Yrjö Sirola

Karl Marx

1908

Julkaistu: 1908
Lähde: »Karl Marx. Elämäkerrallisia kuvauksia W. Liebknechtin mukaan». Työväen Sanomalehti Osakeyhtiö, Helsinki 1908
Skannaus, oikoluku, HTML, PDF: Joonas Laine

Marxin muisto.

Kumousmies. Pakolainen.

Maaliskuun 14 päivänä 1908 oli kulunut 25 vuotta sen miehen kuolemasta, jota uusiaikainen sosialismi parhaanaan kunnioittaa ja jonka vastustajatkin myöntävät viime vuosisadan merkillisimpäin joukkoon kuuluvaksi.

Tässä on lyhyesti viitattu Marxin ulkonaisiin elämäkertapiirteisiin, kertoeltu pieniä personallisia juttuja Marxin ja hänen perheensä elämästä. Ne ovat kootut Wilhelm Liebknechtin muistelmista. Tämä näet vietti valtiollisena pakolaisena oppiaikansa Lontoossa niinä aikoina, jolloin Marx suoritti suurtyötään.

Marx syntyi 5 p. toukokuuta v. 1818 Saksassa Trierin kaupungissa. Isä oli juutalainen lakimies, joka, kun Reinin maat vähän vapaamman Ranskan alaisuudesta siirtyivät ahdashenkisen Preussin valtaan, piti parhaana kääntyä ulkonaisesti kristinuskoon. Menestyksellisten yliopistollisten opintojen jälkeen olisi tieteellinen opettajaura Marxille auennut, mutta kun vapaa tiede oli Saksassa ahtaalla, astui hän politiikan palvelukseen. Vapaamielisen porvariston kustantamaa »Reinin lehteä» toimitti hän v. l842–43, kunnes se lakkautettiin hänen kirjotustensa takia.

Valtiollisena pakolaisena eli ja tutki Pariisissa, josta karkotettuna oli Brysselissä perustamassa työväenyhdistystä. Kirjotteli sanomalehtiin ja julkasi kirjojakin, kunnes taas sieltä karkotettiin. Laati elinikäisen ystävänsä Friedrich Engelsin kanssa v. 1847 »kommunistisen manifestin», joka on suomalaisillekin lukijoille tuttu, — pitäisi ainakin olla!

Vallankumousvuosi 1848 toi hänet taas kotimaahan ja »Uuden Reinin lehden» toimituksessa hän nyt ajoi proletariaatin ja vallankumouksen asiaa taantumushallitusta ja horjuvaa porvaristoa vastaan. Seurauksena oli painokanteita, syytöksiä valtiopetoksesta, lehden lakkautus ja — maanpako.

Ja Lontoossa, mailmankaupan keskuksessa, kapitalismin pääkaupungissa hän nyt selvitti työn ja pääoman välit, selvitti niin, ettei sitä selvityspohjaa mitkään vastaväitteet eivätkä väännökset ole tyhjäksi tehneet. Siellä hänet tapasi Liebknechtkin. Tämä oli näet taisteltuaan vapaussotilaana lounaisessa Saksassa kesällä 1850 taantumuksen painuessa yli Europan, saanut pakkokyydillä »vapaasta» Sveitsistä körryyttää läpi Ranskan ja tuli Lontooseen. Marxin perheineen tapasi hän kommunistisen työväenseuran kesäjuhlassa Lontoon läheistöllä. »Isä Marx» otti nuoren tulokkaan ankaran tarkastuksen esineeksi, katsoi tuikeasti silmiin ja tutki hänen pääkallonsa rakennetta sormin. Nuorukainen kesti tuon mustaharjaisen leijonanpään katseen ja tutkinto muuttui iloiseksi jutteluksi.

Myös Marxin perheeseen tutustui Liebknecht samalla ja oli siitä saakka tämän, varattomanakin vieraanvaraisen kodin jokapäiväinen vieras. Erittäin ylistää hän Marxin kaunista, ylevää ja henkevää vaimoa, jonka vaikutus aikaisin äidittömäksi jääneeseen nuorukaiseen oli erittäin terveellinen, sillä — niin Liebknecht vakuuttaa — pakolaiselämä turmelee helposti ja vain tätä hyvää seuraansa kiitti hän siitä, että tämä aika tuli hänelle siunaukseksi.

Seuraavana päivänä juhlan jälkeen istuivat Marx, Engels ja Liebknecht yhdistyshuoneuston yksityiskamarissa pihvin ja oluen ääressä ja silloin sitä vasta miestä mitattiin, jotta saataisiin selville hänen rekryytiksi kelpoisuutensa. Marx ja Engels olivat lukeneet Liebknechtin artikkelin kesäkuun verilöylystä Pariisissa 1848. Tutkijat julistivat hänet epäluulonalaiseksi pienporvarillisesta »demokratiasta» ja »eteläsaksalaisesta tunnehymistyksestä» ja arvostelivat hänen juttujaan ankarasti. Tutkittava torjui näitä epäluuloja, osotti miten hänen oli käynyt pikkuporvarien keskuudessa: kuinka Brentano oli kieltäytynyt ajamasta hänen asiaansa oikeuden edessä, kun hän syytettynä valtiopetoksesta ja muista rikoksista ei tahtonut kieltää kommunistista kantaansa; kuinka pari kuukautta myöhemmin sama Brentano kesken kapinameteliä syytti häntä murhayrityksestä, lähetti hänet Rastattin vankiluoliin ja kuinka eräs ystävä Brentanoa sittemmin ankarasti moitti siitä, ettei tämä suorastaan ollut toimittanut Liebknechtiä pikaoikeuden ammuttavaksi.

Tutkinto luisti sentään koko hyvin, pian oltiin luonnontieteitten alueella ja Marx pilkkaili europalaista voittoisaa taantumusta, joka luulotteli kukistaneensa vallankumouksen eikä aavistanut, että luonnontiede valmisti uutta vallankumousta. Kuningas höyryn hallitusaika, joka oli edellisellä vuosisadalla mailman mullistanut, läheni loppuaan ja sen tilalle oli astumassa verrattomasti suurempi kumooja: sähkökipinä. Innostuneena kuvasi Marx äsken näkemäänsä sähköveturin mallia. »Nyt on arvotus ratkaistu», huudahti hän, »seuraukset ovat arvaamattomat. Taloudellista vallankumousta täytyy valtiollisen välttämättömyydellä seurata, sillä tämä on vain sen ilmaus». — Siinä materialistinen historiankäsitys lyhyessä vakuuttamassa muodossa esitettynä ja Liebknechtin epäilykset sen suhteen alkoivat haihtua.

Aamupuoleen istuivat uudet ystävykset yhdessä, mutta paljoa ei Liebknecht ennättänyt nukkua ennenkuin hän nousi ja riensi katsomaan sitä erään kaupan akkunaan asetettua sähköveturia, josta Marx oli puhunut, tuota uusaikaista Troijan hevosta, jonka porvarillinen mailma riemuiten otti vastaan sokeudessaan, tietämättä että tuo kone oli tuova sille turmion.

V. 1896, kun Liebknecht näitä muistelmia kirjotteli, muisti hän, millä innostuksella he 1850 olivat ottaneet sähköveturin vastaan, mutta — hänen täytyi tunnustaa — pitkä aika oli kulunut eikä sähkö ollut vielä kokonaan kuningas höyryä kukistanut. »Vallankumouksia ei tehdä kädenkäänteessä, — ja joka vallankumousta ennustaa, se aina erehtyy päivämäärään nähden.» Mutta vaikka Marx olikin profeetta ja vaikka hänen terävä katseensa tunkeutui tulevaisuuteen, ei hän kuitenkaan koskaan ollut povaaja. Ja kun »vallankumouksentekijät» joka hetki huusivat: »huomenna se puhkee», niin ei kukaan heitä niin verisesti ivannut kuin Marx.

Kauppapulat sentään pari kertaa narrasivat Marxinkin ennustajapaholaisen ansaan ja silloin saivat toverit aiheen ivata, mikä taas häntä hyvin suututti. Pääasiaan nähden oli Marx kyllä oikeassa, nuo pulat tulivat — mutta eivät määräaikaan! Ja Marx on itse tieteellisesti osottanut, miksi ne viipyivät.

Porvarillisen mailman suurta elinvoimaa ei kukaan ole niin tunnustanut kuin Marx. Ja Englannissapa se näkyikin. Siellä on porvarillinen yhteiskunta puhtaimmin kehittynyt, siellä myös näkyy, että porvarillinen yhteiskunta pysyy aikansa pystyssä ilman armeijankin turvaa. Ja jos Saksan porvaristo hädissään etsii Bismarckin sotilasvallasta apua sosialismia vastaan, niin merkitsee se vain sitä, että se ei luota itseensä, vieläpä se mielettömyydessään yhä lisää armeijaa, sitä myllynkiveä, joka on porvarismailman syvyyteen upottava.

Pienen, mutta kuvaavan jutun kertoo vielä Liebknecht, sen, miten hän ei tullut tutuksi Marxin kanssa. — Heti helmikuun mellakan jälkeen 1848 oli Liebknecht kiirehtinyt Pariisiin. Runoilija Herwegh kokosi juuri »saksalaista legionaa», jolla piti marssittaman Saksaan viemään sinne vallankumousta. Liebknechtin 22-vuotiset aivot pitivät tuumaa sekä kauniina että mahdollisena ja hän yhtyi juoneen.

»Mutta — niin hän itse kertoo — samaan aikaan kuin minä menin permeen, oli toinen viisaampi, joka osasi katsoa kulissien taa, ja hän teki voitavansa ehkäistäkseen tuon hullutuksen. Sillä hän oli käsittänyt tuuman lähteneen ranskalaisista porvaristasavaltaisista, jotka halusivat lähettää hiiteen levottomat ainekset, ulkolaiset työläiset.» — Tämä toinen oli Marx. He eivät silloin kohdanneet toisiaan, vaikka lähekkäin olivat. — Myös kiroo Liebknecht porvarillista kumousromantiikkaansa, joka silloin esti häntä tutustumasta Heinrich Heineen, hän näet halveksi tätä, joka otti eläkettä vastaan — kuninkaalta, vaikka runoilijana olikin mullistaja. Myöhemmin ei Liebknecht enää saanut tilaisuutta häneen tutustua. Marx kuului Pariisissa samaan seurapiiriin Heinen kanssa ja kerrotaan, että tämän kuulu, Suomessakin tunnettu, ivaruno »Saksanmaa» on suureksi osaksi Marxin hengen inspireeraama.

Opettajana ja kasvattajana

kehuu Liebknecht Marxia. Tämä koetti saada oppilaansa vakuutetuiksi asiasta, jota hän esitti. Sitä paitsi hän 5–6 vuotta vanhempana ijältään »piteli pahoin» nuoria poikia, joka hänen laajain tietojensa ja mainion muistinsa avulla hyvin kävikin päinsä: ja iloinen hän oli, kun oli saanut »ylioppilaspoikasen» liukkaalle jäälle ja voi todistaa, kuinka surkea se yliopistosivistys oli.

Mutta hän opetti myös järjestelmällisesti. Ja kaikille aloille täytyi häntä seurata.

vanhain ja uusien kielten alalla liikkui Marx kuin kotonaan ja pani usein pussiin Liebknechtin, joka muka oli oikein kielten tutkija. Panipa hän tämän aika ahtaalle, kun ei mies osannut espanjankieltä. Ei muuta kuin Don Quixote esille ja vanha poika tavaamaan. Ja oppia piti, sillä muuten aika kiivas Marx, »Mauri» joksi häntä perheessä nimitettiin, oli kärsivällinen opettaja eikä hellittänyt ennen kuin toinen espanjansa osasi.

Uusissa kielissä oli Marx koko mestari, kirjotti englantia ja ranskaa kuni saksaakin. Hänen artikkelinsa Nev-Yorkin »Tribuneen» ovat parasta engelskaa ja kirjansa Proudhonia vastaan, »Filosofian kurjuus» parasta ranskaa. Lontoossa opetteli hän vielä venäjänkieltä, yrittipä Krimin sodan aikana lukea arapian- ja turkinkieliäkin, vaikka se jäi kesken.

V:nä 1850–51 esitti hän »kommunistisessa työväenseurassa» luentosarjan taloustieteestä noudattaen sittemmin »Kapitalissa» kehittämäänsa suunnitelmaa. Marx vihasi »helppotajuisuutta» (Vulgarisierung = rahvaanomaisuus), jos sillä tarkotettiin tieteellisen tarkkuuden menettämistä, jotta muka »kansa» paremmin ymmärtäisi. Mutta todellisen kansantajuisuuden kyvyn oli hän itselleen hankkinut. Hän osasi sanoo sanottavansa selvästi. Selkeä ajatus vaatii selvään muotoon pukeutumista.

Marx luennoi noudattaen tarkkaa suunnitelmaa. Hän esitti lyhyen lauselman ja kehitti sitten sitä laveammin välttäen kaikkia työväelle outoja lausetapoja. Sitten kehotti hän kuulijoita kyselemään. Jos ei kehotusta noudatettu, alkoi hän itse kysellä ja saamiansa vastausten perustalla täytti aukot, niin että kaikkien piti lopuksi olla asiasta selvillä. Ydinlauseet kirjotti hän kernaasti mustalle taululle.

Sittemmin vieraantui Marx tuosta seurasta, kun sen henki hänen mielestään kävi lahkolaiseksi. Siitä oli riitaa hänen ja Liebknechtin kesken, tämä kun tahtoi olla näitä pakolaisia lähellä ja antoi siellä opetusta. Marx oli kyllä erittäin suvaitsevainen toisten mielipiteitä kohtaan kommunistisen katsantotavan puitteissa ja sieti kyllä vastaväitteitä, vaikka hän väiteltäessä väliin kimmastuikin. Liebknecht taas oli itsekseen iloinen, kun sai väliin navakasti vastattua, — tuollaisen voimakkaan luonteen rinnalla tulee näet heikompi helposti alentavaan riippuvaisuuteen. »Marxilaisia», jotka usein olivat häntä itseään »marxilaisempia», ei Marx sietänyt ja Liebknechtiä piteli hän pahoin ja syytti tämän tehneen virheellisiä myönnytyksiä kommunistiliiton jäsenten kirjaville opeille. Kun Liebkneeht selitti tahtoneensa olla välittäjänä työväen ja Marxin kesken, pyysi tämä päästä moisesta välitystoimesta; jos hänellä oli mitä työväelle sanottavaa, niin sanoi hän sen kyllä itsekin. Liebknecht ilmotti taas pitävänsä oikeutenaan palvella puoluetta oman mielensä mukaan ja ottaa työläiset sellaisina kuin ne olivat. Kina muuttui ihan ilmiriidaksi ja Liebknecht pysyi kuukausia poissa Marxilta. Lapset, joitten suureen suosioon hän oli päässyt, tapasivat hänet kerran kadulta ja kulettivat kotiinsa; miehet löivät nauraen kättä eikä siitä asiasta enää riidelty. Toisen kerran oli heillä tosi riita vielä v. 1874, kun Liebknecht Saksaan palaneena piti välttämättömänä myönnytyksiä tehden yhdistää työväenliikkeen tasaväkiset suunnat yhdeksi puolueeksi. Sovinto-ohjelmasta suuttui Marx pahasti, mutta Liebknecht väittää, että Marx ei kaukaa käsin voinut sen menettelyn välttämättömyyttä ymmärtää, ja sitä paitsi ei oltu periaatteista tingitty, olihan vain yksityiskohtiin nähden tehty myönnytyksiä, jotta periaate siitä voittaisi. Ja Liebknecht selittää lähimmän tulevaisuuden osottaneen hänen menettelynsä oikeaksi, muutamassa vuodessa selveni periaate jo noille toisillekin ja 1870-luvun lopulla olisi ohjelma mainittavitta erimielisyyksittä saatu puhdistetuksi, mutta sosialistilakien sortokauden takia lykkäytyi se 90-luvulle. — Marxkin tämän sittemmin myönsi ja iloitsi havaitessaan Saksan työväen käyvän kansainvälisen liikkeen etupäässä.

Puhuja ei Marx ollut, mutta Haagin kongressissa v. 1872 kuuluu hän puhuneen hyvin — Liebknecht ja Bebel istuivat silloin vankilassa, kun olivat valtiopäivillä vastustaneet Preussin valloituspolitiikkaa.

Jotkut väittävät, ettei Marxilla ollut »tyyliä». Sen johdosta selittää Liebknecht, etteivät hänestä ehkä kaikki kaunopuhujat ja puheenparsiritarit pidä, kun eivät häntä käsitä, jaksa seurata »hänen henkensä lentoa tieteen ja intomielen korkeuksiin eikä inhimillisen kurjuuden ja alhaisuuden matalimpiin syvyyksiin». — Tyyli on mies itse — Marxin tyyli on Marx. Hän heitti pois vaivalla ja työllä kokoon saamansa oppilaaseen, heti kun huomasi sen olevan epätarkan tai virheellisen. Kun ei hän osannut teeskennellä eikä näytellä, oli hän oma itsensä tyylissään kuten elämässäänkin. Ja vaikka hän käytti erilaista kirjotustapaa — aineen laadun mukaan — taloustieteellisessä teoksessa kuin valtiollisessa kiistakirjotuksessa, oli hänen tyylillään aina yhtenäisen persoonallisuuden leima. — Joka taas valittaa »Kapitalin» raskasta, vaikeasti käsitettävää tyyliä, hän tunnustaa siten oman laiskuutensa ja kykenemättömyytensä ajatteluun.

Liebknecht mainitsee esimerkkinä Marxin mainiosta tyylistä hänen kirjansa Napoleon III:n valtiokaappausta vastaan ja vertailee sanoja peitsiin ja nuoliin, jotka vihan, halveksumisen ja vapaushehkun voimalla sattuvat määräänsä ja pureutuvat syvälle lihaan. Ja eräässä toisessa »Herr Vogt» nimisessä valtiollisessa kirjasessa on tyyli huumorin leveää, nauravaa ivaa.

Marx pani erittäin suuren merkityksen puhtaaseen, hyvään kielenkäyttöön. Kirjallisuuden mestarit Goethe, Lessing, Shakespeare, Dante, Cervantes, joita hän joka päivä luki, auttoivat häntä pitämään tyyliään mallikelpoisena. Eikä hän kyllin voinut moittia Saksan kimnaaseja ja yliopistoja, kun tapasi Liebknechtin kirjottamasta huonoa saksaa. Huolellisesti ja kauan haki hän oikeaa sanontatapaa, vihasi tarpeettomien vieraskielisten sanain käyttöä, vaikkei itsekään sentään niistä ollut vapaa. Mutta monta onnistunutta sanamuodostelmaa ja -yhdistystä on hän »Kapitalia» varten itse keksinyt.

»Nuorilta», joitten suhteen asettui opettajaksi, vaati Marx paljon. Niin pian kuin havaitsi jonkun tiedoissa aukon, riensi hän keksimään keinoja sen täyttämiseksi. Jos oltiin kahden, pani hän täyden kuulustelun käyntiin. Eikä se ollut leikkiä. Ei koskaan hänen seurassaan ollut jotain oppimatta, sanoo Liebknecht, sen yhteydessä, että ruumiillisesta nälkäkuolemastakin usein hänet myös Marxin koti pelasti.

Eipä ihme, että hän sitä seuraansa rakastikin, vieläpä siihen määrin, että kieltäytyi lähtemästä Amerikaan, jossa häntä odotti toimittajanpaikka edullisilla ehdoilla. Toverinsa Bauer, joka koitti häntä sinne puuhata, käytti ilkeyksiäkin. Kirjotti: »täällä olisit vapaa mies, voisit saada itsenäistä kunnollista työtä aikaan. Ja siellä? Leikkipallo — aasi, jonka annetaan suorittaa kuormankantajan töitä ja jolle nauretaan takana. Miten on laita jumalanvaltakunnassanne? Ylinnä on valtaistuimella kaikkitietävä Dalai Lamanne Marx. Sitten ei pitkään, pitkään aikaan mitään. Ja sitten tulee Engels. Ja sitten taas pitkältä tyhjää. Ja sitten tulee Wolff.^[1*] Ja sitten taas pitkältä tyhjää. Ja sitten tulee ehkä »tunteellinen aasi» Liebknecht.»

Ei auttanut tämäkään voide. Liebknecht vastasi ettei hänellä ole mitään vastaan olla miesten jälessä, jotka ovat toimittaneet enemmän kuin hän, mutta että hän mieluummin on sellaisten seurassa, joista voi jotain oppia ja joihin voi katsoa ylöspäin, kuin sellaisten seurassa, joihin pitäisi alaspäin katsoa, ja jommoisia se seura Amerikassa olisi. Ja hän jäi. Ja otti oppia.

Suosiota

ei Marx tavotellut, halveksikin, sillä hän ei ollut turhamainen. Hän tiesi, että niin kauan kuin tosisosialistinen ajatustapa ei ollut päässyt läpäsemään työväen joukkoja, on niidenkin hetkellinen mieliala horjahteleva. Semmoista oli Marxin aikana, työväki kulki ylimalkaisten puheenparren ja tunteeseen vetoovain haaveilijain kelkassa — nyt alkaa jo olla toisin, kun työväki sosialidemokratian vaikutuksesta tietää, mitä tahtoo.

Marxin mielilause oli ylväs rivi Dantesta: »Käy tietäsi ja anna ihmisten puhua!» Liebknecht sanoo:

»Tunteeton iskuja, töytäyksiä, sääsken ja luteenpistoja vastaan ei ole kukaan, ja kuinka usein mahtoikaan Marx, tietäen kulkevansa joka taholta ahdistettuna, elantohuolien kalvamana, ilman että työväenluokankaan suuri joukko, jonka vapautustaistelua varten hän hiljaisina öinä aseita takoi, häntä käsitti, vieläpä monasti hänet hylkäsikin juostessaan tyhjäin kielenpieksijäin, laiskojen pelkureiden jopa avoimien vihollistenkin jälessä — kuinka monasti mahtoikaan hän yksin köyhässä, proletarisessa työhuoneessaan muistella tuota runoilijan lausetta itselleen rohkaisuksi ja ammentaakseen uutta voimaa edelleen.»

Hän ei erehtynyt. Toisin kuin satujen prinssi, joka metelin takia tieltään käännähti, astui hän edelleen ja sai voiton. Ennen kuolemaansa sai hän nähdä kylvönsä kohoavan ihanaksi laihoksi, jota me nyt saamme niittää.

»Kaunopuhujia», puheenparsilla ratsastajia ei hän sietänyt, ja kenet hän kerran »fraasimestariksi» nimitti, sen kanssa oli myös hänen välinsä selvä. Joka paikassa terotti hän nuorten mieleen, että on johdonmukaisesti ajateltava ja puettava ajatukset selvään muotoon, ja sitä varten on opiskeltava, tutkittava.

Silloin oli juuri rakennettu Brittiläismuseon komea lukusali loppumattomine kirja-aarteineen — ja sinne, missä itse joka päivä istui, ajoi Marx oppilaansakin. Ja samaan aikaan kuin muut pakolaiset tekivät mailmaa mullistavia suunnitelmiaan ja juovuttivat itseään joka päivä huutamalla: »huomenna se puhkee» — istui tämä Marxin »rosvoiksi» ja »murhapolttajiksi» julistettu piiri tuossa suuressa kirjastossa takoen aseita ja valaen pommeja tulevaisuuden tietotaistelun varalle.

Liebknecht, josta juuri tämän opiskelun perusteella tuli »Vorwärtsin» pätevä toimittaja, kirjottaa: »monasti ei ollut ruoanpalaa ruumiissa, mutta museoon oli silti mentävä — olihan siellä edes mukavia tuoleja ja istuimia ja talvella miellyttävää lämpöä — jota kotoa puuttui, jos ylipäänsä jotain nurkkaa voi 'kodikseen' nimittää.»

Opettajana Marx myös otti selville, oliko toinen edistynyt työssään. Liebknechtille, joka tutki Englannin ammattiyhdistysten historiaa, ei hän antanut rauhaa, ennenkuin tämä piti asiasta pitkän esitelmän laajemmalle piirille. Ei hän kiitellyt, — muuta kuin joskus säälistä. Mutta jos ei hän masentanut maahan asti toista, niin sai olla tyytyväinen, ja jos hän ryhtyi keskusteluun, oli siinä kiitosta kyllin. Hän osasi olla ankara viemättä rohkeutta kokonaan. Omaa arvostelua osasi hän myös herättää eikä sallinut heittäytyä itsetyytyväisyyteen.

Politiikka

oli Marxille vakavaa tutkimusta. Kannunvalajia ja kannunvalamista vihasi hän sydämestään. Historia on kaikkien, ihmisissä ja luonnossa vaikuttavain voimien, ihmisajatusten, ihmisintohimojen ja ihmistarpeiden tulos. Politiikka on teoriassa näiden miljonain, »ajan kangaspuilla» kutovain, tekijäin tuntemusta ja käytännössä tähän tuntemuksen perustuvaa toimintaa. Se on sovellettua tiedettä, tieteitten tiedettä. Ja kuitenkin luulee jokainen aasi olevansa suuri politiikko ja valtiomies — tai sanomalehtimies. Näihin toimiin kelvatakseen ei muka tarvitse olla mitään oppinut, syntynyt vain!

Marx ihan raivostui puhuessaan niistä tyhjäpäistä — usein »suuriksi» sanottuja — jotka parilla sanakäänteellä arvelevat kapakanpöydän ääressä, sanomalehdissä, kansankokouksissa ja parlamenteissä ohjailevansa mailman kohtaloita. Onneksi ei mailman meno heistä välitä. — Marx itse oli sanomalehtikirjeissään ja kirjoissaan toista maata. Esim. voi verrata Victor Hugon ja hänen esityksiään Napoleon III:n valtiokaappauksesta. Edellinen pelkkiä fraasihirviöitä ja hirviöfraaseja, jälkimäinen tyyni, mutta vihan voimaa täysi. Victor Hugon kirjaa »Napoleon Pieni» meni nopeasti 10 painosta, mutta on se nyt unohdettu. Marxin kirja on välttämätön historian tutkijalle ja arvoltaan pysyvä.

Ympäristöstään riippuva, kuten kaikki ihmiset, oli Marxkin, ja siksi voikin hän vain Englannissa, kapitalismin perikuvallisessa maassa puolen vuosisataa sitten, tunkeutua niin syvälle kapitalistisen talousjärjestelmän juuriin. Liebknecht ylistää onneaan, kun sai opikseen seurata sitä kehitystä mikä tapahtui Marxin monipuolisessa sivistyksessä koko tämän rikkaan ja monipuolisen elämän vaikuttaessa häneen.

Darwinin tutkimuksen käsitti Marx ensimäisten joukossa. Jo ennen v. 1859, jolloin »Lajien synty» ilmestyi — omituisen yhteensattuman takia samana vuonna kuin Marxin »Valtiotalouden arvostelua» — oli Marx tunnustanut Darwinin uraa uurtavan vaikutuksen. Tämä tutkijapiiri syventyi luonnontieteeseenkin ja kävivät he joukolla luonnontieteellisillä luennoilla fysiikkaan ja kemiaan perehtymässä. Liebknecht kertoo tämän seikan siksi, että jotkut ovat väittäneet Marxin kateudesta väheksyneen Darwinin ansiota. »Marx oli oikeamielisin ja avarasydämmisin ihmisistä, milloin oli arvosteltava toisten ansiota. Kateutta samoin kuin turhamaisuuttakin tunteakseen oli hän liian suuri. Vain valheellista suuruutta, teennäistä mainetta, kykenemättömäin komeilemista, vihasi hän syvästi — kuten kaikkea valheellista ja väärennettyä.»

Aina itseään. — Ahkera.

Marx oli — niin Liebnecht vakuuttaa — niitä harvoja hänen tuntemistaan suurista, pienistä ja keskinkertaisista ihmisistä, joka ei ollut turhamainen. Hän oli siihen liian suuri ja voimakas — ja kai myös liian ylväs. Hän ei koskaan pöyhkeillyt, ja oli aina omaa itseään. Lapsen lailla ei hän osannut käydä naamioituna eikä teeskennellä. Paitsi milloin oli yhteiskunnallisista tai valtiollisista syistä muutoin välttämätöntä, lausui hän ajatuksensa ja tunteensa täysin ja häikäilemättä julki, ja hänen kasvonsa ne muuten ilmaisivatkin. Ja jos joskus piti pidättää itseään, niin osotti hän siinä niin lapsellista taitamattomuutta, että se suuresti huvitti ystäviä. Diplomaatiksi ei hänestä ollut, vaikka tai oikeammin koska hän oli suuri politiikko. »Mailman suurimmalla yhdyskunnalla, Pohjois-Amerikan Yhdysvalloilla, ei ole diplomaatteja ja taantumuksellisella Venäjällä ovat parhaat semmoiset!»

»Ei ole ollut vakaisempaa miestä kuin Marx, hän oli henkilöity totuus. — 'Sivistyneessä' yhteiskunnassamme, jossa vallitsee yhtämittainen sotatila, ei aina voi totuutta sanoa — siten antaisi vastustajalle aseet käteen — mutta vaikka ei aina voikaan totuutta sanoa, ei silti tarvitse valehdella. En voi aina sanoa, mitä tunnen ja ajattelen, mutta ei minun silti tarvitse sanoa, mitä en tunne tai ajattele. Edellinen on viisautta, jälkimäinen teeskentelyä. Marx ei koskaan teeskennellyt. Hän ei yksinkertaisesti osannut — oli kuten turmeltumaton lapsi. Ja 'suureksi lapsekseen' hänen vaimonsa häntä nimittikin».

Näyttelevistä ihmisistä ei Marx pitänyt. Huvittavaa oli, kun Louis Blanc tuli käynnille Marxille. Marx pukeutui toisessa huoneessaan ja katseli rouvineen oven raosta, kuinka tuo pienikasvuinen historioitsija ja politiikko etuhuoneessa keikaili, otti peilin edessä asentoja ja ihaili itseään. Kun pariskunta oli aikansa tälle näytelmälle nauranut, rykäsi Marx kovasti tulonsa ilmaisuksi, niin että keikailija ennätti hypätä pois peilin luota ja kauniilla kumarruksella tervehtiä sisään astuvaa isäntää.

Useimmat ihmiset näyttelevät julkisessa elämässä, herraskaiset varsinkin. Työkansa on luonnollisempaa. — Valokuvista voi myös tämän asian havaita. Kuinka moni niistä on kuvattavan näkönen? Kukin näet koettaa komeilla jollain ryhdillä kuvissa? Jos sitten vertaa kuvaa ja ihmistä, voi päättää, kuinka paljon kukin näyttelee. Marxin kuvat osottavat, että hän aina oli samallainen.

Jäljennös erään venäläisen puoluetoverin maalaamasta kuvasta, jonka toverit ovat lahjoittaneet Helsingin Työväenyhdistykselle.

»Nero on ahkeruutta», on joku sanonut. Se ei taida olla aivan oikein, mutta suureksi osaksi on. Työtä tekemätön nero on loistava saippuakupla. Todella merkitsevät ihmiset ovat ahkeria ja työskentelevät paljon. Marx oli ainakin tällainen. Hän teki työtä tuhottomasti, ja kun päivät eivät riittäneet, jatkoi hän öillä, väliin aamuun asti. Hänen vaimonsa koetti estellä, mutta voimakas mies nauroi vain. Mutta tämä valvonta se hänen suuretkin voimansa murti, viisissä kymmenissä ollen ilmeni terveydellisiä häiriöitä ja lääkäri käski nukkumaan ja käyskentelemään.

Mutta niin pian kuin terveys taas palasi, alkoi yötyö. Ja kun ei hän sitä enää kestänyt, työskenteli hän kaiket päivät. Kävelymatkoilla oli hänellä muistikirja mukana ja tuon tuostakin teki hän muistiinpanoja. Ja hänen työtapansa oli perinpohjaista. Jo siihen aikaan nähden, minkä Marx työhönsä käytti, voi sanoa, kuinka paljon arvoinen hänen työnsä on. — Ja mitä on porvarillinen yhteiskunta siitä työstä maksanut? Neljäkymmentä vuotta teki hän »Kapitalia» ja Liebknecht vakuuttaa, että huonoimmin palkattu päiväläinen on saanut enemmän työllään irti, kuin Marx viime vuosisadan toisesta merkitsevimmästä tieteellisestä teoksesta (toinen on Darwininin työ). Tiede ei ole hutilustyötä, ja kuinka voikaan vaatia, että porvarillinen yhteiskunta palkitsisi kunnolla oman kuolemantuomionsa kirjottamisen!

Marx ja lapset. Sairaus, kuolema.

Voimakkaitten ja terveitten luonteitten lailla piti Marx paljon lapsista. Hän oli hellä isä ja leikitsi usein tuntikausia lastensa kanssa. Mutta myös vieraita, varsinkin avuttomia, kurjuudessa olevia lapsia kohtaan tunsi hän syvää hellyyttä. Kaupungilla kuljettaessa poikkesi hän usein seurasta silittelemään jonkun ryysyressun tukkaa ja pistämään lantin tämän kouraan. Aikaa myöten oppi hän kyllä epäilemään kerjäläisiä, joista useat ovat rikkaita keinottelijoita, mutta jos kerjuri, petkuttajakin, tuli itkevä lapsi käsivarrella, sai hän lahjan.

Hänen hellyytensä heikompia sorrettuja kohtaan saattoi hänet välistä pulaan. Kuljettiin raitiotiellä, kun äkkiä kuului naisääni huutavan: »murhaa, murhaa». Marx oli samassa liikkeellä ja iski suoraan naista takaa ajavan miehen kimppuun. — Mutta nyt oli asian laita se, että kyseessä oli juopuneen pariskunnan tappelu. Pian sopivatkin nämät ja kääntyivät Marxia vastaan, jopa yllyttivät ympäröivää joukkoa tämän kimppnun ja kuului murinaa »kirotun ulkolaisen» sekaantumisesta toisten asioihin. Nainen kävi jo Marxin komeaan partaan käsiksi ja vain parin konstaapelin tulo vapautti hänet ikävyyksistä, joihin helläsydämisyys oli hänet saattanut.

Täytyi nähdä Marx lastensa joukossa saadakseen täyden käsityksen tämän tieteen sankarin syvästä tunteellisuudesta ja lapsipuhtaasta luonteesta. Vapaina hetkinään, etenkin kävelymatkoilla, kanteli hän niitä ja leikki sekä mellasteli rajustikin — oli lapsi lasten joukossa. — Hänelle oli lasten seura virkistyksenä. Ja kun omat lapsensa olivat kuolleet tai kasvaneet isoiksi, tulivat lastenlapset tilalle. Hiki hatussa sai hän ravata pientä pihapuistoa ympäriinsä, kun hänen lemmikkinsä, tyttärenpoika Jonni, komensi hänet »omnibukseksi», jota Engels ja Liebknecht hevosparina vetivät ruoskan vinkuessa, jos laiskuutta ilmeni.

Lasten ja naisten seurassa valitsi Marx huvittavalla huolellisuudella sanansa, vaikka hän muuten käytti koko lailla »vahvaa kieltä.» Liebknecht ja muut pakolaiset olivat hurjanpuoleista joukkoa, jonka jutut eivät aina olleet kaikkein kainoimpia. Väliin pistivät he lauluksikin, mutta kun jotain saksalaista »hanssinjukkalaulua» veisattiin, saattoi Marx sen äkkiä keskeyttää, jos huomasi lasten olevan lähellä, vaikka nämät olivatkin niin pieniä, ettei heidän »siveellisyytensä» olisi haittaa kärsinyt.

Näissä asioissa ei rouva Marx ymmärtänyt leikkiä. Hänen katseensa teki semmoisessa tapauksessa ihmeitä. Rouva Marxilla oli toveruusjoukkoon ehkä suurempikin vaikutus kuin Marxilla itsellään. Hän oli näille yksinäisille pakolaisille äiti, ystävätär, uskottu, neuvonantaja. Liebknecht vakuuttaa, että hän oli naisen ihanne.

Eräälle pakolaiselle, »punaselle Wolffille», sattui kerran nolo seikkailu. Hän näki illalla solakan naishenkilön astelevan. Mies halusi, noudattaen Pariisilaistapojaan, hankkia itselleen hieman naisseuraa ja — iski kiinni. Mutta — kauhistus! Nainen oli rva Marx. »Hiis vieköön, se se oli», kertoi hän tovereille — »Mitä se sanoi?» — »Ei mitään, perhana soikoon» — »Mitä sinä teit? Pyysitkö anteeksi?» —»Hiis vieköön, minä juoksin tieheni». Eikä hän puoleen vuoteen tullut Marxille, vaikka rva M. nauroi makeasti koko jutulle ja etenkin miehen ällistyneelle naamalle.

Näitten perhe-elämäkuvausten joukossa kerrattakoon seuraava sakkipelijuttukin. Marx oli mainio tammen pelaaja ja pelasi sakkiakin, mutta siinä hän koetti yllätyksellä peittää puuttuvaa taitoansa. Pakolaisilla oli runsaasti aikaa ja he pelasivat paljon sakkia. Marx oli joskus mukana. Jos hän sattui häviämään, vimmastui hän väliin ihan riivatusti. Kerran oli hän keksinyt mielestään nerokkaan sakkivedon, jolla voittikin toiset, kunnes nämät oppivat puolustamaan. Liebknecht voitti vihdoin, mutta silloin vaati Marx häntä seuraavana aamuna jatkamaan. Aamulla alkoivat he Marxin asunnossa ja pelasivat myöhään yöhön. Tuskin voileipiä ennättivät haukkaamaan. Marx oli parantanut metoodiaan ja voitti ensin komeasti. Mutta alkoi sitten hävitä ja suuttui. Tahtoi jatkaa vielä yöllä, mutta silloin tuli talon diktaattori, kyökkimestari Leenu ja sanoi että »nyt lopetetetaan.» ja häntä täytyi totella. Rouvaa ei ollut näkynyt koko päivänä.

Toisena aamuna tuli Leenu Liebknechtille ja toi rouvalta terveisiä, ettei pitäisi pelata sakkia Marxin kanssa illalla, sillä jos hän häviää, on hän ihan sietämätön. — Sakinpeli jäikin, kun pakolaiset saivat säännöllistä työtä ja Liebkneet sanoo havainneensa todeksi Lessingin lauseen, että sakkipeli on »peliksi liian vakavaa ja vakavaksi taas liian leikkiä».

Leenu oli Marxin kodista lähtien seurannut pariskuntaa kaikissa vaiheissa ja häntä ei pidetty palkollisena, vaan täytenä perheen jäsenenä. Saipa hän väliin suorittaa diktaattorinkin osaa rva Marxin hallituksen alaisena. Sattuipa niinkin, että Marxin ollessa vihoissaan jostakin kukaan muu ei uskaltanut mennä hänen luokseen kuin Leenu. Mutta tämä meni ja luki lakia, kunnes raivostunut leijona kesyyntyi.

Lapsille oli hän toinen äiti ja pakolaiset kiittivät hänen kyökkitaitoaan, sillä ruoka oli heille sangen tärkeä pääkappale.

Perhe lähti tavallisesti vieraineen sunnuntaisin huvittelemaan luonnon helmaan. Silloin sitä iloa pidettiin. Leikittiin, juostiin ja mellastettiin lasten kanssa sekä popsittiin puhtaaksi Leenun eväskorin sisältö, jossa sunnuntaiherkkuna tavallisesti oli vasikanpaisti. Syötyä tarinoitiin kirjallisuudesta ja kaikesta muusta kuin politiikasta, — siitä tahdottiin olla levossa. Marx oli mainio kirjallisuuden tuntija. Lateli ulkoa pitkät jutut Dantesta ja esitti rouvansa kanssa Shakespearea. Kotimatkalla laulettiin kansanlauluja ja »isänmaallisiakin» marsseja.

Liikuttavia lukea ovat kuvaukset lasten kuolemasta. Etenkin koski Marxiin kovin Pariisissa syntyneen Edgarin, heikon mutta henkevän, lahjakkaan pojan kuolo 7-vuotisena. Hän oli aluksi ihan lohduton.

Tähän lasten kuolevaisuuteen oli syynä Lontoon ilma eikä perhe varattomuuden takia voinut muuttaa pois. Köyhyys oli osaltaan mukana. Kerrankin täytyi rva Marxin juosta lainaamaan rahaa kuolleen lemmikkityttären arkkua varten. Tuskiansa kuvasi hän muistelmissa surren, että lapsiparalla ei ollut syntyessään ollut kehtoa, saipa hän odottaa viime asumustakin.

Liebknecht kertoilee joukon näitä köyhyysnäytteitä, kuinka Marxin täytyi väliin viedä panttiin rouvansa perheeltä saadut hopeakalut y. m., osottaakseen valheeksi panetteluhuhun, että Marx muka eli hyvinvoinnissa välittämättä siitä köyhälistöstä, josta kirjoissa puhuu. Usein oli punta (25 mk.), jonka Marx Amerikasta sai sanomalehtikirjeistään, hänen ainoa viikkotulonsa.

Näitten surullisten seikkain jälkeen kerrottakoon pieni tupakkakasku. Marx tupakoi vahvasti ja säästäväisyyspakosta poltti hän niin huonoja sikareja, että toisia ihan kauhistutti. Kun hän kuitenkin luuli olevansa erinomainen tupakantuntija, narrasivat toverit häntä kerran vahvasti. He ostivat mitä surkeimman sikarin ja tarjosivat sen »parhaana havannana» Marxille, joka pahaa aavistamatta imi mielihalulla ja kiitti kovin. Vasta parin päivän päästä selitettiin hänelle asian laita ja pilkattiin vahvasti. Marx ei uskonut heitä, vaan väitti polttaneensa hyvän havannan!

Tämä tupakkahimo se myös osaltaan, valvomisen rinnalla, heikensi Marxin terveyttä. Lääkärin määräyksestä täytyi hänen myöhemmällä ijällä käydä kylpypaikoissa, matkustipa hän etelä-Ranskaan ja Afrikaankin terveyttä hakemaan. 1877 piti hänen lähteä Karlsbadiin kylpemään, mutta hänelle ilmotettiin, että hallitus aikoi hänet sieltä karkoittaa! Ei siis »isänmaa» sallinut 80-vuotisen ukon tulla terveyttään hoitamaan sen alueelle. V. 1880 oli rva hyvin heikkona sairaana ja Marxiä kohtasi ankara keuhkopussin tulehdus. Uskollinen Leenu ja tytär Eleanor, rva Aveling, hoitelivat heitä valvoen yötä päivää viikkokausia.

Marx voitti taudin ja jaksoi istua kuoleman kynsissä kuihtuvan vaimonsa vuoteen vieressä. Tämä, suvultaan von Westphalen, joka oli ollut hänen lapsuutensa leikkitoveri ja nuoruutensa lemmitty, hänen vaimonsa ja kaiken pakolaispuutteen vaivojen jakaja, uskollinen elämäntoveri, onnellisen kodin sielu, oli kuolemassa. Ja 2 p. jouluk. 1881 katkesi hänen elämänsä lanka. Kun Engels saapui taloon sen jälkeen ja kuuli tapauksen, sanoi hän tyttärelle: »Mauri on myös kuollut». Ja todellakin murtui silloin Marxin elämän voima. Hän taisteli tarmolla pysyäkseen pystyssä, jotta saisi pääteoksensa valmiiksi, mutta kun hänen rakas tyttärensä Jennykin kuoli, murtui hän yhä enemmän ja keuhkotulehduksen melkein jo kestettyään nukahtikin hän 14 p. maaliskuuta v. 1883 rauhallisesti lepotuoliinsa.

Marx haudattiin eräälle Lontoon hautuumaalle, jossa yksinkertainen marmoritaulu ilmaisee, että siinä rinnakkain lepäävät Marx vaimoineen, pieni tyttären poika ja Leenu. Tämä, joka v. 1890 kuoli 67 ikäisenä, siis seurasi heitä hautaan saakka ja Marxin tytär muistuttaa Liebknechtille, kun tälle kertoili kotoisia muistojaan, ettei tämä vain unohtaisi Leenua. Eikä unohdakaan Liebknecht tätä 40-vuotista ystävää, joka väliin jakoi pienen kassansakin pakolaisten kanssa, milloin ei Marxin talossa juuri tarvittu, sillä silloin ei Leenulta mitään muille liiennyt. Ja useinpa hänen taitonsa parsi pakolaisten ryysyistä taas joksikin aikaa kelpaavat vaatteet.

Engels ystävä.

»Ei voi ajatella Engelsiä ilman että Marx heti muistuu mieleen ja päinvastoin», lausuu Marxin vävy, ranskalainen puoluetoveri Paul Lafargue. He muodostivat ikäänkuin yhden elämän, vaikka olivatkin sangen itsenäiset ja toisistaan hyvin eroavat luonteet. Heidän yhteistyönsä alkoi v. 1842, yhdessä he olivat pakolaisia Parisissa ja Brysselissä ja kirjevaihdolla he seurustelivat, milloin eivät olleet yhdessä.

Friedrich Engels oli syntynyt v. 1820 ja jo aikaisin tutustunut valtiotalouteen sekä Englannin työläisten asemaan, josta 24 ikäisenä oli kirjottanut ansiokkaaan teoksen. Myöhemmin täytyi hänen elinkeinokseen siirtyä isänsä liikkeeseen Manchesteriin, jossa aamupäivät oli liikemies suuressa mailmassa ja iltapäivät kumousmies ja tutkija kaupungin laidalla olevassa kodissaan. Sinne kokoontui sunnuntaisin veljelliseen pöytäseuraan, jossa herttaisa isäntä piti loppumatonta iloa yllä, matkustavia puoluetovereita ja kaikenmaalaisia pakolaisia, m. m. irlantilaisia salaliittolaisia, Engelsin vaimo näet oli irlantilainen.

Oltuaan v. 1848 »Uuden Reinin lehden» toimituksessa pakeni hän v. 1849 Italian kautta laivalla uudelleen Englantiin. Kun Marx asettui Lontooseen, hoidettiin heidän ystävyyttään jokapäiväisellä kirjevaihdolla, ja kun Engels vaan pääsi, lennätti hän Lontooseen tullen joka päivä Marxin luo määräaikaan. Yhdessä he sitten lähtivät kävelylle tai huonon ilman sattuessa astelivat Marxin huoneessa kumpikin eri rataansa nurkasta nurkaan ristikkäin. Ja siinä jakoivat he viisautta, kertoivat tutkimustensa edistymisestä ja neuvottelivat. Kukkarokin oli heillä usein yhteinen. Marxin lapset nimittivät Engelsiä toiseksi isäkseen; häntä sanottiin muuten »kenraaliksi», arvatenkin siksi, että oli hyvin etevä sotatekniikan ja taktiikan tuntija.

Hänen tietovarastonsa oli muuten erittäin laaja ja hyvin järjestetyssä kirjastossaan työskenteli hän säännöllisesti, mutta mitään kirjatoukan merkkiä ei hänessä ollut. Päinvastoin oli hän suuri mailmanmies, niinkuin he Marxin kanssa olivat »isänmaattomia» mailman kansalaisia.

Engels keskeytti 10 vuotta jo valmistelemansa Tieteitten filosofian kirjottamisen, kun Marx kuoli ja hän piti velvollisuutenaan toimittaa painokuntoon tämän perinnön. Voi sanoa, että ystävyys Marxin kanssa oli hänen elämänsä suurin onni, mutta myös sen salainen kärsimys, uhrasihan hän sille oman työnsä. Hänellä oli sentään suurena ilona ja lohdutuksena se, että näki elämänsä kylvön kohoavan ihanalle laiholle ja herttaisiin sekä valaiseviin esipuheisiin Marxin teoksia varten valoi hän luottavan tulevaisuususkonsa.

Elok. 5 p:nä 1805 sulki hän silmänsä onnellisen ja rikkaan elämän huipulla pysyttyään nuorena raamatulliskorkeaan ikään asti. Jälkiä jättämättä kulkivat vuodet ja vuosikymmenet hänen ohitsensa ja lyhyen taudin jälkeen, jonka tuskien yli hänen iloinen mielensä hänet auttoi, tempasi keveä kuolema 75-vuotisen pois.

Marx ja Lassalle.

On tähän otettu yhteen joukkoon Ferdinand Lassallenkin kuva, tämän loistavan agitaattorin, joka voimakkaasti ponnisteli saadakseen aikaan Saksan itsenäisen työväenpuolueen vapaamielisestä porvaristosta erillään samoihin aikoihin kuin Marx Lontoosta suoritti tutkimuksiaan työväenluokan vapauttamiseksi.

Molemmat miehet olivat yksiin aikoihin v. 1848 julistaneet taistelun taantumusta vastaan ja saivat oikeudessa vastata samallaiseen syytökseen. Heidän puolustuspuheensa kuvaa heidän luonteittensa peruseroavaisuutta. Marx on lyhyen asiallinen, Lassalle loistelias ja monisanainen. Tulos sama. — Uudessa Reinin lehdessä esiintyi usein Lassallen nimi. Sittemminkin olivat Marx ja Lassalle vuorovaikutuksessa kirjevaihdon kautta, joka kuitenkin vähitellen lakkasi jonkin erimielisyyden perustalla. V. 1881 koetti Lassalle saada Marxia Berliiniin suuren lehden toimittajaksi, mutta tuuma raukesi, kun Preussin hallitus ei sallinutkaan Marxin tulla maahan. Pääeroavaisuus oli se, että Marx rakensi tieteelleen todistelunsa pääasiassa oman ajan taloudellisiin todistuskappaleihin, Lassalle taas kaikkien aikain tiedollisin asevarastoihin, filosofian ja juridikan. Marx oli realisti, Lassalle idealisti. Lassalle haki hetkellisiä voittoja ja kuoli ristiriitain murtamana, Marx tähtäsi pitemmälle eikä koskaan joutunut umpimutkaan. Lassallen toiminta on ohimenevä, Marxin työ on pysyvä.

^[1*] Wilhelm Wolff, »kasematti-Wolffiksi» nimitetty, oli ollut »uuden Reinin Lehden» toimituksessa, Marxin »unohtumaton ystävä, rohkea, uskollinen, jalo köyhälistön esitaistelija», kuten Marx lausuu omistaessaan hänelle Kapital-kirjansa.

Suomenkielinen Yrjö Sirola -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto