Olivat syyskuun loppupäivät 1918. Kontiovaaralla silloin majailevasta suomalaisten puna-armeijalaisten osastosta matkasi pieni ratsasjoukko pitkin Seesjärven rantasaloja. Päämääränä oli Povenetsin neuvostojen ujestikokous, johon vieraat otettiin ystävällisesti vastaan. Kokouksessa — jossa jo silloin oli hyväksytty päätöslauselma Neuvostovallan kannattamisesta — piti tämän julkaisija seuraavan puheen:
Karjalan miehet. Toverit! Tervehdin Teitä Punaisen Suomen puolesta ja haluan kertoa Teille Suomen työtä tekevän kansan, työväen ja talonpoikaisköyhälistön, torpparien, kokemuksista.
K a r j a 1 a i s e t. — Oli aika, jolloin Suomen työläiset vielä olivat jonkun verran natsionalisteja, odottivat kansallista vapautusta. Silloin tsaarin valta sorti Suomen kansaa, niin kuin muitakin Venäjän alaisia kansoja. Silloin syntyi halu saada Suomi itsenäiseksi. Ja kun me kuulimme, että tsaarin sortovalta oli Venäjän puolella vielä kovempi kuin Suomessa, toivoimme väliin, että Karjalakin voisi yhdistyä vapaaseen Suomeen. Ja vielä viime talvenakin me toivoimme, että voisimme luoda vapaan, kansanvaltaisen Suomen tasavallan, jossa työtä tekevän kansan olisi parempi elää kuin tavallisissa kapitalistisissa maissa. Mutta Suomen porvarit eivät sitä sallineet, ne lähtivät taantumuksen tielle. Ja sitten ne viime tammikuulla alkoivat aseellisen taistelun, kansalaissodan työväkeä vastaan. Siihen vastasi työväki vallankumouksella. Se nousi puolustamaan elämäänsä, oikeuksiaan ja kansanvaltaa. Työväen hallitus, Kansanvaltuuskunta, ensi työkseen julisti köyhät talonpojat, torpparit, vapautetuiksi veronmaksuista tilanherroille, vapautti ne muussakin suhteessa. Se hyväksyi monta muuta hyödyllistä uudistusta. Suomelle olisi koittanut parempi aika, jos sen ohjelma olisi toteutettu. Venäjän Neuvostovaltakin halusi edistää tätä Punaisen Suomen työtä ja myönsi sille itsenäisyyden. Mutta Suomen porvarit, valkokaartilaiset, kutsuivat avukseen imperialisteja, ne paikkasivat venäläisiä, saksalaisia ja ruotsalaisia upseereita, ne pettivät osan talonpoikia puolelleen. Niin suurta voimaa ei Punainen Kaartimme jaksanut vastustaa. Viime huhtikuun lopulla tuli tappio sankarillisen taistelun jälkeen.
Suomen työväelle ja talonpojille koitti nyt kova aika. Suomalaisten ja ruotsalaisten valkokaartit, Saksan imperialismin sotajoukot tappoivat kymmeniä tuhansia työläisiä, suomalaisia ja venäläisiä, ja yhä vielä ne kiduttavat kymmeniä tuhansia vankiloissa sekä lähettävät niitä pakkotöihin Saksaan. Saksa työstää elintarpeet ja tavarat, kaikki mitä irti saa. Se vaatii kymmeniä miljoonia sotakorvausta ja tukee Suomen porvareita, kun nämä vastoin kansan tahtoa tahtovat ottaa kuninkaan. Kansanvalta on tuhottu ja porvarillinen diktatuuri vallitsee. Kaikki asekuntoiset miehet, pojat ja vanhatkin, viedään sotaväkeen — valloittamaan Karjalaa ja Muurmannia.
Porvarien agitaattorit kulkevat Karjalankin mailla houkuttelemassa sen kansaa liittymään Suomeen. Osa karjalaisia kuuluukin olevan tähän halukkaita. — Olemme iloiset, että täällä ymmärretään paremmin, olemme iloiset, että täällä on yleisenä käsityksenä, että ei ole liityttävä valkoiseen Suomeen.
Se on oikein. Toivoisimme, että koko Karjalan kansa ymmärtäisi sen, että valkoinen Suomi ei ole vapaa eikä kansanvaltainen; että siellä vallitsee porvarien hirmuinen riistovalta, pahempi kuin oli tsaarin valta —, ja että valkoinen Suomi on Saksan orja Karjalan kansan tulee tietää, mitä ajattelee nyt Suomen työtätekevä kansa. Tyytymättömiä ne ovat. — Ne talonpojatkin, jotka pimeydessään puolustivat valkokaartia ja liittyivät siihen, ne huomaavat nyt, kuinka heitä on petetty: paljon luvattu — vapaus, kansanvalta, vapaakauppa: mutta kaikki onkin sitten viety — vapaudet, kansanvallat, viljat, voit, kaikki!
Mutta eivät ole Suomen työläiset ja torpparit vain tyytymättömiä. Ne ovat kapinallisia, valmiit vallankumoukseen ja ne ymmärtävät nyt, että ei riitä enää porvarillinen demokratia. Se on petkutusta, kapitalistien vallan verho. Niistä tulee nyt kommunisteja, joka päivä lisääntyy niiden luku, jotka oppivat ymmärtämään, että porvarien diktatuuria vastaan auttaa vain säälimätön luokkasota.
Venäjän Neuvostovalta, työväen ja talonpoikain hallitus, on Suomenkin köyhälistölle esikuva. Suomenkin työväki odottaa vain, että se voisi järjestää neuvostovallan, saisi vapauden. Eikä se tahdo riitaa eikä sotaa Venäjän Neuvostovallan kanssa, vaan haluaa elää veljellisessä sovussa sen kanssa ja taistella sen rinnalla mailman työtätekevien luokkien vapauttamiseksi. Ei se myöskään odota apua Englannin porvareilta, jotka vain tahtovat jatkaa imperialististen herrojen sotaa ja kapitalistista riistoa, vaan se tietää, että tulossa on mailman vallankumous, joka kukistaa kaikki imperialistit ja vapauttaa kaikkien maiden työläiset.
Toverit, karjalaiset, silloin kun tämä tulee, silloin taas Karjala ja Suomi yhtyvät työtä tekevien veljeydessä. Ja nyt jo tarjoaa Punainen Suomi, Suomalaisen Kommunistisen Puolueen kautta, veljenkättä karjalaisille.
Me taistelemme Teidän mukananne Neuvostovallan vihollisia vastaan, olkoot ne sitten suomalaisia tai venäläisiä, valkokaartilaisia tai saksalaisia tai englantilaisia imperialisteja. Ja Teidän mukananne tahdomme sanoa koko Karjalan kansalle: älkää antako pettää itseänne, pysykää lujasti Neuvostovallan, oman valtanne kannalla. Taistelkaa sen vihollisia, Teidän vihollisianne, koko maailman porvaristoa vastaan!
Eläköön Neuvostovalta! Eläköön työtä tekevän kansan valta ja kansojen veljeys!
Inkerin kansalle pyrkii isännäksi »Luoteis-Venäjän hallitus». Onpa syytä katsoa mikä se on ja missä tilassa se on.
Sen perustana on, lyhyesti sanoen, Judenitshin ja Rodsjankon upseerikopla. Sama joka tässä alkukesästä yritti suinpäin tulla Pietariin, mutta sai vasten turpaansa. Sen armeija, joka jo lienee noussut 30,000:een, suli kokoon kuin lumi kevätauringossa. Muistammehan, kuinka nuo tsaarin kenraalit riitaantuivat inkeriläisen joukon kanssa, joka oli narrattu niiden sakkiin.
Vaikka tämä Englannin imperialismin suosima yritys päättyi: näin nolosti, ei hommasta vielä luovuttu. Englantilaisten sotaherrain avulla peitettiin Judenitshin rosvonaama »demokraattisen» hallituksen naamarilla. Ja lyötiin rumpua, että nyt sitä muka lähdetään Pietariin viemään »vapautta» ja »valkeaa leipää».
Mutta kuinkas kävi?
Suomen porvarilehdet sisältävät kolme uutista, joiden sisällys on seuraava:
1) »Luoteis-Venäjän hallitus» on hajoamistilassa sisäisten riitaisuuksien takia;
2) sen hallituksen armeija on eversti Sootsin todistuksen mukaan, »epätyydyttävässä tilassa» päällystön riitaisuuksien johdosta (Balahovitsin vainoominen y.m.); ja
3) »Polst. Isvestija» kertoo, että Luoteis-Venäjän hallituksen pääministerin sijainen M. Margulies pyrki Tallinnassa reunavaltioiden edustajain puheille ja pääsikin, mutta hänelle ilmoitettiin, ettei näiden valtioiden edustajat voi ryhtyä mihinkään neuvotteluihin Luoteis-Venäjän hallituksen edustajain kanssa, koska luoteisen armeijan alku yhä enemmän joutuu hajoamistilaan eikä ole osoittanut kykenevänsä taistelemaan vihollista vastaan. (Hels. San. 19 p. syysk.)
Sen pituinen se. Eihän tyhjä säkki pystyssä pysy. Eikä voi hallita hallitus, jolla ei ole hallitsemista, sotajohtoa eikä armeijaa.
Merkillistä vain on, että eräs länsiinkeriläisten nimellä esiintyvä kopla on pitänyt kokouksen ja luvannut kannattaa sitä hallitusta, »jos se todella osottautuu kansanvaltaiseksi.» Se on jotenkin yhtä viisasta kuin jos lupaisi ostaa pattijalkaisen konin — jos se selpaa juoksijaksi!
Kyllä on, totisesti, tätä Inkerinkin kansaa narrattu ja sille kärsimyksiä tuotettu niillä »valkoisilla» touhuilla! Mustaa jälkeä niistä on vain tullut: hävitettyjä kyliä, ryöstettyjä peltoja ja miesmurhia.
Riittää jo. Inkeriläisten, jos kenen, on täysi syy pysyä tiukasti neuvostovallan perustalla ja osottaa provokaattorit oikeaan paikkaansa.
»Vapaus». 23. IX. 19.
Verikoirat vaanivat tilaisuutta hyökätäkseen Neuvosto-Venäjän kurkkuun. Kasakkajoukkoineen pitää kenraali Krasnov yllä hirmuvaltaa Donilla ja palkkalahtarien avulla tyrannisoi amiraali-diktaattori Koltshak Uraalin köyhälistöä. Niiden tehtävänä on teurastajavallan uudistaminen Venäjälle. Voiton merkiksi pystyttäisivät työväen pääkalloista patsaan, jossa seisoisi: alistukaa orjat!
Mutta Venäjän köyhälistö ei alistu. Se taistelee miehuullisesti vallankumouksensa saavutusten puolesta. Ja sen rinnalle nousee liittolaisia. Jo keikahti Ukrainan pyöveli Skoropadski. Ja paraikaa häätää Ukrainan köyhälistö pois mailtaan sen tilalle porvarien valtaa pönkittämään nousseen Petljuran joukkoja. Uljaat lättiläis-bolshevikit ovat jo asettaneet Neuvostovaltansa Riikaan. Puolalaisia porvareita tukee amerikkalais-englantilainen pääoma pitääkseen erillään Saksan ja Venäjän vallankumoukselliset rintamat, mutta sen itäpuolelle rakentuvat Liettuan ja Valko-Venäjän neuvostovallat ja sen länsipuolelle Braunsthweig ja »Punainen Saksi», saksalaisen kommunismin tyyssijoja.
Ja sitten Viro. — Siellä on nyt vallankumousrintaman jännittävä paikka. Vauhdilla etenivät jo virolaiset toverimme ja riemulla tervehti vapauttajiaan Viron kovia kokenut köyhälistö. Mutta kansainvälisen lahtarijoukon vimmattu vastarinta pysäytti hetkeksi etenemisen. Hyvin ymmärrämme, mitä tuhoa merkitsisi länsimaiden porvarivalloille, jos se kirottu bolshevismi pääsee Itämeren kautta yhteyteen niiden köyhälistön kanssa, riensi eri maista santarmisakkeja Viron porvarisvaltaa pönkittämään. Pääpyöveleinä siellä esiintyivät Suomen lahtarit, Suloisessa sovussa Viron kansaa monia satoja vuosia nylkeneiden paroonien ja sen verestä paisuvan porvariston kanssa siellä nyt tsaarin upseeriroikaleet ja suomalaiset jääkärihurtat Saksan ja Englannin aseilla torjuvat köyhälistön kumousta. — Apua lupaavat lähettää Ruotsinkin nylkijät »sosialidemokraattisten» Juudasten avustamina.
Hätämmpua lyövät Suomen lahtarilehdet kiihottaen suomalaisia teurastajasieluja mnsaammin lähtemään Viron »vapautta» turvaamaan. Uskottelevat siten pelastavansa Suomen porvarit niitä odottavalta kostolta. Ja Mannerheim, tsaarin mustasotnialainen kenraali, jolle on annettu itsevaltius valvoa suurpääoman kartanokoirana Suomen työväen luille perustettua lahtarilinnoitusta.
Suomen työtätekevän kansan on ajateltava loppuun saakka kysymys siitä, mikä on Mannerheimin valta ja mihin se tähtää. Suomen itsenäisyyteenkö? Sitä satua ei usko kukaan. Että se nyt on Suomen suurporvariston valtaa englantilais-amerikkalaisen imperialismin palveluksessa, se on kaikille silminnähtävää. — Mutta sitä että se pyrkii vielä pahempaan, sitä eivät monetkaan vielä ole ajatelleet. Sietää jo ajatella. Mihin perustaa se valta toivonsa? — Suomen lahtarilehdet sen epäsuorasti sanovat: bolshevismin kukistumisodotukseen. Entä se jo niin kauvan odotettu kukistuminen — mitä se merkitsisi? Mitäpä muuta kuin Koltshakin ja Krasnovin tsaarillista terroria, jolla tahtoisivat onnellistuttaa Venäjää. Ja mikä olisi silloin Suomen asema? Jokainen käsittää, että se olisi jatkuva sotilasdiktatuuri. Olisiko se Venäjää vastaan tai sen kanssa liitossa tai sen alaisena — se olisi kai jotenkin yhdentekevä.
Se se on Suomen porvarien unelma. Missään muussa asemassa ne eivät voisi oikein täysin siemauksin nauttia. Nagaikkavalta takaisin — se on niiden tietoinen pyrkimys. Uskotelkoot vain valkoiset sosialidemokraatit, että he voivat sinne äänestyksellä pystyttää onnellisen »kansanvallan». Lorua se on ja petosta. Suomalaisten työläisten täytyy sanoa itselleen selvästi: joko neuvostovalta Venäjän ja Viron neuvostovaltani naapuriliitossa tai — Koltshak–Krasnov–Mannerheimilainen diktatuuri jatkuvana. Se selvyys terästää taisteluun Venäjän, Viron ja — Suomen rintamilla.
»Kommuna», talvella 1919.
Tammikuussa 1918 tunnusti Neuvosto-Venäjä Suomen itsenäisyyden. Pari viikkoa myöhemmin osotti Suomen porvaristo kiitollisuuttaan alkamalla sodan »maan vapauttamiseksi venäläisistä», kuten fraasi kuului. Koko maailma tietää nyt, että se oli lahtarikaartien sotaa Suomen työväenluokkaa vastaan, joka siten sai ensimmäiset vallankumouskokemuksensa — puolustaessaan vallankumousajan saavutuksiaan. Kansainväliseltä kannalta katsoen muodostui Suomen »valkoisten» sota osan Saksan imperialismin hyökkäyksestä Venäjän vallankumousta vastaan. Myös oli Saksalla yhtenä tarkotuksena päästä Suomen yli Muurmannin rannikon kautta ententen kimppuun. Viimemainittu tarkotus oli kudottu yhteen suomalaisten patrioottien kansallisen pyrkimyksen kanssa luoda »Suur-Suomi», johon kuuluisivat Muurman, Kuola ja Aunus. Mannerheim jo julistikin, ettei pistä miekkaansa tuppeen, ennenkuin venäläiset olisivat karkotetut Suomesta ja Karjalasta.
Karjalan hyökkäys supistui kuitenkin pieniin partioretkiin, jotka torjuttiin Kemistä käsin. Nähtävästi ei Saksan, enempää kuin Suomenkaan, voimat silloin riittäneet yritykseen. Suomen ja Ruotsin lehtiin ilmestyi varoittavia kirjoituksia. Suomen porvarit saivat Saksasta pysähdysmerkin. Berlinissä viime kesänä pidetyssä rauhanneuvottelussa lahtari-Suomen ja Neuvosto-Venäjän edustajain kesken edelliset kyllä esittivät vaatimuksen saada nuo maanosat Venäjältä, mutta raukesivat koko neuvottelut suomalaisten korskeiden vaatimusten johdosta.
Saksan vallankumous sai aikaan suuren hämmingin Suomen porvariston keskuudessa. Kun Suomessa olevat saksalaiset sotaväenosastot eivät kuitenkaan heti liene osottaneet suurempaa »levottomuutta» ja kun proletariaatti ei vielä jaksanut nousta, sai Suomen porvaristo aikaa uudestijärjestelyihin. Se heittäytyi ententen eteen polvilleen. Pyöveli Svinhufvud vaihdettiin Mannerheimiin, joka teki Canossen matkan Lontooseen. Hallitus muutettiin, niin että räikeimmät saksan-ystävät tulivat poistetuiksi. Sisäistä ilmanpainetta lievennettiin julistamalla vaalit maalisk. 1 ja 3 p., joiden avulla sosialisovittelijat lupasivat vapauttaa punaiset vangit ja luoda »demokraattisen vapauden». Mutta mitä tuli? Luotiin nimellisesti keskustalainen hallitus, mutta otettiin siihen oikeistolaisia muka »ammattiministereiksi», itse asiassa suurpääoman kontrollööreiksi. Maalaisliitto antautui sen kelkkaan myyden »kansanvaltaisuutensa» viimeiset rippeet. Siis täysi musta blokki. Sosialidemokraatit jäivät ulkopuolelle, »lojaalisesti oppositsioniksi».
Sisäpoliittisesti ei tämä hallitus ole tehnyt mitään edes työväen lahjomiseksi. Nyt koetetaan kiireellisesti toteuttaa tasavaltalainen hallitusmuoto, jonka kautta porvaristo saisi riittävästi takeita diktatuurilleen »demokratian» puitteissa. Eduskunnassa ovat sosialistipetturit lyöneet välikysymysrumpua. Tilanne on sellainen, että eräässä Ruotsin »Socialdemokratenille» lähetetyssä Suomen kirjeessä kerrotaan Suomen s.d. sovittelijainkin kesken kasvavan sellaisen käsityksen, että olisi kutsuttava edustajat pois parlamentista ja jätettävä porvarit yksin vastaamaan diktatuuristaan. Kovin yleistä ei se liene, koska sosialistit siellä yhä rustailevat hallitusmuotoa porvarisvallan turvaksi.
Ulkopoliittisesti on merkille pantava se, että entente on vihdoinkin tunnustanut Suomen itsenäisyyden — saatuaan mielestään maan kyllin kytketyksi raha-asiallisesti ja poliittisesti. Mutta Suomen porvarillisisakin piireissä on herättänyt levottomuutta se, että tuo tunnustus on annettu ehdoilla, että Suomi tyytyy Parisin kongressin päätöksiin Suomen rajojen y. m. suhteen. Tuon takana voi olla mitä laajakantoisimpia »järjestelyitä». Viittaillaan Englannin aikovan ottaa itselleen laivastoasemia (Suursaari). Ruotsi vaatii Parisin kongressille esittämässään nootissa Ahvenanmaata. Myös ovat taantumukselliset venäläiset politiikot pidättäneet uuudistetulle Venäjälle» sana- ja toimivallan Suomen suhteen, kun Suomi on »yksipuolisesti rikkonut suhteet». Lahtari-Suomen »vapauden» riemu ei tämän kaiken takia ole suinkaan korkea. Pörssin kurssit samoin kuin rahan arvo ovat yhä laskeneet. Porvarillisissa lehdissä, jotka — yhä edelleen Saksan Villen ystävinä — yleensä arvostelevat Versaillesin väkivaltarauhaa, ilmenee pessimistisiä kirjoituksia, joissa varovasti huomautetaan Suomen täydellisestä taloudellisesta ja poliittisesta riippuvaisuudesta.
Parisin ja Lontoon imperialistiset lehdet kirjoitelevat myös Suomen merkityksestä taistelussa bolshevismia vastaan. Mutta merkille pantavaa on, että Suomen sanomalehdissä ei juuri avoimesti ole vielä uskallettu propageerata hyökkäyssotaa Neuvosto-Venäjää vastaan. Se tietää, että sellaisella ajatuksella on maassa huono kaikupohja, jopa se käsitetään vaaralliseksikin sekä sisä- että ulkopoliittiselta kannalta.
Virossa olleet »vapaaehtoiset» lahtarit on vedetty pois ja tunnustetaan ne yleensä »vähemmän hyviksi» aineksiksi.
Niiden rosvouksista ja mellastuksista on kuvauksia Skandinavian lehdissä. Aunukseen hyökkäys verhottiin »vapaaehtoisuuden» vaippaan. Ent. pääministeri Ingman valehteli välikysymykseen, ettei hallitus sellaista puuhaa edes kannata. Porvarien uusi luuta, Castren myönsi, että hallitus on varustanut nuo »vapaajoukot». Koko juttu on julistettu Aunuksen »kansannousuksi» — vaikka porvarislehdetkin valittelevat, ettei sitä kansaa tahdo millään saada »nousemaan». Retken surkeat tappiot ovat tuoneet masennuksen. Eräitä joukko-osastoja on hajotettu »huonoina». Haukuttu juopoiksi päälliköitä. Lahtarilehdet varoittavat uskomasta niiden »agitatsionia». Suojeluskunnat onkin nähtävästi komennettu lähettämään sinne uusia joukkueita. Pikku ryhmiä näkyy lähteneen. Ne ovat kokoonpannut suureksi osaksi koulupojista, joille uskotellaan, että taistelu koskee »SuurSuomen» luomista. Kuitenkaan ei Parisi liene antanut mitään sellaisia takeita. Englantilaiset ovat nimenomaan vastustaneet maan Suomeen liittämistä ja lahtarivenäläiset pitävät Muurmannin rataa heille kuuluvana. Suomessa käsitetään yhä selvemmin, että suomalaisten taistelu Aunuksessa on vain osa ententen ja lahtarivenäläisten taistelusta Venäjän vallankumousta vastaan. Eikä sellainen innostuta, kun ei ole edes saalista tiedossa.
Vielä vähenmiän on innostusta hyökkäykseen Pietaria vastaan. Suomen porvarillisetkaan eivät peitä vastenmielisyyttään auttaa venäläistä imperialismia valtaan. »Yleistä mielipidettä» on tyynnytetty »karkottamalla» venäläisiä vastavallankumouksellisia maaseuduille ja maasta. Mutta sisäministerin kiertokirje, että niitä on kohdeltava ystävällisesti herätti porvarislehtienkin arvostelua. Ententen turvissa Mannerheimin kopla on kuitenkin kaikin keinoin auttanut kenraali Judenitshin puuhaa. Suomessahan on koottu niitäkin joukkoja, jotka uhkaavat Krasnaja Gorkaa. Siihen kuuluu inkeriläisiä hulikaani-aineksia ja pakolla mobilisoituja, joiden »kansallisia pyrkimyksiä» Suomessa myös on suosittu, vaikka tiedetään, että niillä vain tuetaan lahtari-Venäjää ja petetään Inkerin kansaa. Jopa on Suomesta käsin alettu panna toimeen rosvo- ja murharetkiä yli Venäjän rajan Karjalan kannaksellakin.
Jatkuva kiihotus bolshevismia vastaan ei kuitenkaan riitä nostattamaan sotahenkeä. Valheelliset jutut Pietarin »kurjuudesta» ja »levottomuuksista» kumoutuvat täältä tulleiden porvarillistenkin lausuntojen kautta, jotka vakuuttavat, että pienillä joukoilla on mahdoton ottaa ja pitää Pietaria.
Ainoaksi sodan aiheeksi jäisi näin ollen »maan puolustus». Lehdet pelottelevat »bolshevikkien hyökkäyksellä» ja hallitus säestää uhka-nooteilla. Näin koetetaan luoda maaperää »hyökkäävälle puolustukselle». Mutta nuo temput eivät petä ketään. Liian tuoreena on muistissa mailmansodan alkufraasit ja Versaillesin rauhanehdot.
Sosialistisovittelijatkin ovat irtisanoutuneet niiden seikkailujen seurauksista, joihin Suomi Aunuksen jutulla ja tällä sotahommalla antautui. Sos.-dem. puolueessa on tietenkin sosialipatriootteja hyvä joukko, mutta puolueen vasemmisto, työväen mielialan pakottamana, on pitänyt puoluetta eräänlaisen vaikutuksen alaisena. Se ei ole sitä kuitenkaan voinut estää yhä hävyttömämmin käymästä vallankumouksellisen kommunismin kimppuun.
Suomen porvaristoakin masentaa nykyisin ilkeä esimaku siitä, mitä merkitsee olla voittaja-imperialismin »suojeluksessa». »Kauppasuhteiden» ja »valuuttajärjestelyjen» nimellä sanellaan raskaat ehdot. Ranska vaatii kieltolain hävittämistä väkijuomavientinsä hyväksi. Kauppabilanssin yhä kasvava epäedullisuus painaa rahan kurssia. Raaka-aineiden saannin esteet pysäyttävät teollisuutta. Suuret vararikot uhkaavat katastroofilla. Yleistä varastelua kaikissa valtion laitoksissa ei voida enää salata. Rappio irvistää joka puolelta. Taantumuksellinen sota vie aina romahdukseen. Se nostaa kuonan pinnalle. Seurauksena on vallankumouksellisen mielialan kehitys.
Siksi Suomessakin »punainen vaara» yhä kasvaa. Huolimatta yhä jatkuvista vangitsemisista, kidutuksista ja vankien ampumisesta yltyy vallankumouksellinen kiihko. Valkoisen terrorin uhrien haudoilla pidetään mielenosotuksia. Vappukulkueet olivat valtavat. Lakkoja puhkeilee eri tahoilla. Porvarislehdet kertovat pommilöydöistä. Huolestuneina kysyvät maltillisimmat porvarislehdet, voivatko heidän taatusti luotettavat sovittelijasosialistinsa vastata joukkojen rauhallisuudesta. Ja mustimmat porvarit jo julkisesti vaativat sos.-dem. sanomalehtien kieltämistä.
Jos siis mieli saada Suomea sotaretkeen Pietaria vastaan, täytyy se tapahtua äärimmäisen ja alastoman terrorin avulla. Kysymys on, mistä sen toimeenpanijat löytyvät. Huligaanitappelijat ovat joutuneet huonoon huutoon Virossa ja Aunuksessa. Ja vaikka porvareita sekä maanviljelijöitä saadaankin suurella vaivalla käymään aseharjoituksissa, ei tälläiset porvariskaartit muodosta mitään aktiivista sotajoukkoa.
Vallotussota poistaa työväeltä uskon, että se voi »rauhallisin keinoin» vähitellen »kohottaa asemaansa». Se näet polkeutuu juoksuhautoihin tai pakkotöihin. Sen silmistä haihtuvat lopultakin pikkuporvarilliset harhat. »Demokraattinen» eduskunta ei ole sille voinut antaa mitään. On vain siunannut mitä mustimman taantumuksen. Kiristyvä hätä ajaa sitä liikkeelle. Ja ainoa, joka sille antaa vastauksen sen polttaviin kysymyksiin, on kommunismi. Se osottaa ainoan ratkaisun: taistelun!
Koston tunne syventyy tietoiseksi vallankumouksellisuudeksi. Kipinä voi sytyttää kuivan ruudin. Sota vallankumousta vastaan on taantumuksen huippu. Ja siitä käy suora tie vallankumoukseen.
»Pravda», kesäk. 1919.