Julkaistu: 1918
Lähde: »Isänmaa on vaarassa — aseisiin! Puhe, pidetty suomalaisille puna-armeijalaisille Moskovassa heinäkuulla 1918» Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 16. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Hyväksytty käytäntöön Venäjän työläis-, sotilas-, talonpoikais- ja kasakkaedustajain neuvostojen Toimeenpanevan Keskuskomitean kokouksessa huhtikuun 22 p. 1918.
1. Minä, työtä tekevän kansan poika, Neuvosto-Tasavallan kansalainen, olen ryhtynyt Työläis- ja Talonpoikaisarmeijan sotilaaksi.
2. Venäjän ja koko mailman työtä tekevien luokkien edessä lupaan minä täyttää tämän toimeni kunnialla, tunnollisesti suorittaa sotilaalliset tehtävät ja kuten silmäterääni suojata sotilaallista ja kansan omaisuutta turmeltumista ja menetystä vastaan.
3. Minä sitoudun tiukasti ja järkkymättä noudattamaan vallankumouksellista kuria ja vastaansanomatta täyttämään kaikki Työläisten ja Talonpoikain Hallituksen asettamain päälliköiden määräykset.
4. Minä lupaan itse pidättäytyä ja pidättää tovereitani kaikesta sellaisesta käytöksestä, joka häpäisee ja alentaa Neuvosto-Tasavallan kansalaisen arvoa, sekä omistaa kaikki toimeni ja ajatukseni kaikkien työtä tekeväin vapautuksen sutirelle asialle.
5. Minä lupaan Työläisten ja Talonpoikain Hallituksen ensi kutsusta lähteä puolustamaan Neuvostotasavaltaa kaikkia sen vihollisten puolelta uhkaavia vaaroja ja hyökkäyksiä vastaan sekä voimiani ja henkeäni säästämättä taistelemaan Venäjän Neuvostotasa vallan, sosialismin ja kansojen veljeyden puolesta.
6. Jos minä ilkeämielisesti petän tämän juhlallisen lupaukseni, silloin tulkoon osakseni yleinen ylenkatse ja kohdatkoon minua vallankumouksellisen lain ankara käsi.
Toverit!
Tuo kutsu kuului joukon toista sataa vuotta sitten vallankumouksen Ranskassa, jota koko Europan taantumukselliset voimat piirittivät. Ja tosiaankin, huonoilta näyttivät asiat tuossa vapauden kotomaassa, jonka kansa juuri oli pudistanut niskoiltaan vuosisatoja kestäneen sorron ja orjuutuksen ikeen sekä julistanut maailman kansoille vapauden, tasa-arvon ja veljeyden suuret tunnussanat. Olihan vanha hallitus saattanut maan täydelliseen rappiotilaan: talonpoika oli nyljetty putipuhtaaksi, maan tuotanto tallattu loisluokkien mässäykseen ja nälkä irvisti kaikkialta. Valtion, sen hallituksen, virkavallan ja armeijan koneisto oli omaa mädännäisvyttään hajonnut, luhistunut kokoon kansanjoukkojen ryntäyksen edessä eikä uutta yhteiskuntamuotoa voida noin vaan maasta polkea, se on luotava ankaralla työllä, kansan voimalla. Mutta eivät anna viholliset siihen rauhaa. Vanhan vallan edustajat: aatelispakolaiset ja kansan vihaa peljäten maasta livistäneet suurrikkaat yllyttävät muiden maiden taantumuksellisia valtoja vapauden Ranskaa vastaan. Sisäiset vaarat uhkaavat: papit kiihottavat tietämättömiä talonpoikia kumouksellista Pariisia, koko uudistushenkistä Ranskaa vastaan. Vaara uhkaa.
Antautuvatko vallankumoukselliset epätoivoon? Eipä suinkaan. He julistavat: »Isänmaa on vaarassa — aseisiin!» Ja kansa nousee. Sepät takovat piikkejä, asesepät korjaavat kuntoon pyssyt ja tykit — jopa valavat niihin tunnussanoja: »vapaus», »tasa-arvo», kuten vieläkin voitte nähdä Kremlin pihalla olevien, Napoleonilta vallattujen tykkien kyljestä. Vanhukset, naiset, lapset — kaikki kokoovat voimansa. Maan kaikista osista virtaa vapaaehtoisjoukkoja kokoon. Marseillelaisten kunniaksi sepittää runoilija »Marseljeesin», jonka sanat ja säveleet ovat innostuttaneet sukupolvia taisteluun vapauden ja oikeuden puolesta. Ja katso — taantumusvaltojen pakko- ja palkkasoturijoukot eivät voikaan kestää vapaan kansan hyökkäystä. Ne työnnetään maan rajojen ulkopuolelle ja kauas Europan takapajuisiin maihin vievät Ranskan vallankumousarmeijat vapauden viestin.
Niin silloin. Ja nyt kohottaa saman kutsun Venäjä — työväen ja maalaisköyhälistön Venäjä, joka on julistanut kansojen rauhan ja työtä tekevien vapautuksen. Tsaarivallan puutteeseen ja kurjuuteen heittämänä, vielä vertavuotavana suursodan iskemistä haavoista, nälän ja ruttojen uhkaamana on Venäjän köyhälistö. Sisäiset viholliset, arimpaansa iskun saaneet riistäjät kataline apureineen yrittävät salaliitoillaan rikkoa vallankumouksen luoman järjestyksen ja saattaa maan asiat epäkuntoon. Ne yrittävät turmella liikennevälineitä ja tavaravarastoja, ne kiihottavat pappeineen ja munkkeineen pimeiden seutujen tietämätöntä kansaa vallankumousta vastaan. Ulkomailla niiden kätyrit ja karkulaiset yllyttävät kapitalistisia ystäviään lähettämään joukkojaan Venäjän kimppuun. Ne toimivat, nuo kurjat, kummassakin vihollisleirissä — keskus- ja ympärysvaltain maissa — isänmaataan vastaan.
Tuollaisten vaarojen uhkaamana kohottaa nyt Neuvosto-Venäjä vallankumouksellisen varotushuudon: isänmaa — työtä tekevien sosialistinen isänmaa — on vaarassa; aseisiin! Ja kansa kuulee kutsun. Venäjä nousee. Sen pojat kokoontuvat punalippujen luo. »Internationalen» sävelien kaikuessa marssivat ne vihollista vastaan, ja kuten Ranskassakin, työntävät sen pois rajoiltaan sekä vievät sosialismin vapauttavan sanoman muihin maihin — niinkuin kerran veivät vapauden viestin Ranskan vallankumousarmeijat.
Niin, yhtäläiseltä näyttää tilanne, mutta vain ulkonaisesti. Otinkin vertauksen historiasta vain osottaakseni, kuinka moninkertaiseksi vallankumous kohottaa kansan voimat. Asiallisesti on asema tykkänään toinen. Se vapauden viesti, jonka Ranskan vallankumousarmeijat veivät feodalismin maihin, oli näet ristiriitainen ja pettävä. Vilpittömästi taistelivat kyllä parhaansa puolesta vallankumouksen pojat, mutta taitavasti osasi porvaristo kääntää asiat edukseen. Vallankumousarmeijoista muokkasi Ranskan nouseva porvaristo itselleen sotajoukkoja, jotka vallankumouksen perillisen ja petturin, Napoleonin johdolla ryöstivät Europan maita pyrkien laskemaan ne Ranskan porvariston vallanalaisuuteen. Niissä rosvosodissa hävitettiin Europaa vuosikausia, kunnes taantumusvallat Venäjän tsaarin avulla pakottivat Ranskan pysymään rajoissaan. Seurasi yhdeksännentoista vuosisadan, kapitalistisen kehityksen aika.
Se on teurastajavalta. Se tuhoaa miljoonaan työläisten ja heidän perheittensä onnen ja osan pitkillä työpäivillä epäterveellisissä työpajoissa, riittämättömällä ravinnolla, huonoilla asunnoilla, työttömyydellä, työonnettomuuksilla, sairaudella, prostitutsionilla ja lopuksi — sodalla. Suurten maiden kapitalistikoplat, liittyneinä ryhmiksi haluavat käsiinsä maailman maat, niiden luonnonrikkaudet ja niiden kansojen työvoiman. Eri suurvaltain riistäjät, maailmanvaltaan pyrkivät, imperialistiset koplat joutuvat riitaan rosvottavista alueista ja marssittavat kansansa työtätekevät joukot teurastuksen tielle. Hirveä on nykyaikainen suursota; koneellisesti siinä lahdataan miljoonia, hävitetään valtakuntien laajuisia viljelysseutuja, tehtaita, kaupunkeja — ihmistyön, sivistyksen tuotteita. Kapitalismin tavallisen ajan kurjuus kohoaa moninkertaiseksi: taudit, rutot, nälkä ja onnettomuudet kohtaavat jopa vielä puolueettominakin säilyneitä maita. Koko maailman työtätekevät pakotetaan hiellään ja verellään ruokkimaan mailmansodan hirmuista Molokkia. Kun tuo synnyttää vastustusta, kun työtätekevät eivät halua sovulla moiseen alistua, niin riistetään niiltä vapaudet ja oikeudet, pannaan kapula suuhun — muistammehän millaista oli tsaarivallan komento Suomessa. Vielä hirmuisempi oli se Venäjällä. Ja samantapainen kaikissa maissa, niin sanotuissa »vapaissakin». Olemmehan lukeneet, kuinka rauhan puolesta äänensä korottaneita on — ei vain Venäjällä, Saksassa ja Itävallassa, vaan myös Ranskassa, Englannissa ja Amerikassakin suljettu vuosikausiksi tyrmään, hirtetty ja ammuttu. Ja vaikka näin on, vaikka imperialistien julkeus on noin suuri, niin kuitenkin on vielä työväenliikkeen edustajia, jopa »sosialisteiksi» itseään nimittäviä, jotka kannattavat imperialistisia hallituksiaan, tukevat niiden politiikkaa muka »isänmaan puolustuksen» nimellä. Ja niin pimeitä on vielä laajoja kansanjoukkoja, että lähtevät toisia työläisiä teurastamaan porvarien »isänmaan», toisin sanoen niiden kapitalististen riistoetujen hyväksi.
Mutta eivätpä ole kaikki noin pimeitä, ei, vaan on koko sodan ajan varsinkin uusaikaisen työväenluokan keskuudessa elänyt vastustushenki, puhjeten aika ajoin lakoiksi, mielenosoituksiksi, jopa katutappeluiksikin ja sotilaskapinoiksi vallanpitäjiä vastaan. Mutta julmasti ovat hallitukset nuo yritykset masentaneet, veriin tukahuttaneet. Eivät silti ole voineet työtä tekeväin vastustushalua kukistaa.. Yhä uusia joukkoja nousee taisteluun. Syntyy uusia puolueita, joiden edustajat parlamenteissa, kansankokouksissa ja sanomalehdissä — julkisissa ja salaisissa — tulkitsevat kansanjoukkojen vaatimusta että on lopetettava sota ja vedettävä tilille sotahullut hallitusluokat. Tuo liike on laajennut kansainväliseksi, on syntynyt uusi internationale ja tämä niin kutsuttu zimmervaldliike voittaa joka päivä uusia kannattajia.
Jo oli kolmas sotavuosi menossa, kun maailmansodan pimeydessä leimahti ensimäinen näkyvämpi valon välähdys: Venäjän vallankumous. Ensin yrittivät porvarit, sitäkin hyväkseen käyttää, marssittaa Venäjän työtä tekevät miljoonat yhä edelleen teurastuskentälle omakseen ja »liittolaismaiden» kapitalistien hyväksi, sekä vakiinnuttaa kapitalismin vallan. Mutta silloin kuohahti Venäjän köyhälistön suuttumus, kerääntyneinä bolshevikkien lipun ympärille riistivät ne vallan pois porvareilta, kukistivat Kerenskin hallituksen ja asettivat tilalle uuden — työväen ja maalaisköyhälistön neuvostovallan.
Onko se samanlainen valta kuin muutkin? Ei ole. Se eroaa kaikista muista, n. s. kansanvaltaisistakin valloista siinä, että sen vallitessa käyttävät valtaa työväenjoukot itse neuvostojen kautta. Valtava uudistustyö on käynnissä: maa on julistettu yhteisomaisuudeksi ja annettu sen viljelijäin käsiin, tehtaita käytetään työtä tekeväin hyväksi eikä kapitalistien liikevoitoksi, kaupan tilalle luodaan järjestystä, jossa yhteiskunta itse toimittaa tuotteiden jaon, vaihdon. Rikkaiden palatsit on otettu työväen järjestöjen käsiin, asunnot jaetaan kohtuullisesti, valistuskomissariaatti toimittaa halvalla kirjoja sekä järjestää kursseja ja kouluja, joista vanha hapatus on pois karsittu ja uusi kulttuurityö pannaan uudelle pohjalle. Kaikkialla luodaan uutta: sosialistista yhteiskuntaa, kommunismia.
— Mutta on vielä paljon heikkoutta, epäjärjestystä, nälkää, työttömyyttä.
On. Ja ensimäisinä sen tunnustavat bolshevikit itse. Venäjän köyhälistö tuntee heikkoutensa. Se valittaa sitä, ettei ole saanut riittävästi koulusivistystä, ei ole saanut kouluuntua edes julkisissa työväen järjestöissä, kuten muiden maiden työväki. Maan ammattisivistyneistö: insinöörit, opettajat y. m. tekevät lakkoja ja muuta kiusaa. Eivät anna apuaan maan talouden uudestiluomiseen, vaan päinvastoin sitä jarruttavat. Onpa epäkohtiakin. Kommunistipuolueen ohjelmasta kirjottamassaan kirjassa sanoo tov. Bucharin, että paljon on kehnoa omissa riveissämme. Työväenluokkakin on nuori ja kokematon. Mutta sittenkin — missä ovat olot paremmalla kannalla? Niin missä? Muissa suurvalloissako? Eipä suinkaan. Siellähän on täysi riistäminen, sorto ja suursodan miljoonateurastus. Entäpä niillä alueilla, joissa työväen valta on kukistettu, sielläkö ne on ihanteelliset olot? Ukrainassa, Donin mailla, Itämerenmaakunnissa, Suomessa? Ei, ei — nälän ja työttömyyden lisäksi tulee siellä porvarien alaston hirmuvalta, hirsipuut, ampumiset, työväen täydellinen orjuus. Leivän vie vallottaja — oli se vieras imperialismi tai oma porvaristo tai molemmat yhdessä. — Niin, sellaista on siellä, mistä bolshevismi on hävitetty — kuten luullaan. Ettei se silti ole hävinnyt, ei voi hävitä, sitä todistaa m. m. paraikaa riehuva lakkotaistelu Ukrainassa, josta se leviää Rumaniaan ja Itävaltaan. Muuallakin kansanliikkeitä: Italia kumouksen partaalla, Englannissa suuria lakkoja ja Saksassa yhä selvempiä tyytymättömyyden ilmauksia.
Venäjän Neuvostovalta — se on majakka mailman sodan myrskyjen keskellä, tulitorni ajan pimeässä. Se kutsuu kansoja taisteluun sortajiaan vastaan. Jo yhdeksän kuukautta on se pitänyt pystyssä sosialismin lippua ja huutaa yhä muiden maiden työläisille: seuratkaa esimerkkiä! Älkää epäilkö voimianne. Jos kerran köyhdytetyn, raastetun, sivistymättömän, onnettoman Venäjän köyhälistö kykenee näin paljon aikaansaamaan, niin mitä voittekaan te, jos kerran vain rohkaisette itsenne ja heitätte riistäjät niskaltanne. Ja oikeutetulla suuttumuksella lisää Venäjän kovia kokenut työväestö: ettekö häpeä, te muka »sivistyneet» kansat; mitä teette te; miksi sallitte hallituksenne lähettää joukkojaan meitä vastaan; miksi suostutte herrojenne komennettavina pyöveleinä mestaamaan Venäjän vallankumouksellisia, miksi annatte uhata itseään vallankumousta tuholla? Teidän täytyy — niin huutaa neuvostovalta mailman kansoille — teidän täytyy nousta kukistamaan suursota ja sen irtilaskijat, ihmiskunnan teurastajat, imperialistiset lahtarihallitukset. Me kestämme vielä, sanoo Venäjän kansa, mutta joutukaa!
Niin, suuri, mailmanhistoriallinen on Venäjän työväen vallankumouksen tehtävä. Se on yhteiskunnallisen kumouksen esinäytös Europassa, maailman vallankumouksen alku.
Siksi — juuri siksi että kehittyvä vallankumouksellinen tilanne muissa maissa voisi kypsyä ja puhjeta mailmanpaloksi — on Neuvostovallan säilyminen ja voitto niin tärkeä. Mutta se ei voi säilyä ilman armeijaa.
Sellaiseksi sanottiin Venäjän armeijaa heti helmikuun vallankumouksen jälkeen viime vuonna. Ja totta onkin, että senkin vallankumouksen suoritti suureksi osaksi armeija. Sen kyllä pani alulle suurten keskusten työväki rohkeasti esiintymällä kadulla, mutta sen teki mahdolliseksi armeijan kieltäytyminen tottelemasta tsaarivaltaa.
Ja olihan se armeija suureksi osaksi kokoonpantu kumouksellisista työläisistä ja talonpojista. Mutta silti ei se armeija ollut vallankumouksellinen. Tuollaista puhetapaa käyttivät porvarien kätyrit, uskotellakseen, että se armeija vanhoine herraskaisine upseereineen sekä porvarishallituksen komennettavana oli muka »vallankumouksellinen» heidän tarkottamallaan tavalla. Ja ne yrittivät, vallankumouksen nimeä tahraten sitä käyttää taantumus- ja vallotustarkotuksiin; muistetaan Kerenskin hyökkäyspuuhat toista vuotta sitten. Niistä ei kylläkään tullut mitään, sillä se vanha tsaarin armeija ei uudestikastamalla uudestisyntynyt. Se oli hajallinen, sisäisen mädän syömä ja sen täytyi hajota. Ei sitä bolshevikit hajottaneet, vaan tsaarillinen komento. Tietoinen työväenluokka — bolshevismin lippua seuraten — vain löi pirstoiksi sen, mikä oli pirstoihin menevä, tempasi porvarien käsistä niiden aseellisen päävoiman.
Julistettiin rauha ja vanha armeija laskettiin hajalle. Suuri osa sen itsetiedotonta, talonpoikaista väkeä riensikin kotiinsa maita jakamaan, muistamatta, että maa oli työtätekevän kansan vain siinä tapauksessa, että vallankumous vietiin voittoon. Mutta tämän seikan ymmärsi järjestynyt työväestö. Se näki, että sen omaa vallankumousta uhkaavat viholliset: juuri kukistettu Kerenski, sitten kornilovit, kaledinit y. m. vastavallankumoukselliset seikkailijat. Niitä kukistamaan lähtivät työväen punaset kaartit ja vanhan armeijan jotkut kumoukselliset joukot. Ja ne tekivätkin hyvää jälkeä. Mutta Venäjän neuvostovaltaa eivät uhanneet ainoastaan erilliset taantumuskoplat, vaan myös imperialististen maiden armeijat, etupäässä Saksan. Ja sellaista vastaan ei riitä hajalliset joukot, olivat ne vaikka kuinkakin urheat ja uhraantuvat. Tarvitaan oikea armeija, sellainen keskitetty, järjestetty koneisto, jota nykyaikainen sodankäynti edellyttää. Työväki oli valmis rakentamaan sellaista. Punakaarteihin järjestyneenä oli se jo koko vallankumouksen ajan ollut sen käytevoimana ja — riistäjien kauhuna. Koossa pysyvät, todella vallankumoukselliset sotilas- ja matruusiosastot olivat myös osasia, joista uutta armeijaa käytiin kokoon panemaan. Mutta sepä ei olekaan päivien, eipä edes muutaman viikon työ. Vallankumouksen kiihkeän toiminnan aikanakin se kysyy kuukausia. Julistuksella tammik. 15 p:ltä työväen ja talonpoikain hallitus, Kansankomisarien Neuvosto määräsi armeijan perustettavaksi. Siinä julistuksessa sanotaan, että »vanha armeija oli porvariston luokkasodan väline työtä tekeviä vastaan» ja että vallan siirryttyä työtä tekeville ja riistetyille luokille on luotava uusi Työväen ja Talonpoikain Punainen Armeija neuvostovallan tueksi, kansanasestuksen perustaksi ja Europan tulevan sosialistisen vallankumouksen avuksi.
Se eroaa vanhasta armeijasta ensiksikin siinä, että sen vankka ydin on vapaaehtoisista, tietoisista vallankumoustaistelijoista kokoonpantu. Ja kun siihen, suurvaltain rosvohyökkäyksiä torjumaan, on mobilisoimalla otettu lisäväkeä, niin nekin ovat työtä tekevistä luokista kotoisin sekä taistelevat omien etujensa puolesta. Ja pääerotus tsaarin ja punaisen armeijan välillä on siinä, että edellisen upseeristo, riistäjäluokkien etujen järjestetty vartiasto, on vallasta suistettu. Ei tosin, alussa varsinkaan voitu tulla toimeen tykkänään ilman sitä. Ammattitaitoa näet kysyy nykyaikainen sota eikä sitä työväenluokka ilman muuta ennätä kehittää. Mutta mikäli täytyikin käyttää entisiä upseereita armeijan järjestämisen ammattityössä, niin käytettiin niitä vain Neuvostovallan poliittisten komissarien kontrollin alaisina. Silti pääsivät nuo lurjukset tekemään katalia tekosiaan, valmistamaan kapinoita, ehkä aiheuttamaan tappioitakin. Sen takia täytyykin ne kovalla kurilla kesyttää tai — mieluummin — niistä kokonaan päästä. Jo onkin kouluuntuneina ja kouluuntumassa upseerikunta työtä tekevien luokkien omista joukoista.
Eroaa uusi armeija vanhasta siinäkin, että ei enää ole sotilas oikeudeton orja, vaan vapaa kansalainen. Tietenkin täytyy sotilaallisissa asioissa ja varsinkin taistelussa olla voimassa kuri, mutta ei ole sekään orjan raatokuri, vaan vallankumouksellinen, sellainen, jonka sotilaat itsekin, tietoisina järjestyneinä työläisinä, tarpeelliseksi myöntävät.
Niin järjestyi uusi armeija, joka jo on saanut koettaa voimiaan lukuisissa taisteluissa vihollisia vastaan. Ja näiden vihollisten yhä raivoisammin noustessa Venäjän Sosialistista Neuvostovaltaa vastaan on yleisillä aseharjotuksilla työtä tekevä kansa kehittänyt itseään yhä taistelukuntoisemmaksi, voidakseen kutsun tullen lähettää yhä valmistuneempaa lisäväkeä omaan armeijaansa.
Me suomalaiset vallankumouspakolaiset, joilla on tuoreessa, lähtemättömässä muistissa luokkamme raskas tappio siinä taistelussa, mihin raaka lahtarivalta Suomen työväen pakotti, me ymmärrämme kokemuksesta, kuinka tärkeä on vallankumoustaistelussa — ja juuri siinä! — järjestys ja kuri. Me ymmärrämme, että niiden puutteesta, samoin kuin puolueemme vallankumouksellisen valmistuksen puutteesta, suureksi osaksi johtui tappiomme. Emme ennättäneet iskeä maahan lahtarivaltaa, ennenkuin sen avuksi ennätti Saksan imperialismi. Me ymmärrämme myös, että tilinteon päivä Suomessa, sen hirveästi kärsineen työväen, veljiemme vapautus, riippuu Venäjän Neuvostovallan säilymisestä ja mailman vallankumouksen kehityksestä.
Ja kun nyt kuuluu: »Sosialistinen isänmaa on vaarassa. Aseisiin!», niin ymmärrämme, että ei ole kyseessä vain Venäjän vallankumous, vaan että vaara uhkaa kaikkien maitten työtä tekevien sosialistista isänmaata, jonka alku, tuki ja toivo on työväen diktatuuri Venäjällä.
Siis: tällä puolella yhteiskunnan uudistus, työtä tekevien valta, kansojen rauha ja sosialismi; toisella taas taantumus, porvariston hirmuhallitus, monarkia ja sota — kuka epäröisi valita, kuka sosialisti ei ymmärtäisi, missä on hänen isänmaansa, joka on vaarassa ja kutsuu avukseen poikiaan, tyttäriään, kaikkia.
Suomalaiset toverit, puna-armeijalaiset, te olette mailman työväen vallankumouksen esitaistelijoita ja sellaisina ymmärrätte velvollisuutenne, meidän kaikkien yhteisen velvollisuuden.
Eläköön Neuvostovalta ja Punainen Armeija.
Eläköön mailman vallankumous!
Me toistaiseksi kuoleman välttäneet Suomen vallankumoukselliset, joilla nyt on edessä maanpakolaisen okainen polku, me olemme elämämme velkaa vallankumoukselle. Muistakaamme se! Kuinka tahansa, olemme henkemme pelastaneet, joko Suomessa ollen tai Suomen ulkopuolelle toimeen lähetettyinä tai viime hetkellä, sen jälkeenkin, pakoon päässeinä, tai vaikkapa karkulaisinakin (saattaahan hetkeksi ihmisen hermosto pettää ja jännitys laueta), kaikki me olemme edelleen sen valan alaiset, jonka olemme antaneet: taistella viime hengenvetoon köyhälistön vallankumouksen puolesta.
Suomen porvarit verisine diktaattoreineen luulevat mielettömillä teurastuksillaan ja vainotoimenpiteillään hävittäneensä työväen vallankumouksellisuuden. He tulevat pahasti pettymään. Joka askeleelta kylvävät he kumousta Suomen köyhälistön mieliin ja he saavat kerran niittää mitä ovat kylväneet. Heidän kavala liehittelynsä Venäjän vallankumouksen ensi päivinä, heidän ajanvoittamislupauksensa, heidän luihut kieräilynsä asestautumishommissaan, heidän julkea maanpetturuutensa niin Kerenskin kannattamisessa kuin Saksan maahan kutsumisessa ja heidän nyt täysin paljastunut törkeä taantumuksellisuutensa — kaikki on piirretty verikirjaimin Suomen kansan rintaan, ja historian lehdillä kerrotaan tulevien polvien tietoon, kuinka Suomen herrasluokka laski kansalaissodan liikkeelle ennenkuin tyydytti nälkäisten kainot vaatimukset. Ja niinkuin kesäkuun teurastukset 1848 ja Kommunin miesten telotukset 1871 Pariisissa, Pietarin, Moskovan, Lenan ynnä lukemattomat muut veripäivät Venäjällä ovat lähtemättömästi iskeytyneet koko maailman tietoisen ja laistelukykyisen työväen mieliin, niin myös Tampereen, Viipurin, Riihimäen, Helsingin, Viaporin verilöylyt (rinnan Odessan, Kievin ym. kanssa) jatkavat sitä rikosten sarjaa, jolla »veren ja lian tahraamana mailmaan tullut» kapitaali tuhoaan valmistaa.
Olimmehan me Suomen sosialidemokratit, itse asiassa varsin vähän kumouksellisia. Tietenkin oli vuosisatainen sorto ja sen jatkona uusuutukainen kapitalistinen nylkeminen kasvattanut köyhälistön joukkoihin syvän tyytymättömyyden, joka kuluneena kumousvuotena kohosi kiihkeästi vaativaksi liikehtimiseksi, jopa siellä täällä pyrki äkkipurkauksina ilmikin. Muodostuihan kylläkin erinäisiä ryhmiä, jotka halusivat punakaarteista kehittää aktiivisen kumousjoukon, mutta vielä pysyivät puolueemme varsin laajat kerrokset oma-alotteiseen köyhälistökumoukseen nähden odottavalla ja porvarien varustelun suhteen puolustuskannalla. Eikä edes syntynyt selvää ja tietoista vallankumouksellista teoriaa, joka olisi kylläkin leviämässä olevan »bolshevismin» sovittanut Suomen oloihin soveltuvaksi teoriaksi ja taktiikaksi. Niin siivoja me olimme, kunnes nylkyrit täysin paljastivat kyntensä.
Eivät olleet ne ennenkään tuntemattomat. Kaukana siitä. Ennenaikaisen kuoleman, julman surman viikate on sorrolla ja riistännällä kädessään ainakin, kapitalismilla erittäin. Kuinka paljon on viime vuosikymmeninä — jolloin pääoma on opettanut armottomuutta ohjeeksi Suomen talonpojille ja poroporvareille — kuinka paljon on häädettyjen torppien, niin, ja talojenkin, lapsia vilustuneina, nälkiintyneinä nääntynyt renkitupien loisnurkkiin, kuinka paljon on kapitalismin erikoisseuralainen, keuhkotauti kaatanut parhaissa voimissa olevaa väkeä, kuinka paljon on sitä sortunut maanvieremäin alle, hukkunut meren helmaan, teilautunut sahojen ja tehtaiden liha- ja luumyllyissä, kaupungeissa painunut prostitutsionin lokaan ja rikosten teille, moraalisesti murtunut, mielipuolisuuden tai raakuuden yöhön painunut — oi, kuka lukeekaan niiden uhrien määrän! Vain pieni murto-osa niistä on se joukko, joka nyt on kaatunut kumoussodassa tai saa surmansa lahtarien verisistä käsistä. Tämä viimemainittu on vain sen johdonmukaista jatkoa, mitä porvaristo on kätyreillään teettänyt jo ennenkin. Se on vain vuosi vuodelta kiihtynyt, sodan aikana kiristynyt, nyt huippuunsa kohonnut — ja se jatkuu edelleen. Työpäivää pitennetään, ravinto otetaan työläislasten suusta loisten mässäysvälineeksi, asuntokurjuus jatkuu ja taudit riehuvat. Lisäksi on vielä tullut militarismin kirous ja yritykset tehdä järjestetyn työväenliikkeen toiminta mahdottomaksi.
Eivät muista Suomen herrat, että se komento, jota he nyt toteuttavat, se vei tsarismin ja koko tsaarien valtakunnan perikatoon. Tai vaikkapa muistavat, vaikkapa jotkut heistä sen ymmärtävätkin, niin silmänsä ummistavat. Heidän täytyy. Riisto on rakas ja he lohduttaivat Ludvig XV:n uskolla, että vasta heidän jälkeensä tulee vedenpaisumus. »Kyllä se peli nyt on kukistettua röyhkeilevät sokeat, — »ainakin toistaiseksi» lisäävät viisaammat. »Saksan rautanyrkkiä» ihastelivat eduskunnassa jo viime syksynä. Sen turvin aikovat mässätä.
Niinpä niin. Niin se uskoi aikoinaan Ludvig XVI, niin uskoi Napoleon III, niin Nikolai Verinen; niin uskoo nyt Vilhelm II sekä hänen kruunatut ja kruunaamattomat, hallitustoverinsa Suomen sikapäihin asti. Mutta historian hengetär kirjoittaa seinälle »mene tekel'insä» ja — vallankumous valvoo.
Ei ollut Suomen herroillakaan tähän asti vastassaan montaa »bolshevikkia», ei tietoista uuden ajan kommunistia. Nyt on. Kuten entisajan tarinan lohikäärmeen hampaista nousi jättiläisiä, niin nostaa Suomenkin porvarien verikylvö esiin taistelijoita, tietoisia ja tarmokkaita. Selkein päin ja ennakkoluulojen hämmentämättömin mielin he tietoisuuttaan terästävät. Riiston juuret tutkien paljastavat ja nykyajan uutukaisimpaan taistelun tekniikkaan syventyen valmistautuvat tehtäväänsä. Ne tietävät, että vallankumous kysyy tietoja ja kysyy taitoja. Ne tietävät että vallankumous on antautumista, täydellistä asialleen uhrautumista. Vallankumousmies ja -nainen tietävät, että uskollisuus vähässä on kaiken perusta. Vain se, joka pienen tehtävän kunnolla täyttää, kelpaa suurempia yrittämään. Nyt tarvitaan rautaista tarmoa ja teräksisiä hermoja, jos mieli onnistuneesti agiteerata, tehoisasti organiseerata ja menestyksellä johtaa taistelua — oli sitten kysymyksessä lakko, boikotti tai barrikaadi.
Kaikki taistelu vaatii asiantuntemusta, tekniikkaa, taktiikkaa. Niihin siis olemme velvolliset perehtymään. Siksi siis ensinnä syventykäämme teoriaan, arvostelkaamme erehdyksemme itse ja menettelytavoista väitellen valmistautukaamme käytännön hetkinä sakin yhteistä viisautta sovelluttamaan. Siihen käykäämme kaikella voimallamme, sielullamme ja mielellämme.
Ei ole meille enää »yksityiselämää» muuta kuin mitä vaatii ihmisen ruumis ja sielu virkeänä pysyäkseen. Kaikki aikamme on muuten uhrattava kumouksen työlle, sille järjestölle, johon tarkotusta varten yhdymme. Kaikki voimamme antakaamme köyhälistön vallankumoukselle! Me olemme sen velkaa. Teurastettujen tovereitten veri velvoittaa. Köyhälistön kärsimykset, naisten, lasten kurjuus, kutsuvat työhön ja toimeen.
Kuka voisi viipyä, kuka syrjään vetäytyä. Kaikkialla missä olemme, on työväen järjestöjä, oma- tai toiskielisiä. On ammattiyhdistyksiä, kommunistiklubeja ym. Ja jos ei ole, niin on perustettava. Vain sakilla toimien tulee työmme hedelmälliseksi. Pian muodostuu yhdyssiteitä järjestöjen kesken. Jokaiselle löytyy paikkansa koneistossa. Hakekoon sen vain kukin. Ja kehittäköön itsessään tositaistelijan, kansainvälisen vallankumouksellisen.
Taistelutilanne kehittyy kaikilla mailman äärillä. Köyhälistön tyytymättömyyden kumea murina kuuluu yli raailmansodan melun. Kumousliikkeitä kohoilee siellä täällä. Sotilaskapinoita puhkee. Nälkäinen kansa nousee vaatimaan leipää ja oikeutta. Yhteiskunnalliset mullistukset paisuvat yhä suuremmiksi mailmansodan veristen loppurynnistysten yhteydessä. Silloin koittaa taas Suomenkin työväenliikkeelle uusi huomen.
(Kesäkuulla 1918)