Julkaistu: 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Kansainvälinen asema ja Neuvostovallan ulkopolitiikka». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 10. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1918
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Toverit! Sekä meidän suoranaiset vihollisemme että valtiot, joiden kanssa me elämme rauhassa ja sovussa, sangen usein ilmaisevat meille tyytymättömyytensä selvien ja julkisten yleiskatsausten johdosta, joita me annamme Venäjän työläisille kansainvälisestä asemasta. Siitä huolimatta minä puhun täysin avoimesti. Meillä ei ole ainoatakaan paperinpalasta, joka hallituksen olisi täytynyt salata, jota se ei olisi voinut julkaista, paitsi sotilaallisista syistä. Jos tämä Neuvostohallituksen julkinen toimintatapa ei jotakuta miellytä, niin emme me ole siihen syypäät. Meillä ei ole mitään salaamista, mutta jos se ei jotakuta miellytä, niin emme me ole vastuunalaiset siitä, että on asioita, joita joku olisi tahtonut kansansa kasvojen edessä salata.
Neuvostohallitus, joka, ollen työläishallitus, ei pyri mihinkään voittoon toisten kansojen kustannuksella, joka sosialistisena hallituksena suojelee kansainvälisen proletariaatin yhteisiä etuja, on velvollinen sanomaan täyden totuuden asemasta, sillä siinä on sen voiman tae, siten se poistaa kaikki väärinkäsitykset, joita voisi syntyä sen ja koko maailman työmiesveljien joukkojen välillä, joilta neuvostopolitiikan todellisen ajatuksen peittää ei ainoastaan sodan verinen usva, vaan myöskin porvarillisen parjauksen likainen sade.
Kuusi kuukautta on kulunut Brestin sopimuksen solmiamisesta ja katso, missä asemassa me nyt olemme. Toiselta puolen Neuvostojen Toimeenpaneva Keskuskomitea eilen vahvisti uuden sopimuksen, joka solmittiin Saksan kanssa Berlinissä, Brestin sopimuksen täydentämisestä. Toiselta puolen me olemme pakoitetut ponnistamaan kaikki voimamme julkisessa taistelussa englantilaisia, ranskalaisia, amerikalaisia ja japanilaisia imperialisteja vastaan. Tämä asema antaa vastustajillemme, etupäässä Englannin, Ranskan, Amerikan ja Japanin kapitalisteille, aiheen huutaa koko maailmalle, että me olemme myyneet itsemme Saksan imperialismille, että me nyt olemme solmineet uuden sopimuksen, joka tekee meidät aseiksi Saksan imperialismin taistelussa entisten liittolaistemme imperialisteja vastaan, ja että me, jotka olemme kehottaneet koko maailman työläisiä taistelemaan kaiken maailman imperialisteja vastaan, että me nyt itse olemme yhden imperialistisen leirin osana. On selvää, miksi ranskalaisen ja englantilaisen kapitaalin edustajat tätä huutavat. Tällä he tahtovat peittää Venäjän kimppuun hyökkäyksensä rikollisen luonteen, tahtovat siroitella hiekkaa Ranskan, Englannin ja Amerikan työläisten silmiin, etteivät he nousisi meitä suojelemaan. Lyhyt aseman yleiskatsaus, jonka teen, osoittaa miten turhia ja valheellisia ovat kaikki nämä syytökset. Tämä yleiskatsaus osoittaa teille, että meidän suhteemme Saksaan on suhde kahteen samanlaisen imperialistisen järjestelmän leiriin, järjestelmän, johon nähden me joka tapauksessa olemme verellään maksava uhri, ja vero maailman kapitaalille.
Millainen oli asema silloin, kun Neuvostohallitus lähetti meidät, edustajansa, Brest-Litowskiin? Te muistatte, että lokakuun vallankumouksen ensimäisenä askeleena oli julistus koko maailman työläisille, että he nousisivat taisteluun sortajiaan vastaan, jotta lopetettaisiin kansainvälinen sota. Meillä oli oikeus kääntyä mailman työläisten puoleen näin julkisesti kehottaen, sillä Venäjän työmiehet mursivat porvariston kahleet. He rikkoivat vanhat sopimukset, jotka tsaarilaisuus ja porvaristo olivat sopineet. Te muistatte, millaisen vastakaiun herätti koko Europftn työväenluokassa meidän hallituksemme julistus, Neuvostohallituksen ulkopolitiikka, jota johti toveri Trotski.
Eikä ole meidän syymme, etteivät Brestiin saapuneet entisten liittolaiskansojen edustajat, että meidän täytyi silmästä silmään katsoa työväenluokan vanhaa vihollista, Saksan imperialismia. Siitä huolimatta, tietäen, että sota oli lyönyt hajalleen ja tuhonnut meidän armeijamme, Neuvostohallitus kuitenkin pani kortille kaikki täyttääkseen kansainvälisen velvollisuutensa. Viimeiseen hetkeen asti se antoi kehoituksiaan Saksan ja Itävallan työläisille, se osoitti kaikkien maitten työmiehille, ettemme me tee sovintoa kapitalistien kanssa, ja se johti siihen, että ensi kerran koko olemassaolonsa aikana Saksan työväenluokka nousi Venäjän proletariaatin kehoituksesta, nousi, tehden ensimäisen suurlakon. Mutta sen voimat osottautuivat liian heikoiksi, sillä työväenluokka ei koskaan voita ensi iskulla. Ja vasta sen jälkeen, kuin Saksan imperialismi ojensi Neuvostotasavallan rintaa kohti revolverin, vasta sen jälkeen me allekirjoitimme rauhan, jota meidän edustajamme koko maailman kuullen nimittivät rosvorauhaksi. Brestin rauhan karttaa sanotaan häpeälliseksi. Niin, se on häpeällinen niille, jotka piirsivät sen miekalla. Mutta meidän Brestin politiikastamme ei Neuvostohallituksella ole pienimpiäkään syitä kieltäytyä. Tämä politiikka synnytti sankarillisen taistelun, jota me kävimme lokakuusta helmikuuhun; se kutsui avuksi Saksan ja Itävallan työmiehet, löi aukon yhden imperialistisen leirin muuriin; tämä taistelu, jossa Venäjän työväenluokka otti itselleen uhkarohkean tehtävän, ainoastaan osoittaakseen, ettei se ole imperialismin politiikan osanottaja, herätti Englannin ja Ranskan työväenluokan myötätunnon.
Kun me solmimme Brestin rauhan, tiesimme me varsin hyvin, ettei se anna meille mitään takeita siitä, ettei meitä kuristeta, me tiesimme: ainoastaan tapausten objektiivisesta kulusta riippuu, tuleeko Neuvosto-Venäjä kuristetuiksi vai ei, kaatuuko se taistelussa Saksan imperialismin kuulasta tai entisten liittolaistemme pistimen lävistämänä. Kun saksalainen imperialismi allekirjoitti sopimuksen, jossa sanoo tahtovansa elää rauhassa ja levossa Venäjän kanssa, niin samaan aikaan kuulimme lättiläisten ja virolaisten toveriemme voivotukset, toveriemme, joita ammuttiin sen vuoksi, että he ovat neuvostotyömiehiä. Kun sitten Neuvostojen kokoukseen Brestin rauhan vahvistamisen hetkellä saapui koko maailman mahtavimman pääoman edustajan, Wilsonin sähkösanoma, jossa hän puhui myötätunnosta Venäjää kohtaan, joka taistelee saksalaista väkivaltaa vastaan, — niin samaan aikaan me saimme kuulla Parisin pörssin ja sanomalehdistön ääniä, jotka kirkuivat, että tämä maa, joka on ristiinnaulittu Brest-Litowskin ristillä, täytyy vielä kerran ristiinnaulita, jotta Venäjän kansa maksaisi lainat ja palaisi ranskalais-englantilaisen imperialismin armeijan riveihin. Meillä ei ollut mitään näköhäiriöitä, ei saksalaiseen »rauhan ja sovinnon», eikä amerikalaiseenkaan myötätuntoon nähden. Ja se, että me vielä tänään elämme, emmekä ainoastaan hengitä, vaan vieläpä luottavasti voimme sanoa, että lyömme vihollisemme, se ei ole tapahtunut rauhan ja sovinnon ja myötätuntojen tähden, jotka ovat imperialistisen pääoman sydämeen kätkeytyneinä Venäjän työväen ja talonpoikain vallankumousta varten, vaan ainoastaan sen tähden, että aika tekee työtä apunamme.
Miten sitten kehittyi Saksan politiikka Venäjään nähden tänä aikana? Se on käynyt kahta tietä: vallatuilla alueilla Virossa, Liivinmaalla, jotka reväistiin Neuvostoperheestä, Suomessa, missä työväenluokka voitettiin saksalaisten krenatöörien pistimillä, Ukrainassa, missä saksalainen armeija löi neuvostojoukot, — siellä kaikkialla on saksalainen valtaus merkinnyt vastavallankumouksen täydellistä voittoa. Suomessa, Virossa, Liivinmaalla ja Ukrainassa, kaikkialla on palautettu tilanomistajain isännyys. Talonpojilta otetaan maat, hajotetaan tehdaskomiteat, tehtaat annetaan takaisin kapitalistien käsiin, Neuvostot hävitetään. Saksan impeperialismin voiton vastavallankumouksellinen ajatus on siellä jokaiselle järkeen menevä, siellä se on ehdottoman selvä.
Mitä tulee Keski-Venäjään, niin sitä ei saksalainen imperialismi vallannut sentähden, että saksalaiset upseeritkin ymmärsivät tämän tehtävän olevan vaikean, ja he ajattelivat, — sen voi päättää heidän toimistaan, lukea kuin paperilta, — että vallattuaan osan Pohjois-Venäjää Pietarin läheisille teille asti, vallattuaan Suomen, vallattuaan Ukrainan etelässä, he sillä tavoin, ympäröityään joka puolelta Keski-Venäjän, voivat myöskin välttämättömyyden vaatiessa sulkea tämän renkaan. Saksan hallitus ei tietystikään koskaan ole ilmoittanut näistä aikomuksistaan, kenties ei sillä ollutkaan, mutta me näemme sen, mitä osoittaa maantieteellinen kartta ja sotapuolueen toiminta.
Mutta niin on mennyt kuusi kuukautta eikä tätä rengasta ole suljettu. Miksei? Siihen on objektiiviset syynsä, jotka minä avoimesti sanon, vaikka meitä syytetään siitä, että me, niin sanoakseni, rasvasta riivaannumme, kun puhumme siitä avoimesti. Mutta poliittinen taistelu ei ole kansanjoukoilta suljettu kartta, ja me olemme aina pitäneet tehtävinämme selittää historian karttaa sille, joika sitä ei vielä ymmärrä, ja nyt ilman vähintäkään aikomusta härnätä ketään, tulee meidän todeta tosiasiat, jotta työtätekevä kansa pääsisi selville tilanteesta.
Ukrainaan Saksan ja Itävallan hallitukset menivät juhlallisesti huutaen, että tämä on rauha Ukrainan kanssa, leipärauha, että se antaa Saksalle ja Itävallalle leipää, että he lähettävät sinne sotamiehiä elätettäväksi. Tätä nykyä Saksalla ja Itävallalla on Ukrainassa yli 10 armeijakuntaa. Mutta jos te kysytte sotamiehiltä, haluavatko he edelleen olla siellä ruokittavina, niin he vastaavat, että he mielihyvin kieltäytyvät tuosta elätettävänä olostaan. Tietysti he saavat parempaa ruokaa kuin Saksassa, mutta heidän tulee voittaa talonpoikaisjoukkojen vastarinta, jotka nyt ovat tulleet ymmärtämään: meni Neuvostohallitus, meni myös maa talonpoikain käsistä. Nämä joukot taistelevat nyt maansa puolesta, kaikkien vallankumouksen saavutusten puolesta, ja Ukrainan liikettä suurentelematta voidaan varmasti sanoa, ettei kukaan Saksassa odottanut, että asiat saavat sellaisen käänteen.
Kun Trotski Brest-Litowskissa henkilökohtaisessa keskustelussa ennusti tätä kreivi Cerninille, Itävallan ministerille, niin kreivi Cernin hymyillen sanoi, että häntä ei peloita. On ymmärrettävää, ettei Saksa, Bismarckin sanojen mukaan, pelkää ketään, paitsi jumalaa, mutta tosiasiat täytyy ottaa lukuun. Saksan sotilaspiirit eivät kovinkaan paljoa ymmärrä sosialismin kysymyksistä ja työväen taistelusta, mutta nekin ovat käsittäneet Ukrainasta saadun kokemuksen nojalla, että koko Venäjän valtaaminen vaatii vähintäin 20 armeijakuntaa. Se vaatisi miljoonia miehiä. Eräs hyvin tunnettu Saksan diplomatian edustaja sanoi minulle yksityisessä keskustelussa: »Niin, me tiedämme, että Pietarin ja Moskovan olisi voinut ottaa yhdellä armeijakunnalla, mutta niiden pitäminen olisi vaatinut enemmän vaivaa». Minä sangen pahoin epäilen tätä yhtä armeijakuntaa, jonka olisi pitänyt valloittaa Pietari ja Moskova, mutta mitä tulee vastaisiin »vaikeuksiin», niin siinä suhteessa diplomaatti oli varsin oikeassa.
Ja jälleen me toteamme yksinkertaisen tosiasian: Saksan imperialismin edustajat käsittävät, että me emme ole Ukrainan rada, että venäläiset työmiehet ja talonpojat tulevat taistelemaan viimeiseen veripisaraan asti, jos heiltä aijotaan riistää vallankumouksen saavutukset, että se ei ole ulkoilmakokouksen lauseparsi, ja että jos meidät kukistetaankin, niin on meidän kanssamme vaikea tulla toimeen, sillä silloin täytyisi joka kylään, joka tehtaaseen asettaa sotilaita. Avoimesti, selvästi ja tarkasti me lausumme, että Saksan imperialismin kannalta katsoen olisi ollut seikkailua käydä julkisesti taistellen venäläisten työläisten ja talonpoikain kimppuun, ja siitä on Saksan hallituskin tietoinen.
On vielä muitakin syitä, joiden vuoksi me uskomme elävämme rauhassa Saksan kanssa. Silloin kuin Saksan hallitus saneli Venäjän työmiehille häpeällisen ryöstö- ja valtausrauhan, niin silloin myöskin ne porvariston edustajat, jotka Saksassa säikähtivät tätä rauhaa, tietäen, että se kylvää vihamielisyyttä ja synnyttää vihaa Venäjän kansassa Saksaa kohtaa, lohduttivat hekin itseään sillä, että: antaahan se meille kuitenkin voiton lännessä, kun me otamme idästä pois miljoonaiset sotajoukot ja työnnämme ne Parisia vastaan, kun me murskaamme ranskalais-englantilaisen armeijan, me tulemme voittajiksi, eikä meitä silloin peloita Venäjän kansan tunteet.
Saksa vei huomattavan osan joukkojaan itäiseltä rintamalta ja sen kenraalit tarkkaan ilmoittivat: heinäkuussa, elokuussa me voitamme. Mutta, toverit, voittoa läntisellä rintamalla ei ole. Saksalaisten sotajoukkojen ei onnistunut läntisellä rintamalla lyödä ranskalaisia ja englantilaisia armeijoita; niiden ei ainoastaan ollut onnistumatta niitä lyödä, vaan vieläpä Saksan armeijalle ovat viimeiset taistelut päättyneet vastoinkäymisiin, kuten suuri sotapäällikkö Ludendorff on avoimesti lausunut.
Sodassa on menestyksensä ja tappionsa, mutta tällä tappiolla on erikoinen luonteensa, se ei avaa mahdollisuutta vastaisiin menestyksiin. Jos me, toverit, olemme joutuneet tappiolle jossain taistelussa, niin meidät on voitettu sen vuoksi, että me emme olleet koonneet kylliksi voimia, mutta me tiedämme, että uusia voimia tulee ja sentähden eivät meitä vastoinkäymiset peloita. Mutta mitä uusia voimia voi enää vastaisuudessa Saksa odottaa? Itäiseltä rintamalta se on jo ottanut voimansa. Miltä rintamalta se vielä voi voimiaan vapauttaa? Mutta tällä aikaa amerikalainen pääoma, joka kapitalististen rosvoustarkoitusten tähden syöksi Amerikan kansan tähän sotaan, luo uusia monimiljoonaisia armeijoita. Aluksi Saksan imperialistit nauroivat: »Miten he kuljettavat nämä armeijat yli meren, kun meidän sukellusveneemme tuhoavat kuljetuslaivat?» — Nyt on kuitenkin miljoona amerikalaisia sotilaita, saksalaisten tietojen mukaan, Ranskan rintamalla, ja jos ei Saksa voita tänä vuonna, niin ensi vuonna sillä on vastassaan kaksi miljoonaa amerikalaista sotilasta, eivätkä amerikalaisen armeijan laajentamismahdollisuudet ole tällä vielä tyhjiin ammennetut.
Tietysti me emme tahdo saada aikaan sellaista vaikutelmaa, minkä antaa tässä suhteessa innokas liittolaisten sanomalehdistö, joka sanoo kansoilleen: huomenna me olemme Berlinissä. Me emme tahdo luoda sitä valheellista kuvaa, että saksalainen imperialismi olisi murhattu, että sen loppu on lähellä. Sitä me emme vakuuta, koska niin suunnattoman suuri elimistö, kuin on Saksan kapitalismi, ei murskaannu yhdellä iskulla. On hyvin mahdollista, että jos työväenjoukot eivät astu historian näyttämölle itsenäisenä tekijänä, niin voi sota jatkua vielä kaksi kolme vuotta ja päättyä Europan, Englannin ja Amerikan työläisten tuhoamiseen; on mahdollista, että se päättyy, kuten italialainen historioitsija Ferrero on sanonut, siten, että voittaja kaatuu kuolleena voitetun ruumiin päälle.
Mutta nimenomaan sodan jatkamisen tähden muodostuu uusia tekijöitä. Saksan sotaministeri, kenraali von Stein, ilmoitti näinä päivinä, että Berlinissä levitetään huhuja saksalaisten tavattomista tappioista ja että siitä vahingoniloisesti kerrotaan. Mitä se merkitsee, toverit? Voitokkaassa maassa, joka on sanellut sellaisen rauhan kuin Brest-Litowskin rauha, ei työläis- vaan porvaripiireissä vahingoniloisesti yhdytään juoruihin tavattomista saksalaisten tappioista. Se todistaa ennenkuulumatonta sotaan väsymistä! Alkaa sen yhtenäisen voitokkaan mielialan psykologinen hajaantuminen, mielialan, joka oli vallalla pienporvariston kesken ja pidätti työväenluokkaa, ehdottomasti eristäen sen. Alkaa psykologinen murros, joka jouduttaa saksalaisten työmiesten taistelua kansojen rauhan puolesta; ja me olemme vakuutetut — jouduttaa sitä, ei Saksan kansan ja työväenjoukkojen vahingoksi, vaan Saksan ja koko maailman kansanjoukkojen hyödyksi.
Sillä silloin kun Saksan työläiset lähtevät liikkeelle, kun alkaa heidän mahtavan voimakas liikkeensä yleisen demokratisen rauhan puolesta, silloin putoaa kansainvälisen proletariaatin hartioilta sellaisen rauhan pelko, jonka saneli Venäjän työväenluokalle Saksan hallitus, ja silloin lähtee liikkeelle taisteluun koko kansainvälinen proletariaatti. Me olemme vakuutetut siitä, että tämä psykologinen murros Saksassa tulee olemaan mahtavan vallankumouksellisen liikkeen syntymisen alkuna koko Europassa. Toverit, jotka tulevat etelästä, kieltävät meitä hätäilemästä, sillä niin pian ei sitä tule. Mutta minä kysyn tovereilta viime helmikuusta: ajattelivatko he Venäjän heikon vallankumouksen alussa, että huomenna kaatuu tsaarilaisuus? Me elämme yllätys ten aikaa, jolloin ei saata sanoa, mitä huominen päivä tuo mukanaan. Yhden seikan me voimme sanoa: luottaen ja rauhallisina me katsomme tulevaisuuteen ja erittäisin mitä Saksaan tulee. Me olemme vakuutetut siitä, että me tulemme elämään rauhassa tämänkin Saksan kapitaalin hallituksen kanssa, siihen asti kun Saksan proletariaatti antaa meille mahdollisuuden alkaa rauhallisen elämän täydellisesti ystävinä, veljellisesti tehden yhteistyötä Saksan kansan kanssa.
Toverit, Saksan hallitus ei meilläkään, Keski-Venäjällä, kerralla löytänyt tarkkaa tietä. Te tiedätte, että alussa meidän täytyi joka päivä törmätä yhteen sen vuoksi, että Saksan hallitus usein suojeli venäläisten kapitalistien etuja saksalaisten kapitalistien edun varjolla. Saksan sanomalehdistössä puhuttiin aivan avoimesti siitä, että kreivi Mirbach kävi valmistavia valmistavia neuvotteluja ei ainoastaan Venäjän hallituksen edustajain vaan myöskin niiden yhteiskunnallisten luokkien kanssa, joihin se ei nojaudu. Meidänkin edustajamme Saksassa ovat valmistavissa neuvotteluissa aivan julkisesti ei ainoastaan Saksan pääesikunnan ja ulkoasiain ministeristön edustajain, vaan myöskin luokkatoveriemme kanssa. Sentähden me emme hermostuneetkaan, kun entisellä maanviljelysministeri Krivosheinilla tai kadeteilla oli kunnia »valmistaa» Saksan lähettilästä. Mutta kaikki tämä osoitti tuota Saksan hallituksen tunnettua tien etsimistä Venäjältä, tien, joka vissien olosuhteiden vallitessa olisi myötävaikuttanut sen järjestyksen syntymiseen, mikä Saksan sanomalehdistön vakuuttelujen mukaan, — joka, kuten tiedetään, puhui pelkän totuuden — saksalaisten tahdosta riippumatta palautettiin Ukrainassa tai Suomessa.
Ja nyt me olemme Saksan kanssa tehneet sopimuksen Brestin sopimuksen täytäntöönpanosta. Nämä uudet sopimukset, jotka alkavat ilmoituksella: »että molemmat hallitukset tahtovat ratkaista riidanalaiset kysymykset ystävällisen sovinnon ja molemminpuolisen lähentymisen hengessä» — nämä sopimukset ainakin lähensivät Saksaa meidän rajoillemme pohjoisessa ja etelässä, ne muodollisesti tunnustivat, että Saksa, joka tähän asti ainoastaan tosiasiallisesti oli vallannut Viron ja Liivinmaan, nyt pitää hallussaan näitä alueita meidän pakollisen sopimuksemme perusteella. Gruusian repäisi Venäjästä patrioottien hallitus, menshevikien hallitus, jotka Brestin rauhan jälkeen kutsuivat meitä pettureiksi, mutta itse kääntyivät Saksan puoleen suojelusta anoen. Saksa tunnusti Gruusian riippumattomuuden. Meidän täytyi ottaa huomioon tosiasia. Kas siinä vielä askel saksalaisen imperialismin »lähentymisestä» meidän kanssamme, sillä onhan selvää, että Gruusia on leikkipallo Saksan käsissä, lähtökohtana keski-aasialaiselle valtauspolitiikalle, johon Saksaa ajaa taistelu elämästä ja kuolemasta Englannin kanssa, taistelu, jota ei kumpikaan puoli, noudattamiensa valtaustarkoitusten vuoksi, pysty lopettamaan edes kapitalistisen sopimuksen rauhalla. Mutta vahvistaessaan omikseen nämä uudet palaset Venäjästä, antaa Saksa meille samalla oikeuden Itämeren satamain vapaaseen käyttämiseen, antaa tarkkoja demarkatsionilinjoja, sttoutuu olemaan kannattamatta eri kenraalien, Krasnovien, niin sanottua itsenäisyysliikettä, kenraalien, jotka tulevat itsenäisiksi ainoastaan silloin, kun heidän taskuissaan on saksalaista tai ranskalaista rahaa. Nämä osittaiset myönnytykset peittävät viikunanlehdellä sitä sopimusta, joka ei ole mikään muu kuin sopimus Brestin rauhan täytäntöönpanosta. Suurin saksalainen myönnytys on oikeuden antaminen meille Itämeren maakuntien satamain vapaaseen käyttämiseen, oikeudet vapaisiin satamiin. Mutta, nämä myönnytykset oli Saksan hallitus valmis antamaan meille jo Brest-Litowskissakin. Ja yleensä: Jos ihmisen, jolta on otettu pois osa maatilastaan, sallitaan käyttää tietä, joka johtaa tämän maatilan ylitse, niin ei tämä hyvätyö muuta entistä tekoa, jota ei kukaan nimitä hyväksi työksi. Uusi poliittinen sopimus ei muuta saksalais-venäläisten sopimusten luonnetta, jotka ovat määritellyt Brestin rauhassa. Sopimuksen lauseparret ovat ristiriidassa sen poliittisen osan sisällön kanssa.
Tätä todistaa vielä enemmän sopimuksen raha-asiallinen osa. Meidän tulee maksaa viisi miljaardia markkaa siitä, että meidän sotavangeillemme, joiden riistämistä nyt harjoittaa huomattava osa Saksan teollisuudesta, näiden neljän vuoden kuluessa annettiin palanen leipää. Meidän täytyy maksaa siitä, että saksalaiset kapitalistit kärsivät tsaarilaisen lainlaadinnan johdosta tappioita, mutta ne suunnattomat tappiot, joita Venäjän kansalle on aiheutettu vieläpä Brestin rauhan sopimuksen jälkeenkin, ne eivät kuulu laskuun, — päinvastaisessa tapauksessa ei meidän olisi tarvinnut maksaa veroa Saksalle, vaan siltä saada korvaus tappioista. Mutta olipa raha-asiallinen sopimus miten ankara tahansa, sisältää se kuitenkin yhden meille sangen tärkeän määräyksen. Tähän saakka saattoi Saksa sekaantua meidän yhteiskunnalliseen lainlaadintaamme suojellen Saksan alamaisten etuja. Jos me kansallisliitomme tehtaan, niin heti ilmestyi saksalaisten viranomaisten edustaja ja ilmoitti meille: »anteeksi, tässä tehtaassa ovat myös saksalaisten kapitalistien edut kysymyksessä, olkaa hyvät, älkää häiritkö heitä». On helposti ymmärrettävää, että tämä myötävaikutti joka päivä yhä uusien ja uusien saksalaisten osakkaiden ilmestymiseen venäläiseen teollisuuteen, ja että sillä tavoin voitiin odottaa puolien venäläisten tehtaiden panssaroitumista kansallistuttamista vastaan. Nyt on tehty loppu. Tuohon viiden miljaardin summaan, jonka me maksamme, sisältyy jo saksalaisen piäoman osuuden suoritus 28 p:ään kesäkuuta kansallistetun teollisuuden, s.o. Venäjän teollisuuden kaikilla tärkeimmillä aloilla. Meidän ei tarvitse tehdä tiliä jokaisen saksalaisen kapitalistin tai venäläisten kapitalistien kanssa, jotka kätkeytyvät saksalaisen toiminimen suojaan. Tällä ei ole ainoastaan suuri taloudellinen, vaan myöskin poliittinen merkitys. Sekaantuessaan taloudelliseen elämäämme, ottaen huostaansa venäläisten kapitalistien etujen suojelemisen, olisi Saksan hallituksesta tullut Venäjän vastavallankumouksen keskus ja silloin ei mistään rauhasta olisi voinut olla puhettakaan. Kun Venäjälle saapui Saksan lähetystö, odotti Venäjän porvaristo sen näyttelevän nimenomaan tätä osaa. Te muistatte tämän saksalaisuuden, joka kukoisti venäläisten porvarien sydämissä, silloin kun kukkivat ruusut, lauloi satakieli ja silloin kun meidän täytyi joka päivä Ulkoasiain Komissariaatissa nähdä saksalaisten seläntakana, Saksan edustajan suojelemina, vanhoja tuttujamme — venäläisiä porvareita. Mutta huolimatta siitä syvästä myötätunnosta, jota Saksan porvaristo ja sen sanomalehdistö osoittaa »kärsivää» Venäjän porvaristoa kohtaan, ei se kuitenkaan päättänyt Keski-Venäjällä johdonmukaisesti lähteä tälle tielle. Nähtyään, ettei Saksan hallitus vielä ryhdytään valtaamaan Keski-Venäjää ja että se kieltäytyy Venäjän porvariston etujen suojelemisesta, pelastaen ainoastaan Saksan porvariston edut. Venäjän porvarit uudelleen muuttivat suunnitelmaa, heittäytyivät liittolaisten puolelle, lempi sammui ehtimättä täyteen kukkaansa. Herra Miljukow, joka tahtoi myydä uutta tavaraa — Saksan puolelle kallistumista, jäi ilman tavaraa.
Saksan politiikan kehittymisen kuva Venäjän suhteen osoittaa, ettei tällä politiikalla ole määrättyä suuntaa, että se on kovin ristiriitainen. Saksan imperialismi on olemukseltaan vastavallankumouksellinen. Se on köyhälistön sosialistisen vallankumouksen vihollinen. Tämä sen olemus ilmeni aivan selvästi Suomessa, Itämeren maakunnissa, Valkovenäjällä ja Ukrainassa. Suhteessaan Keski-Venäjään Saksan imperialismin vastavallankumouksellinen olemus ei voinut esiintyä loppuun asti, olosuhteitten pakottamana sen täytyi panna suitset suuhunsa, mutta on selvää, että siinä, missä kaksi sydäntä sykkii yhdessä rinnassa, ei ole sopusointua. Saksan politiikassa — toisella on aivan puhtaasti vastavallankumouksellinen, toisella sovittava suunta, riippuen asemasta rintamalla ja hallitusleiriin kuuluvien ryhmien taistelusta. Tämä synnyttää heikkoutta, alinomaisia selkkauksia, jota emme ole toivomatta ainoastaan me, vaan myöskin Saksa itse. Senjälkeen kun porvaristo jälleen on kallistunut liittolaisten puolelle, tulisi Saksan tietää, että Neuvostovallan kukistuminen merkitsisi sitä, että liittolaiset ja Venäjän porvaristo koettaisivat luoda uuden itäisen rintaman Saksaa vastaan. Nyt me taistelemme tätä mahdollisuutta vastaan, sillä tuo rintama olisi samalla neuvostojen vastainen rintama. Kaikki meidän heikontamisemme, jota auttaa Krasnovien seikkailut ja varsinkin mitä tulee Turkin Kaukaasiassa harjoittamaan ryöstöpolitiikkaan, — ei ainoastaan ole ristiriidassa Britin sopimuksen kanssa, vaan vieläpä se auttaa liittolaisten suunnitelmia, joiden tukeminen ei nähtävästi ole Saksan politiikan tehtävänä.
Kaikki yllämainittu osoittaa, kuinka häpeämätöntä parjausta on liittolaisten sanomalehdistön kirkuminen meidän liitostamme Saksan kanssa ja siitä, että me olemme myyneet itsemme Saksan imperialismille. Työväen valtio, joka taistelee työväenluokan vapauttamisen puolesta, työväen valtio — maailman vallankumouksen etuvartija — ei voi olla minkään imperialismin liittolainen, sillä kaikki imperialismi nojautuu oman maansa työväen joukkojen riistämiseen ja muitten kansojen rosvoamiseen. Liitto vaatisi yhteisten päämäärien olemassaoloa, etujen solidariteettia, mutta sitä ei ole. Se johtaisi yhteisiin sotatoimiin Venäjän alueella, mutta se merkitsisi Neuvostojen hävittämistä. Sillä siellä, missä on olemassa saksalainen sotapäällystö, siellä ei ole tilaa kansanjoukkojen Neuvosto-itsehallinnolle. Sen käsittää Saksan hallitus yhtä hyvin kuin mekin, eikä se milloinkaan ole kehottanut meitä kanssaan liittoon. Me olemme varmat siitä, että se on ollut tekemättä tämän senkin yksinkertaisen syyn vuoksi, että punaisen armeijan yhdessä olo saksalaisen armeijan kanssa ei kaiken todennäköisyyden mukaan olisi ilahuttanut saksalaisten kenraalien silmiä — koska molemmilla armeijoilla on eriväriset liput.
On kylliksi kummallekin maalle, niiden yhteiskunnallisen rakenteen ollessa niin erilaiset, jos kumpikin hallitus käsittää, ettei niillä ole etua toistensa kanssa taisteluun ryhtymisestä, ja että saksalaisten edut, jos niistä puhutaan, eivät vaadi uuden itäisen rintaman muodostamista. Jos tämän ohella molemmat solmivat joitakin kauppasuhteita, niin siinäpä jo ovatkin kaikki todelliset saksalaisvenäläiset edut.
Mitä taas tulevaisuuteen tulee, niin siihen nähden me voimme vedota Bismarck Moltken lauseeseen, joka, pitäen välttämättömänä ranskalais-saksalaista sotaa, ryhtyi siihen v. 1887. Bismarck sanoi silloin, ettei politiikassa saa näytellä kaikki tietävän jumalan osaa. Me puolestamme olemme varsin vakuutetut siitä, että kaikissa maissa työskentelevät kansan syvissä riveissä voimat, jotka pelastavat ihmiskunnan imperialistisen politiikan seurauksista. Sen vuoksi me emme saarnaakaan mihinkään kansaan nähden sodan välttämättömyydestä, ja aseistautumista pidämme ainoastaan suojana niitä vaaroja vastaan, jotka tuhoavat työväen vallankumouksia.
Me tartuimme aseisiin entisiä liittolaisiamme vastaan, ja meiltä kysellään: »eikö olisi voitu tätä välttää, miksi te ette pyrkineet sovintoon liittolaisten kapitaalin kanssa, kuten teitte Saksan suhteen, nähden, että Venäjän vallankumous vielä on eristettynä». Tämän pöydän takana istuva tov. Kamenjew. teidän edustajanne, on elävä todistus siitä, että nämä syytökset eivät mihinkään perustu. Tov. Kamenjewin, jota meidän hallituksemme ei suinkaan lähettänyt Englantiin lihomaan, piti sanoa Englannin kapitaalille aivan samaa kuin sanomme saksalaiselle kapitaalille: »Europan työläiset eivät ole vielä tehneet vallankumousta, me yksin emme voi voittaa koko kapitalistista maailmaa, te olette paljon menettäneet, herrat englantilaiset kapitalistit. Venäjän köyhälistön vallankumouksen tähden, mutta saahan tinkiä, me olemme valmiit myöskin teille jotain antamaan, jotta ette tahtoisi vaan syödä meitä.» Toveri Kamenjewia ei päästetty Englannin hallituksen puheille, ei saanut hän kunniaa edes nähdä sitä, vaikka Balfour kutsui häntä aamiaiselle, kun jo Englannin hallitus antoi määräyksen lähettää hänet pois Englannista. Me sanoimme liittolaisten pääoman edustajille, että me tarvitsemme apua kaikista maista, että puolueeton Venäjä etsii taloudellista apua, ja että me olemme valmiit antamaan takeet kaikista veloista, joita tekisimme maan taloudellista uudestaan luomista varten. Ja, toverit, tämä ei ole salaisuus, oli jo ilmoitettu amerikalaisen everstin Robinsin lähteneen hallituksensa puheille neuvotellakseen tämän ehdotuksen johdosta. Mutta minkätähden Saksa suostui sellaiseen sovittelupolitiikkaan samaan aikaan kuin liittolaiset siitä kieltäytyivät? Saksa pelkää, että sen täytyy viedä voimiaan lännestä taistelemaan vallankumouksellista kansaa vastaan, ja jos sen onnistuu voittaa Neuvostohallitus, niin silloin idässä muodostuu uusi rintama. Liittolaisten suhteen on asianlaita aivan toinen: he nimenomaan tahtovat Venäjän porvariston avulla luoda itäisen rintaman, tästä he toivovat myös sotilaallista etua ja hyötyä ja sen vuoksi he hylkäsivät kaiken sovittelun. Näinä päivinä ilmestyy »Manshester Guardianin» venäläisen kirjeenvaihtajan Filip Preis'in lentokirjanen. Tämä rohkea ja rehellinen englantilainen sanoo aivan avoimesti, että englantilaiset käyvät Venäjän kimppuun kukistaakseen Venäjän vallankumouksen ja muodostaakseen itäisen rintaman.
»Neuvostohallitus pyrkii rauhaan, mutta Ranskan ja Englannin hallitukset koettavat panna sen käteen miekan; se pyysi apua yhteiskunnallista uudistustyötään varten — sille annettiin anarkian apu. Juuri sen vuoksi, että Venäjän työläiset ja talonpojat koettavat luoda uuden järjestyksen maassaan, — Europan hallitukset vapisevat viluissaan ja pyrkivät rikollisine hyökkäyksineen Venäjän kimppuun tuhoamaan tämän uuden järjestyksen ja palauttamaan sen sijalle vanhan. Sillä, jos Neuvostohallitus pääsee voitolle, tekee se kerta kaikkiaan ainaiseksi lopun rosvouksesta, jota yhteiskunnan loiset harjoittavat, ja lakaisee pois ne, jotka lihovat sodasta. Lontoon ja Pariisin rahapääoma pyrkii muka pelastamaan Venäjää, mutta todellisuudessa takoo sille uusia kahleita. Suudelkaamme Juudasta, hän koettaa salata ne hopeapenningit, joista hän myi Venäjän kansan!» Mutta Englannin työmiesten tulee saada tietää tästä suuresta rikoksesta ja heidän tulee sanoa Britannian hallitukselle: »Kädet ylös! Kukaan älköön uskaltako koskea Venäjän vallankumoukseen, joka on syntynyt näiden neljän veri- ja kyynelvuoden jälkeen.»
Suloiset liittolaiset ilmoittavat Presin olevan venäläisen ilmapiirin vaikutuksen alaisen, mutta minä lainaan teille otteita artikkelista, joka on ilmestynyt Englannissa ja jonka kirjoittaja on tunnettu englantilainen kirjailija Breilsford, monien ulkopolitiikkaa koskevien teosten tekijä. Kirjoituksessaan hän sanoo, että hyökkäykseen Venäjää vastaan on ryhdytty seuraavista syistä:
»On olemassa muutamia syitä, joiden vuoksi Ranska tahtoo tätä sekaantumista: 1) Jos Japani lähettäisi suuria voimia Venäjälle, silloin olisi Saksan pakko esiintyä niitä vastaan. Ja tämä heikottaisi hyökkäystä lännessä. Tässä todisteessa ei kiinnitetä huomiota etäisyyteen, aikaan eikä epäjärjestyksellisyyteen Venäjällä eikä myöskään Japanin haluttomuuteen käyttää suuria voimia. Mutta Ranska, päinvastoin, toivoo näin menetellen 'uudistavansa itäisen rintaman'. 2) Siperian valtaaminen merkitsisi maatilain, maan ja mineraalien saantia, mikä ainakin osaksi korvaisi Ranskalle mitättömäksi julistetut Venäjän lainat. Tämä nähtävästi onkin pääasiallisin ja tärkein syy. 3) Hajanaista ja alakuloista mielipidettä täytyy edes hetkeksi rauhoittaa, Ranskassa toivotaan Japanin avun loistavista tuloksista. 4) Ranskan keskiluokkaa hymyilyttää ajatellessaan sosiaalisen vallankumouksen hävittämistä ja bolshevikkien rankaisemista. Ja kaiken tämän vuoksi on Japaanin sekaantumisen ajatus Ranskassa hyvin kansanomainen.»
Tällä todistelulla pitäisi, nähtävästi, olla arvonsa myöskin maailman silmien edessä. Niinpä me näemmekin, jos otetaan huomioon todellinen asema, ettei meitä toistaiseksi Saksan taholta uhkaa suoranainen vaara. Toiselta puolen liittolaiset jo hyökkäävät meitä vastaan. Miten se uhkaa meitä? Jokaisessa taistelussa on vaarallista väheksyä vihollisen voimia. Parempi on paljoksua, kuin väheksyä, mutta tätä ei tarvitse sanoa Venäjän työmiehelle, joka käsittää minkälainen voima on englantilaisen, ameriikalaisen ja japanilaisen pääoman käsissä. Mutta sittenkin voimme me, välttäen vihollisen voimien väheksymistä, katsoa rohkeasti tulevaisuuteen. Meitä uhkaa hyökkäys Arkangelista Vologdaan ja Vjatkaan, mutta se on kaukaisen tulevaisuuden aikainen uhka. Pian jäätyy Vienanmeri, ja Englanti voi lähettää sotajoukkojaan ainoastaan Muurmanin rautatietä pitkin, joka on rakennettu rahkasuohon. Ollen niin vaikeassa asemassa Vienanmerellä, täytyy englantilaisten ajatella vain sotajoukkojensa elättämistä eikä näden lisäämistä. Sitäpaitsi Vienanmerelle johdavalla reitillä toimivat saksalaiset sukellusveneet. Ne 15,000 sotamiestä, mitkä liittolaisilla on Muurmannilla, eivät meitä nahkoineen syö. Tunnnettu englantilainen sotakirjailija eversti Reppington nimittääkin erikoisesti englantilaisten hyökkäystä pohjoisesta käsin — seikkailuksi. Mitä taas itään tulee, niin perustuvat meidän toiveemme siihen, että ennenkuin liittolaisten onnistuu voittaa kaikki sisäiset kahnaukset, joita on Amerikan ja Japanin välillä, ennenkuin he saavat vapaat kädet toimia, me lyömme tshekki-slovakit. Tämän ottavat englantilaisetkin lukuun, ja tuossa meille vihamielisimmässä lehdessä, »Daily Mail», on luettavanamme kirjeenvaihtaja Falkin artikkeli. Tämä kirjoittaa 9 p. elok. seuraavaa:
»En täyttäisi velvollisuuttani, jos salaisin pessimismini niihin keinoihin nähden, joilla toteutetaan sekaantumista. Aikoa niillä voimilla, joita nyt on käytettävänä, suorittaa tämä tehtävä, jonka onnistuminen riippuu pääasiallisesti toiminnan nopeudesta, se merkitsee suorastaan menoa häviötä kohti. Kauniit sanat eivät valitettavasti hävitä vihollista, joka taistelee tshekki-slovakkeja vastaan. Me oletimme liittolaisten käsittävän sen avun suuruuden, mikä heidän tulee lähettää tshekki-slovakeille, mutta liittolaisten todelliset sotatoimet Siperiassa ovat perin mitättömät siihen verraten, mikä on välttämätöntä. Tshekki-slovakkien paikallinen johtaja Gira ilmoitti minulle: 'Meidän voimamme ovat huomattavasti pienentyneet alituisissa taisteluissa lukumäärältään meidän voimiamme suurempien voimien kanssa ja tautien vuoksi. Me vähitellen heikkonemme, mutta vihollinen joka päivä vahvistuu ja jokainen vitkastelun päivä auttaa sitä. Huonosti aseistetut ja ampumatarpeiden puutteessa olevat sotajoukkomme eivät voi kestää kuutta talvisotatoimien alkamiseen jälellä olevaa viikkoa. Niillä ei ole elintarpeita, ei vaatteita, ei ampumatarpeita ja säälimättömän vihollisen piirittämättä ne menehtyvät. Meidän joukoillamme Vladivostokissa ei ole ratsuväkeä, tykistöä, kranaatteja, vaatteita eikä lentokoneita, kun taas vihollinen on varustettu kaikella. Aikaisemmin olisivat muutamat divisionat voineet pelastaa aseman, mutta nyt tarvitaan sangen suuria voimia. Kaksi sotaliikettä on välttämätöntä, mutta saapuvat lisäjoukot tuskin riittävät yhteenkään.'»
Työmiehille kannattaa lukea tämä, jotta he tietäisivät, että silloin kun me sanomme: älkää hellittäkö, niin me suoriudumme liittolaisista, ettei se ole agitatsioni-lauseparsi, vaan tilanteen tuntemiseen perustuva vakuutus.
Mutta tässä ei vielä ole kaikki. Mihin oli perustettu liittolaisten koko Siperian politiikka? Pelkkään petokseen. He lupasivat antaa Siperian talonpojalle tehdastavaroita ja kaikkea muuta. Politiikkansa kylttinä he käyttivät es-rrien hallitusta Omskissa. Mutta sen täytyi erota, kun huomattiin, ettei siinä ollutkaan kunnon miehiä, ja ettei ole työskentelemistä yhdessä lörpöttelijäin kanssa, jotka tahtoivat hirttää työläisiä ja samalla aikaa seurustelivat heidän kanssaan kokouksissa. Tshekki-slovakit sanoivat: jos me tahdomme selviytyä työmiehistä, niin tästä on aljettava, mutta te menettelette kuin Kerenski. Ja he ajoivat heidät tiehensä. Vladivostokissa on es-errä-menshevikiläinen hallitus, mutta vaunussaan Harbinissa istuu myös kenraali Horvat, joka hänkin on olevinaan hallitus. Hänellä ei ole mitään voimia, mutta hänen tukenaan ovat Gutshkov ja venäläinen pääoma sekä liittolaisten lähettiläät Pekingissä. Horvat vaatii Vladivostokissa olevan hallituksen erottamista sentähden että eihän lörpöttelijäin kanssa voi vakavasti toimia.
On varmaa, että loppujen lopuksi »liittolaiset» antavat Horvatille etusijan es-errien rinnalla. Ja sitä mukaa, kun he laskevat talonpojan kimppuun vanhoja tsaarilaisia koiria ja kaikenlaisia seikkailijoita, tulee heidän pakko taistella ei ainoastaan bolshevikeja, vaan myöskin kaikkien siellä kasvavien vallankumouksellisten voimien kanssa. Siellä on sotavankeja, joita liittolaisten sanomalehdistö kuvaa saksalaisuuden avuksi. Näiden »yltiösaksalaisten» sotavankien päämiehenä on räätäli Manin Pragin kaupungista, Pragin sosialistisen nuorisoliiton johtaja. Hän joutui meidän vangiksemme ja johtaa nyt internatsionalistisotilaita. Nämä sotavangit ovat niin paljon »yltiösaksalaisia», että Saksan hallituksen täytyi heidän vuokseen lähettää meille uhkaavia nootteja: »Kuinka te sallitte sotavankien taluttavan saksalaisia ja itävaltalaisia upseereja pitkin kaupunkia, otettuaan heiltä olkalaput ja uhkaavan heitä.» Kas nämä »yltiösaksalaiset» liittyivät työmiehiin ja talonpoikiin, ja me voimme olla vakuutettuja siitä, etteivät he antaudu, sillä he tietävät, ettei tässä taistelussa saada armoa eikä saa antaa armoa.
Samaan aikaan kuin ristiriitaisuudet Siperian vastavallankumouksen leirissä kasvavat, meillä järjestyy työläisten ja talonpoikien puna-armeija. Sen osastojen oli usein pakko perääntyä, mutta meidän tulee muistaa, että koko Neuvosto-Venäjä tähän asti on perääntynyt maailman kapitalismin edessä, että meidän armeijamme on riittämättömästi varustettu, että se on riittämättömästi harjaantunut sota-asioihin, että se käy koulua vain taistelussa. Jos voitiin pitää sangen epäiltävänä sitä, voiko tov. Trotski kaikkine tarmoineen ja hänen apulaisensa, muodostaa Neuvosto-armeijaa rauhan tilassa oltaessa, — niin on aivan varmaa taas se, että meidän toverimme puna-armeijalaiset taistelussa oppivat käyttämään aseita ja voittamaan vihollisensa. Ranskan vallankumouksen armeija, josta me muistamme vain legentoja, kuinka se ajoi takaa feodaalikuninkaita koko Europassa, — tämä armeija kahden vuoden arkana perääntyi, kunnes se oppi voittamaan vihollisen. Ja me saamme olla varmat siitä, että meidän Puna-armeijamme ei ole muodostettu huonommasta aineesta, kuin armeijat, jotka lähtivät Parisin esikaupungeista ja ajoivat takaa Europan kuninkaitten vanhoja armeijoita Ranskan vallankumouksen aatteiden puolesta. Me emme ole tottuneet helistelemään aseita, mutta ei sentähden, että me aseita halveksimme — vapautuksen-aseina, me emme ole helistelleet aseita emmekä helistele niitä ainoastaan sen tähden, että me nyt olemme heikkoja, vaan myös sentähden, että kansojen välinen verinen sota ei ole työväenluokan erikoisaseena.
Muodostettuamme Puna-armeijan me sanomme suoraan proletariaatille luottamuksemme siihen, että se suoriutuu vihollisesta. Mutta olipa tämä meidän vakuutuksemme miten perustelematon tahansa, niin uskomme me, että tärkeimpänä aseena voiton saavuttamisessa tulee olemaan se tosiasia, että kaikkien maitten työläiset, myöskin nuo onnettomat, petkutetut ja itsensä myyneet tshekki-slovakit, käsittävät etujensa vaativan kansainvälisten proletaari joukkojen liittymistä Venäjän vallankumouksen ympärille eikä sitä vastaan. Ja silloin kun meille sanotaan, että Neuvostohallitus on ainoastaan väliaikainen, kun meiltä kysytään, kuinka voi sellaisessa maassa kuin Venäjä, kestää Neuvostohallitus, me vastaamme: kaikki on väliaikaista, mutta kysymys on siitä, kenen puolesta aika nyt tekee työtä. Kysymys on siitä,tuleeko nyt työväenluokan kostonpäivä nelivuotisesta verisestä sodasta, kyynelistä, verestä, noista suunnattomista työväenluokan kiduttavia kärsimyksistä, vai päinvastoinko, onko tulossa sellainen päivä, jona työläisainekset kokoontuvat porvariston ympärille, huutaen: »eläköön kansojen sota». Me olemme vakuutetut siitä, että koittaa kansojen nousun päivä, koittaa päivä, jolloin työväenluokka käsittää, jollei järjellään, niin sydämellään, että imperialistisesta sodasta on tehtävä loppu, eikä lopetettava sitä niin, että tulee aseellinen rauha, jonka jälkeen syttyy uusi sota, ei, niin se on lopetettava, jotta hajoavat sen yhteiskunnan perusteet, joka on synnyttänyt tämän sodan, jotta tulee luoduksi sellainen järjestys, jonka vallitessa ensikerran ihmiskunnan historian aikana ihminen ihmistä kohtaan lakkaa olemasta susi. Senpä vuoksi me voimmekin, esittäessämme yleiskatsauksen Venäjän kansainvälisestä asemasta, huolimatta liittolaisten hyökkäyksestä, varmuudella sanoa, että meidän asemamme tästä uudesta sodasta huolimatta on paljon parempi nyt, kuin se oli kuusi kuukautta takaperin. Me olemme lähempänä voittoa, me piemme näinä kuutena kuukautena vahvistuneet, eikä kukaan enää voi riistää köyhälistön sydämestä Neuvostovallan aatetta. Me voimme nyt vakuuttaa työmiehille, että heistä itsestään riippuu, kestämmekö niin kauan, että kaikkien maiden köyhälistörivit ennättävät avuksemme. Sentähden me lyömme hälytyskelloa ja kutsumme työmiehiä aseisiin, kun me sanomme heille: menkää taisteluun ei menehtymään, vaan voittamaan! — niin ei tämä ole lauseparsi, vaan syvä vakaumus, joka on neuvostopolitiikan olemuksena, ja ilmenee siinä, mikä on mieluista ja mikä on epämieluista, ja niissä myönnytyksissäkin, joita me teemme, ja siinä syvässä luottamuksessa, joka Neuvostohallituksella on Puna-armeijaansa etäisellä rintamalla, missä se oppii puolustamaan Venäjää, ja mistä tahansa Venäjää vaara uhanneekin, puolustamaan sitä kaikkialla.
Neuvosto-Venäjän ulkopolitiikka ei ole voinut Brestin rauhan jälkeisenä ajanjaksona synnyttää Europan proletariaatin eturiveissä sitä ihastusta, minkä synnytti lokakuun ja maaliskuun välisen ajan politiikka. Silloin me kävimme auki levitetyin lipuin koko kapitalistista maailmaa vastaan, julistaen maailman vallankumouksen tunnuslauseita. Brestistä »liittolaisten» hyökkäämishetkeen asti meidän politiikkamme oli perääntymistä, se oli luovimispolitiikkaa, joka luonnollisestikaan ei voinut ihastuttaa tuon politiikan johtajia, eikä muiden maiden sosialisteja. Perääntyvä on vähemmin lohdullinen nähdä kuin hyökkäävä. Venäjän työmiehet, eturintaman miehetkin, köyhälistön taistelukuntoisimmatkin rivit, käsittivät tämän politiikan, niin, he sen määräsivätkin maaliskuun päivinä, jolloin ratkaistiin kysymys sodasta ja rauhasta Saksan kanssa. Ei kukaan, joka otti osaa silloiseen mielipidetaisteluun, epäile, ettei vastustus Brestin rauhan allekirjoittamista vastaan ollut kohtaamatta myötätuntoa työväenjoukoissa, jotka verettöminä päättivät parannella haavojaan maan sosialistisella uudestirakentamisella, ollen varmasti vakuutettuja siitä, että ajan pitkään yhteiskunnalliset muutokset Europassa muodostavat venäläis-saksalaisen rintaman sijaan kansainvälisen vallankumouksen ja vastavallankumouksen eturintaman.
Venäjän työväen joukot, ollen mitä läheisimmässä yhteydessä kommunistisen hallituksen kanssa, ymmärsivät Neuvostohallituksen jokaisen askeleen ja hyväksyivät myöskin ne myönnytykset, joita tehdessä heidän sydämensä vuoti verta.
He, joiden hengitystä on Neuvostohallitus, tunsivat sen sydämen sykinnän ja sen aivojen työskentelyn, he tiesivät, että se perääntyy, mutta ei antaudu, että se, jos ei muu auta, menehtyy, mutta ei antaudu imperialististen etujen aseeksi.
Tämä tulisi kaikkien maiden köyhälistön käsittää ja se käsittääkin sen, vaikka se kenties, kaukana ollen Venäjästä, ei ymmärräkään jokaista askelta. Meidän heikkoutemme, meidän perääntymisemme, eikö se ole juuri tuloksena heidän heikkoudestaan, heidän taistelunsa kehittymisen hitaasta temposta ja eikö juuri se tee meitä väliaikaisesti eristetyksi Europassa. Me emme heitä siitä syyttele, etteivät he vielä ole ennättäneet voittamaan porvaristoaan, sillä me tiedämme työväen taistelun kehityksen nopeuden riippuvan oleellisista ehdoista eikä ainoastaan eturintaman miesten tahdosta. Mutta heidän tulee tietää, ettei meidänkään politiikkamme riipu ainoastaan meidän tahdostamme ja meidän miehuudestamme, jota meidän ei ollenkaan tarvitse todistaa. Jos Bernsteinit ja Kautskyt, nuo työväenluokan hengen sammuttajat, heikontavatkin näiden joukkojen luottamusta meihin, antaen näiden joukkojen ymmärtää, että me muka alistumme Saksan imperialismille, niin voimme me heihin nähden halveksuen sanoa: eivätkö juuri nämä sosialismin kuolleet ruumiit vuosia varronneet, ennenkuin vihdoin viimein surkuteltavin sanoin päättivät kiintyä Saksan imperialismia vastaan; eivätkö he tähän päivään asti, sodan viidenteen vuoteen asti, ole olleet astumatta ulos anti-imperialistisen kreivillisyyden piiristä, ja tokkohan he tuottavat vahinkoa Saksan imperialismille pelkällä paperiannoksella. Me olemme varmasti vakuuteut siitä, että Europan työmies meitä ymmärtää, sillä meidän puolestamme puhuu jo kymmenen sosialistista vallankumouskuukautta, joiden aikana riippumatta siitä hyökkäsimmeku me yleensä yleismaailmallisen pääoman kimppuun tai peräännyimme sen edessä, me ainakin asetimme dynamiittia yleismaailmallisen pääoman rakennuksen alle, jatkaen menestyksellisesti sosialistista valistustyötä, joka ei ainoastaan sanoin, vaan töin, kutsuu taisteluun kaikkien maitten köyhälistön vapauttamisen puolesta.
Se tarmo, jolla Venäjän työväenluokka nousee, lyödäkseen ranskalais-englantilaisen pääoman rivit, jotka hyökäten käyvät työläis-Venäjän kimppuun, osoittaa pahimman verettömyyden ajan jo menneen ohitse. Ken luulee meidän ollessamme pakoitetut puolustautumaan englantilais-ranskalaisten rosvojen hyökkäystä vastaan, heittäytyvän toisen leirin helmaan, hän erehtyy. Ei milloinkaan ole Neuvostohallitus aikonut propter vitam vitae perdere causas, ei milloinkaan se ole aikonut pelastaa vallan ulkomuotoa uhraamalla sen sisällön. Jo silloin kuin me otimme huomioon sen seikan, että lähestyy välien katkeaminen liittolaisten kanssa, me kieltäydyimme ottamasta vastaan saksalaisia joukko-osastoja Neuvosto-Venäjän alueelle. Ja nyt, kun me taistelussa liittolaisia vastaan katsomme vaaraa suoraan silmiin, me, ottaen huomioon toiminnan yhdenmukaisuuden, jota ei saa olla ottamatta lukuun, luotamme ainoastaan omiin voimiimme, järjestämme ja kokoamme ne. Me siirrymme jo aktiivisen puolustuksen ajankohtaan: sitä ei todista ainoastaan rintamain pituus idässä ja pohjoisessa, joilla vertaan vuodattavat sosialistisen Venäjän pojat, vaan myös osaksi Saksan kanssa tehdyt sopimukset, joiden mukaan me maa-alueellisesti perääntyen, sitkeällä taistelulla pääsimme siihen, että meidän sosialistinen työmme varsinaisella Venäjällä on turvattu vieraalta sekaantumiselta.
Sitä mukaa kuin me vahvistumme taistelussa, kapitalistinen maailma käsittää, että työväen vallankumous luo voimia, jotka eivät sallikaan pitää sitä helppona saaliina. Kokoontukoot meidän ympärillemme koko maailman työläiset, tehkööt he kymmenennen osan siitä, niitä jo ovat tehneet Venäjän työläiset, eikä silloin tule uhkaavaksi heille eikä meillekään Europan kapitaali. Siihen asti kuin he eivät sitä ole tehneet, siihen asti kuin he ovat kaukaisena varaväkenä, kansainvälisen työväenluokan etujoukko, Venäjän proletariaatti, pidättää vihollista, voittaahan sitä se ei voi. Venäjän vallankumous saattoi voittaa ainoastaan oman porvaristonsa, mutta maailman kapitalismin voittaa vain kansainvälinen proletariaatti.
K. Radek.
Radekin puheen jälkeen esiintyy vasemmisto-sos.-vallank. Samohvalow, jonka puhe keskittyy kahteen kohtaan, välttämättömyyteen rikkoa Brestin rauha ja toteuttaa käytännössä terrori molempien imperialististen leirien suhteen — saksalaisen ja liittolaisten.
Viimeisen sanan sanoo Radek.
Tov. Samohvalowin mielestä ovat Saksan tekemät myönnytykset tehdyt »kunnon» vasemmisto-sos.-vallank. ansiosta. Mutta ennenkuin määrittelemme kronologisen yhteyden vasem.-sos.-vall. puuhaaman lapsellisen vallankumouksen ja Brestin rauhan parantamisen välillä, muistelemme erästä toista kronologista yhteyttä. Samana päivänä, jolloin vas. sos.-vallank. tekivät murhayrityksen, ei Saksan imperialismia vastaan, kuten he olettivat, vaan Neuvostovaltaa vastaan, johka kohtalo heitä niin huolestuttaa, samana päivänähän Valkokaartilaiset nousivat kapinaan Jaroslavissa. Meillä on todisteita siitä, että tämä kapina pantiin toimeen Vologdassa olleiden liittolaisten lähettiläiden johdolla. Ja herra Noulans, joka lähetti ilmailijoita Jaroslaviin tiedottamaan Arkangelissa tapahtuvasta maihin nousustai tiedotti myöskin, vas.-sos.-vallankumouksellisten pian tapahtuvasta esiintymisestä. Minä en tahdo syyttää vas.sos.-vallankumouksellisten keskuskomiteaa siitä, että heidän esiintymisensä on pantu toimeen englantilais-ranskalaisten hallitusten rahoilla.
Mutta suoriutukoot vas.-sos.-vallankumoukselliset siitä, miten määritellään kronologisia yhteyksiä, miten syntyi suunnitelma panna sanottuna hetkenä toimeen murhayritys kreivi Mirbachia ja Neuvostovaltaa vastaan, ja minä olen vakuutettu, että he tämän jälkeen lakkaavat puuhaamasta kronologian kanssa ja sanovat, kuten rehelliset miehet ainakin: me olimme liittolaiskapitalistien leikkipallona ja astuimme pois näyttämöltä oppiaksemme poliittista toimintaa.
Käykäämme sitten itse kysymykseen. Kun osa kommunistisesta puolueesta esiintyi Brestin rauhaa vastaan, oletti se, että Urali ja Volgan varsi on se asema, jolla me voisimme puolustautua Saksaa vastaan. Jos me olisimme alkaneet taistelun Saksaa vastaan silloin kun liittolaiset eivät meidän kimppuumme hyökänneet, olisi siinä ollut poliittista ajatusta. Mutta silloin täytyy jo olla kadottanut kaiken käsityskykynsä, kun ehdottaa taistelun käymistä Saksan kanssa samalla aikaa, jolloin meidän kimppuumme ovat käyneet liittolaiset, kun vihollinen uhkaa pohjoisesta ja idästä, kun me vasta olemme alkaneet koota voimiamme. Tietysti voi vallankumouksellinen luokka joutua asemaan, jossa sen täytyy taistella tietäen jo ennakolta, ettei voi voittaa; mutta sellaiselta vallankumoukselliselta luokalta täytyy ja etukäteen olla riistetty järkikin. luokalta, joka valittaa, että siltä puuttuu vielä vihollinen lännessä, vaikka sillä se jo on pohjoisessa ja idässä. Kenet pettää vas.-sos.-vallank. puhujain samohvalovilaisuus, muuta kuin itsensä.
Vas.-sos.-vallankumouksellisten puhuja puhui paljon puolueensa sankarillisesta teosta, kreivi Mirbachin murhasta. Mutta englantilais-ranskalaisia imperialisteja he eivät vielä ainakaan ole tappaneet. Minä en suinkaan koeta saada suostumaan heitä sitä tekemäänkään, minä vain totean tosaisian, joka osoittaa, miten vas.-sos.-vallankumoukselliset taistelevat kahdella rintamalla. Kun Helferich saapui, kokoontui meidän puolueen neuvosto, — sanoi vas.-sos.-vallankumouksellinen puhuja (hän ei sanonut tapahtuiko tämä kokouksenpito maan alla salaisesti, mustien kynttiläin valossa) — ja puolueen neuvosto ilmoitti olevansa entisellä katsantokannallaan, ja silloin Helferich säikähti ja lähti pakoon. Mutta jos hän kerta lähti pakoon, niin mistä vastaisista voitoista aijoitte kertoa? Jos vas.-sos.-vallank. puolueen poliittinen tarkoitus on päästä siihen; ettei täällä olisi Saksan lähettilästä, niin sen te voisitte saada aikaan paljon helpompaa keinoa käyttäen.
Samohvalowin esiintyminen oli todellakin hauska esiintyminen tänä meidän traagillisena aikanamme, — mutta siinä oli yksi vakavakin puolensa; yksi vas.-sos.-vallank. puhuja ilmoitti palavan, syvän myötätuntonsa, tuomiten rikollisen murhayrityksen tov. Leniniä vastaan ja vas.-sos.-vallankumauksellisten solidaarisuuden meidän taisteluumme nähden vastavallankumousta vastaan. Mutta heti sen jälkeen toinen vas.-sos.-vallankumouksellisten puhuja ilmoitti, että he tulevat taistelemaan Neuvostohallituksen ulkopolitiikkaa vastaan. Mitä tämä taistelu käytännössä oikeastaan on? Se on yritys saada Saksa hyökkäämään meidän kimppuumme. Kerron Orshassa tapahtuneesta tosiasiasta. Ryhmä turmeltuneita lurjuksia Orshassa, jotka olivat ryöstelleet mitä köyhimpiä pakolaisia, yhtäkkiä ryhtyikin vas.-sos.-vallankumouksellisten tapaan harrastamaan taistelua Saksaa vastaan, ja ilmoitti, ettei se halua lähteä tshekki-slovakkeja vastaan, vaan tulee taistelemaan täällä. Mutta kun Neuvosto, jäätyään ilman suojaa, jätti Orshan, julkaisivat vas.-sos.-vallankunioukselliset likaisen julistuksen ja koettivat ottaa vallan käsiinsä. Tämä kesti siihen asti kuin Vitebskistä saapui puolalainen neuvostorykmentti. Ilman mitään farisealaisuutta minä vakuutan, että 90 % vas.-sos.-vallankumouksellisista voi täysin perustein torjua syytöksen siitä, että he ovat liittolaiskapitaalin kätyreitä, mutta yrittäessään rikkoa Brestin rauhan, he kuitenkin työskentelevät liittolaiskapitaalin eduksi. Ja me ilmoitamme avoimesti: olipa se hyvin tai huonosti, Neuvostohallitus ei salli rikkoa sitä politiikkaa vastaan, minkä Neuvostojen kokous on vahvistanut. Ilmoittakaa, ettette tule järjestämään murhayrityksiä Neuvostovaltaa vastaan, että te ette kehoita politiikkaan, johon kehoittavat liittolaiskapitaalin agentit ja teidän sanomalehdistöänne ei kukaan tule vainoamaan, ja te voitte olla kansallisina, uskoa mihin loruun tahansa. Vastaisessa tapauksessa te olette vastavallankumouksellisia, sillä vallankumoukselle ei ole samantekevää tehdäänkö sitä vastaan välitön murhayritys tai ilmoitetaan, että meille on yksi sota liian vähän, me tahdomme sotia koko maailman kanssa.
K. Radek.
Viimeisten päivien tapahtumat merkitsevät Saksan imperialismin vararikkoa. Tosin vielä Ranskan ja Belgian maakamaralla ovat sen miljoonaiset armeijat, tosin vielä valittavat sen ikeenalaisina Ukraina, Puola ja Liettua, sen käsissä ovat vielä miljoonat Saksan ja Itävallan työläisistä, eikä mahdotonta ole, että se tulee kuukausimääriä epätoivoisasti taistelemaan pelastaakseen. Mutta varmaa on myöskin, että Saksan imperialismi on tässä sodassa häviölle joutunut. Suurena historiallisena hetkenä, jota me nyt elämme, on tyyneesti ja mitään liioittelematta esitettävä suuren tapahtuman johtunut, annettava itsellemme selvitys sen merkityksestä ja seuraamuksista.
Viidenkymmenen vuoden kuluessa oli Preussista, jota vastaan uskalsi pienoinen Tanska sotia, varttunut jättiläinen, joka ryhtyi sotaan mailman herruudesta vanhoja kapitalistivaltioita vastaan. Vuonna 1871 luodun valtion puitteissa vain Amerikan kapitalismin kehitykseen verrattavalla nopeudella noussut Saksan kapitalismi ojensi kätensä Amerikaan, Aasiaan ja Afrikaan. Kaikkialla se kohtasi kilpailijoita. Se voi taistellen niitten kanssa ansaita säännöllisiä kapitalistivoittoja, mutta nykyinen kartellimainen metalliteollisuus pyrkii monopolisoimaan, suuremmeistä tilauksia saamaan, jota voi tarjota vain valtio, jolla on hallussaan laajoja siirtomaita ja toisia valtioita. Aasia ja Afrika olivat kuitenkin jo jaetut. Nuori saksalainen kapitalismi valtasi heti kohta joukon siirtomaita Afrikasta. Ne eivät sille kuitenkaan tarjonneet laajentumismahdollisuuksia. Mutta Saksan imperialismi eli maailman herruuden toiveissa. Olihan olemassa vielä pieniä valtioita, kuten Portugali ja Belgia, joilla oli laajat siirtomaat ja jotka se oli vielä tilaisuudessa anastamaan. »Olihan kokonaisen maanosan suuruinen Kiina vähäisen ja nuoren Japanin jaloissa.» Olihan »sairas mies» — Turkki kuolemankielissä ja Saksan imperialismi päätteli, että maailma voidaan jakaa uudelleen, ja ryhtyi valmistautumaan tähän tehtävään. Se kiinnitti pääomiaan Turkkiin ja Kiinaan, jotta sillä olisi osuutta näiden maitten jaon sattuessa; se suurensi armeijaansa, se loi tyhjästä suurenmoisen laivaston, heittääkseen sotakalpansa historian vaakalaudalle ratkaisun hetkellä. Sallimuksen määräämältä näytti siltä sen maantieteellinen asema. Ulos merelle pääsi vanhan valtijattaren — merirosvo Englannin meritykkien kantomatkalla. Mantereella sen kylkiä kosketti Venäjän jättiläinen ja Ranska, joka ei ollut unohtanut vuotta 1871. Saksan imperialismi pyrki käyttämään hyväkseen Englannin erimielisyyksiä Afrikassa; se pyrkii käyttämään hyväkseen Englannin vaikeata tilannetta etelä-Afrikassa. Nämä erimielisyydet ja vaikeudet antoivat sille tilaisuuden vallata Kiatschou Kiinassa, saada myönnytys Bagdadin rautatiehen Turkissa. Mutta kaikki nämä olivat vain valmistavia askeleita. Mutta samalla kuitenkin riittäviä yhdistämään Saksan imperialismia vastaan vanhat imperialistiset valtiot, jotka sovittuaan keskinäiset riitansa, ryhtyivät vastustamaan nuorta, voimakasta kilpailijaansa. Saksan imperialismi haeskeli liittolaisia, ottaen suojelukseensa Itävallan, jota uhkasi vaara, nuoren, kehittyvän Serbian taholta, ottaen suojelukseensa Turkin, Englannin ahdisteluilta. Näin syntyi tilanne, joka johti kansainväliseen sotaan. Maanomistajaluokan ja aristokratian painostuksen vuoksi ei Itävalta-Unkari kyennyt demokratisten uudistusten alalla kehittymään etelä-slaavilaisen liikkeen keskukseksi, vaikkakin taloudelliset suhteet sen ja Balkan-valtioitten välillä olivat viemässä Serbiaa sen yhteyteen. Sen täytyi tuhota suuri kansa, ellei se halunnut, että tämä riistäisi siltä etefä-slaavilaiset alueet. Saksa, jolle Balkanit olivat tienä Turkkien, päätti kannattaa Itävaltaa. Itävallan voitto Serbiasta merkitseisi Saksan herruuden turvaamista Turkkiin nähden, Englannin suunnitelmien tyhjäksi tekemistä, Intian liittämistä Egyptiin, Arabian ja Mesopotamian kautta ja merkitseisi nuoren Venäjän porvariston imperialististen pyyteitten karille ajoa. Tällainen Voitto Englannista ja Venäjästä, merkitseisi Saksan imperialismin herruutta Europassa ja pakoittaisi Englannin tekemään Saksalle myönnytyksiä kaikilla muilla imperialistisen taistelun aloilla. Sodan tuli antaa Saksalle se, mitä sille ei voinut diplomatia tuoda.
Kaikilta puolilta ympäröitynä, Italian hylkäämänä, Rumanian rahasta jättämänä osasi Saksan imperialismin sarjalla voittoja, ennen kuulumattomalla toiminnan tarmokkuudella saada puolelleen Turkki ja Bulgaria seka luoda täten sotilasliitto Hamburgista aina Bagdadiin saakka, joka eroitti Venäjän sen liittolaisista ja aikaansai keski-Europassa keskusvalloille mahdollisuuden toimia, siirrellä sotajoukkoja toisesta Europan laidasta toiseen, kauaksi sen rajojen ulkopuolelle, Iraanin ylängöille ja Mesopotamian erämaihin. Venäjän valtiorakenne alkoi voivotella Saksan vasaran iskuista, hajota, kunnes kokokaan luhistui. Ja Saksa, jonka valtaapitävät ennen muinoin olivat vavisseet valkoisen tsaarin vihasta, asetti jalkansa tsaarin ikeestä vapautuneitten Venäjän kansojen rintaa vastaan ja säälimättömästi raateli Brest-Litowskissa Venäjän valtioruumista. Vanha linnoitus Puolan ja Ukrainan rajalla näki kansojen häpäisemistä ia kapitaalin pitojen viettoa, joista, tuskin koskaan oli rohjennut ajatella saksalaisen kapitalismin hillitsemättömin mielikuvittelija. Voitettuaan valmistautui Saksan imperialismi rakentamaan Brestiä Ranskalle, lähettämään sitä vastaan Idässä vapautuneita joukkojaan. Julkeudessaan ei Saksan imperialasmilla ollut rajoja. Saksalainen kotka valmistautui lentämään Egyptin pyramideille iskeäkseen kiinni Englannin valtioruumiin selkärankaan. Se istahti Kaukaasian kalliokielekkeille mielistellen saalista kaukana Turkestanissa. Kahdeksan kuukautta on kulunut Brestistä ja Brestin voittaja on nyt itse Brestinsä partaalla.
Saksan saavuttamat voitot vuosina 1916–17 saattoivat asiaan sekaantumaan sen voimakkaimman kilpailijan mahtavan Amerikan kapitalismin. Amerikalaiset trustit Amerikan mantereen laajuuden ja Amerikaan Europasta siirtyneiden pakolaisten kehittämänä peläten että Saksan kapitalismi, pitäen käsissään koko Europan ja Keski-Aasian taloudellista valtaa sekä riistäen sen väestön, vie voiton Amerikan kapitaalista, päättivät antautua taisteluun. Samaan aikaan, jolloin Saksa teki yhteenvetoja voitoistaan, vuosina 1915–16, työskentelivät Amerikan kaivokset ja tehtaat kuumeentapaisesti, järjestyi amerikalainen armeija, aivan kuin maan alta kasvoi esiin uusi mahtava hävittäjäkoneisto. Ja kun Brestin voittaja palasi Idästä Lännelle, kävi siihen käsiksi ja puristi sen rautaisiin pihtimiinsä Amerikan kapitaali. Saksan kapitalismin kynnet alkoivat rauskahdella. Ne eivät alkaneet rauskahdella vain uuden, juuri taisteluun antautuneen Amerikan jättiläisen voimasta, vaan enemmän siitä, että neljän vuoden ajan rintamalta toiselle siirrettyjen Saksan kansanjoukkojen voimat osottautuivat uupuneiksi, osoittautuivat kykenemättömiksi vastustamaan uutta vihollista. Saksan uusi kesähyökkäys ei tuottanut tuloksia. Voimien puutteessa kykenemättä voittaa päätti Saksan imperialismi kieltäytyä valloitussuunnitelmistaan lännessä ja asettua puolustusasemiin siellä pakoittaen englantilais-ametikalaisen kapitaalin puolesta kuluttamaan voimiaan. Saksan imperialismi laski, että liittovallat, tultuaan vakuutetuiksi mahdottomuudestaan voittaa, jättävät Saksan käsiin kaiken sen Idässä saavuttaman saaliin. Jos tämä olisi onnistunut, olisi Saksan imperialismi selviytynyt taistelusta voittajana, stllä sen määrättävissä olisi ollut Ukrainan leipävilja, Bakun nafta, Turkestanin puuvilla, sillä olisi ollut käsissään suurenmoinen riistokenttä. Mutta tämä ei onnistunut. Ja pääasiassa vain niitten tekijöitten vuoksi, jotka olivat antaneet Saksan imperialismille voiton Idässä. Venäjä hävisi sodan, koska Venäjän talonpoikaisväestö tuntematta tehdastuotantoa ei kyennyt kestämään Saksan kapitalistisen militarismin tehdasvasaroitten iskuja. Särjetyin hermoin se jätti juoksuhaudat. Ja Saksan liittolaisarmeijat kaakossa. Turkin ja Bulgarian armeijat olivat kokoonpantuja samanlaisesta talonpoikaisväestöstä, jotka niin ikään eivät kestäneet kapitalistisen sodan vasaraniskuja. He sortuivat ja läksivät asemapaikoiltaan. Bulgarian katastrofia, Turkin haaksirikkoa kuvataan nyt Saksan lehdistön kirjeenvaihtajien tiedonannoissa valokuvina Venäjän armeijan hajaantumisesta. Saksan eteläinen rintama murtui. Samaan aikaan Lännessä murtuu sen oma armeija englantilais-amerikalaisten veresten nostoväkijoukkojen iskuista ja ennen kaikkea sen tosiseikan vuoksi, ettei, ole toivoa voittaa. Kun Saksan imperialismi voittajana, voiton torvien sävelten soidessa ajoi edellään Saksan työläisiä, eivät nämä rohjenneet nostaa päitään eivätkä edes uskaltaneet levähtää. Ne menivät vain eteenpäin ja yhä eteenpäin, kooten viimeiset voimansa, suorittaen taipumattoman voittajan määräyksiä. He eivät uskaltaneet ajatella pakoittaa sitä kieltäytymään valtauksista ja solmiamaan rauhan. He olivat pakoitetut tyrkyttämään rauhaa toisille kansoille, alistaen niitä Saksan kapitaalin tahdon alle. Mutta sotatilanteen toivottomuus menetettyä uskon Saksan porvariston voittoon synnytti poliittisen pulan Saksassa, sai Saksan ulkoasiain ministerin, Brest-Litovskin Kuhlmanin, tunnustamaan, ettei hän luota voittoon. Sekasorto selkäpuolella, rauhan kaipuu hävittivät armeijan elävän voiman, tekivät sen kykenemättömiksi vastustamaan ja saksalaiset joukot, imperialismin uhreina rohkeamatta vielä kohottaa asetta sitä vastaan, eivät kykene enää kantamaan asetta sen puolesta.
Saksan imperialismi on menettänyt sodan, englantilais-amerikalainen imperialismi on tullut voittajaksi ja Balfourin puheessa se esittää »surunsa voitetuille». Koko Puolan riippumattomuus, Elsass-Lothringin palauttaminen Ranskalle merkitsee Saksan jakoa, Böhmin riippumattomuus, Itävallan eteläosan liittäminen Serbiaan merkitsee Itävallan jakoa. Turkin jaosta mainitaan kuivasti ja avoimesti. Saksan kapitalismin ohjelma on johtanut Europan kapitalismin hajoamisohjelmaan, jotta englantilais-amerikalainen trusti voisi sanella ehtonsa. Jos Saksan imperialismin onnistuukin pelastaa riippumattomuutensa, on Saksan kapitaalin ohjelma, joka tiesi englantilais-amerikalaisen trustin vastapainoksi asettaa keski-europalaisen trustin, mennyttä kalua. Keski-Europassa ei tule olemaan kapitalistista linnaa. Mutta onnistuuko lopuksi englantilais-amerikalainen kapitaali alistamaan valtansa alle Europan, tekemään Europan työläisjoukoista englantilais-amerikalaisen kapitaalin valkoisia orjia! Me olemme syvästi vakuutettuja, ettei niin tule käymään.
Saksan imperialismi ei voi ilman muuta luovuttaa paikkaansa englantilais-amerikalaiselle imperialismille. Sen vararikko synnyttää kansanjoukkojen liikkeen ja ensi-sijassa Saksassa ja Itävallassa. Itävallan ja Saksan työläiset kyselevät, miksi he ovat kuolleet, tekevät laskelmiaan menetyksistään ja kyselevät, kenen on suoritettava sodan vauriot, ken elättää heidän raajarikkoiinsa, heidän leskensä ja heidän orponsa. Tappiolle joutunut itävaltalais-saksalainen imperialismi ei kykene pidättämään kansanjoukkoja. Jos se koettaakin jatkaa sotaa, synnyttää se armeijassa kapinan. Jos se tekee pakkosopimuksen rauhasta, on sillä edessään työttömien työläisten kapina. Proletaarinen vallankumous Itävallassa ja Saksassa eittämättömästi synnyttää vallankumouksen uupuneissa Ranskassa ja Italiassa. On mahdollista, että vielä lujasti jaloillaan pysyvä amerikalainen kapitaali ja englantilainen kapitaali koettavat tukahuttaa Europan työläisten valla kumouksen. On mahdollista, että se viime hetkessä myöntää voitetulle saksalaiselle kapitaalille jonkun määrän velkahuojenusta avunannosta voittoisaa työväen vallankumousta vastaan Venäjällä.
Me ehkä olemme imperialististen rintamien vaihdoksen kynnyksellä vallankumouksen ja vastavallankumouksen rintamiin, mutta kapitaalin laskelmat tulevat osottautumaan pettäviksi.
Me olemme Europan työväen vallankumouksen kynnyksellä. Venäjän proletariaattia, jotka ensimäisenä suoritti sosialistisen vallankumouksen, joka on osannut vuoden kestäneen valtansa aikana Venäjällä järjestäytyä, luoda huomattavan vallankumouksellisen armeijan, uhkaa nyt suuri vaara. Vapautettuaan voimansa lisäävät englantilais-amerikalainen ja japanilainen kapitaali painostustaan ensimäistä Europan vallankumouksen kotiliettä vastaan. Se voi ostaa Saksan kapitalismin heittämään viimeiset voimansa Venäjän työväen vallankumousta vastaan. Ottaen tämän vaaran huomioon, on Neuvosto-Venäjä kutsunut Toimeenpanevan Keskuskomitean puhujalavalta Venäjän köyhälistön aseisiin. Se ei valmistaudu hyökkäämään Saksan kapitaalia vastaan, sillä se tietää, että sen omat työläisensä suoriutuvat siitä, se on vain valmis puolustautumaan sen hyökkäyksen varalta, kuten se puolustautuu liittolaisten kapitaalia vastaan. Mutta puolustuksen rajat eivät pääty Brest-Litowskin Venäjään. Venäjän Federatiivinen Sosialistinen Neuvosto Tasavalta ottaa maailman vallankumouksen etujoukkona suojatakseen vallankumousta alkakoon se missä maassa tahansa. Jos Saksan työväenluokka voittaa jo sitä uhkaavat englantilais-amerikalaisen kapitaalin rosvojoukot, niin sen avuksi rientävät Venäjän työläiset.
Venäjän työläiset ovat korkeimman edustuslaitoksensa kautta ilmoittaneet koko maailmalle, että he ovat nyt siirtyneet taisteluvalmiuteen, kansainvälisen sosialismin vartiona, kansainvälistä kapitalismia vastaan, joka on hävittänyt ihmiskunnan eikä kykene sitä uudelleen synnyttämään. Me olemme ajanjakson kynnyksellä, jolloin tulee kaikki panna alttiiksi voittaakseen.
K. Radek. (Wiator).