen, vanhojen parantamiseen ja laajentamiseen jne. Todellisuudessa kuitenkin huomattava osa entistä kapitalistista voittoa yksinkertaisesti siirretään työväenluokan kulutettavaksi rahastoksi.
Jo aikoja ennen vallankumousta vaatimus kaikkien taloudellisten suhteitten päättävästä säännöstelemisestä muodostui yleiseksi kuluneeksi sananparreksi. Ja se tuli kuluneeksi sananparreksi juuri siitä syystä, että säännöstelemisen ollessa taloudellisesti välttämätöntä, se oli mahdotonta, toteuttamatonta silloisten yhteiskunnallisten voimasuhteiden vallitessa.
Niin kauvan kuin herruus kuului porvaristolle ja tilanomistajille, saattoivat he sallia ainoastaan sellaisen »säännöstelyn», joka jättäisi koskemattomaksi, jopa suurentaisi voittoja, ainakin vaikutusvaltaisemmille ryhmille. Tämän valaisi ilmielävästi se kamppailu, joka tapahtui maan suuromistuksen ja pääoman välillä v. 1915 toisella puoliskolla maanviljelystuotteitten rajahintakysymyksestä. »Säännöstelemisen» asemasta saatiin kasvava hajaannus, joka jo silloin aiheutti melkein täydellisen pysähdyksen viljan markkinoille saapumisessa. Edes jonkinlaisten voittojen rajoitusten asemasta ainoastaan herätettiin ja kiihotettiin tilanomistajain ja porvariston ahnetta ja sammuttamatonta ruokahalua. Hallitsevat luokat paljastivat täydellisen kykenemättömyytensä asettaa kysymys lujasti ja varmasti, puhumattakaan ryhtymisestä sitä ratkaisemaan tositeolla.
Sama toistui teollisuuteen nähden. Pääasia, mikä tehtiin sen säännöstelemiseksi rajoittui muutamien polttoainetta, villaa, puuvillaa, raakarautaa y.m. jakavien laitosten muodostamiseen. Näitten laitosten toiminnan itsestään selvänä edellytyksenä oli pyhän oikeuden tunnustaminen kaikille porvariston vaikutusvaltaisimmille ryhmille voiton kiskomiseen liikkeeseen sijoitetuista ja jopa yksinkertaisesti vaan sijoitetuiksi katsotuista pääomista. Ei nostettu kysymystäkään siitä, kuinka tarkoituksenmukaista taloudellisesti on tukea kaikkien liikkeitten käyntiä. Kapitalistisesti tarkoituksenmukainen, toisin sanoen kapitalisteille edullinen pidettiin yksinkertaisesti yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaisena. Tulokseksi jäi se, ettei todellista säännöstelyä ollut, mutta oli ainoastaan kapitalististen voitto-oikeuksien tasa-arvoisuuden suojeleminen, ja oli ainoastaan hillitön, kiihkeä taistelu näistä oikeuksista, vastoin yleistä taloudellista tilannetta. Oli täysin luonnollista, ettei hajaantuminen pysähtynyt, vaan kulki eteenpäin lisäytyväliä nopeudella.
Ensimäinen ja toinen, helmi–maaliskuun ja loka–marraskuun vallankumoukset poistivat ne luokat, jotka eivät voineet selviytyä kasvavasta taloudellisesta hajaannuksesta, jonka olivat luoneet ja joka heidän takiaan laajeni. Taloudellisesti he olivat tuomitut juuri siitä syystä, että olivat voimattomia suoriutumaan tehtävistä, joitten ratkaisua meidän yhteiskuntamme itsesuojelus vaatii. Maan suuromistajille luki historia kuolemantuomion maaliskuussa: sen jälkeen ainoastaan jatkui sen kuolemankamppailu. Kapitalistien luokalle historia luki kuolemantuomion loka–marraskuussa. Vasta nyt on työväenluokka saanut tilaisuuden ryhtyä ratkaisemaan taloudellisia tehtäviä, joissa tilanomistajat ja porvaristo kärsivät haaksirikon. Vasta nyt ovat poistetut sosialiset ja politilliset esteet kaikkien taloudellisten suhteitten säännöstelemiseksi aivan uusilla perusteilla.
Työväenluokan etuja silmällä pitäen ei ole mitään esteitä koko taloudellisen elämän säännöstelemiseksi aivan uudelle kannalle: päinvastoin, sen edut työntävät sitä tälle suunnalle, koska ne ovat omistuseduille perinjuurin vastakkaiset, koska ne työntävät sitä sosialismiin. Työväenluokan täytyy nyt ottaa huolekseen tämän tehtävän ratkaisu jo siitä syystä, ettei ole ketään joka ratkaisisi sen.
Ne ihmiset, jotka näihin asti haaveilevat »kokoomusperiaatteen» käytäntöön saattamisesta ylhäältä alas asti, eivät ole huomanneet, että äskeiset hallitsevat luokat ovat jo vararikkoutuneet, ja ainoastaan siitä syystä, että he ovat vararikkoutuneet taloudellisesti, heidät poistettiin pois politillisesti.
Jo pitkän aikaa, ainakin v. 1917 puolivälistä asti, ruvettiin kasvavaa taloudellista hajaannusta vastaan taistelukeinoja suunnitelevissa ponsilauselmissa yhä useammin mainitsemaan teollisuuden pakollisesta syndikoimisesta. Mikäli minä tiedän, ei kirjallisuudessa, eikä erinäisten edustajakokousten ja konferenssien alustuksissa tehty yrityksiä valaista tämän toimenpiteen merkitystä, eipä edes sen käytäntöön sovelluttamisen keinoja.
Oli miten tahansa, tunnustaa voidaan, että ulospääsyn etsintä, vaikkapa hapuilevanakin, suuntautui oikealle tielle. »Syndikoiminen» — se on sen saman toimenpiteen sovelluttamista yhteiskunnan etujen mukaisesti, jota yhteenliittyvät kapitalistit sovelluttivat vuoriteollisuudessa ja metallurgisessa suurteollisuudessa työnantajain etujen mukaisesti. Yhtyessään syndikaateiksi ja trusteiksi työnantajat sulkivat kaikki tehtaat, lukuunottamatta kaikkein voimakkaimpia ja parhaiten varustettuja. He jättivät työskentelemään sellaisen määrän tehtaita, jotta niitä varten löytyisi aina riittävä määrä raaka-aineita ja apuaineita ja jotta niissä tuotettaisiin markkinoita varten se määrä tavaraa, minkä työnantajat katsoivat tarkoituksenmukaiseksi laskea liikkeelle silmällä pitäen korkeimman mahdollisen voiton saamista.
Mutta tämähän olikin kapitalistista tuotannon säännöstelemistä. Sen vuoksi sen täytyi tuottaa »laillinen voitto» niidenkin liikeyritysten omistajille, jotka suljettiin markkinain varustamiselle tarpeettomina, käsiteltävänä olevan yhteiskunnan tarpeitten tyydyttämisissä tarpeettomina. Oletetaan, että työskenteleviin liikeyrityksiin oli sijoitettu 100 miljoonan ruplan pääomat. Jos yhtyneihin liikkeisiin niin työskenteleviin kuin seisoviin, lakkautettuihin liikeyrityksiin lasketaan olevan sijotettuna 200 miljoonan ruplan pääomat, niin osakkaat — syndikaatin taikka trustin omistajat — ja koko liikkeen tosiasialliset johtajat tulevat tavottelemaan »normaalista» voittoa koko tälle pääomalle. Ja jos syndikaatti eli trusti on todellakin luja yhtymä, markkinain todellinen herra, niin se kykenee määräämään sellaiset hinnat, joista jää koko 200 miljoonalle ruplalle ei ainoastaan »normaalinen» voitto, eikä vain keskinkertainen puheenaolevaan aikaan nähden, vaan verrattomasti korkeampi voitto. Mutta vaikkapa näitä 200 milj. ruplaa varten nyljettäisiin vain keskinkertainenkin voitto, niin silloinkin on lopputulos, että syndikoidut työnantajat kiskovat yhteiskunnalta veroa ei ainoastaan niistä 100 miljoonasta ruplasta, jotka he ovat käyttäneet yhteiskunnalliselta näkökannalta katsoen tarkoituksenmukaisesti; mutta myöskin siitä toisesta 100 miljoonasta, jotka ovat sijoitetut tälle yhteiskunnalle tarpeettomiin liikkeisiin taikka jotka lasketaan sijotetuksi liikeyrityksiin.
Me olemme usean kerran huomauttaneet pääomista, jotka yksinkertaisesti lasketaan sijoitetuksi teollisuuteen, mutta joita todellisuudessa ei ole lainkaan siihen sijoitettu. Tämä on helposti selitettävissä. Pääomien todelliset kulut ovat ne summat, jotka todellisuudessa ovat käytetyt rakennuksiin ja koneisiin, raaka-aineitten ja apuainesten hankintaan sekä ovat aijotut työpalkkojen suorittamiseen. Otaksutaan, että kaikki nämä menoerät jotakin liikeyritystä varten tekevät pyöreissä luvuin 1 milj. ruplaa. Jos tämä pääoma on hankittu laskemalla liikkeeseen tuhannen osaketta, niin sen mukaan jokainen osakas on antanut jokaista osaketta kohti tuhannen ruplaa niihin todellisiin kuluihin, joita liikeyrityksen perustaminen on vaatinut. Edelleen, tavallinen korko rahapääomalle on 5 pros., mutta samaan aikaan kaikki osakkaat laskevat liikeyritystensä tuotteliaisuuden paljon korkeammaksi: jakamalla voitto-osingon osaketta kohti, sitä tulee ei 50 ruplaa mikä merkitsisi 5 pros., vaan 150 ruplaa eli 15 pros. Osakkeisiin käytetyt rahat tuottavat siis kolme kertaa suuremman voiton kuin mitä rahapääoma yleensä tuottaa. Ja sen vuoksi jokainen osakas arvioi osakkeensa ei tuhannen, vaan kolmentuhannen ruplan arvoiseksi. Ja yleensä kaikki, jotka haluavat sijoittaa pääomansa tuottoisaan liikkeeseen, tulevat arvostelemaan osakkeita lähimain samoin. Näin ollen koko liikeyritys tullaan arvioimaan todellisen eli odotettavan tuotteliaisuutensa perusteella ei yhdeksi miljoonaksi, vaan kolmeksi miljoonaksi ruplaksi. Ja syndikaatti yrittää pysyttää tuottamainsa tavarain hinnat sillä tasolla, että voisi kiskoa yhteiskunnalta koko tälle kolmelle miljoonalle, — siis niillekin kahdelle miljoonalle, jotka yksinkertaisesti lasketaan liikeyritykseen sijoitetuksi, — tavallisen voiton: viisi ruplaa kullekin liikeyrityksen hinnaksi arvioidulle sataruplaselle, eikä sille hinnalle, mikä todellisuudessa on kulutettu sen varustamiseen ja työskentelyyn.
Tämän jälkeen lienee selvää, minkä vuoksi juttu »pakollisesta syndikoimisesta» on aivan viime aikoihin saakka rajoittunut ylimalkaisiin toivomuksiin, tulematta paremmin perustelluksi ja kehitetyksi. Sen toteuttamista yritettäessä kapitalistit vaatisivat yhteiskunnalta »oikeudenmukaista lunastusta» niistäkin liikeyrityksistä, joitten sulkemista vaatisivat yhteiskunnan edut. Ja he voisivat ajaa tahtonsa perille: kun kerran valtiollisessa elämässä heidän on onnistunut säilyttää ministeristöjen »kokoomus»-periaate, toisin sanoen porvariston valtiollisen johdon periaate, niin myöskin »pakollinen syndikoiminen» onnistuttaisiin ajamaan läpi vain pelkästään sovittelun perusteilla, kapitalististen etujen pyhänä pitämisen perusteilla. Se tulisi liian kalliiksi yhteiskunnalle, eikä aiheuttaisi huomattavampaa muutosta vallitsevaan tilanteeseen, ei pidättäisi taloudellista rappeutumista.
Ryhtyessään tätä nykyä säännöstelemään tuotantoa omien etujensa mukaisesti, ei yhteiskunnan tarvitse tiedustella kapitalistien lupaa, eikä maksaa tästä luvan annosta. Ja tämän ohella ei ole mitään aiheita nimittää tätä säännöstelyä »syndikoimiseksi». Ei ole syytä poiketa tavallisesta sanankäytöstä, joka on syndikoimisella aina tarkoittanut kapitalistien yhteenliittymistä heidän omaksi edukseen. »Pakollinen» sanan lisääminen viittaisi taaskin kapitalisteihin kohdistuvaan pakotukseen, joilta täten osittain vain rajoitettaisiin heidän entisiä liikeyrittäjäin oikeuksia. Nykyisin tuskin heidän kanssa yleensä tullaan neuvottelemaan: säännöstelyn kulun lisääminen taikka hiljentäminen, tuotannon alat ja liikeyritysten ryhmät, joihin sitä tullaan sovelluttamaan — tämän kaiken määrittelee ei liikeyrittäjäin edut, mutta aivan päinvastaiset proletaariset edut. Ja sitä paitsi säännöstely saatetaan voimaan, jos se yleensä saatetaan voimaan, sellaisin keinoin, jotka vain kaukaisesti muistuttavat syndikaattien toimintakeinoja.
Moniin teollisuuden aloihin nähden säännöstely toteutuu yksinkertaisesti polttoaineita ja raaka-aineita jakavien laitosten laajentamisena ja voimistuttamisena. On välttämätöntä nopeasti lopettaa se sietämätön sieluntila, joka nyt aiheutuu monille tehtaille täydellisestä tietämättömyydestä saavatko he yleensä ja minkä määräajan sisällä he saavat tarvitsemansa aineet. Eräillä teollisuuden aloilla on jo aikoja sitten ryhdytty toimimaan päättäväisemmin sekä samalla tarkoituksenmukaisemmin. Niinpä konditorioille on yleensä etukäteen selvää, että sokeria ja polttoainetta ne voivat saada vain hyvin rajoitetun määrän. Mutta täytyy todeta säännöstelyn tälläkin alalla pysähtyneen puolitiehen. Sitä todistaa kondiittoriotuotteiden myynti korteilla ilman että niitten saajilta vähennettäisiin vastaavasti sokeriannoksia sekä varsinkin niitten vapaa kauppaa. Yhä vielä jää suuri aukko erittäin varakkaitten, maksukykyisten ostajain eduksi.
Ei syndikoimiseksi vaan kansallistuttamiseksi on nimitettävä sitä vuoroaan odottavaa toimenpidettä, jota tarvitaan kaikkien taloudellisten suhteitten todelliseksi säännöstelemiseksi. Se tietenkin koskettaa ainoastaan tärkeimpiä, teollisuuden johtavimpia aloja, joilla on ratkaiseva merkitys väestön varustamiseen ja muonittamiseen nähden sekä niitä aloja, joilla on sama merkitys teollisuuden ja maanviljelyksen varustamisessa tuotannon välineillä. Sen täytyy ulottua vuoriteollisuuteen, koneitten ja työaseitten tuotantoon, joukkokuljetukseen (meri- ja jokiliikenteeseen, rautateihin), niihin kutomateollisuuden aloihin, jotka valmistavat suurten joukkojen kulutustavaroita, leivänvalmistusteollisuuteen jne. Maanviljelyksestä — viljan, villan, puuvillan, juurikkain (sokerin valmistukseen tarvittavasta sokerijuurikkaan) yms. tuotannosta, — täytyy puhua eri seikkojen yhteydessä.
Teollisuuden eri alat jakautuvat eri alueitten kesken. Niitten hallinta siis todellisuudessa tulee siirtämään vallan alue-elimien haltuun. Eri alueitten väliset keskinäiset suhteet sekä sen ohella tuotannon eri alojen välillä on yleisvaltiollisen vallan elimien määriteltävä. Puhuessamme toistaiseksi ainoastaan tuotannosta, meidän on tässä huomautettava yleisvaltiollisen vallan elimien yhdeksi tärkeimmäksi tehtäväksi työvoiman ja tuotannon välineitten (takkiraudan, teräksen, polttoaineen, työaseitten ja koneitten yms.) uudelleen jaon eri alueitten kesken. Tietysti lääniä, alueita ja koko valtiota käsittävät neuvostot ja komiteat tulevat sovelluttamaan käytäntöön säännöstelyä eivät välittömästi itse vaan erityisten elimien: taloudellisten neuvostojen, neuvottelujen yms. kautta.
Eräissä tapauksissa — kuten esim. elintarpeitten tuotannossa — tulee koko homman keskittyä puhtaasti paikallisen vallan elimen, esim. kaupungin neuvoston käsiin. Näin ollen leivän paistamisen säännöstelemiseksi todellisuudessa vaaditaan ei kansallistuttamista, vaan kunnallistuttamista.
Kansallistuttamiseen suuntautuvia toimenpiteitä on jo pitkän aikaa yritetty. Mutta näiltä toimenpiteiltä on puuttunut kestävyyttä, johdonmukaisuutta ja päättäväisyyttä. Niitä on välttämättä täydellistytettävä. Ja ennen kaikkea on välttämätöntä selvittää itsellemme mihin me olemme tulleet. Työväenluokan on täydelleen tajuttava, että kontrolli on jo aikansa elänyt, että sovitteluilla liikeyrittäjäin kanssa ei ole enään yleensä sijaa, että todellakin on koko elämä luotava uusille perusteille. Tämä on tärkeätä tajuta mitä pikemmin vaikkapa jo siitäkin syystä, että ainoastaan silloin on mahdollista ryhtyä päättäviin toimenpiteisiin työn tuottavaisuuden kohottamiseksi, joka on monilla teollisuuden aloilla vähentynyt niitä alhaisemmalle tasolle, uhaten, muittenkin syitten ohella, taloudellisen rappiotilan alituisella lisääntymisellä.
Säännöstelyn ensimäisenä tehtävänä on sulkea vähän tuottavat liikeyritykset ja keskittää kaikki työt kaikkein tuottavimpiin. Sellaisiksi osoltautuvat tietenkin yleensä kaikkein suurimmat liikkeet. Raaka-aineen ja polttoaineen jakelu on väittämättä järjestettävä siten, ettei mitään jää sivuun, — etteivät ne joutuisi liikkeisiin, joihin niitten ei tule joutua säännöstelyn yleisen suunnitelman mukaan.
Edelleen, alueitten vallan elimille on asetettava kysymys onko nykyisten olosuhteitten vallitessa sallittava kuluttaa tuotantovoimia sellaisiin teollisuuden aloihin, jotka tyydyttävät ylellisyyden vaatimuksia, ts. toimivat melkein yksinomaan rikkaita varten. Eräisiin teollisuuden aloihin nähden on jo vastaus annettu. Ei ole mitenkään sallittava esim. satojen tuhansien puudien sokeria joutuvan kalliiden kondittoriotuotteiden valmistukseen, jotka joutuvat sittemmin vapaakauppaan, samaan aikaan kun väestö saa sokerikorteillaan tuskin naulaa kuukaudessa ja maaseudulla vieläkin vähemmän.
Ei ole mitään syytä kieltää sellaisia teollisuuden aloja, jotka valmistavat nykyoloissa ylellisyystavarana käypiä tuotteita (toisenlaisissa olosuhteista monet niistä tulevat joukkokulutustavaraksi, toisin sanoen siis »välttämättömyystavaroiksi»). Riittää, kun yksinkertaisesti kielletään niiltä tuotantoaan varten tarvittavat aineet.
Kaikki nämä toimenpiteet poistavat nykyisen tuotantovoimien tuhlauksen ja työvoimain kulutuksen vähennyttyä turvaavat elintarve- ja muonitustarpeitten mahdollisimman suuren tuotannon. Mutta nämä samat toimenpiteet tekevät monet tuhannet työläiset liioiksi niille teollisuuden aloille, joista he näihin saakka pitivät kiinni, vaikka taloudellisesti he olivat jo liikoja näille aloille.
Tässä me taaskin joudumme tekemisiin sen kysymyksen kanssa, joka käsittelee työvoimien uudelleen jakamista ei ainoastaan teollisuuden, vaan kokonaisuudessaan koko yhteiskunnallisen tuotannon eri alojen kesken.
Ken on enemmän kärsinyt sodasta: kaupunki vaiko maaseutu, työväen luokka vaiko talonpoikaisväestö? Ja ken pikemmin sekä suhteellisesti vähemmillä vaikeuksilla kykenee selviytymään sodan seurauksista?
Tarkan vastauksen antaminen näihin kysymyksiin on mahdotonta: ei ole riittävästi ainehistoa. Mutta sen ratkaisua on mahdollista lähetä enemmän taikka vähemmän syrjätietä.
Ensivaikutelma on se, että kaikki ovat kärsineet yhtä paljon. Ovat kärsineet ennen kaikkea sen vuoksi, että niin teollisuus kuin maanviljelys ovat kadottaneet huomattavan osan kaikkein voimakkaimpia ja taitavimpia työntekijöitään, joista monet eivät palaa lainkaan ja toiset palaavat raajarikkoina, kykenemättöminä mihinkään työhön. Ehkä voidaan tunnustaa maaseudun kärsineen enemmän kuin kaupungin: teollisuudessahan toistuvissa asevelvollisuuskutsunnoissa vapautettiin sotapalveluksesta joku osa joko välittömästi taikka välillisesti sodan tarpeitten tyydyttämiseksi työskentelevistä työläisistä.
Jos työvoimakysymyksestä siirrytään teollisuuden ja maanviljelyksen koneistoihin, kalustoon, koneisiin, työaseisiin, työ-, teurastus- ja maitokarjaan jne., niin ennakkovastaus tulee olemaan samanlainen: maaseutu ja kaupunki ovat kärsineet yhtä paljon. Sota-aikana on vuosittain kulutettu ja hävitetty paljon enemmän kuin vuosittain on tuotettu. Karjan vähenemistä ei korvattu vastaavalla nuoren karjan kasvattamisella, maanviljelyksessä, teollisuudessa ja liikenteessä kuluneita koneita ja työaseita ei vaihdettu uusiin, eipä edes korjattu kunnolleen, ei toimitettu tarvittavia korjauksia vilja-aitoissa, vajoissa, tehdasrakennuksissa, rautateillä. Maatalouden kalusto kehnoni, kurjistui, kaivosten, tehtaitten ja rautateitten kaikki varustukset rappeutuivat. Ei ollut ajattelemistakaan kiinnittää tähän puoleen riittävää määrää työvoimaa. Eipä jäänyt vapaata työvoimaakaan, jota olisi voitu suunnata asian tähän puoleen käsiksi. Ja tuskin maanviljelys ja teollisuus saivat kestää yhtä pahoja kolauksia.
Mutta asiaa on tutkittava vielä eräältä kannalta: mitenkä muuttui maanviiljelys- ja teollisuusväestön asema. Teollisuudenharjoittajille ja heidän palvelijoilleen ei tässä ole pitkään aikaan ollut mitään kysymystä. He myöntävät, että ennen vallankumousta työpalkkojen korotus, jos sellaista tapahtui, ei missään tapauksessa vastannut elämisen kallistumista, työväenluokan elintaso aleni aina vuosittain. Mutta kaikki tämä, heidän vakuutustensa mukaan, muuttui perinpohjin vallankumouksen jälkeen. Tämän toteamiseksi he yksinkertaisesti viittaavat rahapalkan nopeaan nousuun, joka on sangen huomattava eräisiin työväen ryhmiin nähden.
Työväenluokan todellista asemaa tunteville henkilöille ei ole lainkaan tarpeellista todistaa tällaisten vakuutusten perättömyyttä. Vaatetuksesta ja jalkineista ei kannata puhuakaan, työläinen, samoin kuin tavallinen talonpoikakin nyt yleensä kuluttaa vanhan vaatetuksensa ja jalkineittensa jätteitä. Ravintomäärästä puhuvat kaikkein kaunopuheliaimmin nälkäkapinat, joita yhä useammin tapahtuu, huolimatta kaikesta työväenluokan itsetietoisuudesta, milloin yhdessä, milloin toisessa tehdaspaikassa. Myytävänä ei ole juuri ollenkaan elintarpeita, ja niistäkin, joita onnistuu ostaa mitättömät määrät, täytyy maksaa monta kymmentä kertaa enemmän kuin ennen sotaa maksettiin. Raviten itseään kurjasti ja riittämättömästi, ei työläisillä ole loppujen lopuksi sitäkään lohdutusta, että hänen rahansa säästyvät: koko työpalkka syödään ja yhtäkaikki työläinen ja hänen perheensä kärsivät kroonillista nälkää.
Sen talonpoikaisväestön osan, jolla ei koskaan riittänyt sadosta satoon omaa viljaa, asema ei millään tavoin eroa tehdastyöläisten ja pikkukäsityöläisten asemasta. Maalaisköyhälistön on sota kuristanut yhtä ahtaalle kuin kaupunginkin köyhälistön.
Kaikkien tietojen ja lausuntojen mukaan on viljajäännökset entisistä ja viimeisestä sadosta riittävän suuret, jotta väestö voisi ravintomääräänsä vähentämättä elää uuteen satoon saakka. Karjan jyrkän vähenemisen vuoksi on lihan ja maitotuotteiden kulutuksen vähentäminen väistämätöntä; mutta sen sijaan voitaisiin lisätä leivän kulutusta. Tosiasiallisesti ovat kaikki talonpoikaisväestön verot, lukuunottamatta välillisiä veroja kulutustavaroille, heti vallankumouksen ensipäivistä alkaen poistuneet. Näin ollen on varakkaan talonpoikaisväestön ravinto lisääntynyt, mutta tästä huolimatta sillä on näihin saakka jäänyt suuret varastot viljaa, varsinkin eräissä lääneissä (ylimalkaan mainittuna: se alue, jonka Ukrainan rada aikoi vallata väkivalloin saksalaisten pistimien avulla, mutta jonka nyt on kukistanut sen omat saksalaiset liittolaiset; Donin alue, Pohjois-Kaukasia ja Siperia).
Ja vieläkin yhdeltä näkökannalta on ryhdyttävä selvittämään kysymystä kumpi on enemmän kärsinyt sodasta: kaupunki vaiko maaseutu, teollisuus vaiko maanviljelys. Ei ole tärkeätä missä tilassa ne nyt ovat. Verrattomasti tärkeämpää on kuinka nopeasti ne selviytyvät entiselleen.
Siihen hintaan, joilla tavaroita myydään, ei tule sisältyä ainoastaan näitä tavaroita tuottaneen työntekijän ylläpitoon kulutettu summa, tämän hinnan tulee myöskin korvata koneitten ja työaseitten kulumista sekä tuotantoon käytettyjen raaka-aineitten ja apuaineiden vastaavan hinnan. Ellei kaikki tämä palaa tuottajalle hänen myymiensä tavarain hinnoissa, — taikka ellei se rautateille palaa matkustajapilettien ja kuljetettujen tavarain rahtimaksuissa, niin tuotanto sivusta avustamatta rupeaa rappeutumaan ja alentumaan. Ei riitä varoja puuvillan, polttoaineen, kiskojen, vaunujen, veturien, siementen, apulantojen, hevosten, aurojen y.m.s. ostoon. Pitkälle ei tämä vetele. Taloudellinen kuolema rupeaa lähestymään nopeasti.
Tassu suhteessa on teollisuuden ja kuljetuksen nykyinen asema varsin vaikea. Tietysti on hiilen, valuraudan ja tehdastavarain rajahintoja, samoin kuin matkustajain ja tavarain kuljetustariffejakin monin kerroin korotettu. Mutta niitä ei ole korotettu siinä määrin kuin »tuotantokulut» ovat kasvaneet (nehän ovat nousseet siitä huolimatta, että työmiehen elintaso on alentunut). Maaseutu tietysti (kuten kaupunkikin) saa tehdastavaroita, nauloja, auroja, rautaa y.m. mitättömän vähän. Ja usein näitä kaikkia lähetetään tehtaista sellaisilla hinnoilla, jotka eivät täysin korvaa nykyisiä tuotantokustannuksia (se on taas eri asia millä hinnoilla talonpoikaisvtiestö näitä tavaroita saa välittäjäin kautta). Myöskin sellaisissa tapauksissa, kun tehdaskomitean hoitoon tulee suurenlaiset varastot valmiita tehdastavaroita, huomaa se jonkun kuukauden kuluttua, että tavarain myymisen jälkeen on voitu suorittaa työpalkat, mutta ei ole jäänyt riittäviä summia raaka- ja polttoaineen uudestaan hankkimiseen; uusien koneitten, kattilain y.m.s. hankkimisesta ei tarvitse, uneksiakaan. Tällaiset tapaukset tehtaissa muistuttavat pikemminkin »kulutuskommunismia», kuin »tuotantokommunismia».
Erittäin silmään pistävänä esiintyi »kulutuskommunismi» ennen armeijan demobilisoimista, kuljetusneuvoihin, s.o. rautateihin ja kaupunkien raitioteihin nähden. Tällöin oikein selvästi nähtiin sellaisen tilanteen ehdottoman luonnolliset seuraukset. Maksusta kuljetettavien kuormien lukumäärä kuikilla teillä väheni tavattomasti ei ainoastaan suhteellisesti, — kuormien yleiseen lukumäärään verraten — vaan myöskin absoluuttisesti, s.o. maksusta kuljetettavat kuormat yksinään huomioon otettuina. Huikeasti aleni maksusta kuljetettavien tavarain ja varsinkin matkustajain määrä. Eikä »kulutuskommunismin» johdosta kenties muualla kuin juuri kuljetusteollisuuden alalla ole niin ylen nopeasti tapahtunut tuotantovoimien tuhlaamista ja suoranaista hävittämistä. Siitä on kauniina todistuksena ei ainoastaan rautatie- ja raitiotievaunujemme, vaan myöskin rautatieasemien ulkonäko.
Ei yksistään kuljetuksen alalla, mutta myös useilla tuotannon aloilla on »elämä kuollut» hitaasti, mutta varmasti kuukausi kuukaudelta. Tämä ei vielä olisi mitään uhkaavan vaarallista, jos työväenluokalla, otettuaan koko suurtuotannon haltuunsa, olisi valmiina tuotantovoimien uudistamiseen välttämättömät keinot, kuten teiden ja liikkuvan kaluston korjaamiseen, uusien vaunujen ja veturien valmistamiseen tarvittavat välineet, tehtaissa koneitten korjaamiseen ja uusien rakentamiseen välttämätöntä raaka- ja polttoainetta j.n.e. Mutta kuten on osoitettu tässä ja edellisissä luvuissa, käytetään tuotantovoimia sillä tavoin, että se lähenee niiden hävittämistä. Ja mikä ikävintä, on mahdoton mainita mitään teollisuusalaa, jolla asian laita olisi toisin. Koko teollisuus menee lamaan. Se apu, jota se saa esim. hankkimalla rahaa valtion rahastosta, on näennäistä apua, joka joksikin aikaa naamioi yleisen tilan, mutta ei kykene tosiasiallisesti korvaamaan epäjohdonmukaisesti ja tuhlaavaisesti käytettyjä tuotantoaineksia. Lopuksi työväenluokalle jää tuotantovälineet, joiden paljous on luvattoman paljon supistunut verrattuna sodan edelliseen aikaan, ja ne ovat lisäksi puolittain hävitettyjä.
Tässä suhteessa on myöskin talonpoikaiston varakkaan osan, joka ennen sotaa ja sodan aikanakin tuotti enemmän maanviljelystuotteita kuin se tarvitsi omaa kulutustaan varten, senkin talonpoikaiston osan asema on nyt aivan toinen. On luonnollista, että valheellisia ovat kaikki jutut siitä, miten tämä talonpoikaisto elää ylellisesti: juo teetä hunajan kera, karttuunin puutteessa ostaa silkkikankaita j.n.e. Kaikki nämä kuuluvat porvarien mielikuvituksen keksimiin juorujuttuihin. Sota, varsinkin ensimäisinä kuukausina, koski kovasti myöskin varakkaaseen talonpoikaistoon. Ennen kaikkea tapahtui ylen nopea työvoiman väheneminen. Hevosten, ja useissa tapauksessa myös suuremman sarvikarjan pakko-otto suorastaan hävitti taloudellisen tasapainon. Mutta kaikki tämä kuitenkaan ei ollut tuotantovoimien olemattomiin kuluttamista. Pakolla otetusta ja myydystä karjasta tulleet rahat jäivät sentään varakkaalle talonpojalle. Ja jos hinnat olisivat pysyneet entisellään, olisi hän voinut uudelleen saada koko elollisen irtaimiston itselleen, kun työvoimat palasivat armeijasta, hän olisi jälleen voinut hankkia lypsy- ja teuraskarjaa.
Tämä talonpoika muuten käytti hyväkseen täydellisesti vuoden 1915 lopusta ja eritoten vuodesta 1916 alkaen maanviljelystuotteiden hintojen nopeata nousua. Niin kauan kuin kaupassa oli hänelle välttämättömiä teollisuustuotteita, myi hän mielellään viljaa. Hän myi jonkun aikaa vielä senkin jälkeen, kun nuo tuotteet katosivat markkinoilla, ja hän lähetti puhtaan voittonsa luottoyhtiöihin tai säästökassoihin. Mutta syksystä vuonna 1916, jolloin ensikerran osoittautui, että viljan, »rajahinnat» helposti alkavat nopean kohoamisen, rupesi hän viivyttelemään myymistä. Ja hintojen kohoamisen vuoksi tuli sentään suuri puhdas voitto myynnistä. Se jäi hänelle säästöön. Ja lopulla vuotta 1916 saattoi huomata varakkaan talonpoikaiston omistavan suuren osan niistä rahamerkeistä, joita laskettiin liikkeeseen yhä uusia ja uusia miljaardeja.
Niin sanottujen »kokoomusministeristöjen» kausi, jota jo olemme taloudelliselta puolelta tarkastelleet, vaihe, jolloin oikeisto-es-errät olivat hallituksen etunenässä, oli varakkaan talonpoikaisten suurimman vaikutusvallan aikaa, talonpoikaiston, joka koetti lujittaa asemaansa sovittelemalla porvariston ja paljon myöskin suurtilallisten kanssa. Tältä kannalta katsoen voidaan hyvin käsittää kaikki sen vaiheen ristiriitaisuudet: maakysymyksessä, elintarvekvsymyksessä, sodan, raha-asiain ja sisäisen hallinnon suhteen. Niin sanotut »sosialistiset» ministerit tekivät kaikkensa pysähdyttääkseen vallankumouksen sellaiselle tasolle, joka takaisi lujan poliittisen vallan maalaisporvaristolle. Tämä ei tietysti merkitsee sitä, että senaikuiset ministerit tietoisesti olisivat sovittaneet politiikan koko suunnan sanotun porvariston vaatimusten mukaisesti. Mutta heidän politiikkansa yleinen sisältö oli juuri sellainen.
»Kokoomusministeristöjen» aika jätti varakkaan ja rikkaan talonpoikaiston käsiin suuren määrän rahamerkkejä ja tavattomat viljavarastot odottamaan mitä edullisimpia myyntiehtoja: Venäjälläkö, Saksaanko tai ehkä liittolaismaihin. Se jätti varsinaisen maanviljelystuotteiden hintojen korottamishalun. Ja se jätti jälkeensä järjestön, joka oli voimaton ottamaan pois viljavarastoja rikkaalta talonpoikaistolta, vaikka kaupunki- ja mnalaisköyhälistö olisi kuollut nälkään.
Luonnollisesti varakkaan ja rikkaankin talonpoikaiston elävä ja eloton irtaimisto kärsi suuria vaurioita sodan aikana: työkalut kuluivat kelvottomiksi, rakennukset jäivät korjaamatta, karjan lukumäärä kovasti väheni. Mutta hänellä on vararahastoja, hänellä on rahoja ja viljavarastoja, joilla hän ensimäisen mahdollisuuden tullen voi korjata kaikki vauriot taloudessaan. Muutamat varakkaat talonpojat jo kesäkuukausina v. 1917 käyttivät hyväkseen silloin alkanutta suurtilallisten talouksien lopullista lakkauttamista. Heille siirtyi joku, välistä suurikin, osa näiden talouksien elollisesta ja elottomasta irtaimistosta.
Loka-marraskuun vallankumous syöksi varakkaan talonpoikaiston liittolaiset vallasta ja heikonsi siten kovasti sen poliittista asemaa. Mutta taloudellisessa suhteessa ei sen asemassa tapahtunut mitään muutosta. Se on yhtä luja kuin ennenkin. Tällä talonpoikaistolla on edelleenkin viljavarastoja hallussaan. Yleisen rappeutumisen vallitessa pysyy se taloudellisesti vauraana. Ja tämä »kulutuskommunismin» lisäämä rappiotila hivuttaen heikontaa työväenluokan, tuon maalaisköyhälistön ainoan luotettavan liittolaisen taloudellisia voimia.
Sellainen kehityksen kulku täytyy ilmetä ukrainalaisten, donilaisten, pohjoiskaukaasialaisten y.m. kuvernementtien taloudellisessa vaurastumisessa teollisuusalueiden kustannuksella. Ja se tekee täysin mahdolliseksi agraarikysymyksen ratkaisun tapahtumisen varakkaan talonpoikaiston eikä maalaisköyhälistön etujen mukaisesti.
Sekä työväenluokan että laajojen maalaisväestöjoukkojen edut vaativat ryhtymään päättäviin toimenpiteisiin kaupungin ja maaseudun välisten suhteitten saattamiseksi kunnollisesti uusille perusteille.
Paraillaan tapahtuvan maan kansallistuttamisen takia, senvuoksi että se ilman mitään lunastamista siirtyy kansalle, lisääntyy maanviljelyksen yleinen »työtilavuus» suuresti. Sen johdosta pääsevät työhän käsiksi monet kymmenet ja sadat tuhannet niistä, jotka joutuvat työttömien joukkoon armeijan rauhankannalle asettumisen ja teollisuuden todellisen, päättävän säännöstelyn tähden, sen johdosta, että verrattain huonosti tuottavia laitoksia suljetaan, kun ne eivät voi olla käynnissä muuta kuin pitkin väliajoin poltto- ja raaka-aineen puutteen tukia.
Epäilemättä on maan kunsallistuttamsesta tämä seuraus; mutta sen todellista laajakantoisuutta ei sentään saa ennen aikojaan liioitella, sillä nyt on vielä vaikea sanoa, mitkä ryhmät työttömistä nimenomaan voivat löytää työtä maanviljelyksen alalla.
Yksityisomaisuus itsestään on sinä rajamuurina, joka eroittaa muuten mahdollisen maanviljelijän maasta. Ainoastaan omistajan luvalla saa ryhtyä muokkaamaan maata, jota hän sanoo omaksi maakseen. Mutta luvan hän antaa ainoastaan sille, kellä on varoja ostaa maata tai maksaa vuokraa sen hyväkseen käyttämisestä. Maan kansallistuttaminen tekee mahdolliseksi niillekin sen viljelemisen, joilla ei ole varoja sitä ostaa tai vuokrata, vaikka olisi halua muokata.
Tosin on sellaisiakin vuokraamismuotoja, että maanomistajan maata hyväkseen käyttävä vuokralle ottaja maksaa maanomistajalle, ei rahaa, vaan määrätyn osan korjaamastaan sadosta: neljännen, kolmannen osan tai puolet rukiista, vehnästä, perunoista ja heinistä. Mutta tämäkin pakollinen osuuden antaminen maanomistajalle on ollut syynä siihen, ettei työtä ole kiinnitetty maanviljelykseen. Sen johdosta on maanviljelystyöntekijä jäänyt puolittain kerjäläisen oloihin. Sanalla sanoen, vaikka maanvuokraaja millä tavoin hyvänsä olisi saanut ostaa omistajan suostumuksen sitä viljelläkseen, niin joka tapauksessa maanomistuksen olemassaolo on supistanut niiden henkilöiden lukumäärää, jotka olisivat voineet ryhtyä maata viljelemään. Maan kansallistuttaminen poistaa kerta kaikkiaan tämän rajoituksen.
Maan kansallistuttaminen kuitenkin pystyy poistamaan ja todella poistaakin ainoastaan ne rajoitukset, joita maata viljellä haluava on kohdannut maanomistajan esittäessä vaatimuksiaan, se poistaa juridilliset rajoitukset, jotka johtuvat maanomistusoikeudesta. Mutta se ei tee olemattomiksi niitä esteitä, jotka esiintyvät kaiken nykyaikaisen tuotannon tekniikassa, siihen luettuna myöskin maanviljelys.
Maan muokkaamiseen ei riitä yksistään hyvä halu, siihen vaaditaan myöskin tuotantovälineitä, sillä paljain käsin ei maalle mitään mahda.
Tosin tässä suhteessa asema maanviljelyksessä on paljon yksinkertaisempi, kuin teollisuuden ja kuljetuksen pääasiallisimmilla aloilla. Malminsulatus tai konerakennustehtaassa ja samoin kutomatehtaassa ovat työvoiman kustannukset mitättömät verrattuna tuotannon välineiden kustannuksiin, kuten rakennukset, kattilat, koneet, poltto- ja raaka-aine, voiteluöljyt y.m. Kapitalistisissa laskelmissa tämä lausutaan noin ikään. Kun laitoksia alun pitäen perustetaan ja varustetaan työvälineillä, kulutetaan miljoonia, välistä kymmeniä miljoonia ruplia (esim. rautatien laittamisessa ja vaunujen sekä veturien rakentamisessa): miljoonia täytyy myöskin kuluttaa, jos mieli pitää kunnollisesti käynnissä tehdaslaitoksia, niitä täytyy käyttää raaka- ja apuaineiden hankkimiseen, koneitten, rakennusten ja teitten korjaukseen. Lyhyesti sanoen, monia miljoonia menee nykyisissä teollisuuslaitoksissa tuotantovälineisiin, mutta palveluskunnan ja työmiesten palkkoihin kuluu vuosittain ainoastaan muutamia satoja tuhansia. Jos tahtoisimme hankkia työttömille työtä sellaisilla tuotantoaloilla, olisi meillä perin vaikea tehtävä suoritettavanamme: kulutettuamme tuotantolaitoksen työvälineisiin, sanotaan, viisitoista milj. ruplaa, on meidän vielä pakko vuosittain kiinnittää raaka- ja apuaineisiin puolitoista miljoonaa ruplaa, ja silloin me voisimme antaa työtä kaiken kaikkiaan noin tuhannelle työttömälle. Siis tuotantovälineisiin menevät ennakkokulut tällöin tekevät 15 tuhatta ruplaa yhtä työmiestä kohden, joka saisi työtä tässä tuotantolaitoksessa. Näitä tuotantovälineitä hankittaessa, esim. kiskotehdasta rakennettaessa, saavat tietysti vuorostaan työtä ja ansiota tiilitehtaissa ja puiden hankinnassa tiilien polttoa varten kolmeksi neljäksi vuodeksi ehkä noin kymmenen tuhatta työtöntä, kenties useampikin. Mutta nämä 3–4 vuotta täytyy kulua ennenkuin tuhat työmiestä saa ansiota itse tässä tehtaassa, ja 3–4 vuotta kuluu siihen, kun tehdas vihdoin alkaa saada valmiiksi kiskoja, joiden hinnalla tulevat korvatuiksi kaikki ennakkokulut.
Maanviljelyksessä on suhde paljon toisenlainen. Keskinkertaisen suuressa talonpoikaistaloudessa käytetyt työvoimat, vallitsevien hintojen mukaan laskettuna, vaativat, yleensä puhuen, yhtä paljon kulunkeja, kuin maksaa koko talouden varustaminen tuotantovälineillä. Yhtä paljon kuin koko sen eloton ja elollinen irtaimisto: aura ja karhi, haravat ja hangot, rattaat ja reet, lehmä ja hevonen. Siis suhde tässä on seuraava: kiinnittämällä työvälineihin ja siemeneen yhden tuhat ruplaa on meillä mahdollisuus silloin saada maataloudesta ansiota enemmän kuin tuhat ruplaa. Hyvin järjestetyssä suurmaanviljelystaloudessa vaatii irtaimisto, varsinkin eloton, suhteellisesti paljon suurempia kuluja, kuin talonpoikaistaloudessa. Siinä tarvitaan siemenkylvökoneet, puimakoneet, tuuletuskoneet ja kääntöaurat sekä niittokoneet ja myöskin tieteelliset apulannoitusaineet. Jos talonpoikaistaloudessa jokaisesta tuhannen ruplan kulungista on esim. puoli tuhatta merkittävä työvoiman maksamisen tilille, niin on mallikelpoisessa maataloussuurtuotannossa tälle tilille merkittävä jokaisesta tuhannesta ruplasta ainoastaan 200–300 ruplaa, ehkä vähemmänkin. Joka tapauksessa on tällöinkin suuri ero teollisuustuotantoon verraten. Tuhannen työttömän saantia varten maataloudessa tarvitaan monta kertaa pienemmät yleiset kustannukset, kuin siinä tapauksessa, että tämän saman työttömäin määrän sijoittamiseksi täytyisi perustaa uusia teollisuuslaitoksia tai laajentaa jo olemassa olevia.
Ja vielä toinenkin seikka on olemassa, jonka vuoksi työttömien sovelluttaminen työhön maanviljelysalalla tuntuu edullisemmalta. Valmiit tuotteet — vilja, juurikasvit, vihannekset — saadaan siinä 3–4 kuukautta sen jälkeen kuin työ oli maahan sijoitettu, ja syysviljakin saadaan 9–11 kuukautta kylvämisen jälkeen. Sitäpaitsi on maanviljelystuotteiden melkein rajaton menekki korkeisiin hintoihin taattu sitten, kun kansainvälinen kauppa jälleen alkaa. Tämä on tärkeää muun muassa siinä suhteessa, että meidän teollisuutemme (ja maanviljelyksemmekin) uudistumista varten on lähimpinä vuosina välttämätön erilaisten työvälineitten lisätty ulkomailta tuonti, osaksi myös raaka- ja apuaineitten tuonti. Viljan viennillä me voimme maksaa teollisuustuotteiden tuonnin.
On aivan selvää, että jo nyt voidaan huomata siellä täällä jonkun verran kevyttä suhtautumista niihin tehtäviin, jotka meille antaa armeijan demobilisoimme ja teollisuuden tarkoituksenmukainen säännöstely. Maan kansallistuttaminen, sen yksityisomistuksen hävittäminen mursi sen asteen, joka oli maan ja sitä viljellä haluavan välillä. Koska suuri enemmistö työttömistä ei milloinkaan ole menettänyt yhteyttään maahan, niin he yksinkertaisesti hajaantuvat pitkin maaseutua ja heidän maankäyttöoikeutensa tulee laajennetuksi heidän työmääränsä mukaan, — siis, he voivat täydellisesti käyttää työvoimaansa maanviljelyksessä. Riittävä työansio tulee heille taatuksi.
Todellisuudessa ei tämä kuitenkaan ole niin yksinkertaista. Töiden supistamisen ja useitten sotaa varten käyneitten tehtaitten kokonaan sulkemisen tähden ja myöskin teollisuuden säännöstelyn vuoksi tapahtuvan tehtaitten sulkemisen johdosta jää ennen kaikkea suurin määrä teollisuustyöläisiä työttömiksi Pietarissa ja muissa teollisuuskeskuksissa. Mutta näistä on varsin pieni määrä sellaisia, jotka pystyvät viljelemään yksityisille suurmaanomistajille kuulunutta maata. Siis maan kansallistuttaminen antaa mahdollisuuden hyvin pienelle työttömäin joukolle käydä viljelemään maata omalla paikkakunnallaan. Voidaan myöskin sanoa, että, jos maalaisväestö jonkun verran lisääntyisi nykyiseen lukumääräänsä verraten, niin se voisi käyttää ainoastaan pienen osan työvoimastaan. Ilmeisen kova työttömyys muuttuisi kerta kaikkiaan peitetyn tapaiseksi työttömyydeksi. Taloudellisesta tarkoituksenmukaisuudesta tällöin ei tarvitse puhua.
Ainoa pelastus on maataviljelevän väestön uudestaan jakaminen. Maasuhteitten saattaminen uusille perusteille ei ole ainoastaan pitäjäin ja kihlakuntain maakomiteain eikä ainoastaan talonpoikain edustajain kuvernementtineuvostojen tehtävä. Ei riitä sekään, jos siihen käytetään ainoastaan aluejärjestöjä, alueneuvostoja. Jos tämä riittäisi, emme me olisi puhuneetkaan koko maan kansallistuttamisesta, vaan esim. niin sanotusta kunnallistuttamisesta. Ainoastaan talonpoikaisten yleisvenäläinen elin, s.o. yleisvenäläiset kokoukset ja Talonpoikain Edustajain Neuvostojen Toimeenpaneva Keskuskomitea voi toimittaa sellaisen tasasuhtaisen jaon kuin toisten alueiden runsaslukuisen maata viljellä haluavan väestön »jakamisen» sellaisten alueiden kesken, joissa on suhteellisesti maan ylijäämää.
Vielä enemmänkin: eri alueille on sijoitettava ehdottomasti myös osa niistä työmiehistä, jotka joko pitkän- tai lyhyenlaiseen aikaan eivät löydä työtä teollisuusalalla, eikä ainoastaan sitä maalaisväestöä, joka toisilla paikkakunnilla nyt ei saa maanviljelystyötä. Mutta tällöin on ennen kaikkea toimitettava ylimääräisten »työkäsien» laskeminen, ja sitten niiden tarkoituksenmukainen jakaminen alueittain. Mutta kaiken tämän toteuttamista ilman työmiesten edustajain neuvostoja ei voida ajatellakaan. Siis kaikilla asteilla, alkaen kihlakunnista aina yleisvenäläisiin suhteisiin saakka, on välttämätön yleinen sopimuksellinen työmiesten ja talonpoikain valejärjestöjen toiminta. Ainoastaan neuvostovalta, työmiesten ja talonpoikain valta kokonaisuudessaan kykenee luomaan maasuhteitten uuden järjestyksen ja käyttää maan kansallistuttamista sekä kaupungin että maaseudun työttömien etujen mukaisesti.
Jo itse tehtävän monimutkaisuuden takia on sitä mahdoton suorittaa muutamissa kuukausissa. Me emme tähän asti todellisuudessa ole vielä ryhtyneetkään sitä suorittamaan, — me emme myöskään ole sitä kyllin selvästi käsittäneet. Vuonna 1918 tulevat maasuhteet eri paikkakunnilla järjestetyiksi varsin kirjavalla tavalla. Siihen vaikuttavat enemmän tai vähemmän satunnaiset paikalliset olosuhteet, yhtenäisen suunnitelman puute ja se, ettei ole yhtenäistä periaatetta. Maalaisväestön eri ryhmien taistelukysymyksen ratkaisemisesta tavalla tai toisella ei tule vielä päättymään, vaan useissa tapauksissa, niin sanoaksemme, lykättyä toistaiseksi.
Maan kansallistuttamisen laaja ja täydellinen käytännössä toteuttaminen kaupungin ja maaseudun köyhälistön sekä koko yhteiskunnan etujen mukaisesti ei ole kuukausien vaan muutamien vuosien kysymys. Tarkemmin puhuen, yhteiskunta siirtyy väliaikaisista osittaisista ratkaisuista lujasti kestäviin ratkaisuihin vasta sitten, kun sosialistinen vallankumous on voittanut koko maailmassa. Ensi aikoina maan kansallistuttaminen antaa vain jonkunlaista apua sille tavattoman suurelle työttömäin joukolle, joka syntyy armeijan demobilisoimisen ja sodan seurauksena olevan teollisuuden rappioitmnisen johdosta. Monelle tulee olemaan tärkeänä seikkana se, että knsallistuttaminen poistaa yksityisomistuksesta johtuneet esteet maan muokkaukseen nähden: mutta vasta tavattoman suurten valmistavien töiden jälkeen maanviljelyksessä voivat saada työtä ja ansiota kyllin laajat työttömäin joukot.
Verrattuna erikoisesti maanviljelykseen ei niillä töillä, joiden mahdollisuus maan kansallistuttamisen kautta laajenee, ole niin suurta merkitystä. Joka kerta kun harkitaan kysymystä: mihin sijoittaa yhä kasvava työttömäin joukko, on ensimäinen vastaus: maata viljelemään, ja toinen — rakennusaineiden, polttopuiden ja turpeiden hankkimiseen. Pääasiallisesti turvetta polttoaineena käyttävien keskusalueen tehtaitten lähellä olevat suuret turvetehtaat sekä muutamien Moskovan, Kostroman, Nishegorodin y.m. kuvernementtien kihlakuntain suuret metsät todellakin antavat jokseenkin suuren mahdollisuuden sijoittaa työvoimaa tähän työhön. Liiaksikin puhutaan siitä, miten paljon me olemme köyhtyneet metsiin ja polttoaineisiin nähden. Mutta tässäkin suhteessa näyttävät monet toiveet liioitelluilta. Siitä ei tarvitse puhuakaan, että näilläkin tuotantoaloilla vaaditaan työaseita ja koneita, vaikka varsin yksinkertaisiakin. Joka tapauksessa on niitä joko valmistettava tai hankittava ulkomailta. Näiden töiden laajentamista rajoittaa lisäksi kaksi seikkaa: 1) ainoastaan joku, suhteellisesti pieni osa esim. tekstiilityömiehet jaksavat niitä töitä tehdä, — panna työläinen hänelle kokonaan sopimattomaan työhön, sehän merkitsee samaa kuin hänen työvoimansa tuhlaaminen. 2) Jo toisesta sotavuodesta lähtien, kun tuli puute kivihiilistä, alkoi säälitön metsien käyttäminen, etenkin keskusalueella: me tuhlasimme sen, mikä meidän olisi pitänyt jättää lapsillemme. Koettaessamme päästä nykyisistä vaikeuksista emme saa koskaan unohtaa tulevaisuutta.
Yksityisomistus tekee maan tavaraksi. Kuten kaikki muukin tavara, on tämäkin ostettava tai maksettava sen käyttämisestä joka vuosi määrätty summa. Siis maan viljelystä voivat harjoittaa ainoastaan ne, joilla on omaa maata tai varoja sen hankkimiseen taikka varoja vuokrarahain maksamiseen. Maan kansallistuttaminen poistaa tämän esteen; missä määrin se sen poistaa, on osoitettu edellisessä kappaleessa.
Sosialistivallankumoukselliset ja heitä kannattavat maareformistit (esim. muutamat suunnat tolstoilaisten keskuudessa) pitävät parempana esittää vaatimuksen maan sosialisoimisesta (yhteistyttämisestä) kuin kansallistuttamisesta. Aatteellisessa, teknillisessä, taloudellisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa he pitävät parhaana keskikokoista talonpoikaistaloutta: taloutta, jossa talonpojan perheen kaikki työvoimat saavat käyttömahdollisuuden vapauttaen heidät välttämättömyydestä hakea lisäansiota sivulta tai maata vuokraamalla hankkia työtä perheen työttömille jäsenille. Jos kaikille, jotka haluavat muokata maata, annetaan osa maata niin että taloudenpito käy mahdolliseksi, ja pidetään perussääntönä, normina, työtä, niin on tämä »maan sosialisoimista». Siis sosialisoiminen on — kaiken kansallistutettuvaksi kuuluvan maan jakamista tasasuhteisen työnormin mukaan ja se on muutamien toimenpiteitten toteuttamista, jotka takaisivat sellaisten maasuhteitten kestäväisyyden.
Sosialistivallankumouksellisten ja heitä hyvin lähellä olevien maareformistien keskuudessa on suuntia, jotka antavat maan sosialisoimiselle kaikkivoivan merkityksen. Heidän mielestään, jotka ovat joko tietoisesti tai tietämättään Henry Georgen kannattajia, on kaiken riistämisen perusmuotona se, että maanomistaja riistää maatyöntekijää. Jos tämä riistäminen häviää, käy samoin myös kaikkien muiden riistämismuotojen, häviää koko kapitalistinen järjestys. Maaemosta työläinen muka saa turvan nykyistä kapitalin kaikkivaltiutta vastaan.
On aivan luonnollista, että nykyaikana, jolloin kapitali niin selvästi on osoittanut kykenemättömyytensä antamaan työtä ja ansiota miljoonille työläisille, kiinnitetään miltei rajattomia toiveita »maan sosialisoimiseen», sen jakamiseen tasasuhtaisen tvönormin mukaan. »Sosialisoijain» mielestä on työttömäin työläisien kysymys ratkaistu ihan nopeasti, yksinkertaisesti ja ilman mitään vaivoja, ei muuta kuin: antaa jokaiselle työttömälle hänen työkykyään vastaavan palstan, ja juttu on selvä. Kyllähän työttömät sitten jo itse suoriutuvat.
Marxilaiset ovat aina suhtautuneet arvostelevasti tasasuhtaisuuden ruusuisiin unelmiin. He ovat aina käyneet asiaan kasiksi sen teknilliseltä puolelta. Oli aika, jolloin tuotannon ja kuljetuksen tekniikan sekä samalla myös koko yhteiskunnan tila takasivat vissin »tasasuhtaisuuden» teollisuuden alalla. Tämä oli keskiaikaisen yhteiskuntajärjestyksen kukoislusaika, vaihe, jolloin ammattikuntakäsitys oli elinvoimaisinta. Määrätty »tasasuhtaisuus» työn ja työpalkan jakamisessa käsityöläisten kesken oli tosiasiallisesti sellainen tila, joka säilyi ilman ulkonaisia pakkokeinoja.
Kun tuotannon tekniikka kehittyi, alkoivat myöskin teollisuuden pientuotantomuodot kadottaa jalansijaansa. Eri tuottajain täytyi yhdistyä yhteisen johdon alaisiksi, täytyi muodostua sellainen teollisuusjärjestö, joka antoi työn jaolle laajenemismahdollisuuden, ja sitten myös tilaa koneitten käytäntöön ottamiselle. Tästä lähtien ollivat teollisuuden käsityömuodot tuomitut häviämään, ne murskasi lujittuva yhteistuotanto, joka perustui monien kymmenien ja sittemmin satojen ja tuhansien työläisten yhteiseen työhön. Käsityöammattikuntain lainlaadinta tulee pikkumaiseksi ja riidanalaiseksi, se koettaa väkisinkin kestää huolimatta siitä, että teollisuuden pikkukäsityöläismuodot häviävät. Niin hajosivat ammattikunnat.
Työhön perustuva maan tasasuhtaisuus, se on yritys sovelluttaa maanviljelykseen jo aikoja sitten teollisuudesta hävinneet ammattikuntakäsiteollisuusmuodot. Jokaisen sosialisoimisen kannattajain olisi pitänyt aloittaa todistamalla, että keskikokoinen talonpoikaistuotanto on täydellisin muoto kaikilla maatalousaloilla: maitotalouden, viljan, vihannesten, rehujen ja juurikasvien tuotannossa. Hänen olisi tullut todistaa, että juuri tämä tuotantotapa takaa suurimman mahdollisuuden sellaisten koneitten ja työvälineitten käyttöön, jotka säästävät ihmistyövoimaa, ja että se takaa tieteen kaikkien saavutusten nopean ja täydellisen toteuttamisen käytännössä: siemenen lajittelun, eri karjarotujen valinnan, tieteellisten apulannoitusaineitten käyttämisen, vuoroviljelyksen, täydennetyt muokkaamisvälineet ja paikalliset olosuhteet huomioon ottaen kastelu- tai kuivauslaitosten rakentamisen j.n.e. Toiseksi hänen olisi pitänyt osoittaa, että kaikki tämä on joko enemmän tai vähemmän liiallista nykyiselle maanviljelykselle, ettei vielä ole tullut aika, jolloin se voi jättää vanhan epätäydellisen tekniikan. Lopuksi on hänen ehdottomasti todistettava, että keskiaikainen talonpoikaistuotanto takaa maatalousirtaimiston täydellisimmän käyttöetuisuuden. Lyhyesti sanoen: sosialisoimisen kannattajan täytyy todistaa, että työvoiman suhteellisuuteen perustuva tuotanto maanviljelyksessä aina ja kaikkialla takaa ja tulee takaamaan työn mahdollisimman korkean tuotantotason: tuotteiden suurimman määrän saamisen työkustannuksien yksikköön verraten.
Kysymyksien selvä esittäminen jo itsessään antaa niihin tarkan vastauksen. Luonnontieteen ja teollisuuden, varsinkin kemiallisen ja konerakennusteollisuuden edistys on tehnyt mahdolliseksi ja välttämättömäksi täydellisen kumouksen vanhentuneessa maanviljelystekniikassa. Sen nykyinen teknillinen taso on tavattomasti jäänyt jälelle siitä tasosta, joka olisi mahdollinen ja taloudellisesti tarkoituksenmukainen. Maan yksityisomistus mitä moninaisimpine keinoineen on estänyt, maanviljelyksen teknillistä kehitystä. Se on tässä suhteessa pakoittanut sen jäämään yhä enemmän jälkeen teollisuudesta. Maan kansallistuttaminen vasta tekee mahdollisiksi ne olosuhteet, joissa maatalous voi omaksuu kaikki uusimmat tieteen saavutukset. Ja tämä omaksuminen voi tapahtua yksinkertaisesti ja täydellisesti vain suurtuotannon, yhteiskunnallisen laajoja muotoja käyttäen, muotoja, jotka ovat pitkä askel sosialismia kohti. Ei sosialisoiminen, vaan sosialismi tulee olla meidän tunnuslauseenamme maanviljelykseenkin nähden.
Sosialisoimisen pitäminen ehdottomasti kaikkikäsittävänä toimenpiteenä on samaa kuin koko nykyaikaisen teknillisen ja taloudellisen kehityksen vastustaminen, samaa kuin vastustaa sitä perinpohjaista kumousta, joka työväenluokan nykyaikana on pantava toimeen teollisuuden alalla. Täytyy tunnustaa, ettemme saa estää talonpoikaiston suurta taipuvaisuutta tasasuhtaisuuteen. Mutta siitä ei kuitenkaan seuraa se, että meidän täytyisi vaieta tämän toimenpiteen ehdottomista seurauksista.
Ainoastaan pikkusääntöjen ja monenmoisten määräysten kautta, joissa tulee ottaa huomioon kaikki mahdolliset yksityiskohdat, onnistutaan säilyttämään tasasuhtaisuuden ulkonainen muoto. Sitä varten on aina heti otettava laskuihin jokainen maanviljelijän perheen kokoonpanossa tapahtunut muutos. Johdonmukaisuus vaatisi myöskin laajaa ammattikuntasääntöjen jäljittelyä: sillä onko maankäyttöoikeus silloin todella tasasuhtainen, jos toinen käyttää uusimallista kääntöauraa ja toinen taas vanhanaikaista aatraa j.n.e. Siis maankäyttöoikeus täytyisi tehdä tasasuhtaiseksi ei ainoastaan työvoimain mukaan, vaan myöskin, ammattikuntain malliin, muokkaamistapaan ja työvälineillä varustaminen nähden.
Mutta tarkinkaan silmälläpito ei estäisi tasasuhtaisuuden ulkokuoreen verhoutuneen lisääntyvän tasasuhtaisuuden vastakohdan kehittymistä. Kuten ammattikuntain hajoomisen aikana, samoin nytkin taloudellinen tasa-arvoisuus muuttuisi näennäisyydeksi, verhoksi, joka salaisi toisten ryhmien taloudellisen riippuvaisuuden toisista. Mitkään ulkonaiset keinot eivät estäisi syntymästä naamioituja suhteita, jotka todellisuudessa olisivat järjestetyt palkkatyön käyttämistä varten. Sanalla sanoen: tasasuhtaisuuden rakennus alkaisi pian lahota, ja tämä lahoaminen vaikuttaisi myöskin teollisuuden yleiseen järjestykseen, kuten keskiaikaisen järjestyksen rappeutuminen ammattikuntakautena maaseudulla vaikutti käsiteollisuuden elpymistä. Tekniikan uusimmat saavutukset raivaisivat kaikista tieteellisistä esteistä huolimaita itselleen tien, mutta sen hitaasti tapahtuessa saisi se aikaan paljon voimain tuhlaamista ja turhia kärsimyksiä. Sillä tavoin emme käyttäisi hyväksemme maan kansallistuttamisen kaikkea mahdollista hyötyä.
Mitä tulee yhä kasvavan työttömäin armeijan nykyisiin sijoittamisvaikeuksiin, niin siinä suhteessa ei tuo työn tasasuhtaisuus läheskään anna sitä apua, kuin siltä odottavat sosialisoimisen kannattajat. Jotta työtön teollisuudesta voisi siirtyä maanviljelykseen ja saattaa käyntiin itsenäisen maanviljelystuotannon, on siihen välttämätön yksi tärkeä ehto: hänen täytyy olla mies, joka ei ole kadottanut yhteyttään ei ainoastaan maaseutuun, vaan myöskin maanviljelykseen. Muutoin on hän aivan avuton maanmuokkaaja ja vahingoksi itselleen ja yhteiskunnalle tuhlaa hän työvoimaansa. Tosin voidaan tässä suhteessa ensi näkemältä olla sitä mieltä, että asema tulee kutakuinkin siedettäväksi: teollisuuden eri aloilla pääkaupungeissakin 20–80 pros. — yhdestä viidesosasta neljään viidesosaan asti — työmiehistä säilyttää yhteytensä maaseutuun. Tarkemmin tutkisteltaessa osotttautuu kuitenkin, että tämä yhteys on suureksi osaksi pintapuolista. Useissa tapauksissa se supistuu siihen, että työmiehen perhe asuu maalla, — tai että hän itse joka vuosi kesä- ja elokuuksi, joskus myös syyskuuksi menee maaseudulle korjaamaan viljaa ja heiniä.
Tavattoman paljon suurempi on toinen este, joka on työn tasasuhtaisuuden toteuttamisen tiellä: maatalousirtaimiston puutteellisuus tai täydellinen puuttuminen. Jos teollisuustyöläisen perhe on jäänyt maalle, merkitsee se tietysti sitä, että se koko ajan on jatkanut »talonpoikaistumistaan». Siis, sillä oli, vaikka puutteellinenkin, työvälineistö maanviljelystuotantoa varten. Mutta, teollisuuskuvernementtien onnettomuus on siinä, että muun kunsallistuttaminen ainoastaan vähässä määrin laajentaa maanviljelykseen kelpaavaa alaa: yksityisiä suurtiloja niissä on suhteellisen vähän. Silloin on kerta kaikkiaan niin, että kaupungista tulleen työttömän työvoima useimmissa tapauksissa osoittautuu liikeneväksi: siellä ja siellä maaseudulla on jo työvoimia enemmän kuin tarvitaan maan muokkaamiseen.
On otettava huomioon myös sodan aikana tapahtuneet muutokset. Työmiesten alituiset kutsunnat ja elämän kallistuminen vaikutti maaseutuväestön toimiin. Syksyllä v. 1914 oli sadon korjaaminen pääasiallisesti suoritettava naisten, alaikäisten ja vanhusten, v. 1915 heidän täytyi toimittaa myöskin kyntö ja kylvö, ja v. 1916 olosuhteet, etenkin sietämätön elämän kallistuminen, pakoittivat alaikäiset ja naiset menemään tehtaisiin, etupäässä sellaisiin, joissa valmistettiin sotatarpeita. Ensimäisinä kahtena vuotena ei ollut aikaa pitää kunnossa maatalousirtaimistoa ja v:sta 1910 alkaen kävi aivan mahdottomaksi sitä ollenkaan säilyttää. Siis jos ennen sotaa oli ollut jotain työvälineitä, niin ovat ne tätä nykyä joko myydyt tai joutuneet kokonaan kelvottomaan kuntoon.
Niin ollen tekee tasasuhtaisuus mahdolliseksi sijoittaa teollisuuskuvernementtien maanviljelykseen yleensä vain pienen määrän armeijasta palaavia ja tehtaissa työttömiksi jääneitä työläisiä.
Maanviljelyskuvernementeissä, kuten osaksi myös teollisuuskuvernementeissä, pyrkimys tasoittaa koko maanviljelystuotanto pienviljelystuotannoksi aiheuttaa vielä yhden kysymyksen, joka on pikaisesti ratkaistava. Jokainen maanviljelysperhe saa käytettäväkseen sellainen maa-alan, kuin se kykenee muokkaamaan yksinomaan omalla työllään. Maalaisporvariston maankäyttöoikeus täytyy lakkauttaa, porvariston, joka järjestelmällisesti on käyttänyt palkkatyövoimaa verrattain suuressa määrässä. Osa suurenlaista tuotantoa varten aijottua irtaimistoa tulee kokonaan hyödyttömäksi tai tulee se ainoastaan epätäydellisesti käytettyä hyötyä tuottavasti. Näin ollen täytyisi sosialisoimisen kannattajan kannattaa myös liikairtaimiston jakamista tasasuhtaisesti työhön perustuvain talouksien välillä, joilla ei ole millä ryhtyä maata muokkaamaan, — tai täytyy hänen kannattaa kysymyksen jonkinlaista ajateltua, pelkästään paperilla olevaa, tämän kysymyksen ratkaisua. Mutta kaikkein tarkoituksenmukaisinta olisi käyttää liikairtaimisto suurtalouksien järjestämiseen, jotka olisivat muodostetut laajalle yhteiskunnalliselle perustalle. Ainoastaan tämä ratkaisu vastaisi niiden proletarien ja puoliproletarien etuja, joidenka mielestä kaikki puhe itsenäisestä taloudesta, joka on rakennettu tasasuhtaisuuden perusteille, ja jutut sen etuisuuksista ovat heidän asemansa ivaamista: sillä siinä asemassa ei ole mitään mahdollisuutta oman talouden perustamiseen. Maatyöläisten Edustajain Neuvostot, joita ennen saksalaisten hyökkäystä syntyi Itämeren maakunnissa, ja joita on muutamissa Volgan varren kuvernementeissa sekä maataloustyöläisten entisissä palkkatyökeskuksissa Etelä-Venäjällä, ovat toista mieltä kysymyksen ratkaisusta.
Helmi–maaliskuussa pidetyt kuvernementti- ja aluemaakomiteain kokoukset ovat siellä täällä lähteneet aivan toiseen suuntaan: ei uusien muotojen luomiseen, vaan entisen aseman edelleen säilyttämiseen. Vedoten elintarveaseman perin kärjistyneeseen asemaan ja ottaen huomioon sen lyhyen ajan, mikä vielä oli jälellä peltotöiden alkamiseen, tunnustivat ne mahdolliseksi sallia »tänä vuonnna» palkkatyön käyttämisen talonpoikais-suurtalouksissa. Marxilainen ei näitä syitä pidä juuri merkitsevinä: jokainen marxilainen jo edeltäkäsin oli odottanutkin, että »työn tasasuhtaisuuteen perustuvaan sosialisoimiseen» heti alunpitäen tulevat iskemään suuret muurinsärkijät, jotka muuttavat sen tyhjäksi kyltiksi, jonka takana on aivan toinen sisältö. Mutta syiden esittämisen vuoksi ei asian kulku koskaan ole pysähtynyt eikä pysähdykään.
Mutta olipa maakysymyksen lähin käytännöllinen ratkaisu millainen tahansa, tulee teollisuuden tarmokkaasti ryhtyä tuottamaan maanviljelyksen tarpeeksi. Elokuussa v. 1917 sodan tarpeeksi käyvien tehtaitten työmiehet paljon puhuivat vanhanaikaiseen tuotantoon siirtymisestä, etenkin raudan, naulojen, kirveitten, erilaisten työvälineitten ja koneitten tuotantoon maaseutua varten. Niiden toimenpiteitten kautta olisi tullut saada järjestettyä tavaranvaihto kaupungin ja maaseudun välillä ja parantaa teollisuuskeskusten elintarveasemaa. Tähän suuntaan tehtiinkin yhtä ja toista: jotkut verstaat siirtyivätkin sotatuotannosta rauhan kannalle. Mutta kaikki nämä olivat pikkutoimenpitaitä, joilla oli mitätön käytännöllinen merkitys verraten maanviljelyksemme tarpeisiin. Niillä oli ensi sijassa vain agitatsionimerkitys, ne olivat työväenluokan sodanvastaisen taistelun erityinen muoto.
On nopeasti ryhdyttävä tämänsuuntaisiin laajoihin, päättäviin ja pelkäämättömiin toimenpiteisiin. Ja jo nyt täytyy sanoa, ettei meidän teollisuutemme suoriudu tästä tavattoman suuresta tehtävästä: sen yleinen suorittaminen vaatii vuosia eikä vain muutamia kuukausia. Tällöin on taloudellisesti tarkoituksenmukaista ja välttämätöntä käyttää hyväkseen ulkomaalaisen teollisuuden voimia. Me emme tule toimeen ilman, että ulkomailta tuodaan maanviljelyskoneita ja työvälineitä. Ja mitä pikemmin ja mitä laajemmaksi järjestyy tuonti, sitä pikemmin meidän taloutemme sodassa saamat vammat paranevat ja se kulkee taas eteenpäin.
Elottoman irtaimiston tila ei vielä nykyaikana ole maaseudun kipein kysymys. Tavattoman paljon vaikeampi on saada korvatuksi elollisen irtaimiston, eritoten vetojuhtien, suurta vähentymistä. Useilla seuduilla täytyy kyntäminen, äestäminen ja kuljetus suorittaa melkein pelkästään ihmisvoimalla. Maalaisporvaristolle vielä on jäänyt riittävästi karjaa. Mutta tavalliset talonpojat ovat sen aikoja sitten myyneet. Eikä ole heillä varoja millä poistaa hevosten puute. Sodan aikana armeijaan otetut hevoset ovat suurimmaksi osaksi kuolleet tai käyneet kelvottomiksi, niin ettei niitä voida ottaa lukuun, kun on kysymys maanviljelyksen vaurastuttamisesta.
Jo yksistään tästä syystä ei työn tasa-arvoisuuteen perustuva maankäyttö voi tuoda mitään pelastusta niille suuren suurille työttömäin joukoille, jotka olisivat tahtoneet elättää itseään maanviljelyksellä. Viljan kasvattaminen (vehnän, rukiin, kauran, ohran ja tattarin viljeleminen) on heille mahdotonta. Eipä kulje niittokonekaan ilman hevosta — ja mitäpä heinillä, jos lehmän hankkiminen on yhtä vaikea kuin hevosenkin. Siis on selvää, että tasasuhtaisesti maata saaneet kykenevät vain osaksi käyttämään sitä hyväkseen, siellä täällä etupäässä kasvitarhaviljelystä: jonkun verran perunoita, kaalia, juurikasveja y.m.
Jotkut ovat olettaneet, että mekaanisten liikeneuvojen palauttaminen armeijasta voisi jossain määrin parantaa asemaa. Ei muuta kuin ryhdytään heti sovelluttamaan kuorma-autoja ja automobiilejakin maanviljelyksen tarvetta varten. Osaksi voidaan niitä käyttää jo ilman mitään muutoksia, esim. kuormien kuljetukseen pelloille ja pelloilta. Muutamia koneita tulee muuttaa paikallaan oleviksi voimakoneiksi (lokomobiileiksi) ja sovittamalla aura vastaavalla tavalla, käytettävä niitä kyntämiseen j.n.e. Näin ollen on mahdollista jonkun verran korvata vetojuhtain menetystä mekaanisella liikevoimalla.
Mutta todellisuudessa ovat nämä kaikki — toteen käymättömiä haaveiluja. Ensiksikin armeijasta tulee takaisin hyvin vähän ehjiä koneita. Toiseksi, tiettömällä maaseudulla, kaukana korjauspajoista, kone pian särkyy ja tulee käyttökelvottomaksi. Ja lopuksi mekaanisen liikevoiman käyttäminen tarkoituksenmukaisesti on mahdollista ainoastaan suurissa tai suurenlaisissa tuotantolaitoksissa. Mekaaninen kuljetusvoima eli kuljetus kuorma-autojen avulla ei sovellu juuri mihinkään pikkutalonpojalia. Siitä ei tarvitse puhuakaan, että tämä on kokonaan uutta, että se ensiaikoina on paljasta kokeilemista.
Mutta sellaisen kokeilemisen varsinainen ala ei ole pikkulalonpoikais-, vaan suurtuotanto, joka on järjestelty laajoille yhteiskunnallisille perusteille ja jossa toimivat alituisesti pätevät teknikot ja agronomit. »Sosialisoimisessa» melkoisen liikevoiman käyttömahdollisuus supistuu ylen vähään, se jää nollaan, tämä täytyy sanoa suoraan. Mutta jos asiaan käydään käsiksi niin, että se on sosialismia kohti siirtymistä silloin tuo mahdollisuus suuresti laajenee.
Maanviljelyksen proletaarinen ratkaisu voi olla ainoastaan samanlainen kuin teollisuuden uudestaan järjestämiskysymyksen ratkaisu.
Teollisuudessa tullaan suuntaamaan kaikki voimat teknillisesti ja taloudellisesti mahdollisimman täydellisen tuotannon uudesta luomiseen ja laajentamiseen. Tätä vaativat työväenluokan edut, samoin koko yhteiskunnallisen kehityksen edut.
Tällä luonnollisella etusijalla tule suurtuotanto olemaan verrattuna pientuotantoon, olosuhteitten ollessa muuten tasa-arvoiset ja ilman että jälkimäistä kohtaan osoitetaan vihamielisyyttä. Etusijalle asettaminen ilmenee siinä, että työvälineet ja raaka-aineet, silloin kun niitä on rajoitetussa määrin, jaetaan ensisijassa suurten yhteiskunnallisten tuotantolaitosten kesken, mutta pikku tuottajat saavat ainoastaan ylijäämän. Jos tulee kysymys siitä, miten voidaan antaa työtä tuhansille työttömille, sanotaan, esim. kankaankutojille, niin siinä suhteessa tuskin syntyy mitään epäröintiä. On mahdollista, että osa työttömistä kutojista aikaisemmin on tehnyt työtä itsenäisinä tai »puoli-itsenäisinä» pientuottajina. He olivat »itse omia isäntiään», s.o. he tekivät todellisuudessa työtä välittäjäostajalle, olivat yksinäisiä kutojia tai harjoittivat tuotantoa perheenjäsentensä avulla. Heihin nähden on kaksi mahdollista tietä. Ensimäinen tie on auttaa heitä pientuottajina: heidät täytyy varustaa työvälineillä, antaa mahdollisuus rakentaa asuntohuoneista erillään olevat pikkuverstaat terveysopin kaikkien vaatimusten mukaan, hankkia täydellisennetyt kangaspuut, järjestää valmiiden tavarain menekki ja tuotantovälineillä varustaminen ja vapauttaa heidät välityskauppiaiden riiston alaisuudesta. Sanalla sanoen: on mahdollista mennä sille tielle, jota kulkevat vanhat »vapaamieliset» maalaiskunnallishallitukset, kun ne kannattivat ja tukivat kotiteollisuutta.
Tämä on puoliproletaristen ja pikkuporvarillisten ainesten erikoista suojelemista. Näille on vielä jäänyt, vaikka puoliksi rappiotilassa olevia, tuotantovälineitä. Mutta tuleekohan meidän yhteiskuntamme pitkään aikaan niin rikkaaksi, ettei se toisia kannattamalla riistäisi apua toisilta. Tukiessaan puoliproletarisia ja pikkuporvarillisia aineksia riistää se samalla proletariainesten alkuunpääsemismahdollisuuden, joilla ei enään ole muuta jälellä kuin työkädet. Eikä yksistään tämä ole merkitsevänä seikkana. Yhteiskunta käyttää tällöin epätaloudellisesti tuotatovoimia. Se suuntaa ne sille taholle, missä on suuret tuotannon järjestämis- ja työvälineillävarustamiskustannukset eikä sentään ole tilaa kyllin laajalle työn jaolle ja ihmistyövoimaa säästävien koneiden käyttämiseen: työkalujen yksikköä kohden saadaan vähäinen määrä tuotteita. Näillä tuotteillaan ei tuottaja voi, ellei hän muuta omaansa ja koko perheensä elämää pelkäksi työvankeudeksi, korvata yhteiskunnalle niitä varoja, jotka se on kuluttanut tehdessään hänestä pientuottajan. Pian käy selville, ettei pientuotanto yleensä kestä omilla jaloillaan. Heti täytyy vaatia yhteiskunnalta yhä uusia ja uusia avustusvaroja. Se tulee elämään suurtuotannon kustannuksella, sillä tuotteiden ja varojen ylijäämällä, joka syntyy suurtuotannossa. Tämä kaikki on nyt huomattava edeltäkäsin ja sen nojalla tehtävä välttämättömät, käytännölliset johtopäätökset. Me emme vihaa pientuotantoa, jos se on järjestetty sellaisille perusteille, ettei se tuota vahinkoa yhteiskunnalliselle kehitykselle. Silloin se ei tule olemaan meidän vihollisemme eikä meidän liittolaisemme, — se tulee olemaan, Kautskyn sanoja käyttäen, neutralisoitu (puolueettomaksi tehty), kuten hän sanoi pikkutalonpoikaistuotannosta. Meidän huomiomme keskipisteenä tulee olemaan yhteiskunnallisesti järjestetty suurtuotanto, jonka kautta yksistään me siirrymmekin koko yhteiskunnan sosialistiseen järjestykseen. Tämä siis on meidän tiemme, mutta ei tieteellisen tuen luominen pienteollisuudelle.
Suhde maanviljelykseen ei periaatteellisesti voi olla mikään muu. Tietysti hyvin suuri joukko pikkutalonpoikaistosta haluaa maankäyttöoikeutensa laajentamista työvoimainsa suhteen mukaiseksi. Oikeastaan voidaan sanoa, että se olisi tahtonut laajentaa maankäyttöoikeuttaan vielä tätä normia suuremmaksikin. Jokainen talonpoikaisperhehän pyrkii liittämään talouteensa mahdollisimman suuren maa-alan arvostelematta sitä, riittävätkö sen omat työvoimat tämän maa-alan muokkaamiseen. Työn tasasuhtaisuus voi kestää ainoastaan ulkonaisia pakkokeinoja käyttäen. Maanviljelyksessä täytyy uudestaan ottaa käytäntöön käsiteollisuuden hävittämiskauden ammattikuntalainsäädäntö ja ammattikuntain aikuinen käytäntö. Ja tulokset eivät ole yhtään lohdullisemmat kuin tämän lainlaadinnan ja käytännön tulokset.
Eikä tasasuhtaisuuden alkuperäistä järjestämistä liioin saa kuvitella sellaiseksi rauhalliseksi ja idyllimäiseksi kuin se »sosialisoijista» näyttää. He luulevat, että alkuperäistä jakoa toimitettaessa jokainen köyhä talonpoika vapaaehtoisesti asettaa rajat itselleen ja sanoo: minä menen työnormin määrään asti, mutta en edemmäksi, — minulle tulee liiaksi, jos sitä ylitetään.
»Sosialisoijat» ajattelevat näin sen vuoksi, etteivät he ollenkaan ole syventyneet siihen kysymykseen, miten on syntynyt ja syntyy tasasuhtaisuuden vaatimus, tai rajoittuvat he sitten yksinomaan aatteelliselta kannalta noita vaatimuksia valaisemaan. Todellisuudessa on tasasuhtaisuuden vaatimuksella talonpoikaisten mielessä pelkästään ohimenevä, taistelumainen merkitys. Se on — väliaikainen taistelun tunnuslause. Aluksi sen kärki oli suunnattuna suurtilallisten maanomistusta vastaan. Tämä on suurtilallista vastaan käynnissä olevan taistelun nykyaikainen, järkiperäinen, harkittu peruste. Tätä samaa taistelua englantilainen talonpoikaisto 14:llä vuosisadalla perusteli uskonnollisesti tehden kysymyksen: »Silloin kun Aatami kynti ja Eeva kehräsi, missä oli silloin landlord» (suurtilanomistaja)? Vastaus kuului: »kaikki maa on Herran Jumalan omaa.» Ja tämän vastauksen nojalla englantilainen talonpoikaista julisti kuolemantuomion koko suurtilallisten maanomistukselle. Suur-maanomistus, sanoi se, on kaikkien jumalallisten lakien vastainen; jokainen saa kysymättä omistajan lupaa, ottaa työtään varten niin paljon maata kuin hän tarvitsee ja niin paljon kuin pystyy viljelemään. Samoin nytkin vastaamalla, että kukin saa käyttää maata ainoastaan niin paljon kuin voi muokata, nykyinen talonpoikaisto langettaa kuolemantuomion suurtilallisten suur-maanomistukselle.
»Tasasuhtaisuuden» taistelulippu yhdisti ensi aikoina suurtilallisten maanomistusta vastaan melkein koko talonpoikaiston, lukuunottamatta sen rikkaita yläkerroksia — maalaisporvaristoa. Vieläpä sekin otti tarmokkaasti osaa tämän tunnuslauseen »käytännölliseen» toteuttamiseen, suurtilallisten talouden lopettamiseen. Nytkin, kun viimemainittu on hävitetty, on tuolla tunnuslauseella yhä taistelunomainen mekityksensä, mutta sen kärki suuntautuu nyt suurtalonpoikaistoa, maalaisporvaristoa vastaan. Aikaisemmin tasasuhtaisuuden tunnuslause väliaikaisesti liitti koko talonpoikaisten yhteen suurtilallisia vastaan; nyt se yhä enemmän tulee yhdistämään köyhän, puoliksi köyhälistyneen ja kokonaan köyhälistyneen talonpoikaiston niitä pohattoja vastaan, joiden olot ennen vallankumousta olivat hyvin kehnot, mutta jotka vallankumouksen aikana ovat osanneet hyvin käyttää edukseen suurtilallisten talouden lakkauttamista, jotka ovat hakanneet suurtilallisten metsiä, jonkun verran kartuttaneet varastojaan ja ottaneet osan elollista ja elotonta irtaimistoa.
Tämän tunnuslauseen vaikutuksen laajuuden suhteen ei sentään saa pettyä. Ei »korkeimman oikeudenmukaisuuden» ääni, joka »on läsnä» talonpojan sielussa, vaan hetken käytännölliset taisteluvaatimukset nimenomaan kuuluvat tässä tunnuslauseessa. Kun jollakin paikkakunnalla päättyy taistelu, kun on suoriuduttu liikeyrittelijäin tapaisista suurtalonpojista, saa tasasuhtaisuuden tunnuslause heti uuden merkityksen: sanotun paikkakunnan maat täytyy tasasuhtaisesti jakaa paikallisen väestön työvoimien mukaan. Tasa-arvoisuuden tunnuslause tulee edelleenkin liittämään yhteen talonpoikaistoa. Mutta tämän yhdistymisen ajatus tulee toiseksi; se on nyt välttämätön sitä varten, että yhteisvoimin voidaan päästä eroon kuokkavieraista, niistä maanviljelijöistä, joiden täytyi täältä hakea työvoimainsa sijoittamistilaa sentähden, että heidän omalla paikkakunnallaan, kihlakunnassaan tai kuvernementissaan ei ollut riittävästi maata. Työn tasa-arvoisuus muuttuu jokaisen sanotun paikkakunnan talonpojan keskinäiseksi sopimukselliseksi pyrkimykseksi laajentaa mahdollisimman paljon omaa maankäyttöalaansa.
Mutta siinä muodostuvat maalaisväestön etujen uuden ristiriitaisuuden piirteet. Se on jo alkanut, mutta jatkaa vielä kehittymistään ja syventymistään ja ilmenee ainoastaan muiden ristiriitaisuuksien taustalla, joilla tällä hetkellä on kärjistyneempi luonne. Niitä on mm. taistelu maalaisporvaristoa vastaan, joka vasta alkaa kehittyä.
Niin sanottu työn tasasuhtaisuus vaatii, että jokainen talonpoikaisperhe saisi käytettäväkseen sellaisen alan maata kuin se kykenee omin työvoiminsa muokkaamaan. Mutta koska paljain käsin ei voi mitään tehdä, niin voidaan sen perusteella jakaa ainoastaan sellainen määrä, mikä vastaa sen käytettävänä olevaa maatalousirtaimistoa. Jos talonpojan perhe saa työvoimiinsa verraten kylliksi paljon maata, mutta vetojuhtain ja työvälineiden puutteen takia ei voi sitä muokata, niin silloin otetaan häneltä pois muokkaamatta jäänyt osa ja se tulee niiden lisäosaksi, jotka pystyvät sitä viljelemään, joilla on siihen kylliksi vetojuhtia ja työvälineitä. Sellainen on »työn tasasuhtaisuuteen perustuvan sosialisoimisen» vaatimus, jos sitä selvitellään ja periaatteelliselta puoleltaan esitellään.
Edellisessä luvussa jo mainittiin, että käytännössä jo on alkanut perääntyminen sosialisoimisen pikaisesta ja päättävästä toteuttamisesta. Mutta nämä perääntymiset ovat väliaikaisia, ohimeneviä, ne ovat määräajan pidentämistä vuodeksi 1918. Tästä kuitenkin voi tehdä sen johtopäätöksen, etteivät maan sosialisoimisen täydellisen toimeenpanemisen ajatusta vielä ole jättäneet nekään henkilöt, jotka kaikkein lähimmin ovat kosketuksissa todellisuuden kanssa. Tämän vuoksi meidän on nyt mahdollisuuden mukaan olettava selvää siitä, mitä se tuo mukanaan ja mille talonpoikaisten ryhmille.
»Tasasuhtaisuudessa», kuten voitiin odottaakin, me havaitsemme erikoisen puolen, jota »sosialisoijat» eivät tahdo huomata: tasasuhtaisuus antaa eritystä tukea sille taloupoikaiskeskikerrokselle, jolla on mahdollisuus laajentaa maa-aluettaan. Ja se taas on selvä seikka, että tämä tukeminen tapahtuu prolotarisoituneen ja puoliproletarisoituneen talonpoikaiston vahingoksi ja kustannuksella. Työn tasasuhtaisuuteen perustuvassa maankäytössä jää se osattomaksi, se jää maakumouksen jälkeen yhtä osattomaksi kuin oli ennenkin sitä.
Se ei tietysti voi tyytyä tähän. Kehkeytyy ja jo nyt alkaa taistelu, jota, sanoisinko, voidaan nimittää taisteluksi maatalousirtaimistosta, joka on jäänyt käyttäjää vaille sen jälkeen kun suurtilallisten maalaisporvarien taloudesta oli tehty loppu. Tästä taitelusta tulee samalla taistelu suurmaataloustuotannon lopullisen kohtalon proletarisesta ratkaisusta, siitä, täytyykö sen talonpoikaiston kesken tapahtuvan tasasuhtaisuusjaon johdosta joutua mitättömyyteen, vai antaako se irtaimistoineen pelastuksen sille maalaisväestön osalle, jonka tasasuhtaisuus jättää osattomaksi.
Aikoinaan pelättiin kovin ajatusta renkien edustajain neuvostojen muodostamisesta. Nimitystäkin moitittiin, sanottiin, että sana »renki» kuuluu maataloustyölaisen korvassa joltain loukkaavalta ja halveksivalta. Itse ajatusta myös pidettiin järjettömänä: vakuutettiin, ettei meidän maaseudullamme ole aineksia sen tapaisiin järjestöihin, koska maalaisproletaarit ovat siroteltuina vain sinne tänne talonpoikaisväestön keskuuteen.
Mutta todellisuus antaa jo vastauksen muodostamalla maaseudun proletarisoituneitten ja puoliproletarisoituueitten ainesten järjestöjä. Ja tämä olisi käynyt paljon nopeamminkin, jos me aikaisemmin olisimme huomanneet, ettei toisin, kuin ylempänä on esitetty, voi kehittyä taistelu maasta, irtaimistosta, maataloustuotannon muotoista. Havaittuamme tämän, olisimme jo aikoja sitten ryhtyneet sellaisiin toimenpiteisiin, jotka olisivat edes jonkun verran helpottaneet maalaiskysymysten prolelarista ratkaisua, niiden ratkaisua maaseutu- ja kaupunkiköyhälistön eduksi, niiden eduksi, jotka pakoittaa työttömyyteen yleinen taloudellinen sekasorto ja jotka karkoittaa maaseudulta talonpoikaiston keskikerroksen tasasuhtaisuuteen perustuva maareformi.
Tässä on neuvostovallalla keskuksessa ja eri paikkakunnilla laaja työvainio. Kaikesta edellä sanotusta käy selville mihin suuntaan tämä valta voi toimia. Sen kautta täytyy tapahtua irtaimiston jaon. Ja otettuaan »irtaimistotaistelussa» johtavan aseman tulee se teknillisten, taloudellisten ja poliittisten keinojen avulla poikkeamaan yhä enemmän sosialisoimisesta sellaisiin toimenpiteisiin, jotka ovat kulkemista sosialismia kohti.
Mitä enemmän aikaa kuluu, sitä vaikeammaksi käy kääntää asiaa tälle tolalle. Tätä nykvä maaseudulla ei vielä ole mitään saatettu lopulliseen kuntoon, kaikki on vielä käymistilassa. Äskeisistä suurtalouksista on vielä paljon säilynyt, niiden maa-alat eivät vielä ole läheskään kaikki jaetut: useissa tapauksissa ovat entiset haltijat yksinkertaisesti jättäneet nämä alueet, mutta ympäristön talonpoikaistokaan ei ole niitä käyttänyt työvoimien ja elollisen sekä elottoman irtaimiston puutteessa. Kaiken muun ohella uhkaa tämä meitä uudella pikaisella kylvöalan vähenemisellä ja elintarveadnn kärjistymisellä.
Tätä tilaisuutta emme saa olla käyttämättä, sillä sitä ei taas tule pitkiin aikoihin. Näitä suurtalouksia ei saa jaoitella ja niiden kustannuksella toimittaa ympärillä olevien pikkutalonpoikain tasasuhtaisuusjakoa. Nämä taloudet on ehdottomasti käytettävä yhteiskunnallisen suurtuotannon järjestämiseen. Ainoastaan tämä on ei yksinomaan maaseudun, vaan myöskin osaksi kaupungin proletarisoituneitten ainesten pelastus. Ja yksistään tämä tekee heidät proletarisen vallankumouksen luotettavaksi tueksi.
Vuonna 1905 sosialidemokratia saattoi tyytyä ohjelmaan, joka käytännössä toteutettuna olisi osottautunut vanhan hylkäämiseksi pikemmin kuin uuden luomiseksi. Me näimme silloin selvästi, että silloin sen agraariliikkeen yksi luonnollisimpia tuloksia tulee olemaan »jakoismi» s.o. talonpoikaiston keskikerroksen ja suurtalonpoikaiston maanviljelyksen syntyminen suurtilallisten hävitetyn omaisuuden tilalle, kapitalistifarmarimaisten vauraitten talonpoikaistalouksien muodostaminen. Sosialidemokraattinen puolue voi tyytyä sellaiseen tulokseen, koska suurtilallisten maanomistuksen, tuon vanhan poliittisen järjestyksen tuen, hävittäminen yhdellä puolen luonnollisesti oli samaa kuin kapitalistisen kehityksen yhden pahimman esteen poistaminen; ja toiselta puolen voi se tyytyä sellaiseen tulokseen, kuin niiden maatalousmuotojen järjestäminen, jotka olisivat taanneet maatalouden nopean kehityksen kapitalismin kautta sosialismiin.
Mutta se, mikä olisi tyydyttänyt sosialidemokratista puoluetta v. 1905, ei riitä kommunistiselle puolueelle v. 1918, puolueelle, jonka kaikki historialliset tapahtumat ovat asettaneet sellaisiin olosuhteisiin, joista se ei osannut uneksiakkaan v. 1905. Sen täytyy proletarisen diktatuurin avulla käydä luomaan maailmaa, jossa ei tule olemaan diktatuuria, ei proletariaattia eikä muitakaan luokkia. Ja se olisi osakseen tulleitten tehtäväin tason alapuolella, se osoitelisi täydellistä periaatteettomuutta, jos se, käydessään taistelua teollisuuden proletarisesta järjestämisestä, antaisi taistelutta maanviljelyksen pikkuporvarillisten näköhäiriöitten valtaan.
Vuoden 1905 puolue, joka oli sosialidemokratinen suhteessaan proletaristeollisiin ja talonpoikaismaanviljelyksellisiin kysymyksiin, tämä puolue on nyt joutunut sellaisiin olosuhteisiin että sen täytyy olla kommunistinen kumpaiseenkin näihin ja kaikkiin muihinkin kysymyksiin nähden.
Kysymystä työvoiman jakamisesta teollisuuden eri tuotantoalojen kesken, siis kysymystä tämän tarmokkaasta ja kaikinpuolisesta säännöstelystä, usein käsitellään niin kuin ei se minkään arvoinen kysymys olisikaan.
Ensimäinen ja aivan yleinen vastaus kuuluu: koska raaka-, poltto ja apuaineitten puute on mitä tuntuvin, niin juuri näiden hankkimiseen on suunnattava työvoimat. Turvesoiden ja metsien perkaaminen, hylkytilaan jätettyjen kaivosten uudestaan kuntoon saattaminen, töiden järjestäminen tehokkaammiksi niissä kaivoksissa, joissa ne ovat käynnissä, kivihiilen ja rautamalmin saannin lisääminen, — kas ne ovat seikkoja, jotka on otettava huomioon teollisuudessamme. On luonnollista, että maanviljelystuotannon täytyy, kovasti kohota. Mutta tämä tapahtuu ikäänkuin itsestään maareformin johdosta, joka toteutetaan työn tasasuhtaisuuden perusteiden nojalla. Niin sanottu »hankkiva» teollisuus yhdessä maanviljelyksen kanssa on se ala, jolle sijoittuu hyvin suuri osa niistä työmiehistä, jotka armeijan demobilisoimisen ja teollisuuden ankaran säännöstelyn takia joutuvat työttömiksi.
Jää sitten jälelle työn hankkiminen niille työttömille, jotka eivät sitä löydä työn tasasuhtaisuuteen perustuvassa maanviljelyksessä eikä teollisuuden »alakerroksissa». Heidän pelastuksenaan ovat laajat yleiset työt. Tällöin on alun pitäen mahdollista määritellä mitä nämä työt ovat. Meidän kaupunkimme ovat sota-aikana joutuneet kamalan sekasotkuiseen tilaan. Jo niiden ulkonaiseen korjaustyöhön — vaikkapa katujen laskemiseen — voitaisiin sijoittaa paljon työttömäin voimaa. Sitäpaitsi vaatii vesijohtojen rakentaminen ja laajentaminen, kanavain laittaminen j.n.e. paljon työtä. Ja silloin täytyy käydä rakennustoimintaan lisätyin voimin. On aloitettava yleisten rakennusten perinpohjaisesta korjaamisesta ja sovelluttaa nuo entiset aateliston kokouspalaisit ja jalosukuisten tyttöjen opistorukennukset uusia yhteiskunnallisia tarpeita varten. Mutta toimeenpanemamme kumous on siksi syvällinen, ettei se aivan alussa voi rajoittua vanhan uudestaan korjaamiseen ja sovelluttamiseen. Pikainen luomistyö käy välttämättömäksi: kansantalojen ja teatterien sekä koulujen rakentaminen, jotka olisivat terveydellisiä työväestön lapsille, j.n.e. Mutta samalla tavoin on heti ehdottomasti alettava toimia maaseudulla, joka näissä suhteissa on paljon osattomampi kuin kaupunki. Siis tässäkin on jo melkein rajaton ala yleisiä töitä varten.
Esiintyy vielä yksi kipeä yhteiskunnallinen tarve: eiväthän väestön joukot voi jäädä nykyisiin kurjiin sairaaloihin, ja kaupungin asujamisto ei myöskään voi jäädä nykyisiin surkeisiin asunto-oloihin. Ennakkopäätöksen nojalla tietysti tapahtuu varsinaisten nykyään asuttaviksi kelpaavien huoneustojen jako köyhän väestön kesken, niin sanottu asuntojen »tiivistäminen». Jo heinäkuussa ehdotti bolshevikien kaupunginvaltuustoryhmä Moskovan kaupungin duumalle sanotunlaista asuntojen jakoa. Mutta tämän ehdotuksen kadettien ja oikeisto-eserräin Duuma hautasi monien muiden ehdotusten mukana. Nyt sitä toteuttaa neuvostovalta Harkovissa, ja sen toteuttaminen alkaa Moskovassa ja muissa kaupungeissa. Kuitenkin on selvää, että huvilapalatsit ja herrashuoneustot on tehtävä sopiviksi uutta yhteiskunnallista käyttämistä varten. Ja tämä sovelluttamistyökin jo, kun siihen vain ryhdytään, vaatii paljon rakennustyötä. Sitä riittää useammaksikin kuin viideksi vuodeksi. Uusien rakennusten alkamista ei vielä ehditä edes ajattelemaankaan.
Kun on puhe yleisistä yhteiskunnallisista töistä, niin silloin tavallisesti ensimäiseksi huomautetaan teittemme tilasta. Ne olivat huonoja jo ennen sotaakin, mutta sen aikana ne ovat menneet aivan mahdottomaan tilaan. Tietyöt, s.o. vanhojen viertoteitten korjaaminen, uusien tekeminen, rautatiepenkereen kuntoon laittaminen ja sitäpaitsi heti uusien rautateitten rakentaminen, — kaikki tämä vaatii monia satoja tuhansia työläisiä.
Tällaisten töiden etuna on vielä sekin seikka, että tuotantovälineet niissä ovat perin yksinkertaiset: lapio, rautakanki, hakku, kirves j.n.e. Se on ihan toista kuin joku tehdas, missä ensimäinen työvälineillä varustaminen vaatii tavattomia kustannuksia.
Ei tarvitse epäilläkään, ettei tämä olisi oikeata yhteiskunnallisten tarpeiden arvostelua. Oikea on myöskin se ajatus, että meidän teollisuutemme voi vaurastua ainoastaan sellaista johdonmukaisuutta noudattaen, että »hankkivasta» teollisuudesta vasta tullaan siirtymään »valmistavaan», ja niille aloille, jotka vaativat suuria alkukuluja, siirrymme ainoastaan niiden alojen kautta, joilla nämä kulut ovat suhteellisen pienet.
Mutta voiko tosiaan niin suhteellisen pieni toimenpide kuin yleisten töiden järjestäminen kyllin nopeasti muuttaa kaikki taloudelliset suhteet yhteiskunnallisesti tarkoituksenmukaisesti järjestetyiksi. »Yleiset työt» ovat aina olleet jonkun verran järjestelmää puuttuvia toimenpiteitä, osaksi suorastaan tappiota aiheuttavia. Silloin kun työttömyyden lisääntyminen on alkanut muuttua olemassaolevaa järjestystä uhkaavaksi, ovat hallitsevat luokat suostuneet yleisten töitten järjestämiseen. Niiden tarkoituksena on ollut jollain tavoin antaa, vaikkapa vain pelkästään näennäistä työtä ja ansiota edes pienelle osalle työttömistä.
Nykyään ei ole kysymys olemassaolevan taloudellisen järjestyksen paikkailemisesta, ei sellaisten läppien aukaisemisesta, jotka päästäisivät joukkojen vallankumouksellisen tarmon ulos purkautumaan, puhe ei ole yleensä niistä tehtävistä, joita hallitsevien luokkien järjestämät yleiset työt ovat tarkoittaneet. Koko kaudellamme on poikkeuksellinen luonne. Vanha taloudellinen järjestys on hävitetty; työväen ja talonpoikain vallan tulee kaikin voiminsa luoda uutta. Yleisiä töitä tällöin ei vaadita, vaan koko taloudellisen elämän uudestaan luomista yhtenäisen yleisen suunnitelman mukaan, joka perustuu yleiseen työvelvollisuuteen. Ilman työvelvollisuutta on mahdoton siirtää yhteisen suunnitelman mukaisesti työmiehiä yhdeltä tuotantoalalta toiselle. Kaikkien työttä saatujen tulojen lakkauttaminen, johon työväen ja talonpoikain hallitus nopeasti kulkee (kaikkien yksityisomaisuutta olevien maiden takavarikoiminen, suurten ja pienten tehtaitten kansallistuttaminen, rautateiden ja kauppalaivaston kansallistuttaminen, kaikkien valtiolainojen tunnustamatta oleminen, yksityislainojen tosiasiallinen peruuttaminen kaikkien edellisten toimenpiteitten johdosta ja kaupungin kiinteistöjen kunnallistuttamisen johdosta, j.n.e.), tekee aivan luonnollisesti työvelvollisuuden yleiseksi velvollisuudeksi ilman mitään jouduttavia toimenpiteitä: olemassaolo ajan pitkään käy mahdolliseksi ilman työansiota ainoastaan työkyvyttömille.
Kaikkien taloudellisten suhteitten täydellistä ja kaikinpuolista säännöstelyä on tietysti mahdoton toteuttaa lyhyessä ajassa. Mutta samalla on asianlaita niin, ellei nopeasti kasvava työttömäin joukko voi odottaa, sentähden onkin mahdoton suoriutua ilman »yleisiä töitä», näiden sanojen ahtaassa merkityksessä. Neuvostovalta toimiikin aivan oikein valmistautuessaan jo aikaisin keväällä aloittamaan laajoja yleisiä töitä suurissa kaupungeissa. Tällöin on tärkeää, että näitä työttömäin väliaikaisen avun toimenpiteitä järjestettäessä aina muistetaan yleinen perustehtävä: yhteiskunnallisen tuotannon sellainen suunnitelman mukainen järjestäminen, joka karkoittaa kapitalistisen järjestyksen alituisine työttömyyksineen. Senvuoksi onkin jo nyt muutamia yleisiä töitä järjestettävä sillä tavoin, että ne kelpaavat myöskin vakituiseksi ainekseksi taloudellisten suhteitten uudessa rakennuksessa. Tätä on sanottava eritoten yhteiskunnallisen tuotannon järjestämisestä suurtilallisten suurtalouksien sijaan.
Ennen kuin on päästy täydellisesti toteuttamaan työvelvollisuus ja saatu kaikinpuolin säännösteltyä tuotanto- ja jakosuhteet on voitettava hyvin paljon vaikeuksia.
Jos meidän teollisuutemme uudestisyntyminen nyt alkaisi tapahtua kapitalistisilla perusteilla, niin saisi se tuntea kipeää pääoman puutetta. Nykyään on se mitä suurin, ilmeten tuotantovälineiden puutteena.
Lohdutukseksi on helppo sanoa, että me käymme asiaan käsiksi alottamalla maanviljelyksestä, »hankkivasta», sekä rakennus- ja kuljetusteollisuudesta. Mutta työn lisääminen näillä aloilla edellyttää alunpitäen sitä, että jo ovat laajentuneet ne alat, jotka tuottavat edellä mainituille työvälineitä, apu- ja raaka-aineita, puhumattakaan sitten työntekijäin olemassaolon tarpeista. Eikä se muuta asiaa, vaikka näiden työvälineiden ei tarvitse ollakaan kuin hyvin yksinkertaisia, sanotaan kirveitä, työntökärryjä, lapioita j.n.e. Saman tekevää, — koko yhteiskunnallinen tuotanto on yksi yhtenäinen kokonaisuus, sen eri osien välillä täytyy aina olla tietty yhteys, ja tätä yhteyttä ei saa rikkoa. Mahdoton on panna töitä käyntiin vuorikaivoksessa, jollei ole hakkuja, kippavaunuja ja nostokoneita, eikä kivihiilen tuotannon lisäämisestä liioin tule paljon hyötyä, jos ei rautatiet kykene kuljettamaan perille jo hankittuna olevia määriä.
Tätä vaikeutta voidaan helpottaa ainoastaan yhdellä keinolla: tuotannon »kapitalin» ainesten tuonnilla ulkomailta, — puuttuvien koneiden ja työvälineiden sekä muutamissa tapauksissa myöskin raaka- ja apuaineiden maahan tuonnilla.
Mutta silloin syntyy kysymys: mille perusteille on järjestettävä vaihto ulkomaiden kanssa? Tätä kysymystä kuitenkin on mahdoton ratkaista ennen kuin olemme tarkastaneet mille perusteille tulee rakentumaan sisäinen vaihtomme eri tuotantoalojen välillä.
Kapitalisti järjestää tuotannon rikkauksiaan lisätäkseen, pääomaansa suurentaakseen, muuttaakseen sen arvon, joka hänellä on hallussaan, suuremmaksi, kasvaneeksi arvoksi. Rahallisessa arvioimisessa tämä lausutaan näin ikään. Jos kapitalisti on alottanut liikkeen yhdellä miljoonalla ruplalla, niin toivoo hän, että kapitalinsa vuoden kuluttua voidaan laskea yhdeksi miljoonaksi sadaksi tai yhdeksi miljoonaksi 200,000 ruplaksi. Sijoitettuaan liikkeeseen yhden miljoonan ei kapitalisti ainoastaan säästänyt pääomansa, vaan sai itselleen vielä täydennyslisäarvon, jonka oli tuonut vieras työ, palkka, työläisten työ. Ollen yhden miljoonan omistaja oli kapitalistilla voimaa, hänellä oli valtaa panna työmiehet tekemään työtä hänen edukseen ja luomaan hänelle uusia arvoja. Yksi miljoona ruplaa antoi hänelle vallan vissiin vieraan tvön määrään nähden, ja käytettyään hyväkseen tätä valtaa muutti kapitalisti tuon miljoonansa toimivaksi pääomaksi. Koska nyt miljoona muuttui miljoonaksi kahdeksi sadaksi tuhanneksi, niin antaa tämä pääoma liikkeen harjoittajan valtaan suuremman määrän vierasta työtä ja suuremman määrän vieraan työn luomia tuotteita. Tämä rikkauksien suureneminen, tämä kapitalistiluokan vallan kasvaminen vieraaseen työhön nähden on kapitalistisen tuotannon koko ajatus, edeltäpäin määrätty tarkoitus ja päämäärä.
Yhteiskunnallisesti järjestetyn sosialistisen tuotannon tehtävänä ei ole yhteiskunnan jäsenten minkään ryhmän rikastuttaminen eikä yhteiskunnan rikastuttaminen kokonaisuudessaan, vaan sosialistisen kokoomuksen kaikkien jäsenten kaikkien erilaisten tarpeitten täydellinen ja kaikinpuolinen tyydyttäminen. Se »rikkaus», minkä tämä yhteiskunta omistaa arvioidaan aivan toisella tavalla.
Viime maatalousvuoden alussa oli yhteiskunnalla, sanokaamme, viljaa varastossa sata miljoonaa puutaa ja sellainen määrä maataloustyövälineitä, koneita, vetoeläimiä j.n.e., että se tämän irtaimiston avulla sai tuotettua kaksi miljardia puutaa viljaa. Ja tämän maanviljelysvuoden alussa sillä on viljaa varastossa kaksi sataa miljoonaa puutaa ja sellainen määrä täydellisennettyä irtaimistoa, että se, lisäämällä työntekijäin lukumäärää, voi tuottaa kaksi ja puoli miljaardia puutaa viljaa. Jos samanlainen ilmiö huomataan muillakin tuotannon aloilla, niin silloin me sanomme puheenaolevan sosialislisen yhteiskunnan rikastuvan, taloudellisesti kehittyvän. Ja sen rikkauden kasvaminen ilmenee suoraan, ilman kapitalistista arvioimista, siinä, että vuosi vuodelta sille jää yhä enemmän tarveaineita, jotka ovat tyydyttämässä kasvaneita inhimillisiä tarpeita, ja sille kasaantuu yhä suurempi määrä täydellisempiä työvälineitä, koneita j.n.e., joilla työläinen tuottaa näitä tarveaineita.
Siis yhteiskunnallista rikkautta arvioidessa asetetaan etualalle sellainen puoli, joka kapitalistisessa arvioimisessa jää varjoon tai kokonaan huomioon ottamatta. Pääasiaksi tulee, missä määrin sanottu yhteiskunta pystyy tuottamaan kulutusarvoja, s.o. tarveaineita ja esineitä, joiden arvon määrää se, että ne tyydyttävät joitakin ihmisen tarpeita.
Kapitalistiselta kannalta katsoen on yhteiskunta sitä rikkaampi, mitä suurempi valta kapitalistien luokalla on vieraaseen työhön nähden. Tulee huomata, että kapitalistinen yhteiskunta arvioisi samalla tavoin myös maata, »luonnon lahjaa», esinettä, jonka luomiseen ei ihmistyö ole ottanut osaa, ja joka sentähden ei ole arvo. Kapitalisti sanoo: »Desjatina tätä maata maksaa 1,000 ruplaa». Hänelle se merkitsee sitä, että anastamalla tämän maan omaisuudekseen ia teetettyään siinä työtä palkkatyöläisillä, voi kapitalisti anastaa ilman mitään vaivaa sellaisen määrän työtä (toisen luomia tuotteita), joka sanotussa yhteiskunnassa arvioidaan 50–60 rupl.
Sosialistiselta näkökannalta katsoen on yhteiskunta sitä rikkaampi mitä enemmän sillä on luonto vallassaan. Ja tämän vallan kasvaminen ilmenee siten, että tietty määrä kulutusarvoja saadaan mahdollisimman pienin työkaluin. Sanotaan että ennen 100 työtuntia tuotti 100 puutaa viljaa, mutta nyt tuottaa 150 puutaa. Tämä merkitsee sitä, että luonnonilmiöiden molemminpuolisen yhteyden käsittäminen on tullut syvemmäksi, ja että yhteiskunnalla samalla on tehokkaammat keinot sen alistamiseksi inhimillisiin tarkoituksiin: täydellisemmät työvälineet ja koneet sekä älyä näillä keinoilla muokata maata, lannoittaa sitä ja panna se vuoroviljelykselle j.n.e. Samalta näkökannalta katsoen arvioidaan myöskin eri maakappaleet. Desjatina viidenlaista maata tuottaa 100 työtuntia kohden 100 puutaa viljaa, desjatina toisenlaista maata taas 150 puutaa. Siis jälkimäisessä tapauksessa on luonnon vastuksen voittaminen helpompi, se vaatii vähemmän työn kulutusta, kuin edelliseen tapauksessa. Täytyy niin ollen pitää toista maakappaletta tuota ensimäistä parempana.
Nämä ovat samoja seikkoja, joista aikaisemmin puhuttiin eräässä edellisessä luvussa, kun kosketeltiin kysymystä teollisuuden päättävästä säännöstelystä, joka on Neuvostovallan päiväjärjestyksessä oleva tehtävä.
Puhuessamme työkaluista emme tarkoita ainoastaan sitä »elollista» työtä, jota yhä uudestaan ja uudestaan välittömästi käytetään kulutusarvojen tuottamiseen. Sosialistisen yhteiskunnan tietysti tulee ottaa laskuihin myöskin niihin työkoneihin ja tuotantovälineihin sisältyvä työ, joiden avulla ja joista tuotetaan nuo kulutusarvot. Niinpä esim. niistä 100 työtunnista, jotka vaatii yhden desjatinan viljeleminen, itse kyntämiseen, lannoittamiseen, karhitsemiseen, kylvämiseen ja sadon korjaamiseen meni, sanotaan, 50 työtuntia; mutta toinen 50 tuntia kului seuraavalla tavalla: viisitoista tuntia maksoi lannan hankkiminen, kymmenen työtuntia on siemenessä ja kaksikymmentäviisi tuntia lasketaan työkalujen, koneitten ja vetoeläinten osalle.
Siis, sosialistinen yhteiskunta laskee suoraan kaksi perussuuretta: ihmistyön kulutuksen ja sen tuotteiden eli kulutusarvojen paljouden, joka saadaan tämän kulutuksen tuloksena.
Kapitalistisen yhteiskunnan »taloudenhoito» vaatii että pääoma ja se voitto, jonka se tuottaa hallitseville kapitalistiryhmille, vuosi vuodelta kasvaisivat. Tämä »taloudenhoito» ei yhtään välitä siitä vaikka yhteiskunnan tuotantovoimat häviävät, vaikka työväestö alkaa kuolla sukupuuttoon: tärkeätä on ainoastaan se, että kapitalistien hallitsevain ryhmäin tulot vuosi vuodelta kasvaisivat.
Sosialistisen yhteiskunnan taloudenhoito vaatii, että työkalujen pysyessä joko muuttumattomina tai pienentyessä saataisiin joka vuosi kasvava määrä kulutusarvoja. Tästä johtuu koko ihmiskunnan lisääntyvä vapautuminen ja samalla jokaisen työläisyksilön vapautuminen välttämättömästä työstä, jota hänen täytyy tehdä ainoastaan olemassaoloaan varten; tästä aiheutuu supistuminen hänen siinä toiminnassaan, jonka tulee tuottaa ainoastaan elämän välineitä, ja sen osan laajentuminen, joka antaa ihmiselämälle, ajatuksen ja tarkoituksen, sen osan, jonka käyttämisessä ihmisellä on täydellinen, ehdoton vapaus.
Mutta tämä työkulujen ja niiden tuottamien tuloksien sosialistinen laskeminen, tämä sosialistinen taloudenhoito koskee enemmän koko yhteiskuntaa ja tuotantoa kokonaisuudessaan, kuin yksityisiä ammatillisia ryhmiä ja tuotannon eri aloja.
Me vaadimme ja meidän tulee nopeasti toteuttaa maksuton opetus kaikilla asteilla. Kuinka voimme me laskea ne »kulutusarvot», joita opetustyö luo, ja kuinka voimme päästä siihen, että se »tuote», jonka yhteiskunta saa opetustyöstä, korvaisi ne työkulut, jotka yhteiskunta menettää, opetustyön kannattamiseen ja laajentamiseen? Samaa on sanottava myös sairaaloista ja useista aloista, jotka ovat tyydyttämässä sivistystarpeita (museot, teatterit j.n.e.)
Tänä aikana, jolloin me saamme äskettäin hallitsevina olleilta luokilta niiden taloudenhoidon kautta perinpohjin rappiotilaan joutuneen tuotannon, täytyy vaatia kuluttajilta maksua sellaisista tuotteista eli »palveluksista», joiden sosialistisessa yhteiskunnassa tulee olla maksuttomia. Sellainen on esim. asianlaita vesijohtoon ja viemärien laittamiseen nähden suurissa kaupungeissa, ja ainakin osaksi on suhde sama postiin nähden. Siirryttäessä kapitalismista sosialismiin tulevat yhä monilukuisemmiksi sellaiset tuotannon haarat tai myöskin kokonaiset talousalat, joilta yhteiskunta ei tule vaatimaan, että ne »itse maksaisivat itsensä». Niinpä tullaan esim. laittamaan sähkolennätin- ja rautatielinjoja sellaisille alueille, jotka vielä ovat harvaan asuttuja, ja joista lähetetään suhteellisen vähän sähkösanomia, kuormia ja joista tulee verrattain vähiin matkustajia. Jos vaadittaisi, että ne itse maksaisivat sähkölennättimen ja rautatien rakentamisen ja toimimisen, täytyisi määrätä ylettömän korkeat tariffit.
On selvää, että jos sosialistinen yhteiskunta katsoo välttämättömäksi muodostaa jonkun määrätyn uuden tuotantoalan, jota ilman jäisivät tyydyttämättä tärkeät yhteiskunnalliset tarpeet, niin se sen muodostaa huolimatta työkustannuksista. Tämä tuotantoala saa kylliksi sille välttämättömiä raaka- ja apuaineita, työaseita ja koneita sekä työväkeä ja teknillistä henkilökuntaa.
Sanalla sanoen, lujittuneessa sosialistisessa yhteiskunnassa, joka ei ainostaan uudista tuotantovoimiaan, vaan myöskin nopeasti kehittää niitä, ei tuotantoa ja jakoa koskevien suhteitten säännöstely kohtaa mitään vakavia periaatteellisia vaikeuksia.
Siirtymiskauden taloudellisten suhteitten säännöstelyn lähtökohtana tulevat ehdottomasti olemaan ne suhteet, jotka ovat olleet olemassa kapitalistisessa teollisuudessa. Jokaisen teollisuusalan täytyy saada kuluttamainsa sijaan uusia raaka- ja apuaineita, työkaluja ja koneita. Eikä riitä vielä sekään, että tulee korvatuksi se mitä on kulutettu: koko tuotantovälineillä varustaminen täytyy laajentaa ja täydellisentää. Lyhyesti sanoen, jokaisen alan täytyy saada kaikkea, mitä tarvitaan sen tuotannon kohottamiseen. Jaettaessa tuotantovälineitä eri teollisuusalojen kesken tulee toimia niiden yhteiskunnallisten vaatimusten mukaisesti, joita nämä alat tyydyttävät.
Tällöin tulee pian tarpeettomaksi niiden tuotantovälineitlen kapitalistinen hinnoittelu, joita toinen teollisuusala saa toiselta. »Se lakkaa myöskin olemasta yksinkertaisena apukeinona eri tuotantoalojen välissä maksujen suorituksessa. Rahaa ei tulla tarvitsemaan myöskään tilirahoina. Mutta tilirahoilla tulee vielä olemaan jonkunlainen merkitys silloin, kun on arvioitava tuotannon yleistä tilaa tai kun on määriteltävä onko tarkoituksenmukaista ottaa käytäntöön uusia tuotantokeinoja eli toisenlaista rakennetta olevia työaseita ja koneita.
»Elävään työhön», työvoimaan, nähden on asian laita toinen. Siirtymiskautena säilyy tässä läheinen yhteys kapitalistisiin suhteisiin. Kaikki työttä hankittujen tulojen, esim. kapialististen voittojen, maanomistuskorkojen hävittäminen, tekee mahdolliseksi työläisten työpalkan korottamisen, varsinkin mitä tulee alimpiin, kaikkein kovimman riistännän alaisina olleisiin ryhmiin. Mutta tuotantovoimien tila, jota voidaan kohottaa ainoastaan aikaa myöden tekemällä sitkeää luomistyötä, asettaa tälle korottamiselle jokseenkin ahtaat rajat. Edelleen, kun uusi yhteiskunta tekee työn eri ryhmäin arvioimisen, tulee se toimimaan tasoittaen, suurimman korotuksen saavat ne ryhmät, jotka tähän asti ovat olleet huonommin palkattuja, suurin alennus taas kohtaa virkailijain ylimpiä ryhmiä, varsinkin niitä henkilöitä, jotka ovat olleet itsenäisesti liikkeen isännöitsijöinä. Kuitenkin on uuden yhteiskunnan pyrkiessään tiettyyn tasasuhtaisuuteen otettava lukuun se, mitä on jäänyt perinnöksi vanhalta. Se sai kovin rajoitetun määrän toimitsijatehtävien järjestäjiä ja suorittajia, sai sellaisen yleis- ja spesialistisivistyksen järjestelmän, jonka vallitessa tietopuolisesti kehittäminen ja siis myöskin valmistaminen järjestötehtäviin oli suhteellisen vähälukuisten määrättyjen ryhmien etuoikeutena. Tämä entisyys tulee vielä kauan aikaa olemaan palkkojen tasasuhtaistamisen esteenä ja tämän vuoksi ei ole aihetta katkeroitua. Jos koetettaisiin mekaanisesti murtaa tämä este, niin se johtaisi ainoastaan yhteiskunnallisen työn tuotantokyvyn alenemiseen ja tulisi koko yhteiskunnalle kalliimmaksi, kuin muutamien teknillisen ja kirjanpitohenkilökunnan ryhmien palkan korotus, joka joskus voi olla vallan mitätönkin.
Palkkanormeja määrätessä on lähdettävä siitä, mikä on ollut olemassa kapitalistsessa yhteiskunnassa. Työpalkan suuruus määritellään välittömästi rahassa. Mutta tämä raha tulee aikaa myöten olemaan yhä enemmän vain kirjanpidollista rahaa. Jo nytkin kun määrätään työpalkkoja, esim. kutojain, otetaan laskelmaan perusteeksi se, mitä työmiehet saivat ennen sotaa ja kuinka paljon olemassaolon tarpeita he saivat rahapalkallaan. Ensimäinen vaatimus on se, että työmies saisi nyt yhtä paljon olemassaolon tarpeita kuin hän sai ennen sotaa. Mutta meidän taloudellinen sekasortomme on niin suuri, tuotantovoimamme ovat siksi kulutetut, ettei tätäkään voida toteuttaa työväenluokan moniin ryhmiin nähden. Joka tapauksessa raha-arviointi on vain apukeino, josta kerralla siirrytään todellisiin työpalkkoihin, s.o. työmiehen olemassaolon tarpeisiin. Paperirahan ylimääräinen liikkeelle kiskominen ja sitä seuraava hintojen vallankumous vuorostaan johtavat siihen, että raha-arviointi saa etupäässä tilinpitoluonteen.
Mutta tämä rahan tilinpidollinen osa on siirtymäkaudelle varsin tärkeä. Tällöinkin on lähdettävä siitä, mikä oli olemassa kapitalistisessa yhteiskunnassa. Olipa työpalkan muoto minkälainen tahansa, vaati työnantaja aina tätä palkkaa maksaessaan työmieheltä tiettyä määrää työtä. Jos työmies ei antanut sellaista työn määrää, niin hän pantiin toiseen huonommin palkattuun ryhmään tai erotettiin työstä ja hänen täytyi hakea sitä joltain toiselta teollisuusalalta, missä hän saattoi paremmin sovelluttaa kykyään.
Rakenteilla oleva sosialistinen yhteiskunta takaa työmiehelle joka tapauksessa työpalkan, joka on suurempi kuin se, minkä kapitalistit antaisivat, jos he jälleen saisivat anastettua vallan. Nyt ei kukaan riistä työläisiltä heidän työnsä hedelmiä: ne tulevat kokonaisuudessaan koko työväen yhteiskunnan käytettäviksi. Työmies luo oman maailmansa, oman yhteiskuntansa, alkaa elää itseään varten sensijaan että hän ennen oli olemassa hallitsevia luokkia varten.
Kaikkeen tähän katsoen on yhteiskunnalla oikeus vaatia, että jokainen työmies antaisi koko yhteiskunnalle ensi aikoina edes niin paljon työtä, kuin hän ennen antoi kapitalisteille. Jos kutoja esim. ei saa valmista niin paljoa kuin täytyi saada läpäistäkseen kapitalistisen työnantajan työssä, niin onko oikeudenmukaista jättää häntä tälle paikalle? Eikö silloin menetellä oikeammin, jos hänen tilalleen asetetaan taitavampi kutoja, joka koko yhteiskunnan eduksi osaa täydellisemmin käyttää tuotannon välineitä? Ja eikö ole parempi koko yhteiskunnalle, että vähätaitoinen kutoja siirtyy toisiin, yksinkertaisempiin töihin, ja vapauttaa niistä taitavan kutojan? Mutta jos hän ei millään alalla saa valmiiksi alinta määrää, täytyy häntä nähtävästi lääkitä, hänet sijoittaa parantolaan, antaa hänen levähtää ja valmistua, — tai toverillisen päätöksen mukaan sovelluttaa häneen joitain pakkokeinoja.
Määrätyt, vaikka suhteellisesti hyvin pienetkin työryhmien palkkaerotukset tulevat jonkun aikaa olemaan varsinaisina pakkokeinoina. Jotta niillä olisi nopeampi ja tehokkaampi vaikutus tulee kaikilla tuotantoaloilla määrätä se aikaansaannoksen alin määrä (minimi), jonka suorittamatta jäädessä toverit katsovat työmiehen sen alan ehtoja täyttämättömäksi.
Ainoastaan tällä keinoin pääsemme siihen, että jokainen työmies täyttää hänelle sopivan paikan, ja jokaiselle paikalle tulee sopiva työmies. Ainoastaan siten voimme me suoriutua kamalasta taloudellisesta sekasorrosta ja päästä eteenpäin.
Kaikki nämä keinot ovat välttämättömiä varsinkin sen vuoksi, ettei Venäjän työmies ole käynyt järjestetyn taloudellisen taistelun korkeakoulua ja että hänessä monessa tapauksessa on jälkiä maaseudun pikkutuotannon synnyttämästä yksilökohtaisesta vaikutuksesta.
Yhteiskunnallisesti järjestetty teollisuus tulee olemaan yhtenäinen kokonaisuus. Sen eri alojen välillä järjestetään sellaiset suhteet, jotka paljon muistuttavat nykyisten trustien eri osastojen välisiä suhteita.
Trustiksi yhtyneessä tuotannossa rautamalmi- ja kivihiilikaivoksista menee sulatusuuneihin, valurauta sulatusuuneista joutuu taas rautatehtaisiin, kiskojen valamistehtaisiin j.n.e. On mahdollista, että kaikki nämä ennen trustien muodostumista ovat olleet itsenäisiä kapitalistisia liikeyrityksiä, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut pelkästään vaihtosuhteitten kautta. Niiden väliset rajat saattoivat olla siinä, että sulatusuunin omistaja osti siihen kivihiiltä kivihiiliteollisuusherralta, rautamalmia rautakaivoksen omistajalta, ja valurautaa taas häneltä ostivat kiskotehtaat, raudan jalostustehtaat ja teräsvalimot.
Kun nämä teollisuuslaitokset, jotka tosiasiallisesti ovat yksi ainoa laitos, yhdistyvät, niin ei niiden välillä enää ole vaihdon mahdollisuutta. Niiden välisten suhteitten järjestäminen tulee yksinomaan sisäiseksi asiaksi, kirjanpidolliseksi ja teknillisten laskelmien asiaksi. Asema tulee aivan samanlaiseksi kuin esim. kehruu- ja kutomatehtaassa. Siinä lasketaan aina varastoissa oleva ja kehrääjille annettu puuvilla, registeröitään valmiiksi kehrätty lankamäärä ja myöskin se lankamäärä, mikä on annettu kutojille j.n.e.
Tämä sisäinen tilinpito suuresti monimutkaistuu ainoastaan sentähden, ettei se noudata puhtaasti teknillisiä vaatimuksia, vaan etupäässä palvelee kapitalistisia tarkoituksia, on yhtenä keinona, jolla työmies koetetaan muuttaa tehtailijalle mitä suurimman voiton tuottavaksi tuotantovälineeksi. Se pysyy kapitalistisena tilinpitona ja sellaisenaan aina muuttaa yksinkertaisia ja selviä teknillisiä suureita kapitalistisiksi mittayksiköiksi, rupliksi ja kopeekoiksi, kapitalistisiksi »tuotantokuluiksi»: kääntää ne kielelle, joka loppujen lopuksi pimittää ja tekee aivan käsittämättömäksi asian itse teknillisen puolen. Tätä nykyä sellainen tilinpito on kapitalistien yhtenä luokkaitsepuolustuksen keinona: käyttäen sitä hyväkseen kapitalistit ja heidän asiansa hoitajat esittävät laitoksen tilan sellaiseksi kuin on heidän mielestään tarkoituksenmukaista, ja heidän haluamaansa kirjanpitoa pitävät joskus tehdaskomiteatkin.
Sosialistinen kirjanpito tulee olemaan yksinkertaisempaa kuin kapitalistinen kirjanpito. Se liittää yhteen kaikki nykyisen suurteollisuuden eri alat samoin kuin nykyaikaisen trustin eri tuotantoalat yhdistyvät. Ja jo nytkin pienteollinen tuotanto, jollei se ole puhtaasti paikallismerkityksellistä pikkuviljelystuotantoa, saa raaka-aineita ja puolijalostettuja tehdastuotteita edelleen valmistamista varten suuressa määrin suurteollisuudelta. Ollen teknillisesti heikko saa se menekkiä tuotteilleen vain sikäli, mikäli suurteollisuus syystä tai toisesta ei huolehdi vastaavasta teollisuusalasta, vaan toistaiseksi jättää sen pientuotantomuotojen haltuun. Lyhyesti sanoen: jo nyt on suurteollisuudella vallitseva asema. Sentähden suur- ja pienteollisuuden välisten suhteitten järjestely ei kohtaakaan mitään vaikeuksia. Ratkaiseva merkitys tällöin on suurteollisuudella.
Yhteiskunnallisesti järjestetty suurtuotanto maanviljelyksessä tulee asetettavaksi samoille perusteille kuin suurteollisuustuotantokin. Siis teollisuuden ja maanviljelyksen väliset suhteet säännöstellään tällöin samalla tavoin kuin suurteollisuuden eri alojen väliset molemminpuoliset suhteet (tästä seuraavassa luvussa). Nämä suhteet järjestyvät sitä helpommin, kun työntekijäjoukon kokoonpano suur- ja maanviljelystuotannossa tulee yhtäläiseksi äskeisen luokka-asemansa johdosta: he tulevat olemaan proletareja, jotka ovat vapautuneet »itsenäisen» pientuotannon traditsioneista (perimätiedoista), psykologiasta (sielutiede) ja harhakäsityksistä.
»Oma», sosialistisesti järjestetty maanviljelystuotanto saa erikoisen merkityksen muodostuvassa sosialistisessa maailmassa. Vielä pitkän aikaa tullaan suurin osa maanviljelystuotteista saamaan talonpoikaismallisen pientuotannon kautta, joka on olemassa sosialistisen järjestyksen rinnalla, sen ulkopuolella, ja yhteydessä sen kanssa etupäässä vaihtosuhteitten kautta.
Ajanpitkään sosialistista järjestystä uhkaisi vakava vaara, jos teollisuuden ja maanviljelyksen välistä vaihtoa hallitsisi markkinain voima, kysynnän ja tarjonnan. ostajain ja myyjäin välinen taistelu. Mutta niin tulisi melkein välttämättä käymään, ellei sosialistisella yhteiskunnalla olisi omaa mittaa, omia tunnettuja suureita maanviljelystuotannon ehtojen selville saamiseksi.
Järjestämällä oman suurtuotannon, järjestämällä mallitalouksia entisen historiallistaloudellisen kauden tilanomistajain harjoittaman suurviljelyksen tilalle saa sosialistinen yhteiskunta yhdellä kertaa oman mitan ja omat tunnetut suureet. Niiden suhdelukujen laskeminen, joiden mukaan teollisuus- ja maanviljelystuotteita on vaihdettava, — esim. ruis, vehnä, perunat j.n.e., — on kirjanpidossa helppo suorittaa. Sillä tavoin sosialistinen yhteiskunta saa mahdollisuuden todellisesti kontrollisoida maanviljelystä.
Tällaisiin suhteisiin ei tarvitse ryhtyä varsinkaan kun on kysymys maanviljelystuotteiden valmistamisesta voiksi, juustoksi, sokeriksi j.n.e. Se on jo eristäytynyt talonpoikaistaloudesta, ja tämän eristäytymisen muotona maitotuotteiden tuotannossa on ollut osuusliike, sokerin tuotannossa — kapitalistinen tehdaslaitos. Joissakin tapauksissa voidaan puhua maanviljelystuotteiden valmistamisesta teollisuudessa. Tavallisesti sen suorittavat palkkatyöläiset ja, asiain edelleen kehittyessä, siirtyy se yhä enemmän suurteollisuusmuotoihin (sokeritehtaat syntyvät alunpitäen suurtehtaina). Useissa tapauksissa jo nyt toteutetaan todellista kontrollia maidon y.m. pientuottajiin nähden. Koska näiden teollisuustuotantoalojen palkkatyöläiset eivät tahdo jäädä sosialistisen järjestyksen ulkopuolelle niin teollisuuden kontrolli maanviljelykseen nähden muuttuu sosialistiseksi kontrolliksi ja palvelee siirtymiskautena sosialistista hallintoa. Tuotannon pikkumuotojen teknillisen puutteellisuuden ja taloudellisen avuttomuuden vuoksi eivät pientuottajat kuitenkaan kauan voi pysyä suurtuotantojärjestyk&en ulkopuolella.
Ollen yhtenäinen kokonaisuus sisäisissä suhteissaan tulee uuden teollisuuden säilyttää täydellinen yhtenäisyys myös ulkoisissa suhteissa. »Ulkoisia» sosialistiselle maailmalle tulevat olemaan sitä ympäröivät maanviljelystäloudet niin kauan kuin ne säilyttävät pikkutalonpoikaisen muodon. Koko taloudellisten suhteiden säännöstely menee myttyyn, jos esim. jokainen tehdas tai jokainen kaupunki alkaa itsenäisesti hankkia vain itseään varten elintarvetuotteita, kuten usein näkyy tapahtuvan tätä nykyä. »Rajahinnat» tulee säilyttää pitkän aikaa, siihen asti kun maanviljelyskin eikä ainoastaan teollisuus on uudistettu siinä määrin, että yhteiskunta taloudellisia suhteitaan säännöstellessään yleensä voi tulla toimeen kääntämättä näitä suhteita kapitalistiselle rahan kielelle, hintojen kielelle. Kaikki vaihtosopimukset ulkomaailman kanssa, tuotantovälineiden sekä kulutustarpeitten koko jako tulee tapahtua yhden ainoan koneiston kautta, joka on läheisessä yhteydessä tuotantokoneiston kanssa.
Tämän yhteydessä ei voida tutkistella, miten ja mistä aineksista onnistutaan luomaan sellainen laaja, kaikki käsittävä jakokoneisto. Epäilemättä auttaa paljon se tie, jota nyt kuljetaan: aluksi olemassaolevien elintarve- ja osuusliikejärjestöjen laaja hyväkseen käyttäminen, niiden sisällyttäminen koko yhteiskunnallisesti järjestetyn taloudellisen koneiston järjestelmään, sitä paitsi niiden ja niiden toiminnan laajentaminen sellaiseksi, ettei niitä sivuuttamalla kukaan voi mistään saada olemassaolon tarpeita.
Suhteissamme ulkomaailmaan, jona ovat kapitalistiset ulkovallat, tulee teollisuuden ja maanviljelyksen olla yhdistetty. Tätä vaativat yhtä paljon sekä sen tuotannon edut, joka tulee yhteiskunnallisesti järjestettyä, että sen tuotannon, joka vielä määrätyn ajan säilyttää pikkutuotannon järjestysmuodon. Tähän ulkomaailmaan nähden teollisuus ja maanviljelys muodostavat yhtenäisen talouden, jonka tarkoituksena on omien tarpeitten tyydyttäminen. Tapahtuu ikäänkuin »palaaminen» historiallisen menneisyyden luonnontalouteen. Mutta koska tämä »palaaminen» tapahtuu kaikkien edellisten kausien loppumattomien saavutusten perusteella, niin tulee se todellisuudessa olemaan valtava askel eteenpäin inhimillisen kehityksen tiellä: »palaamiseksi» sitä voidaan nimittää ainoastaan siinä tapauksessa, jos sitä katsotaan vain aivan yleiseltä, puhtaasti muodollisella puolelta.
Olipa miten tahansa, niin uuden yhteiskunnan taloudenhoidon tärkeimpänä perusteena tulee olemaan sen kaikkien jäsenten lisääntyneitten tarpeitten tyydyttäminen. Vientitavaroina voivat olla ainoastaan sellaiset tuotteet, joista sanottuna aikana on ylijäämää: sellaiset tuotteet, joilla yhteiskunnan jäsenet ovat jo kylliksi varustetut henkilökohtaista tarvetta varten (vilja, liha), ja sellaiset tuotteet (raaka-aineet ja puolijalostetut tehdastavarat), joita on riittävästi omaa laajenevaa tuotantoa varten (metsä, pellava, hamppu, rautamalmi, valurautaa j.n.e.)
Mutta vain ylijäämän maastavientiin uusi yhteiskunta voi rajoittua ainoastaan yhdellä ehdolla: jos ei ole aivan voittamatonta ulkoista vientipakkoa. Ulkomaiset lainat ovat aina olleet ulkomaisen pääoman yhtenä tehokkaimpana sellaisena pakkokeinona. Harjoittaen meitä kohtaan hyväntekeväisyyttä lainoja antamalla, ennättivät »meidän mainiot liittolaisemme» muodostaa mahtavan puristimen, jonka piti määräämättömän pitkän ajan kuluessa pusertaa Venäjältä tavattomat määrät viljaa, lihaa, pellavaa, hamppua, puutavaroita j.n.e. Meidän sosialipatrioottimme ovat visusti vaijenneet siitä seikasta, että liittolaisten, varsinkin Englannin, kapitali jo on tehnyt kaikkensa muuttaakseen Venäjän siirtomaakseen. He ovat salanneet sen, että nämä lainat jo olivat tuominneet talonpojan kroonilliseen nälännäkemiseen ja usein toistuvaan kovaan nälänhätään, suurtilallisten ja maalaisporhojen yhä kovempaan orjuuteen, koko maanviljelys tuomittu teknilliseen tappioon, ja teollisuustyöläinen ankaraan kilpailuun nälkää kärsivän maaseudun kanssa, välillisten verojen yhä kasvavan ikeen alaisuuteen, todellisen työpalkkansa alituisiin alentumisiin, sukupuuttoon kuolemaan, orjamaisen sorron alaiseksi ja alennustilaan.
Peruuttamalla kaikki lainat, s.o. kieltäytymällä niitä lainkaan maksamasta, ilmoitti Venäjän neuvostohallitus kieltäytyvänsä tavalla tai toisella (erilaisten verojen kaulia) ottamasta pois viljaa talonpojilta ja lähettämään sitä ulkomaille kapitalistien velkasaatavien maksaseksi. Sillä tavoin talonpoikain ja työväen hallitus ja sen kautta myös koko työväenluokka ja talonpoikaisto saavat vapauden määrätä mitä ja kuinka paljon tulevat viemään tavaraa ulos Venäjältä.
Kuten saattoi odottaakin, ei Saksan ja liittolaisten pääoma vapaaehtoisesti tahdo suostua tähän: kumpikin tahtoo olla herrana ja sanella tahtonsa. Tätä nykyä (kes. 1918) on vielä mahdoton ennakolta sanoa, miten päättyy taistelu länsimaisen porvariston ja Venäjän Neuvostotasavallan välillä. Tällä alalla on toistaiseksi lausuttu vasta ensimäinen sana. Seuraavan sanan lausuu eteläeuropalainen proletariaatti. Sanooko se sen pian ja minkälainen tuo sana tulee olemaan, se taas riippuu läntisellä rintamalla tapahtuvan suuren yhteentörmäyksen kulusta. Mutta myöskin Neuvosto-Venäjän toiminnasta suuressa määrin riippuu länsimaitten proletariaatin esiintymisen jouduttaminen ja sen luonteen määrääminen.
Olemassaolonsa ensi vaiheessa, marraskuusta helmikuuhun, toimi Neuvostojen Venäjä pääasiallisesti agitatsioinkeinoin levittäen maailmaan proletarisia tunnuslauseita, kehoittaen sorrettuja heittämään niskoiltaan riistäjäin ikeen, kukistumaan sotaan syylliset, kuten oli tapahtunut Venäjällä. Tämän ajan tulokset ilmenivät, kansainvälisen liikkeen voimistumisena kaikissa maissa ja Itävallan sekä Saksan työväenluokan myrskyisinä esiintymisinä. Menettelyllään Neuvostotasavaltaa kohtaan, ja hyökkäyksellään läntisellä sotanäyttämölla, torjui porvaristo sille suunnatun iskun ja sai lykätyksi tuonnemmaksi itseään uhkaavan hetken, jonka lähestymisen se selvästi tunsi.
Agitatsioniaika täyttyi, se antoi kaiken mitä saattoikin sillä kehitysasteella. Nyt me olemme siirtyneet »toimintapropagandan» vaiheeseen: uudestaan luovan, järjestävän työn vaiheeseen.
Edellisenä kautena toimi etupäässä Neuvostohallitus, mutta sen edustamat joukot tosiasiallisesti vain tukivat ja kannattivat sen toimintaa. Nyt tulee yhä enenevässä määrässä toimia itse joukkojen, itse työmiesten ja talonpoikain. Ainoastaan omalla työllään he voivat lujittaa ja laajentaa saavutuksiaan. Venäjän työmies ja talonpoika muuttaa maansa kansainväliseksi voimaksi, — jona se lakkasi olemasta romanovien ja sovittelijain ajan politiikan johdosta, — luoden uuden taloudellisten suhteitten järjestyksen, järjestäen kaiken tuotannon ja koko yhteiskunnan itseään varten eikä niitä riistäjiä varten, joiden tähden nyt länsimaiden proletari elää, tekee työtä, kärsii, nääntyy ja vuodattaa vertaan.
Eikä tämä voima tule olemaan ainoastaan oma tukensa: sen mahdin määrittelee se, että se ensimäisenä on ryhtynyt toteuttamaan kaikkien maitten proletariaatin päiväjärjestyksessä olevaa tehtävää tänä historiallisena kautenamme. Sen voima — kansainvälinen voima — tulee kasvamaan sitä mukaa kuin yhä uudet ja uudet proletariaatin osastot ryhtyvät samaan tehtävään. Ja ne ryhtyvät siihen sitä pikemmin, mitä voimakkaammin Neuvostotasavalta osoittaa tämän tehtävän ratkaisemismahdollisuuden.
Siis myöskin meistä, meidän järjestävästä työstämme ja siitä tarmosta ja menestyksestä, millä tämä työ suoritetaan, riippuu jääkö lainojen peruuttaminen vain paperitoimenpiteeksi, toteuttamattomaksi julistukseksi, vai toteutuuko se; siitä riippuu säilyykö ulkoinen vientipakko, vai tulemmeko me viemään maasta ainoastaan taloutemme todellista ylijäämää, ainoastaan sitä ja siinä määrin kuin katsomme tarkoituksenmukaiseksi.
Viennin täytyy tietenkin olla keskitetty. »Vapaalle kaupalle» ei uudessa yhteiskunnassa ole tilaa. Eikä siinä ole tilaa vientikauppiaille, jotka järjestävät viennin yksinomaan omia etujaan silmälläpitäen. On välttämätöntä muodostaa keskusjärjestö, joka kokoaa tiedot kaikista ylijäämistä, joita määrättynä aikana ei tarvita henkilökohtaista kulutusta ja tuotannon laajentamista varten ja jotka sentähden voidaan viedä maasta ilman, että oma talous kärsii mitään vahinkoa.
Keskusvientijärjestön perusteeksi ei saa tulla yksinomainen vientilupien antamisjärjestelmä: tämän järjestelmän vallitessa se pian kadottaa kaiken mahdollisuuden todenteolla kontrolloida vientiä ja varsinkin hintoja, jotka saadaan tästä viennistä. Tämän järjestön täytyy luoda oma vientikoneisto, joka tulee itse viemään maasta ylijäämät ja markkinoiden yleistä tilaa vastaavasti määräämään hinnat. Ainoistaan silloin tulee viennin säännöstely tehokkaaksi, ainoastaan tulla ehdolla yhteiskunnallisesti järjestetty tuotanto saa uuden tuen yhteiskunnallisesti järjestetystä viennistä.
Uusi yhteiskunta tulee viemään ulkomaille enemmän tai vähemmän riippuen siitä, kuinka paljon sen tarvitsee tuoda ulkomailta. Mutta tärkeimpiä tuontitavaroita eivät ole välittömät henkilökohtaiset kulutustarpeet, s.o. ruoka- ja vaatetusaineet, vaan tuotantokulutuksen tarpeet, s.o. raaka- ja apuaineet tuotantoa varten ja työkalut sekä koneet. Siis tuonnin laajuuden määräävät etupäässä yhteiskunnallisesti järjestetyn tuotannon tarpeet. Kaikkien tuotanto- ja jakosuhteitten sisäisen säännöstelyn omassa maassa tulee toteutua myös ulkomaankaupassa. On selvää, että tuonti on keskitettävä ja järjestettävä aivan samalla tavoin kuin vientikin.
Meidän teollisuutemme ja maanviljelyksemme työkalujen, koneitten ja ensi aikoina myöskin hiilen ja valuraudan tuontitarve on tavattoman suuri ja se on maan nopean taloudellisen uudestisyntymisen välttämätön ehto. Lähiaikoina olisi meillä mahdollisuus antaa tuontitavarain vastikkeeksi pääasiallisesti maanviljelystuotteita. Ja mitä laajemmaksi tuonti olisi järjestetty, sitä nopeammin ja enemmän, saataisiin meillä ylijäämää, joka vapaasti voitaviin viedä maasta. Mutta valitettavasti on toiveet suurenlaisesta ulkomailta tuonnista lähiajoiksi ja kenties hyvinkin pitkiksi ajoiksi jätettävä. Länsimaat ovat jo melkein koko teollisuutensa suunnanneet tappamiseen ja hävittämiseen. Rauhallista tuotantoa, sitä tuotantoa varten, joka ihmiskuntaa kohottaa ja vie eteenpäin, on niille jäänyt enää hyvin vähän. Äskeisten läntisellä rintamalla tapahtuneitten tuhoisain yhteentörmäysten jälkeen porvaristo pakoittaa koko lännen tekemään uuden epäinhimillisen ponnistuksen samaan hävittävään suuntaan.
Siis meidän on eniten otettava lukuun vain oma teollisuutemme. Ja sitä suuremmalla tarmolla on meidän ryhdyttävä sen voimien uudistamiseen ja kehittämiseen.
Suuria tehtäviä on tullut Venäjän työväenluokan suoritettavaksi vuoden 1917 marraskuun ensimäisistä päivistä lahtien. Moskovan esimerkki kaikkein paraiten osoittaa näiden tehtäväin sisällön ja ne tavattomat vaikeudet, jotka ovat niiden ratkaisemisen tiellä.
Yhdessä suhteessa Kornilovin esiintymisistä arvosteltiin yhtäläisesti äärimmäisimmällä vasemmalla ja äärimmäisimmällä oikealla, s.o. vallankumouksellisella ja vastavallankumouksellisella sivustalla meidän yhteiskunnassamme. Tällöin yksimielisesti tunnustettiin, että tämä on vain ensimäinen esiintyminen, jota ehdottomasti seuraavat uudet. Pian päättyi se vaihe, jolloin sovittelijain onnistui pimittää vastakohdat, joita ei Venäjän vallankumous vielä ollut ratkaissut, mutta jotka sen tuli tavalla tai toisella ratkaista. Ulkopoliittisissa suhteissa tämä oli vastakohda »sodan voittoisaan loppuun» käymisen, s.o. liittolaisten ja Venäjän kapitalin tahtoon täydellisesti alistumisen, ja vallankumouksellisen sodan sotaa vastaan, s.o. proletariaatin täydellisesti porvariston talutusnuorasta vapautumisen, välillä. Sisäisissä suhteissa, tämä oli vastakohta sen kuolemantuomion välillä toiselta puolen, jonka jo helmikuun vallankumous antoi suurtilallisten maanomistukselle, ja toiselta puolen sovittelijain aiheuttaman porvariston poliittisen vaikutuksen välillä. Alistaen tahtoonsa yhä enemmän keskusvallan ja käyttäen lisääntyvää taloudellista hajaannusta vastavallankumouksellisten mielialojen kartuttamiskeinona, kokosi se ja yhdisteli voimia lopullisesti iskua varten, iskua, joka olisi lujittanut kapitalistisen omistuksen ja pääasiallisesti peruuttanut suurtilallisten omistuksen saaman kuolemantuomion. Tämä oli maan itsesäilytyksen vaatimain tehtäväin ja sovittelijain hallituksen näiden tehtäväin ratkaisemiskyvyttömyyden ja suorastaan haluttomuudenkin välinen ristiriita. Vallankumous oli jo sanonut ja kaikille selvittänyt mitkä nämä tehtävät olivat. Mutta valta jäi luokille ja ryhmille, joiden taloudellista ja poliittista itsemurhaa olisi merkinnyt näiden tehtäväin ratkaisemiseen myötävaikuttaminen.
Sosialistivallankumouksellisten käytettävänä oli eräs vipusin, jonka avulla he laskivat voivansa vielä kauan säilyttää vaikutusvaltansa. Tänä sosialisena vipusimena olivat korkeimpien ja osaksi keskiluokkaan kuuluvien kunnanvirkailijain eri ryhmät: agronoomit, lääkärit, siellä täällä alempi lääketieteellinen henkilökunta, maalaisosuusliikkeiden, -meijerien ja varsinkin luottoyhtiöiden järjestäjät ja toimitsijat. Ja koko entinen, vallankumouksen edellinen historia sekä nykyinen todellisuus teki tämän keskiluokan pääasiallisesti sovittelijoiksi. Se oli tottunut luovaan sivistystyöhönsä ollen liitossa »vapaamielisten kunnallismiesten», s.o. lokakuulaisten ja kadettiporvariston kanssa, ja aikaisemmin myöskin — »valistuneitten suurtilallisten» kanssa. Kunnallishallitusten kolmannen aineksen selkkaukset toisen kanssa, palvelijain ja päämiesten väliset selkkaukset olivat narodnikki-intelligensin ja vain »raa'an tilanomistajan» välisiä. Mutta näissäkin riidoissa kolmas aines oli tottunut saamaan tukea vapaamielisiltä tilanomistajilta. Sen poliittinen näköpiiri on niin ahdas, ettei se näe sen kauemmaksi, kuin sen epäjumala, »mummo» Breshko-Breshkovskaja, tuo viime vuosisadan 70-luvulta ihmeellisesti säilynyt kulttuuritar.
Vallankumouksen edellisinä aikoina, tämän kerroksen edustajat hankkivat kiellettyä kirjallisuutta ja sisäisesti kumartuen kansalaismiehuutensa edessä, antoivat sen säilytettäväksi luotetuille tuttavilleen, osaksi juuri niille vapaamielisille tilanomistajille, joita he tällä tavoin »valistivat». Muutamat auttoivat salaisten kirjapainojen järjestämisessä, kirjallisuuden kuljettamisessa ja mielen liikutuksesta hengästyen antoivat joskus yösijan »laittomuusmiehille». Monet saivat tutustua vankilaan ja karkoitukseen. Ja se sitten lopullisesti vahvisti heidän uskoaan, että he ovat — »vallankumouksellisia ja sosialisteja».
Luokkavastakohtain kärjistyminen ja ratkaiseva poliittinen taistelu peloittaa kolmatta ainesta eikä se jaksa sitä käsittää. Sen mielestä on vallankumous jo toteutunut täydellisesti, tehnyt kaiken, koska se on turvannut sille sivistystoimintavapauden maaseudulla. Tämä katsantokanta sai vastakaikua maaseudulla: nimenomaan varakkaammissa kerroksissa, maalaisporvaristossa, näissä enin »valistuneissa» ja »sivistyneissä» talonpoikaisten kerroksissa, jotka osoittivat erikoista sivistyneisyyttään nopeasti noudattamalla osuusliikesaarnaa ja rohkeasti käyttämällä edukseen maaseudun osuustoimintaa. Heidänkin mielestään vallankumous oli toteuttanut kaiken mitä saattoi toivoa. Sen jättäminen saavutetulle asteelle näet merkitsee suurtilallisten omistuksen lakkauttamisesta, tulevien suurimpien etujen takaamista varakkaalle talonpoikaistolle. Jos vallankumous kehittyy edelleen ja todellisesti panee liikkeelle joukkotalonpoikaiston, niin silloin maalaisporvaristo ei menetä ainoastaan suuria taloudellisia saaliitaan, vaan myöskin paljon siitä, mitä se on jo aikaisemmin omistanut. Mutta toiselta puolen ovat nämä joukot vielä hyvin pimeitä, ne eivät vielä ole liittyneet yhteen sivistystyöhön, niiden on välttämättä vielä käytävä pitkä tie yhteiskunnalliseen toimintaan: osuusliikkeiden, koulujen, kirjastojen ja kansantalojen kautta. Eikö siis niiden liian pikainen esiintyminen uhkaa kaikkia vallankumouksen saavutuksia? Eivätkö ne pysty vain kaikki hävittämään, luomatta mitään tilalle? Ja eikö niiden verrattain pieni osuusliikkeen käyttäminenkin jo itsestään todista niiden vähäistä sivistystä? Ei, joukkojen esiintymiset uhkaavat vallankumousta ja koko maata »hyppäyksellä tuntemattomaan». Siis arvioituaan nykyhetkeä ja päiväjärjestyksessä olevia poliittisia tehtäviä lähti maalaisporvaristo ja kolmas aines eri suuntaan. Kaikki, mikä menee pitemmälle vuoden kuluessa saavutettua, on heidän mielestään jo »äärimmäisyyksiä», vallankumouksen »liiallisuuksin». Ja herra Rudnev, jonka kohtalon oikku oli tehnyt Moskovan kaupunginvaltuutetuksi, tuo tyypillinen maalaiskuntahallinnon kolmannen aineksen edustaja, toitotti yhä ahkerammin sitä, että vallankumouksen »liiallisuuksia» vastaan on liityttävä yhteen kaikkien »valtiollisesti ajattelevain» ainesten. Ja hän se todellakin liitti yhteen oikeisto-es-erät, mustasotnialaiset, kadetit ja lokakuulaiset ampumaan sotilaita ja punakaartilaisia, s.o. talonpoikia ja työmiehiä. Kolmas aines siirsi suurenmoisen syvämietteisesti vallankumoukseen ennen vallankumousta olleen kauden aikuisen kunnallishallintotaktiikkansa.
Samanlaiseen asemaan asettui kaupungeissa kaupunkihallintojen kolmas aines: insinöörit, teknikot, osa opettajistoa, lääkärit ja lautakuntain virkailijat, mikäli he eivät välittömän suoraan liittyneet kadetteihin. Mutta tämä intelligenssi, joka työskenteli olosuhteissa, joihin kapitalistinen kehitys oli syvälle leimansa lyönyt, jo aikoja sitten oli päättävästi vapautunut narodnikiläisyyden perimätiedoista. Siitä tuli aivan luonnollisesti »vapaamielisten» virtausten edustaja työväenliikkeessä ja, paitsi työväenluokan aristokratisiin johtajiin, se aika ajoin nojautui myöskin kauppa- ja teollisuuspalvelijoihin, siihen asti kun nämä eivät olleet ehtineet poliittisesti muodostua eri kerrokseksi, kuten jo aikoja sitten olivat taloudellisesti muodostuneet. Menshevismi merkitsi tälle sivistyneistölle samaa, kuin kolmannelle ainekselle kunnallishallinnossa narodnikiläisyys eri vivahduksineen trudovikiläisyydestä ja kansansosialisteista aina myöhäisempiin oikeistososialistivallankumouksellisiin asti.
Etuvartiokahakoita tapahtui ennen ratkaisevaa taistelua. Näitä etuvartiokahakoita olivat yhä taajemmat selkkaukset kaupunki- ja maalaiskunnallishallintojen ylempien virkamiesten sekä alempien virkailijain ja työmiesten välillä. Taistelua käytiin varsinkin sentähden hyvin kiivaasti, että kumpikaan puoli, riidoista johtuvien eri syitten vuoksi ei huomannut sitä kysymystä, joka läheni ratkaisuaan. Ja yleinen kysymys koski sitä seikkaa, onko työväenluokka uudella Venäjälläkin tuomittu jäämään »kolmannen aineksen» kautta annettujen hallitsevan luokan käskyjen toimeenpanijaksi, vai aikooko se itse rakentaa omaa maailmaansa, jossa sille kuuluu järjestäjän osa. Kysymys oli siitä, tulevatko kaikki nämä virkailijat, koko teknillinen ja kirjanpitohenkilökunta, koko tämä »kolmas aines», joka oli kapitalistisissa liikkeissä ja yhteiskunnallisissa laitoksissa vanhan Venäjän herrojen ennakkomääräysten noudattajiksi, vai mukautuvatko he työväenluokan tahtoon.
Sabotoerauksellaan ja marraskuusta alkaneella lakollaan »kolmas aines» selvästi osoitti tulevansa taistelemaan jälkimäistä ratkaisua vastaan. Kahden voiman välisessä yhteentörmäyksessä se oli vakavana voimana, mutta itse se vielä enemmän liioitteli todellista merkitystään. Alkaessaan lakkonsa, uhkailivat herrat rudnovilaiset Moskovaa kaikilla kymmenellä Egyptin vitsauksella ja vielä muutamilla ylimääräisilläkin, jotka eivät voineet uhata Egyptiä sen taloudellisen nuoruuden vuoksi. He uhkailivat, että eläimet ja ihmiset alkavat kuolla, kun lääkärit kieltäytyvät antamasta apua sairaille ja eläinlääkärit tehtävistään. He uhkasivat, että kaasutehtaan pysähtymisen johdosta pimeys peittää Moskovan. He hieroivat käsiään suloisen koston makeaksi esimauksi, ennustaen, että jonkun parin viikon kuluttua työmiehet ovat tuhonneet raitiotiet, kun ne ovat jääneet ilman johtajia. He jo näkivät, miten Moskovan kaduilla alkavat suhista suihkulähteet särkyneistä vesijohtoputkista, miten valokaasuräjähdykset hävittävät taloja, kuinka katuloka hukuttaa koko Moskovan....
Pari viikkoa, kaikkiaan vain pari viikkoa, niin kapinan tehneet orjat taas entistä köyremmäksi köykistävät selkänsä ja katuen tulevat kumartamaan Rudnevia ja rudnevilaisia.
Todella raskas taakka sälyttäytyi Moskovan työläisten ja sen pienen intelligenssiryhmän hartioille, joka silloin jäi heidän kanssaan. Oli hetkiä, jolloin tämän raskaan tehtävän uuvuttamat ja joka puolelta julkisten ja salaisten vihollisten ympäröimät, johtoasemaan asetetut toverit joutuivat epätoivoon ja lamaantuivat. Mutta seuraavana päivänä he jälleen aloittivat työn.
Moskovan kaupungin työmiehet voittivat. He voittivat tässä nelikuukautisessa taistelussa kestävyydellään, luottamuksellaan, tyyneydellään, ja sen tietoisuuden avulla, että ratkaisevana ei ole ainoastaan heidän, vaan myöskin heidän lastensa ja heidän koko luokkansa, kohtalo. Kahden voiman välisestä yhteentörmäyksestä selvisivät he voittajina. Heidän luokseen nyt palaavat entiset saboteerajavirkailijat. Ja työhön ryhdyttyään täyttävät he jo heidän tahtoaan. He panevat kuntoon kaupungin taloutta kaupunkiköyhälistön laajoja joukkoja eikä talonomistajia varten.
Työväenluokka on alistanut ja alistaa nämä virkailijat luokkansa tehtäviin, — kuten he ennen palvelivat porvariston etuja. Moskovan pitkällinen taistelu on päättynyt. Ja menneisyydeksi jäävät ne loppumattomat selkkaukset, jotka todenteolla olivat alkaneet hävittää ja sekasortoon saattaa kaupungin taloutta. Häviää henkilökohtainen ärsytys, joka alituisesti oli myrkyttänyt virkailijain ja työmiesten välisiä suhteita niin kauan kuin he kävivät sokeata taistelua käsittämällä selvästi mitä tehtäviä tämän taistelun tuli ratkaista. Nyt katoaa kaikki pikkumainen, kaikki henkilöllinen, ei ole mitään jälkeä typerästä voiton riemusta kahden eri puolen välisissä suhteissa, jotka yhä enemmän saavat keskinäisen avustamisen suhteitten terveen luonteen.[1*]
Se mitä ovat saavuttaneet nämä kaupunkityöläiset, on nyt Venäjän suurteollisuusproletariaatin toteutettava. Työväen kontrollista työväen hallintoon kaikissa taloudellisissa suhteissa: meillä ei ole mitään muuta pelastusta lisääntyvästä taloudellisesta sekasorrosta sillä tiellä, joka meitä nopeasti vie eteenpäin ja yhä korkeammalle.
[1*] Jos vielä joskus sattuukin julkean pilkkaamisen tapauksia, niin eivät siihen tavallisesti osottaudu syyllisiksi varsinaiset työläiset, jotka ovat hartioillaan kantaneet koko taakan, vaan tänä aikana mukaan takertuneet jotkut herrat, joiden vielä itse olisi pitänyt käydä työn itsekurin vakava koulu.