Julkaistu: 1908
Lähde: »'Mitä sosialismi ei voi?' Vaalivalheita vastaan». Sosialidemokratisia vaalijulkaisuja N:o 11. Helsinki 1908
Skannaus, oikoluku, HTML, PDF: Joonas Laine
Sosialidemokratian suuri leveneminen köyhälistön keskuuteen pelottaa kovasti porvarillisia, kaikkia niitä, joiden yksilölliset tai luokkaedut joutuisivat kärsimään siitä, että toisten työn riistäminen kävisi mahdottomaksi. Kapitalisti, joka pankin, tehtaan, kauppaliikkeen, metsän tai suuren maa-alueen osakkaana tai omistajjana nauttii ylettömiä tuloja (50 jopa 100 prosenttia ja ylikin), on huolissaan, kun näitä uhataan. Kuinka voisi hän silloin asua suuressa komeassa kaupunkiasunnossa ja huvilassa, pitää ajopelejä, automobiileja, purje- ja moottoriveneitä, palveluttaa itseään joka askeleelta, istua teatterin kolleissa aitioissa, antaa maksavia juhlia, käydä ulkomailla, lunastaa suurhintaisia taideteoksia s. s. kuinka voisi hän edelleen nauttia kaikkea sitä, mitä nyt nauttii ja mistä hyvin tietää, ettei ole sitä omalla työllään ansainnut eikä voikaan ansaita.
Näitä tällaisia, toisten työstä hyötyviä on useita, kokonainen kansanluokka. He tuntevat hyvin yhteisen asiansa. Ja vaikka he kuinkakin ankarasti taistelevat keskenään, kukistavat toisiaan hyvätuloisista virka- ja liikepaikoista tässä käyttäen katalimpia keinoja, mitä ajatella voidaan, niin ovat he säännöllisesti »yksistä puolin», milloin vaan on koko anastajaluokan etuja puollettava.
Tähän puoltamiseen käytetään moninaisia keinoja. Luokkalakeja tulkitsee luokkaoikeuslaitos. Porvarillinen hallitus virkakuntineen valvoo porvarisluokkain etuja. Poliisit, sotaväki ja vankilat tekevät tehtävänsä. Mutta tämä ei riitä. Taisteleva alaluokka vallottaa itselleen valtaa, saa aikaan äänioikeuden, uhkaa muuttaa luokkalait yleishyödyllisiksi, aikoo luopua ylläpitämästä poliisi- ja sotalaitosta, kehottaa sortavia virkakuntia menemään tiehensä, kukistelee hallituksia. Siltä varalta ovat anastajat turvautuneet
Sellaisia ovat papit, jotka selittävät, että köyhyyteen tyytyminen, vääryyden alle alistuminen ovat Jumalan tahto, jota vastaan ei saa kapinoida. Kirjailijat myyvät kykynsä yläluokan riistämisoikeuden puolustamiseen, kustannetaan suuria sanomalehtiä sitä varten; koulu ja yliopisto — jonka tulisi olla vapaan tieteen tyyssija — saavat tehtäväkseen sen opin istuttamisen, että herra on herra ja orja on orja. — Nävät opettajat unohtavat harvoin sanoa, että herran on oltava hyvän — vaikka he eivät tarkemmmin selitä, millainen »hyvä» herra on —, mutta jos jokin herra ei ole hyvä — senkin he joskus myöntävät — niin ei sille mitään voi, hän on herra sittenkin ja saa tehdä, mitä tahtoo. Lain ja poliisin on häntä turvattava. Juhani Aho moittii Laukon paroonia, mutta katsoo ettei sille mitään voi. Etenkin vaalien edellä pannaan kaikki pimitysvoimat liikkeelle, jotta »kansan tahto» ilmaisisi orjain edelleen suvaitsevan herrain riistämistä. Sillä orjia on enemmistö ja muuan vanhan ajan vallanpitäjä vapistuksella ajattelikin sitä hetkeä, jolloin orjain päähän pistää laskea, paljoko on heitä ja paljoko on herroja. Täytyy siis koettaa sotkea tätä orjain yritystä ja sekottaa tosiasioita. Tällaisena vaalipimittäjänä esiintyy m. m.
jolla nyt on yliopiston rehtorin korkea arvo. Viime vuonna, juuri vaalien aikana — hiukan myöhästyen — julkasi hän kirjan, jossa hän teki selkoa sosialismista ja yritti »todistaa», ettei sitä voida toteuttaa. Tuota kirjaa on nyt vuoden kuluessa runsaasti levitetty, ilman rahattakin, ja yritettänee sillä joissakin paikoin hämätä köyhälistöläisvalitsijoita. Sietänee hiukan katsella tuon kirjan joitakin väitteitä, — jotka kyllä ovat kumotut runsaassa sosialistisessa kirjallisuudessa, mutta joita silti itsepintaisesti koetetaan syöttää etenkin sellaisissa paikoin, missä luullaan köyhälistön vielä olevan tietämättömän.
Aluksi prof. tekee selkoa sosialismista ja tavalla, josta hänelle voi lausua tunnustuksen. Työväestö, jolla on asiasta parempia selostuksia, ei tosin tätä, joissakin kohdin erehdyttävää ja vääristelevää kirjaa tarvitse, mutta niille yläluokkalaisille, joille sosialismin alkeetkin vielä ovat hepreaa, ja jotka tosisosialistista kirjallisuutta eivät lue, voi olla hyötyä tästä selostuksesta. Saahan siitä tietää ainakin sen, ettei sosialismi tahdo hävittää uskontoa, eikä perhettä, eikä panna toimeen
Prof. nimenomaan selittää, että sosialismi tahtoo ottaa yhteiskunnan haltuun tuotannon välineet ja sen kautta estää rikkauksia joutumasta laiskurien tuhlaaviin käsiin, mutta sittenkin hän vielä koettaa osottaa, mitä tuollainen uneksittu tavaran tasanjako merkitsisi. Hän antaa lukijoilleen tiedoksi, että meidän maassa tulisi arviolta 1,000 mkn omaisuus kullekin, jos jaettaisi. Ja n. 25 vuotta sitten laskettiin, että yhtäsuurilla tuloilla elettäessä tulisi kullekin perheelle 800 mk. vuodessa. Moiset tiedot, hyvä professori, vain köyhälistöä rohkaisevat. Sillä kun ajatellaan, että kaikki turhan ja vahingollisen työntekijät sekä työttä laiskottelevat y. m. loiset olisivat poissa ja kuluttava kilpailu hävitetty sekä työ nykyistä tuottavampi, niin käsittää jokainen, kuinka kunkin työtä tekevän vuosiosuus tulisi moninkertaiseksi nykyisestään. — Mutta, mitäpä tähän tasajako-juttuun sanoja tuhlata, toisella tavalla aikoo sosialismi liiat tulot karsia ja pienet korottaa, kuten sen vastustajatkin hyvin tietävät.
se on yhtenä valttina marxilaisuutta mustaan. Prof. myöntää, kuten nyttemmin useimmat tutkijat, että taloudelliset olot ja tuotantosuhteet ne ovat pääasiassa määränneet yhteiskunta- ja valtiomuodot kaikkina aikoina ja määräävät edelleenkin. Mutta sittenkin pitää vaan väittää, että Marx tässä asiassa erehtyi. On niitä muitakin vaikutteita, kuten »perhe- ja isänmaanrakkaus, urhoollisuus ja seikkailuhalu, uskonnolliset mielipiteet, kansalliset harrastukset j. n. e.», luettelee professori, jotka ovat katsantotapoihin ja yhteiskuntamuotoihin vaikuttaneet. Täytyy kysyä, miten prof. tällä väitteellä »kumoo» sosialismin, kun ensiksikään sosialismi ei noiden vaikuttimien merkitystä kiellä, ja kun toiseksi jokapäiväiset tosiasiat osottavat, kuinka vähän ne merkitsevät. »Isänmaallisuus» ei estä perustuslaillisia tuomasta venäläisiä lakonrikkureita, »kansalliset harrastukset» eivät häiritse suomettarelaiskapitalistien anastusintoa ja prof. itse sanoo suoraan, että kristinusko ei pian kahteen tuhanteen vuoteen ole onnistunut saamaan mailmassa veljesrakkautta käytäntöön. Prof. yrittää käyttää tätä lausetta sosialismia vastaan, mutta se kumookin hänen oman väitteensä materialistista historiankäsitystä vastaan. Tästä asiasta on meilläkin jo kokonaisia teoksia, joten voimme mennä edelleen.
selittävät sosialistit olevan kehittymässä yhteiskunnaamme. Yhä julkeammaksi käy anastajain pieni leiri ja yhä laajemmiksi anastuksista kärsiväin joukot. Edellisten hallussa on valta ja rikkaudet tuotannon välineiden omistuksen kautta. Jälkimmäiset, työväki, jotka tuntevat olevansa rikkauksien luojia ja oikeita omistajia, pyrkivät panemaan tämän omistusoikeutensa käytäntöön. Siitä luokkataistelu. Mutta sitä pelkäävillä on tuskainen touhu »todistaa», että on mitä ihmisiä siinä välilläkin, keskiluokkaa, ja kaiken mailman numeroilla koettavat he osottaa, että tämä keskiluokka ei häviäkään.
Mutta tosiasiat kertovat surullista kieltä: käsityöläisiä menee kumoon (suutarit!), talonpojat velkaantuvat eikä professorilla olekaan lueteltavana muita, muka itsenäisiä pieneläjiä kuin kahvilanpitäjät, valokuvaajat ja parturit, jotka muka eivät muutu suurliikkeiksi! Kylläpä on epätoivoista todistelua, jonka muka pitäisi köyhälistöä lohduttaa, että on sitä muka ihmisellä tilaisuus tapella köyhälistöläistymistään vastaan! Ei, selvää se on jokaisella palkkalaiselle, että korkeintaan yksi 1,000:sta tai 10,000;sta voi siitä sakista miksikään suureläjäksi nousta ja pikkupomo ei ole mikään kadehdittu suuruus. Kyllä ei ole työväellä muuta neuvoa päästä »itsenäiseksi» kuin yrittää joukolla isänniksi, yhteisen tuottavan omaisuuden omistajiksi. Mutta sitä yhteistaloutta
inttää prof. H. muiden mukana. Valtio ei saa liikelaitoksia tuottaviksi. Sepä kumma. Tosin eivät Suomen valtionrautatiet nyt maksa korkojaan, mutta siihen voi yksinkertaisinkin rautatieläinen osottaa syyn: epäkäytännöllinen töiden teettäminen, turhat kulut, virkakoneisto y. m. Mutta Haminan rautatie tuo 20 pros.! Eikä sekään ole yksityisen vaan yhtiön ja johtaa sitä tietysti palkattu mies. Ja onhan niitä osuuskuntia, jotka liikuttelevat miljoonia ja ovat laajoissa kansainvälisissä sopimuksissa. Turhaan professori saivartelee kansainvälisestä kaupasta, joka muka tekee mahdottomaksi Suomen muuttamisen sosialistiseksi. Tietäähän tässä jokainen, että kansainvälinen sosialidemokratia katsookin tarvittavan useita maita toteuttamaan tätä suurta mullistusta ja käyttämään yhteiselannon suurta koneistoa. Mutta kansainvälinen liike ja lukemattomat sopimukset (kauppasopimukset, posti, rautatiet) takaavat että se on hyvin mahdollinen. Mutta yksinkin voisi Suomi toteuttaa edes sellaisia reformeja, joita edistyneemmät sivistysmaat jo ovat panneet täytäntöön, mutta jota meidän »radikaalit» ja »työväelle ystävälliset» porvarimme kammoovat.
tämä kyllä näkyy ja siksi iskikin prof. H. ankarasti kiveen ennen viime vaaleja sanoessaan, että sosialistien suuri suru on se, etteivät ne saa maalaiskansaa mukaansa. Tuo saksasta lainattu lause, joka siellä tarkottaa sitä, että maa-aatelisherrat siellä törkeällä pakotuksella ja julkeilla vaaliväärennyksillä sallivat sosialistien äänimäärän vain hitaasti kasvaa eräissä piireissä, ei meillä lainkaan pidä paikkaansa, maalaisköyhälistö kun juuri meillä tuntee sosialistien yksin todella ajavan sen asiaa (torpparit, tilattomat, palkolliset!).
Näillepä se myös mahtaa vehnäseltä tuntua professorin väite, että sosialistisessa yhteiskunnassa
Miten herran nimessä voi kansanvaltaisessa yhteiskunnassa vapaus kärsiä enemmän kuin nykyisessä, jossa joka askeleella on poliisi tai pomo niskassa? — Niin kuitenkin uskottelee yliopiston rehtori ja totta onkin, että eräänlaisia »vapauksia», joita anastajapiireissä pidetään sangen suuressa arvossa, kuten riistämisvapautta, keinotteluvapautta, virkamiesvapautta — jota myös mielivallaksi sanotaan — on aikomus koko lailla rajottaa. Mutta joka työläinen tietää, että vain sitä mukaa kuin työväenliike on päässyt vaikuttamaan, on hän alkanut aavistaa, mitä todellinen vapaus on. Hän uskaltaa jo ajatella vapaasti puhuakin koko vapaasti, saa vapaata aikaa väliin, uskaltaa kuulua mieleiseensä yhdistykseen, saa lukea lehteä, joka ajaa hänen asiaansa j. n. e. Mitä taas tulee sellaisiin kuin rikkuriksimenovapauteen, juopottelu-vapauteen y. m., joiden rajoituksia herraskaiset niin kammovat, niin hennoo niistä valistunut työläinen todella luopua.
Tässäkin asiassa — kuten monessa muussa — on professori ihastuttuvan epäjohdonmukainen. Innolla puhuttuaan »vapauden» puolesta ja pakkoa vastaan, sanookin hän äkkiä, ettei oikeastaan kukaan ole vapaa, yhteiskunnallinen elämä rajottaa tuntuvasti yksilön vapautta! Merkillistä tieteellisyyttä!
Mutta yksi päävaltti sosialismia vastaan on professorilla kuten muillakin sosialismin rääpijöillä. »Sosialistisessa yhteiskunnassa
Taas ovat työläislukijat kummissaan. Mutta professori on ihan vakava selittäessään että nytkään ei tehdä työtä kuin pakosta. Virkamiehiäkin kannustaa erottamisen pelko ja ylenemisen toivo, mutta jos sofialistisessa yhteiskunnassa on sama palkka kaikilla, niin ku [...][1] si yrittää! Tosiaankin ihana tunnustus meidän virkamiehistöstämme!
Tuo väite, ettei muka kansanvaltaisessa työn yhteiskunnassa tehtäisi työtä muuten kuin vankilapakolla, voi mennä vain sellaisiin, joita työ pelottaa. Työväki, joka nytkin tekee toisille ahkeraan työtä, tietää monta vertaa suuremmalla mielihalulla tekevänsä omaa työtään, yhteistä työtä. Ensiksikin on tuo työ oleva helpompaa ja tuottavampaa, sillä koneita käytetään mahdollisimman paljon ja työaika lyhenee, toiseksi ei tarvitse pelätä työn tuotteiden menevän laiskureitten ylellisyyteen ja kolmanneksi on ihmisluonnossa toimeliaisuuden halu, joka ei salli olla ihan laiskana. Ja neljänneksi: »joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.» Ja työn tuloksia saa kukin osakseen paljon enemmän kuin köyhälistö nyt. Kyllä työtä tehdään, herrat mukana!
Mutta, väittää professori, jos mieli sosialistisen yhteiskunnan menestyä, niin täytyy muka
Nyt ollaan itsekkäitä, oman voiton pyytäviä. Ei meistä ole sosialistiyhteiskunnan jäseniksi, niin aprikoi prof., mutta rakkaudellisiksi veljiksi ja sisariksi ei mikään mahti voi meitä muuttaa, — mikä auttaa? — sosialismi on mahdoton! Surullista kyllä, lisää tekopyhästi professori.
— Ei huoli surra, kyllä tästä selvitään. Ei rautatien työväen eikä osuuskunnan jäsenten tarvitse olla rahtuakaan ihanteellisempia kuin me muutkaan kuolevaiset, prof. ja minä, vaikka he ovatkin yhteiskunnallisessa työssä osallisia. Nähkääs, se on juuri itsekkyys, pyrintö valvomaan omaa etuaan, joka pakottaa työväkeä sosialistiseksi. Kun se huomaa, ettei voi päästä toisten hartioilla elämään, syntyy siinä käsitys, että järjestetään sitten olot niin, ettei niitä — kateutta herättäviä, turmiollisia — rikkauksia ole kellään yksilöllä. Ja kas, kun näin on päästy ajattelemaan ja sen mukaiseen toimintaan, niin silloin herääkin veljellisyys! Työväenliike hävittää ammattiylpeyttä, kansallisia ennakkoluuloja, lyhytnäköistä hetken voiton tavottelua, se antaa jo nyt aavistaa, kuinka sosialistinen kehitys, vaikkei nyt ihmisluontoa enkelimäiseksi muutakaan, kuitenkin jalostaa ja puhdistaa sitä, perkaa pois paheita, kehittää hyveitä j. n. e. Kapitalismi juuri yllyttää petomaisuutta ihmisissä, estäen menestymistä, mutta sosialismi vasta päästää hyvät vaistot voitolle. Hyvä niin. Enempää emme pyydäkään.
tarjoo professori työväelle, jolta hän luulee — totuuden pakosta! — riistäneensä uskon sosialismin toteutumismahdollisuuteen. Hän koettaa uskotella, kuinka työväen asema aina vaan paranee ja kuinka se reformeilla, porvarillisilla parannuksilla tehdään niin hyväksi kuin voidaan — ilman sosialismiakin. Vahinko vaan, että nykyinen hetki, jolloin virka- ja rahavaltainen taantumus uhkaavat tehdä tyhjiksi köyhälistölle luvatut, pienetkin reformit, on niin erinomaisen sopimaton moiselle uskottelulle. Näkeehän sen nyt sokeakin, millaista humpuukia ne porvarilliset reformitouhut ovat — tyhjää on työväellä kourassa. Ja sen hyvän lisäksi, mitä professorikin myöntää sosialistisen liikkeen tuoneen: että huomio on kääntynyt epäkohtiin, voidaan täydellä syyllä väittää, että niin pikkuparannusten kuin suuren uudistuksenkin ainoana aiheuttajana ja toimeenpanijana — kaikista professorien lörpötyksistä huolimatta — on juuri se parjattu
Sosialidemokratia ei kyllä voi saada yläluokkaa, toisten työstä hyötyviä, vapaaehtoisesti luopumaan etuoikeuksistaan, mutta se voi pakottaa ne yhä suurempiin myönnytyksiin.
Sosialidemokratia ei voi heti poistaa riistämishalua yksilöistä, mutta se voi tekemällä riistämisen mahdottomaksi estää ihmisiä tulemasta riistäjiksi.
[1] Lähdeteoksessa muutama sana on tässä kohtaa tullut painetuksi epäselvästi. MIA huom.