Nestori Parkkari
Väkivallan vuodet
1960
Julkaistu: 1960
Lähde: »Väkivallan vuodet». Kansankulttuuri Oy, Helsinki. Kirjapaino Sanan Tie (Tampere). © Nestori Parkkari
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Vuoden 1930 fasismin nousu ja sen jälkeiset vuodet merkitsevät maamme työväenliikkeen ja kansamme historiassa yhtä sen raskaimmista vaiheista. Tätä suomalaisen fasismin väkivallan kautta ja sen tapahtumia on kuitenkin varsin vähän tutkittu ja totuudenmukaisesti selvitetty. Monet työväenluokkaa ja koko kansaamme vastaan tänä ajankohtana tehdyt raskaat rikokset ovat yhä vielä selvittämättä, ja monet fasistista terroria vastaan käydyt, suuria uhrauksia vaatineet taistelut ovat silloin vallinneen pimennyksen ja painostuksen vuoksi jääneet nostamatta esiin ja kertomatta nykypolvelle.
Tässä teoksessa pyrin palauttamaan mieliin tuon ajan tapahtumia ja työväenluokan taistelua väkivaltaa vastaan. Keskeisiksi nousevat poliittisten vankien elämä ja olot sekä vuoden 1933 syömälakko, jonka 500 vankia pani toimeen vastalauseena yhä yltyvälle vankilaterrorille. Tämän lakon aikana fasistiset vankilaviranomaiset murhasivat useita vankeja ja pahoinpitelivät monia heistä elinikäisiksi invalideiksi.
Omistan nämä rivit niille rohkeille taistelijoille, jotka loppuun saakka uskollisina työväenliikkeen ja inhimillisyyden aatteille kaatuivat silloisen fasistisen terrorin uhreina.
Tekijä.
Takaisin sisällysluetteloon
Kun kesäkuussa 1933 köröttelin vankivaunussa kohti Tammisaarta, jatkui fasistinen lapuanliike maassamme ja suuntasi entistä raivokkaammin iskujaan myös vankiloissa oleviin poliittisiin vankeihin nujertaakseen ja tuhotakseen heidät. Vankiloista tulevat viestit olivat jo pitkän aikaa kertoneet tästä. Edessä oleva elämäni vaihe näytti sen vuoksi uhkaavalta. Siitä ei varmaan tulisi helppo eikä lyhyt, sen tiesin, sillä Viipurin hovioikeus oli silloisen tavan mukaan mätkäissyt minullekin »valtiopetoksen valmistelusta» 6 vuotta kuritushuonetta ja kansalaisluottamuksen menetyksen kymmeneksi vuodeksi yli rangaistusajan.
Mitään apeutta tuomioni johdosta en kuitenkaan tuntenut, sillä osallistuessani Suomen kommunistisen puolueen maanalaiseen toimintaan olin valmistautunut jo tähänkin. Poliittiset tuomiot, joita noina vuosina satoi tuhkatiheään työväenliikkeessä toimiville, olivat vääryyteen perustuvia luokkatuomioita. Ne oli kestettävä, mutta niiden kärsimiseen ei voinut alistua ilman vastarintaa.
Miten erilaista poliittisten ja rikosvankien suhtautuminen saamiinsa tuomioihin oli ja miten eri tavalla maailmaa katseltiin, sitä kuvaa eräs keskusteluni nuoren kriminaalivangin kanssa Viipurin lääninvankilan kuljetuskopissa juuri ennen Tammisaareen lähtöä. Saamansa vuoden tuomion vuoksi mies päätteli koko nuoren elämänsä menneen hukkaan. Kuultuaan minun tuomioni hän huudahti kauhuissaan: — Kuusi vuotta, hirttäisin minä itseni! Keskustelussa johon meillä oli hyvää aikaa lähtöä odotellessamme luulen tälle nuorelle ensikertalaiselle selvinneen, miksi hyvän asian puolesta kannattaa »lusia» vaikka kuusi vuotta, mutta huonon asian puolesta ei vuottakaan. Tuomioni pituus, tulevaisuus tai muu kaukainen asia ei sen vuoksi tuntunut suuresti askarruttavan minua Tammisaarta lähestyttäessä, vaan mielessäni pyörivät ajatukset: Mitä on edessä? Miten pääsen yhteyteen toverien kanssa?
Tammisaaren kasarmit, jotka oli aikoinaan rakennettu venäläistä sotaväkeä varten, oli vuoden 1918 luokkasodan jälkeen muutettu poliittisten vankien vankilaksi. Muistona näiltä ajoilta lepäävät valkoisten voittajien v. 1918 luokkasodan jälkeen teloittamat työväenluokan taistelijat vieläkin vankila-alueen lähellä olevassa hiekkakummussa. Kasarmialue oli ympäröity piikkilanka-aitauksella ja sen kasarmien aakkosellisten nimien A, B, C, D jne. asemesta vangit olivat v. 1918 alkaneet nimittää niitä kuhunkin kasarmiin alkujaan sijoitettujen vankien kotipaikan mukaan. B-kasarmi tunnettiin Kokkolana, C Närpiönä ja D Itäisenä. Vain entinen päävahti oli säilyttänyt nimenään A. Näitä nimityksiä käytettiin vankien keskuudessa yleisesti, senvuoksi käytän niitä myös tässä.
Luokkasodan tapahtumista tuomittujen alkaessa vähentyä vankilasta sinne tuotiin »uuden kapinan valmistelijoita» ja lopulta yleensä työläisiä. Heitä syytettiin milloin SKPn salaisesta toiminnasta, milloin lakkautettujen järjestöjen jäsenyydestä tai niiden työn jatkamisesta.
Kun tavanomainen vastaanotto vankilan kansliassa oli suoritettu, kuljetettiin vanki, tällä kertaa N:o 84/33, vankila-alueen läpi saunarakennukseen, jossa vaatteet vaihdettiin talon raitaiseen pukuun. Vieressä olevassa pajassa katkaistiin niitit jaloissa olevista kahleista, joita lapuanliikkeen vuosina alettiin kuljetettaessa pitää poliittisiltakin vangeilla. Tuomion kärsiminen oli aloitettava Närpiössä, jossa sijaitsi ns. pakkoluokkaosasto. Tässä osastossa vanki oli vailla kirjeenvaihto-, tapaamis-, kirjalainaus- ym. oikeuksia ja yksityiskoppiin eristettynä ainakin 6 kuukautta, ennenkuin hänet arvioitiin sopivaksi pääsemään toisten joukkoon työosastoille.
Vastaanottoseremoniat olivat tuttuja, sillä olin tulossa taloon jo toista kertaa kärsittyäni vv. 1925–27 ensimmäisen, »valtiopetoksen valmistelun» nimikkeellä annetun tuomioni. Marssin nyt Närpiötä kohden katse suunnattuna Kokkolan raudoitettuihin ikkunoihin tehdäkseni havaintoja. Eikös vain keittiönikkunan ristikkojen välistä näkyneetkin velipojan kasvot. Hän näytti olevan keittiömiehenä tai suorittamassa siivousvuoroa. Tervehdimme, vaikka saattajavartija heti ärähtikin ettei saanut viittoilla. Kun lähestyimme Närpiötä, ovella oli vastassa isäntävartija Putti, jota vankien keskuudessa nimitettiin Puteksi.
— Jaaha, Parkkarikos sieltä tuleekin, talon vanha kundi, kuului Puten ivallinen tervehdys. Hänen ilmeensä ja äänensävynsä, tavallista tylympi vastaanotto ja saattajavartijan ärähdykset olivat merkkejä siitä, että tilanne oli talossa melkoisesti kiristynyt sitten ensimmäisen vankila-aikani. Putte aukaisi erään alakerroksen sellin oven, viittasi tietä ja salvat kalahtivat takanani. Tutut kalkitut tiiliseinät, vessapytty nurkassa, jakkara ja ikkunan alle kiinnitetty pöytälevy tervehtivät tulijaa. Tämä ei kuitenkaan jäänyt ainoaksi tervehdykseksi, sillä heti kun vartijan askelet etääntyivät käytävällä, katonrajasta alkoi kuulua hiljaista naputusta — vankilasähkötyksen alkumerkki. Toverit halusivat yhteyttä. Mieleeni tuli ajatus, että tuo taisi olla liian hätäistä puuhaa. Tunsin Puten tarmon ja tiesin, että sähköttämisestä palaminen heti ensimmäisenä päivänä saattoi tuoda vaikeuksia. Toisaalta tiesin että tilanne vankilassa oli äärimmäisen kireä, niin että uusi tulokas olisi pian samoissa vaikeuksissa kuin entisetkin. Samaa toverinikin näyttivät arvelevan. Vilkaisin ovessa olevaan tirkistysreikään, napautin seinään merkin ja vastauksen kysymykseen kuka olin, nimeni ja tuomioni.
Morsemerkit näyttivät olevan hyvässä muistissa, olihan niitä tullut kerrattua jo lääninvankilassa. Keskustelumme loppui kuitenkin lyhyeen, sillä lukko pamahti auki ja Putte ilmestyi jälleen ovelle. Ihmeekseni hän ei ollutkaan erityisen hurjana, ei huutanut vaan puheli kyynillisellä äänellä melko hiljaa, ehkä salatakseen tapauksen toisilta vangeilta: — Näyttää olevan vanhat kujeet, pannaanpa kamppeet kasaan! Niin minut muutettiin yläkäytävän nurkkaselliin, mistä Putte arveli yhteydenpidon olevan vaikeampaa.
Närpiössä vangit tekivät työtä selleissään. Tein havainnon että kaikki sellit oli varattu joko vakinaisesti asuville tai vesileipärangaistusta kärsiville. Näitä rangaistuksia vankien keskuudessa nimitettiin rookitukseksi. Siirrostani huolimatta koko kasarmi tiesi jo puolen tunnin kuluttua, että olin saapunut. Iltatarkastuksen jälkeen, kun illallinen — perunat, silakat ja kurriannos — oli saatu selliin ja päivävartija vaihtunut yövartijaksi, alkoi naputuksia kuulua usealta taholta. Yön hiljaisina hetkinä tilanne selvisi minulle kokonaan. Vankilassa vallitsi avoin mielivalta. Poliittisten vankien oikeudet oli riistetty pois. Pahoinpitelyt ja vesileipä- sekä pimeäkoppirangaistukset olivat jokapäiväisiä. Ylemmille viranomaisille tehtyihin valituksiin tuli säännöllisesti vastaus: — Ei anna aihetta toimenpiteisiin. Ja valittaja joutui entistä tiukemmalle. Vangit puolustautuivat vähentämällä työntekoa ja esiintymällä yhtenäisesti kaikissa vaatimuksissaan.
Seuraavina päivinä aloin aavistaa että jotain täytyi pian tapahtua, jos tätä menoa jatkuisi. Vankien ulkoilupuolituntinen keskeytettiin väkivalloin ja miehet ajettiin sisään. Suurin osa Närpiön vangeista kärsi parhaillaan vesileipä- ja kovavuoderangaistusta. Johtokunta istui nyt kolme kertaa viikossa, kun se normaalisti oli kokoontunut vain kerran. Noin 40 miestä vietiin yhdellä kertaa tuomittavaksi, neljä aina yhtä aikaa johtokunnan eteen, jossa luettiin syytös ja annettiin tuomio ilman mitään todisteluja.
Sain käytävämiesten avulla yhteyden vastapäisellä puolella asuvaan Urho Kaipaiseen. Hän yhdisti minut vankien järjestöön, ja sain tehtäväkseni sähkötysyhteyden pitämisen A-kasarmiin, johon ikkunastani oli sopiva näkymä. Kokkolan kasarmista jossa sijaitsi vankien salaisen järjestön keskus oli juuri hiljattain tullut tiedustelu, olisimmeko valmiit syömälakkoon, sillä puolustustaistelussa oli lopultakin ryhdyttävä päättäviin toimenpiteisiin, muuten meidät tuhottaisiin yksi toisensa jälkeen. Asia oli parhaillaan pohdittavana vankien keskuudessa, ja vastaus oli annettava näinä päivinä.
Vaikka tulostani vankilaan oli kulunut vasta pari viikkoa, jouduin toisten mukana johtokuntaan, jossa tuomioita annettiin oikein tukuttain »vartijan vastustamisesta», »laiskuudesta» ja mitä erilaisimmin syyttein. Sain kahdeksan vuorokautta vettä ja leipää kovalla vuoteella, mikä oli yleisin rangaistusmuoto. Vesileipärangaistukseen voitiin yhdistää myös pimeää koppia, jota sai kuitenkin harvemmin, koska kaikki pimennettävät kopit olivat aina »varattuina». Rangaistukset olivat kovia ja lisää tuntui olevan tulossa, sillä saapuessamme johtokunnasta takaisin kasarmiin Putte ei malttanut olla kehaisematta: — Näin sitä jatketaan niin kauan kuin peukalo tuljuaa.
Vartijat eivät puhuneet leikkiä, sillä heidät oli erikoisesti valittu poliittisten vankien vartijoiksi, ja useimmat heistä olivat fasisteja mielipiteiltään ja luonteeltaan raakoja. He tekivät työtään paitsi ylempää tulevien määräysten mukaan myös omasta halustaan. Inhimillisimmät vartijoista olivat jo vuoteen 1933 mennessä karsiutuneet pois tämän vankilan palkkalistoilta. Fasistinen lapuanliike oli vaikuttanut maassamme jo useita vuosia, ja tilanne Tammisaareen joutuessani oli siellä kuten koko maassa sen seurausta.
Niinä päivinä jolloin kysely syömälakkoon ryhtymisestä suoritettiin vankien kesken kävimme ankaran pohdiskelun voiton mahdollisuuksistamme ja myös seurauksista, jos lakkoa olisi jatkettava pitkältikin. Maassa vallitsi fasistinen mielivalta, vasemmistolaisen työväenliikkeen julkinen toiminta ja sen sanomalehdistö oli lakkautettu, vasemmistotyöväen edustajat eduskunnassa ja valtuustoissa vangittu tai estetty suorittamasta niissä tehtäviään. Paljon ei siis voitu luottaa ulkopuoliseen apuun. Toivoimme kuitenkin että lakolla voitaisiin mahdollisesti nostattaa yleinen vastalause fasismia vastaan, reväistä auki esirippu, jonka takana vankilaterroria harjoitettiin ja saattaa kansan tietoon tilanne vankiloissa, joihin valtiollisen poliisin toimesta ja hovioikeuksien päätöksillä ahdettiin yhä uusia luokkaoikeuden uhreja.
Satojen poliittisten vankien päätös ryhtyä syömälakkoon, taisteluun elämänsä hinnalla, ei ollut hetken ailahduksen tulos eikä johtunut »SKPn määräyksestä», niinkuin porvarillinen propaganda yritti selittää. Se oli tarkoin pohdittu ja harkittu, äärimmäinen teko, jonka avulla yritettiin pelastaa koko vankijoukko jatkuvalta piinalta ja tuhoutumiselta.
Ennen kuin lähdemme seuraamaan tämän 12 päivää kestäneen dramaattisen taistelun kulkua, on syytä palauttaa mieliin lakkopäätöstä edeltäneiden vuosien tilanne vankilassa ja sen ulkopuolellakin. Kansainvälisen luokkataisteluliikkeen tietääkseni suurimman syömälakon perussyyt tulevat siten paremmin ymmärretyiksi. Nykyisenä aikana on tärkeätä ja välttämätöntäkin, että viime sotien jälkeen varttuneelle nuorelle polvelle selvitetään totuus siitä »demokratiasta», mikä vallitsi maassamme ennen sotaa fasistisen lapuanliikkeen vuosina. Sillä maassamme on yhä vielä piirejä, jotka eivät ole mitään oppineet ja jotka uneksivat väkivallan ajan palauttamisesta. Tarpeellista on myös palauttaa muistiin se taistelu, jota 1930-luvulla käytiin kansanvallan ja ihmisyyden puolustamiseksi.
Takaisin sisällysluetteloon
Vuoden 1925 jälkeiset maamme talouselämän hyvät konjunktuurit alkoivat jo vuoden 1928 paikkeilla heikentyä. Ostokykyistä kysyntää ei enää riittänyt varastoihin kasaantuville tavaroille. Kun lisäksi v. 1929 alkanut yleismaailmallinen kapitalismin talouspula alkoi lamauttaa maamme melko yksipuolisesti puutavaraan perustuvaa vientiteollisuutta, se vaikutti koko maan ulkomaankauppaan ja talouselämään suorastaan romahdusmaisesti. Vuodet 1930–1933, pahimmat pulavuodet, merkitsivät kurjuuden ja elämän epävarmuuden lisääntymistä ennenkaikkea työläisille, pienviljelijöille ja pienyrittäjille. Työttömyys paisui valtavasti, pienviljelijäin tilojen pakkohuutokaupat lisääntyivät vuosi vuodelta. Pienyrittäjien omaisuudet ja yritykset siirtyivät samassa suhteessa vararikkojen kautta pankeille ja suuryhtymille.
Suurpääomapiirit, joiden käsissä talouselämän johtolangat olivat, eivät halunneet jakaa pulan seurauksia, vaan ryhtyivät häikäilemättä siirtämään niitä työtätekevien väestöryhmien kannettavaksi. Tiloiltaan suistuneet pienviljelijät alkoivat kerääntyä kaupunkeihin työn etsintään ja joutuivat samaan kurjuuteen kuin asunnoistaan häädetyt työttömät työläiset. Puute pakotti kokonaisia perhekuntia sadoittain siirtymään Ruotsiin ja Neuvostoliittoon etsimään toimeentulomahdollisuuksia.
Jo talouspulan alkuvaiheessa v. 1929 suurpääomapiirit näkivät — kansainvälisen talouspulan osoittimien perusteella — että pulasta tulee pitkäaikainen ja aloittivat valmistelut turvatakseen asemansa ja voittonsa pulankin aikana. Keinona he näkivät laajojen kansankerrosten elintason alentamisen ja siitä mahdollisesti syntyvän tyytymättömyyden he suunnittelivat nujertavansa tuhoamalla työväenjärjestöt ja ottamalla käytäntöön entistä avoimempia väkivallan muotoja. Kapitalistipiirit pitivät myös välttämättömänä yhtymistä kansainvälisen imperialismin Neuvostoliittoa vastaan tähdättyihin jatkuvasti voimistuviin sodan valmisteluihin. Oli asetuttuva lännen suurten rinnalle nujertamaan sosialistista maata josta kehittyi taloudellinen ja poliittinen kilpailija ja jolta kuviteltiin saatavan kaapatuksi Karjalan metsät Suomen puutavarakapitalistien raaka-ainereserveiksi.
Suomen porvaristo, joka vuoden 1918 luokkasodassa oli saksalaisten avulla lyönyt maamme työväenliikkeen ja kehaissut nujertaneensa sen jopa sadaksi vuodeksi, joutui toteamaan että kaikista vainoista ja terrorista huolimatta työväenliike oli voimakkaasti nousemassa. Tätä nousua osoitti mm. se, että vuoden 1929 eduskuntavaaleissa sosialistisen työväen ja pienviljelijäin vaaliliitto sai 127.500 ääntä eli 16 % enemmän kuin edellisissä vaaleissa, ja saman vuoden kunnallisvaaleissa 370 uutta paikkaa valtuustoihin. Suomen Ammattijärjestö, jonka johto oli vasemmistolaisen työväen käsissä, johti menestyksellisesti taistelua työläisten elinehtojen puolesta. Kun lisäksi maanalaisena toimiva kommunistinen puolue alkoi saada entistä enemmän vaikutusta työväenluokkaan ja muihin edistyksellisiin väestöryhmiin, suurporvaristolle tuli kiire varmistaa asemansa. Italian fasismin ja Saksassa alullaan olevan natsilaisuuden esimerkkiä seuraten meilläkin alettiin kehitellä erilaisia diktatuuriliikkeitä, joita vuoden 1929 aikana syntyi Valtakunnan suojeluliiton, Lalliliiton yin. nimisinä.
Pontevimmin lähti liikkeelle lapuanliikkeenä tunnettu fasistinen terroriliike, jolle pyrittiin antamaan talonpoikaisliikkeen leima ja jonka kyltteinä käytettiin häikäilemättä isänmaan ja uskonnon tunnuksia. Tämän liikkeen propagandassa taantumuksellisen porvariston sisä- ja ulkopoliittiset suunnitelmat yhdistettiin siten, että vanhaan tsaarinaikaiseen venäläisvihaan kytkettiin kiihotus kommunisteja ja vasemmistolaista työväenliikettä vastaan leimaamalla ne Neuvostoliiton asiamiehiksi. Kun tältä pohjalta lietsottiin kiihkokansallisia mielialoja, saatiin mukaan myös lapuanliikkeen alkuunpanijat todellisista tarkoitusperistä tietämättömiä kansalaisia.
Ensimmäinen hyökkäys tehtiin eduskunnassa vuoden 1929 syksyllä yhdistyslakia vastaan sen huonontamiseksi. Kokoomuspuolueen taholta valmisteltu hallituksen tekemä muutosesitys tuli hyväksytyksi jo toisessa käsittelyssä joulukuun 20. pnä porvarillisten puolueiden äänestäessä sen puolesta. Osa ruotsalaisesta ja sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä äänesti Työväen ja pienviljelijäin ryhmän kanssa esitystä vastaan, mutta sosialidemokraattisen ryhmän oikeisto pidättyi äänestämästä ja auttoi siten lain tulemista hyväksytyksi, vaikka olisi voinut sen estää. Sosialidemokraattinen ryhmä olisi myös voinut toteuttaa lain lykkäämisen yli vaalien, mutta ehdotusta kannatti vain kolme sosialidemokraattista edustajaa. Yhdistyslain 21 § kuului muutettuna seuraavasti:
»Virallisen syyttäjän tai yhdistyksen jäsenen vaatimuksesta voi tuomioistuin julistaa yhdistyksen lakkautetuksi, jos yhdistys toimii vastoin lakia tai hyviä tapoja taikka yhdistyksen säännöissä määrättyä tarkoitusta.»
Lain hyväksyminen oli ratkaiseva isku demokratiaa vastaan ja antoi viranomaisille sen jälkeen miltei rajattomat mahdollisuudet järjestöjen lakkauttamiseen. Lain asetuksen mukaan yhdistys saatettiin lakkauttaa jopa sen kokouksessa pidetyn yksityisen jäsenen pitämän puheen johdosta, tai jos yhdistys antaisi rahavaroja syyttäjän kannalta epäilyttävään tarkoitukseen tai olisi syyttäjän mielestä perustettu jatkamaan jonkin lakkautetun yhdistyksen toimintaa. Lain mukaan tuomioistuimen päätös sisälsi myös yhdistyksen kaikkien rekisteröityjenkin alaosastojen lakkauttamisen samalla kertaa.
Vaikka sosialidemokraattisen puolueen jäsenistön keskuudessa vastustettiin yhdistyslain huononnuksia ja sosialidemokraattinen lehdistö esiintyi lainmuutosta vastaan, puolueen oikeisto auttoi fasismin ensimmäistä virallista voittoa ja jatkoi samaa suuntaa fasismin myöhemmissäkin vaiheissa. Suomen Ammattijärjestön lehti kirjoitti tapahtumasta v. 1930 tammikuun numerossaan mm:
»Sosialidemokraattista eduskuntaryhmää tullaan pitämään osallisena kaikkiin niihin tuhotöihin, joita ryhmän läpilaskeman lain avulla tullaan tekemään.»
Samanaikaisesti kuin yhdistyslakia huononnettiin ja oikeistopiirit vahvistivat propagandaansa kommunisteja ja vasemmistolaista työväenliikettä vastaan, suoritettiin valtiollisen poliisin[1*] toimesta uusia vangitsemisia ja Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ryhdyttiin kaventamaan poliittisten vankien oikeuksia. Poliittiset vangit vastasivat tähän hyökkäykseen syömälakolla marraskuussa 1929, ja kiristystoimenpiteistä oli sillä kertaa pakko luopua. Voitollinen syömälakko ja Ammattijärjestön julistama, vaikkakin heikosti onnistunut yleislakko vankien puolesta sai yleisen mielipiteen osittain kääntymään tätä kiristyspolitiikkaa vastaan.
Kapitalistipiirit eivät kuitenkaan luottaneet vain eduskunnan, valtiollisen poliisin ja oikeusistuimien avulla käytyyn hyökkäykseen, vaan alkoivat toteuttaa avoimen väkivallan ohjelmaa alkuunpannun lapuanliikkeen avulla. Liikkeen varsinaisina johtajina tulivat pian näkyviin sellaiset suurkapitalistit kuin puutavarateollisuuden yhtymän johtaja kenraali Rudolf Walden, kauppaneuvos Rafael Haarla, kalkkitehtailija Petter Forsström ja eräitä muita teollisuus- ja pankkimiehiä. He rahoittivat liikkeen ja antoivat myös suunnan kokoomuspuolueelle. Lapuanliike ja Etsivä Keskuspoliisi suorittivat varsinaiset iskut.
Lapuanliikkeen käytännöllinen organisointi alkoi näkyä joulukuussa 1929 Etelä-Pohjanmaalla, erikoisesti Lapualla järjestettyinä »kansalaiskokouksina» ja valtavana valhepropagandana vasemmistolaista työväenliikettä vastaan. Erkki Vala kirjoitti tästä ilmiöstä Tulenkantajat-lehdessä N:o 1, 1930 seuraavasti:
»On ilmeistä, että tällainen ilmiö on syntynyt määrätietoisen propagandan vaikutuksesta...»
»Sen levottomuuden, joka on luonnollinen seuraus työttömyydestä ja taloudellisesta pulasta, he häikäilemättä kuvaavat uuden kapinan valmisteluksi ja yrittävät siten provosoida esiin oikeistolaisen vallankaappauksen. Kuitenkin on jokaiselle järkevälle ihmiselle selvää, että maassa, jossa 100.000 suojeluskuntalaista on hampaisiin saakka aseistettuna alati valmiina, on aseettomalla työväellä sula mahdottomuus ryhtyä väkivaltaisiin tekoihin.»
Tähän varoitukseen Erkki Vala sai vastauksen Akateemisen Karjala-Seuran hengen innoittamalta tohtori Martti Haaviolta tyypillisine fasistisine uhkauksineen:
»Puolustuskysymyksen kanssa rinnan käy taistelu kommunisteja, natsionalistisen, imperialistisen ja ekspansiohaluisen Venäjän tulevan hyökkäyksen rahalla ostettuja pioneereja vastaan. On kerrassaan rikollista tässä maassa väittää kommunismia — levottomuudeksi, joka johtuu muka taloudellisesta pulasta ja työttömyydestä, kuten eräillä tahoilla on tehty. Kysymyksessä on vieraan vallan agentit, henkilöt, joita kaikkina aikoina on nimitetty efialteiksi ja judaksiksi, ja jokaisen kansan velvollisuus on, ennenkuin on liian myöhäistä, sosiaalisella valistustyöllä, mutta myös jyrkillä valtiovallan otteilla tehdä selväksi tietämättömille, mistä on kysymys.
»Taistelu kommunismia, kansan elinjuuria hävittävää ruttotartuntaa vastaan kuuluu sekin Suur-Suomen pohjan luomiseen.» (Tulenkantajat Nro 3, 1930).
Selityksenä siihen, että taantumukselliset ainekset saivat Etelä-Pohjanmaalla suhteellisen nopeasti ja helposti organisoitua lapuanliikkeen oli, että siellä oli jo useita vuosia toiminut »rikkurikenraalin», maisteri Martti Pihkalan johdolla laaja rikkurivärväysjärjestö, jonka päähankkijana oli koko ajan toiminut nyt »kansanliikkeen» keulakuvaksi nostettu Vihtori Kosola. Kosolan tapaisia velkaantuneita suurtalonpoikia ja suuruudenhulluja poliittisia keinottelijoita Lapualla oli muitakin, joten ei ole ihme, että suurella rahalla oli siellä tietty vaikutuksensa. Lisäksi on otettava huomioon, että vuodesta 1918 lähtien oli erityisesti Etelä-Pohjanmaan uskonnollishenkinen talonpoikaisto ollut taantumuspropagandan kohteena. Se valtava kohu, joka lapuanliikkeen järjestelyjen yhteydessä nostettiin talonpoikien osuudesta kansannousuun, oli suurelta osalta liioittelua, sillä koko liikkeen johto oli aivan muissa kuin talonpoikien käsissä. Valtaosa terroritekojen suorittajista ja kvyditsijöistä paljastui myös suoritetuissa tutkimuksissa myöhemmin helsinkiläisiksi gangstereiksi ja Etsivän Keskuspoliisin miehiksi. Vihtori Kosolalla oli kansalaiskokouksia ja esiintymisiä järjestäessään käytettävissään jo valmiina oleva rikkurivärväysverkosto. Siitä hän kerskaili omaelämäkerrassaan lapuanliikkeen nousukautena v. 1930 mm. seuraavasti:
»Palaan tehtävään jolle vapaussodan jälkeisinä aikoina on annettava mitä suurin merkitys isänmaan asioiden eteenpäin viemisessä. Se on n.k. lakonmurtajatoiminta.» (siv. 210).
»V. 1919 alussa tuli luokseni tunnettu itsenäisyysmies Martti Pihkala näissä asioissa ehdottaen, että koska maan itsenäisyys kommunistilakkojen onnistuessa joutuisi suureen vaaraan, olisi nämä lakot murrettava. Aloin hommiin ja asetin pitäjiin yhdysmiehet ja kun lakkoliikkeet laajenivat ja murtajia tarvittiin laajassa mitassa, täytyi verkostoa tiivistää. Chrichton-Vulkanin lakkoon hommattiin 70 seppää, suuren satamalakon aikana tarvittiin Helsinkiin kokonaista 12.000 miestä ja hankin Eteläpohjanmaalta 4.500 miestä. Maakunnan tähän hommaan sopivista miehistä pidettiin kortistoa.» (siv. 211).
»Nykyisin (1930) kun lakkoja ei ole ollut, on näitä ansiotöitä monin paikoin kaivattu.»
Edelläolevan johdosta voi vain arvailla, ennättivätkö Kosola ja hänen kumppaninsa enää lainkaan harrastamaan maanviljelystöitä, sillä hänen aikansa meni varmaan melko tarkkaan kapitalistien käskyläisenä. Fasismin palkkarenkinä hän sai vielä edullisempia »keikkoja» ja »kansanjohtajan» aseman.
Lapuanliikkeen ensimmäinen avoin väkivaltainen toimenpide suoritettiin Lapualla marraskuussa 1929 työläisnuorisojärjestöjen juhlissa. Vaasan nuorten työläisten opintoyhdistys oli Lapuan vastaavan järjestön kanssa järjestänyt Vaasan läänin käsittävät henkisten kilpailujen haastejuhlat Lapuan työväentalossa marraskuun 24–25 päivinä. Tällainen opinto- ja ohjelmatoiminta oli ollut työläisnuorison keskuudessa kasvamassa ja sen vuoksi se oli jo pitkän aikaa ollut taantumuksellisten ainesten valhepropagandan kohteena. Jo viikkoja ennen Lapuan juhlia alkoi porvarillisessa lehdistössä näkyä niitä vastaan suunnattua kiihotusta.
![[Vaasan]](img/vaasan.jpg)
Vaasan nuorten työläisten opintoyhdistyksen retkeilyjaoston jäsenet, joita silloin olivat mm. Alli Latva, Veikko Hauhio, Urho Talso ja Simo Laakso, joutuivat hoitamaan Lapuan nuorten kanssa juhlien käytännöllisiä järjestelyjä. He tosin aavistelivat etukäteen, että jotain häiriöitä saattaisi olla tulossa, mutta niin räikeätä väkivaltaa ja perustuslaillisten kansalaisoikeuksien riistämistä kuin sitten tuli he eivät sentään osanneet odottaa. Juhliin oli ilmoittautunut runsaasti kilpailuryhmiä Vaasasta, Pietarsaaresta, Kokkolasta, Seinäjoelta ja muilta paikkakunnilta. Ajankohdalle kuvaavaa oli, että monet työttöminä olevat nuoret lähtivät juhliin eri puolilta maakuntaa jalkapatikassa paria päivää ennen juhlien alkua suurimman osan kuitenkin saapuessa autoilla ja junilla.
Veikko Hauhio, joka hoiteli juhlien yleisohjaajan tehtäviä, kertoo että fasistit olivat juhlien ajaksi koonneet eri puolilta maakuntaa suojeluskuntalaishulinoitsijoita, joiden ensimmäinen esiintyminen tapahtui lauantaina iltapäivällä. Tällöin pohjoisesta päin junilla tulevat nuoret pyrittiin työntämään väkivalloin takaisin junaan ja estämään heidän tulonsa juhliin. Koko lauantai-illan hulinoitsijat parveilivat teillä ja työväentalon ympäristössä hätyytellen juhliin saapuvaa yleisöä. Enteellistä tapahtumien kululle oli että poliisi, jolle valitettiin terrorista, pidätti valittajat vieden heidät poliisikamariin kuulusteltaviksi. Sunnuntaita vasten yöllä alkoi varsinainen terrorihyökkäys työväentaloon majoitettuja vieraspaikkakuntalaisia vastaan mellastajien ammuskellessa talon ikkunoihin ja heitellessä kiviä sisään. Samanlainen meno jatkui sitten sunnuntaina yltyen illalla pääjuhlan aikana hyökkäykseksi itse juhliin. Suorastaan hirtehiseltä tuntui, kun paikkakunnan poliisi tuli yhdessä hulinoitsijain kanssa tilaisuuteen vaatien sen lopettamista ja yleisöä poistumaan. Samalla aseistetut suojeluskuntalaiset alkoivat heitellä hajupommeja ihmisten keskuuteen ja särkeä ikkunoita. Suuri osa hyökkääjistä oli vahvistanut itseään viinalla. Törkeän kielenkäytön ja pahoinpitelyjen ohella he alkoivat raa'asti repiä ohjelmaryhmien jäseniltä esiintymispuseroita ja monien neitosten vaatteet revittiin muutenkin. Juhlien ohjaajan Veikko Hauhion pusero revittiin kappaleiksi ja juhlapuhujaan, kansanedustaja Emil Tabelliin käytiin käsiksi. Päästyään hulinoitsijain käsistä Hauhio kiirehti viemään juhlan kassan talteen ja myös puhujan turvaan yläkerrassa olevaan vahtimestarin asuntoon, mutta hulinoitsijat tulivat sinnekin ja uhkasivat särkeä oven ellei heitä lasketa sisään. Tänä aikana oli koko juhlayleisö ajettu ulos talosta ja rikottu pihalla olevia autoja, mm. Vaasan Työväen Osuusliikkeen auto.
Niinkuin jo todettiin, paikallinen poliisi oli väkivallan teossa mukana, mutta ei myöskään ylempi poliisi tai virkakoneisto ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin mielivallan johdosta. Tämä osoitti että asia oli sovittu jo etukäteen ylemmällä taholla, kuten sitten tuli näkyviin useissa seuraavissakin, yhä törkeämmiksi käyvissä rikoksissa.
Tyypillisenä näytteenä ylempien viranomaisten suhtautumisesta väkivallan tekoihin voidaan esittää sisäministeri Linturin vastaus Sosialistisen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän välikysymykseen joulukuun 3. pnä 1929 Lapuan tapahtumien johdosta. Vastauksessa sanottiin mm: »...hallituksella on tästä erityisesti näinä päivinä voimakkaasti ilmenneestä kansan mielialasta se käsitys, että sen pohjimmaisena tarkoituksena on turvata yhteiskunta eikä sitä vahingoittaa». Kysymykseen aikooko hallitus ryhtyä lapualaisfasistien väkivallantekojen johdosta toimenpiteisiin, Linturi vastasi: »Mitä Lapuan tapahtumiin tulee, niin syyte nuorten työläisten opintoyhdistystä vastaan tulee viipymättä pantavaksi vireille, kuten muitakin maassa toimivia vastaavia yhdistyksiä vastaan».
Hallituksen vastaus oli avoin tunnustus väkivallan tekijöille ja sai eduskunnan porvarillisten ja vieläpä sosialidemokraattisen ryhmänkin yksimielisen hyväksymisen.
Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kirjoitti tapahtumien johdosta joulukuun 2. pnä:
»Sen takia: on aika herätä! Voimakas vastaliike on järjestettävä kautta maan fasistien mustia aikeita vastaan! Työläisten on viipymättä kaikkialla kokoonnuttava keskustelemaan ja päättämään mitä on tehtävä heidän oikeuksiensa suojaamiseksi fasistien hyökkäyksiltä.»
Marraskuun koe oli osoittanut lapuanliikkeen kokoomukselaiselle johdolle, että menetelmää voitaisiin jatkaa ja joulukuun aikana järjestetyissä maakunnan miesten kokouksissa alettiinkin jo vaatia työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän jäsenten karkottamista eduskunnasta. Hallitusta uhkailtiin avoimesti ja Lapualla pidetyssä kokouksessa joulukuun 5. pnä 1929 annettiin seuraava julkilausuma:
»Ellei valtiovalta pysty edelläesitettyihin toimenpiteihin, on mitä vakavin aihe pelkoon, että se menettää oma-aloitteisen otteensa tilanteen hallitsemiseksi ja hillitsemiseksi.»
On naiivia tai suorastaan tarkoituksellista asian peittelemistä yrittää selittää kuten vielä hiljattain mm. kirjailija Artturi Leinonen, yksi lapuanliikkeen alkuunpanijoista, muistelmissaan, että tämä liike oli muka spontaanista kansanliikettä. Monet seikat paljastivat jo silloin, että vaikutusvaltaisia voimia teollisuus- ja pankkimiespiireistä oli liikkeen taustamiehinä, kuten Leinonen itsekin joutuu eräissä yksityistapauksissa toteamaan. Nämä voimat ohjasivat lapuanliikettä alusta alkaen ja kun toimintamuotoja oli kokeiltu, ryhdyttiin niitä vakinaistamaan ja sitä varten kutsuttiin laajempi maatakäsittävä »maakunnan miesten» kokous Lapualle maaliskuussa 1930. Tässä kokouksessa astuivat jo selvästi näkyviin ja myös johtavien puheenvuorojen käyttäjiksi sellaiset miehet kuin tamperelainen kauppaneuvos Rafael Haarla, oululainen pankinjohtaja Iisakki Kaitere, turkulainen suurteollisuusmies H. Koristo, vapaaherra Yrjö-Koskinen, rovasti K. R. Kares ym. Yleiseksi linjaksi kokouksessa tuli Haarlan kanta, että laillisten muotojen noudattamisesta kommunisteihin nähden ei ole mitään hyötyä, ja että parasta oli ryhtyä toimintaan muodoista välittämättä.
Lapuan maaliskuun kokous täydensi ja virallisti väkivaltaliikkeen koneiston, jolle annettiin nimeksi »Suomen lukko». Sille nimitettiin Lapualle jäävä muodollinen toimikunta Vihtori Kosolan johdolla, mutta varsinainen toimisto ja valtuuskunta sijoitettiin Helsinkiin. Valtuuskunnan kokoonpano puolestaan osoittaa jälleen, kenen käsiin asioiden johto uskottiin, sillä siihen tuli enemmistöksi edellämainitunlaisia teollisuus- ja pankkimiehiä, kärjessä kenraali Walden, Haarla jne. Valtuuskunnan jäsenistä suurin osa oli puoluekannaltaan kokoomukselaisia ja loput maalaisliiton jäseniä.
Kauan ei kestänytkään, kun koneiston toiminta tehostui. Jo maaliskuun 28. päivän vastaisena yönä tunkeutuivat moukarimiehet Vaasassa työväenlehti »Työn Äänen» kirjapainoon murskaten koneet ja hajottaen kirjasinkastit. Viiden miehen rikollisjoukkue tuli Lapualta, ja kun useat lapualaismieliset poliisiviranomaiset tiesivät asiasta, ei vartiopoliiriäkään »sattunut» paikalle. Rikospaikalta löytyi kuitenkin lapualaisen Kullervo Leskisen nimellä varustettu puukko ja alkoi kiertää juttuja, jotka ilmaisivat avoimesti miltä taholta kirjapainon särkeminen oli järjestetty. Näinollen Leskinen oli pidätettävä. Ne viranomaiset, jotka pyrkivät tapausta selvittämään, huomasivat pian joutuvansa terrorin kohteeksi. Leskinen oli heti vapautettava lapualaisjoukon uhatessa tunkeutua väkivalloin poliisilaitokseen Lapualla.
Rikoksen selvittelystä ei tahtonut tulla mitään valmista. Kokoomuslehdistö ja osa julkisia viranomaisia asettui avoimesti kirjapainon särkijöitä puoltavalle kannalle tehden rikoksesta suuren isänmaallisen teon, ja lapualaisfasistit panivat kansan tosiasiain eteen nostaen oikeuden mittapuuksi »lapuan lain». Huhtikuun 2. pnä Vihtori Kosola järjesti Lapualle kokouksen, jonka nimissä lähetettiin pääministerille seuraava röyhkeä tiedonanto:
»Samalla kun me Lapualle eri puolilta Etelä-Pohjanmaata, Lapualta, Ylihärmästä, Alahärmästä, Kauhavalta, Kuortaneelta, Seinäjoelta, Nurmosta, Ilmajoelta, Jalasjärveltä, Kurikasta, Kauhajoelta, Ylistarosta, Vähäkyröstä, Isokyröstä, Alajärveltä, Lappajärveltä ja Vaasasta kerääntyneet kansalaiset ilmoitamme, että Työn Äänen kirjapainon hävitys on maakunnassamme järjestetty, vakuutamme samalla täysin hyväksyvämme tekoon pakoittaneet vaikutteet. Me valitamme sitä, että Työn Äänen harjoittama kiihoitus ja uskonnon pilkka ovat johtaneet tällaiseen lainvastaiseen tekoon, mutta toivomme samalla, että lainsäädännöllisin toimin voitaisiin asettaa sulku sille myrkylliselle työlle, jonka ehkäisemistä Työn Äänen kirjapainon hävitys tarkoitti. Täällä pysytään edelleenkin hallituksen takana ja tukemassa sen toimenpiteitä kommunismin vastustamisessa.»
Samanaikaisesti Lapuan toimikunta järjesti autokaravaanimielenosoituksen maaherra Sarlinin luokse Vaasaan, jolloin 72 henkeä ilmoittautui painon särkijöiksi ja 5 henkilöä toteuttajiksi. Näille terroristeille Vaasan liikemiespiirit järjestivät kansalaispäivälliset liputuksineen.
Mielivalta ja oikeuslaitoksen terrorisoiminen kohosivat huippuunsa asian tullessa esille kesäkuun 4. pnä Vaasan raastuvanoikeudessa, jolloin Vaasaan oli lapuanliikkeen toimesta kerätty eri puolilta lääniä tuhatkunta hulinoitsijaa. Paavo Koskinen, joka oli Urho Säilän, erään toisen työläisen kanssa seuraamassa oikeudenkäyntiä, on kertonut kirjoittajalle tapahtumasta seuraavaa:
»Saapuessaan Vaasaan oli lapualaisfasistien autokaravaani pysähtynyt Pitkälläkadulla työväentalon ja Työn Äänen kirjapainotalojen kulmauksessa jonkinlaiseen mielenosoitukseen. Sen jälkeen he marssivat sankarihaudoille ja sieltä palattuaan ryhmittyivät oikeuspaikan läheisyyteen. Jo ennen oikeudenistunnon alkua oli ainakin parikymmentä heistä tunkeutunut oikeussalin eteiseen, missä oli viran puolesta myös eräs poliisiupseeri ja pari ohranan miestä.
![[Tuomari]](img/tuomari.jpg)
»Kun Työn Äänen asiaa ajamaan saapunut tuomari Asser Salo, jonka mukana me olimme saapuneet paikalle, oli mennyt jonnekin sivuhuoneeseen esityksiään viimeistelemään, kiintyivät lapualaisten katseet toveriini ja minuun. Heidän supattelustaan saattoi päätellä, että meitä ei tunnettu ja pidettiin tarpeettomina olemaan paikalla. Lapualaiset näyttivät olevan poliisiupseerin kanssa yhteistyössä, koska tämä ilmestyi eteemme ja kysyi: — Ketäs te olette? Vastasimme: — Entä sitten. Miksi sitä tiedustelette? Ei siinä pitäisi olla mitään selitettävää. Poliisiupseeri ärtyi silloin kovasti ja tiuskaisi: — Mitä tekemistä teillä täällä on? Vaikka eteinen oli täynnä selvästi hulinoimistarkoituksessa tullutta muuta väkeä, ei heiltä tiedusteltu mitään. Poliisi otti uudelleen yhteyden omiinsa ja törmäsi sitten jälleen eteemme koko muu joukko ympärillään julistaen: — Annamme teille aikaa kymmenen minuuttia poistua täältä, tai muuten emme vastaa seurauksista. Alku näytti uhkaavalta ja joukon taholta huudeltiin lisää uhkauksia. Meteli alkoi lisääntyä, mutta samalla ilmoitettiin oikeudenistunnon jutun kohdalta alkavan. Tekoon syylliset huudettiin paikoilleen, ja kun oli kuultu tuomari Salon lausunto ja korvaus- sekä syytevaatimukset, otti syytettyjen avustaja puheenvuoron. Hän esitteli että jutussa ei muka voi ketään tuomita erikseen, koska teko ja vastuu ovat yhteisiä ja teon motiivit ovat isänmaalliset, joten kanne on hylättävä.
»Esitys oli tavattoman häikäilemätön ja sitä säesti eteisessä ja ulkona metelöivä lapualaisjoukko. Oikeus piti välttämättömänä ottaa väliajan harkitakseen asiaa, mutta ei kutsunut poliisivoimia pitämään yllä järjestystä, vaikka se selvästi olisi ollut tarpeen. Ennen väliaikaa hulinoitsijoita oli tunkeutunut eteinen jo niin täyteen, että oikeussalista tulevat eivät tahtoneet sinne mahtua. Eteisestä ja ulkoa kuului kovaa meteliä ja pirtu lemusi, vaikka maassa oli kieltolaki ja poliisiupseeri paikalla. Eräässä ryhmässä kierteli jo pirtukanisteri, avoimesti ja peittelemättä ryypättiin rohkeutta antavaa ainetta. Kun kanisteri tyhjeni, kuului huutoja: — Lisää viinaa! Huuto toistui portaissa, joka oli myös täynnä samaa joukkoa ja meteli kasvoi yhä. Poliisiupseeri katseli tätä menoa kuin asiaan kuuluvana.
»Viina oli kuitenkin sivuseikka, sillä joukon johto piti huolta muutenkin 'isänmaallisen hengen' ylläpitämisestä huutelemalla kaikenlaisia julkeuksia. Kuului huutoja: — Missä se Salo viipyy! Pääkommunisti nähtäväksemme. Useimpien hulinoitsijain vyössä roikkui tupekset. Joku paljasti jo puukkonsa leuhkien kovalla äänellä: — Kestäisiköhän se tuon verran. Ei muuta kuin maha auki, että nähdään onko se syönyt hapankaalia.
![[Fasistit]](img/fasistit.jpg)
»Salo ja me poistuimme oikeudesta toista tietä ja sekös oli saanut metelöitsijäin raivon nousemaan, kun olivat huomanneet tulleensa petetyiksi. Oikeudenistunnon väliajalla kierteli lapualaisporukoita ympäri kaupunkia toisten etsiessä viinaa. Istunnon alkaessa uudelleen iltapäivällä oli koko oikeuspaikan ympäristössä käynnissä täysi hulina. Tuomari Saloa varoitettiin puhelimitse saapumasta oikeuteen, mutta Salo ilmoitti että hän täyttää tehtävänsä, tuli mitä tuli. Poisjääminen tulkittaisiin pelkuruudeksi ja oikeusvaatimuksista luopumiseksi. Neuvotelimme tilanteesta ja siitä mitä pitäisi tehdä mm. Mikko Järvisen kanssa ja totesimme, että ainoa voima joka voisi palauttaa järjestyksen olisi riittävän suuri työläisjoukko. Sellaista ei kuitenkaan työaikana olisi saanut kokoon ja lopputulos olisi saattanut olla vieläkin arveluttavampi. Ryhmä jonka sillä hetkellä olisimme saaneet kokoon olisi ollut tehoton virkavallan kanssa yhteistyössä toimivaan huiinoitsijajoukkoon, joka oli asiallisesti piirittänyt koko tienoon. Niin sitten kävikin että istunnon jälkeen, kun tuomari Salo saapui ulos maaherra Sarlinin kanssa, hulinoitsijat hyökkäsivät häneen käsiksi huolimatta siitä että maaherra yritti puhua räyhääjille. Rytäkässä työnnettiin maaherra kylmästi syrjään, jolloin hänen päällystakinsa revittiin, ja Salo työnnettiin väkivalloin autoon ja kyydittiin Viitasaaren kirkolle. Matkalla häntä pahoinpideltiin ja vannotettiin koskaan tulemasta Pohjanmaalle. Oikeuspaikalla ollutta Työn Äänen taloudenhoitajaa Einar Niemistä myös pahoinpideltiin suuren miesjoukon pieksäessä häntä maassa ja repiessä vaatteet hänen päältään. Aivan saman kohtalon alaiseksi joutui oikeusjuttua seuraamaan tullut Folkbladetin toimittaja Allan Asplund, jota pahoinpideltiin niin raa'asti, että hänet oli vietävä lääkäriin.»
Nämä tapahtumat saivat kokoomuslaisen lehdistön ja myös hallitusviranomaisten myötätunnon. Maaherra Sarlin, jolla näytti olevan erilaisia käsityksiä menettelytavoista, oli pakotettu jättämään virkansa ja hänen tilalleen nimitettiin jääkärieversti Heinrichs. Asian loppupisteeksi julkaistiin porvarillisissa lehdissä seuraava Lapuan toimikunnan ponsi:
»Suomen kansalle!
T.k. 4. päivän tapahtumain johdosta Etelä-Pohjanmaalla tiedoltamme:
Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että emme täällä kertakaikkiaan voi sietää ryssän kätyreitä.
Maakunnassamme ei tulla enää julkaisemaan kommunistisia sanomalehtiä.
Lapualla, kesäkuun 5. pnä 1930.
Etelä-Pohjanmaan miehet.»
Kirjapainon särkemisen ja varsinkin oikeusjutun aikana tapahtuneet väkivallan teot ja oikeuden loukkaukset tyrmistyttivät ja pelottivat laillisuuden kannalla olevia kansalaisia porvarillisissakin piireissä, koska ketä hyvänsä saattoi nyt uhata kyyditys tai muu laittomuus. Ruotsalainen sivistyneistökin pelästyi lapuanliikkeen alussa esittämiä ruotsinkielisen vähemmistön oikeuksia vastaan kohdistuvia aitosuomalaisia tunnuksia. Nämä lapuanliikkeen alkuajan kielipoliittiset tempaukset huomattiin korkeammalta taholta kuitenkin pian epätaktillisiksi, koska ruotsinkielinenkin porvaristo oli saatava mukaan kommunismin vastaiseen rintamaan. Kieliriidat työnnettiin syrjään ja heitettiin esiin tunnus: Isänmaa ei katso mitä kieltä sen kyntäjä puhuu. Pian tämän jälkeen alkoikin näkyä johtavan ruotsalaisen yläluokan nimiä lapuanliikkeen aktiivisina osanottajina, mainittakoon mm. asessori Harald Boucht Pohjanmaalta, kreivi A. Aminoff Uudeltamaalta, vapaaherra G. W. Wrede Turun seudulta, kauppaneuvos Ivar Lindfors Helsingistä, vapaaherra von Troil Vaasasta ja Parkanon parooni Wrede.
Vasemmistolaisen työväenliikkeen vastalauseet ilmenivät Vaasan tapahtumien johdosta voimakkaina vastalausekokouksina ja lehdistökirjoitteluna, mutta se ei näyttänyt vaikuttavan viranomaisiin mitään. Useat porvarillisiin laiilisuuspiireihin kuuluvat ilmeisesti ajattelivat, että väkivallan teot olivat vain tilapäisiä ilmiöitä ja irrallisen edesvastuuttoman ryhmän aikaansaannoksia, eivätkä keskuksesta johdettua suunnitelmallista vallankaappausta, siksi he jäivät odottavalle kannalle. Vastalauseiden ääniä kuului myös tosin pienen vapaamielisen sivistyneistön ryhmän ja Tulenkantajien taiteilija- ja kirjailijaryhmän taholta, mutta lapuanliikkeen kokouksissa ja julistuksissa ilmoitettiin avoimesti, että nämä »laillisuuslavertelijat» tultaisiin pyyhkäisemään näkyvistä saman tien kuin kommunismi hävitetään viimeistä piirtoa myöten.
Lapuanliike joka sai johtavalta porvaristolta avoimesti tunnustusta, intoutui luonnollisesti entistä enemmän ja vaati hallitukselta voimakkaampia toimenpiteitä työväenliikkeen nujertamiseksi ja Lapuan menetelmien tunnustamista. Tunnustusta myös tuli. Jopa silloinen tasavallan presidentti Lauri Kristian Relander piti Kauhavan ilmailupäivillä Pohjanmaalla puheen, jossa hän juhlallisesti todisti:
»Nyt ei ole tuijotettava taaksepäin, siihen mikä jo on takana. Katse on kohdistettava tulevaisuuteen. Historia on kyllä aikanaan asiallisesti ja puolueettomasti harkitseva, missä on oltu oikeassa, missä erehdytty. Huolehtikaamme vain yhteisin voimin siitä, että kaikki se, minkä vastedes teemme tahi tekemättä jätämme, on osoittautuva isänmaan asialle parhaaksi... Tunnukset, joiden ympärille kansalaisten nyt on kokoonnuttava ovat: Isänmaa on vapautettava kommunismin kiroista. Lain kunnioitus on jokaisen kansalaisen kunnia-asia. Jumala isänmaata suojelkoon!»
Hallituksen joka ei tarpeeksi nopeasti täyttänyt lapualaisten käskyjä, asema horjui ja kokoomuksen piiristä työnnettiin jo näkyviin pääministeriehdokkaana »Ukko-Pekkaa», senaattori P. E. Svinhufvudia, jota pidettiin kovempiotteisena kuin maalaisliittolaista Kyösti Kalliota. Svinhufvud päättikin hankkia kannukset Lapualta ja teki varta vasten matkan sinne puhuen Lapuan kirkkoseuroissa, ei suinkaan uskonnosta, vaan politiikasta suoraan Lapuan miehille.
»...minä olen tullut tänne aivan yksityisenä henkilönä tutustuakseni Lapuan miehiin ja siihen mieleen, mikä täällä liikkuu. Minun huomioni on se, että Lapuan henki on puhtaasti isänmaallinen henki ja on sitä ilahduttavampaa nähdä, että tämä henki leviää yli Suomen maan. Näyttää siltä, kuin nousisi kansa kaikkialla samaan suuntaan kuin täällä Lapualla. Se on takeena siitä, että Lapuan alkuunpanema liike on koituva siunaukseksi rakkaalle isänmaallemme. Kyllä Herra aina aseensa valitsee.»
Kokoomuspuolueen taholta oli eduskunnalle tehty esityksiä tasavallan suojelulaiksi, painovapauslain muuttamiseksi, valtiopäiväjärjestyksen sekä kunnallislakien ja vaalilakien muuttamiseksi. Näiden tarkoituksena oli saada lain voima aloitetulle mielivallalle ja jatkaa v. 1929 joulukuussa aloitettua demokraattisten kansalaisoikeuksien riistämistä. Kun eduskunta ei ollut kaikkiin näihin esityksiin välittömästi suostunut ja työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän jäsenet saattoivat vielä esiintyä siellä, alkoi lapuanliikkeen taholta kuulua ääniä lapualaismarssin järjestämisestä Helsinkiin, että »eduskunta saataisiin tajuamaan tilanteen vaatimukset».
Lapualaismarssin propagandailmapiirissä, väkivaltaisten kyyditysten päivittäin lisääntyessä hallitus, jonka edustajat olivat lentoteitse käyneet Lapualla tutustumassa tilanteeseen, valmistelivat kokoomuspuolueen vaatimuksiin perustuvia lakiesityksiä eduskunnalle. Tasavallan presidentti hyväksyikin 1. 6. 1930 eduskuntakäsittelyä varten lakiesitykset tasavallan suojelulaiksi, painovapauslain eräiden pykälien sekä rikoslain 46 luvun 24 § muuttamiseksi ja valtiopäiväjärjestyksen ja kunnallislakien ja vaalilakien muuttamiseksi.
Lakiesitykset olisivat merkinneet käytännössä täydellistä fasistien valtaannousua »laillisin keinoin», työväenliikkeen ja kaikkien vähänkään taantumussuuntausta vastaan asettuvien ryhmittymien jättämistä valtiollisen poliisin, suojeluskuntien ja lapuanliikkeen mielivallan alaisiksi. Ei siis ihme, että eduskunnassakin syntyi sekavia mielialoja lapuanliikkeen johdon esittäessä julistuksiaan ja henkilökohtaisia uhkauksia porvarillistenkin ryhmien jäsenille. Kun eduskunta kokoontui heinäkuun 1. pnä näitä lakiesityksiä käsittelemään, niin vainottuina olevat työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän jäsenet saapuivat vaaraa uhmaten istuntoon taistellakseen vaikka ilman toisten tukeakin terrorilakeja vastaan. Lapuanliikkeen johto puuttui asiain käsittelyyn eduskunnan ulkopuolelta yhteistyössä kokoomuspuolueen edustajain kanssa ja esitti omat lisäyksensä hallituksen esityksiin.
Kun näistä Vihtori Kosolan nimissä esitetyistä »täydennyksistä» ja vaatimuksista vasemmistoedustajien poissulkemiseksi eduskunnan istunnoista ei riittävän nopeasti syntynyt päätöstä eduskunnassa, esitti hallitus heinäkuun 2. pnä eroanomuksensa. Uusi hallitus syntyikin nopeasti sellaisista porvarillisten puolueiden edustajista, jotka olivat osoittaneet hyväksyvänsä lapuanliikkeen päämäärän ja menettelytavat. Hallituksen kokoonpano oli seuraava:
Pääministeriksi tuli senaattori Pehr Evind Svinhufvud, ulkoasiainministeriksi varatuomari Johan Hjalmar Fredrik Procopé, oikeusministeriksi korkeimman hallinto-oikeuden entinen presidentti Karl Gustaf Söderholm, sisäasiainministeriksi Erkki Veikko Kuokkanen, valtiovarainministeriksi professori Juho Heikki Vennola, opetusministeriksi jumaluusopin tohtori Paavo Eemil Virkkunen, maatalousministeriksi kunnallisneuvos August Raatikainen, apulaismaatalousministeriksi maanviljelijä Juho Koivisto, kulkulaitosten ja yleisten töiden ministeriksi professori Rolf Witting, kauppa- ja teollisuusministeriksi insinööri Karl Alex Solitander, sosiaaliministeriksi agronomi Eino Aarne Tuomivaara, puolustusministeriksi kansanedustaja Albin Vilhelm Manner ja apulaispuolustusministeriksi kenraalimajuri H. Österman.
Lapuanliikkeen johto otti uuden hallituksen tyytyväisenä vastaan, mutta varmistuakseen otteestaan se ilmoitti valtuuskuntansa kautta, että »liikkeen suhtautuminen hallitukseen tulee riippumaan siitä, miten hallitus toteuttaa liikkeen päämääriä». Jo tällaisista ilmoituksista kävi selville, että hallitusta ei muodostettu toteuttamaan eduskunnan päätöksiä, vaan lapuanliikkeen ohjelmaa.
Samaan aikaan alettiin eduskunnan ulkopuolella soveltaa valmisteltavien lakien mukaista käytäntöä, josta eräänä muotona oli jo edellä mainittu väkivaltainen kyyditys eli »muilutus» erään kyyditsijän nimen (Muilu) mukaan. Tätä ihmisryöstöä oli törkeällä tavalla sovellettu Työn Äänen oikeusjutun aikana tuomari Asser Saloon. Samanlaista väkivaltaa alettiin nyt käyttää aivan avoimesti eri puolilla maata. Ihmisiä pahoinpideltiin ja kyydittiin milloin Lapualle, milloin jonnekin korpeen tai itäisen rajan taakse. Ensimmäisiä kyydittyjä Salon jälkeen oli Mikko Järvinen Vaasasta. Ammattijärjestön puheenjohtaja Iisakki Heikka ryöstettiin junasta Oulaisten asemalla kesäkuun 18. pnä. Häntä pahoinpideltiin ja vietiin Neuvostoliiton rajan yli yhdessä kansanedustaja Perälän kanssa, joka oli ryöstetty autoon Teuvalla. Poliisi osoittautui ryöstöjen selvittämisessä täysin »voimattomaksi». Lapuanliikkeen Helsingin toimisto hankki rahat, autot ja tärkeimpiä tapauksia varten myös kyyditsijät.
Samoihin aikoihin kuin Svinhufvudin hallitus muodostettiin, perjantaina heinäkuun 4. päivää vasten yöllä, heräsi työmies Yrjö Holm asunnossaan Forssassa tupansa oven jyskytykseen. Vilkaistuaan ikkunaverhojen raosta Holm näki pihalla kaksi autoa ja joukon miehiä aseet käsissään. Lapualaisia muiluttajia, tuli heti hänen mieleensä. Hän päätti olla avaamatta ovea ja ryhtyä vastarintaan. Se olisi kuitenkin ollut turhaa, sillä samassa ulko-ovi rysähti sisään usean miehen voimasta. Sisäovi, joka ei ollut edes lukittu, lennähti auki kahden miehen syöksyessä sisään pistoolit kädessään. Holm, joka seisoi keskellä lattiaa yövaatteissaan, näki heti kaksi pistoolia itseensä suunnattuina.
Toinen miehistä sanoi etumaiselle:
— Siinä on se kommunistiroisto. Ja toinen jatkoi:
— Heti autoon tai paukkuu!
Samalla hetkellä ilmestyi Holmin sisar kamarin ovesta ja juoksi kirkaisten veljensä eteen huutaen: — Ette saa ampua! Hän oli valmis ottamaan luodit vastaan pelastaakseen veljensä. Ovelle ilmestyi Holmin 80-vuotias äiti, joka näki murhamiehet, kirkaisi ja kaatui pyörtyneenä lattialle. Tytär hätääntyi vanhan äitinsä vuoksi ja oli tuokiossa hänen luonaan, mutta silloin pamahtivat jo ihmisryöstäjien pistoolit. Kääntyessään sisar näki veljensä makaavan verissään lattialla. Ulkoa kuului vain auton moottorien surinaa, kun murhamiehet poistuivat. Tultuaan tajuihinsa äitivanhus näki poikansa lattialla rinta luotien lävistämänä, veren virratessa lattialle ja tyttären valittaessa veljensä vieressä: — Murhasivat, murhasivat! Holm kuoli Forssan sairaalaan vietäessä tajuihinsa tulematta.
Työmies Holm oli köyhä mökkiläinen, joka oli paikkakunnalla tunnettu hiljaisena ja vaatimattomana työväenjärjestöjen jäsenenä. Jonkun paikallisen fasistin oli tarvinnut vain vihjaista lapuanliikkeen toimistoon, niin Holmista tuli vainaja.
Yöllinen kansalaisten koteihin tunkeutuminen ja murhaamistapa oli niin selvä osoitus siitä miltä taholta teko oli tehty, että poliisilaitos ei viitsinyt ryhtyä edes välittömiin tutkimuksiin. Lapuanliikkeen johtava mies, asessori Kares, Lapuan seurakunnan rovasti, lausui muutamia päiviä murhateon jälkeen, kun oli esitetty valitteluja tapahtuneiden väkivallantekojen johdosta: »On siinä laverrusta, jolla entisen olotilan ihailijat ovat tuominneet kaikki ne tapahtumat, joilla lapuanliikettä on viety eteenpäin ja jotka kuitenkin nykyään ovat todistuneet välttämättömiksi».
Holmin murhan tultua tiedoksi heinäkuun 4. pnä eduskunta jatkoi »lapuanlakien» käsittelyä. Työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän jäsenille esitettiin avoimia kyyditysuhkauksia. Heitä vaadittiin jättämään eduskunta vieläpä niin, että Vihtori Kosola kävi samana päivänä pääministeri Svinhufvudin puheilla vaatimassa näiden edustajien vangitsemista. Pääministeri valitteli, että ei ollut vielä sellaisia lakipykäliä. Tällöin lapualaiset ryhtyivät jälleen toimintaan ohi lakipykälien.
Kun perustuslakivaliokunta kokoontui seuraavana, heinäkuun 5. pnä, eduskunnan toimipaikassa Säätytalossa, hyökkäsi kokoushuoneeseen fasistijoukko ja vei väkivalloin ulos valiokunnan jäsenet, kansanedustajat Eino Pekkalan ja Jalmari Rötkön työntäen heidät siellä odottavaan autoon.
Ryöstön johtajana oli lapuanliikkeen Helsingin toimistossa työskentelevä Etsivän Keskuspoliisin virkailija Kosti Eerolainen, ja Etsivä Keskuspoliisi oli huolehtinut siitä, että järjestyspoliisit olivat poissa paikalta ryöstön aikana.
Tiedettiin että autot, joiden numerotkin olivat selvillä, lähtivät pohjoiseen päin, mutta poliisia ei ilmaantunut eikä autoja pysäytetty matkalla. Sensijaan seuraavana päivänä kuulutettiin sisäministeri Kuokkasen määräys, että »kaikki kommunistiedustajat on pidätettävä kuulusteluja varten».
Mikä ironia: perustuslaki oli syrjäytetty juuri perustuslakivaliokunnan kokouksessa ja nyt se murskattiin eduskunnassa! Ryöstäjät luovuttivat pahoinpitelemänsä kansanedustajat Etsivän Keskuspoliisin miehille Lapualla. Eduskunta puolestaan hyväksyi hallituksen toimenpiteen 105 äänellä 58 vastaan. Kaikki vasemmiston kansanedustajat, jotka saatiin kiinni, saivat monien vuosien kuritushuonetuomioita.
Vaikka hallitus ja eduskunta olivat osoittaneet alttiuttaan »lapuanlain» toteuttamisessa, oli kuitenkin vielä soraääniä. Sen vuoksi lapualaismarssin valmistelu jatkui entistä voimallisemmin. Rahaa ja autoja oli värväreineen liikkeellä kautta maan. Lähtijöitten pääjoukko kerääntyi etupäässä Etelä-Pohjanmaalta, jossa mm. osa pulaan joutuneita talonpoikia saatiin houkuteltua mukaan päivärahoilla ja kiihotuspuheilla.
Marssia varten muodosteltiin rykmenttejä ja pataljoonia, joiden johtoon valikoitiin sotilaskoulutuksen saaneita henkilöitä. Kun joukot olivat valmiina, huomattiin että »maakunnan miehillä» oli johto valmiina Helsingissä. Sotilaallisia taustamiehiä, kuten everstit Talvela ja Hägglund ilmestyi marssin organisaattoreiksi. Tunnettuja teollisuusmiehiä oli myös jo astunut marssin johtoon, kuten kalkkikuningas Petter Forsström, samoin aktiiviupseereista mm. eversti P. A. Autti ja ev.ltn. P. Susitaival. Suojeluskuntaupseereita tuli päälliköiksi ja lottia muonittajiksi, vaikka oli ilmoitettu, että näillä järjestöillä ei pitänyt olla mitään tekemistä »kansanliikkeen» kanssa. Marssin kyltti pidettiin kuitenkin »talonpoikaisena», sillä pääkomentajana oli Vihtori Kosola ja apulaiskomentajina Vihtori Herttua ja Iivari Koivisto Lapualta. Heidän tehtävänään oli pääasiassa esiintyä »jumalan valitsemina» kansanjohtajina.
Marssin »komentaja»-nimitykset ja muu lavastus osoitti selvästi millaista propagandaa pelattiin lapuanliikkeellä kun puhuttiin siitä »talonpoikaisena kansanliikkeenä». Näin tehtiin sen vuoksi, että kokoomuspuolueen ei tarvinnut ottaa vastuulleen suoritettavia väkivallantekoja. Kokoomukselaiset johtajat tiesivät myös hyvin, ettei heidän puolueelleen olisi koskaan saatu sellaista joukkopohjaa kuin »kansanliikkeelle», jossa oli talonpoikia keulakuvina.
Lapualaismarssiin saadun kymmenentuhannen miehen kokoaminen ja sotilaallisiin muodostelmiin järjestäminen tapahtui avoimesti painostamalla eduskuntaa, hallitusta ja fasisminvastustajia. Tästä huolimatta marssin valmisteluja ei estetty, vaan rautatiehallitus jopa järjesti marssijoille ylimääräisiä junia ja ministeri Witting 50 % alennuksen rautatielippuihin. Hallitus puolestaan antoi sanomalehdissä tervetuliaislausuman, jossa sanottiin:
»Oltuaan vasta kolmatta päivää toimessaan hallitus on voinut todeta, miten suurten vaikeuksien alaisena kansamme tila edelleenkin on. Hallituksen, samoinkuin talonpoikaiskulkueenkin, toimintaa ohjaa järkähtämätön tahto maanpetoksellisen kommunismin juurittamiseksi pois valtakunnasta ja kansamme elämästä. Tälle välttämättömälle hallitus tahtoo olla horjumatta uskollinen, eikä hallitus ole hellittävä otettaan, ennenkuin tämä päämäärä on saavutettu.
»...Samalla kuin hallitus ilmaisee omaksuvansa samat isänmaalliset pyrkimykset, joiden velvoittamina talonpoikaiskulkueeseen osaaottavat tuhannet kansalaiset ovat tänne saapuneet, hallitus hartaasti odottaa saavansa heiltä samoinkuin isänmaallisilta kansalaisilta kansamme kaikissa kerroksissa sille välttämätöntä tukea niiden raskaiden velvollisuuksien suorittamiseksi, jotka nykytilanteessa ovat joutuneet hallituksen täytettäväksi.»
Kaiken kukkuraksi annettiin Helsingissä määräys yleisestä liputtamisesta marssin kunniaksi. Lapuanliikkeen johto oli määrännyt lipun nostettavaksi myös Helsingin työväentalon katolle, jonka teon suojeluskuntalaisryhmä kävi suorittamassa. Lavastus oli siis kaikinpuolinen.
Hallituksen osoittama nöyryys lapualaisten vaatimuksiin nähden osoitti, että se oli periaatteessa lapuanliikkeen kanssa samaa mieltä, vaikka se ei käytännössä saanutkaan kaikkia asioita luistamaan aivan kitkattomasti. Toiselta puolen hallituksen taipuvaisuus osoitti, että hallitustakin voimakkaammat ryhmät — talouselämän vaikutusvaltaiset piirit — olivat antaneet ymmärtää, että ellei näin tehdä, saatetaan lapuanmarssin aikana toteuttaa muodollisestikin siirtyminen diktatuuriin heittämällä hallitus pellolle ja nimittämällä diktaattori. Ennen marssia puhuttiin asiasta näissä piireissä melko avoimesti ja kerrottiin 100.000 miehen kokoamisesta Helsinkiin sitä varten. Diktaattoriehdokkaina mainittiin sellaisia niiniä kuin Svinhufvud, Mannerheim, Walden ja vieläpä Väinö Tannerkin oli päässyt noiden suositeltujen joukkoon, viimeisenä listalla. Marssiin ei tosin saatu kuin kymmenentuhatta miestä, mutta silläkin määrällä saatiin taantumuksen silloiset suunnitelmat täytetyiksi.
Hyvin syötettyinä ja juotettuina kokoontuivat lapuanmarssin osanottajat kello 12 Pallokentälle. Alkajaispuheen piti asessori K. R. Kares vedoten kommunismin hävittämistyössä vanhurskaaseen jumalaan ja edesmenneiden polvien sankarivainajiin aina nuijasodasta lähtien. Pieni lainaus puheesta kuvannee parhaiten sen sisältöä ja tarkoitusta:
»Me vaadimme jyrkästi ja ehdottomasti ja ilman mitään sovittelumahdollisuuksia, että kommunismi maastamme on kaikesta julkisesta toiminnasta ajettava siihen maanalaiseen pimeyteen, missä rikokset asuvat ja missä on rikospoliisin työala. Me vaadimme, että kaikki ne laitokset, olivatpa minkä nimisiä tahansa, jotka ovat perustetut ja ovat olemassa kommunismin ylläpitämiseksi ja levittämiseksi, aivan säälittä suljetaan. Me vaadimme, että maan- ja valtiopetoksellinen toiminta sen kaikissa muodoissa myös valmisteluasteilla rangaistaan ansion mukaan.
»Ja Sinä vanhurskas Jumala, jonka edessä olemme me kaikki syntisiä, tomua ja tuhkaa, Sinä, jonka silmien alla meidän paraskin vanhurskautemme on vain kuin saastainen vaate. Sinä ainoa turvamme ja apumme, minä tomun joukossa asetan eteesi tien, jota olemme kulkeneet, sen tien kaikkine erehdyksineenkin. Ja siitä, miten olet asiat johtanut, siitä, että nekin seikat, jotka tapahtuvat äkkipikaisuudessa ja ensinnä peljättivät meitä ja joista vastustajamme ennustivat liikkeen kuolemaa, ovat olleet asiamme elämäksi ja voitoksi, näen, että Sinä et ole antanut meille muuta tietä kuljettavaksi.»
Kun Kareksen puheen jälkeen Vihtori Kosola oli huudattanut kolme kertaa eläköötä ja torviorkesteri soittanut Porilaisten marssin, lähdettiin Vanhan kirkon sankarihautojen kautta Valtioneuvoston torille. Haudoilla manattiin jälleen esiin suomalaiset, vuoden 1918 aikuiset vironretkeläiset ja saksalaiset valkoiset vainajat.
Suurkirkon portailla oli maan johto tasavallan presidenttiä myöten marssia vastaanottamassa. Siellä oli myös armeijan ja suojeluskunnan kenraaleja, mm. kenraali Mannerheim, armeijan ylipäällikkö kenraali Sihvo, suojeluskunnan päällikkö kenraali Malmberg, kenraali Wallenius ym.
Puheiden sarjan aloitti nyt rovasti V. Malmivaara, joka jumalan tuomiolla uhaten sanoi mm.: »Tiedän vastaavani oikein sanoessani, että Jumala tuomitsee nyt tästä maasta pimeyden kätköihin maanpetoksellisen ja kaiken pyhää pilkkaavan kommunismin».
Rovasti Malmivaaran jälkeen astui puhujakorokkeelle itse »jumalan valitsema kansanjohtaja» Vihtori Kosola ja luki ilmeisesti Helsingin toimistossa tehdyn puheen. Puheessa lähdettiin jälleen vuoden 1918 luokkasodan tapahtumista ja sankarivainajien manauksista. Mahdollisesti mukana oleville epäilijöille oli lausuttava rohkaisevia sanoja:
»Syrjäisten halu häpäistä meitä on totisesti monet kerrat nostanut huokauksen rinnasta. Meissä on paljon vikoja, mutta tällä tiellämme ei omatuntomme ole meitä syyttänyt. Jumala on siunannut työtämme ja se on antanut raskaalle tiellemme valoa. On ollut nyt helpompi kulkea sankarihautojen ohi. Vainajien syyttävä puhe on lakannut.
»...Tie ei ole vielä kuljettu loppuun. Me kymmenentuhatta lausumme tunnustuksemme hallitukselle, joka on rohjennut antaa kommunistiedustajain pidätysmääräyksen. Me tahdomme seistä sen hallituksen takana kaikessa siinä, mikä tätä päämäärää suoraan tähtää. Ja me odotamme, että maan eduskunta, jonka viime istunnosta meidän vielä täytyi kuunnella monta Suomen arvolle sopimatonta puhetta, nyt lähtee hallituksen esitysten viitoittamalle tielle. Ne lakiesitykset, joiden tarkoituksena on johtaa päämääräämme, odottavat eduskunnan hyväksymistä. Me tahdomme uskoa, että maan tulevaisuutta turvaavat lait nyt saadaan. Me kymmenentuhatta sanomme: ne lait on saatava ja meidän sanojemme kaikuna kajahtaa satojentuhansien ääni kautta maan: ne lait on saatava. Kommunismin vaikutusmahdollisuudet on hävitettävä perin juurin.»
Kaiken huippuna oli tasavallan presidentin, Lauri Kristian Relanderin puhe. Siinä annettiin tunnustus kaikille niille väkivallantöille, joita oli jo tehty, ja myös lupa niiden jatkamiseen:
»Lapuan liikkeen päämääränä on Suomen valtion ja yhteiskunnan sisäinen lujittaminen.
»...Se isänmaallinen päämäärä, joka sisältyy näihin Lapuan liikkeen johdon taholta julkilausuttuihin sanoihin, on velvoittava — se muodostaa sen siveellisen perustan, joita tämä valtava, yli koko maan levinnyt kansanliike on lähtenyt, jolla se seisoo ja jolle se tahtoo työnsä maan ja kansan hyväksi rakentaa.
»On totta, ettemme ole kaikessa jaksaneet voittaa itseämme, että on tapahtunut sellaistakin, mikä on tuomittava. Mutta tämä tosiasia ei saa heikentää tämän hetken ylentävää vaikutusta. Katse on käännettävä tulevaisuuteen.
»...Kiittäkäämme tänä isänmaallisena juhlahetkenä Jumalaa Hänen johdatuksestaan. Uskokaamme kansamme tulevat kohtalot Kaikkivaltiaan voimakkaaseen suojelukseen.»
Enempää ei olisi voitu vedota Jumalaan, isänmaallisuuteen ja siveellisyyteen kuin tässä tilaisuudessa, jonka lopettajaisiksi vielä laulettiin Maamme-laulu. Tasavallan presidentti pyysi tilaisuuden päätyttyä Vihtori Kosolan omaan autoonsa ja nämä molemmat »kansanjohtajat» poistuivat Suurtorilta yhdessä.
Eräs merkillinen ilmiö, joka osoittaa väkivaltaliikkeellä olleen kaksi toimintaorganisaatiota, tuli näkyviin juuri marssipäivänä. »Liike» nimittäin jatkui eri puolilla maata, vaikka Lapualla ollut johto Kosoloineen oli kokonaisuudessaan mukana Helsingin riemumarssissa. Juuri lapualaisten Helsingin kokouspäivänä tuli tieto Rovaniemellä sattuneesta lautatarhan ja varastojen tuhopoltosta.
![[Fasistien]](img/fasistien.jpg)
Heinäkuun 7. päivää vasten yöllä syttyi Rovaniemen Sähkömyllyn ja parin muun yhtiön rakennuksia tuleen melko laajalla alueella. Sammutustyöt eivät päässeet heti alkuun, koska yhtiön konttorista »ei löytynyt» avaimia varastoihin, joissa palo oli alkanut sisältäpäin. Paikalle saapuneet löysivät ihmeekseen naftaisia sytykkeitä rakennusten sisä- ja ulkopuolelta, ja ensimmäiset paikalle tulijat olivat lisäksi nähneet erään Mansikka-nimisen tunnetun huligaanin juoksevan pois palopaikalta. Aina täynnä tavaraa olleet varastot olivat nyt melkein tyhjiä. Palopaikalle oli myös heti ilmestynyt Etsivän Keskuspoliisin mies, joka väitti, että Mansikalla ei voinut olla mitään tekemistä palon kanssa, ja samanaikaisesti oli jo palopaikalla alkanut levitä huhu, että palo oli kommunistien sytyttämä. Näin kirjoittivat myös kaikki porvarilliset lehdet jo seuraavana päivänä, vaikka ketään ei ollut kuulusteltu eikä pidätetty.
Tällaisten ennakkotietojen pohjalta tapahtui sitten muutaman päivän kuluttua yhdeksän nuorisoliittolaisen pidätys. Kolme pidätetyistä oli yli 18-vuotiaita, kaksi 16-vuotiaita ja yksi tyttö alle 15-vuotias. Tutkijakunnan muodostivat nimismies P. Pelttari, läänin poliisitarkastaja P. Suhonen ja ylikomissaari Eino Poikela. He aloittivat kuulustelut siitä ennakkoasenteesta lähtien, että pidätetyt olivat syyllisiä, vain todistajat puuttuivat. Pidätysten tapahduttua nostettiin voimakas lapualaispropaganda näitä nuoria »murhapolttajia» vastaan, vaikka ei voitu osoittaa yhdenkään olleen palopaikkaa lähelläkään. Nuoriin kohdistettu syytös oli täysin järjetön. Eihän ollut mitenkään selitettävissä, että tällainen teko olisi hyödyttänyt työväenliikettä, jonka nuorisojärjestöjen jäseniä he olivat. Pidätetyt torjuivat jyrkästi syytökset, jolloin poliisille ilmestyi apuvoimia kuulusteluja varten. Aivan sivullisia lapuanliikkeen miehiä saapui paikkakunnalta ja kauempaakin ryhmänä poliisilaitokselle ja nämä aloittivat pidätettyjen suunnitelmanmukaisen kiduttamisen vaatien heitä allekirjoittamaan valmiiksi kirjoitetut »tunnustukset».
Kun tällaisetkaan kuulustelut eivät tuottaneet tulosta, kuljetti lapualaisryhmä syytettyjä useita kertoja muutamien kymmenien kilometrien päässä metsässä piestävänä. Jukka Kumpumäen vei 20 miehen joukko eräänä yönä mukanaan kauas metsään, missä hänet riisuttiin alasti ja useat miehet pieksivät hänet kepeillä verille. Kun »tunnustusta» ei vieläkään tullut, ryntäsi pari miestä hänen kimppuunsa alkaen rystysillään hieroa Kumpumäen kylkiä, mikä tapa oli valtiollisen poliisin koeteltuja kidutuskeinoja. Kumpumäen menetettyä tajuntansa hänen päälleen kaadettiin vettä, hänet sidottiin kahden puun väliin ja jatkettiin kepeillä pieksemistä, kunnes kidutettu jälleen pyörtyi. Kun hän oli hieman vironnut, hänet pantiin kaivamaan hautaansa pyövelien ilmoittaessa, että hänellä oli kuolema edessään. Silloin Kumpumäki, säästääkseen toiset kidutuksilta, oli valmis ottamaan koko jutun niskoilleen. Mutta tämäpä ei riittänytkään, vaan kiduttajat vaativat että hänen piti ilmoittaa myös toiset syyllisiksi. Kun Kumpumäki ei tätä luvannut, sitoivat lapualaiset hänet alastomana lähelle nuotiota, jossa häntä kärvennettiin niin kauan, että iho oli monesta paikasta palanut. Kidutetun menettäessä jälleen tajuntansa hänet heitettiin muurahaispesään, jolloin hän ei enää pystynyt vastustamaan allekirjoittamista. Näiden hirvittävien käsittelyjen jälkeen Kumpumäki suljettiin eristyskoppiin kolmeksi viikoksi, jona aikana pahimmat haavat paranivat. Samoin kuin Kumpumäkeä kohdeltiin myös Väinö Paasoa, jota kidutettiin metsässä ja erään syrjäisen talon ullakolla.
Yhtä pidätetyistä, 16-vuotiasta Helena Leppästä käsiteltiin poliisikamarissa. Hänet komennettiin riisumaan housunsa tuon lapualaisjoukon edessä, ja kun hän ei sitä tehnyt, revittiin ne hänen jaloistaan. Sen jälkeen hänet sidottiin penkkiin ja piestiin useaan otteeseen piiskalla tainnoksiin, kunnes saatiin »tunnustus». Välipaloiksi pieksijät uhkasivat viedä hänet yöksi lähellä olevaan ruumishuoneeseen, jossa hänen pitäisi maata yö erään murhamiehen ruumiin kanssa. Kun Helena tuotiin vankilaan, oli hän vielä kokonaan verihaavoilla.
Kun murhapoltto tuli ensi kerran esille 20. 8. 1930 Rovaniemen raastuvanoikeudessa, kielsivät kaikki syytetyt syyllisyytensä ja ilmoittivat kidutuksista. Tällöin poliisi marssitti esiin pari myös pieksemällä »tunnustuksen» tehnyttä todistajaa ja erään, joka kuitenkin ilmoitti että hän oli saanut 2.000 markkaa siitä, että puhuisi oikeudessa kuten poliisit vaativat. Oikeuspaikalle oli myös saapunut suuri joukko lapualaisfasisteja, jotka avoimesti osoittivat oikeudelle, mitä sen piti syytettyihin nähden tehdä. Koko oikeudenkäynti oli suunniteltu etukäteen kaikkia yksityiskohtiaan myöten, sillä toinen fasistiryhmä poisti väkivalloin junasta Helsingistä oikeuteen matkalla olleen tuomarin ja pakotti hänet palaamaan takaisin. Kun tämä tuli tiedoksi oikeuspaikalla, ilmoittautui syytettyjen asianajajaksi kemiläinen Eino Lahti. Hän kiisti todistajien pätevyyden ja ilmoitti myös tapahtuneista kidutuksista. Tällöin tuomari keskeytti istunnon ja väliajalla lapualaiset hyökkäsivät syytettyjen avustajan Lahden kimppuun raahaten hänet autoon ja lähtivät kuljettamaan Kemiin päin. Matkalla Lahtea piestiin ja uhattiin tappaa, jos hän vielä ilmestyisi oikeuteen avustajaksi.
Tämän jälkeen tuomarit ilmoittivat kyynillisesti syytetyille, että heidän »avustajansa oli poistunut oikeuspaikalta». Lapualaiset olivat kuitenkin jääneet paikalle ja osoittivat edelleen niin syytetyille kuin tuomareillekin, miten juttu piti päättää, ellei tahdottu heidän, lapualaisten järjestävän asiaa. Tuomio tulikin, kuritushuonetta neljästä kymmeneen vuoteen.
Kun oli päästy hyvään alkuun, Etsivä Keskuspoliisi asetti neljä tuomituista syytteeseen vielä siitä, että he olivat olleet lakkautettaviksi tuomittujen nuorisojärjestöjen jäseniä, ja lisätuomioita tuli 6 kuukaudesta 31⁄2 vuoteen.
Oikeusjutun aikana tapahtuneista törkeistä oikeudenloukkauksista ja koko jutun selvästä provokaatioluonteesta huolimatta tuomiot jäivät voimaan ja oikeusavustajien kyyditsijöitä ei edes kyselty, saati sitten vangittu. Tämä ei suinkaan tapahtunut sattumalta, sillä viranomaiset tiesivät että lisää oli tulossa, joten oli viisainta olla hiljaa, jos mieli säilyttää henkikultansa.
Lapualaishulinoitsijain seuraava rikos olikin jo valmisteilla, sillä heinäkuun 19. pnä syttyi Kuopiossa työväenlehti Savon Kansan kirjapaino tuleen. Asian tullessa oikeuteen ilmeni seuraavia merkillisiä asioita. Vaasan kirjapainon hävityksen jälkeen olivat Kuopion työläiset kirjapainon taloudenhoitajan Paavo Leskisen pyynnöstä muodostaneet painotaloonsa vartioston, joka kuulemma »kiihotti» lapualaisia. Kun lehden päätoimittaja Kalle Korhonen sitten kesäkuun alussa ryöstettiin autoon ja kyydittiin Neuvostoliiton rajalle, Etsivä Keskuspoliisi kutsui kirjapainon taloudenhoitajan kuulusteltavaksi vaatien syytteen nostamisen uhalla lopettamaan kirjapainon vartioinnin.
Vartiointi oli näin ollen lopetettava, ja heti sen jälkeen heinäkuun 19. päivän vastaisena yönä taloudenhoitaja Paavo Leskinen ryöstettiin autoon, hänet pahoinpideltiin ja kyydittiin toiselle paikkakunnalle. Samana yönä roihusi kirjapaino tulessa. Kun Leskinen saapui takaisin paikkakunnalle, hänet vangittiin ja asetettiin syytteeseen kirjapainon tuhopoltosta. Todistajiksi ilmaantui samoja lapualaisfasisteja, jotka olivat olleet häntä kyyditsemässä. Paavo Leskinen, tunnettu työväenliikkeen mies, sai 4 vuoden kuritushuonetuomion syytettynä oman kirjapainonsa polttamisesta. Ilmeisesti murhapolttajat ja ihmisryöstäjät, joista osa todettiin myöhemmin virallisestikin osallistuneiksi kunnanvaltuutettu Happosen murhaan, saivat palkkionsa Etsivältä Keskuspoliisilta, jonka päämajaan jäljet näyttivät johtavan.
Vaasa, Forssa, Helsinki, Rovaniemi, Kuopio — suurten rikosten tapahtumat jatkuivat keskeytymättä. Ei saanut jättää hengähdystaukoa Iaillisuusrintamalle eikä työväenliikkoolle. Piti lyödä kertakaikkiaan »viimeistä piirtoa myöten», kuten Vihtori Kosolan suulla oli Helsingin Suurtorilla lapualaismarssin osanottajien kokouksessa uhattu. Vanhurskaan jumalan ja isänmaan nimiin sopi jatkaa, koska suuri raha oli astunut näyttämölle alistaen lain ja virkakunnan. Etsivän Keskuspoliisin ja suojeluskunnat palvelukseensa ja usuttaen lapuanliikkeen väkivallantekijät jokaisen kimppuun, joka uskalsi hengäistäkin eri suuntaan kuin suuri raha.
Tampereen kaupungin pormestari, eduskunnan varapuhemies ja tunnettu sosialidemokraatti Väinö Hakkila oli varsin lievästi ilmaissut eriävän kantansa, mutta silti kuoleman viikate hipaisi häntäkin melko läheltä. Ilmeisesti hän joutui niiden sosialidemokraattien sijaiskärsijäksi, jotka olivat eduskunnassa kannattaneet lapuanlakien lykkäämistä yli vaalien. Kun pormestari Hakkila ajoi tilanhoitajansa kanssa heinäkuun 18. pnä 1930 hiljaista maantietä Teiskossa olevalle maatilalleen lepäilemään, heidät saavutti tiellä kaksi autoa. Niistä hyökkäsi kymmenkunta miestä, jotka ilman muuta vetivät Hakkilan linjaarikieseistään maahan, »antoivat turpiin» kuten eräs miehistä kehotti ja työnsivät autoon. Tilanhoitajan hevoselta revittiin valjaat ja hevonen päästettiin irti, niin että tieto tapahtumasta ei ehtisi liian pian. Tapahtuma ei ollut sattumanvarainen, sillä samanaikaisesti oli Hakkilan maatilan puhelinjohdot katkaistu, mikä osoitti miesten toimineen suunnitelman mukaisesti ja asiantuntijain olleen liikkeellä.
Toinen auto lähti pohjoiseen päin toisen auton häipyessä jonnekin muualle. Viiden tunnin ajon jälkeen saavuttiin yöllä Lapualle ja ajettiin kunnantalon pihaan. Kyydittävä sai istua vartioituna autossa, sillä välin kun kyyditsijät menivät kunnantaloon ilmoittaen menevänsä pitämään kokousta. Vihtori Kosolan ja kyyditsijöiden johtajan kapteeni A. D. Kaistan johdolla ja runsaan viinankeslityksen voimalla päätettiin, että Hakkila »pistettäisiin turpeeseen», ja niin miehet palasivat noin tunnin kestäneen kokouksen jälkeen auton luo ja matkaa ryhdyttiin jatkamaan. Kunnantalolta lähti keulaan toinen auto, johon istuutui neljä vahvasti humalaista miestä. Kuortaneelle vievällä metsätaipaleella Hakkila nykäistiin autosta maantielle, ja kyyditsijäauto lähti pois. Lapuan kunnantalolta tulleet miehet ilmoittivat kyydittävälle, että kunnantalon kokous oli tuominnut hänet kuolemaan »kommunistiroistojen suojelijana» ja annettiin määräys riisuutua sekä luovuttaa tavarat ja paperit taskuista.
Kun Hakkila kieltäytyi riisuutumasta, hän sai jälleen »turpiinsa», ja pari miestä veti esiin kumipatukat ja alkoi piestä pidätettyä. Pieksemisen yhteydessä miehet ilmoittivat, että kuolemantuomio oli peruuttamaton. Hakkilan onnistui kuitenkin saada aikaan keskustelua, jolloin hän sai murhamiehet vakuuttuneiksi siitä, että hän ei ollut kommunistien suojelija. Samalla syntyi pieksäjien keskuudessa erimielisyyksiä. Pampulla ja nyrkeillä säestetyn keskustelun jälkeen Hakkila huomasi välttäneensä varman kuoleman, sillä miehet lupasivat luopua kuolemantuomion täytäntöön panosta, jos hän ei antaisi tietoja sanomalehdille. Tämän sopimuksen jälkeen Hakkila pantiin jälleen autoon ja vietiin Kuortaneen kirkonkylään.
Eduskunnan puhemiehen ja Tampereen pormestarin muilutus ja murhayritys oli kuitenkin jo liikaa. Hakkilan kyyditys sai jo porvarilehdistönkin tuomion. Todettiin että tapaus oli hälyyttävä, samalla kun koetettiin vakuuttaa, että »eihän Hakkila ole milloinkaan ollut kommunisti». Tällaisesta törkeästä väkivallasta kirjoittivat ulkomaiset, mm. Lontoon lehdet palstamäärin.
Kohu jäi kuitenkin vain kohuksi. Kommunismin vastaista taistelua johtava esikunta jatkoi suunnitelmansa täytäntöönpanoa. Eri puolilla maata perustetut lapuaniiikkeen osastot ja yksityiset asiamiehet, jotka saivat Etsivältä Keskuspoliisilta »viitteitä», etsivät muilutus- ja tuhoamiskohteita ja tiedottivat »isänmaallisen kansanliikkeen» toimistoon Lapualle sellaisista, jotka »aukoivat päätään» lapuanliikettä vastaan. Niinpä Heinjoelta saapui Kosolalle Lapualle heinäkuun puolivälissä sähkösanoma: »Täällä on suuri kommunisti. Mitä tehdä?» Ja vastaus tuli heti: »Tuokaa se tänne». Heinjoen Ristiseppälän pysäkinhoitajalla Jalmari Hynnisellä, joka oli ilmoituksen Lapualle lähettänyt, ei kuitenkaan ollut autoa eikä rahoja. Neuvoteltuaan muiden osaston jäsenten kanssa hän lähetti uuden sähkösanoman ja pyysi autoa Lapualta, jossa niitä kuulemma piti olla rajattomasti. Tämäntapainen kuljetusjärjestely oli Kosolan talossa jo säännöllisellä kannalla ja jokapäiväinen ilmiö, koska satoja muilutuksia järjestettiin muutaman kuukauden aikana. Nytkin oli paljon autoja ja miehiä liikkeellä, sen vuoksi oli kyllin kovista miehistä puutetta. Kokemukset osoittivat kuitenkin, että puuha oli viranomaisiin nähden melko vaaratonta, ja matkanjohtajaksi Heinjoelle tarjoutui itse Vihtori Kosolan poika Pentti. Kun kysymyksessä oli »suuri kommunisti», piti Pentille saada hyvät apurit. Päätettiin ottaa Lapualta mukaan ylikonstaapeli Matti Nikula ja lakitieteen ylioppilas Mauri Nikula. Ylistarosta sähkötettiin vielä lisää kaksi miestä, nimittäin talollinen Matti Tuokko ja mekaanikko Kustaa Vannas. Vielä piti sähköttää Helsingin toimistoon, ja sitten lähdettiin liikkeelle. Hakkilan kyydityspäivän jälkeisenä yönä joukko saapui Heinjoen Ristiseppälän pysäkinhoitajan luokse. Pentti Kosola tiedusteli heti, missä ilmoitettu suurkommunisti asui.
Asemanhoitaja Hynninen käski miesten mennä asemamies Johannes Ristisepän luo, joka neuvoisi heille suutari Mätön asunnon. Ristiseppä liittyi mukaan ja aamulla lähti auto Mätön asunnolle. Täällä ilmoitettiin kuitenkin Mätön olevan erään kauppiaan luona valmistamassa tälle myytäviä jalkineita. Nyt lähdettiin kauppiaan taloon, jonka yläkerrassa olevasta verstaasta vanha sydäntautinen suutari Mättö laahattiin potkujen säestämänä autoon. Paikalle sattuneet ihmiset saivat ihmeekseen kuulla, että Mättö matkustaisi nyt rajan taakse, kommunistien ihannemaahan.
Puolen tunnin ajon jälkeen auto pysähtyi ja Mättö tyrkättiin kankaalle. Alkoi kuulustelu, jossa nyrkit ja pamput esittivät tärkeää osaa, kun kyydittävältä tiedusteltiin, mitä hän tietää kommunistien toiminnasta ja minkä kautta kommunistien etappitie kulkee rajan yli. Iskuista huolimatta Mättö ei tiennyt mitään heidän utelemistaan asioista. Tällöin hänet heitettiin jälleen autoon ja matkaa jatkettiin Valkjärven suuntaan. Kun Mättö edelleenkin vaikeni, pysäytettiin auto jälleen Pusurinkankaalle. Pentti Kosola otti parabellumin taskustaan ja viittasi Mätölle polkua, jota tämä lähti hiljaa kulkemaan. Nopeampaan hän ei olisi sairautensa vuoksi päässytkään jo edellisellä kankaalla suoritetun »kuulustelun» jälkeen. Matti Nikula, joka jäi muutaman askelen jälkeen, meni polun syrjässä olevien nuorten koivujen luo ja katkaisi siitä puukollaan pari lujaa sormenvahvuista keppiä ja seurasi Kosolaa.
Noin 50 metrin päässä kankaalla Kosola komensi Mätön pysähtymään ja hyökkäsi pitemmittä puheitta hänen kimppuunsa Nikulan kanssa, joka keppeineen oli myös jo paikalla ja piekseminen alkoi. Iskut ja kiroilu kovenivat sitä mukaa kuin nähtiin, että Mätölle ei ilmaantunut mitään sanottavaa. Lopulta Kosola sieppasi parabelluminsa ja tokaisi kavereilleen: »Turhaan sitä perkelettä mihinkään kyyditään!» Samassa pamahti jo kolme laukausta perättäin, ja Mätön ruumis kouristui kalliolla viimeisen kerran.
Kosola palasi auton luo, josta sinne jääneet miehet olivat jo tulossa kuultuaan laukaukset. Johtaja oli tehnyt perustyön, he saisivat korjata ruumiin, joka nostettiin polun vieressä olevan risukasan alle.
Auto lähti paluumatkalle, mutta autossa tuli murhamiesten mieleen ajatus, että olisi ehkä sittenkin ollut syytä peittää ruumis paremmin. Valkjärven ohitettuaan he kääntyivät takaisin, ostivat eräästä kaupasta lapion, palasivat kankaalle ja hautasivat ruumiin naamioiden haudan soralla ja sammalilla. Auto palasi Lapualle, eikä tapahtuma aiheuttanut edes tutkimuksia viranomaisten taholta. Asiasta alkoi kuulua julkisuudessa vasta kokonaisen vuoden kuluttua, kun murharetkellä mukana ollut Ristiseppä oli tunnonvaivoissaan käynyt tekemässä viranomaisille täyden tunnustuksen. Murhan oikeudelliseen selvittelyyn palaamme lähemmin tuonnempana. Parhaillaan oli menossa suurisuuntainen muilutusoperaatio, jonka aikana jotkut yksityiset muilutukset jäivät salaan vaikka muilutettavat saattoivat kokonaan hävitäkin näyttämöltä.
Näinä aikoina Neuvostoliiton viranomaiset löysivät alueeltaan useita kymmeniä tällaisia kyydittyjä ja useissa tapauksissa sairaaksi piestyjä ihmisiä lapualaisten sinne kuljettamina.
![[Sosialistisen]](img/sosialistisen.jpg)
Svinhufvudin hallituksen annettua määräyksensä työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän jäsenten vangitsemisesta otti lapuanliike laajentaakseen tämän määräyksen myös kunnanvaltuustoihin. Lapuanliikkeen johdon ohjaamana ja viranomaisten myötävaikuttamana fasistiainekset aloittivat kautta maan työväen ja pienviljelijäin valtuutettujen karkottamisen valtuustoista ja kunnallisista tehtävistä. Jos valtuutetut eivät poistuneet uhkausten jälkeen, tunkeuduttiin heidän koteihinsa, vieläpä valtuustojen kokouksiinkin ja kaapattiin edustajat autoihin. Vuoden 1930 kesällä poistettiin valtuustoista tällä tavalla n. 1000 työväenliikkeeseen lukeutuvaa valtuutettua. He eivät suinkaan kaikki olleet kommunisteja, vaan tavallisia työläisiä, pientalonpoikia, usein sosialidemokraattejakin. Olipa joukossa sellaisia maalaisliittolaisiakin, jotka uskalsivat ilmaista vastalauseensa väkivallantekoja vastaan.
Fasistien suhtautumisesta laillisesti valittuihin valtuustoihin ja kansan valitsemiin luottamusmiehiin todettakoon tässä vain pari esimerkkiä.
Kemin maalaiskunnan valtuustossa oli v. 1930 työläisenemmistö, 17 työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton edustajaa ja 12 porvarien edustajaa. Tilanne ei tietenkään sopinut kokoomukselaisten porvarien suunnitelmiin. Työväenryhmästä oleva puheenjohtaja Kalle Huhtala sai syyskesällä valtuuston kokouksen edellä puhelimitse uhkauksia valtuuston hajottamisesta ja häntä vaadittiin eroamaan puheenjohtajan tehtävästä. Kun Huhtala kääntyi uhkauksien johdosta nimismies Turusen puoleen pyytäen virkavallan apua väkivaltaa vastaan, hän sai ihmeekseen kuulla että nimismies oli samaa mieltä »maakunnan miesten» kanssa, ja että tämän mielestä oli »viisainta kun lähdette joka sorkka». Fasistien uhkaus toteutettiinkin valtuuston kokouksen aikana siten, että Kemistä ja muualta kunnan ulkopuolelta haalittuja suojeluskuntalaisia saapui joukoittain autoilla kunnantaloon ja marssi paikallisten poliisien johtamina valtuuston kokoukseen. Paikallisten porvarillisten valtuutettujen ehdotuksesta he vaativat uhaten, että enemmistön oli heti pyydettävä ero valtuuston jäsenyydestä. Kun puheenjohtaja keskeytti kokouksen tällaisen mielivallan johdosta ja työväen edustajat lähtivät pois paikalta, yrittivät suojeluskuntalaiset käydä heidän kimppuunsa. Porvarilliset edustajat jäivät jatkamaan kokousta ja päättivät, että »työväen ja pienviljelijäin valtuustoryhmä on eronnut» sekä täydensivät valtuuston omilla miehillään.
![[Raahe-yhtiö]](img/raahe-yhtio.jpg)
Samaan tapaan mutta vielä pahemmin seurauksin kehittyivät asiat Heinävedellä, jonne oli järjestetty syyskuun 1. pnä »maakunnan miesten» kokous samaksi päiväksi jona kunnanvaltuuston kokous oli ilmoitettu pidettävän. Kun valtuuston kokous alkoi, ilmestyi monikymmenmiehinen joukko fasistien haalimaa väkeä valtuuston kokoushuoneeseen ja vaati väkivallan uhkauksin sosialidemokraattisia edustajia jättämään paikkansa valtuustossa. Sosialidemokraatit kieltäytyivät, jolloin porvarillisten ryhmien edustajat poistuivat kokouksesta. Sosialidemokraattien yrittäessä myös lähteä pois fasistit asettuivat heidän tielleen käyden heihin käsiksi. Fasistien käydessä ryhmän puheenjohtajan, kunnallislautakunnan esimiehen Onni Happosen kimppuun hän yritti paeta ikkunan kautta, mutta saatiin kiinni. Happonen raahattiin väkivalloin autoon, joka lähti heti liikkeelle.
Seuraavana päivänä sanomalehdet tiesivät kertoa, että Happonen oli viety Venäjälle ja siihen asia jäi, kuten kymmenissä muissakin kadonneitten tapauksissa. Todellisuudessa Happosen kohtalo oli kirjaimellisesti samanlainen kuin Mätön. Hänet piestiin matkalla pariin otteeseen ja lopulta ammuttiin eräässä metsässä, josta hänen mätänevä ruumiinsa kaivettiin ylös maasta vasta parin vuoden kuluttua tutkimuksien lopulta johtaessa osittainkin tulokseen. Tällöin todettiin piirilääkärin suorittamassa oikeuslääkeopillisessa tutkimuksessa, että Happosta oli ammuttu takaraivoon ja että häntä oli merkeistä päättäen ensin raa'asti pahoinpidelty, koska mm. vasemman käden kämmenluut ja sormet olivat aivan erillään. Turun Sanomien tiedon mukaan oli eräs kyyditsijöistä kuulusteluissa katsonut tarpeelliseksi sanoa, että »pitihän se lopettaa, kun se oli niin pahasti säretty».
Se että fasistista terroritoimintaa hoidettiin kahden koneiston avulla yhteisen suunnitelman mukaan tuli näkyviin jo Holmin murhan, Rovaniemen murhapolton ja sitten Happosen murhan tutkimusyritysten yhteydessä. Toisen voiman, Etsivän Keskuspoliisin ja sen yhdysmiesverkoston peitetympi toiminta lapuanmiesten rinnalla alkoi näkyä yhä selvemmin. Sen vaikutus ja painostus oikeuslaitokseen esiintyi selvästi eri oikeusjuttujen yhteydessä. Niinkuin olemme todenneet, Kosolan Lapualla oleva toimeenpanokeskus sai ohjeensa Helsingin toimistolta ja sen takaa paljastuivat Etsivä Keskuspoliisi ja muut korkeammat piirit. Etsivän Keskuspoliisin päällikkönä oli näinä vuosina eli yhteensä 15 vuotta hallitusneuvos Esko Riekki ja hänen apulaisenaan varatuomari Ville Pankko koko sodanedellisen ajan. Lapuan terroristijohtajat olivat pieniä tekijöitä näiden pääsantarmien rinnalla, joiden toimistossa varmaan enimmät suunnitelmat tehtiin. Etsivän Keskuspoliisin ja lapuaniiikkeen Helsingin toimiston lähettäminä päivystäjinä Kosolan talossa Lapualla olivat jatkuvasti jääkäriluutnantti Antoni Eonsuu ja luutnantit Artturi Vuorimaa ja Kosti Paavo Eerolainen, jotka kaksi viimemainittua olivat Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa. Mikään muu kuin Etsivän Keskuspoliisin koneisto ei olisi pystynyt turvaamaan lapuanliikkeen murhamiehille ja tihutyöntekijoille sellaista toimintavapautta ja apua, mikä niillä näinä mustina vuosina oli. Samaan suuntaan vaikuttivat myös oikeuslaitokseen pesiytyneet fasistiset ainekset.
![[Hallitus]](img/hallitus.jpg)
Kuten edellä todettiin, Holmin murhan tutkimisen aloittamisesta ei tahtonut tulla mitään. Vasta parin kuukauden kuluttua sisäministeri valtuutti läänin rikosetsivän Brynolf Hillin tutkimaan tätä juttua. Tutkija huomasi heti alusta alkaen, että hänet oli määrätty tehtävään vain laillisuusrintaman rauhoittamiseksi. Hän näki ja tunsi selvästi, että tietyltä taholta järjestettiin esteitä hänen tielleen. Häntä varjostettiin jatkuvasti, ja aina milloin jokin seikka alkoi selvitä, ilmestyi esiin lapualaisjoukko joka esti väkivaltaisesti asian selvittelyn. Häntä uhattiin kyydityksillä, vieläpä Holmin kohtalolla. Kun alkoi kuitenkin selvitä, että murhan suorittaja oli koneliikkeen omistajan Yrjö Markkulan veli Paavo Markkula Loimaalta ja hänet pidätettiin, niin lapuanliike pani autot kiertämään marssin järjestämiseksi Forssaan, jossa murhaaja oli pidätettynä. Markkula vapautettiin sisäministerin määräyksestä! Etsivä Hilli oli edennyt tutkimuksissaan liian pitkälle. Ja niin kävi, että lapualaiset leimasivat Hillin entiseksi punakaartilaiseksi. Sisäministeri vapautti hänet tehtävästään ja hän joutui nyt vuorostaan tutkittavaksi. Samalla nostettiin syyte murhatun sisarta vastaan väärästä ilmiannosta. Kun Hillin »punakaartilaisuutta» oli aikansa tutkittu, todettiin jutut perättömiksi. Murhaaja Markkula oli edelleen vapaalla jalalla ajaen syytettä murhaamansa Holmin sisarta vastaan.
Kun Hilli oli syrjäytetty tehtävästä, määrättiin hänen tilalleen Tampereelta kotoisin oleva läänin rikosetsivä Albert Ojala, joka kuten edellinenkin oli rehellinen virkamies. Hän tuli monien vaikeuksien jälkeen, uhkailuista ja varjostamisista huolimatta samaan tulokseen kuin Hilli. Kun syyteaineistoa oli jo paperilla, löydettiin etsivä Ojala eräänä yönä Tampereella puiston penkiltä pää kahden luodin lävistämänä. Asiakirjasalkku hänen vieressään oli tyhjä.
Nyt levitettiin huhua, että Ojala oli tehnyt itsemurhan. Laukaukset oli ammuttu oikealle puolelle päätä, mutta Ojalan tiedettiin olevan vasenkätisen. Ojala oli ennen kuolemaansa kertonut useaan otteeseen vaimolleen ja etsivä Hillille, että häntä varjostettiin jatkuvasti ja oli uhattu kuolemalla, ellei hän lopeta tutkimuksia. Ojalan kuolemantapausta ei edes ryhdytty tutkimaan, ja niin jäi Holminkin murha selvittämättä, vaikka Ojalan kuollessa siitä oli kulunut jo noin kaksi vuotta.
Suutari Mätön murhan selvittelyn kulkuun vaikuttivat samalla tavalla »korkeammat» voimat. Vaikka Pentti Kosola ja muut murhaan osallistuneet olivat jo tehneet täyden tunnustuksen ja tutkimukset olivat päättyneet, niin asian siirtyessä oikeuskäsittelyyn lokakuun 31. pnä 1931 ilmoitti Viipurin tuomiokunnan v.t. tuomari E. R. Saraste, »ettei oikeudenkäynnissä saa julkaista, mitä syytetyt tai todistajat tai asiassa kuultavat itse syytteenalaisesta teosta olivat alustavissa kuulusteluissa lausuneet taikka oikeudessa lausuisivat». Murhatusta Mätöstä saatiin kyllä julkaista minkälaisia mörköjuttuja tahansa. Yleinen syyttäjä esiintyi pikemminkin murhattua kuin murhaajia vastaan, ja yleiseksi ällistykseksi kihlakunnan oikeus päästi kaikki syytetyt vapaalle jalalle.
Tämä oli jo liian törkeää julkisuudelle. Oikeuskanslerin piti puuttua asiaan, ja Pentti Kosola tuomittiin »lieventävien asianhaarain vallitessa tehdystä taposta» 5 vuodeksi kuritushuoneeseen. Toiset saivat vain muodollisia tuomioita. Korkein Oikeus lisäsi Kosolan tuomioon kolme vuotta, mutta Svinhufvud, josta oli sillä välin lapuanliikkeen painostuksesta tullut presidentti, armahti Kosolan jo v. 1936.
Happosen murhan selvittäminen oli vielä vaikeampaa kuin Mätön. Se kesti noin kaksi vuotta, vaikka paikkakunnalla tiedettiin jo seuraavana päivänä, kun Happonen oli viety Heinävedeltä valtuuston kokouksesta, että Happonen oli vainaja. Monet tutkijat jättivät työnsä kesken peläten etsivä Ojalan kohtaloa, sillä heitä varjostettiin ja uhkailtiin joka paikassa. Paikalliset ihmiset kieltäytyivät lausumasta asiasta mitään, koska heidät »varmasti tapetaan, jos lapualaiset saavat tietää». Samoin he pelkäsivät menettävänsä työpaikkansa heti, jos kertoisivat mitä tiesivät. Kun kyyditsijät lopulta saatiin selville ja he tunnustivat, niin kaksi tuomion saanutta antoi ymmärtää että he eivät ole todellisia syyllisiä. Avoimesti puhuttiin että tunnustaja oli saanut 30.000 markkaa taposta, että todelliset syylliset olivat eräs kuopiolainen majuri ja tohtori ja että Heinäveden näytelmän toimeenpaneva johto oli ollut Kuopiossa.
Syksyn 1930 lähestyessä sisäpoliittinen tilanne oli erittäin kireä ja lapuanliikkeen terrorin jäljet näkyivät kaikkialla. Voimakkaasti kasvoi kiihkoisänmaallinen yllytys kommunisteja ja Neuvostoliittoa vastaan, jota tehtävää hoiti erityisesti ylioppilasnuorison keskuuteen jo v. 1922 perustettu Akateeminen Karjala-Seura (AKS). AKS oli jo tällöin kiinteässä yhteistyössä lapuanliikkeen kanssa ja piti huolta propagandasta varsinkin koulunuorison keskuudessa. Pari lainausta AKSn tie nimisestä kirjasta (1937) valaisee sitä ohjelmaa ja henkeä, jolla nuorisoa pyrittiin ruokkimaan.
»Hehkuva ryssäviha oli Seuran johdon jäsenten mielessä tunne, jonka olemassaolo vasta pystyi takaamaan lujan puolustustahdon ja oikean kansallistunnon.»
»Tätä vihaa oli tietoisesti pidettävä yllä ja uusia jäseniä oli siihen kasvatettava, sen seuraukset oli ulotettava kaikkeen julkisessa elämässä ilmenevään ryssäläisyyteen.» (siv. 22).
»Seura asettui v. 1929 syksystä alkaen päättävästi kannattamaan Etelä-Pohjanmaalla syntynyttä kommunisminvastaista kansanliikettä.» »Marraskuussa 1930 Seura hyväksyi päätöslauselman, jonka mukaan AKS:n päämääränä on Karjalan ja Inkerin heimojen vapauttaminen, Eestin ja Suomen valtakuntien toisiinsa lähentäminen sekä Länsi-Pohjan ja Ruijan suomalaisväestöjen oikeuksien turvaaminen — lujien valtiosopimusten ja kulttuurisiteiden yhdistämä Suur-Suomi.» (siv. 41).
Heinäkuussa oli presidentti Relander määrännyt eduskunnan hajotettavaksi ja uudet vaalit toimitettavaksi lokakuun 1–2. päivinä. Varmistaakseen fasismin voiton Svinhufvudin hallitus oli heinäkuun 18. pnä määrännyt, että kaikki vasemmiston vaalivalmistelut oli poliisitoimin estettävä. Etsivä Keskuspoliisi kiihdytti vangitsemistoimintaansa, »kommunistijuttuja» valmistettiin suorastaan tehdasmaisesti eri puolilla maata, ja valtio- ja maanpetostuomioita annettiin aivan näennäisin perustein. Vasemmistolaisia järjestöjä lakkautettiin aina urheiluseuroja ja raittiusjärjestöjä myöten. Työväentalojen ovia naulattiin kiinni ja estettiin käyttämästä taloja. Syyskuun 30. pnä 1930 lakkautettiin Suomen Ammattijärjestö tuhansine ammattiyhdistyksineen.
Tästä huolimatta pääministeri Svinhufvud sanoi puhuessaan Helsingissä syyskuun 28. pnä: »Olen käsittänyt lapuanliikkeen tarkoitukset ja pyrkimykset oikeiksi ja välttämättömiksi ja sentähden kannatettaviksi». Ja eduskunnassa, jossa hänelle tehtiin kysely laittomuuksista, hän lokakuun 27. pnä sanoi: »...tilinpäätös osoittaa kansanliikkeelle pluspuolta, vieläpä suuren plus-puolen».
Kenen hyväksi tuo plus-puoli oli tullut, sen alkoi kansa nyt nähdä. Terrorista huolimatta vastustavat äänet alkoivat lisääntyä. Lokakuussa suoritetuissa eduskuntavaaleissa, joihin työväen ja pienviljelijäin vaaliliiton osanotto oli kielletty, sai K. J. Ståhlberg, joka porvarillisissa piireissä oli selvimmin esiintynyt lapualaisten mielivaltaisuuksia vastaan, huomattavan suuren äänimäärän. Kun Ståhlbergista alettiin puhua seuraavana vuonna suoritettavien presidentin vaalien presidenttiehdokkaana, aloitti lapuanliike avoimen esiintymisen Ståhlbergia vastaan, ja AKS:läiset näkivät hänessä erään »ryssäläisyyden» ilmentymän.
Lokakuun 14. pnä levisi Suomessa ja pian sen jälkeen koko maailmassa skandaalimainen uutinen, että tasavaltamme ensimmäinen presidentti ja suuri kulttuuripersoonallisuus K. J. Ståhlberg puolisoineen oli muilutettu ja että hän oli ilmeisessä hengenvaarassa.
Viranomaiset eivät muka tienneet mitään. Lapuanliikkeen Helsingin ja Lapuan toimistotkaan »eivät tienneet mitään». Sisäministeri Kuokkanen, joka oli hyvin lähellä lapuanliikkeen johtoa, ei myöskään tiennyt mitään, mutta osasi kuitenkin heti vastata, että »lapuanliikkeellä ei voi olla mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, vaan jokin hillitön, irrallinen miesjoukko on suorittanut tämän teon».
Tämä »hillitön miesjoukko» oli kuitenkin järjestetty lapuanliikkeen korkeimman johdon taholta, mikä tässä yhteydessä jo osittain tuli näkyviin. Ryöstö tapahtui lokakuun 14. päivän aamuna kello 9 Kulosaaren tiellä, missä presidentti Ståhlberg oli puolisonsa kanssa aamukävelyllä. Siekailemattoman ja väkivaltaisen autoon sullomisen jälkeen heitä lähdettiin viemään itäiseen suuntaan, parabellumpistoolin ollessa suunnattuna kyydittäviin päin aina asutuskeskuksien kohdalla. Tarkoituksena oli kyyditä presidenttipariskunta Neuvostoliiton rajan yli. Matkalla kyyditsijät kerskailivat entisillä kyydityksillään, uhkailivat ja parjasivat presidentti Ståhlbergia. Kun 700 km ajon jälkeen saavuttiin yöllä Joensuuhun, loppuikin matkanteko, sillä toinen auto, jonka piti ottaa kyydittävät ja jatkaa matkaa, ei saapunutkaan sovitulle paikalle, ja bensiini loppui. Kyyditsijöitten luikkiessa Joensuun torin laidassa pysähtyneestä autosta tiehensä lähtivät myös kyydittävät siitä ja palasivat junalla Helsinkiin.
Ståhlbergiin kohdistunut väkivallanteko oli niin suuri skandaali Suomelle porvarillisenkin maailman silmissä, että porvarillisen lehdistönkin täytyi se ainakin aluksi tuomita, vaikka silloin vielä yritettiin uskotella se »irrallisen joukon» teoksi. Sensaatio alkoikin vasta sitten kun teon varsinaiset alkuunpanijat paljastuivat, sillä se osoitti kuinka pitkälle valtiokoneistoomme fasismi oli jo tunkeutunut ja kuinka lapualaisten avulla suoritettuja väkivallantekoja ohjattiin suoraan valtion korkeimmista elimistä.
Kyyditystä seuranneena päivänä pidätettiin Viipurissa kyyditysauton kuljettaja, Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa oleva mies Johan Janne, ja vähän myöhemmin kolme muuta mukana ollutta. Janne ilmoitti saaneensa määräyksen kyyditsemiseen hovioikeudenauskultantti Mikko Jaskarilta, joka tunnettiin pitkältä ajalta lapuanliikkeen aktiivisena osanottajana ja »Suomen Lukon» sihteerinä. Jaskari yritti ensin työntää syyn kommunistien ja Neuvostoliiton niskoille. Tässä väitteessä tuli selvästi näkyviin, että teko oli tarkoitettu samalla neuvostovastaiseksi provokaatioksi. Kuukauden lopulla Jaskari kuitenkin ilmoitti, että hän sai määräyksen armeijan yleisesikunnan liikekannallepano-osaston päälliköltä, everstiluutnantti Eero Kuussaarelta ja yleisesikunnan päälliköltä, kenraalimajuri Martti Walleniukselta. Eversti ja kenraali pidätettiin lokakuun 22. pnä.
Korkeampaa porrasta tuskin enää voitiin ajatella — armeijan yleisesikunnan päällikkö muilutuksen järjestäjänä! Tekoon oli sekaantunut useita muitakin yleisesikunnan upseereita, mm. majuri O. Pöysti, kapteenit R. H. Hallamaa ja Y. A. Haahti, jotka yrittivät hävittää tutkimusaineistoa. Pitkien kiertelyjen ja »pikaistuksissa tehtynä» -puolustelujen jälkeen Wallenius tunnusti syyllisyytensä ja ilmoitti, että hän ottaa yksin vastuun kyydityksestä. Tällöin lapuanliike alkoi kuitenkin jo tointua paljastusten aikaan saamasta hämmingistä ja Helsingin poliisimestarille alkoi »maakunnan miesten» nimissä tulla uhkaussähkeitä ja vaatimuksia Walleniuksen vapauttamisesta.
Kihlakunnanoikeus antoi joulukuun 18. pnä 1930 asiasta päätöksen. Walleniuksen ja Kuussaaren synti noteerattiin vain 3 vuoden tuomion arvoisiksi, Jaskarin 2 vuoden ja muiden muutamien kuukausien arvoisiksi. Kun asia meni hovioikeuteen, putosi Walleniuksen tuomio 1 vuoteen 10 kuukauteen, Kuussaaren 2 vuoteen jne. Lopulta Walleniuksen peruuttaessa entiset tunnustuksensa hänet Korkeimmassa Oikeudessa vapautettiin kokonaan vastuusta ja Kuussaaren ja Jannen tuomio aleni yhteen vuoteen. Kaikki syytetyt olivat olleetkin ehdonalaisessa vapaudessa.
Näin oli käynyt toteen sananlasku: Ei korppi korpin silmää puhkaise. Oikeusjutun kehittyessä tähän suuntaan oli myös lapuanliikkeen ote porvarilliseen lehdistöön vahvistunut niin, että Walleniukselle alettiin vaatia hyvityksiä ja lapuanliike nimitti hänet sihteerikseen. Presidentti Ståhlbergia alettiin sen sijaan lehdistössä parjata, ja mm. lapuanliikkeen päälehti Aktivisti ennusti hänelle »Eugen Schaumanin revolverin laukauksia».
Takaisin sisällysluetteloon
Edellä kerrottu on vain osa fasistien kahdeksan kuukauden aikana tekemistä törkeistä väkivallan teoista, joiden seuratessa toinen toistaan tavallinen kansalainen luuli jo kaiken menetetyksi. Fasismin hyökkääminen oli niin häikäilemätöntä ja hallitsevien piirien suhde siihen niin yllättävän myönteinen, että työväenluokka joka oli yleensä tottunut luottamaan edes jonkinlaiseen laillisuuteen joutui näiden laillisuuskäsitysten uhriksi ja sen vastarinta aluksi lamaannutettiin. Professori Gunnar Landtman kirjoitti 13. 9. 1930 Borgåbladetissa, että vähän yli vuoden kuluessa maassamme oli suoritettu 115 törkeätä poliittista väkivallan tekoa, joista yksi ainoa oli joutunut oikeuden käsiteltäväksi.
Kun Työn Äänen kirjapainon särkemisestä maaliskuussa 1930 tuli tieto, se herätti suurta levottomuutta ja suuttumusta työläisten keskuudessa ja vakavaa huolestumista ns. laillisuuspiireissä. Viimemainittuja hämäsivät kuitenkin propagandaväitteet, että tällaiset teot olisivat muka joidenkin erillisten ryhmien oma-aloitteisia hairahduksia, ja jotkut luulivat että ne olivat vain Vihtori Kosolan tapaisten vouhottajain erillisiä tempauksia. Lapuan kokous maaliskuussa ja sitä edeltäneet »kansalaiskokoukset» olivat kuitenkin olleet etukäteen suunniteltuja terrorikomennon järjestämiskokouksia. Kommunistinen puolue oli jo edellisen vuoden syksyllä varoittanut fasismin vaarasta eduskunnassa esille tulleiden yhdistyslakien huonontamisten ja Lapualla tapahtuneiden työläisnuorten pieksäjäisten yhteydessä. Nyt puolue oli ottanut käyttöön kaikki salaisen ja julkisen toiminnan mahdollisuudet hälyyttääkseen joukkoja fasismin nousua vastaan. Työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän puolesta edustaja Asser Salo esitti syksyllä 1929 eduskunnan puhujalavalta seuraavaa:
»Työväenliike» hyvät herrat, ei lakkaa hallituksen mahtikäskyllä eikä eduskunnan säätämillä laeilla. Jos tämän eduskunnan enemmistöä huvittaa tehdä tästä esityksestä laki, niin se ei tämän avulla pysty estämään Suomen luokkatietoisen työväestön järjestäytymistä, poliittista, taloudellista ja sivistyksellistä järjestäytymistä. Vakuutamme teille, että Suomen työväestö järjestäytyy ilman teidän lupaannekin, muodostaa yhdistyksiä, jotka eivät ole yhdistysrekisterissä. Ette te työväenliikkeestä, kommunismista, niinkuin te sanotte — sillä pääse, että te karkotatte sen kokonaisuudessaan maan päältä maan alle... Suomen työläiset tulevat tekemään voitavansa estääkseen tästä laista lain tulemasta, ja jos siitä joskus laki tulee, niin Suomen työläiset eivät sitä lakia noudata.»
Kun yhdistyslaki tuli eduskunnassa lopulliseen käsittelyyn ja hallituksen esitys hyväksytyksi kuten edellä on kerrottu, tapahtui eduskuntamme historian ainutlaatuinen yllätys. Päätöshetkellä heitettiin lehteriltä kaksi nippua lentolehtisiä, jotka leijailivat ympäri istuntosalia osan niistä pudotessa suoraan puheenjohtajan pöydälle. Lentolehtisten teksti herätti suuren metelin hallituksen esityksen puolesta äänestäneiden edustajien keskuudessa, sillä tekstissä esitettiin jyrkkä vastalause yhdistyslain ja kansanvallan kaventamista vastaan ja sanottiin mm:
»Laatikaa lakinne! Vallankumouksellinen työväki ei tule sitä lakia noudattamaan, vaan lujittaa illegaalista koneistoaan. Vallankumousta ei hallita lakipykälin. Se murskaa porvarilliset ja koko nykyisen järjestelmän luoden työläisten ja talonpoikain vallan.»
Kommunistinen puolue ja Kommunistinen nuorisoliitto olivat päättäneet esittää vastalauseensa päätöksen johdosta itse eduskunnalle ja sitä varten oJi valmistettu vastalausejulistus, jonka heittäjiksi Kommunistisen nuorisoliiton jäsenet Uuno Miettinen ja Leo Salminen olivat asettuneet lehterille lentolehtisniput päällystakkien alle piilotettuina. Miettinen joka poikien keskenään tekemän sopimuksen mukaan heitti lehtiset vangittiin heti ja Salminen vähän myöhemmin. Molemmat saivat tuomion, mutta he olivat ylpeitä onnistuneesta teostaan, jonka avulla tuli lennokkaalla tavalla esitetyksi maanalaisten järjestöjen kanta asiasta.
Jos julisteen heittäjällä oli jännittävät hetket valmistautuessaan tekoonsa, niin jännittävät ne olivat olleet myös julistuksen tekijöillä. SKPn keskuskomitean sihteeri Huvi Luotonen ja Uudenmaan piirin sihteeri Matti Janhunen olivat valmistaneet julistuksen ja olivat parhaillaan sitä monistamassa Janhusen salaisen asunnon kamarissa, kun keittiöön ilmestyi asuntoemännän tuttava, eräs suojeluskuntapäällikkö. Emännän oli juotettava vieraalle kahvit keittiössä, koska kamari oli sellaisessa kunnossa että sinne ei voinut viedä vierasta. Kun vieras oli lähtenyt, päästiin monistustyötä jälleen jatkamaan.
Vaasan kirjapainohävityksen jälkeen maaliskuussa työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmä teki välikysymyksen eduskunnassa ja antoi avoimen julistuksen kansalle, jossa sanottiin:
»...porvariston hätä kapitalismin pulan aiheuttaman taloudellisen ja yhteiskunnallisen sorron lisääntymisen johdosta on niin suuri, että sen eräät piirit näkevät pelastuksen enää vain avonaisessa, häikäilemättömän raa'assa ja verisessä suurporvariston fasistisessa diktatuurissa, jonka avulla porvaristo vielä uskoo häviönsä hetkeä hiukan lykkäävänsä... Ainoa voima, mikä tässä tilanteessa kykenee fasisteille vastuksen tarjoamaan, on luokkatietoinen työväestö ja sen johdolla taistelurintamaan liittyvä köyhä talonpoikaista.»
Ryhmän esitykset eivät saaneet eduskunnassa vastakaikua. Ne harvat porvarilliset ja sosialidemokraattisen ryhmän edustajat, jotka olivat eri mieltä kuin ryhmänsä johto, vaikenivat pelosta, muut hyväksyivät rikokset.
Pieni vasemmistotyöväenliikkeeen lehdistö, johon SKP:llä oli välitön vaikutus, teki fasistien uhkailuista huolimatta parhaansa paljastaakseen lapualaisfasismin todellisen olemuksen. Työväenjärjestöjen Tiedonantaja kirjoitti kesäkuun 5. päivänä 1930 lapualaisten Vaasassa suorittamien terroritekojen johdosta:
»...Vaasan lääni on muodostunut terrorismin ja rajattoman mielivallan alueeksi, jossa kaikki lait ja perustuslain takaamat kansalaisoikeudet osalta asukkaita on riistetty, jossa henkilökohtainen koskemattomuus ja omaisuuden turva on ainoastaan fasistisilla aineksilla».
Lehti esitteli fasistien rikoksia eri puolilla maata ja kehotti varustautumaan taisteluun muodostamalla järjestysvartiostoja ja nousemaan yhteisvoimin fasistiterroria vastaan. Suomen Ammattijärjestö-lehti julkaisi huhtikuun lopulla SAJn julistuksen, jossa tilannetta luonnehdittiin seuraavasti:
»Kapitalistisen järjestelmän rappeutuminen on johtanut keskeytymättömään työttömyyteen joka raskaana koskee yhteiskunnan vähäväkisiä, palkat huononevat ja työläiset painetaan orjasopimuksen alaisiksi. Valtiollinen vaino yltyy ja sotavarustelut etenkin Neuvostoliittoa vastaan kiihtyvät kaikissa imperialistisissa maissa. Työläisiin kohdistettujen vankilatuomioiden ja kuritustoimenpiteiden ohella oikeistososialidemokraattien rikollinen ammattiyhdistysliikkeen hajoitus on päiväjärjestyksessä. Porvaristo kaataa itse oman yhteiskuntansa laillisuustilan, kuten Lapuan ja Vaasan tapahtumat osoittavat. Yleinen sekasorto ja fasistinen taantumus tulee vallitsevaksi, ellei työväenluokka nouse, tinkimättömän proletaarisen luokkataistelun pohjalla, yhteisvoimin sitä ehkäisemään.»
Julistus kehotti työläisiä vappuna sankoin joukoin liikkeelle puolustamaan kokoontumisvapauttaan.
SKPn salaisissa kokouksissa ja julkisissakin järjestöissä kehitettiin liikettä työväenlehdistön ja omaisuuden suojavartiostojen muodostamisesta. Työläiset jotka päivän olivat työssä, vuorottelivat yövartiossa kirjapainoissa ja työväentaloissa pannakseen kovan kovaa vastaan, mikäli heidän oma talonsa tai painonsa joutuisi väkivallan kohteeksi. Niinkuin edellä Kuopion kirjapainon tuhopolton yhteydessä todettiin, fasistit pelkäsivät näitä vartiostoja ja työmiehen nyrkkiä vaatien viranomaisilta vartioiden poistamista ennenkuin uskalsivat käydä tihutöihinsä. Valitettavasti nämä työläisten puolustusryhmät eivät kasvaneet riittävän lukuisiksi ja koko työväenluokan vapautta puolustavaksi laajaksi joukkoliikkeeksi. Puolueen julistuksia levitettiin laajalti työpaikoille ja maaseudullekin. Niissä selvitettiin fasistikaappauksen vaaraa ja kehotettiin vastarintaan ja joukkokamppailuun, mutta monista yrityksistä huolimatta ei suurempia mielenosoituksia kuitenkaan syntynyt, sillä poliisiterrori ja vangitsemiset lisääntyivät päivä päivältä.
SKP eli näinä aikoina mitä vaikeinta aikaa. Vaikeuksia lisäsi sosialidemokraattisen puolueen johdon avoin liittoutuminen taantumuksellisen porvariston kanssa ja sen harjoittaman hajotustoiminnan kasvaminen Suomen Ammattijärjestöissä. Tämä hajotustyö oli järjestöllisesti pantu alkuun jo 29. 9. 1929 sosialidemokraattisen ammattiyhdistysväen kokouksessa Helsingissä, jossa liittoja kehotettiin eroamaan Ammattijärjestöstä ja muodostettiin ns. Ammatillisten Järjestöjen Valtuuskunta tätä hajotustyötä johtamaan. Jo lokakuussa 1929 sosialidemokraatit sitten perustivat Suomen Työläisliiton yhdistämään Suomen Ammattijärjestöstä eronneita jäseniä. Hajotus Ammattijärjestön sisällä ei ottanut kuitenkaan oikein menestyäkseen ja niin viranomaiset tulivat avuksi turvautuen oikeistososialidemokraattien avulla huononnettuun yhdistyslakiin. Heinäkuun 6. pnä 1930 viranomaiset sulkivat SAJ:n toimiston Helsingin työväentalossa ja myös kaikki sen alaisten liittojen toimistot. Oikeudenkäynnissä joka alkoi helmikuun 4. päivänä 1931, vaadittiin kaikkiaan 1200 järjestön lakkauttamista sillä perusteella, että SAJ palvelee samoja tarkoituksia kuin v. 1923 lakkautettu Suomen Sosialistinen Työväenpuolue. Ilman näitä toimenpiteitä olisi voimakkaalla SAJ:llä ollut mahdollisuus puolustaa työläisten elintasoa ja koota voimia fasismin hyökkäystä vastaan.
Esimerkkinä siitä häikäilemättömyydestä, jolla sosialidemokraattisen puolueen johdon oikeistolaiset jäsenet perustelivat taantumuksen hyökkäykselle antamaansa tukea on Väinö Tannerin puhe Seinäjoella heinäkuussa 1930. Siinä hän sanoi mm:
»Sosialidemokraattinen puolue on jo 10 vuotta taistellut kommunismia vastaan. Me voimme sen vuoksi sanoa olevamme yhtä mieltä lapuanliikkeen kanssa siitä, että kommunismi on saatava hävitetyksi.» (Suomen Sosialidemokraatti 28. 7. 1930.)
Terrorin vaikeuttamat olosuhteet ja vaaran lisääntyminen saivat aikaan horjuntaa myös vasemmistolaisessa työväenliikkeessä, varsinkin ammattiyhdistysliikkeen piirissä, ja se vaikutti osaan puolueenkin jäsenistöä. Äärimmäisen vaikeutunut tilanne synnytti heikommissa aineksissa taistelusta luopumista ja antautumismielialaa sekä opportunismia. Jo v. 1929 oli alkanut muodostua ns. »hoipertelijain» ryhmä, jonka SKPn vastainen asenne nyt tilanteen kiristyessä v. 1930 keväällä alkoi Niilo Vällärin johdolla muodostua avoimeksi toiminnaksi puoluetta vastaan. Eräillä heistä saattoi olla kuvitteluja, että fasismi voitaisiin taltuttaa olemalla hiljaa ja ärsyttämättä lapualaisia. Julkinen vasemmistolainen liike muka voitaisiin pelastaa, jos sanouduttaisiin irti SKPn maanalaisesta toiminnasta. Tämä käsitys oli kuitenkin täydellinen harhaluulo ja oli vain yllykkeenä fasistien hyökkäykselle vaikeuttaen yleisen vastarintaliikkeen nostamista.
Tilanne sai myös aikaan muutamien pienten äkkijyrkkien ryhmien syntymisen työläisten keskuudessa. Näihin ryhmiin meni mukaan joitakin puolueen jäseniäkin. Sellaisia ryhmiä olivat mm. »Punaiset rintamamiehet» Helsingissä ja »Myyrät» Jyväskylässä. Kun välläriläiset oikeisto-opportunistit halusivat antautua lapualaisterrorin edesssä ja lopettaa maanalaisen toiminnan niin rintamamiehet halusivat jättää kaiken julkisen toiminnan muodot ja järjestäytyä vain salaiseksi aseelliseksi toiminnaksi. Myöhemmin oikeistolaiset ajautuivat yhteistyöhön taantumuksen apuna toimivan sosdem. puolueen oikeistojohdon kanssa ja »Rintamamiesten» ryhmiin pesiytyi ohranan provokaattoreita, jotka olivat osittain näitä ryhmiä järjestämässäkin saadakseen provokaatioaineistoa kommunistista puoluetta vastaan.
SKPn keskuskomitea kokoontui huhtikuussa 1930, jolloin fasismin hyökkäys ei vielä ollut nähtävissä koko laajuudessaan. Tilanteen ja kehityksen arvioinnissa ja tehtäväasettelussa kiinnitettiin suurta huomiota taloudellisella ja ideologisella rintamalla suoritettavaan toimintaan. Päätöslauselmassa korostettiin erikoisesti opportunistien syrjäyttämisen välttämättömyyttä työväenliikkeen kaikilta aloilta ja opportunismin olemuksen perusteellisempaa selvittämistä, sillä vain sitä tietä puoluejärjestö voisi vahvistua ja fasismin vastainen taistelu tehostua. Kapitalistisen pulapolitiikan vastapainoksi päätettiin kehittää taloudellista taistelua palkkatyöväen ja maaseudun pieneläjien etujen puolesta, mikä kävisi päinsä vain syrjäyttämällä myös ammattiyhdistysliikkeestä reformistis-opportunistiset johtajat ja luopiot ja muuttamalla taloudelliset taistelut yhä enemmän poliittisiksi valtataisteluiksi — missä taistelua käydään selvästi luokka luokkaa vastaan. Konkreettisina vaatimuksina esitettiin reaalipalkan korottamista, 7-tuntista työpäivää, samasta työstä samaa palkkaa, taistelua joukkoerottamisia ja työmaaterroria vastaan. Tätä varten työläisiä kehotettiin muodostamaan erikoisia taistelukomiteoita, joihin olisi koottava myös järjestymättömiä työläisiä.
Pelätessään työväestön tyytymättömyyden ilmauksia ja toteuttaakseen lapuanliikkeen vaatimuksia hallitus oli kieltänyt kaikki vasemmistolaisen työväenliikkeen vappumielenosoitukset koko maassa. Kommunistinen puolue oli tämän vuoksi päättänyt johtaa työläiset taisteluun vapunvietto-oikeuden puolesta ja nostaa joukot liikkeelle fasismia vastaan vapun perinteiden pohjalta. Helsingissä ilmestyvä Työväenjärjestöjen Tiedonantaja hälytti työläisiä suurin otsikoin: »Katujen vapaus aiotaan riistää Suomen työtätekeviltä. Vuosikymmenien aikana hankitut oikeudet ovat vaakakupissa — niitä ei saa loukata.»
Helsingissä oli koko puoluekoneisto liikkeellä järjestämässä vappumielenosoitusta. Yhteyksiä hankittiin niihinkin työpaikkoihin, joissa ei ollut puolueen jäseniä, ja kaikkialla synnytettiin keskustelua vapun vietosta. Työpaikkojen ruokahuoneisiin, vieläpä tehtaiden ilmoitustauluillekin ilmestyi puolueen monisteita. Salaisesti toimivan Kommunistisen nuorisoliiton rohkeat tytöt ja pojat suorittivat lentolehtisten levityksen kaupungilla. Levitys suoritettiin yleensä aamuyöstä ja samalla kellonlyömällä koko kaupungin alueella eri puolille sijoittuneiden ryhmien toimesta, jotta olisi vältetty ohranoiden hyökkäykset lehtisten levityksen tullessa viranomaisten tietoon.
![[Fasistit2]](img/fasistit2.jpg)
Vappuaamu vaikeni Helsingissä keväisen kauniina. Jo ennen kello 9 alkoi Siltasaarella liikkuvia työläisiä suunnistautua Helsingin työväentalon lähettyville ja lähikaduille. Siellä oli kuitenkin jo poliisivartio, jonka tehtävänä oli estää kokoontuminen. Partion johtaja huomasi pian, että poliisiryhmä oli liian pieni, sillä parveilevien ja ryhmissä seisovien työläisten luku alkoi kasvaa. Paikalle hälytettiin uusia poliisin ratsu- ja jalkaväenosastoja, jotka alkoivat häikäilemättä hätyytellä ihmisiä. Ryhmät siirtyivät paikasta toiseen ja kasvoivat jatkuvasti. Siellä missä alkoi olla ahdasta ei enää liikuttu, vaan väkijoukko asettui lujana poliisia vastaan. Sattui niinkin, että työmiehen vakava sana ja joukko hänen takanaan pysäytti poliisin paikalleen. Poliisin rohkeus kasvoi vasta suuremman ratsupoliisiryhmän saapuessa paikalle. Kun väkeä alkoi olla kadun täydeltä, poliisin vimma purkautui ratsuhyökkäyksinä väkijoukkoon pamppujen heilahdellessa. Tällöin levisi tiedotus: Eläintarhan kautta Mäntymäelle. Joukot aikoivat liikkua kehotettuun suuntaan. Poliisi oli aluksi yllättynyt, mutta huomattuaan mistä oli kysymys se jälleen aloitti raivokkaan hyökkäyksen hajottaakseen joukot. Joka puolella huudettiin tunnuksia: »Alas fasistit», »Alas lapualaiset», »Alas kokoontumisvapauden sortajat». Kuin ilmasta pudotettuina lenteli joukkoon lentolehtisiä, joiden jakajia poliisit ryhtyivät ajamaan takaa. Kahakoita syntyi pitkin katuja poliisien käyttäessä patukoitaan ja pistoolejaan. Poliisit alkoivat myös saada vastaansa kiviä, ja vaikka suoritettiin useita pidätyksiäkin, mielenosoitus jatkui Mäntymäelle saakka. Sinne oli tuotu jo poliisilaitoksen suuri auto, »Musta Maija», joka ennenpitkää täyttyi pidätetyistä työläisistä.
![[Vappu]](img/vappu.jpg)
Mäntymäen rinteellä järjestäytyi nopeasti suuri ryhmä työläisiä puhujalavan ympärille, jolle Armas Äikiä oli noussut. Ennenkuin poliisit ehtivät edes tajuta mistä oli kysymys, korokkeelta alkoi kuulua voimakas ääni: »Suomen hallitus on seurannut Saksan hallituksen esimerkkiä kieltämällä työtätekevien juhlat. Emme tule luopumaan taistelutta oikeuksistamme... Alas fasistiterrori ja poliisimielivalta...» kaikuivat puhujan sanat lavan ympärillä poliisien kanssa käytävän kahakan ylitse. Poliisit hyökkäsivät puhujalavaa kohti iskien patukoillaan, mutta edessä oli vahva työläismuuri, josta työmiesten nyrkit iskivät vastaan. Poliisien vimma kasvoi ja eräs paljasti jo pistoolinsa ja uhkasi sillä edessään seisovaa kookasta Suominen-nimistä rakennustyöläistä. Tähdätessään työläistä rintaan poliisi hihkui: — Lain nimessä, hajaantukaa. Ellei käskyä noudateta heti, avaamme tulen! — Ampukaa! Kun laukauksenne kajahtaa, niin vastatkaa sen jälkeen seurauksista, emme anna kädet ristissä murhata itseämme! kuului työläisen vastaus. Rotevan rakennustyöläisen äänessä oli uhkaa, jota tuki ympärillä olevan joukon huudot ja liikehtiminen. Vilkaistuaan ympärilleeen poliisi katsoi parhaaksi laskea pistoolinsa. Ratsut painoivat kuitenkin päälle ja väkijoukko aaltoili edestakaisin. Pienen matkan päässä puhujakorokkeesta sai eräs liian lähelle puhujaa päässyt ratsupoliisi iskun, joka suisti hänet maahan hevosen noustessa takajaloilleen ihmisjoukon keskellä.
![[Armas]](img/armas.jpg)
— Suojatkaa puhujaa! Jatka, jatka! kuului työläisten kehotushuutoja. Puhuja jatkoi: — Berliinin poliisipäällikön kielto murrettiin ja niin murretaan meilläkin. — Hyvä, hyvä! Eläköön kansojen vapaus! kaikuivat huudot yli Mäntymäen.
Puhujan ääni kuului vielä jonkin aikaa kahinan keskeltä, mutta sitten ratsupoliisit hyökkäsivät lisääntyvin voimin suoraan väkijoukkoon, josta kuului naisten ja lasten hätähuutoja. Tällöin Äikiä poistui puhujakorokkeelta kehottaen työläisiä vetäytymään syrjään taistelua jatkaen. Puhujan hävittyä korokkeelta joukot alkoivat laulaa kansainvälistä, sillä eihän ilman sitä voinut vappujuhlaa lopettaa, vaikka se sitten oli tehtävä poliisin kanssa kamppaillen. Seuraavana päivänä SKPn lentolehtisissä sanottiin:
»Hallituksen terrorimääräystä ei ole nöyränä toteltu. Helsingin työläiset ovat nostaneet joukkovoiman poliisiterroria vastaan ja pitäneet vappumielenosoituksen. Joukko ei tosin ollut riittävän suuri terroria takaisin lyömään, mutta vastarinta oli pantu alulle, sitä oli vain jatkettava. Työväenluokan tuli karaistua taistelussa. Se ei tapahdu vaikenemalla ja eikä loukkoon hiipimällä fasismin hyökätessä. Vain taistelu ja sen kokemuksista oppiminen voi kasvattaa joukot fasismin murskaamiseen.»
Helsingin vappumielenosoitus ei jäänyt ainoaksi yritykseksi säilyttää kokoontumisvapaus ja asettaa sulkuja fasismille. Samaa yritettiin muissakin kaupungeissa, mutta voimaa ei ollut riittävästi ja siten eduskunnassa tuli jälleen toukokuun lopussa esille uusien kuristuslakien käsittely, kuten edellisessä luvussa jo kerrottiin. Kesäkuun alkupuolella hallitus kävi jo ilman näitä lakeja hallinnollisin määräyksin vasemmistotyöväestön lehdistön kimppuun ja ne lakkautettiin kesäkuun puoliväliin mennessä lapualaisten aloittaessa samoihin aikoihin työväentalojen sulkemishyökkäykset. Viimeinen Työväenjärjestöjen Tiedonantaja ilmestyi kesäkuun 14. pnä, ja tämä numero oli kokonaan omistettu fasisminvastaiselle taistelulle ja kehotuksille. Vastarinnan järjestämisestä sanottiin lehdessä mm:
»Fasistien rikollisuuden nousu on viime päivinä kehittynyt niin nopeasti ja voimakkaasti, että työtätekevä väestö ei enää voi tyytyä vastalauseiden esittämiseen. Ne yksin eivät auta. Niinikään eivät riitä ne puolustuskomiteat, joita tähän saakka on perustettu eri paikkakunnille. Esimerkiksi yksi puolustuskomitea pienemmässäkin kaupungissa kuin Helsinki on aivan riittämätön. Nyt on valittava puolustustyöstä huolehtiva komitea jokaiselle työpaikalle. Nopeasti työhön! Fasismin hyökkäysketju on murrettava!»
Julkisten lehtien lakkauttamisen ja toimipaikkojen sulkemisen jälkeen vastarinnan järjestäminen oli jo huomattavasti vaikeutunut. Tilanteen vaikeutta kuvaavana tapauksena, joka oli suorastaan seikkailu, kerrottakoon tässä erään painokoneen kohtalo.
Vaikka vappumielenosoituksessa olikin saatu poliisin patukasta ja useita tovereita oli joutunut Etsivän Keskuspoliisin komeroihin odottamaan vankilatuomioita, oli taistelu terrorikomentoa vastaan nostanut puolueen jäsenissä innostuksen hengen. Kyseltiin tehtäviä ja lentolehtisiä selostus- ja levitystyötä varten. Vappuvalmistelujen aikana poliisin suorittamissa ratsioissa oli menetetty monistusvälineitä, ja lisääntynyt tarve pakotti ottamaan käytäntöön kaikkein alkeellisimmatkin välineet kuten hektografimonistustavan. Tavalliselle uuninpellille valettiin glyseriini ja liimamassa johon painettiin hektografimusteella paperille kirjoitettu teksti ja siitä saatiin valssaamalla jopa satakin kopiota. Työ oli tällä tavalla hidasta, mutta kun »painoja» tehtiin useampia ja uhrattiin useampia öitä, saatiin tarvittava määrä lentolehtisiä. Tällä tavalla saatettiin toimittaa kokonaisia sanomalehtiä, ei tosin kovin suurina painoksina. Etsivä Keskuspoliisi pyrki vaikeuttamaan näiden salaisten painojen työtä jopa tarkkaillen monistuspaperia ja mustetta myyvien liikkeiden ostajia.
![[SKP:n]](img/skpn.jpg)
Vapun jälkeen oli kuitenkin jotain uutta tulossa, sillä SKPn johto oli järjestänyt pienen pikapainokoneen hankinnan Saksasta. Kone oli jo tulossa rautateitse Ruotsin kautta Helsinkiin. Helsingin puoluejärjestö ilmoitti asianomaisille henkilöille, että heidän pitäisi valmistautua ottamaan se vastaan asemalta. Samalla ilmoitettiin myös, että pelättiin Etsivän Keskuspoliisin saaneen vihiä asiasta, minkä vuoksi lastin noutaminen asemalta saattoi olla vaarallista, mutta yritettävä kuitenkin oli.
Ilmoituskortti tavara-asemalta saapui. Siitä ilmeni että tavaraa oli yhteensä 9 laatikkoa ja painoa 450 kiloa. Ei siis mikään pikkujuttu hoidettavaksi. Kollien hakeminen jätettiin entiselle automiehelle Yrjö Ahlbergille, joka oli piiritoimikunnan ja sen teknillisen jaoston jäsen. Hänen oli hankittava itselleen toveri, joka hoitaisi tarkkailun aseman ulkopuolella ja antaisi sovitut merkit, jos etsivät näyttäisivät olevan liikkeellä. Hänen oli määrä myös rientää apuun, jos Yrjö, varsinainen tavaroiden lunastaja, sitä tarvitsisi.
Suunnitelma oli seuraava: hankitaan henkilöauto, jolla Ahlberg ajaa edellä ja kuorma-auto jolla tavarat tuodaan perässä. Jos etsivät ilmestyisivät kintereille eikä heitä saataisi eksytetyiksi, hän lähtisi autoineen tiehensä ja tavarat olisi uhrattava. Vanhana helsinkiläisenä automiehenä hän tunsi suuren osan autonkuljettajista ja löysi pian tutun miehen, joka oli valmis yritykseen sen vaarallisuudesta huolimatta. Sovittiin että hän vuokraa autonsa Ahlbergille ja menee kotiinsa odottelemaan. Tavara-aseman lähettyviltä löydettiin myös luotettava kuorma-auton kuljettaja, joka lupasi ottaa tavarat autoonsa »tavallisena keikkana» ja sopimuksella seurata henkilöautoa päämäärää tietämättä.
Kun Ahlberg oli sopivasti tuhrinut henkilöauton numerolaatan ja määrännyt tovereilleen tähystyspaikan tavara-aseman luona, hän ajoi tavara-asemalle kuorma-auto perässään ja meni konttoriin rahtikirjat taskussaan. Jo konttoriin mennessään hän näki lähellä odottavan kuorma-auton ja sen hytissä pari epäilyttävän näköistä miestä, jotka eivät tuntuneet olevan tavallisia autonkuljettajia. Kun työ oli aloitettu, se oli yritettävä viedä loppuun asti. Palatessaan konttorista Ahlberg sai toveriltaan merkin ja vilkaistuaan jälleen tavara-auton hyttiin hänessä alkoi vahvistua käsitys, että siellä istui EK:n miehiä. Mutta koska kyseessä oli puoluetyölle tärkeät välineet, hän ajatteli että oli uskallettava yrittää ja koetettava jotenkin karistaa seuraajat jäljiltä.
Ei muuta kuin laatikot kuorma-autoon ja hän lähti henkilöautollaan edellä. Painokoneilla lastatun kuorma-auton perään lähti heti tyhjä kuorma-auto, sen Ahlberg näki autonsa peilistä. Kun oli ajettu kadunmitta, tuli kulman takaa Etsivän Keskuspoliisin suuri henkilöauto, ja hän saattoi panna merkille miten kuorma-autosta annettiin sille merkki. Peli oli pelattu. Tavaroita ei voitu enää saada talteen, nyt oli pelastettava vain itsensä ja toverin auto. Kuorma-auton kuljettaja kyllä selviäisi, sillä hän ei tietäisi asiasta mitään. Ahlberg lisäsi vauhtia ja samoin teki EK:n henkilöauto kääntyen hänen autonsa perään. Ajaen liikkeelle lähtevän raitiovaunun edestä hän sai vähän etumatkaa ja käänsi autonsa rantatielle. Lusikka pohjaan ja vaihde kolmoselle, tien vieret alkoivat vilistää. EK:n auton ohjauspyörän takana näytti olevan arempi mies, joten välimatka piteni. Niin vilahtivat ohi Paraisten kalkkitehdas ja Elanto, mutta ajajan vilkaistessa taakseen takaa-ajajat tulivat yhä perässä. Oli yritettävä lisätä vauhtia ja ajaa toista tietä Hakaniemeen, Eläintarhantien kautta Töölöön, sinne missä oli vilkkain liikenne ja siellä lujalla vauhdilla eksyttää jäljet. Kalliossa poliisin auto jo näyttikin jääneen jäljiltä.
Olipa matkantekoa kerrakseen, tuumi Ahlberg kun hän vei auton sovitulle paikalle ja kävi soittamassa auton omistajalle, että auto on käytettävissä pirssiajoa varten.
Kuorma-auto sensijaan ajeli edelleen toista katua ylös ja toista alas seuraaja perässään. Kuljettaja oli aina silloin tällöin pysäytellyt ja katsellut autonsa ikkunasta, mihin henkilöauto mahtoi hävitä. Lopulta hän ajoi kotipihaansa Toukolaan, jonne myös EK:n auto saapui. Poliisit julistivat tavarat takavarikoiduiksi ja ajajan pidätetyksi. Kuulustelujen jälkeen kuljettaja oli kuitenkin päästettävä pois vielä yöksi, koska uhkailuista ja kiristyksestä huolimatta hän ei tuntenut lastin omistajaa eikä tiennyt mitään muuta kuin että autonkuljettajan ammatissa joutui melkein joka päivä kuljettamaan milloin mitäkin tuntematta lastin sisältöä.
Tarkkailumies joka oli heti asemalla nähnyt mitä oli tulossa kiirehti tiedottamaan asiasta puoluekeskukselle, jossa osattiin ryhtyä tilanteen vaatimiin toimenpiteisiin.
Eräs ottelu valtiollisen poliisin kanssa oli hävitty, mutta sitä varmemmin menetelmin oli ryhdyttävä uuden painokoneen hankintaan.
Suomen kommunistisen puolueen salaisen lehdistön ja julkaisutoiminnan historia alkaa heti puolueen perustamisesta. Ensimmäisenä teoreettisena lehtenä alkoi v. 1923 ilmestyä Proletaari suomen- ja ruotsinkielisenä. Sen painatus suoritettiin ulkomailla, pääasiassa Ruotsissa. Vasemmistolaisen työväenliikkeeen julkisen lehdistön lakkauttamisen jälkeen tuli maanalaisen lehdistön vahvistaminen ensiarvoisen tärkeäksi. Heti kun Työväenjärjestöjen Tiedonantaja oli lakkautettu, ilmestyikin ensimmäinen numero SKPn Tiedonantajaa. Se oli vahoilla monistettu 12-sivuinen lehti, jonka painosmäärä saattoi nousta aina 5000–6000 kappaleeseen. Työläis- ja talonpoikaisnainen, sotilaiden lehdet Kasarmi ja Punasotilas sekä Puoluetyöntekijä ilmestyivät myös monistettuina. Vuoden 1933 lopulla alkoi ilmestyä Suomessa painettu joukkolehti Työmies. Ammattiyhdistystoimintaa edusti Suomen Punainen Ammattijärjestö-niminen lehti, poliittisten vankien avustusjärjestöä Vankien toverit ja nuorisotoimintaa Nuori Kommunisti ja Nuori Kaarti sekä Pioneeri-lehti.
Näiden keskuslehtien lisäksi piirikomileat ja paikalliskomiteat julkaisivat omia lehtiään. Vv. 1932–33 ilmestyi Uudenmaan piirissä Nyrkki, Turun piirissä Kumous, Viipurin piirissä Työ, Oulun piirissä Tienviitta, Tampereen piirissä Raataja, Kuopion piirissä Työläinen ja Talonpoika, Kemin piirissä Punainen Pohjola ja Lahden piirissä Punainen Voima. Keskus- ja piirilehtien lisäksi ilmestyi alueittain tai työpaikoittain paikallisia lehtiä niin että vuosina 1930–33 ilmestyi yli 100 erinimistä salaista lehteä.
Lehdistökysymyksen erästä puolta samoin kuin järjestötaloasiaa tällä kaudella kuvaa se, että sosialidemokraattisen puolueen tannerilainen siipi hyväksyessään fasistien terrorin kommunisteja ja vasemmistolaista työväenliikettä vastaan käytti myös häikäilemättä tilannetta hyväkseen vallatakseen sosdem. puolueelle työväen kirjapainoja ja -taloja. Monet kirjapainot ja talot siirtyivät heidän käyttöönsä ja ovat heillä edelleenkin 30-luvun porvarillisen »laillisuuden» sanelemina.
Vuoden 1930 terrorikesän jälkeen fasismin kannalle asettunut hallitus ja alistettu eduskunta kruunasivat politiikkansa kuten jo edellä on kerrottu lakkauttamalla Suomen Ammattijärjestön ja estämällä työväestön osallistumisen eduskunta- ja kunnallisvaaleihin. Näissä oloissa kokoontui salaisena Kommunistisen puolueen VII puoluekonferenssi, jossa suoritettiin perusteellinen selvitys ja arviointi Suomen tilanteesta sekä puolueen tehtävistä. Arvion teko ei ollut helppo niiden suurten tappioiden jälkeen, joita puolue ja koko työväenliike oli kärsinyt fasismin nousun aikana. Koska tämän konferenssin päätöksillä oli suuri merkitys SKPn fasismin vastaisen toiminnan tehostumiselle, otettakoon niistä tähän muutamia kohtia.
Päätöslauselma sisälsi ankaran itsekritiikin puolueen keskuselimien fasisminvastaisen toiminnan heikkoudesta. Sen arvioitiin johtuneen siitä, että puolueen jäsenille ja joukoille ei ollut riittävästi selvitetty pulan ja fasismin olemusta eikä nähty kyllin selvästi tilanteen kehitystä. Tämän vuoksi ei keväällä 1930 kyetty panemaan toimeen niitä päätehtäviä, joita tilanne edellytti.
Huoli ja vastuuntunne, joka konferenssin osanottajilla ja puolueenjohdolla oli työväestön asemasta ja työväenliikkeestä maassa, antoi sävynsä asioiden käsittelylle. Nykyhetken näkökulmasta katsoen monet itsekritiikin kohdat ja vallankumoukselliset tunnukset tuntuvat liian suoraviivaisilta ja yliammutuilta, koska taistelua oli käyty monin tavoin ja suurin uhrauksin ja tulokset saattoivat tulla näkyviin vasta myöhemmin.
Päätöslauselmassa luonnehdittiin että pulan kehitys Suomessa oli johtanut kapitalististen suhteiden epävakaistumiseen ja luokkasuhteiden voimakkaaseen kärjistymiseen, jolloin porvaristo säilyttääkseen asemansa ja selvitäkseen pulasta turvautuu fasistiseen, välittömän diktatuurin toimintatapaan ryhtyen kiristämään ja alentamaan työväen ja talonpoikaisten elintasoa. Tämän ohella konferenssi paljasti Suomen porvariston laskelmat, joiden mukaan vain voittoisa sota Neuvostoliittoa vastaan ja Neuvosto-Karjalan anastaminen saattaisi luoda uutta pohjaa Suomen horjuvalle kapitalismille.
Kehityksen näköaloja luonnehdittiin seuraavasti:
»Luokkien taistelu terävöityy. Sodan vaara yhä suurenee. Tie eteenpäin vie yhä jyrkempiin valtataisteluihin porvariston ja työtätekevien luokan välillä, kehittyy ja kasvaa fasistisen diktatuurin ja porvarillisen valtiojärjestelmän valtiollinen pula.»
Johtopäätöstä seurannut tehtävien asettelu osoitti, että oli lähdettävä työväen ja köyhien talonpoikien laajan joukkotaistelun kehittämisen välttämättömyydestä ja vallankumouksellisen yhteisrintaman ja taisteluliiton luomisesta näiden ryhmien kesken. Tämä edellytti puoluejärjestön ja toiminta-alojen vahvistamista ja opportunismin sekä muiden antautumismieliaiojen karkottamista. Keskeisimpänä taistelussa oli pidettävä työtätekevien välittömiä ja konkreettisia tarpeita ja niistä johtuvia vaatimuksia, joita jo Keskuskomitean kokous esitteli. Puoluekonferenssi kehotti perustamaan erilaisia toiminta- ja fasismin vastaisia komiteoita, rakentamaan yhteisrintamaa joukoista käsin sivuuttaen oikeistolaiset johtajat. Osataisteluista, kuten lakoista ym. oli kehitettävä joukkotaistelu fasismin kukistamiseksi. Oli torjuttava ehdottomasti »äkkijyrkkien» esitykset osataistelujen ja päivän vaatimusten hylkäämisestä ja työväen aseistamisesta sissitoimintaan koska tämäntapaiset esitykset olivat silloisissa oloissa vain sanahelinää, jonka takana oli toimettomuus ja passiivisuus, kuten päätöslauselmassa todettiin. Fasistista terroria vastaan puoluekonferenssi kehotti yleisen järjestetyn vastarinnan ohella järjestämään myös fyysillistä vastarintaa, työväenluokan joukkoluontoista itsepuolustusta fasistijoukkoja vastaan. Näin kasvaisi luottamus omiin voimiin ja estettäisiin joukot lamaantumasta ja eksymästä yksityisiin terroritekoihin, joilla ei edistetä yhteistä asiaa.
Puoluekonferenssissa käsiteltiin myös ammatillisessa liikkeessä, talonpoikaisten keskuudessa, armeijassa ja erilaisissa joukkojärjestöissä suoritettavaa työtä sekä toimintaa fasistista sotavalmistelua vastaan. Näistä samoinkuin Kommunistisen nuorisoliiton tehtävistä annettiin lähiajan toimintaohjeet.
Vaikka konferenssi yliarvioikin tilanteen vallankumoukselliset mahdollisuudet, se määritteli tehtävän vaikeudesta huolimalta oikein kehityksen suunnan ja myös käytännön tehtävien asettelu vastasi sen kauden fasismin vastaisen taistelun kehittämisen vaatimuksia. Konferenssi antoi selvyyttä ja optimismia puolueen jäsenille, ja se alkoi vähitellen näkyä toiminnan ja taistelumielialan kasvuna.
Puoluekonferenssissa mukana olleet totesivat, että perusteellinen asioiden selvittely oli antanut varmuutta työhön ja poistanut ne synkät näköalat, joiden vallitessa konferenssiin oli valmistauduttu.
Kuopion piirin silloinen piirisihteeri Kauko Heikkilä kertoo, että lapualaisten Helsingin marssin jälkeen kokoontui SKPn Kuopion piirin piirikokous metsässä Kuopion ja Pitkälahden välillä. Kokouksen pääasioina olivat fasismin vastaisen taistelun kysymykset ja edustajain valitseminen VII puoluekonferenssiin. Piirikokoukseen osallistuivat mm. Esa Hietanen, Paavo Leskinen, Jalmari Mäkinen, Aapeli Vatanen ja Aino Pitkänen. Edustajiksi valittiin Esa Hietanen ja Aapeli Vatanen, jotka sitten selvisivätkin matkaltaan ilman yllätyksiä ja toivat piirille konferenssin asettamat uudet tehtävät.
Vaasan piirissä jouduttiin aloittamaan puoluekokouksen päätösten toteuttaminen koko järjestön uudelleen luomisesta, sillä juuri syksyllä oli Etsivä Keskuspoliisi tehnyt provokaattorien avulla »suurleikkauksen» vangiten 200 työläistä suuren osan heistä ollessa puolueen jäseniä. Kun pidätetyistä 120 sai tuomion joutuen vankilaan, oli järjestön uudelleen järjestely vaikea tehtävä. Juho Karhu-Vakkila kertoo vaasalaisen Aleksanteri Rajalan ottaneen häneen yhteyden ja kysäisseen, eikö olisi ryhdyttävä panemaan aparaattia kuntoon. Hän oli tähän mielellään yhtynyt. Aloitettiin piirikomiteasta eli »pikistä», johon tulivat jäseniksi mm. A. Rajala, V. Pirta, H. Berg, A. Tuominen ja J. Karhu-Vakkila. Piiritoimikunnan oli sitten tarkistettava mitä oli jäljellä »pakeista» eli paikalliskomiteoista ja yhteyksistä työpaikkoihin. Järjestettiin heti lentolehtisiä, jotta kansa näkisi SKPn elävän ja vaikuttavan vangitsemisista huolimatta.
Julisteita käytiin öisin levittämässä ja liimaamassa seiniin, työpaikoille ja satamaan. Ja kun kerran oli päästy alkuun, niin joukkojen piristykseksi päätettiin vetää punainen lippu kokoomukselaisen Vaasa-lehden salkoon silloin kun fasistit kokoontuivat oikein Kosolan ja Walleniuksen läsnäollessa juhlimaan Vaasan valtauksen päivää. Lakana värjättiin punaiseksi ja siihen tekstattiin suurin kirjaimin. »Eläköön SKP». Kun sitten pojat olivat olleet yöllä asialla liehui juhlapäivän aamuna lippu iloisesti alasvetonaru solmittuna ja katkaistuna niin että poliisilla oli kova puuha lipun poistamisessa. Juttu harmitti fasisteja, mutta puolueen jäsenille ja työläisille se merkitsi uutta rohkaisua, ja vähitellen puolueen työ saikin tuulta siipiensä alle.
Takaisin sisällysluetteloon
Fasismin hyökkäyksellä vuoden 1930 aikana suurporvaristo oli toteuttanut suunnitelmansa työtätekevien järjestövoiman hajottamisesta ja elintason alentamisesta, mutta sekään ei riittänyt, sillä pula jatkui ja syveni. Loppupuolella vuotta oli lisäksi alkanut esiintyä ilmiöitä, jotka näiden piirien mielestä vaativat terrorin jatkamista. Presidentti Ståhlbergin kyyditys ja edistykselliseen sivistyneistöönkin kohdistuneet rikokset olivat nostaneet myös yhteiskuntamme keskiryhmien keskuudesta voimakkaammin esiin laillisuutta puolustavia ääniä eikä kommunistista puoluettakaan ollut pystytty lopullisesti nujertamaan. Kun kommunistien toiminta alkoi vähitellen tehostua ja se kävi entistä vaikeammin estettäväksi, fasistien terrori suuntautui yhä enemmän kommunistien suoranaiseen fyysilliseen tuhoamiseen. Heidän huomionsa alkoi kiintyä erityisesti poliittisiin vankeihin, joissa nähtiin helposti käsiin saatava terrorin kohde. Etsivän Keskuspoliisin komeroissa ja lapualaisten käsissä kommunistit olivat osoittaneet verratonta aatteellista sitkeyttä ja vankilastakin käsin he osallistuivat rasisminvastaiseen taisteluun. Alistuminen mielivallan sanelemaan vankilakomentoon olisi merkinnyt alistumista väkivallan armoille, taistelusta luopumista ja fasismin voiton tunnustamista. Väkivallan edessä saattoivat nöyrtyä vain ne, joilla ei riittänyt aatteellista lujuutta, mutta sen tekivät vain jotkut harvat yksilöt. Poliittisten vankien perusjoukko kesti kunniakkaasti vankilaterrorin vaikeimmatkin ajat, joita seuraavassa lähemmin tarkastellaan.
Kärsiessäni Vaasan hovioikeuden antamaa ensimmäistä tuomiotani Tammisaaren pakkotyölaitoksessa vv. 1925–27 siellä vallitsivat vielä normaalit, poliittisten vankien asetuksien ja vankilasääntöjen mukaiset olot. Nämäkään olot eivät suinkaan olleet kehuttavat, mutta jo silloin taantumukselliset vankilaviranomaiset pyrkivät kiristämään niitä. Kiristysten seurauksena tilanne huononi jatkuvasti ja vasta vuoden 1929 lopulla poliittiset vangit saivat syömälakon avulla oikeutensa palautetuiksi.
Poliittisten vankien oikeudet olivat lain suojaamia kaikissa maissa, myös meillä jo tsaarin ajoista asti. Ne edellyttivät, että vanki sai vastaanottaa vankilan ulkopuolelta ruokapaketteja, alusvaatteita, kirjallisuutta ja kirjoitustarvikkeita sekä sanomalehtiä määrätyn luettelon mukaan, ja että hänellä oli oikeus tehdä asuntosellissään omaa työtään maksamalla vankilalle vangin ylläpitokustannukset. Yleensä poliittiset vangit kuitenkin tekivät talon töitä, koska heillä ei ollut varoja kustantaa itselleen omaa työtä ja se olisi ollut muutenkin hankalaa. Työpäivä oli aikaisemmin 8-tuntinen ja työ suoritettiin verstailla. Vain pakkoluokassa olevat tekivät työtä asuntosellissään. Kävelytunti oli vapaata kävelyä pihalla. Sunnuntaisin saatiin oleskella kaksi tuntia vapaasti pihalla, urheilla ja tavata myös toisten kasarmien vankeja.
Vuoden 1929 syömälakon jälkeen oli poliittisen vangin ruokapaketin sisältöä koskeva vankilajohdon määräys seuraava:
»Poliittisen vangin ruokapaketti saa sisältää:
leipää 2 kg (ei kahvileipää), voita 1⁄2 kg tahi sen asemesta 3⁄4 kg juustoa, yksinkertaisesti valmistettua kalaa ja säilykekalaa, 1 kg juustoa, sellaisenaan syötäväksi kelpaavaa lihaa 1 kg, pullokermaa tahi maitoa 2 pullollista, 1⁄2 kg hedelmiä, sokeria 1 kg, paahdettua ja jauhettua kahvia 1⁄4 kg, piipputupakkaa 250 gr tahi 200 paperossia sekä sipulia ja saippuaa, joulu-, uudenvuoden-, pääsiäis-, helluntai- ja juhannuspäivinä myös 1⁄2 kg hedelmiä.
Poikkeuksia ei määrään eikä laatuun nähden sallita. Paketit ovat joko toimitettava postitse tahi jätettävä vankilaan, rautatielähetyksinä ei oteta vastaan.»
![[SKP:n2]](img/skpn2.jpg)
Jo vuoden 1930 aikana oli esimerkiksi Tammisaaren pakkotyölaitoksessa todettavissa lapuanliikkeen välitöntä vaikutusta, joka voimistui vuoden 1931 alkupuolella. Vankien keskuudessa levisi tieto, että lapuanliikkeen järjestäjiä, mm. Vihtori Kosola, oli käynyt vankila-alueella. He olivat pitäneet vartijoitten kasinolla kiihotustilaisuuden kommunisteja ja erikoisesti poliittisia vankeja vastaan. Laitoksen vartijoista muodostettuun lapuanliikkeen osastoon olivat silloin jo kuuluneet melkein kaikki vartijat, molemmat johtajat ja lääkäri sekä osaston sihteerinä apulaisjohtaja Panelius.
Erään huhtikuussa 1931 Tammisaaren pakkotyölaitokselta vapautuneen poliittisen vangin selostus kertoo kiristyksen alkamisesta vankilaelämän kaikilla aloilla mm. seuraavaa: »Vankien työnormia on alettu suurentaa ja samanaikaisesti rookittaa vankeja (vesileipä-, pimeäkoppi- ja kovavuoderangaistuksia). Oman ammattialan työtä ei anneta, vaikka siihen olisi mahdollisuuskin, vaan sijoitetaan muihin töihin työnteon vaikeuttamiseksi. Eristysrangaistukset lisääntyvät ja poliittisten vankien oikeuksia rajoitetaan yhä useammin. Suoritetaan mielivaltaisia siirtoja. Mm. 10 kuukautta eristettyinä olleet vangit Jaakko Kivi ja Adolf Taimi oli lähetetty Turun lääninvankilaan, myöhemmin myös Yrjö Enne, Toivo Latva ja Aaro Majanen. Yhä vaikeammaksi on tilanne muodostumassa sairaustapauksissa, sillä sairaiden hoito on vähentynyt olemattomaksi. Mm. jo edellisenä syksynä vanki Kokko menehtyi hoidon puutteessa keuhkotautiin ja Mauritz Rosenbergille ei hänen vakavasta sairaudestaan huolimatta annettu taudin vaatimaa hoitoa. Erityisen tarmokkaasti ovat vartijat ja vankilan kirjastoa hoitava opettaja alkaneet estää vankien keskuudessa harrastettua opiskelua lopettamalla oikeuden ottaa vastaan omia kirjoja sekä poistamalla kirjastosta tieteellisiä teoksia. Omaisilta tulevia kirjeitä pidätetään tai niissä olevia asioita 'tervataan' yhä useammin. Vapaakävelyn tilalle on otettu käytäntöön marssittaminen ja äkseeraus. Eri kasarmien yhteiset sunnuntai-vapaa-ajat ulkona on lopetettu. Kaiken tämän lisäksi lain mukaista ehdonalaista tuomion vähennystä, ns. kirjoituksilla pääsyä on poliittisiin vankeihin nähden alettu rajoittaa aivan asiattomasti, ja Etsivän Keskuspoliisin miehet ovat alkaneet käydä vankilassa suorittamassa kuulusteluja vanhoista asioista ja samalla kiristämässä ja tekemässä tarjouksiaan heidän palvelukseensa tai vankitoverien ilmiantajaksi ryhtymisestä.»
![[Työttömiä]](img/tyottomia.jpg)
Lukuisten muidenkin näinä vuosina vankilassa olleiden poliittisten vankien kertomuksista ja asiakirjoista käy ilmi, että tilanteen kehitys huonompaan suuntaan Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ja muissa poliittisten vankien säilytyspaikoissa ei johtunut vankien lisääntyneestä rettelöimishalusta, kuten fasistien taholta pyrittiin selittämään, vaan fasistien itsensä alkuun panemasta kommunistien ja muiden fasisminvastustajien suunnitelmallisesta tuhoamispyrkimyksestä.
Hämeenlinnan poliittisten naisvankien oloista saatiin samanaikaisesti julkisuuteen tietoja tukholmalaisten lehtien välittämänä. Naisvankien sukulaisten lähetystön käynnistä oikeusministeri Kivimäen puheilla kertoi Arbetarbladet tammikuussa 1932 mm.:
»Tammikuun 5. päivänä kävi Hämeenlinnan poliittisten naisvankien sukulaisten lähetystö oikeusministeri Kivimäen luona aikaansaadakseen parannuksia vankien kurjaan asemaan. Lähetystö edusti 180 poliittisen naisvangin omaista ja se jätti heidän puolestaan kirjallisen selvityksen, jossa eräitä yksityistapauksia perusteellisesti käsitellään. Siinä esitetään, että ahtaus naisvankilassa on peloittava. Kopeissa, joiden lattiapinta-ala on 2 × 3 metriä, täytyy 3 à 4 vangin elää. Kun kopit ovat korkeintaan 21⁄2 metriä korkeita, niin tulee noin 4 kuutiometriä ilmaa henkilöä kohti. Tällaisissa oloissa elää noin 45 naisvankia, jotka ovat 'pakkoluokassa', ilman oikeuksia. Heidän on maattava lattialla. Ne, jotka ovat 'komppaniassa' ja saavat tehdä joka päivä työtä työpajoissa, ovat monessa suhteessa vielä huonommassa asemassa, 45 heistä makaa 'yöselleissä', jotka ovat 'hevospilttuiden' kaltaisia 1 × 2 metrin lattiapinta-alalla. Näissä kopeissa ei ole ikkunoita ja valo niihin tulee eteisestä oviaukon kautta. Koppien lamput ovat niin huonot, että melkein kaikki pilaavat silmänsä, jos he lukevat. Ilma näissä kopeissa on kaiken arvostelun alapuolella. Jos halutaan 'raitista' ilmaa, niin on ikkuna eteiseen avattava. Käymälöitä ei ole kopeissa, vaan sellainen on eteisessä. Säästäväisyyssyistä vankilaviranomaiset ovat sulkeneet veden tulon käymälöihin ja sen tähden eteinen ja koppi ovat täynnä pahaa hajua. Naisten on joko hengitettävä tällaista ilmaa tahi kärsittävä kylmää. Näissä olosuhteissa taudit ovat tavallisia. Keuhkotauti raivoaa poliittisten naisvankien keskuudessa. Jouluaattona vietiin 24-vuotias Bertta Puustinen Halilaan. Kuolemanmatka, hänelle sanottiin. 23-vuotias Olga Tajakka on melkein samassa tilassa — vaikka hän ei ole niin heikko kuin Puustinen. Näiden molempien naisten sanottiin olleen terveitä kun heidät tuotiin Hämeenlinnaan, mutta he ovat sairastuneet sikäläisissä oloissa. Kaksi naista oli sairaana jo vankilaan tuotaessa, Martta Rajala ja Martta Ruosteoja. He joutuivat asumaan samassa kopissa terveitten kanssa. Erittäin vaikea on niiden kohtalo, jotka viedään vankilan 'sairaalaan'. Siellä on kaikenlaisia rikosvankeja, joissa on syfilis ja muita vaarallisia tauteja. Poliittisia vankeja, jotka sinne viedään uhkaa tartunta.
»Oikeusministeri Kivimäelle jätetty kirjelmä sisälsi myöskin kertomuksen kuopiolaisen nuoren naisen Aino Roinisen tapauksesta. Kesäkuun 21. päivänä hän oli vankilassa synnyttänyt lapsen, joka heti otettiin häneltä pois. Myös muut äidit on erotettu lapsistaan. Vankilaviranomaiset ovat järjestäneet erikoisen lapsiosaston. Sairaanhoitajatar ja kaksi rikosvankia hoitavat tässä osastossa. Hämeenlinnasta vapaaksi päässeet kertovat, että kaikkia lapsia rikosvankien hoidossa uhkaa tartunta. Vankilaviranomaiset vakuuttavat, että hoitajien terveydentila on tarkastettu, mutta tarkastus toimeenpantiin vasta sen jälkeen, kun muuan ruotsalainen lehti oli paljastanut tilanteen. Rikosvangeilla, jos he ovat äitejä, on oikeus saada tavata lapsensa kaksi kertaa päivässä, mutta Roinisella on tämä oikeus vain kerran viikossa — puoli tuntia kerralla.»
Tammisaaren ja Hämeenlinnan vankiloiden lisäksi oli poliittisia vankeja Turun lääninvankilassa, Helsingin keskusvankilassa, Keravan, Karvian, Huittisten ja Sukevan suovankiloissa. Näihin suovankiloihin poliittisista syistä tuomittuja oli siirretty joko suoraan poliittisten ryhminä tai yhdistämällä heidän tuomioonsa jollakin näennäisellä syyllä annettu kriminaalituomio.
![[Haluamme]](img/haluamme.jpg)
Näistä lisävankiloista muodostui suurimmaksi Sukevan varavankilan poliittisten osasto, jonne vankeja alettiin siirtää Tammisaaren pakkotyölaitoksen alkaessa täyttyä syksyllä 1932. Ensimmäinen n. 20 miehen ryhmä siirrettiin marraskuussa ja toinen suurehko ryhmä keväällä 1933, ennen syömälakkoa. Sukevan Kestinkankaalle oli rakennettu erillinen parakkiryhmä, jonne vuosina 1932–1934 tuotiin eri lääninvankiloista n. 250 poliittisen tuomion saanutta, etupäässä nuorempia vankeja. Ensimmäisten ryhmien mukana saapuneet, mm. Paavo Sohlström, Antton Tuominen, Onni Jokinen, Eino Kock, Esa Hietanen, Otto Oinonen, Väinö Sundelin, Ragnar Rimpilä, Ville Mononen, Antero Byman, Erkka Lojander, Kauno Viitanen, Toivo Friman ja Taisto Tiihonen ovat kertoneet että tuntui kuin fasistit olisivat nyt päättäneet kokeilla kommunistien sisua soilla, missä urakat heti alkuun olivat tällaiseen työhön tottumattomille ylivoimaisia. Rangaistuskuurit aloitettiin myös välittömästi, mutta vankilanjohtaja Autio (»Sutki») apureineen tuli kuitenkin pian näkemään, että poliittisten vankien taisteluperinteet ja yhteishenki ei ollut murrettavissa »Kestilän» soillakaan. Sukevan »Kestilän» poliittisten vankien historia vaatisi laajemmankin selostuksen, mihin tässä ei ole mahdollisuuksia.
Helsingin lääninvankilaan Katajannokalle oli myös vuosina 1933–1935 koottu vankeustuomion saaneita poliittisia mies- ja naisvankeja. Tässä ryhmässä olivat mm. Lauri Vilenius, Kalle Puranen, Eero Sainio, Torsten Sinisalo, Vietto Kyllänen. Sainio ja Kyllänen siirrettiin tästä ryhmästä v. 1934 Mikkelin lääninvankilaan.
Poliittisista syistä tuomioitaan kärsivien lukumäärä oli vuosina 1931–1932 tuhannen paikkeilla. Vuosina 1930–1935 annettiin noin 3000 poliittista tuomiota, pidätettyjen ja muuten terrorin kohteeksi joutuneiden luvun ollessa valtavasti suuremman.
Takaisin sisällysluetteloon
Tammisaaren pakkotyölaitoksessa terroriaalto alkoi v. 1931 nousta voimakkaana ja johti sitten heinäkuussa v. 1933 syömälakkoon. On kuvaavaa, että vankilan pääjohtajana oli entinen santarmiupseeri E. Kiianlinna, (»Risuparta»), jolla oli vertaisiaan suomalaisen koulutuksen saaneita apulaisjohtajia: Torsten Panelius, K. Brofeldt (»Hermolääkäri») ja Arvo Kartano (»Tarsu»), joka saapui Tammisaareen lakon edellä kesäkuussa 1933 sekä V. Paasi (»Linkku-Ville»), joka tuli Kartanon tilalle lakon jälkeen. Panelius muutti lakon jälkeen Hämeenlinnan naisvankilan apulaisjohtajaksi.
Vieläkään ei ole mahdollista täydellisesti selvittää näiden vankiloiden asioita ja kirjoittaa täydellistä poliittisten vankien historiikkia. Sen vuoksi kertomukseni on pakostakin jonkin verran hajanaista, koottua erillisistä muistelmista, haastatteluista ja asiakirjatiedoista. Vaikka tarkoitukseni on lähinnä kuvata 30-luvun poliittisten vankien terrorinalaista elämää ja heidän pakkovaltaa vastaan käymäänsä taistelua, ei voi olla kajoamatta vankilaelämän muihinkin yksityiskohtiin, koska monet »pikkuseikat» usein kuvaavat vankilaelämää paremmin kuin pitkät selitykset. Elämä kurjuuden ja mielivallan keskellä ei sittenkään ollut pelkästään synkkää. Siihen antoi valoa jokaisessa vangissa elävä ja lujittuva tietoisuus työväenluokan taistelun oikeutuksesta sekä luottamus tulevaan voittoon. Aate ja hyvä toveripiiri ovat ihmeellisiä voimanlähteitä ja ne antoivat kestämisen edellytykset. Pienikin menestys innosti keksimään uusia vastavetoja vankilan johdon kiristystoimenpiteisiin, ja terävää huumoria — joskus hirtehistäkin — syntyi toveripiirin piristykseksi. Sanotaan, että huumorin taju on henkevyyden puntari ja sitä se varmaan oli näissäkin olosuhteissa, mitä kertomukseeni otetut jutut ja kaskut osaltaan kuvastavat.
Jokainen tapaus, joka tässä kerrotaan, on sellaisenaan otettu todellisuudesta. Vain joissakin vitseissä ja vartijoista kerrotuissa kaskuissa saattaa alkuperäiseen tapaukseen olla kertynyt lisähöystettä sen kulkiessa suusta suuhun, mutta lisäykset on varmaan tehty vilpittömässä mielessä asian kirkastamiseksi.
Edellä on jo mainittu että vangeilla oli oma salainen järjestönsä, joka ohjasi toverituen toteuttamista ja vankilaterroria vastaan käytävää taistelua. Tämä järjestö toteutti niissä oloissa myös puolueen tehtävää. Johtavana elimenä oli vankilaneuvosto, joka sijaitsi Kokkolan kasarmissa. Sen alaisena olivat kasarmineuvostot, verstas- tai työryhmäneuvostot ja jokaisen sellin yhteysmiehet. Vankilaneuvoston jäseninä olivat näinä vuosina mm. Eino Laine, Yrjö Jääskelä, August Niemistö, Hjalmar Långström, Toivo Karvonen, Leo Lamminen, Väinö Hannula, Erkki Nissinen, Aaro Uusitalo ja syömälakon jälkeen tämän kirjoittaja eristykseensä saakka. Säännöllistä yhteyttä vankilan ulkopuolelle puolueeseen ja vankilan sisällä eri kasarmeihin hoidettiin monella tavalla. Aikaisempina vuosina olivat jotkut vartijatkin valmiita hoitamaan tällaisia yhteysasioita, mutta nyt niitä oli hoidettava varsinkin ulos vankilasta mm. ulkotyöryhmien avulla. Vankila-alueen sisäistä yhteysjärjestelmää ei aikaisemmin juuri tarvittukaan, kun eri kasarmien vangit saivat sunnuntaisin tavata toisiaan. Eristyksen alettua otettiin käytäntöön sähkötys ikkunoiden kautta, kirjeposti pesutuvan, keittiön tai sairaalan kautta jne. Yhteys vankilasta ulos tai kasarmien kesken saattoi välillä katketakin, mutta se solmittiin mahdollisimman pian uusia teitä. Puolue lähetti jatkuvasti uutisia ja tilannekatsauksia. Yhteydet ulkopuolelle varmistettiin vapautuvien ja myös vankilaan tulevien toverien avulla.
Mielenkiintoista on todeta, että jo silloin Suomesta hoidettiin eräänlaista kummikuntaliikettä Ruotsiin ja Neuvostoliittoon. Poliittisten vankien kasarmit tai työryhmät olivat nimittäin kirjeenvaihdossa salateitse Ruotsin tai Neuvostoliiton eräiden työpaikkojen työläisiin tai heidän järjestöihinsä. Pahimpana terrorikautena v. 1932 me saimme vankilaan salateitse puolueen lähettämän kidevastaanottokoneen, jolla eräs sairaalassa oleva toveri kuunteli päivittäin uutiset ja tiedotti ne edelleen yhteysteitse muillekin. Uutisvälitys oli tärkeä erityisesti sen jälkeen, kun sanomalehtien saanti kiellettiin ja tapaajia estettiin kertomasta mitään uutisluontoista. Uutiskielto koetettiin vankilanjohdon taholta saada mahdollisimman tehokkaaksi. Pahimpana aikana mm. käymäläpaperina käytettyjen sanomalehtien täytyi olla vähintään kolmen vuoden takaisia ennen kuin ne annettiin vankien käsiin. Silloinkin niistä oli valkoiset reunat leikattu pois, jotta niitä ei voitaisi käyttää opiskelussa tarvittavien jäsennyksien tekoon tai kirjeenvaihtoon.
Mitä kireämmäksi eristys tuli, sitä merkillisempiä keinoja vangit keksivät murtaakseen sen. Kerrottakoon esimerkkinä ainakin pari vuotta käytännössä olleesta »torpedolinjasta», jolla hoidettiin kirjeyhteyttä Kokkolan kasarmista Itäiseen kasarmiin.
Pesutupa ja sauna sijaitsivat saman rakennuksen eri päissä, ja vangit olivat »tutkimuksia suorittaessaan» todenneet, että toisessa päässä olevan pesutuvan likavesijohto kulki taion alla rakennuksen toisessa päässä olevan saunan likavesikaivoon. Tämä kaivo oli saunan lauteiden alla, ja sen päällä oli lukitsematon rautainen luukku. Pesutuvan puoleinen pää putkesta oli taas avoin, tiheällä siiviläristikolla varustettu kaatoaukko, jonne pyykkituvan likavedet laskettiin. Tämän vesireitin käyttöä varten olivat pajalla olevat vangit valmistaneet ohuesta kuparipellistä n. 20 sm pitkän ja 3 sm paksun kierrekannella varustetun vesitiiviin kotelon, jonne posti pantiin ja jonka Kokkolassa asuvat pyykkärit vartijan silmän välttäessä laskivat ohueen lankaan kiinnitettynä vesijohtoon. Langan toisessa päässä oleva pieni koukku jäi ristikkosihtiin, jotta torpedo voitiin vetää takaisin. Kun torpedo oli laskettu putkeen, humautettiin aukkoon muutamia ämpärillisiä vettä, jolloin torpedo kulki saunan likakaivolle asti. Tämän toimenpiteen piti tapahtua samaan aikaan kun Itäisen kasarmin miehet olivat saunassa.
Kylpemistouhun aikana Itäisen saunaryhmän asianomainen yhteydenhoitaja pudotti saippuanpalansa lauteiden alle ja sitä »etsiessään» vaihtoi postin torpedossa. Vaikeampi tilanne torpedon käytössä oli aina pesutuvalla. Vartijan ollessa samassa huoneessa jonkun oli sujautettava torpedo ristikon alle ja järjestettävä niin, että joku pyykkisaavi tyhjennettiin sen niskaan. Itäisen ryhmän poistuttua saunasta torpedo nykäistiin takaisin, otettiin posti talteen ja torpedo kätkettiin huolellisesti valmistettuun piilopaikkaan seuraavaa kertaa varten. Lopulta vartijat keksivät torpedon käytön ja sen jälkeen pesutuvan likavesijohto muutettiin kulkemaan toista tietä.
Yhteys Kokkolasta Itäiseen kulki jonkin aikaa myös puuseppien välittämänä, kun he kävivät Itäisen verstaalla työssä. Siellä mukana ollut Martti Malmberg oli huomannut, että verstaan erään lämmitysuunin ilmakanaali oli yhteydessä seinän taakse ja niin kanaalia käytettiin postinvaihtoon. Puusepistä Malmberg joutui myös keittiöön töihin, jossa kirjeitä piilotettiin mm. kasarmien soppasaaveihin pajalla sitä varten valmistetuissa »soppatiiviissä» koteloissa.
Miten tärkeätä osaa vankien elämässä näinä aikoina esitti yhteyskysymys, käy myös ilmi eräästä koomillisesta tapauksesta, josta vangeille riitti juttua pitkäksi aikaa.
Hurskas maallikkosaarnaaja oli eräänä sunnuntaina päästetty ties missä tarkoituksessa tervehtimään poliittisia vankeja. Hän kulki sellistä selliin hartaan näköisenä ilmeisesti kuvitellen kylvävänsä pelastuksen siemeniä näiden kovasti parjattujen ihmisten sydämiin. Paljon siinä ei syntynyt keskustelua, koska ajattelimme että jokainen pitäköön uskonsa, mutta Villen ja Antin sellissä keskustelu loppui ehkä vielä lyhyempään. Saapuessaan selliin saarnamies toivotti herran siunausta sekä ikään kuin luottamuksen osoituksena vangille jätti vartijan käytävälle ja veti oven perässään kiinni. Hän näytti vangeista ihmeellisen salaperäiseltä, kun hän erikoisesti Villen puoleen kääntyen melkein kuiskaten sanoi:
— Onko teillä yhteyttä? Ville vilkaisi yhtä salaperäisen näköisenä ovelle päin, pisti sormen suun eteen ja kuiskasi:
— Shh, shh, ei mitään yhteyttä, täällä ei saa sellaisesta puhuakaan, siitä rangaistaan. Saarnamies oli ällistyä Villen kuiskuttelusta, mutta ajatteli kai että vanki on yksinkertainen älyltään eikä tajunnut mistä oli kysymys ja täydensi sen vuoksi kysymystään: — Minä tarkoitan yhteyttä Herraan. Mutta Ville pahus ei »ymmärtänyt» vieläkään, vaan tuli entistä salaperäisemmän näköiseksi ja lähestyi saarnamiestä kuiskatakseen hänelle niin että vartija käytävällä ei kuulisi: — Ei mitään yhteyksiä, ei herroihin eikä narreihin. Ne ovat tässä talossa kertakaikkiaan kiellettyjä. Silloin saarnamies huomasi jo asiansa toivottomaksi ja poistui päätään nyökäytellen käytävälle. Villellä ja Antilla oli naurussaan pitelemistä. Jotain vaihteluahan tämäkin toi elämään.
Edellä kerrottu yhteyksien vainoaminen ja eristystoimenpiteet eivät kuitenkaan olleet terrorin päämuotoja. Niiden tarkoituksena oli lähinnä estää tietojen kulkeminen vankilan ulkopuolelle ja vankien joukkovastarinnan kehittyminen, sillä vankien sisäisestä yhtenäisyydestä ja »rautaisesta toverikurista» kierteli pelottavia juttuja fasistisissa piireissä. Terrorin pääkeinoksi tuli kyseisinä vuosina pakkotyönormien kiristäminen ja sen yhteydessä rangaistukset »laiskuudesta», »työsabotoinnista», »vartijain vastustamisesta», »työkalujen hukkaamisesta» jne. Tämä systeemiksi kehitetty »rookittaminen» sai vartijain kesken kilpailun luonteen, sillä ei lapuanliike enempää kuin Etsivä keskuspoliisikaan, jolla oli välitön yhteys poliittisten vankiloihin, katselleet suopeasti sellaista vartijaa, joka ei viikoittain tuonut riittävästi vankeja johtokuntaan. Kaikki vartijat eivät suinkaan alkujaan olleet tämän systeemin kannalla, eivätkä olisi olleet halukkaita kiristystoimenpiteisiin, mutta ne jotka eivät siihen alistuneet ja »ruvenneet koiriksi», kuten tavattiin sanoa, joutuivat lähtemään talosta.
Puuseppien vartija Ylinen sanoi v. 1932 vankien kuullen: — Jos teette urakkanne määräajassa, on minun lisättävä vaatimuksia niin paljon että se ei tule tehdyksi. Pajan työnjohtajavartija Koljonen sanoi vangeille, Sirénille ja Grönqvistille, kesällä 1932: — Ei ole mistä antaa työtä ja kuitenkin pitäisi saada rookiin. Samaiselle pajalle soitettiin puhelimella lokakuun 8. pnä 1932, jonka jälkeen puhelimeen vastannut vartija Siltanen tuli työnjohtaja Koljosen luo sanoen: — Vartijapäälliköstä soitettiin, että miehiä pitäisi saada johtokuntaan.
Vartija Heikkilä, jolta vangit olivat tiukanneet pajalla jatkuvan »rookituksen» todellisia syitä, oli kiihtyneenä tiuskinut: — Ei ole kysymys siitä, teettekö työtä enemmän tai vähemmän, vaan siitä että te alistutte. Tämä oli se ohjelma, jota myös kurinpalauttaja johtaja Kartano noudatti karjuessaan kerran pyykkäreille: — Vettä-leipää tullaan antamaan jatkuvasti. Ensin 8 vuorokautta, yksi päivä väliä ja sitten taas sama satsi ja niin jatkuvasti. Heinäkuun alussa syömälakon edellä hän oli tolkuttanut: — Jos te olette nöyriä, on teillä parempi olla. Niinhän Afrikan orjillakin on, kun käyttäytyvät nöyrästi.
Kommunistit eivät vain tahtoneet nöyrtyä fasistien edessä, ja niin »rookitusta» lisättiin. Siitä tilastonumerotkin puhuvat karmeaa kieltään. Kun aikaisempina vuosina poliittisten vankien »rookitus» oli harvinaisempaa, niin v. 1931 sitä kertyi Tammisaaren poliittisille vangeille jo 1430 vuorokautta ja 1932 jo kerrassaan 17.000 vuorokautta ja yksistään tammikuussa 1933 se ehti nousta jo yli 1000 vuorokauden ennen ankaran lavantautiepidemian alkamista. Vuoden 1932 lopulla johtokunta istui neljäkin kertaa viikossa entisen yhden kerran asemesta, ja tuomittavien lukumäärä saattoi nousta viikossa 90 mieheen eli melkein neljännekseen koko vankien lukumäärästä. Tämän vuoksi jokaiseen kasarmiin muodostettiin omat rookituskoppinsa, kun niitä aikaisemmin oli vain A-kasarmissa. Johtokuntapäivänä oli kymmeniä miehiä jonottamassa johtokunnan istuntoon, ja neljä miestä vietiin kerrallaan johtokunnan eteen. Vangeilta ei siinä enää kyselty mitään, hihkaistiin vain syytös ja tuomio, tavallisesti suurin mahdollinen, 8 vuorokautta vettä-leipää ja kovavuode. Pimeäkoppirangaistuksia ei voitu joka kerta antaa kaikille, kun täysin pimeäksi saatavia koppeja ei ollut riittävästi. Näitä rangaistuksia saatettiin antaa useitakin peräkkäin, vaikka se vankilasääntöjen perusteella oli kiellettyä. Tässä muutamia esimerkkejä:
Paavo Reini tuomittiin johtaja Kartanon toimesta 29 vuorokauden aikana 24 vuorokaudeksi vesi-leipä- ja kovavuoderangaistukseen (3 kertaa 8 vuorokautta neljän ja yhden päivän väliajoin). Hän oli kärsinyt viimeisestä rookituomiostaan 6 vuorokautta aloittaessaan syömälakon ja oli erittäin heikko pakkoruokinta-aikana, mutta häntä uhattiin syytteellä vartijan vastustamisesta pakkoruokinnassa.
Eino Pekkarinen oli tuomittu kolme kertaa perättäin 8 vuorokauden vesi-leipärangaistukseen juuri ennen lakkoa.
Eino Orava, Reino Kytönen ym. kärsivät kaksi perättäistä 8 vuorokauden vesi-leipä- ja kovavuoderangaistusta ennen lakkoa.
Terrorin alkuaikoina, kun vangeille vielä annettiin ns. käytöspisteitä ja työrahoja, alettiin rangaistukseen lisätä työpisteiden ja työrahojen palauttaminen valtiolle, poliittisten vankien oikeuksien riistäminen jne. Johtokunnan pöydän takana istuivat johtajat, lääkäri ja pappi. Vitsinä kulki juttu, että pappi piti aina vangin puolta esittäen »ristiveljelle suurinta mahdollista rangaistusta».
Tammisaaren kasarmit olivat vanhoja puulämmityksellä lämmitettäviä kivikasarmeja. Kun niiden lämmitystä juuri näinä aikoina »säännösteltiin», ei vähänkin viileämpinä aikoina ollut helppoa tuota 8 vuorokauden vesi-leipä- ja kovavuodetuomiota kärsittäessä saada silmäntäyttä unta vangin kuluneissa ryysyissä. Useimmiten yö kului kävellen ja vain päiväsaikaan saattoi hiukan torkahdella lyhyitä hetkiä vilunväristysten välillä. Kun useampia vankeja jouduttiin tilanpuutteen vuoksi sijoittamaan kovavuoderangaistusta kärsimään samaan selliin, vangit siirsivät laverit vierekkäin ja asettuivat niille kuin sillit suolaan yhteen mykkyrään vaihtaen reunimmaiset toverit määräajoin keskelle lämpiämään.
Rangaistuksia saatettiin vangeille antaa hyvin monin erilaisin perustein. Yksitoikkoista olisi ollutkin syyttää vankia aina työnteon vähyydestä, koska työnjohtajien oli monta kertaa kovin vaikeata keksiä töitä. Syyte voitiin antaa puhumisesta, nauramisesta ja usein myös »pieremisestä» rivissä tai ehkä sellissä juuri silloin, kun vartija tirkisti läpästä. Kaikki syytökset menivät täydestä. Joka on syönyt lyhyenkään ajan vankilan raakaa ruispuuroa tai hernekeittoa, tietää että ilmavaivoja oli jokaisella aivan tarpeeksi »rookitusta» varten. Vanki näitä hajuja tuskin huomasikaan, niin tavallisia ne olivat. Ainakaan hajun puolesta piereksiminen ei ollut pahinta, pahinta oli sellin nurkassa puulaatikossa oleva peltiastia, johon oli tehtävä niin pienet kuin suuretkin tarpeet. Varsinkin sunnuntaisin se teki monen miehen sellissä hengittämisen suorastaan tukalaksi.
»Vessa»-asioista puheenollen sopinee kertoa pieni tositapaus Närpiön kasarmista. Kasarmin pakkoluokkaosastolle oli tuotu eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokouksesta lapualaisten ryöstämät kansanedustajat Eino Pekkala ja Jalmari Rötkö, jotka joutuivat aloittamaan »lusimisensa» samassa sellissä.
Aamun ensimmäisiä töitä oli ulostusastian nostaminen käytävälle vartijan avatessa oven ja putsarivangin lennättäessä astian käytävän päähuoneessa olevaan kaivoon. Kun Pekkalan ja Rötkön ovi avattiin, putsarivanki ei malttanut olla sanomatta, vaikka puhelu olikin kielletty: — Kai se on otettava tuo perustuslakivaliokunnan mietintökin talteen.
Tilanne vankilassa oli vuoden 1932 aikana kehittynyt jo sellaiseksi, että vankien kannalta oli samantekevää, tekikö töitä vai ei. Rangaistus seurasi joka tapauksessa, jos vanki ei näyttänyt lannistumisen oireita. Sitä mukaa kuin terrori kiristyi, vähensivät vangit työn määrää, ja vaikka työn laadusta, joka poliittisilla vangeilla oli aina ollut hyvä, ei ollut mitään vankilaneuvoston määräyksiä, niin sekin alkoi huonontua. Vankilatyön luonteelle kuvaavaa oli mm. puulusikoitten teettäminen, mitä harrastettiin erikoisesti C:n pakkoluokkaosastolla. Työmestari Pellikka eli »Lusikka» jakeli sahattuja kapuloita asuntoselleihin ja opetti lusikan tekemisen alkeet. Lusikoita piti kovelilla ja santapaperilla tekaista 10 kappaletta päivässä, vaikka niitä oli lopulta varastot pullollaan ja puutkin loppuivat vähän väliä, kun ei ollut siihen tarvittavaa koivulankkua. Tällöin aloitettiin samojen lusikoiden muokkaus uudelleen 20 kappaletta päivässä. Kun lusikoita oli useaan otteeseen »paranneltu» ne olivat lopulta aivan läpikuultavia. Sen jälkeen ne poltettiin suurina erinä kansliarakennuksen uuneissa, koska niitä ei saatu mihinkään myydyksi.
»Lusikka» oli pieni hiljainen työmestari ja kärsi itsekin tilanteesta, mutta täytti silti nöyränä tunnontarkasti vankilanjohdon määräykset. Kerran minun ollessani Närpiössä hän toi melkein läpinäkyviä lusikoita selliimme »paranneltavaksi». Kysyin silloin, eikö se ollut järjetöntä puuhaa ja lisäsin, että emme olisi lainkaan välittäneet koko työstä. »Lusikka» huokasi syvään ja sanoi sellistä lähtiessään: — Niin, niin, kyllä minä sen tiedän. Kirjoja te vain lukisitte.
Kuinka tiukalle tuo »työtaistelu» kiristettiin, se tuli näkyviin erikoisesti pyykkärien ryhmässä. Vankilanjohto piti pyykkäreitä pesutuvalla työssä kello yhdeksään asti illalla. Päivällisen jälkeen ei vankeja päästetty ollenkaan kasarmiin illalliselle, vaan illallismuona, perunat ja silakat, oli syötävä pyykkipunkan vieressä. Tämän lisäksi koko pyykkäriryhmä vietiin joka kahden viikon kuluttua vesi-leipä-rangaistukselle. Pyykkärit pitivät kuitenkin pintansa ja työmäärä pysyi ennallaan.
Eräänä »kurinpalauttamiskeinona», kuten vankien valituksista v. 1931 alkupuolella kävi ilmi, oli entisen vapaan kävelyn tilalle otettu marssi ja äkseeraukset. Ne antoivat innokkaille lapualaisvartijoille runsaasti mahdollisuuksia kommunistien »prässäämiseen». Vankila-alue alkoi muistuttaa sotilaskasarmialuetta. Vangit vastasivat tähän kuten työkiristykseenkin vastarinnalla. Kun kasarmilta työverstaille ja sieltä takaisin vaadittiin nopeampaa marssivauhtia, vangit hiljensivät sitä entisestään. Lopulta rivit suorastaan matelivat kasarmien ja verstaiden väliä, vaikka etumaisia vietiin päivittäin johtokuntaan rangaistavaksi. Varsinaiset kävelytunnit, erikoisesti Närpiön pakkoluokkaosastolla ja A:n rangaistusosastolla, loppuivat ennen syömälakkoa melkein kokonaan, sillä tavaksi tuli että vangit eivät ehtineet kiertää kävelykehää kertaakaan, kun vartija jo hihkaisi sisälle sanoen syyksi huonon kävelyn ja määräten etumaiset vangit johtokunnan rangaistavaksi. Tällöin vartijat usein kävivät myös käsiksi vankeihin.
Tammikuun alussa 1932 vankilan johto määräsi Kokkolan ja Itäisen kasarmin ulkoilutunnin parikävelyn lopetettavaksi ja tilalle jonokävelyn kolmen metrin välimatkoin. Tällä yritettiin estää puheleminen kokonaan. Vangit eivät totelleet, ja kaikki työryhmät vietiin työstä suoraan selleihin. Illalla ilmoitettiin että johtokunta oli tuominnut kaikilta vangeilta poliittiset oikeudet poistettaviksi, kunnes kävellään siten kuin vaaditaan. Parin päivän taistelun jälkeen vankilaneuvosto päätti sillä erää antaa periksi, koska tuntui että tilanne ei vielä ollut kypsynyt niin, että kaikki olisivat tulleet mukaan tähän taisteluun. Kesällä taistelu aloitettiin uudelleen parikävelyn palauttamiseksi. Muodostettiin 10–15 miehen ryhmiä nuoremmista ja lyhyemmäksi ajaksi tuomituista tovereista, jotka järjestäytyivät kävelyllä eteen, lyhensivät välimatkoja mennen myös toverin rinnalle. Yritys johti jatkuvaan »rookitukseen» ja vartijat kävivät häikäilemättä vankeihin kiinni, joten parikävelyä ei siinäkään vaiheessa saatu palautetuksi.
Saattoi kuitenkin tapahtua sellaistakin, että vangit vapaaehtoisesti järjestivät oikein paraatimarssin, kuten vappuna 1932. Tätä tietenkään talon johto ei hyväksynyt. Heti kun vangit alkoivat marssia reippaasti paljastetuin päin, vartijat kävivät heihin käsiksi. Kävely lopetettiin ja useat joutuivat vastaamaaan johtokuntaan »rettelöimisestä». Oliko siitä kysymys, sitä valaisee parhaiten vankilaneuvoston ohje, joka oli vangeilta palanut. Se oli sifferikirjoitusta, joka oli avattu Etsivässä keskuspoliisissa. Siellä tehdyillä otsikkomerkinnöillä varustettuna se on kokonaisuudessaan seuraava:
Talteen ottanut H. V.
It. Ik. selli 24/IV –32.
Vanki 338/31. Turpio.
»H. T.
»Vappuna kävelylle lähtiessä on kaikkien, putsareittenkin, oltava yhtenäisesti puettuna, lakki suorassa, napit kiinni, housunlahkeet saapasvarsien päällä. Kun kompp. oma pakkokävely on päättynyt, paljastamme päämme ja lakki oikeassa kädessä kävelemme kolme kierrosta reippaassa paraatimarssissa. Suoritettuna yhtenäisesti muodostuu mielenosoitus voimakkaaksi. Olettaen ettei komppania kävele kanssamme samanaikaisesti suoritetaan mielenosoitus joka tapauksessa puolen tunnin kuluttua kävelyn alkamisesta. Esiinnymme rauhallisesti välittämättä pamppujen provosoimisesta. Jos ketä poistetaaan rivistä, jatkavat toiset.»
Vangit noudattivat täsmälleen ylläolevaa järjestönsä ohjetta, eivätkä antaneet vartijoille mitään aihetta päällekarkaamiseen, mutta kun luemme Uuden Suomen »uutisen» asiasta, se onkin muuttunut aivan toiseksi. Uutinen kuului seuraavasti:
»Vappumeteli
Tammisaaren Pakkotyölaitoksella tukahdutettiin alkuunsa.
»Tammisaaren Pakkotyölaitoksella yrittivät rangaistustaan kärsivät kommunistivangit vappuna toimeenpanna mielenosoituksen.
»Vankien ollessa tavallisella sunnuntaikävelyllään (puolet ajasta rivikävelyä, puolet vapaata seurustelua) he kokoontuivat joukkioihin, joista alkoi kuulua eläköön-huutoja »Neuvosto-Suomelle» yms. Mielenosoittajat tietenkin nopeasti palautettiin ulkosalta huoneisiinsa.
»Tämäkin mielenosoitus taas osoitti, että kommunistivangeilla on Tammisaaressa tilaisuutta monenlaisiin yhteispuuhiin. Mielenosoitus lienee valmisteltu jo ennen vappua.
»Metelöitsijät tietenkin saavat kurinpidollisia rangaistuksia.»
Uuden Suomen uutisella oli tarkoitus yllyttää edelleen kiristystoimenpiteisiin. Siltä taholta käytiin eduskuntaa myöten avointa kamppailua poliittisten vankien oikeuksien poistamiseksi virallisestikin. Sen vuoksi Uudessa Suomessa puhuttiin »vapaasta seurusteluajasta» kävelyn yhteydessä, vaikka se oli jo käytännössä poistettu.
Itäisen kasarmin vankeja ei päästetty vapunpäivänä lainkaan kävelemään, mutta mielenosoitus ei silti jäänyt sielläkään pitämättä. Illalla kello 7 kaikuivat kautta koko kasarmin kansainvälisen työväenmarssin sävelet siitä huolimatta, että se tiesi melko monelle »rookireissua».
Näin päättyi vapunvietto ja marssiyritys, mutta hidastettua kävelyä jatkettiin marssikomennuksien tahdissa edelleen. Tässä yhteydessä sopii kertoa kuvaava kasku, joka kierteli erään työryhmän nimissä. Joku ulkovartija, joka ei ollut usein joutunut poliittisten vankien kanssa tekemisiin, oli kuljettamassa poliittisten vankien ryhmää johonkin tehtävään piikkilanka-aitauksen ulkopuolelle. Portilla oleva vartija »Vesihiisi», vanha rauhallinen haituvapartainen mies näki ryhmän tulevan ja aukaisi portin jo hyvissä ajoin selkosen selälleen. Ryhmä liikkui hitaasti siitä huolimatta, että vartija hoputti ja »Vesihiisi» tuntui jo tuskastuvan pitäessään porttia auki. Eteenpäin kuitenkin mentiin, vaikka askelet tuntuivat hidastuvan entisestäänkin. Kun ryhmän alkupää lopulta tuli portille, riensi ryhmää kuljettava vartija portin toiselle puolelle ja jäi siihen ikäänkuin laskeakseen, kuinka kauan ryhmän meno portin läpi kestää. Tällä vartijalla tuntui olevan hivenen huumorintajua, sillä kun viimeinen ryhmän mies lopultakin oli astumassa portista, hän kiirehti sanomaan »Vesihiidelle»: — Vedä hitossa se portti kiinni, ennen kuin ne luiskahtavat takaisin!
Vartija »Tyrannisauruksella», joka »Peto-Vihtorin» kanssa hoiteli pyykkärien äkseerausta, ei sensijaan ollut hituistakaan huumorintajua. Hänen vakavat yrityksensä täyttää vankilanjohdon vaatimukset sotilaallisen kurin toteuttamisessa johtivat usein suorastaan koomillisiin tilanteisiin. Pitkä romuluinen vartija, joka ei varmaan ikinä ollut äkseerannut, oli vanha vankilahirmu, mutta huono päällikkö. Hän ei luultavasti oikein ymmärtänytkään, mikä oli vankilaäkseerauksen varsinainen tarkoitus, ja ryhtyi toimeeen tosissaan. Kun noiden »kommunistilurjusten» rivistäytymisestä ei tahtonut tulla mitään, niin »Saurus» alkoi antaa juhlallisia opetustunteja, joita kuunneltiin pyykkituvan oven eteen rivistäytyneinä.
— Asento saaraan siten, että vasen jalka viärään oikian viäreen, ja kun komennetaan lepo, silloin vasen jalaka otetaan irti!
— Ojennus saaraan siten, että pannaan vasen silimä kiinni ja katsotaan sillä viäressä olevan miehen vasempaan olkapäähän. Oikialla silimällä katsotaan niin, että eressä olevan miähen nenän selekä häämöttää!
Nämä komennukset herättivät monenlaista hauskuutta vankien keskuudessa.
Äkseeraus ja rangaistusmenettely oli raa'an voiman politiikkaa vankien tuhoamiseksi fyysillisesti, mutta perusteellista työtä vankilanjohto teki myös kulttuuririntamalla, jossa henkinen pimennys ja fasistinen pirullisuus synnyttivät omalaatuisia »kulttuurikukkasia».
Hyökätessään poliittisten vankien oikeuksia vastaan kokoomukselaiset ja lapuanliike korostivat erityisesti miten välttämätöntä oli estää marxilainen opiskelu. Vankien kulttuurinhalu ja opiskelu hermostuttivat taantumuksellisia aineksia, jotka olivat kuvitelleet, että vankilaterrorilla nujerrettaisiin niin opiskelun kuin vastarinnan halu.
Juuri tällä rintaman osalla poliittisten vankien aatteellinen lujuus ja sinnikkyys tulivat näkyviin. Mitä pienemmiksi opiskelun ja kaikenlaisen kulttuuritoiminnan mahdollisuudet kiristettiin, sitä tarpeellisempana tätä toimintaa pidettiin vankien keskuudessa ja sitä suuremmaksi tuli vankilajärjestön ja puolueen merkitys tässä työssä. Puolueen johtavien tovereiden tinkimätön kanta oli aina ollut, että opiskelutyötä ei saa lopettaa vaikeimmassakaan tilanteessa. Täydellä syyllä voidaan vahvistaa aikoinaan käytetty sanonta, että poliittisten vankilat olivat marxilaisuuden yliopistoja. Niissä kasvoivat lujimmat taistelijat puolueelle ja koko fasismin sodanvastaiselle rintamalle. Vankilaterrori oli myös omiaan osoittamaan vankilaan tuoduille väkivaltaan perustuvan järjestelmän muuttamisen tarpeellisuuden.
Saadaksemme oikean kuvan siitä, millaisiksi opiskelumahdollisuudet Tammisaaren pakkotyölaitoksessa olivat kehittyneet vuoteen 1932–33 mennessä, on syytä palauttaa mieliin aikaisemmat olot.
Laitoksen kirjasto oli vuoden 1918 jälkeen kehittynyt Suomen vankiloiden kirjastoista suurimmaksi poliittisten vankien ja heidän omaistensa kirjastolle tekemien kirjalahjoitusten ansiosta. Vankilaan oli aikaisemmin saanut tuoda melko vapaasti omia kirjoja ja muistiinpanovihkoja. Vankilan kirkossa oli saatu pitää luentoja yleissivistävistä aiheista ja myös vankien kuorot olivat toimineet, aivan kuten useimmissa muissakin Euroopan maissa.
Kun vangit asuivat yleensä usean miehen selleissä, muodosti selliryhmä luonnollisen opiskeluryhmän. Kirjojakin kertyi silloin tarpeeksi, koska jokainen sai kirjastosta 3 kirjaa kuukaudessa ja lisäksi omia kirjoja ulkopuolelta. Selleissä opiskeltiin säännöllisesti joka ilta joko lukemalla tai keskustelemalla. Varsinkin kaikki nuoremmat suorittivat toveripiirissä valmistetun yleisopintosuunnitelman omien erikoisaineidensa lisäksi. Selleissä käytyjä keskusteluja jatkettiin kävelytunneilla. Usein tilattiin jo etukäteen kävelykumppaniksi sellainen toveri, jonka kanssa haluttiin keskustella jostain opintotehtävästä, tentata tai olla tentattavana.
Muistan vieläkin elävästi, miten v. 1925 tultuani ensi kerran Tammisaaren pakkotyölaitokseen ja päästyäni pakkoluokasta komppaniaan sain tilaisuuden useaan otteeseen kävellä toveri Kusti Kulon kanssa. Hän oli suorittamassa Sosialistisen työväenpuolueen sihteerin tehtävästä v. 1923 saamaansa 5 vuoden tuomiota. Häneltä sain tietoja todellakin »tähtisumuista sosialismiin saakka», kuten yleisohjelmamme edellytti. Siihen aikaan opiskeltiin laajasti yleissivistäviä aineita ja harrastettiin myös piirustusta, vesiväri-, vieläpä öljyvärimaalaustakin. Kehitykselle kuvaavaa on, että mitä enemmän vankilan johto alkoi estää tätä yleisluontoista opintotoimintaa tukahduttaakseen marxilaisen opiskelun, sitä enemmän opiskelu keskittyi juuri marxilaisen teorian sekä käytännön kysymyksiin ja sitä keskeisemmäksi tuli opiskelussa oppi puolueesta ja sen käytännön työn kokemuksien vaihto.
Taistelu terroria vastaan vankilassa, yhteyksien hoitaminen ja säilyttäminen vankien kesken sekä vankilasta ulkopuolelle antoi mitä parhainta kokemusta maanalaista toimintaa varten. Se kokemus oli vankilan ulkopuolella tarpeen heti vapautumisen ensimmäisestä päivästä lähtien.
Kun hyökkäys vankien kulttuuriharrastuksia vastaan aloitettiin, sen toteuttajana oli ensin vankilan opettaja maisteri Laaksonen. Hän saikin heti »Obskurantin» (Pimentäjän) nimen. Pimennystoimenpiteisiin kuuluivat ensiksi omien kirjojen saannin kieltäminen ja sen jälkeen vankilan kirjaston puhdistus kaikista vankien sinne lahjoittamista kirjoista, joukossa paljon tavallista porvarillista edistyksellistä kirjallisuutta. Sieltä poistettiin professori Väinö Voionmaan, tohtori Kivirikon, Eino Leinon, Maiju Lassilan ym. teoksia. Lopulta tämä vandalismi johti siihen, että kirjastossa revittiin kirjoista pois sivuja, mm. Lindeqvistin Yleisestä historiasta kaikki ne sivut, joissa puhuttiin vallankumouksista, työväenliikkeestä jne. Omien kirjojen lisäksi lopetettiin omien vihkojen antaminen. Talosta saatavien muutamien kouluvihkojen etukanteen oli präntätty kielto, mitä kaikkea niihin ei saa kirjoittaa ja niiden sivut numeroitiin. Vihkot takavarikoitiin heti, jos niihin ilmestyi jotain »poliittiselta» vivahtavaa. Valkoinen paperi joutui pannaan ja sellaisen joutuminen vangin saataville koetettiin kaikin mokomin estää. Kaikki keskustelu kävelyillä oltaessa ja työverstailla yritettiin estää ja selleissäkin alkoi jo olla vaikeaa opinto-ohjelmien selvittäminen, joka piti suorittaa paperilla annetun lyhyen jäsennyksen täydentämiseksi. Joukossa oli paljon »yliopiston käyneitä», kuten fasistit nimittelivät johtavia tovereita. Nämä valmistivat jäsennyksiä, vieläpä »opintolunttiakin». Hyvää silkkipaperia ilmestyi ihmeellisin keinoin, ja opinto-ohjaajat veivät tavalla tai toisella kulloinkin opiskeltavan asian selostuksen jokaiseen selliin keskusteltavaksi. Kun puhumiskielto tuli erityisen tiukaksi, pidettiin ohjaajien opintokeskustelut saunan lauteilla, jonne koko työryhmä pääsi kerrallaan vajaaksi tunniksi. Lopulta vankilanjohto keksi tämänkin ja senjälkeen tuli vartija saunan lauteille istumaan vahtiakseen, että jokainen peseytyi erillään puhumatta toisten kanssa.
Syömälakon edellisinä vuosina olivat mm. seuraavat opintoaineet jäsennyksinä: Tieteellinen sosialismi — Proletariaatin itsenäiset liikehtimiset — Pariisin kommuuni — Venäjän työväenliikkeen historia — Lokakuun vallankumous — Talonpoikaiskysymys — Työläisnuorten toiminnan perusteet — Kommunistinen nuorisoliike — Fasismi — Luokkataisteluoppi — SKP, sen historia, toiminta ja tehtävät — Maapallon kehitys — Yhteiskuntaoppi. Kieliä, kuten ruotsin ja venäjän kieltä opiskeltiin runsaasti.
Salaisen postin ja opintojäsennysten takavarikointia varten tai pikemminkin sillä nimellä järjestetyt tarkastukset selleissä ja työverstailla tulivat vakinaisiksi ilmiöiksi. Nämä »tarkastukset» järjestettiin mahdollisimman raa'alla tavalla yksityisselleihin tai koko kasarmin kaikkiin selleihin samanaikaisesti. Tarkastusten järjestäjänä ja johtajana oli tavallisesti raakuudestaan ja »ammattitaidostaan» tunnettu vartiontarkastaja Väänänen eli »Iso-Harmaa», joka osoittautui myöhemmin ohranalaitoksen erikoismieheksi vankilassa. Sellintarkastuksen jäljiltä olivat koko sellin tavarat useimmiten mullin mallin ja patjojen pehkut lattialla — kyllähän vanki korjaa. Kaikkein raaimpia olivat kuitenkin hyökkäykset selleihin iltaisin, jolloin vangit istuivat kaikessa rauhassa kirjoihinsa syventyneinä. Tällöin vartijat hiipivät Iso-Harmaan johdolla käytävälle ja merkin saatuaan räväyttivät suurella kolinalla salvat ovilta hyökäten samassa silmänräpäyksessä selliin, usein suoraa päätä sen vangin kimppuun, jolla luulivat olevan jotain kiellettyä. Kerran vanki tällaisessa tapauksessa nielaisi opiskelujäsennyksensä, vaikka »Iso-Harmaa» puristi häntä kurkusta. Lopulta »Harmaa» survoi sellin suuren avaimen vangin suuhun, niin että kaksi etuhammasta katkesi. Toisessa sellissä »Iso-Harmaa» ei ollut löytänyt mitään kättä pitempää, jolla olisi hämmentänyt ulostuspunkkaa tarkastaakseen olisiko sinne jotain upotettu. Tällöin hän oli siekailematta käärinyt hihansa ja kourinut paljain käsin koko punkan sisällön, ottanut sitten seinältä vangin kasvopyyhkeen ja puhdistanut siihen kätensä.
Suurtarkastukset oli tarkoitettu joukkopahoinpitelyiksi, jolloin vangit useimmiten riisuttiin alasti selleissä ja komennettiin kylmälle käytävälle riviin. Käytävällä heitä saatettiin seisottaa asennossa parikin tuntia, sillä aikaa kun selli tarkastettiin panemalla se täysin sekaisin. Tällaisissa tapauksissa muutenkin heikkokuntoiset vangit usein vilustuivat ja sairastuivat.
Kerran kävi vartijain puheista ilmi, että heidän suorittamansa tarkastuksen aiheena oli sillä kertaa kellojen etsintä. Epäiltiin nimittäin, että vangeilla olisi vielä jossakin piilotettuna taskukelloja. Poliittisten vankien oikeuksien riistämisen yhteydessä oli myös omat kellot otettu kaikilta pois, mutta siitä huolimatta vangit näyttivät tietävän tarkalleen kellon ajat. Vartijat yrittivät pitää ajankulun omana tietonaan varastaakseen vankien vapaa-ajoista, sillä kiusa se oli pienikin kiusa. Vartijoita ja vankilan johtoa hermostutti ja harmitti, kun vangit alinomaa vaativat aikataulun noudattamista ja saivat vartijat kiinni kellonajan valehtelemisesta. Niinpä Kokkolan puusepänverstaalla vahdittiin tiukasti sitä, miten vangit osasivat määritellä kellonajat tai missä heillä oli kello piilotettuna.
Kerran puusepänverstaan vangit, joilla oli luvaton kello, päättivät pitää ajantiedollaan hauskaa »Plutoksi» nimitetyn vartijan kustannuksella, koska asia tuntui häntä erikoisesti kiinnostavan. Vangit sopivat »salaisesta keskustelusta», joka järjestettäisiin verstaalla silloin kun »Pluto» oli siellä yksin ja niin että hän sen kuulisi. Arveltiin että vartijan uteliaisuus veisi hänet varmasti lankaan, niinkuin sitten kävikin.
»Pluton» nojaillessa tapansa mukaan erääseen verstaan katonkannatinpilariin alkoi hänen takanaan olevien puolivalmiiden vaatekaappien välistä kuulua supinaa. Siellä työskentelivät Topi ja Kalle. »Pluton» uteliaisuus voitti. Hän heristi korviaan kääntämätttä päätään ja kuuli seuraavan keskustelun:
— Hei Topi! Voisitko sanoa mitä kello on tällä hetkellä?
— Varro vähän. En voi sanoa ihan heti, kun tänään on pilvessä, täytyy hieman laskea. Nyt ei riitä pelkkä mittaus, täytyy käyttää matematiikkaa. Perusluvun lisäksi täytyy laskea pilvien liikkeen nopeus ja heijastuva valomäärä.
Vartija kuuli miten Topi otti vaneeripalan ja kynä rapisi. Samalla Topi vilkaisi salaa kelloa, joka oli taitavasti piilotettu hiomalossin sisään, ja kuiskasi kaverilleen: — Kymmentä vailla yksitoista. »Pluto» sävähti ja vetäisi kellonsa esiin. Ilmeet kertoivat yllättyneeen ajatuksen:
— Voi piru vieköön. Jo ovat eri matoja, mutta nytpä minulle selvisi koko juttu. Mitähän vahtimestari tästä tiedosta ajattelee!
Topi heitti vaneerinpalan huolimattomasti roskalaatikkoon, ja »Pluto» pani sen merkille. Kun verstaan isäntävartija Aatos Välimäki eli »Kosolan renki» tuli jonkin ajan kuluttua paikalle, kiirehti »Pluto» häntä jo ovelle vastaan kertoakseen ihmeellisestä aikasalaisuuden paljastamisesta. Vaneerinpala haettiin roskalaatikosta, ja vartijat löysivät siitä todella salaperäisen näköisen laskutoimituksen, jossa esiintyi perusluku, neliöjuurien merkkejä, korkeamman matematiikan yhtälöitä ym. ja tuloksena 10.50. Sanomattakin on selvää, että vangeilla riitti pitkäksi aikaa naurua kepposestaan.
Vankien kulttuuritaistelun kuvaus jäisi kovin vajaaksi, jos salainen vankilalehti Elämää yössä ja muu kirjallinen toiminta jäisivät esittelemättä. Vaikka tarkastukset lisääntyivät ja oli kova puute paperista ja monia muitakin vaikeuksia, syntyi sittenkin runoja, lauluja ja monenlaisia juttuja, joita julkaistiin vankien melko säännöllisesti ilmestyvässä käsin kirjoitetussa Elämää yössä-lehdessä, joka lähetettiin vankilan ulkopuolellekin. Toivo Ilkka, joka vapautui Närpiön kurinpito-osastolta vuonna 1932, kertoi ennen lähtöään päntänneensä päähänsä 6 kappaletta Armas Äikiän runoja tuodakseen ne vankilasta ulos tovereille. Armas Äikiä oli silloin myös eristettynä sanotussa kasarmissa.
Elämää yössä oli useimmiten kuvitettu, sisällöltään monipuolinen ja tietysti kovin haluttu jokaiseen selliin. Vankilaolojen kiristyminen kuvastuu myös Elämää yössä-lehden sisällöstä näinä vuosina, sillä siihen sijoitettiin silloin myös aineistoa opiskelua varten. Näytteeksi lehtien sisällöstä otettakoon tähän kolmen lehden artikkelien otsikot:
Kesäkuun numero v. 1932: Sodan kynnyksellä — Moraalista — Finanssipääoman diktatuuri — Vasaramarkkinat maaseudulla.
Lokakuun numero v. 1932: Lokakuun vallankumous — Neuvostokirjallisuus — Runo: Taisteluvoitto — Maatalouskysymys Neuvostoliitossa — 5-vuotissuunnitelma — Suomen talous ja lapualaisuus.
Heinäkuun numero v. 1933: Fasismin jatkuva hyökkäys ja sosialidemokratian petos — Puna-avun toiminta — Terrorivaalit — Uutisia Saksan tilanteesta ja taistelusta hitlerismiä vastaan — Marxilainen teoria.
Lehden kuljettamista varten olivat räätälinverstaan vangit valmistaneet erikoisia kangaspusseja. Lehti oli haluttu tietysti myös vartijoiden keskuudessa. Miten vaihtelevalla onnella siitä usein kamppailtiin, osoittakoon seuraava vankien suussa kulkenut kertomus.
Kokkolan kasarmissa oli lähestymässä päivällisaika. »Pärrä», vartija Snellman oli päästänyt puhdistajat Davidssonin ja Kumpumäen sopanhakuun vankilan keittiöön ja piti vartijahuoneen ikkunasta silmällä heidän paluutaan. Hän tunsi itsensä tavallista virkeämmäksi ja odotteli päivältä jotain erikoista. Vartiopäällikkö oli jälleen puhuttelussaan aamulla korostanut vartioinnin tiukentamista ja vartijain valppauden tehostamista kommunistivankien vehkeilyjen lopettamiseksi kertakaikkiaan.
Siinä tulivatkin »Pärrän» kommunistit kantaen soppasaavia olkapäillään olevan tangon varassa. Davidsson, pitkä ja laiha edellä, Kumpumäki, keskikokoinen ja tanakka perässä. »Pärrä», joka ei alkujaan ollut kaikkein pahimpia luonteita, olisi mieluimmin nostanut palkkansa vähemmällä kyttäämisellä, mutta nykyään se ei käynyt, jos mieli säilyttää paikkansa. Ylenemisestä ei ollut juuri toiveita, sillä hänen etenemisensä virkauralla oli kulkenut alaspäin. Se oli hyvin surullista sellaiselle sivistyssuvusta lähteneelle kuin hän, joka oli »sen suuren Snellmannin sukua», kuten »Pärrällä» itsellään oli tapana syntyperäänsä esitellä. Vuoden 1918 työläisten häviöön päättynyt luokkasota oli nostanut hänet äkkiä vankilan johtajaksi. Tästä asemasta hänet oli pudotettu häntä nuorempien etuilijain hyväksi ensin vahtimestariksi ja lopulta isäntävartijaksi. Siltä paikalta ei enää olisi varaa pudota.
Näihin katkeriin muistoihin vaipuneena »Pärrä» oli unohtaa sopankantajat, mutta vilkaistessaan ulos hän näki, miten Davidsson toisella kädellään nyhjäisi jotain takkinsa alta, housunkauluksen kohdalta — sinne vangit usein piilottivat luvatonta tavaraa. Olisivatkohan vangit todella saaneet sopanhakumatkallaan jotakin? Pitipä tarkastaa, vaikka Davidsson olikin aina vaikuttanut kiltiltä mieheltä, jopa sivistyneeltäkin. Oli kuitenkin oltava valppaana. »Pärrä» sonnustautui nopeasti alakerroksen ovelle vankeja vastaan ja avattuaan oven seurasi heitä yläkerran keittiöhuoneeseen, missä ruoanjakelu ja astiainpesu suoritettiin. »Pärrä» päätti olla ovela ja osoittaa vangeille, miten tarkka silmä hänellä oli ja miten vaarallista hänen alaisuudessaan oli vehkeillä. Kun soppasaavi oli laskettu lattialle, »Pärrä» komensi Davidssonin heti keittiöstä käytävälle ja sanoi etsivän tyyliin, vaikka hiukan epävarmalla äänellä:
— Mitäs sillä Davidssonilla on housuissa, kun se on niin salaperrääsen näköönen, tarkastetaanpas.
Samassa hän hyökkäsi kiinni Davidssonin takin rintapieliin ja työnsi kätensä housunkauluksen alle. Mikä yllätys! Sieltä tuli esiin kangaspussi, jonka avoimesta päästä näkyi useampia arkkeja käsinkirjoitettuja vihkonlehtiä. Se oli sittenkin totta. »Pärrällä» oli ollut onnea. Tässä oli nyt varmaan se vankien salainen vankilalehti, Elämää Yössä, joita »Iso-Harmaa» oli joskus napannut vangeilta, mutta joita hän itse ei ollut koskaan pystynyt kaappaamaan.
— Johan minä arrvasin, pääsi »Pärrältä», ja leveä hymy levisi hänen kasvoilleen, vaikka tilanne olisi vaatinut näyttämään kovaa naamaa. »Pärrän» halu ilmoittaa asiasta eteenpäin oli niin palava, että hän komensi vangit työhön ja painui kiireesti käytävän keskipaikkeilla olevaan vartiohuoneeseen. Puhelimen kilahdettua vangit kuulivat käytävälle seuraavan »yksinpuhelun».
— He-herra vahtimestari. Olen kaapannut Sorron yöstä nouskaa... Niin, niin, sen salaisen lehrren. Se on minulla täällä vartijan huoneessa. Tuleeko herrra vahtimestarri heti? Kohta alkaa rruuan jakelu.
Puhelintorvi kolahti paikoilleen ja »Pärrä» ilmestyi käytävälle. Miehet olivat silloin jo keittiöissään. He kuulivat, miten »Pärrä» kolautti huoneensa oven kiinni, väänsi sen lukkoon ja riensi alakertaan vahtimestaria vastaan. Nyt ei ollut aikaa hukattavissa. Davidsson asettui vahtiin käytävälle ja Kumpumäki ketteränä miehenä piipahti siivousvälinekopissa, tuli sieltä »Pärrän» ovelle avain kourassa. Avain oli valmistettu pajassa saippuaan otetun kuvion mukaan. Tämä malli oli saatu kerran, kun vartija oli hetkeksi unohtanut avainnippunsa johonkin oveen. Ovi avautui hiljaa ja tosiaankin, siellä puhelimen vieressä oli pussi ja Elämää Yössä avattuna. Vain pari kolme sekuntia kului, kun ovi oli jälleen kiinni ja miehet pusseineen olivat jo keittiössä jakamassa soppaa kuppeihin kovalla touhulla aivan kuin mitään erikoista ei olisi tapahtunutkaan.
Alhaalla alkoi kuulua »Pärrän» ja vahtimestari Hautalan puhetta edellisen selostaessa suurella ylpeydellä kaappaustaan. Vankien korviin kuului vartiohuoneen lukon avaaminen ja samalla »Pärrän» ällistynyt huuto: — Mutta, herrra vahtimestarri, se on hävinnytl Vaikka miehet keittiössään tahallaan kalistelivat astioitaan, he kuulivat selvästi melko avomielisen keskustelun, joka hieman kutkutti vangin sielua:
— Mikä on hävinnyt? kuului vahtimestarin kysyvä, tiukka ääni.
— Herrra vahtimestarri, se salainen lehti. Mi-minä jätin sen tähän puhelimen vierreen.
— Kuinkas se siitä on voinut hävitä? Panittehan oven lukkoon. Ette varmaan sitä ole jättänytkään. Mitä te oikein möhläätte? Juoksutatte minut tänne kesken päivällisen ja sitten höpötätte, että se on hävinnyt. Alan epäillä, onko teillä sitä ollutkaan.
Nyt oli jo paha merrassa. Vahtimestari oli vihainen ja asteli käytävälle. »Pärrä» tuli perässä selitellen valittavalla äänellä, että hän muistaa niinkuin olisi jättänyt sen pöydälle eikä hän välillä tehnyt muuta kuin tuli herra vahtimestaria vastaan. Varmuuden vuoksi »Pärrä» kopeloi vielä taskunsa. Sinä aikana hän varmaan ehti ajatella, että vaarallisempaa kuin lehden katoaminen vartijaparalle olisi vahtimestarin johtopäätös, että hän on jättänyt oven auki tai että vangeilla saattaa olla avain. Aivan hyödytöntä olisi kysellä asiaa vangeilta, sillä tässä tapauksessa nämä eivät tietäisi mitään koko lehden olemassaolosta. Sen taisi ymmärtää vahtimestarikin, koska hän ei vilkaissutkaan keittiöön, vaan lähti keskeytyneelle päivälliselleen. »Pärrän», joka seurasi häntä ulko-ovelle, hän ripitti perinpohjaisesti.
Mitä tämä surkean lopun saanut onnenpotku »Pärrälle» merkitsi, sen näki vain hänen apaattisista ilmeistään. Itse tapauksesta ei hiiskuttu sanaakaan — se vei »Pärrän» pitkäksi aikaa suorastaan pessimismin tilaan.
Elämää Yössä-lehden lisäksi kierteli usein vangilta vangille harrastelijainkin tekemiä lauluja ja runoja, jotka tavallisesti opeteltiin ulkoa ja sopivassa paikassa esitettiin tai laulettiin tovereille. Näytteeksi tällaisista vankilassa tunnetuksi tulleista tuotteista otettakoon tähän säkeistöt eräästä laulusta ja runosta. Niistä kuvastuu aatteellisuus sekä vapauttava huumori, joita vailla terroria tuskin olisi voitu kestää.
Tammisaaren yössä
Tammisaaren yössä ei tähtien tuiketta näy
Siellä piiskurit pistin vyössä
joka puolelta ennättäy.
Heillä halu lie herroille näyttää
kuinka lyötyä lyödä voi.
Siten tehtävänsä tunnolla täyttää,
jonka herrain sakki heille soi.
Ole huoleti luokkamme kallis, emme petä sua milloinkaan.
Matkan määrä on eessämme ylväs
sinne tämäkin on kulkua.
Etuvartijakunnia meillä
se taistohon innostaa,
ja uhreja taistojen tiellä
se opettaa antamaan.
Lääkärissä
Jos polyyppi on nenässäs
ei pois hän sitä leikkaa,
vaan tärkeänä selvittää
hän sulle tuota seikkaa:
Jos päänne hieman huiskahtaa
voi puukko silmään luiskahtaa,
siis puukko pois, siis puukko pois
ja vanha juttu toistuu
pannaan aspiriinia
se polyyppinne poistaa.
On myös syytä kertoa laulusta, jonka varmaan muistaa jokainen vanki noilta vuosilta. Sitä oli tapana laulaa tai laulutilaisuuden puuttuessa hyräillä jokaiselle vapautuvalle hänen viimeisinä vankilahetkinään. Oli innostavaa ja lämmittävää kuulla vielä vankilaan jäävien toverien hyräilyn kiirivän vankilakäytävillä, sillä siitä kuvastui murtumaton toveruus ja ystävyys:
Vapautuvalle toverille
Taisto-veikko, Toveri,
piinapäiväs päättyvi.
Kurjalasta aukee salpa,
astut rintamaan.
Missä kulkee sotatiesi
hehkukoon sun poves liesi
tuhat uutta toveria taistorintamaan.
Olet uurtanut aikasi työhön,
tietomääräsi arvokas on,
leninismin taisteluvyöhön
mies voimansa uurtanut on
suureen taistoon.
Tuhat taisteluterveistä kuumaa,
vie kaartille päivänä tuona.
Meitä murtaa ei voi piiskurit,
ei valkovallan pyövelit.
Eräs vangeille paljon huvia tuottanut tapaus oli Antti Timosen runonlausunta vankilan johtokunnan istunnossa. Tällä teollaan Antti vakuuttavasti todisti johtokunnan jäsenten suuren heikkouden kansallisen runoutemme tuntemuksessa. Antti Timonen, »Inkvisiittori»-nimisenä tunnettu pakinoitsija ja lehtimies oli myös innokas runouden harrastaja. Kerran v. 1932 hän oli Kokkolan kasarmin sellissä intoutunut lausumaan sellitovereilleen Otto Ville Kuusisen nuoruudenrunoa »Torpeedo». Vartija joka oli kuunnellut oven takana vei Antin asiasta johtokuntaan ja syytti häntä vallankumouksellisten runojen lausumisesta, mikä oli tietenkin kiihotusta ja ankarasti kiellettyä. Antti vilkaisi säälitellen vartijaan ja selitti johtokunnalle, että vartija on nyt kerrassaan erehtynyt, sillä hän oli lausunut V. A. Koskenniemen runoa. Sen hän voisi todistaa lausumalla saman runon johtokunnalle, jos se kävisi päinsä. Juttu oli erikoinen ja vaikea noin vain ratkaistavaksi, joten johtokunta antoi Antille luvan. Antti lasketteli ponnekkaaseen tyyliinsä sopivaksi katsomansa pätkän »Torpeedosta» ja vartija todisti heti, että juuri tätä runoa se oli. Johtokunta päätti harkita asiaa, ja Antti sekä vartija käskettiin käytävälle. Hetken kuluttua Antti komennettiin sisään ja johtaja selitti hänelle, että johtokunta jättää tällä kertaa asian silleen, mutta varoittaa Timosta lausumasta enää Koskenniemenkään runoja, koska vartijat eivät ymmärrä runoutta ja saattavat erehtyä.
Edellä on kerrottu eräistä vankilaelämän puolista vuosien 1930–32 vaiheilta ja osittain valaistu myös vankien ruoka- ja sairaanhoitoasioita, mutta niihin on syytä puuttua vielä erikseen.
Se että vangeilta estettiin pakettien vastaanotto, ei vielä tyydyttänyt fasististen kiduttajien pyrkimyksiä, vaan samanaikaisesti alettiin huonontaa vankilan muonaa, joka ei aikaisemminkaan ollut kehuttavaa. Kesällä 1932 näki selvästi, että vankilaan hankittiin suuria määriä jotain vanhoja varastoja pilaantunutta tavaraa — jauhoja, ryynejä, silakoita jne. Nämä saivat vankien keskuudessa aikaan laajoja epidemioita. Perunat ja silakat olivat suorastaan mätiä ja kauraryynit kuukausikaupalla niin huonoja, että puuro oli syötäväksi kelpaamatonta. Noin puolen vuoden ajan vangit kieltäytyivät syömästä kauraryynipuuroa ja tekivät lukuisia valituksia ylemmille viranomaisille, mutta puuroaineita ei uusittu. Syömättä jäänyt puuro kannettiin vankilan sioille, ja parempaa alkoi tulla vasta sitten, kun koko vanha varasto oli käytetty loppuun. Kerran näihin aikoihin vankilaan tuli käymään vankeinhoitoviraston tarkastaja, ja silloin kaikki vangit pyrkivät hänen vastaanotolleen välittääkseen. Vastaanottoa kesti kaksi päivää, ja lopulta kahta valittajaa rangaistiin suorien puheittensa vuoksi.
Pilaantuneiden ruokien ja melkein kokonaan lopetetun sairaanhoidon seurauksena sairastui heinäkuussa 1932 n. 90 % vangeista vaikeaan vatsatautiin. Sairaanhoitoa ei silti parannettu, mutta vartijat lisäsivät röyhkeyttään hihkuen, että vangit sairastavat Moskovan määräyksestä eivätkä tarvitse mitään hoitoa. Sairaanhoitajia kiellettiin antamasta vangeille pulveria paperissa, se oli kaadettava vangin kouraan.
Samanlaista suhtautumista poliittisten vankien terveydellisiin olosuhteisiin kuvaa se, että huhtikuussa 1932 siirrettiin kolme keuhkotautista kriminaalivankia Närpiön kasarmiin samalle osastolle poliittisten vankien kanssa. Keuhkotautiset käyttivät samoja ruoka-astioita, samoja parranajovälineitä ja samaa kylpyammetta, eikä niitä desinfisioitu käytön jälkeen. Poliittiset vangit valittivat asiasta monta kertaa ylemmille viranomaisille, mutta kun se ei tuottanut tuloksia, he ryhtyivät heinäkuun lopulla kylpy- ja parranajolakkoon, jota kesti kuukauden. Vasta tämän jälkeen keuhkotautiset siirrettiin takaisin sairaalaan.
Poliittisten vankien keskuudessa alkoi yhä useammin esiintyä vakavia kuolemaan johtaneita sairaustapauksia. Tammisaaren pakkotyölaitoksessa kuoli v. 1931 Anton Järvinen keuhkokuumeeseen ja v. 1932 hartolalainen Nieminen, joka oli tuomittu vesileipärangaistukseen vaikka hänellä oli todettu olleen korkea kuume. Samanaikaisesti kuolivat Hämeenlinnan naisvankilassa poliittiset vangit Bertta Puustinen ja Olga Tajakka keuhkotautin. Nämä tapaukset olivat kuitenkin vasta alkua, sillä pahempaa oli tulossa. Sitä ennusteli Pekka Sorjosen pahoinpitely ja kuolema vuosien 1932–33 vaihteessa.
Pekka Sorjonen oli jo pitkän aikaa potenut tyypillistä vankilatautia, vaikeaa reumatismia ja sydänvikaa, minkä vuoksi hän oli ollut vankilan sairaalassakin jo kuusi kuukautta. Lääke oli ollut pääasiassa pulveria. Sairaalasta hänet määrättiin takaisin vankilan selliin, jossa vartijat koettivat kaikin mahdollisin tavoin tehdä komenteluillaan ja haukkumisillaan Sorjosen elämän helvetiksi. Lopulta vartija Kinnunen, yksi pahimmista piiskureista, hyökkäsi sairaan kimppuun tämän maatessa lääkärin määräyksestä sängyssä, pahoinpiteli häntä ja veti hänet lopulta jaloista lattialle yrittäen sitten kaataa sängyn. Vasta Sorjosen huutaessa apua vartija lähti sellistä. Pahoinpitely tapahtui joulukuun 11. pnä. Sen jälkeen Sorjonen vietiin toisten vankien tukemana lääkärin luo jolta hän vaati pääsyä sairaalaan. Sinne hän kuitenkin pääsi vasta tammikuun 2. pnä ja kuoli siellä tammikuun 21. pnä 1933. Samaan aikaan kun Pekka Sorjonen ja monet muut Tammisaaren lapualaisvartijain uhrit nääntyivät luolissaan, komeili fasistilehti »Lakeuden Sanassa» 20. 12. 1932 vankilan kaikkien vartijain nimillä varustettu koko sivun käsittävä jouluonnittelu Vihtori Kosolalle ja isänmaallisen kansanliikkeen johtajille.
Vuosi oli vaihtumassa, mutta ennen kuin ryhdymme kuvaamaan koko vankilahistorian synkintä vuotta 1933, on syytä lyhyesti tarkastella, mitä oli tapahtumassa vankilanmuurien ulkopuolella, koska kaikella sillä oli välitön vaikutuksensa myös vankilan sisällä käytyyn taisteluun ja vankien elämään.
Takaisin sisällysluetteloon
Vuoden 1918 luokkasodasta viime sotiin saakka valtiollinen poliisi ja vankilat esittivät merkittävää osaa maamme porvariston valtakomennossa. Siksi myös poliittisten vankien historia on tärkeä osa työväenliikkeen historiaa ja heidän taistelunsa ja toimintansa vankiloissa tärkeä osa työväenluokan vapauden puolesta käytyä taistelua. Tämän tosiasian tajusi Kommunistinen puolue heti perustamisestaan alkaen ja näki tärkeänä tehtävänään pitää yhteyttä vankiloissa oleviin luokkaterrorin uhreihin. Puolue tuki heitä ja heidän omaisiaan ja huolehti siitä että vankilaelämä ei pääsisi lannistamaan näitä työväenliikkeen taistelijoita, vaan että vankilassaoloaika tuli käytettyä aatteelliseen kasvatukseen.
Heti vuoden 1918 tapahtumien jälkeen alkoi vasemmistolaisen työväenliikkeen keskuudessa syntyä puolueen aloitteesta valtiollisten vankien avustustoimintaa ja vuodesta 1925 lähtien alettiin perustaa valtiollisten vankien huoltoyhdistyksiä, joista vähitellen muodostui yli maan ulottuva verkosto. Näissä yhdistyksissä toimivat muutkin kuin vankien omaiset. Niiden kautta avustettiin vankeja paketeilla, kirjallisuudella jne. ja toimitettiin oikeusapua vangeille ja tukea hätään joutuneille omaisille. SKP oli myös yhteydessä kansainväliseen poliittisten vankien avustusjärjestöön Punaiseen apuun (MOPR), jolta saatiin huomattavaa tukea poliittisille vangeille ja jonka järjestön toimintaperiaatteille rakennettiin välittömästi puolueen tukemana toimiva Suomen Punainen apu Vankien toverit-ryhmineen ja salaisine lehtineen Vankien toverit ja Punainen Huoltotyö. Vankien toverit-ryhmien avulla järjestettiin ompeluseuroja, rahankeräystä ja muuta toimintaa, jolla välittömän avustustyön ohessa tuettiin Mary Pekkalan v. 1930 perustamaa julkista Vankien apu -yhdistystä. Jaakko Kivi, jonka perhe monien vuosien aikana hoiteli vankien avustustoimintaa, kertoo tästä toiminnasta seuraavaa:
»Helsingissä oli ompeluseuroilla avustustyössä erittäin tärkeä merkitys, ei yksistään niissä valmistettujen vaatteiden vuoksi, vaan myös siksi, että se oli käytännöllinen kokoontumis- ja rahankeräämismuoto. Näissä kerhoissa kokoontuivat kommunistit, mutta mukaan saatiin monenlaista väkeä, jota tuntui kyllä löytyvän tällaiseen humaaniseen työhön. Rouva Pekkala oli julkisen avustustoiminnan keskeinen henkilö ja hän myös järjesti tilaisuuksia, myyjäisiä jne. usein omassa asunnossaankin. Tämän vuoksi hän joutui monesti tekemisiin myös Etsivän keskuspoliisin kanssa. Hänen luonaan suoritettiin kotitarkastuksia ja häntä kuljetettiin kuulusteluihin. Kerrankin tuli rouva Pekkalan asuntoon kesken myyjäisiltaa iso joukko mies- ja naisetsiviä. He suorittivat kaikkien paikalla olleiden tarkastuksen ja osa ihmisistä vietiin autoissa EKn suojiin jatkokuulusteluun, muiden mukana 15-vuotias poikani Lennart Kivi.
»Ompeluseurat, joista osa toimi Punaisen avun ja osa Vankien avun aloitteesta, ottivat alueellaan vankilasta vapautuneet toverit vastaan jossakin seuran tilaisuudessa. Niin kävi minullekin 30-luvun puolivälin tienoilla, kun palasin vankilareissultani. Tähän seuraan kuului mm. Hilja Rantanen, Elmi Peltolehto, Bertta Laakso, Naimi Grönlund, Anni Vesterinen, Sofia Lindforss ja vaimoni Emmi Kivi. Vankilasta vapautuneet miehetkin olivat mukana kerhotyössä. Eräässäkin kerhossa muistan olleen Arno Grönlundin, Väinö Laakson ja Väinö Laitisen. Tällä kerholla oli onni selviytyä EKn miesten vierailuilta koko toimintansa ajan. Kokoonnuttiin melko säännöllisesti vaihtamalla jatkuvasti kokoontumispaikkaa. Kokoontumispaikan emäntä järjesti kaiken varalta kahvitarjoilun jonkun nimi- tai syntymäpäivän kunniaksi. Tilaisuudessa kerättiin avustusvaroja ja sovittiin niiden käyttämisestä. Tämän lisäksi käsiteltiin tietysti päivän kysymyksiä ja yleensä työväenliikkeen asioita ja tehtäviä. Tällä talvisotaan asti toimineella kerholla oli todella mielenkiintoinen historia.»
Aikaisemmin perustettuihin julkisiin Valtiollisten vankien huoltoyhdistyksiin kävi Etsivä keskuspoliisi kuitenkin jo 1930 keväällä käsiksi ja ne lakkautettiin, koska vankien ja heidän omaistensa avustaminen katsottiin valtiopetoksellisen toiminnan avustamiseksi. Kertomuksemme ajankohtana muodostui salaisena toimivan Punaisen avun toiminnan lisäksi Mary Pekkalan, vangitun kansanedustaja Eino Pekkalan puolison aloittama toiminta hyvin laajaksi ja monipuoliseksi. Mary Pekkalan ja hänen avustajiensa työllä oli näinä kaikkein vaikeimpina aikoina ratkaiseva ja kunniakas osuutensa Suomen poliittisten vankien avustustoiminnassa ja fasisminvastaisessa taistelussa.
Muistamme vuoden 1930 tapahtumista, miten kansanedustajat Pekkala ja Rötkö ryöstettiin eduskunnan perustuslakivaliokunnan kokouksesta ja miten uhkaavalta heidän kohtalonsa näytti ryöstäjien hävitessä autoineen uhrit mukanaan. Ei ollut ihme, että rouva Pekkala järkyttyi ja hätääntyi miehensä puolesta, kun hän, englantilaissyntyinen, täysin epäpoliittinen ja maan kieltä taitamaton nainen joutui Suomessa moisen tapahtuman eteen. Tarmokkaana ja oikeudentuntoisena ihmisenä hän puuttui heti asiaan. Kun tieto ryöstöstä tuli, hän oli heti pyrkimässä sisäministeri Kuokkasen puheille. Sisukkaasti ponnisteltuaan hän pääsikin sinne parin tunnin kuluttua. Hallituksella oli juuri ollut istunto, ja rouva Pekkala sai julkean selityksen, että hallitus oli jo antanut määräyksen työväen ja pienviljelijäin eduskuntaryhmän kaikkien jäsenten vangitsemisesta. Kyyditysryöstö oli tapahtunut kello 11.20, mistä hallitus oli saanut raportin heti ja vangitsemispäätös oli valmis jo kello 14.10.
Tämän jälkeen alkoi muiden työväen ja pienviljelijäin ryhmän kansanedustajien vangitseminen. Heitä pidätettiin niin monta kuin tavattiin, lisäksi sanomalehtimiehiä ja toimitsijoita yhteensä n. 50–60 henkeä. Heidän juttunsa oli määrä tulla esille lokakuussa, ja kun pidätettyjen omaiset olivat tutkintoaikana tutustuneet toisiinsa, he sopivat yhteistoiminnasta vangittujen auttamiseksi. Rouva Pekkala kutsui elokuussa näitä vankien omaisia kotiinsa keskustelemaan avustusasiasta. Tästä kokouksesta tuli lähtökohta monia vuosia kestäneelle tärkeälle työlle. Vankien apu — Fångarnas hjälp syntyi.
Vankien avun toiminta perustui alussa ennen muuta läheisten omaisten osanottoon, sillä arveltiin, että heidän oikeuttaan toimia omaistensa auttamiseksi tuskin Lapuan lakikaan voisi estää. Toiminta saatiin heti käyntiin ja ensimmäiset paketit vietiin pidätetyille Etsivän keskuspoliisin putkiin Mary Pekkalan nimellä. Mutta niitä ei otettukaan vastaan, vaan siellä arveltiin, että ne ovat salaisen Punaisen avun lähettämiä. Samoin oli vähällä käydä vankilaan viedyille paketeille, mutta kun Mary Pekkala ja Anni Vuorio olivat käyneet asiasta viranomaisten ja vieläpä vankeinhoitohallituksen pääjohtajan Arvelon puheilla, aukeni tie vaikka vastahakoisesti ja paketteja alettiin ottaa vastaan.
Vaikeuksista huolimatta samanlaista toimintaa alkoi pian syntyä julkisena eri puolilla maata. Tässä esittivät tärkeää osaa naiset, joiden miehet olivat vangittuina. Yhdistyksen nimikin syntyi tässä työssä.
Vuoden 1930 aikana kasvoi avun tarve vangitsemisten lisääntyessä jatkuvasti, ja rahan hankkiminen tuli Vankien apu -yhdistykselle tärkeäksi työksi. Senvuoksi jo lokakuussa järjestettiin ensimmäiset myyjäiset. Nämä myyjäiset kahvitarjoiluineen ja ohjelmineen oli järjestetty rouva Pekkalan asuntoon, jonne vieraita oli kutsuttu henkilökohtaisilla kutsuilla. Tilaisuuteen osallistui pari-kolmesataa osanottajaa ja puhdasta voittoa jäi n. 3.000 mk. Toiset myyjäiset järjestettiin joulukuussa, mutta silloin puuttui Etsivä keskuspoliisi jo asiaan. Eräs henkilö, jolle oli lähetetty kutsukortti, vangittiin ja myyjäisiin ilmestyi EKn miehiä, jotka panivat toimeen kotitarkastuksen totuttuun tapaan. Kaikkia paikalla olevia kuulusteltiin ja rouva Pekkala sai seurata Etsivän keskuspoliisin toimistoon Ratakadulle. Hän ei kuitenkaan pelästynyt, vaan ahdisti hyvällä laintuntemuksellaan etsivät ja heidän lakimiehensä lujille kysymyksellä, onko lainvastaista auttaa vangittua omaistaan. Jopa EKn lakimieskin häkeltyi myöntämään Maryn olevan oikeassa.
Lahjakeräyksillä joita toimitettiin pääasiassa köyhien ihmisten keskuudessa alkoi kertyä varoja. Jo ensimmäisenä vuonna apua alkoi tulla myös ulkomailta. Mary Pekkala oli ottanut yhteyksiä Ruotsiin, jossa Arbetaren-lehti oli alkanut tämän tästä selvitellä Suomen tilannetta. Ruotsissa syntyi tältä pohjalta Suomen poliittisten vankien avustustoimintaa ja sitä varten perustettiin lokakuussa 1930 Johan Anderssonin puheenjohdolla Suomen komitea. Komitealta saatiin vuosien 1931–33 aikana yli 24.000 kruunua Vankien avulle. Tämän rahamäärän lisäksi tuli monta lähetystä vaatteita.
Vankien avun toiminta muodostui vähitellen hyvin monipuoliseksi. Vankien omaisille järjestettiin oikeudenkäyntiapua. Hätään joutuneille perheille jaettiin ruoka- ja raha-avustuksia. Kun muistamme että fasistisen terrorin nousukausi osui yhteen pula-ajan vaikean työttömyyden kanssa, oli tällainen apu monelle perheelle suorastaan elinkysymys.
Useat perheet saivat tätä avustusta vuosikausia. Lahjakeräyksissä saatiin vaatteita ja ompeluseuroissa valmistettiin käsitöitä. Joskus saatiin lahjoituksina tavaraa myös kotimaisilta liikkeiltä, yleensä kuitenkin vaitiololupauksin. Kuinka kiitollisia ja onnellisia avustettavat hädänalaiset perheet olivat, näkyy muutamista tähän otetuista Mary Pekkalalle lähetetyistä kirjeistä:
»Kotkassa 20. 3. 1933
»Meeri Pekkala, Helsinki
»Kiitän mitä sulimmasti siitä paketista jonka sain. Se oli niin tervetullut kuin olla mahtaa. En kyllä osannut enää varttua, koska hän oli jo itse vapaana. Vaan vieläkin kiitän.
»Terveisin Anna Tikander.»
»Suojärvellä 23. 1. –32
»Rouva Pekkala
»Tahtoisin lausua parhaimmat kiitokseni paketista, johon olin hyvin tyytyväinen ja tulin samalla hyvin iloiseksi lähetyksestänne.
»Ja samalla kiitän kaikista avustuksistanne, niin rahalähetyksistä kuin vaatelähetyksistäkin, joita olette lähettäneet ja avustaneet lapsiani ja minua mieheni vankilassa oloaikana ja avustus on ollutkin suuresta merkityksestä meidän elämässä.
»Ja saan nyt samalla ilmoittaa, että mieheni pääsi pois Tammisaaresta tään kuun 17 päivä, joten hän nyt koittaa pitää meistä huolen. Tässä palautan kuitit vaan kyselykaavakkeen heitän pois — luulen, että se on näin ollen tarpeeton.
»Kunnioittaen Hilja Jalonen.
»Paljon terveisiä Hilja ja Pekka Jaloselta.»
»Pietarsaari 24. 11. –31
»Rouva Mary Pekkala
»Sydämellinen kiitos rahasta, jonka saimme iloksemme vastaanottaa. Emme voi niin paljon paperin välityksellä kiittää kun meidän pitäisi sillä te uhraatte meidän hyväksemme aikaanne ja tuotatte iloa meille josta tahdomme teitä aina ilolla muistella minä ja lapset.
»Terveisin Alma Piispanen Jaakonkatu 17.»
Vankien apu -yhdistyksen toiminta oli erittäin järjestelmällistä. Heti kun saatiin tietää jonkun vangitsemisesta, otettiin yhteys omaisiin. Heiltä kuultiin toisista pidätyksistä ja etsittiin yhteys myös näiden omaisiin. Pidätettyjen istuessa Etsivän Keskuspoliisin putkissa heille toimitettiin päivittäin ruokapaketit. Yhteys ulkopuolelta merkitsi vangitulle jo sellaisenaan suurta moraalista tukea. Pidätettyjen selviytyessä EKsta lääninvankilaan heille koetettiin hankkia lakimiesapua ja seurata heidän oikeudenkäyntiään. Hankittiin pöytäkirjan otteita puolustuksen käyttöön tai asetettiin pikakirjoittajia oikeudenistuntoon.
Näiden tehtävien ohella seurattiin, mitä tapahtui vankilanmuurien sisäpuolella. Vankeihin pidettiin yhteyttä omaisten välityksellä ja myös vapautuvilta vangeilta koottiin tietoja. Vankilassa sairastumisista samaten kuin sairaista vangeistakin tehtiin luetteloita. Vankilaviranomaisia pommitettiin jatkuvasti heidän puolestaan. Joissakin tapauksissa vaatimukset johtivat tulokseenkin. V. 1933 syömälakon aikana Mary Pekkala toimitti asiasta kirjeen presidentille ja kansanedustajille ja ryhtyi valtaviin ponnistuksiin syömälakkolaisten puolesta. Näihin asioihin palaamme tuonnempana.
Vankien avun yhteydet muodostuivat laajoiksi ja toiminta monipuoliseksi yhdysmiesten ja Punaisen avun toveriryhmän antaessa sille auliisti apuaan. Käytännöllinen avustustyö, omaisten ja vapautuvien vankien haastattelut tietojen saamiseksi vaativat paljon työtä. Mary Pekkala palkkasi sitä varten itselleen apulaisia käyttäen huomattavasti omia varojaan näihin tarkoituksiin. Toimintaan liittyvän runsaan kirjallisen työn tekivät Mary Pekkala ja Anni Vuorio viimemainittu koko ajan yhdistyksen sihteerinä lukuunottamatta sitä puoltatoista vuotta, jonka hän itse istui vankilassa. Koko toiminta suoritettiin ensimmäisenä vuonna rouva Pekkalan asunnossa, joka todella oli kuin varasto ja postitustoimisto. Eino Pekkalan vapauduttua vankilasta hankittiin vuokrahuoneusto Siltasaarenkadulta.
Fasistit ja Etsivä Keskuspoliisi valmistelivat kuitenkin tämän toiminnan lakkauttamista, vaikka siihen oli hankalampi käydä käsiksi, koska Mary Pekkalan toiminta oli asetuksien mukaista ja hän oli tunnetun englantilaisen suvun jäsen. Ensimmäinen hyökkäys avustustoimintaa vastaan tapahtui jo vuoden 1930 lopulla, jolloin vankilan johto kieltäytyi ottamasta vastaan autokuormallista yhdistyksen vangeille lähettämiä joulupaketteja. Monien valitusten ja toimenpiteiden jälkeen vankilaviranomaisten oli annettava periksi ja vangit saivat heille lain mukaan kuuluvat paketit. Huhuja kuitenkin kulki, että vankilaviranomaiset aikoivat lopettaa kokonaan pakettien saannin, kuten he sitten myöhemmin tekivätkin.
Kaikista vaikeuksistaan huolimatta yhdistys toimi menestyksellisesti kaksi ensimmäistä vuotta, kunnes syksyllä 1932 Etsivä Keskuspoliisi jälleen puuttui asiaan. Eräs yhteenveto avustustoiminnasta, jonka Mary Pekkala oli laatinut, joutui EKn miesten käsiin ja hänet pidätettiin kotonaan lokakuun 26. pnä. Samalla kertaa pidätettiin siellä pari muutakin paikalla ollutta henkilöä ja heitä pidettiin EKn komeroissa useita päiviä. Kotitarkastuksessa jonka suorittivat etsivät Fredy Kekäläinen, Bruno Aaltonen ja Harry Myller, takavarikoitiin asiakirjoja EKn pöytäkirjan mukaan seuraavasti:
»Vankien Avun omaisuudesta otettiin talteen tilit, kortisto, kirjeenvaihto ja Tukholman lahjoitus- ja avustuskuitit, vankien ja omaisten luettelot sekä selostukset viimeaikaisista pidätyksistä ja tämä omaisuus tuotiin Etsivään Keskuspoliisiin lähempää tarkastusta varten.» (EKn pöytäkirjasta lokakuun 26 päivältä 1932.)
Yhdistystä vastaan nostetussa oikeusjutussa kuului syytös: »Toiminut lakia ja hyviä tapoja vastaan». Tähän Mary Pekkala vastasi, että jos kristillisessä Suomessa katsotaan nälkäisten ruokkiminen ja alastomien pukeminen sekä vankien luona käynnit lainvastaisiksi, niin silloin yhdistys on todellakin toiminut lakia ja hyviä tapoja vastaan. Mary Pekkalan esiintyminen sai aikaan sen, että kun tuomio lopulta v. 1935 tuli, siinä selitettiin yhdistys lakkautetuksi sen takia, että se oli jatkanut aikaisemmin lakkautetun Poliittisten vankien huoltoyhdistyksen toimintaa.
Oikeusjutussa Vankien apua vastaan annettiin tuomio silloisen tavan mukaan Etsivän Keskuspoliisin promemorioihin nojautuen ilman mitään todistuksia. Seuraavassa pieni välähdys lakkautusjutun viidennestä käsittelystä Helsingin raastuvanoikeuden I osastolla syyskuun 9. päivänä 1933:
Todistajana oleva Etsivän Keskuspoliisin mies Fredy Kekäläinen huomautti, että Etsivä Keskuspoliisi on saanut niinkin yksityiskohtaisia mainintoja kuin että Vankien apu on puolueen kontrollin alainen, vaikka he julkisuudessa väittävät, että näin ei ole asian laita.
Oikeuden puheenjohtaja: Selvisikö tämä kuulusteluissa?
Kekäläinen: Ei, vaan muita teitä.
Puheenjohtaja: Se on siis teidän käsityksenne.
Kekäläinen: Niin.
Vastaajan huomautettua, ettei tällaisella olettamuksella ole todistusarvoa, syyttäjä vastasi että useita satoja kommunisteja on tuomittu samoilla perusteilla.
Vastaaja Pekkala vaati oikeudelle jätettäväksi sen promemorian, johon Etsivän Keskuspoliisin miehet vetoavat ja joka muka on heidän hallussaan.
Syyttäjä: Huomautan etten ole velvollinen eikä oikeus voi minua velvoittaa esittämään mitään asiakirjoja, vaan tuon mitä haluan.
Kekäläinen vaati todistuspalkkiota kahdelta päivältä, koska hän jo edellisenä päivänä oli ollut raastuvanoikeudessa odottamassa jutun esille tuloa. Puheenjohtajan huomautettua että hän oli viran puolesta todistamassa oikeudessa vastasi Kekäläinen, että heillä oli ollut tapana saada todistajanpalkkio.
Mary Pekkala oli oikeusjutun yhteydessä ilmoittanut että jos yhdistys lakkautetaan, hän aikoo jatkaa vankien avustustoimintaa henkilökohtaisesti. Niin hän myös teki palkaten sitä varten itselleen sihteerin ja apulaisen. Toiminta jatkui senjälkeen Mary Pekkalan omalla nimellä kuten ennenkin, joskin hieman uudella tavalla aina vuoteen 1941, toiseen maailmansotaan asti. Jo yksistään rahallinen apu, joka kulki yhdistyksen kautta, oli huomattavan suuri ja siitä oli noin 1⁄3 saatu Ruotsin Suomen-komitealta.
Vankien apu -yhdistyksen alkuunpanijana Mary Pekkala oli koko tämän valtavan, suurta rohkeutta ja uhrautuvaisuutta vaativan työn sielu. Hän oli itse kaikessa työssä mukana säästämättä voimiaan tai omia varojaankaan ja pelkäämättä henkilökohtaisia vaaroja.
Adressissa jonka entiset poliittiset vangit antoivat Mary Pekkalalle hänen täyttäessään v. 1939 50 vuotta kuvastuu suuri kiitollisuus, jota he tunsivat häntä kohtaan. Siinä sanotaan mm.:
»Ensimmäisenä, pelottomana, meitä toisia innostaen, vaivoja ja varoja säästämättä olit kanssamme auttaaksesi sorrettuja.
»Usein tulimme luoksesi. Vahvistuneena lämpimästä kädenpuristuksestasi ja hymystäsi palasimme lisääntynein toivein.
»Sydämemme täyttyivät rakkaudesta Sinuun.»
Takaisin sisällysluetteloon
Poliittisten vankien avustustyön menestyminen oli osoitus siitä, että kommunistien toiminnalle alettiin antaa tunnustusta ja että Suomen kommunistisen puolueen työ fasisminvastaisen rintaman lujittamiseksi alkoi tuottaa tuloksia. Vankien asiaa alettiin harrastaa yhä laajemmin ja keksiä työmuotoja heidän auttamisekseen. Puoluetyössä oli todettu välttämättömäksi saada kosketusta laajempiin joukkoihin muuallakin kuin työmailla, ja kun julkisia kokoontumismahdollisuuksia ei ollut, kommunistit järjestivät syntymäpäiväkutsuja, häitä, kihlajaistanssiaisia jne. Sellaisia pidettiin mm. Hotelli Erottajassa, Arbetets Vännerillä ja Pengerkadun Pylvässalissa Helsingissä. Muutamien sellaisten järjestämisestä eräät puolueenjäsenet joutuivat Etsivän Keskuspoliisin vaatimuksesta vastaamaan raastuvanoikeuteen.
SKP:n toiminta oli aikaisemmin, vuoden 1930 puoluekonferenssin jälkeen astunut askelen eteenpäin huolimatta terrorin ja valtiollisen poliisin toiminnan lisääntymisestä. Jo VIII puoluekonferenssissa v. 1931 saatettiinkin todeta porvariston leirissä alkaneen esiintyä ristiriitoja, työväen joukkoesiintymisyrityksiä järjestetyn fasismia vastaan ja maaseudulla alkaneen ilmetä talonpoikaisliikehtimisiä pakkohuutokauppoja vastaan. Suomen Ammattijärjestön tultua lakkautetuksi oli SKP alkanut perustaa työpaikkakomiteoita, joita syntyi ensin Tampereella, Oulussa, Ensossa jne.
Kesäkuun 13. pnä 1931 oli pidetty ensimmäinen salainen Suomen punaisen ammattiyhdistysliikkeen konferenssi. Tässä kokouksessa perustettiin Suomen punainen ammattijärjestö, päätettiin eri työalojen ammatillisten keskusten järjestämisestä ja Punaisen Ammattijärjestö-lehden julkaisemisesta. Näillä toimenpiteillä oli tarkoitus koota työläisiä ammatillisen liikkeen ympärille ja toimintaan työpaikoilla, koska varsinkin vasemmistolaiset työläiset uhkasivat nyt joutua irralleen ammatillisesta toiminnasta ammattijärjestön tultua lakkautetuksi. Helsingin muurarien osaston jäsen Yrjö Forsström kertoo: »SAJ:n lakkauttamisen jälkeen tilanne tuli työpaikoilla entistä kireämmäksi, sillä jokainen työläinen joka tuomitsi SAJn lakkauttamisen, joutui työnantajien painostuksen kohteeksi, kun sensijaan hajoittajien perustamat uudet ammattiosastot näyttivät pääsevän näiden suosioon. Kun muurarien osaston toiminta oli kielletty, ei muurareilla ollut halua liittyä näihin hajoitusosastoihin ja siksi tuntuikin mieleiseltä kun saimme käsiimme lentolehtisen, jossa ilmoitettiin salaisena toimivan Punaisen ammattijärjestön perustamisesta. Tähän työhön pääsinkin heti mukaan. Palkat olivat ammatissamme pudonneet jopa 50 %:lla, joten piti ryhtyä johonkin toimenpiteisiin palkkataistelun nostamiseksi, koska uusi hajoitusjärjestö jossa oli vain kahdeksan jäsentä ei tehnyt mitään. Ryhdyin puuhaamaan alan työläisten kokousta ja sovimme tovereitten kanssa sen paikaksi Yhteiskunnallisen korkeakoulun. Kokoukseen saapuikin 25 osanottajaa ja vilkkaan palkkakysymyskeskustelun jälkeen päätimme sittenkin ottaa yhteyden uuteen ammattiosastoon saadaksemme virallisen puolen järjestykseen ja kaikki alan työläiset liikkeelle. Osastoa kehoitettaisiin kutsumaan yleinen kokous koolle palkka-asioista päättämään. Asia saatiinkin näin sovittua, mutta kun sitten n. 30 hengen kokous oli koolla, vaatikin osaston toimikunta että ensin on päätettävä osastoon liittymisestä ja sitten vasta palkasta. Emme olleet tällöin vielä valmiit liittymään, koska entisen osastomme oikeusjuttu oli kesken, ja niin palkkavaatimuksestakin jäi sopimatta. Vuonna 1933 sovimme Punaisen ammattijärjestön kanssa että liitymme tuohon hajoitusosastoon, koska muuta tietä toiminnan käyntiin saattamiseksi ei näyttänyt olevan. Tämän jälkeen saikin osaston toiminta vauhtia ja jo vuoden lopulla saatiin myös aikaan palkkasopimus työnantajien kanssa.»
Toiminnallisuuden kasvua ja edistyksellisten voimien kehitystä syksyllä 1931 ilmensivät myös suoritetut presidentinvaalit. Edellisenä vuonna muilutettu K. J. Ståhlberg olisi selvästi voittanut fasistien ehdokkaan P. Svinhufvudin, ellei vaalien aikana olisi käytetty avointa terroria ja voimakasta painostusta valitsijamiehiin nähden. Maalaisliiton valitsijamiehet, joilla lopullisessa äänestyksessä oli ratkaiseva osa, oli yleensä evästetty äänestämään omaa miestä, Kalliota tai Ståhlbergia. He pettivät valitsijansa täydellisesti mennen painostuksen mukana Svinhufvudin puolelle.
Äärimmäinen oikeisto oli kokoomuspuolueen johdolla ja lapuanliikettä apunaan käyttäen nostanut P. E. Svinhufvudin heinäkuussa pääministerin paikalle ja oli päättänyt ajaa hänet myös presidentiksi, vaikka väkivaltatoimenpitein. Tältä taholta järjestettiin solutustyötä maalaisliiton edustajien ja valitsijamiesten keskuudessa. Tässä olivat kokoomuksen tarmokkaina apureina maalaisliiton johdon oikeistoainekset, Juho Koivisto, Juho Niukkanen, Albin Manner, E. A. Tuomivaara ym., jotka itse olivat innokkaita lapuanliikkeen kannattajia ja suojeluskuntamiehiä.
Aikaisemmin on jo mainittu, että lapuanliikkeen järjestämistä rahoittivat suurteollisuuden harjoittajat. Helsingin Sanomien kertoman mukaan Suomen Puuteollisuuden keskusliitto antoi riittävästi varoja myös Svinhufvudin läpiviemiseen ja siihen tarvittavien lahjomis-, painostus- ja muiden menetelmien maksamiseen. Suojeluskuntien ylipäällikkö Lauri Malmberg esitti ohjelman toteuttamisessa tärkeää osaa, sillä suojeluskunnat oli valmiiksi aseistettu voima, joka oli suurteollisuuden omistajista täysin riippuvainen. Malmberg uhkaili aivan avoimesti Ståhlbergin kannalla olevia valitsijamiehiä, menipä tässä tarkoituksessa valitsijamiesvaalien ajaksi eduskuntaankin esittäen siellä että jos Ståhlberg tulee valituksi, niin suojeluskunta ja lapuanliike lähtevät aseellisen puuttumisen tielle. Lisäksi hän oli selittänyt, että oli jo valittu henkilökin raivaamaan Ståhlberg pois tieltä, jos hänet valittaisiin presidentiksi.
Vaali jossa fasistien ehdokkaan vastaehdokas terrorin ja painostuksen vallitessa kärsi vain yhden äänen tappion osoittaa, mitä mieltä kansan enemmistö fasismista oli. Vaalin ratkaisi oikeiston hyväksi porvarillisten edustajain ja erikoisesti maalaisliittolaisten edustajain selkärangattomuus ja suoranainen petos valitsijoitaan kohtaan.
Kesällä 1932 SKPn keskuskomitean laajennettu kokous saattoi vielä varmemmin todeta vastarinnan voimistumisen ja työläisjoukkojen ja puolueen jäsenten taistelutahdon kasvamisen. Turussa oli luokkasodan 14-vuotispäivänä tammikuun 21. pnä 1932 puolueen kutsua noudattaen kokoontunut 6000–7000 työläisen mielenosoitus, jonka aikana esiintyi jo todellista vastarintataistelua poliisiterroria vastaan. Myös vappuna 1932 turkulaiset samoin kuin jo monen muunkin keskuspaikan työläiset pystyivät järjestämään huomattavia mielenosoituksia ja vastarintaa lyödäkseen poliisien hyökkäykset. Kemissä syntyi mielenosoitus ja kahakoita Kansainvälisen naisten päivän merkeissä v. 1932. SKPn jäsenmäärä oli tänä aikana huomattavasti kasvanut ja sen salainen lehdistö vahvistunut. Maalaisliiton fasismia myötäilevä politiikka ja petos presidentinvaaleissa alensi sen arvovaltaa talonpoikaisten keskuudessa, ja irtaantumista sen vaikutuspiiristä alkoi esiintyä. Muhoksella ja Kalajoenlaaksossa esiintyneet talonpoikaisliikehtimiset olivat voimistuneet yhteistoiminnassa työläisten kanssa ja suuntautuneet fasistikomentoa ja pankkipääomaa vastaan. Nivalassa toukokuun 11. pnä 1932 alkanut talonpoikien liikehtiminen oli kasvanut jo osittain aseelliseksi kapinaksi virkavaltaa vastaan. Hallitus komensi paikalle poliisi joukkoja ja sotaväkeä tukahduttamaan liikehtimisen. 234 talonpoikaa vangittiin. Heistä sai noin 30 myöhemmin 1–2 vuoden kuritushuonetuomioita. Nämäkin talonpojat olivat SKPn jäsenten välityksellä yhteydessä paikallisen sahan työläisiin. Liike johti myöhemmin Pohjanmaalla erillisen talonpoikaispuolueen ja sanomalehden perustamiseen.
Samanlaista kehitystä tapahtui sosialidemokraattisen puolueen piirissä, varsinkin sen nuorison keskuudessa. Akateemisen sosialistisen nuorison irtautuminen oikeistolaisen sosdem. puolueenjohdon holhouksesta voimistui ja Akateemisen Sosialistiseuran julkaisussa Soihdussa tuli yhä useammin näkyviin sosdem. puolueen politiikan avointa arvostelua. Tämän opposition johdossa olivat Mauri Ryömä, Raoul Palmgren, Aimo Rikka, Ahti Myrsky ja Cay Sundström.
Monet nuoremman polven radikaalit, kirjailijat ja taiteilijat, jotka ryhmittyivät Tulenkantajien ja Jarno Pennasen toimittaman kulttuurijulkaisun Kirjallisuuslehden ympärille, alkoivat esiintyä yhä avoimemmin fasismia ja sen vaikuttamaa kulttuuritaantumusta vastaan. Tämän ryhmän keskeisinä henkilöinä olivat Katri Vala, Jarno Pennanen, Erkki Vala, Elvi Sinervo, Arvo Turtiainen, Tapio Tapiovaara, Nyrki Tapiovaara, Maija Savutie ja Kaisu-Mirjami Rydberg. Myös Matti Kurjensaari julkaisi näihin aikoihin Nykyaika-nimistä fasismia vastaan suuntautuvaa kulttuurilehteä. Kulttuuririntamalla näytti siis olevan mahdollisuuksia edistyksellisten voimien esiintymiselle. Fasistit eivät kuitenkaan jättäneet tätäkään rintamanosaa rauhaan, vaan vaino ulotettiin yksinpä teatteriesityksiin, josta yksi esimerkki. Tulenkantajien Seuran jäsenet aloittivat vuonna 1934 yhteistyön Helsingin työväentalossa toimivan Työväen Näyttämön kanssa auttaakseen teatterin toimintaa. Tämä yhteistyö joutui alusta alkaen fasistien huomion kohteeksi ja he saivatkin uhkailuilla ja törkeällä kiihotuksella aikaan sen, että mm. »Jumalan vihreät laitumet» -nimistä, valmiiksi harjoiteltua näytelmää ei saatu ollenkaan esittää. Yhteistyötä kuitenkin jatkettiin. Nyrki Tapiovaaran ohjaamana harjoiteltiin uusi »Lakonjohtaja»-niminen yhteiskunnallinen näytelmä, jonka ensiesityksen ilmoitettiin tapahtuvan Käpylän työväentalossa. Fasistit reagoivat tapahtumaan heti ja heidän lehtensä Ajan Suunta kirjoitti ilmoituksen johdosta, että »sellaisen kommunistisen näytelmän esittämistä ei tulla sallimaan, siitä tulevat mustapaidat pitämään huolen.» Esitysiltana tulikin joukko mustapaitoja Käpylän työväentaloon tarkoituksenaan estää tilaisuuden aloittaminen. Tämä teko jäi kuitenkin suorittamatta, sillä tilaisuuden järjestäjät olivat myös ryhtyneet varotoimenpiteisiin sopien urheiluseura Jyryn kanssa järjestysmiesjoukon täydentämisestä. Tämän järjestelyn saattoivat nähdä jo työväentaloon saapujatkin, mutta ennen tilaisuuden alkua teatterin johtokunnan puheenjohtaja Tapio Tapiovaara vielä ilmoitti yleisölle, joka odotti levottomana fasistien mahdollisia toimenpiteitä, että yleisö voi suhtautua tilanteeseen rauhallisesti, koska paikalla oli Jyryn painijoilla ja urheilijoilla vahvistettu järjestysmiesryhmä. Jykevät painijat seisoivat ovilla ja salin seinävierillä yli 20 miehen ryhmänä, joka sai aikaan sen että ei syntynyt pienintäkään häiriötä. Näytelmästä tuli suurmenestys ja sitä näyteltiin täysille huoneille pitkän aikaa. Siten murrettiin fasistien edistykselliselle teatterille asettama sulku.
Fasisminvastaisten mielialojen kasvaminen ja voimistuva vastarinta koko maassa loi edellytyksiä myös kommunistisen puolueen toiminnan laajentumiselle. Puolue oli saanut taistelukokemusta ja jäsenikseen innokkaita nuoria voimia. Tätä kehitystä auttoi myös se, että terroristien riehunta oli rumasti tahrinut lapuanliikkeen kylttiä porvarillisissakin piireissä.
Vaikka lapualaisterrori vuoden 1932 aikana jonkin verran väheni, niin kommunistien vainoamista lisättiin ns. »virallisella» linjalla Etsivän Keskuspoliisin voimin. Vangitsemiset olivat melkein jokapäiväisiä eivätkä kidutukset »tunnustuksien» saamiseksi olleet EKn komeroissa harvinaisia. Urkkijain verkostoa lisättiin ja EKn epäilyttävien luettelossa oli jo satojatuhansia kansalaisia. Sanomalehtien otsikot puhuivat omaa kieltään. Otettakoon niistä tähän muutamia esimerkkejä 3 vuoden ajalta:
Kansan Lehti, 15. V. 1931: »Kolmisenkymmentä kommunistia tuomittu eripitkiksi ajoiksi kuritushuoneeseen.»
Uusi Aura, kesäkuussa 1931: »Kommunistijuttuja riittää yhä», »Viisi miestä ja naista selvittämässä tekojaan».
Uusi Suomi, 7. VI. 1931: »Kommunistien maanalainen työ jatkuu», »Yliorganisaattori ja nuorisoliiton organisaattori pidätetty».
Kansan Lehti, 8. IV. 1932: »17 kommunistia tuomittu Turun hovioikeudessa. Tuomiot 1–6 vuotta».
Uusi Aura, 9. VII. 1932: »Isonlainen kommunistijuttu Turun Hovioikeudessa».
Karjala, 25. X. 1932: »Neljätoista kommunistia oikeudessa».
Kansan Lehti, 30. X. 1932: »Kcanmunistipaino paljastettu Tampereella».
Helsingin sanomat, 2. XI. 1932: »15 Helsingin ja sen ympäristön kommunistia tuomittu».
Kansan Lehti, 12. 1. 1933: »Suuri kommunistijuttu Turun Hovioikeudessa. Syytettyjä 78, pääasiassa nuorta väkeä».
Ilta-Sanomat, 25. VII. 1933: »Nivalan kapinalliset vankilaan».
Uusi Aura, 13. I. 1934: »Etsivällä Keskuspoliisilla joulukuussa hyvä saalis Turussa».
Fasisminvastaisten voimien vahvistuminen ja kommunistisen puolueen toiminnan lujittuminen tällaisissa olosuhteissa osoittaa, että kansassamme oli voimia, jotka halusivat taistella terroria ja taantumusta vastaan. Toisaalta kommunistisen puolueen jäsenten maanalaisen työn tottumus kasvoi ja Etsivän Keskuspoliisin toiminta kävi vaikeammaksi. Yhä useammin sille sattui puuhissaan vesiperiä tai »kala» saattoi livistää verkosta, kuten seuraavat kaksi tapausta osoittavat.
Viipurilainen Aarne Pohjolainen, joka oli Helsingissä ansiotyössä vuoden 1931 joulukuun suurten vangitsemisten alkaessa, on kertonut noista jännittävistä päivistä seuraavaa:
»Ohranan Isomustaksi nimitetty auto kiiti Helsingin katuja kuljettaen kommunisteja ohranalaitoksen Fabianinkadulla ja Ratakadulla sijaitseviin komeroihin. Paljon oli jo pidätetty ja yhä uusia pidätyksiä tapahtui. Oman puolueryhmämme kokenein toverikin oli viety. Lähdimme jäljelle jääneen toverini kanssa heti liikkeelle siirtääksemme eräästä asunnosta pois monistusvälineitä, joiden arvelimme olevan vaarassa. Onnistuimme myös, joten meille jäi mahdollisuudet jatkaa ja paikata rintamaan syntyneet aukot.
»Kului pari päivää. Pidätykset harvenivat, mutta edelleen oli oltava varuillaan ja liikuttava mahdollisimman vähän, sillä kukapa takaisi, ettei ohranalla olisi väijytyksiä pidätyspaikoissa ja pidätettyjen omaisten tai tuttavien asuntojen seutuvilla. Toisaalta asiat oli saatava mahdollisimman pian kuntoon ja työ käyntiin, sillä se olisi paras vastaus vainoojillemme.
»Lähdin siis järjestelemään yhteyksiä uudelleen ja menin erään meikäläisen työläisperheen asuntoon. Lähtiessäni jätin taskuistani pois kaiken muun paitsi rahaa ja pienen reikärautani. Varovasti lähestyin taloa huomaamatta mitään epäilyttävää. Astelin varmoin askelin porraskäytävään ja olin päättänyt yrittää vastarintaa, jos ohrana olisi miehittänyt asunnon, kuten se aikaisemmin useissa tapauksissa oli tehnyt. Kun soitin toisessa kerroksessa olevan asunnon ovikelloa, asetin samalla jalkani niin että se estäisi oven kokonaan aukeamasta, jos avaamaan tulisi ohrana, joten olisin suojattu ainakin yllätykseltä. Aistit herkkänä ja sormi liipasimella kuuntelin kuka tulisi avaamaan. Kuulin askelet ja tunsin että ne olivat talon emännän, ja kun ikkunalla oli ollut paikallaan sovittu merkki, arvelin että ei ole mitään hätää. Tervehdin ja menin sisään, päällystakini jätin eteisen naulaan ja sen taskuun jäi myös paukkuni. Kamarissa tarjottiin kahvit ja hetkinen tämän jälkeen asuntoon saapui myös talonväen tuttava, sosialidemokraattinen pariskunta. En voinut heti poistuakaan, vaan oli jäätävä noin 10 minuutiksi juttelemaan. Juuri kun olin lähdössä, soi ovikello ja sisälle työntyi kuusi ohranan miestä ampuma-aseet kourissaan. Kädet komennettiin ylös ja ruumiintarkastus alkoi välittömästi. Mitäpä hyötyä siinä tilanteessa olisi ollut fyysillisestä vastarinnasta. Nyt oli pidettävä hermot kurissa ja valmistauduttava karkaamaan, yritettävä oli joka tapauksessa, ettei tarvitsisi jälkeenpäin katua ettei yrittänyt.
»Ohranat suorittivat kotitarkastuksen — tuloksetta. Seurasi kuulustelu, ensin talonväen sosialidemokraattisten tuttavien ja sitten minun. Vastaukset olin miettinyt jo valmiiksi. Niiden vakuuttava esittäminen ja sosialidemokraattien läsnäolo sai kai aikaan sen, että epäilykset minua kohtaan eivät ainakaan heti heränneet. Ohranoilla näytti olevan määräys pidättää talonväki, ja niin he jättivät minut ja toiset vieraat asuntoon siksi kunnes varmistaisivat meidän henkilöllisyytemme. Yksi ohranoista jäi huoneeseen ampuma-ase valmiina kourassaan.
»Hyvästeltyäni talonväkeä heidän lähtiessään oli ensimmäisenä tehtävänäni suunnitella pakoa. Moniakin suunnitelmia vilahti jo aivoissani katsellessani mahdollisuuksia, mutta ohrana ampuma-aseineen tuntui olevan vaarallisen lähellä. Oma paukkurautani oli eteisessä palttoon taskussa, joka oli jäänyt huomaamatta. Sen pitäisi nyt olla lähempänä. Pyysin päästä juomaan vettä ja sainkin luvan. Vesijohto oli keittiössä ja melko lähellä eteisestä ulos johtavaa ovea. Join vettä ohranan seisoessa minusta noin kolmen metrin päässä. Toinen vieraista alkoi kävellä kamarissa ja silloin ohrana vilkaisi sinnepäin, joka riitti minulle. Juomalasi helähti lattialle ja samalla jo kumahti ulko-ovi kiinni jäljessäni, niin että ohranalla ei ollut aikaa ampua eikä edes huutaa. Ilmeisesti mies hermostui asian tällaisesta käänteestä.
»Aloin painua alas portaita, se taisi olla elämäni nopein portaissajuoksu. Viimeiselle suoralle tullessani kääntyi alhaalla odottanut ohrana vastaani brovninki kädessään. Mies levitti kätensä yrittäen ottaa minut kiinni sanoen: 'Ei saa mennä'. Vauhtini oli kova ja enemmän vaistonvaraisesti kuin harkiten nyrkkini iskeytyi koko vauhtini voimalla ohranan leukaan. Ukkelin varpaat kohosivat maasta, hän löi päänsä seinään ja jäi siihen. Pysähtymättä painuin eteenpäin.
»Tultuani kadulle kävelin rauhallisesti seuraavan kadunkulman taakse ja kun katu oli tyhjä, otin pienen juoksun toiselle kadulle jossa oli autoasema. Astuin autoon ja näyttelin hieman humalaista, koska olin paljain päin ja samalla saatoin istua sen verran matalammalla ettei auton ikkunasta näkyisi ulkopuolelle. Ajoin muutaman kadunkulman ja vaihdoin autoa, sen jälkeen kävelin pienin kierroksin asuntooni. Otin uuden hatun ja päällystakin ja muutin vara-asuntoon, ja niin karistin ohranat kintereiltäni. Puoli tuntia tämän jälkeen seisoskeli ohranan miehiä viljalti niiden talojen tienoilla, jossa olin jäänyt pois autosta, sillä autoilijoilta oli tiedusteltu, missä lakiton mies oli jäänyt pois autosta.
»Työmme jatkui. Ohrana ei pystynyt sitä ajojahdillaan lopettamaan. Henkilökohtaisesti tapaus oli minulle hyvä opetus, sillä silloin kun palonvaara on suurimmillaan, on löydettävä oikea tapa työn jatkamiseen eikä leikiteltävä rohkeudella. Toiselta puolen osoitti pelastukseni, että päättävä toiminta vaikeallakin hetkellä tuottaa tuloksia.»
Toinen samantapainen, salaisen puolueen työn vaikeuksia kuvaava tapaus sattui samoihin aikoihin Helsingin Vallilan kaupunginosan perukoilla. Elli Kumpulainen, nuorisoliittolaistyttö joka iltatöinään suoritti puoluekeskuksen salakirjoitustöitä, oli eräänä aamuna juuri ennen kello seitsemää ehtinyt lähteä työpaikalleen huonekalutehtaalle, kun Etsivän Keskuspoliisin miehet tunkeutuivat hänen kotiinsa, jossa äiti ja nuoremmat veljet olivat vielä vuoteissaan. Etsivät ajoivat väen vuoteistaan ja arvellen saavansa tytön kyllä työpaikalta he aloittivat kotitarkastuksen. Pianhan se oli tehty ahtaassa asunnossa. Lukitut laatikot murrettiin, paikat pengottiin ja löytyihän sieltä joitakin kirjoja ja myös eräs salakirjoitusta sisältävä paperi, joka tietysti kiinnosti etsiviä kovasti. Nyt vain kiireesti huonekalutehtaalle ja tyttö satimeen.
Penkoessaan paikkoja EKn miehet eivät kuitenkaan olleet huomanneet, että toisellakymmenellä oleva Topi-poika oli hävinnyt huoneesta ja oli parhaillaan viereisen kadun maitokaupan puhelimessa. Elli-sisko, joka hoiteli huonekalutehtaalla monia tehtäviä, olikin heti puhelimessa ja kuuli että kutsumattomia vieraita oli käynyt ja että he olivat olleet kovin uteliaita ja olivat parhaillaan tulossa tehtaalle. Ellin päähän jysähti, että nyt ovat eräät toverit vaarassa, jos etsivät ovat löytäneet salakirjoituspaperin ja saavat sen avattua. Oli lähdettävä heti järjestämään asioita. Lyhyt käsky velipojalle: Aja Lapinlahdenkadulle Marian sairaalan pysäkille ja odota siellä. Puhelin helähti kiinni. Topi ymmärsi että nyt on tosi kysymyksessä. Hän hyppäsi heti raitiovaunuun.
Ellillä oli edessään pulma, olivatko EKn miehet jo piirittäneet tehtaan vai pääsisikö hän livahtamaan. Nopeasti päällysvaatteet ylle, kassi käteen ja lyhyt ilmoitus tehtaassa oleville puoluetovereille että ohranat tulevat, ja suoraan pääovesta ulos kadulle.
Oikein, siellä käveli EKn mies, joka tutki häntä katseellaan, mutta arveli ilmeisesti ettei tehtaassa työskentelevä tyttö voi tulla pääovesta noin reilusti keskellä työaikaa, ja niin hän jatkoi edestakaista kävelyään.
Muutaman minuutin kuluttua olivat EKn miehet ehtineet tehtaalle ja tiukkasivat tehtaan johtajalta tyttöä. Hämmästynyt ukko selitti hänen olevan puhelimessa. Etsivät hyökkäsivät huoneeseen, jossa puhelin oli, mutta tyttöä ei näkynyt missään. Nyt alkoi luja etsintä. Etsivät olivat vakuuttuneita siitä, että tyttö oli piilotettu verstaaseen, koska heidän miehensä oli aamuvarhaisesta asti vartioinut tehdasta. Aseet käsissä kierrettiin tehdasta parin tunnin ajan. Lienevät pelänneet työmiehiä, jotka höyläilivät rauhallisesti ja mielessään »pitivät peukkua pystyssä» Ellin paon onnistumiseksi.
Kun tyttöä ei löytynyt, alkoivat etsivät raivostua — päästää nyt nuori tyttö käsiensä lävitse. Tehtailija, joka oli vanhan kansan pikkutyönantaja, pelästyi raivoavia EKn miehiä, joiden maineesta ja menettelytavoista hän oli kuullut. Hän ei voinut käsittää mitä tekemistä näillä saattoi olla jo viisi vuotta hänen verstaassaan työskennelleen tytön kanssa, jonka hän tunsi kunnon työntekijäksi. Hän koetti selittää: — Tyttö ei ole voinut tehdä mitään pahaa. Etsivät huusivat raivostuneina: — Täällä taitavat olla kaikki kommunisteja, johtajasta pienimpään työläiseen asti. Nyt ei ukkoparka uskaltanut enää muuta kuin kysyä: — Ette kai te sille pahaa tee, jos saatte kiinni? — Ei me pahaa, hyväähän me sille, hohotti Iso-Mäkelän nimellä tunnettu joukon johtaja.
Kala oli kuitenkin jo uinut verkon ulottuvilta ja keskusteli veljensä kanssa. Siinä sovittiin, mitä velipoika tekee kotona ja kenelle vie sanan tapahtumasta. Kun asiat oli selvitetty pojan kanssa, meni Elli puhelimeen ja ilmoitti sovitulla tavalla asiasta puolueen yhteyksiä hoitavalle henkilölle, ettei ketään menisi hänen kotiinsa, jossa odottamattomat vieraat majailivat.
Tämän jälkeen Elli ajoi raitiovaunulla herrasväen kaupunginosaan, jossa asui eräs työläisperhe, puolueen jäseniä hekin. Siellä hän odotteli iltaa ja tilanteen rauhoittumista, jonka jälkeen hän lähti järjestelemään asioita. Ensin oli otettava selville onko palo laaja ja mitä uutta kotitarkastuksesta kuului, sen jälkeen oli otettava yhteys puolueen keskukseen ja harkittava mitä olisi tehtävä.
Myöhään illalla asiat olivat niin pitkällä, että SKPn yhteyslähettinä toiminut Maija Kahma ja eräs toinen henkilö lähtivät kiertämään puolueen piirikeskuksiin vaihtamaan puolueen tunnuksia ja osoitteita siellä yhteyksiä hoitavien ihmisten kanssa. Etsivän Keskuspoliisin käsiin joutuneessa salakirjoituksessa oli nimittäin puolueyhteyksien tunnuksia. Tosin salakirjoitus oli varma, mutta eihän koskaan voinut tietää.
Kului pari päivää ja yötä, mutta Elli ei saanut unta ennen kuin tuli tieto että jokainen tunnus oli vaihdettu. Kilpajuoksu EKn kanssa oli voitettu ja salateksti näytti myös pitävän. Miten ihanalta uni maistuikaan jännityksen lauettua. Sen jälkeen oli taas hyvä tarttua puoluetyöhön uudella innolla ja uusissa maanalaisissa olosuhteissa, koska julkisuuteen ei ollut palaamista.
Takaisin sisällysluetteloon
Edellä jo todettiin, että lapuanliikkeen tähti alkoi v. 1932 laskea. Terroristien riehunta ympäri maan jo parin vuoden ajan ja kaikenlaisten huligaaniainesten nouseminen pinnalle oli nostattanut tyytymättömyyttä laajalti kansan keskuudessa. Vieläpä porvaristonkin keskuudessa oli demokratialle uskollisia aineksia, jotka alkoivat asettua terroriliikettä vastaan ja vaatia murha- ja muita väkivallantekoja tutkittavaksi. Näytti siltä että lapualaisfasismi alkoi menettää otettaan eikä fasismin järjestöllinen vahvistaminen näyttänyt luonnistavan. Senvuoksi äärimmäinen oikeisto oli jo kauan pitänyt varalla aseellista vallankaappaussuunnitelmaa.
Muodollisen syyn n.s. Mäntsälän kapinan alkamiseen fasistit saivat Ohkolan työväentalon juhlasta 27. 2. 1932 Mäntsälässä. Juhlaan oli ilmoitettu saapuvan juhlapuhujaksi lapualaisten silmätikuksi joutunut sosialidemokraattinen kansanedustaja Mikko Erich. Tapauksen edellä tehostettiin kiihotusta »marxilaisuutta» vastaan ja aseellisen esiintymisen valmistelut olivat niin avoimia, että niistä alettiin puhua jo yleisesti ja vaatia hallituksen toimenpiteitä. Sisäministeri Ernst von Born ilmoittikin eduskunnalle 1. 12. 1931 että asiassa on perää, mutta että näiden valmistelujen johdosta »valtion ja yhteiskunnan turvallisuus ei ole vaarassa». Niin sitten kävikin, että mainitun juhlan aikana Ohkolan työväentalon piiritti noin 300–400 aseistettua suojeluskuntalaista, jotka ilman muuta alkoivat ampua taloon sisälle ja estivät tilaisuuden jatkumisen.
Tämän »rohkaisevan voiton» jälkeen kapinalliset kokoontuivat Mäntsälän suojeluskuntataloon, jonne seuraavina päivinä alkoi muualta saapua lisää aseistettuja joukkoja, joita kuuleman mukaan oli haalittuna kokoon muutamissa paikoin maata. Kapinan käytännöllisenä järjestäjänä Mäntsälässä oli luutnantti Artturi Vuorimaa, joka siirtyi sinne lapuanliikkeen Helsingin toimistosta ja toi tullessaan useita linja-autollisia helsinkiläisiä suojeluskuntalaisia. Kapinan ylipäällikkönä oli lapuanliikkeen sihteeri kenraali Martti Wallenius, joka oli ollut Pohjanmaalla kokoamassa joukkoja ja lähti helmikuun 28. pnä 1932 n. 200 aseistetun miehen kanssa Mäntsälään. Mäntsäläläisten »ohjelmajulistus», jota arveltiin Vuorimaan ja eduskunnan kokoomukselaisen varapuhemiehen Paavo Virkkusen tekemäksi, lähetettiin heti kapinan ensi-iltana presidentti Svinhufvudille. Tässä suorastaan tragikoomillisessa tekeleessä vaadittiin valtiovallan tukea tälle »punaista marxilaisuutta» vastaan aloitetulle sodalle ja uhattiin, että muuten alkaa kansalaissota, jolloin ensin hävitetään valtiovalta ja sen edustajat.
Näyttää siltä että asiat oli jälleen järjestetty suoraan Helsingin keskuselimistä, mutta kapinan tehostamiseksi vedettiin jo ensimmäisenä kapinapäivänä esille lapuanliikkeen muodollinenkin johto Vihtori Kosoloineen. Tämä johto oli koottu Hämeenlinnaan ja sieltä se antoi uuden mobilisaatiomääräyksen, jonka mukaan kaikkien lapualaismielisten oli lähdettävä liikkeelle mukanaan pitkät ja lyhyet aseet ja neljän päivän muona. Samanaikaisesti presidentille lähetetyssä sähkeessä esitettiin seuraavat vaatimukset:
»Viitaten Lapuanliikkeen aikaisemmin julkaisemaan ohjelmaan ja siinä tekemiin esityksiin valtiollisen elämämme tervehdyttämiseksi toteaa Lapuanliikkeen laajennettu johto, ettei LL:n esittämiä, valtakunnan hyvinvointia koskevia useita tärkeitä ehdotuksia ole ryhdytty toteuttamaan, jonka vuoksi nykyhetkellä olemme joutuneet sellaiseen tilanteeseen, ettemme katso voivamme rauhallisuutta maassa säilyttää ellei nykyinen hallitus heti eroa ja poliittinen suunta maassa muutu. Nykyisen hallituksen tilalle on saatava uusi hallitus, joka on puoluepyyteistä vapaa ja nojaa toiminnassaan isänmaallisten kansanainesten kannatukseen.
»Hämeenlinnassa helmikuun 29 päivänä 1932.
»LL:n johdon puolesta
»Vihtori Kosola.»
Uusi Suomi, jolla ilmeisesti oli teksti jo etukäteen, yhtyi vaatimuksiin julkaisten iltapäivällä lisälehden, jossa korostettiin että lapuanliikkeen johto on virallisestikin Mäntsälän miesten kannalla.
Kapina alkoi jo helmikuun 27. pnä, mutta vielä 29. pnä valtioneuvosto istui koko päivän ja pohti asiaa. Vasta illalla saatiin presidentti allekirjoittamaan eräitä tasavallan suojelulakiin perustuvia määräyksiä, joilla voitaisiin rajoittaa paino- ja kokoontumisvapautta, valvoa puhelin- ja lennätinoikeutta ja suorittaa vangitsemisia. Tiukalle otti lapualaisten voimilla valitulle presidentille sanoa jotakin tukimiehiään vastaan. Vasta maaliskuun 3. pnä hän antoi julistuksen suojeluskuntalaisille, jossa kehotti heitä menemään aseineen kotiinsa.
Nämäkin vähäiset toimenpiteet kapinallisten rauhoittamiseksi saivat aikaan vastalauseen kokoomuspuolueen taholta. Kaksi kokoomuslaista ministeriä, rovasti E. Kilpeläinen ja U. N. Solja (joka mm. kuului lapuanliikkeen Tampereen osaston johtoon), erosivat hallituksesta. Samana iltana kokoomuksen eduskuntaryhmä asettui avoimesti Mäntsälän kapinallisten ja lapuanliikkeen johdon kannalle vaatien koko hallituksen eroa.
Hallituksen päätöksistä ja presidentin puheesta huolimatta kapinallisten annettiin kaikessa rauhassa mobilisoida joukkojaan, suorittaa väkivallantekoja eri puolilla maata, valloittaa Jyväskylän puhelin- ja lennätinasema, lähetellä »julistuksia kansalle» ja valtuuskuntia Helsinkiin presidenttiä kovistelemaan. Se että he kaikesta huolimatta saivat kootuksi vain n. 5000–6000 miestä aseisiin ja niistäkin suuren osan valheellisilla eväillä osoittaa, että varsinaisessa kansassa ei lapualaisfasismilla ollut kannattajia. Kun hallitus lopulta maaliskuun 3. ja 4. pnä alkoi siirrellä armeijan joukko-osastoja vartioasemiin ratavarsille ja kautta maan syntyi kapinallisia vastaan runsaasti kansalaisten vastalausekokouksia, luikkivat suojeluskuntalaiset kapinapesäkkeistä kotiseuduilleen. Mäntsälän esikunta lähetteli vain edelleen julistuksia, joista esimerkkinä maaliskuun 3. pnä annettu:
»Kansalaisille.
»Olemme etuvartioasemissa Mäntsälässä ja luotamme siihen, että Suomen isänmaallinen kansa ei anna meidän uhrautua turhaan, vaan nousee yhteiseen taisteluun. Punaisen marxilaisuuden kätyrinä toimivan nykyisen hallituksen aika on tullut joutua tuomiolle. Sen epäisänmaallinen toiminta ja väärä valtiollinen suuntaus on nyt lopetettava.
»Hallitus antaa nykyisestä tilanteesta vääriä ja valheellisia tietoja. Älkää uskoko hallituksen yrityksiä kansan pettämiseksi. Useimmat suojeluskuntapiirit ovat piiripäällikköineen meidän puolellamme. Monet rykmentit ovat luvanneet suosiollisuutensa. Ja isänmaallinen kansa kokonaisuudessaan on kanssamme. Siinä mielessä seisomme horjumattomina, valmiina taisteluun Jumalan kunniaksi ja isänmaan parhaaksi.
»Mäntsälän Kärkijoukkojen Esikunta.»
Fasistinen julkeus ja raakuus oli mennyt liian pitkälle ja lapuanliikkeen joukkojen mukana oli pinnalle nousemassa aineksia, joita Helsingin pohatatkaan eivät ehkä enää katsoneet voivansa hallita. Siksi kapina oli saatettava pois päiväjärjestyksestä fasistiselle liikkeelle mahdollisimman pienin vaurioin. Hallitus pyrkikin sovittelemaan asian Mäntsälän miesten kanssa, jota ennen varmaan oli käyty kulissientakaiset neuvottelut itse isäntien, vuorineuvoksien ja kokoomuspuolueen johtajien kanssa. Maaliskuun 3. pnä kenraali L. Malmberg lähestyikin sitten Mäntsälää ja sai siellä olevan kapinakenraali Walleniuksen autoonsa neuvottelemaan tyrmäten hänet runsailla whiskygrogeilla, niin että Wallenius luopui armeijastaan. Rivimiehille, joita ei edes luetteloitu, annettiin lupa poistua aseineen kotiinsa. Mäntsälässä esiintyneet johtajat Kosola, Wallenius, Koivisto, Somersalmi, Susitaival ja Sario tuotiin illalla Helsinkiin. Sellaiset organisaattorit kuin Vuorimaa ja Eerolainen olivat jo siirtyneet muualle jatkamaan tehtäviään.
Jos heti tapahtumien alussa olisi käytetty sotaväenosastoja lapualaishulinoitsijain taltuttamiseen niinkuin puhuttiin eikä pantu niitä vain tiensivuihin vartiotehtäviin, olisi juttu päättynyt nopeasti. Lapualaiset olisi todella riisuttu aseista, sillä samaan aikaan armeijan monissa joukko-osastoissa ilmeni suurta tyytymättömyyttä ja suorastaan kapinallista mielialaa sielläkin esiintyvää lapualaiskomentoa ja fasistisia upseereita vastaan. Tälle mielialalle kuvaavaa oli mm., että samana päivänä kun kenttätykistörykmentti kolmonen sai määräyksen lähteä vartiotehtäviin Mäntsäläntien varsille, ottivat muutamat rykmentissä palveluksessa olevat puolueen jäsenet yhteyden puolueen keskukseen saadakseen neuvoja miten fasisteihin oli suhtauduttava. Sotilaat olisivat olleet valmiita railakkaampiin otteisiin fasisteja vastaan kuin hallitus ja varmasti he edustivat kansan enemmistön mielipidettä.
Jos hallituksen toiminta kapinallisia vastaan oli melkoista pelleilyä, niin heitä vastaan nostettu oikeusjuttu oli vieläkin enemmän. Kun sadoille kommunisteille, tavallisille työläisille oli vuosikausia annettu johonkin rekisteröityyn järjestöön kuulumisesta, puolueen lentolehtisten levittämisestä, jopa aivan ilman perustelujakin 5–6 vuoden tuomioita, niin avoimen aseellisen kapinan johtajille annetut tuomiot olivat 4 kuukaudesta 1 vuoteen. Itse Vihtori Kosola sai »avunannosta kapinaan» 6 kuukautta! Hovioikeus näki hyväksi vielä määrätä, että rangaistuksen toimeenpano oli lykättävä 3 vuoden koetusajalla. Ei siis ihme, että Vihtori Kosolan palatessa vankilasta Lapualle lokakuun 20. pnä 1932 hänelle oli järjestetty suuria juhlallisuuksia jo Seinäjoelta lähtien. Suojeluskunnan soittokunnat pärisyttivät Porilaisten marssia, lotat ojensivat ruusuja ja kokoomukselaiset kansanedustajat pitivät hymistyspuheita. Lapuanliike jatkoi toimintaansa kuten ennenkin.
Mäntsälän kapinan jälkeen lapuanliike joutui yhä huonompaan maineeseen, joten se fasismin työmuotona ja sen pyrkimysten eteenpäinviejänä alkoi menettää merkitystään. Senvuoksi kokoomuksen taholla oli alettu etsiä uusia muotoja. Hämeenlinnassa kesäkuun 5. pnä 1932 pidetyssä kokouksessa perustettiinkin Isänmaallinen kansanliike (IKL), joka perustamislausunnossaan määritteli lähtevänsä »samalta pohjalta kuin 1930 vuoden valtava kansannousu». Keulakuvakseen se valitsi jälleen Vihtori Kosolan. Nyt jouti Lapuanliike r.y. virallisesti lakkautettavaksi laillisuuden mahdollisuuksista pitävien tyynnyttämiseksi. Se tapahtui kesäkuun 14. pnä 1935.
Tyypillinen näyte siitä millaisia aineksia taantumuspoliitikot ja heidän järjestönsä saattoivat käyttää hyväkseen ja sitten häikäilemättä apurinsa tuhota, oli Minna Craucher -juttu. Useista rikoksista tuomittu seikkailijatar, entiseltä nimeltään Maria Lindell, vapautui vankilasta v. 1926, muutti nimensä ja perusti Helsinkiin naiselliseen vetovoimaansa perustuvan salongin, jossa alkoivat »loistavien ja mystillisten» kokoontumisten ja kemujen sarjat — varsinkin varakkaampien piirien herroille. Minnan tuttava- ja asiakaspiiri alkoi jo vuoteen 1930 mennessä käsittää huomattavan määrän taloudellisesti ja poliittisesti vaikutusvaltaisiakin herroja, joten hän saattoi viettää loisteliasta ja tuhlaavaa elämää.
Minna Craucherin Mechelininkadun varrella sijaitsevassa »salongissa» alkoivat viihtyä ja lepuuttaa hermojaan myös lapuanliikkeen johtomiehet kenraaleja ja Etsivän Keskuspoliisin miehiä myöten. Sinne pistäytyivät myös Vihtori Kosola ja muut lapuanliikkeen keskuksen keulakuvat käydessään Helsingissä asioillaan, vaikka he tunsivatkin Minnan menneisyyden. Lopulta Minnaa alettiin nimittää lapuanliikkeen kapteeniksi. Hän oli ujuttanut itsensä keskeiseksi henkilöksi liikkeen julkaisujen tilaus- ja ilmoitushankkijana ja ennenkaikkea rahankerääjänä. Minna ymmärsi rahan merkityksen ja tarvitsi sitä paljon. Lapuanliike tarvitsi vielä enemmän, ja sitä hankittaessa Minna oli paikallaan, sillä hän oli tarmokas nainen. Craucherilla oli käytössään lapuanliikkeen auto, jolla hän kesällä v. 1931 teki pankinjohtaja Koiviston ja viskaali Lindhin kanssa rahankeruumatkan ympäri Suomea.
Päivälehdet kirjoittelivat Minna Craucherista ja hänen salongistaan ja totesivat, että hän oli varsin läheisissä suhteissa eräisiin lapuanliikkeen johtomiehiin, joihin hän oli tutustunut jo liikkeen alkuvaiheissa. Tämä merkitsi sitä, että Minna tiesi paljon hämäriin puuhiin kuuluvista asioista ja ennen kaikkea liikkeen taustamiehistä, joiden kanssa raha-asioita järjestettiin. Tämä tuli näkyviin erikoisesti Mäntsälän kapinaa valmisteltaessa, jolloin häntä ruvettiin syrjimään ja Minna alkoi tuntea elämänsä vaaranalaiseksi.
Helmikuun 11. pnä 1932 Minna Craucher oli saapunut maaherra Bruno Jalanderin luo ja ilmoittanut, että lapualaiset suunnittelivat kenraali Walleniuksen johdolla vallankaappausta ja että sellaista oli suunniteltu toimeenpantavaksi jo marraskuussa 1931. Craucher oli käynyt uudelleen Jalanderin luona helmikuun 13. ja 29. pnä, jolloin hän oli ilmoittanut lapuanliikkeen 300 suurrahoittajaa, joukossa sellaiset henkilöt kuin vuorineuvokset H. Hackman, R. Walden ja Jacob von Julin sekä Karl Fazerin liikelaitos. Sisäministeri Ernst von Born, jolle asiat myös ilmoitettiin, ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin. Sensijaan lapualaiset murhasivat raa'asti Minna Craucherin hänen asunnossaan maaliskuun 8. pnä 1932. »Tunnetun salongin» omistajatar ei saanut viranomaisiltakaan turvaa, kun lapuanliikkeen johto oli päättänyt raivata hänet pois tieltään. Craucher kertoi jo monta päivää ennen murhatyötä tuttavilleen, että häntä oli uhkailtu. Turun Sanomien toimitukseen hän soitti murhansa edellisenä päivänä kertoen, että häntä oli uhattu ja pyysi toimitusta seuraavana päivänä puuttumaan asiaan, ellei hän vastaisi puhelimeen, kun toimituksesta suoritetaan koesoitto. Seuraavana päivänä toimituksesta kokeiltiinkin soittoa, ja kun Craucherilta ei vastattu, ilmoitettiin asiasta Etsivälle Keskuspoliisille. Sieltä käsin ei kuitenkaan »löydetty» Craucherin asuntoa, vaikka osoite mainittiin puhelinluettelossa. Murha tapahtui tiistaina, mutta siivooja löysi vasta perjantaina Craucherin kuolleena asunnostaan. Häneen oli ammuttu kaksi laukausta takaraivoon.
»Ikuinen ylioppilas» ja lapualais-aktivisti Olavi Runolinna pidätettiin murhaan syyllisenä. Hän kertoi heti kuulustelijalle, että hän oli saanut käskyn murhan suorittamiseen ja että käskijöinä oli korkeita herroja, joista hän ei kuitenkaan halunnut oikeudessa puhua. Murhaaja tunnusti oikeudessa tekonsa ja sai 7 vuoden tuomion, jonka Turun hovioikeus alensi 5 vuodeksi. Korkeat käskynantajat jäivät tulematta esiin.
Takaisin sisällysluetteloon
Mäntsälän kapina oli mennyt myttyyn, mutta valtiovallan elimet hoitelivat edelleen fasismin asioita ja fasisminvastaisiin voimiin kohdistunut terrori kasvoi yhä. Erikoisesti tämä näkyi poliittisten vankiloissa, joissa puolustusmahdollisuuksia vailla olevat vangit olivat lapualaisfasistien vapaasti käsiteltävinä. Tammisaaren pakkotyölaitoksessa terrorin lisäämistä ennakoi edellä kerrottu Sorjosen kohtalo ja vartijakunnan yhä avoimemmin lapualaishenkinen esiintyminen.
Siirryttäessä vuodelle 1933 jatkui edellisen vuoden tahti vankien rankaisemisessa niin, että jo tammikuun aikana rangaistusvuorokausien luku nousi yli 1000. Vankien fyysillisen tilan yhä heikentyessä levisi äkkiä lavantautiepidemia, johon sairastui toistasataa vankia, suurin osa hyvin vakavasti. Epidemia ilmoitettiin vankilanjohdon taholta alussa vain influenssaksi, eikä sen johdosta ryhdytty mihinkään asiallisiin hoitotoimenpiteisiin. Suuri osa kuumeisista sairaista pakotettiin edelleen käymään töissä, kuumesairaita vietiin johtokuntaan rangaistavaksi ja rangaistuskoppeihin vedelle ja leivälle ja kovalle vuoteelle, kunnes ensimmäinen kuolemantapaus sattui Kokkolan kasarmissa joensuulaisen Simo Helveen kuollessa tammikuun 19. pnä 1933 hoidon puutteeseen.
Kokkolan kasarmin toisen kerroksen sellissä n:o 25, jossa Helve asui, oli viisi vankia, ja ainoa joka ei sairastunut oli Arvo Keskiväli. Hän sai toimia niin lääkärinä kuin sairaanhoitajana. Mitään muuta hoitoa vankilan johdon taholta ei saatu kuin joitakin pulvereita. Toveri Keskiväli kertoo, että hiestä märät alusvaatteet kuivateltiin sellissä ja pantiin uudelleen päälle. Tilanne paheni päivä päivältä, kunnes Helve heikoimpana vietiin sairaalaan, missä hän viiden päivän kuluttua kuoli. Toisena kuoli sortavalalainen Pekka Sorjonen tammikuun 21 pnä ja kolmas uhri oli tamperelainen Pauli Tuomiranta, joka kuoli tammikuun 24. pnä. Neljäntenä kuoli Franssila Evijärveltä ja viidentenä kajaanilainen Juho Leinonen, joka kuoli Itäisen kasarmista — kaikki yhden viikon aikana. Tilanne oli suorastaan tyrmistyttävä. Tällöin vasta ilmoitettiin, että kyseessä oli lavantauti, koska jotkut vartijoistakin olivat saaneet tartunnan ja suuri joukko vankeja oli aivan heikossa tilassa. Vankilaviranomaiset lähettivät silloin kaikkein heikoimpien vankien omaisille ilmoituksia, että he saisivat tulla vankilaan tapaamaan omaistaan.
Miten vankeihin suhtauduttiin tällaisen epidemian aikana käy selville mm. Toivo Karvosen kertomuksesta. Hän oli ensimmäisiä lavantautiin sairastuneita Kokkolan kasarmissa. Eräänä iltana hänen maatessaan kuumeisena sellissään, jossa oli neljä vankia, alkoi eräästä sellistä käytävän toiselta puolelta kuulua avunhuutoja. Vartijat olivat hyökänneet sinne ja käyneet erään vangin kimppuun puristaen häntä kurkusta. Vangin huudot nostivat heti koko kasarmin vangit liikkeelle, sillä oli hyvin luultavaa, että fasistit ryhtyisivät avoimiin väkivallantekoihin, kuten muilutustenkin yhteydessä. Kaikista selleistä alkoi kuulua huutoja ja vaatimuksia pahoinpitelyn lopettamisesta. Kun vangin avunhuudot yhä vain jatkuivat, nousi kasarmissa hirveä meteli eli »jytinä», kuten sitä myöhemmin nimitettiin. Vangit hakkasivat nyrkeillään oviin ja joissakin selleissä jymäyteltiin niihin jo jakkaroillakin. »Jytinä» sai vartijat poistumaan sellistä, mutta aamulla tulivat tarkastajat ja Karvosen sellistä he olivat löytävinään jakkaran tekemän naarmun (sellin ovet oli päällystetty vahvalla rautalevyllä). Kaikki neljä vankia pantiin syytteeseen, vaikka he kielsivät käyttäneensä jakkaroita. Kuulustelussa Karvonen selitti, että sairautensa vuoksi hän ei olisi edes pystynyt jakkaroimaan, mutta hän sai tuomion kuten toisetkin, 6 vuorokautta vettä-leipää kovalla vuoteella. Sairaanhoitaja määräsi Karvoselle sairauden takia rangaistusajaksi peitteen, mutta sitä ei annettu. »Rookitus» johti lavantaudin kehittymiseen sen pahempaan, toiseen asteeseen, ja vasta sitten lääkäri pelästyi sen verran että Karvosen isä kutsuttiin poikaansa tapaamaan, koska kuolemanvaara saattoi olla lähellä. Tällä välin tauti oli laajentunut niin että Karvosen selliin, joka oli Kokkolan alakerran kylmä päätyselli, oli sijoitettu kuusi lavantautipotilasta, jotka saivat hoitaa toinen toisiaan. Juuri näinä päivinä erotettiin vankilan palveluksesta kaksi sairaanhoitajatarta, jotka suhtautuivat sairaihin ammattinsa mukaisesti ja olisivat todella halunneet auttaa heitä. Eräs ulkopuolinen lääkäri, joka saapui epidemian aikana muutamaksi päiväksi vankilaan ja jolta ei olisi puuttunut halua auttamiseen, oli kuiskannut eräälle vangille: — Tämä on hirvittävää. Tiedän lääkärinä mitä pitäisi tehdä, mutta en saa, siitä päättävät toiset.
Tiedot epidemiasta ja kuolemantapauksista saatiin julkisuuteen vasta lujan ja sitkeän työn avulla, jota kommunistinen puolue ja Vankien apu tekivät. Saatiin jotakin leh-tiinkin. Kansan Lehti kirjoitti helmikuun 1. pnä:
»Poliittisten vankien keskuudessa raivoaa kulkutauti»
»Neljä kuollutta viikossa — 75 vankia sairaana. Monien tila arveluttava.»
»Viime päivinä on vankilajohdolta saapunut omaisille kutsukirjeitä, joissa kehoitetaan omaisia saapumaan asianomaisen poliittisen vangin luokse, koska sen tila näyttää arveluttavalta. Laitoksessa raivoaa vaikea influenssaepidemia niin että n. 75 vankia on jo sairaana. Viikon kuluessa ovat kuolleet Franssila Evijärveltä, Tuomiranta Tampereelta, Sorjonen Sortavalasta ja Simo Helve Joensuusta. Heikkoina ovat mm. Meriläinen Suojärveitä, E. Saastamoinen Helsingistä, A. Aaltonen Raumalta, U. Hamari, A. Rinne Teuvalta, J. Leinonen Kajaanista, Karppinen, V. Katajakoski Vihdistä, H. Tirkkonen Kajaanista, V. Lahtinen Jyväskylästä ym.»
Uutisessa selviteltiin lisäksi vankilan senaikaista ruokakomentoa ja rangaistuksien määrää ja ilmoitettiin, että raaimmin vankeja kohtaan olivat esiintyneet vartijat Kinnunen, Putti, Koljonen, Mäntyvaara, Väänänen, vahtimestari Välimäki, vartija Välimäki ja Pihlajamäki.
Samanaikaisesti lehtiuutisten kanssa levitettiin eri puolilla maata SKPn ja Punaisen avun alaisen Vankien toverit -järjestön avulla Tammisaaren poliittisten vankien lähettämää vetoomusta, jossa selvitettiin terrorikomentoa vankilassa ja sitä vaaraa, mihin vangit murhaajien käsissä olivat joutuneet. Monisteen pituuden vuoksi otettakoon siitä vain muutamia kohtia:
»MEITÄ MURHATAAN! TOVERIT, TAISTELUUN YHTEISTÄ VIHOLLISTA VASTAAN!
»Toverit, työläiset!
»Korviinne on jo kaiketi kantautunut viesti uusista tovereittemme murhista täällä Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Neljä parasta toveriamme ovat pyövelit murhanneet, toisia on kidutettu mielenvikaisiksi[2*] ja toistasataa meistä makaa sairaana — kuoleman kynnyksellä... V. 1930 fasistiryntäyksestä lähtien on elämämme ollut yhtämittaista helvettiä, jos ei porvaristo kätyreineen sitä ennenkään meitä kidutuksilta säästänyt. Fasistiporvariston määräyksestä alkoi täkäläinen lapualainen hylkiölauma verisen hyökkäyksensä täällä vankina olevien parhaimpien taistelijain tuhoamiseksi.
»Toverit, tähän asti olemme jaksaneet hellittämättömästi ja sitkeästi taistellen oikeuksiemme ja henkemme säilyttämisen puolesta, kestää, joskin yksilöitä joukostamme on tuhoutunut. Fasistien provokatsiooni ei ole onnistunut. Mutta jatkuva terrori ja alituinen epävarmuus siitä, milloin suunniteltu joukkoteurastus alkaa, asettavat kärsivällisyytemme ja voimamme liian kovalle koetukselle. Vetoomiset ylempiin viranomaisiin, jotka ovat noiden vanki läpi iskurien isäntiä ja suur-inkvisiittoreja, ovat aiheuttaneet vain uusia rangaistuksia ja lisättyä vainoa. He ovat selvästi teoissa osoittaneet olevansa tuon terrorin pääjärjestäjiä ja koko työtätekevän luokan piiskureita, jotka valvovat, että alemmat pyövelit, mm. täkäläinen murhaajaliiga panee tarkasti heidän määräyksensä täytäntöön.»
— — —
»Toverit, työtätekevät! Nouskaa taisteluun, kun porvaristo selkäpuolelta hiipii murhaamaan työtätekevien eturivin taistelijoita. Ylös fasistiterrorin alta, joka raskaana painaa teitäkin toverit siellä vankilamuurien ulkopuolella. Ylös taisteluun! Yhteinen asiamme on kysymyksessä! Emme tiedä mitä lähiviikkoina tulee tapahtumaan. Kärsivällisyytemme mitta on jo täysi.»
— — —
»Voimistuvasta fasistisesta vankilaterrorista huolimatta me jatkamme taistelua rinta rinnan yhdessä Suomen ja kansainvälisen proletariaatin kanssa yhteisen asiamme puolesta, maailman proletaarisen vallankumouksen puolesta!
»Alas fasistiset pyövelit!
»Taisteluun poliittisten vankien murhia ja murhaajia vastaan! Työtätekevien oikeuksien puolesta!»
Vaikka kaikki vankilasta saadut epidemiaa ja vankien kohtelua koskevat tiedot tulivat julkisuuteen ja vieläpä lehtiinkin, eivät ylemmät viranomaiset ryhtyneet mihinkään toimenpiteisiin syyllisten saattamiseksi edesvastuuseen tai edes tutkimuksen suorittamiseksi tapahtumien johdosta, vaan terrorin uhrien hautajaisistakin tehtiin vielä vankien omaisten pieksäjäisiä. Useassa tapauksessa estettiin poliisivoimin viimeinen kunnianosoitus terrorin uhreille. Tampereella, jossa helmikuun 5. pnä 1933 oli Pauli Tuomirannan hautaustilaisuuteen hautausmaalle kokoontunut 400–500 ihmistä omaisia ja tuttavia, poliisimestari G. Luukanen oli jo etukäteen varautunut hajottamaan tilaisuuden komentaen paikalle vahvan poliisikomennuskunnan. Kun pappi oli siunannut haudan ja Kalle Renfors ryhtyi pitämään vainajalle muistopuhetta, puuttui poliisi asiaan ilmoittaen että hän ei salli mitään kiihotuspuheita. Poliisimestari pidätytti Renforsin ja käski yleisöä poistumaan. Kun hautajaisväki ei totellut käskyä vaan alkoi laulaa, hyökkäsivät poliisit saattojoukon kimppuun alkaen pamputtamisen, jota kesti pitkälle hautausmaan ulkopuolelle. Porvarilehdet kuittasivat asian uutisella, että kommunistit olivat häiritsemässä hautausmaan rauhaa.
Vaikka Kokkolan kasarmista tulikin Tammisaaren tapahtumien keskus, niin tilanne kehittyi samaan suuntaan muissakin kasarmeissa. Tammikuun 7. pnä Närpiön kasarmin erään kävelyryhmän päästyä pihalle vartijat alkoivat heti rähistä kävelystä ja käskivät vankien palata selleihin jo parin kierroksen jälkeen. Vangit vaativat selvitystä kävelyn keskeyttämisestä eivätkä ilman muuta lähteneet sisälle. Tällöin vartijat kävivät vankeihin käsiksi ja saivat nähtävästi jo etukäteen järjestetyn vartijaryhmän avukseen. Vankeja mukiloitiin ja raahattiin jaloista kasarmiin ja kolhittiin seiniin ja ovenpieliin selleihin vietäessä. Vartija Kujansuu, yksi pahimmista päällekävijöistä hihkui: — Kun nuo kommunistit panisivat edes sen verran vastaan, että saisi ampua ruosteet pois pyssyistä! Kovan metelin ja vankien avunhuutojen kuuluessa pihalta hermostui eräässä kasarmin sellissä ollut vanki Vilho Korhonen ja löi jakkaralla seliinsä ikkunan rikki alkaen huutaa apua vankitoveriensa puolesta.
Vankien kesken oli sovittu, että vartijoille ei tehty fyysillistä vastarintaa, mutta osa antoi kantaa itsensä sisään vastalauseeksi sen johdosta, että kävelyt oli jo pitemmän aikaa joko keskeytetty tai kokonaan estetty.
Tapaus ei jäänyt vain tavanomaiseksi vankien pahoinpitelyksi, vaan fasistit kehittivät siitä julkisuutta varten syytteen ja porvarilliset lehdet jyrisivät salakapinan tehneistä kommunistivangeista, joille tuli antaa raskain tuomio mitä laki määrää.
Tammikuun 30. pnä asia tuli esille Tammisaaren raastuvanoikeudessa, jossa vartijat olivat todistajina omassa asiassaan selittäen, että kun kävely ei tapahtunut sääntöjen mukaan, he keskeyttivät sen ja vangit jotka tekivät vastarintaa täytyi kuljettaa pakkokeinoilla sisään. Tuomio tuli helmikuun 28. pnä. Korhonen tuomittiin 2 kk. vankeuteen ja muut vangit, Nisula, Kanniainen, Nuutinen, Torvi, Sandelin, Junttila, Häyren, Pirinen, Elo, Selin, Dahlström, Ojanen ja Unhola tuomittiin salakapinasta ja viranomaisten vastustamisesta 10 kk. kuritushuoneeseen. Vanki Storhammar tuomittiin kapinasta 8 kk. kuritushuoneeseen. Vangit valittivat korkeimpaan oikeuteen, jolloin jokainen heistä sai vielä muutaman kuukauden lisää tuomioonsa. Käytäntö osoitti oikeaksi sen, mitä vangit olivat edellä esitetyssä vetoomuksessaan kansalle ylemmistä viranomaisista sanoneet.
Minkälaista väkeä lapualaisvartijat olivat vankilan ulkopuolella, tuli esille samoihin aikoihin kuin vankien kapinajuttu oli Tammisaaren raastuvanoikeudessa. Siitä kirjoitti paikallinen lehti seuraavan uutisen:
»Pakkotyölaitoksen vartijat metelöitsijöinä.
»Tammisaaren raastuvanoikeudessa tuomittiin maaliskuun 13 pnä kolme pakkotyölaitoksen vartijaa, Arvi Kinnunen, Frans Tuomisto ja Vilho Penttilä epäjärjestyksestä ja häiriön teosta, Kinnunen 800 markan sakkoon, Tuomisto ja Penttilä molemmat 400 markan sakkoon. Mainitut kolme vartijaa olivat viime kuun alussa menneet ostamaan pirtua eräästä kahvilasta, poistuen sieltä hetkisen kuluttua. Tämän jälkeen he olivat kuitenkin kohta saapuneet takaisin, jolloin heidän ja kahvilan tarjoilijan välille oli syntynyt riitaa, tarjoilijan väittäessä kuulustelussa, että vartijat olivat ryhtyneet häntä ahdistelemaan. Riidan aikana Kinnunen tempasi esiin pistoolin ja sittemmin vielä puukon, uhkaillen näillä aseilla tarjoilijoita. Juttu tuli sitten poliisien tutkittavaksi ja sitä tietä oikeuteen.»
Vasemmistolehdet oli lakkautettu ja vasemmiston edustus eduskunnasta ja valtuustoista väkivalloin poistettu, sen vuoksi oli erittäin vaikeaa saada mitään asiaa julkisuuteen. Kirjallistaiteellisen Tulenkantajat-ryhmän lehti, Tulenkantajat, yritti puuttua näihin asioihin, mutta joutui usein takavarikoiduksi ja lopulta lakkautetuksi.
Voimakkaimmin tuli tilanne ja erikoisesti poliittisten vankien asia esille sosialidemokraattisen kansanedustajan Yrjö Räisäsen, pakinoitsija Sasu Punasen hallitukselle helmikuun 3. pnä tekemässä rohkeassa kyselyssä. Kysely julkaistiin helmikuun 4. pnä 1933 Suomen Sosialidemokraatissa, jonka toimitukseen Räisänen kuului.
Mary Pekkala oli tarmokkaan toimintansa tuloksena saanut yhteyksiä sosialidemokraattisen puolueen vasemmistoryhmään ja sitä tietä joitakin juttuja lehtiinkin, vaikka puolueen tannerilainen johto ei halunnutkaan toimia kommunistien puolesta.
Edustaja Räisäsen kysely sai aikaan suuren kohun muussakin lehdistössä ja Räisänen joutui sen vuoksi fasistien raivoisan vihan kohteeksi. Koska kysely oli erittäin asiarikas ja tilannetta kuvaava, julkaisemme sen tässä kokonaan.
»EDUSKUNNAN HERRA PUHEMIEHELLE
»TAMMISAAREN PAKKOTYÖLAITOKSEN poliittisten vankien oloista on viime aikoina tullut sekä julkisuuteen että myöskin oikeusministeriön tietoon kauhistuttavia ja kaameita kuvauksia, oloista, joissa valtiolliset vangit saavat kitua lapualaishenkisten vartiainsa terrorin alaisina.
»Tammikuun 31. pnä on, sikäli kuin minulle on kerrottu, muuan Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien sukulaisten lähetystö yrittänyt kääntyä herra Oikeusministerin puoleen aikomuksella selostaa sekä suullisesti että kirjallisesti oloja mainitussa vankilassa. Lähetystön käynti supistui kuitenkin merkityksettömäksi, kun sen ei annettu lukea kokonaan oikeusministerille osoitettua kirjelmääkään, vaan kehotettiin lähetystöä jättämään kirjelmä sitä lukematta ja poistumaan ilman enempiä keskusteluja herra Oikeusministerin kanssa.
»Allekirjoittaneella on tilaisuus, osittain saman aineiston perusteella kuin tuon valtiollisten vankien omaisten Oikeusministerille osoitettu kirjelmä on laadittu, esittää tilannetta Tammisaaren pakkotyölaitoksessa.
»Otan laajasta aineistosta tähän eräitä tietoja. Ruokakomentoa on viime aikoina järjestelmällisesti huononnettu. Ruoka-ainekset ovat usein pilaantuneita. Esim. piimä useasti kokonaan nautittavaksi kelpaamatonta. Perunat ja silakat mätiä. Viime vuonna olivat kauraryynit pilaantuneita, joten vangit eivät puoleen vuoteen voineet syödä kaurapuuroa. Muuta ei tilalle annettu. Kuka valitti oikeusministeriöön, häntä rangaistiin. Viime heinäkuun 17 päivänä sairastui vangeista noin 90 %, niistä 60 % vakavammin, ankaraan vatsatautiin, luultavasti ruokamyrkytykseen. Vartijat haukkuivat: »Sairastatte kominternin määräyksestä». Mutta kahdeksastatoista vartijastakin sairastui kymmenen — ties sitten kenenkä määräyksestä! 1932 marraskuusta lähtien on vähennetty eristyksessä olevilta vangeilta kolmasosa ruuasta. Samoin sairailta. Jos esim. loukkaantuu työssä, niin heti vähennetään ruoka tai jos on muuten niin heikko, ettei jaksa mennä työhön. Pakettien saantia on rajoitettu ja lisäruuan saantia jatkuvasti vaikeutettu. Jos vangilta jää leipäpala ja margariinia selliin, kun menee työhön, voi vartija viedä sen pois sillä aikaa.
»Miltei mihin sairauteen tahansa annetaan lääkkeenä aspiriinia. Vartijat — ei sairaanhoitaja — määräävät, kuka saa sairaslomaa. Työmaalta ei päästetä sairaanhoitajan puheille. Lääkäriin päästetään vain rajoitettu määrä ja lääkäriajan perusteella eikä sairauden.
»Yksityisistä kuolemaan päättyneistä tapauksista mainitsen tuoreimpina seuraavat:
»Helve, Simo, sairasti kahden viikon ajan, ennenkuin pääsi lääkäriin. Toisin päivin työssä, toisin poissa. Kova työ siivoojana, miehellä oli aina hiki ja kylmä. Vietiin 6/1 –33 sairaalaan, jossa ei kuitenkaan enää parantunut, vaan kuoli 19/1 –33.
»Sorjonen, Pekka, sairasti toista vuotta reumatismia (ishias) ja sydäntautia. Sairaalassa noin 6 kuukautta. Lääkkeenä syötettiin päivittäin 6 kappaletta pulveria. Sydäntauti paheni. Sairaalasta tuotua eivät vartijat antaneet hänen olla sellissä, vaikka hänellä oli lääkäriltä työvapaus sairaanhoitajan harkinnan mukaan. Vaikka sairaanhoitaja antoi lomaa, kävivät vartijat tätä sydäntautista miestä joka päivä haukkumassa ja uhkailemassa. Erikoisesti vartija Kinnunen, joka kerran potkikin Sorjosta. Useasti pakotettiin Sorjonen erikoisrangaistuksen uhalla työhön, 'koska ei ole kuumetta'. Joulukuun 11 päivänä hyökkäsi vartija jälleen Sorjosen selliin, jossa tämä oli niin heikkona ettei voinut nousta ylös vuoteesta, ja ryhtyi häntä pieksämään ja kiskomaan jaloista lattialle. Sorjonen huusi apua ja Kinnunen pelästyi ja poistui. Toisten vankien taluttamana pääsi Sorjonen käymään sairashuoneella, jonne vartija Kinnunen pakotti hänet lähtemään. Sorjonen pyysi sairaalaan. Pelkäsi jatkuvia pahoinpitelyjä. Tammikuun 2 päivänä 1933 otti lääkäri hänet sairaalaan. Siellä hän sai kaiken lisäksi influenssan ja kuoli edellämainitun vuosikausia kestäneen rääkkäyksen loppuun näännyttämänä 21/1 33.
»Franssila, Evijärveltä, sairastui influenssaan ja kuoli viime viikolla. Huono hoito, sekin myöhään.
»Tuomiranta Tampereelta. Sama kohtalo kuin edellisellä. Lausui kuollessaan viimeisinä sanoinaan: 'Minkä tähden minut näin murhataan?' Näin tuhoutui vajaan viikon sisään neljän poliittisen vangin elämä.
»Viime viikolla oli kuumesairaita toistasataa, niistä poliittisia 70 à 80 ja heistä toistakymmentä aivan heikkoja.
»Sellit ovat kylmiä ja vetoisia. Vartija mittaa lämpöä pistämällä rukkasessa olevan kätensä sellin ovesta sisälle, sanoen: 'Lämpö 18 astetta'. Siihen saa vanki tyytyä.
»Erikoisrangaistusten käyttöä on tavattomasti lisätty. Se on tehty suorastaan järjestelmälliseksi piinaamiseksi.
»Uhkaukset ja pahoinpitelyt ovat yleisiä. Vuonna 1930 heinäkuussa sanoi silloinen apulaisjohtaja Brofeldt: 'Nyt ei täällä enää tule kysymykseen lait ja asetukset, sillä ne ovat puoluejuonittelujen ja lehmäkauppojen tuloksia. Nyt täällä määrää Lapuan laki'. Samalla riistettiin vangeilta pois osa entisistäkin oikeuksista. Vartijat uhkailivat 'mäkeen viemisellä' ym. Vartija Kinnunen sanoi 1930 kesällä: 'Minulla on vankka periaate — mies kiväärin eteen ja seinää vasten'. Kesällä 1932 hän näytteli Lapuan puukkoa vangeille ja sanoi: 'Tämä on se Lapuan laki, jolla täällä nyt hallitaan'. Kävi joulukuussa 1932 ja tammikuussa 1933 pieksämässä pakkoluokkalaisia toisessa kasarmissa. Tultuaan sieltä näytteli nyrkkejään ja kehui tekosiaan. Matinlassi, vartija, sanoi 1931: 'Minun mielestäni pitäisi ampua teidät kaikki, mutta toiset ovat sitä mieltä, että vain johtajat'. Vartija Ahokas hihkui vuonna 1931: 'Kolmen kuukauden perästä tulee aika, jolloin te rukoilette meiltä polvillanne armoa. Mutta silloin tehdään puhdasta'. Ilmari Kiurua pieksi vappuna 1932 kuusi vartijaa, mm. Matinlassi, Välimäki ja Putti. Hakkasivat mm. hänen päätänsä seinään. Pahoinpidelty puhui siitä mm. johtaja Kiianlinnalle, joka sanoi: 'Se oli teille oikein'.
»Vuodesta 1930, siis ns. 'kansanliikkeen' vuodesta alkaen on poliittisten vankien opiskelumahdollisuuksia jatkuvasti supistettu. Kirjastosta on poistettu tai pannaan julistettu miltei kaikki yhteiskunta- ja taloustieteellinen kirjallisuus 'marxilaisena' kirjallisuutena. Marxin Pääoma, af Ursinin Saksan sosialidemokratia, Voionmaan Sosialidemokratian vuosisata, II:n osa, Engelsin Perheen yksityisomaisuuden ja valtion alkuperä, ym. ovat pannassa. Samoin on pannassa puhtaasti porvarillista kirjallisuutta paljon, kuten Herknerin Työväenkysymys, Ruudun Valtiotieteen opas, kaikki Sombartin teokset, Yhteiskunnallinen käsikirja, loppu Wellsin Historian ääriviivat -teoksesta on kirjasta poistettu.
»Sanomalehtiä pidätetään hyvin usein. Mm. ei Suomen Sosialidemokraattia annettu vangeille koko Mäntsälän kapinan aikana. Sen jälkeenkin se on pidätetty lukemattomia kertoja. Vartijat kerskuvat vain: 'Se meni paperikoriin', tai 'ei tule enää koskaan'. Vankien lähettämät ja saamat kirjeet repelöidään ja useasti pidätetään kokonaan. Samoin valokuvat. Sitä vähäistä aikaa, mikä vangeille jää lukemiseen, supistetaan siten, että ei anneta valoa.
»Kävely- ym. oikeuksia on supistettu. Pakkoluokassa olevat ovat joutuneet kävelyssä suoranaisen terrorin alaisiksi. He eivät kerta kaikkiaan osaa kävellä vartijan mieliksi. Kävelevät joko liian 'hiljaa' tai 'lujaa'. Niinpä jätetäänkin siellä useat miehet miltei kokonaan kävelyä vaille.
»Omaisten ja tuttavien tapaamista vaikeutetaan kaikella muotoa. Mm. tapaamisaikaa lyhennetty 5–6 minuuttiin. Pakkoluokassa olevilta on ilman muuta riistetty asetusten ja vankisääntöjen myöntämät oikeudet: Sanomalehdet, tupakka ja oman ruuan saanti. Kaksi suurta kasarmia on pelkästään erikoisrangaistuksella olevia varten.
»Tammisaaren pakkotyölaitoksen johto- ja vartijahenkilökunnan lapualaisuudesta, joka selittää kaiken tuon kauhistuttavan kohtalon, jonka heidän mielivaltaansa joutuneet valtiolliset vangit ovat saaneet on todistuksena muutakin kuin vankien kertomuksia.
»Viime joulukuun 20 päivänä ilmestyneessä lapualaislehdessä 'Lakeuden Sana', jonka toimitusvaliokuntaan kuuluu vuosi sitten tapahtuneesta kapinasta tuomittu Vihtori Kosola, on mainitun Kosolan kuvalla varustettu jouluonnittelu, jonka yli sivun olevana tekstinä luetaan: »Rauhallista Joulua Vihtori Kosolalle ja kaikille isänmaallisen kansanliikkeen johtomiehille toivovat alla olevat» ja alla on mm. 50 Tammisaaren pakkotyölaitoksen henkilökuntaan kuuluvaa, joukossa mainitun laitoksen johtaja E. Kiianlinna ja apulaisjohtaja T. Panelius.
»Tähän onnitteluun ja sen allekirjoittajiin viitaten julistaa lehden toimitus toisessa paikassa samaa numeroa» 'että kyllä tässä maassa ”kapinallisia” sentään löytyy'.
»Kaiken edelläsanotun perusteella pyytää allekirjoittanut saada valtiopäiväjärjestyksen 37 §:n 1 momenttiin nojautuen esittää asianomaisen Hallituksen jäsenen tietoon saatettavaksi ja vastattavaksi:
»Mitä Hallitus aikoo tehdä, että Tammisaaren pakkotyölaitoksen valtiollisten vankien olot saadaan viipymättä inhimillisyyden vaatimuksia ja oikeusvaltion arvoa vastaaviksi?
»Onko Hallitus ryhtynyt toimenpiteisiin sopimattoman ja asemansa täydellisesti väärin käsittävän johdon ja vartijahenkilökunnan uusimiseksi Tammisaaren pakkotyölaitoksessa?
»Helsingissä helmikuun 3 päivänä 1933.
»Yrjö Räisänen.»
Räisäsen kysely hallitukselle ja hänen julkisuudelle esittämänsä karmaiseva aineisto poliittisten vankien oloista putosi kuin pommi suuren yleisön keskuuteen. Mutta niin luja oli fasismin ote, että tämäkään pommi ei voinut auttaa poliittisia vankeja. Fasistit olivat päässeet hyvään alkuun ja halusivat jatkaa. Paljastuksien johdosta ei ryhdytty edes tutkimuksiin. Oikeusministeri Malmberg antoi lehdille laajan selonteon, jossa todettiin vankilaolot mallikelpoisiksi ja häikäilemättä kiellettiin vääryyksiä tapahtuneen, vieläpä selitettiin ravitsemus ja sairashoito-olot paremmiksi kuin paikoin siviilioloissa ja että valitukset aiheutuivat vain poliittisista syistä, kun viranomaisten toimesta oli yritetty panna sulkua kommunistiselle opiskelulle. Oikeusministerin selostuksen eräästä kohdasta käy kuitenkin selville, että kaksi vankilan rakennusta oli kokonaan järjestetty kurinpito-osastoiksi, joissa asuvat ilman muuta menettivät poliittisen vangin oikeudet. Lainaamme sen tähän:
»Kun kurittomuus oli jatkunut vuodesta vuoteen katsoi oikeusministeriö viime vuoden alussa välttämättömäksi ryhtyä erinäisiin toimenpiteisiin kurin ja järjestyksen tehostamiseksi laitoksessa. Kaksi vankilan erillistä rakennusta järjestettiin kokonaan vankilan kurinpito-osastoksi. Ja koska tehokasta järjestystä ei voida näissä vankilaosastoissa pitää muuten kuin että näissä rakennuksissa säilytettävät ovat oikeuksiinsa nähden kaikki samassa asemassa, määrättiin, ettei näissä osastoissa oleville vangeille ole niiden kurinpito-osastoiksi järjestämisen jälkeen annettava niitä erikoisetuja, joita poliittisille vangeille muuten voidaan lain mukaan myöntää.»
On selvää että porvarilehdet julkaisivat oikeusministerin »selityksen» monen palstan otsikoin. Mm. Uusi Suomi (Nro 54 1933) käytti seuraavia otsikkoja: »Kurittomuus ja saboteeraus vallalla poliittisten vankien keskuudessa. Vankilaoloja koskevat valitukset valheellisia ja tähdätyt palvelemaan muita tarkoituksia.» Johtopäätöksissään lehti päätyi seuraavaan:
»Herra Räisänen on kyselyllään kumminkin saanut aikaan sen, että yhteiskuntaa säilyttävien kansalaisten huomio on nyt hälytyksen voimalla käännetty peloittavaan tosiasiaan, jota ei ole voitu siinä räikeydessä missä se on paljastettu ajatella mahdolliseksikaan. Tosiasia on, että valtiovallan on ollut pakko omassa laitoksessaan sietää mitä vaarallisinta kiihoitusta ja kommunistien suoranaiseksi järjestelmäksi kehitettyä uhmaa.
»...tähän olotilaan on käytävä käsiksi niin lujin ottein, että kommunistitkin tuntevat olevansa valtiovallan kurin ja ojennuksen alaisia.
»Kokoomuspuolue on jo kolme vuotta sitten esittänyt vaatimuksen poliittisten vankien erikoisoikeuksien poistamisesta, joka tehtävä on nyt pikaisesti täytettävä.»
Tällaista tukea saatuaan vankilan vartijat intoutuivat entistä enemmän ja jättivät eduskunnalle kirjelmän, jossa syyttivät kansanedustaja Räisästä vääristelystä ja herjauksesta ja vaativat oikeutta syytteen nostamiseen.
Vaikka tällaista oikeutta vartijoille ei silloin annettukaan, alkoi edustaja Räisäsen turvallisuus olla kyseenalainen, sillä hän sai muiluttajilta uhkauksia. Kokoomuksen ja IKL:n lehdet puhuivat Räisäsestä samassa sävyssä. Maassa jatkui valtiollisen poliisin terrori, eivätkä kommunistien murhat olleet harvinaisia vankilamuurien ulkopuolellakaan. Terrorin edelleen kiristämisessä Saksan tapahtumat antoivat pontta suomalaisille fasisteille. Saksassa oli Hitler tammikuun lopulla ottanut vallan käsiinsä, ja jo helmikuun 27. pnä oli Berliinissä lavastettu n.s. valtiopäivätalon tuhopolttoprovokaatio, jolla aloitettiin avoin terrori kommunisteja ja muita edistyksellisiä aineksia vastaan tarkoituksena lujittaa valta lopullisesti fasistien käsiin.
Juuri kyseisen helmikuun lopussa valtiollisen poliisin miehet piirittivät Viipurissa erään asunnon, ja siellä piilossa olleet kommunistit Matti Ilonen ja Aarre Vihervaara ammuttiin syntyneen tulitaistelun yhteydessä. Lehtiuutinen jossa kerrottiin että »he ilmeisesti ovat itse päättäneet päivänsä» riitti heidän kuolemansa selvittämiseen.
Samanlainen selitys riitti myös Helsingin keskusvankilasta karanneen poliittisen vangin Väinö Vepsäläisen kuoleman selitykseksi, vaikka on varmaa, että kummassakaan tapauksessa eivät kommunisteiksi tunnetut fasisminvastaiset taistelijat itse lopettaneet päiviään. Koska viimeksi mainittu tapaus kuolemaa seuranneine hautajaisterroreineen on tuolle ajalle tyypillinen selostettakoon sitä tarkemmin.
Maaliskuun 21. pnä 1933 karkasi poliittinen vanki Väinö Vepsäläinen yhdessä erään rikosvangin kanssa vankilan kuorma-autolla Helsingin keskusvankilasta. Auto löydettiin illalla Hietalahdenkadulta. Lehdet tiedottivat huhtikuun 4. pnä 1933, että edellisenä sunnuntaina Vehkalahdella saatiin karkurit pidätetyiksi ankaran laukaustenvaihdon jälkeen toinen kuolleena ja toinen vaikeasti haavoittuneena. Karkurit, joiden auto oli pysäytetty tarkastusta varten maantiellä, pakenivat taskuaseilla uhaten metsään ja joutuivat piiritetyiksi Lappeenrannan Myllylän seudulla. Piiritykseen osallistui etsiviä, nimismies ja 12 suojeluskuntalaista paikallispäällikön johdolla. Pari tuntia kestäneen laukaustenvaihdon jälkeen taukosivat laukaukset karkulaisten asemista. Tällöin todettiin että Vepsäläinen oli kuollut kaksi ampumahaavaa päässään ja toinen jalka poikki ammuttuna. Hänen toverillaan, joka oli tiedoton, oli myös päässään kaksi ampumahaavaa ja käsivarsi poikki. Hän kuoli seuraavana aamuna.
Tämä oli selitys, mutta kukaan ei selvittänyt miten ne kaksi kuulaa olivat kummankin päähän osuneet, vai olivatko vangit päättäneet taistella kuolemaansa asti ennemmin kuin antautua fasistien kidutettavaksi. Tutkimuksia ei tarvittu eikä suoritettu. Kuoltuaankaan Vepsäläinen ei päässyt eroon fasistisesta terrorista, hänen hautaustilaisuutensa oli siitä erittäin räikeä esimerkki.
Kerrotut tapahtumat herättivät voimakasta kuohuntaa työväestön keskuudessa. Terrorista huolimatta Helsingin työläiset päättivät osallistua suurin joukoin Vepsäläisen hautaustilaisuuteen. Tämä ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä kun ruumista aiottiin lähteä saattueena viemään Harjun ruumishuoneesta Malmin hautausmaalle, oli vahva poliisikomennuskunta jo aamulla eristänyt ruumishuoneen alueen päästäen paikalle vain muutamia omaisia. Ruumissaatto lähti kello kaksitoista, jolloin sen eteen asettui kaksi ratsupoliisia ja heti omaisten jälkeen poliisilaitoksen »Musta maija» poliiseineen. Vahvat ratsupoliisijoukot estivät saattajia, joita oli runsaasti kokoontunut kadulle, asettumasta kulkueeseen. Saattueen liikkuessa pujahteli siihen kuitenkin yksi ja toinen ja kulkue alkoi kasvaa. Poliisit hyökkäsivät tällöin kulkueen kimppuun alkaen pamputtaa osanottajia. Ratsupoliisit ajoivat kaduilla ja jalkakäytävillä suurin joukoin tungeksivien ihmisten päälle. Koko tie Helsingistä Malmille oli poliisipartioiden hallussa ja sellainen oli lähetetty myös haudalle. Mukana oli Etsivän Keskuspoliisin miehiä vastaanottamassa saattuetta. Poliisit eivät kuitenkaan voineet estää kulkuetta paisumasta kaksituntisen matkan aikana. Vaikka poliisivartio päästi Malmin hautausmaan portilla sisälle vain läheisimmät omaiset, oli haudan ympärillä tilaisuuden alkaessa tuhansia ihmisiä. Kun vainaja oli laskettu hautaan ja hautausseremonian piti alkaa joukkolausunnalla, kielsi nimismies sen jyrkästi. Omaisten seppelten jälkeen piti laskettaman poliittisten vankitovereitten seppele, mutta haudan vierellä seisovat Etsivän Keskuspoliisin miehet kävivät kiinni seppeleeseen ja julistivat sen takavarikoiduksi ja seppeleenlaskijan pidätetyksi. Saattojoukosta joka oli aivan hiljaa seurannut toimitusta alkoi tällöin kuulua jyrkkiä vastalauseita. Kun poliisit eivät poistuneet haudalta, alkoi joukko laulaa, jolloin nimismies määräsi koko hautaustoimituksen keskeytettäväksi ja saattoväen hajaantumaan. Samalla poliisit hyökkäsivät kuin villit pamppuineen saattojoukon kimppuun ja pamputus alkoi.
Kuvaavaa tälle fasistiterrorille ja hautausmaan rauhan rikkomiselle oli seuraavana päivänä Helsingin Sanomien asiaa koskeva uutinen ja sen otsikointi: »Kommunistit häpäisemässä hautausmaata». »Vahva poliisikomennuskunta hajoitti reippain ottein huligaanijoukon» ja tekstissä: »Se tapahtuikin hyvin nopeasti ja mielenosoittajat lähtivät kiireimmiten juoksemaan eri suunnille hautausmaata.» »Poliisikomennuskunta viipyi paikalla vielä jonkin aikaa estäen kommunistien aikeet kokoontua suurempiin ryhmiin.» Helsingin Sanomien »huligaanijoukoksi» nimittämä saattoväki käsitti useita tuhansia ihmisiä, niinkuin jo lehdissä olleet valokuvatkin osoittivat. Hautausmaalla pidätetyistä Viljo Suutari joutui oikeuteen.
Edelläkuvatut tapahtumat Vepsäläisen hautajaisista eduskuntakyselyyn saakka olivat maan tilanteelle luonteenomaisia. Talouspula jatkui, työttömyys ja pakkohuutokaupat lisääntyivät ja lisääntyivät myös suurvangitsemiset, joista mainittakoon vain muutamia: Turun helmikuun juttu 80 henkeä, Viipurin toukokuun juttu 13 henkeä ja kesäkuun juttu Oulussa 22 henkeä.
Vuoden 1933 kevät ei tuonut helpotusta fasismin pakkasiin ja vankilasta katsoen ne tuntuivat lisääntyvän kesän lähestyessä. Tammisaaren pakkotyölaitoksen johto suorastaan kilpaili uusien piinaamismuotojen keksimisessä. Kerrottakoon esimerkkinä eräs erityistä pahennusta herättänyt toimenpide Kokkolan kasarmin puusepänverstaalla juuri syömälakon edellä.
Oli käynyt ilmi, että verstaan työkaluvarastosta puuttui joitakin luetteloon merkityistä työkaluista. Vankeja syytettiin niiden hävittämisestä. Työkaluvarasto oli vartijoitten hallussa ja jokaiselle vangille annettiin työkalut tarkan luettelon mukaan, jonka mukaan ne myös joka päivä tarkastettiin. Pihalla olevaa likakaivoa tyhjentäneet kriminaalivangit olivat ilmoittaneet löytäneensä kaivosta jonkin työkalun. Silloin vartijat alkoivat väittää, että poliittiset vangit olivat ajaneet niitä sinne verstaan ulostuspunkkaa tyhjennettäessä, vaikka keltään vangilta ei puuttunut yhtään hänelle luetteloitua työkalua.
![[Kirjan]](img/kirjan.jpg)
Vankilan johto määräsi nyt, että ulostusastiaa työajan päätyttyä tyhjennettäessä ulkona olevaan kaivoon tyhjennys oli tehtävä seulan läpi niin, että astian sisältö kaadettiin seulaan ja jonkun vangin oli hämmennettävä sekoitusta kepillä niin kauan, että vartija voi todeta ettei siinä ollut työkaluja. Vasta sen jälkeen sai seulan tyhjentää kaivoon. Työ oli inhottavaa ja sai koko alueen haisemaan. Vangit esittivät jyrkän vastalauseensa saastaista ja epähygienistä puuhaa vastaan ja valittivat asiasta ylemmille viranomaisille. Kun vastalauseet ja valitukset eivät auttaneet, vangit päättivät osoittaa seulomisen järjettömyyden ja kokeilla huomasiko vartija, jos astiassa olevan moskan joukossa todella olisi työkaluja. He panivat astiaan riepuun käärityn tiiliskiven. Kun sisältö oli kaadettu seulaan ja sitä tarpeeksi hämmennetty, vartija käski tyhjentää sen kaivoon. Silloin vangit osoittivat hänelle tiiliskiveä ja kysyivät, kuinka hän voisi erottaa sotkun seasta jonkin höylänterän, kun ei erottanut edes tiiliskiveä. Vangit vaativat pääsyä vahtimestarin luo ja sinne vietiin myös tiiliskivi. Tämäkään keino ei auttanut. Seulontaa jatkettiin, ja kun vangit kieltäytyivät seulonnasta, he joutuivat rangaistuksiin. Vankeinhoidon ylitarkastaja A. Mannola kävi näihin aikoihin vankilassa, ja mm. Toivo Karvonen kävi hänelle valittamassa ja vaatimassa tällaisen inhottavan vankien kiusaamisen lopettamista. Tuomari Mannola oli vain kyynillisesti selitellyt, että eihän se nyt mitään erikoista ole, »joutuvathan sitä ainetta monet ihmiset hämmentelemään». Kun syömälakko oli jo edessä, oli voimia koottava, joten vangit eivät kokonaan kieltäytyneet seulonnasta. Vain noin kerran viikossa siitä kieltäytyneet joutuivat rangaistuksiin. Jotkut vartijat lakkasivat jo vaatimasta hämmentämistä, koska se tuntui heistäkin inhottavalta ja typerältä puuhalta. Lakon jälkeen se lopetettiin kokonaan.
Lakon edellä mieliä kuohutti myös tieto siitä, että A-vankilaan oli tuotu välineitä ruumiillista rangaistusta varten: ruoskintapenkit vangin sitomiseen tarvittavine nahkahihnoineen, raipat ja asianmukaiset lakanat. Eduskunnassa kokoomukselaiset fasistit olivat vaatineet raipparangaistuksen ottamista käytäntöön poliittisillekin vangeille. Kriminaaleihin nähden sitä oli jo toteutettu. Vartijat puhuivat näistä välineistä aivan varmoina siitä, että niitä lähipäivinä käytettäisiin. Vartija Matinlassi eli »Pasilli» oli avoimesti selittänyt toiselle vartijalle välineiden tekniikkaa ja maininnut eräitä poliittisia vankeja, jotka hänen mielestään varmasti joutuisivat ruoskittaviksi.
Takaisin sisällysluetteloon
Kevään 1933 kuluessa Tammisaaren vankien keskuudessa syntyi moneen otteeseen keskustelua entistä päättävämmistä toimenpiteistä vankilaterroria vastaan. Taistelu oli armotonta, ja oli myös luonnollista että sen jatkuessa vuosikausia fasistit saisivat murennetuksi vankien tähän asti lujaa yhtenäisyyttä. Kovan piinan jatkuessa oli jo ilmaantunut joitakin luopioita, jotka olivat alistuneet kiristysmääräyksiin. Heistä vankilan johto oli muodostanut Itäisen kasarmin alakertaan erillisen ryhmän, ns. »pelastusarmeijan» eli »kaljupäät». Vankilan johto lupasi palauttaa heille oikeuksia, päästää heidät ulkotöihin pelloille jne. Toisaalta syntyi myös päinvastaisia yhä jyrkempiä mielipiteitä. Niitä edusti mm. eräs aikaisemmin mainittuihin »Punaisiin rintamamiehiin» kuulunut toveri, jonka mielestä oli pantava hulinaksi tekemällä fyysillistä vastarintaa, rikkomalla ikkunoita jne. Hän tekikin sitä ja teljettiin useaan otteeseen karhunkoppiin. Vankilan johto oli tavallaan tyytyväinen tämänkaltaisiin esiintymisiin ja odotti näitä »kapinoita» todistuksiksi, joihin nojautuen voisi käyttää konekiväärejä, jotka oli sijoitettu kansliarakennukseen ja muihin sopiviin paikkoihin.
Tiesimme että vain järjestäytynyt ja yhtenäinen esiintyminen, jolla havahdutettaisiin laajat kansalaispiirit vankilan ulkopuolella, voisi olla sellainen keino joka auttaisi. Valitukset, suuret omaisten lähetystöt, eduskuntakyselyt ja muut sellaiset toimenpiteet eivät olleet auttaneet. Jäljellä oli vain syömälakko, joka yleensä on ollut vankien viimeinen keino tuoda vaatimuksensa esille. Armas Äikiä, joka oli Tammisaaren Närpiön kasarmista vuoden 1932 aikana eristetty Sörnäisten kuritushuoneeseen ja jota oli pidetty siellä yksityiskopissa jo toista vuotta oli ryhtynyt syömälakkoon maaliskuun lopussa. Yhdentoista lakkopäivän ja pakkoruokintojen jälkeen hän oli saanut lupauksen eristyksen ja »rookituksen» lopettamisesta.
Kesäkuun 15. pnä ilmestyi Tammisaareen apulaisjohtajaksi Suomenlinnan kurikomppanian päällikkönä surullisen kuuluisaksi tullut kapteeni Väinö Kartano, »Tarsu», ja alkoi esiintyä avoimesti »kurinpalauttajana». Hän järjesti vartijoille öisin vankilan alueella aseharjoituksia oikein kiväärien kanssa pitäen vankilan pihalla ja ympäristössä hälytys- sekä valmiustilaharjoituksia. Vankila-alueen vesitorniin ja sikalan ullakolle tuotiin raskaat konekiväärit kansliarakennuksen ullakolla entisestään olevan täydennykseksi. Vartijat alkoivat esiintyä yhä useammin fasistien mustapaidat yllään mm. tapaajien vastaanotoilla.
Tilanteen näin kärjistyessä näytti ratkaiseva hetki tulleen toteuttaa äärimmäinen keino, syömälakko. Suoritettuaan kyselyn eri kasarmeissa ja saatuaan puolueen suostumuksen lakkoon ryhtymisestä vankilaneuvosto julisti, että syömälakko aloitetaan heinäkuun 12. pnä aamulla. Eräät toverit aloittivat lakon jo 11. pnä.
Tammisaaren pakkotyölaitoksessa aloitti lakon 373 vankia, joista 46 oli juuri kärsimässä 8 vuorokauden vesi-leipä-rangaistusta ja oli kärsinyt siitä jo 5 vuorokautta. Samana päivänä kuin lakko aamulla alkoi, tuomitsi johtokunta vielä 26 vankia vesi-leipä- ja kovavuode-rangaistuksiin — aivan kuin ei mitään uutta olisi tapahtunutkaan. Viimeksimainitut joutuivat olemaan 6 vuorokautta kovalla vuoteella lakon aikana.
Hämeenlinnan Keskusvankilassa aloittivat poliittiset naisvangit syömälakon 16. pnä heinäkuuta ja siihen yhtyi 113 vankia. Lisäksi syömälakon aloittivat muutamissa muissakin vankiloissa olevat poliittiset vangit, joten lakkolaisten kokonaismäärä nousi lähelle viittäsataa.
Syömälakon alkamisesta huolimatta vangit vietiin työhön verstaille ja useissa työhuoneissa työt jatkuivat lakon kuudenteen ja seitsemänteen päivään saakka. Vielä lakon seitsemäntenä päivänä vietiin heikompienkin vankien, jotka eivät enää jaksaneet käydä työssä, selleistä vuodevaatteet pois päiviksi, että estettäisiin »lojuminen vuoteissa», kuten vankilan johto asiaa perusteli. Vuosikaupalla »rookitetuista» vangeista useat olivat niin heikkoja, että lakon kolmannesta päivästä lähtien alkoi pyörtymisiä tapahtua työpaikoilla.
Oli alkanut taistelu, jossa panoksena oli elämämme. Tiesimme että vankilan johto ei tule helposti perääntymään, koska hallitusvalta ja edelleen riehuva lapuanliike tukivat sitä. Toisaalta työväenliike oli ankaran terrorin alaisena heikko toimimaan puolestamme, mutta olimme varmoja myös siitä, että tappiomme tässä taistelussa jäisivät sittenkin pienemmiksi kuin antautuessamme jatkuvaan mielivaltaan, joka tuhoaisi joukkomme vähitellen fyysillisesti ja henkisesti.
Kaksi päivää ennen lakon alkamista loppui 8 vuorokauden vesileipä- ja kovavuode-rangaistukseni ja olin nyt Närpiön yläkäytävän Kokkolan puoleisessa sellissä n:o 16, johon jouduin »rookireissun» jälkeen erään helsinkiläisen toverin kanssa.
![[Tammisaaren]](img/tammisaaren.jpg)
Lakon alkamispäivän aamuna käytävämiehet jakoivat Närpiössä kuten muissakin kasarmeissa ruoan käytäville entiseen tapaan, mutta vartijan aukaistessa sellin oven kuului jokaisesta sellistä selitys: — Olemme ryhtyneet syömälakkoon emmekä ota ruokaa ennenkuin talossa lopetetaan mielivalta ja palautetaan poliittisten vankien lainmukaiset oikeudet. Ensimmäisellä ovella oli vartija hieman hämmästynyt, mutta otettuaan yhteyttä kansliaan hän komenteli jo meidän ovellamme käytävämiehiä nostamaan ruoka-astiat sellin lattialle oven viereen. Puolen tunnin kuluttua nostimme tavalliseen tapaan ruoka-astiat ulos, ja käytävämiehet tyhjensivät ne sianruokasaaveihin. Työt annettiin edelleen selleihin. Näin meneteltiin useampina päivinä, kunnes selliin tuotiin väin illalla muki keitettyä maitoa.
Lakon ensimmäisinä päivinä näläntunne kasvoi jatkuvasti ja vatsa tuntui vähitellen vetäytyvän kohti selkärankaa. Hieman tuntui heikottavan kävellessä ja alussa oli vaikeata päästä illalla uneen. Näin jo ensimmäisenä päivänä toveristani, että hänessä alkoi hiljalleen kasvaa pelko fyysillisistä vaaroista ja lakon epäonnistumisesta. Vaikka johdin keskustelun pois näistä asioista, hän palasi alituisesti niihin valittaen heikkoa terveyttään. Sellissä kävellessään hän pysähtyi yhä useammin tuijottamaan maitomukeja. Viidennen päivän iltana hän äkkiä otti mukin käteensä ja selitti vain haistavansa vähän maidon ihanaa tuoksua. Näin miehestä, että hän kävi kamppailua itsensä kanssa. Rohkaistakseni häntä käskin laskemaan mukin lattialle, jonka hän tekikin. Aloimme jälleen keskustella yhteisen taistelumme merkityksestä ja ihmisen fysiikan kestävyydestä ja koko iltayön kerroin hänelle työväenliikkeemme ja puolueemme aikaisemmista vaikeista taisteluvaiheista. Näin mentiin seuraavaan iltaan, mutta ennen nukkumaanmenoaikaa hän jälleen pysähtyi maitomukin luo ja ennenkuin ehdin sanoa mitään hän oli jo hörpännyt mukinsa tyhjäksi. Näin että hän häpesi heikkouttaan. Tunsin sääliä ja halveksuntaa, mutta toisaalta ymmärsinkin, sillä olimme olosuhteissa, jotka vaativat yli-inhimillisiä voimia. Lakko oli vapaaehtoinen. Luopuminen siitä merkitsi kuitenkin raukkamaista pakoa rintamalinjasta, johon olimme yhteisen sopimuksen pohjalla astuneet. Hän alkoi selittää että ei kestä enää, vaan luopuu lakosta. Vastasin vain, että hänet siirretään aamulla »pelastusarmeijaan» ja kysyin, oliko hän ajatellut mitä siitä seuraa tovereihin nähden, joista monet olivat todella sairaita ja sittenkin kestivät.
Pohdimme jälleen asiaa melkein koko yön, olimme sähkötysyhteydessä toisiin selleihin antaen ja saaden rohkaisuja. Sovimme että hän selittää aamulla vartijalle mukin vahingossa kaatuneen. Aamulla olikin ovia aukomassa itse isäntävartija Putti, joka mukeihin vilkaistuaan välittömästi sanoi: — Lakosta luopunut ottaa kamppeensa ja siirtyy käytävälle. Samalla hänen tiukka katseensa seurasi meitä kuin haukka saalistaan. Kuultuaan selityksen hän veti suunsa pirulliseen virneeseen ja kuiva — Vai niin — tuli vastaukseksi.
Vielä kaksi päivää kesti toverini kamppailuaan, kunnes kahdeksannen päivän iltana pyysi anteeksi heikkouttaan ja sanoi juovansa maidon ja lopettavansa lakon. Hän oli kuin tulessa ja moraalisen romahduksen partaalla. Näin että hänelle oli turhaa puhua lakon jatkamisesta. Sanoin vain: — Jos et kestä niin lopeta, mutta muista että taistelua jatketaan. Samalla lausuin toivomuksen, että hän yrittäisi palauttaa itsensä toveripiiriin mahdollisimman pian ja koettaisi vaikuttaa asioiden kulkuun oikealla tavalla siellä, minne hän nyt joutui.
Aamulla vartijan ei tarvinnut enää kysyä. Hän sanoi vain painokkaasti: — Jaaha! ja toveri otti kamppeensa astuen käytävälle. Puten naamalla näkyi irvistys joka oli ilmeisesti tarkoitettu minulle, mutta katse jonka toverini loi minuun osoitti että tuo ratkaisu ei ollut hänelle helppo.
Hän palasikin melko pian takaisin taistelevien tovereittensa pariin. Vasta tuo kokemus ja se pohdiskelu, jota hän oli lakon jälkeen käynyt tovereitten kanssa sekä toverien tuki olivat antaneet hänelle sen selkärangan, jota taistelija tarvitsee.
Nyt olin siis yksin sellissäni. Tuntui ikään kuin helpommalta kestää. Asia tuntui niin selvältä ja sitä se varmaan oli kaikille niille, joilla oli riittävästi tietoisuutta ja kokemusta. Toveriltani puuttui näitä molempia. Olimme jo lakkoa suunnitellessamme arvioineet, että kaikki eivät ehkä kestäisi loppuun saakka, mutta iloksemme saatoimme todeta, että luopioita ilmestyi suhteellisen vähän. »Pelastusarmeijaan» siirrettiin lakon aikana vain muutamia vankeja ja ryhmän kokonaismäärä oli jo ennen lakkoa ollut n. 40 miestä.
Toverini poistuttua en joutanut enää ajattelemaan ruoka-asioita. Oli yhdentekevää, mitä ovensuuhun tuotiin. Näläntunne oli hävinnyt ja tilalle oli tullut heikkous ja väsymys. Vaisto sanoi että sillekään ei saanut antaa valtaa. Oli liikuttava ja pidettävä yhteyttä tovereihin. Naputus kuuluikin melko tasaisesti kautta talon, sillä vähät enää välitettiin, mitä pamppu käytävällä mekasti. Jos koskaan niin noina päivinä tunsi mikä voima on toveruus, yhteisö, puolue. Sen voiman tunsi paksujen tiilimuurienkin läpi — joiden sisällä lähes neljäsataa vankia uhmasi kuolemaa.
Kuudentena lakkopäivänä vankilan johtajat kävivät kiivailemassa, että lakko on kapina. Ellei sitä heti lopeteta, seuraa syyte ja 8 vuoden tuomio. Silloin kun elämä oli pantu vaakaan, ei uhkailu vankilatuomion lisäämisellä vaikuttanut mitään. Yhteinen vastauksemme oli, että lopetamme vasta sitten kun mielivalta loppuu. Vasta kahdeksantena päivänä kävi vankilan lääkäri selleissä vilkaisemassa vankeja, koettelemassa valtimoa ja kehottamassa lopettamaan lakon, koska se alkoi käydä vaaralliseksi.
Kymmenentenä vuorokautena vankilanjohto aloitti pakkosyötön, jonka yhteydessä vartijoitten mielivalta kehittyi huippuunsa. Kurinpalauttajajohtaja Kartano oli edellisenä päivänä valmentanut vartijoita siihen »miten kommunisteilta otetaan sisu pois», ja Närpiössäkin sitä toteutettiin seuraavasti:
Tuon ensimmäisen kauhujen päivän iltapuolella tempaistiin sellini ovi rymisten auki ja vartija karjaisi ovelta: — Ulos! Heikosta tilastani huolimatta lähdin kävelemään ovelle. En ehtinyt vielä puoliväliin selliäni, kun jo tunsin niskassani kahden vartijan kourat ja minut heitettiin ovesta käytävälle kirouksien säestämänä. Heiton voima oli sellainen, että lensin suoraan käytävän toisella puolella olevaa raudoitettua ovea vasten kolhien pääni ja vaipuen käytävälle. — Vai perkele siihen makaamaan! kuulin vartijan karjuvan ja tunsin kuinka laahauduin jaloista vedettynä käytävää pitkin. Kun portaiden kohdalla yritin nousta, sain potkun takamuksiini ja kierin kiviportaita alas niiden välitasanteelle. En oikeastaan tuntenut kipua vaikka totesin, että lihattomaksi käyneet luuni saivat kovia tärskyjä ja nahka hiertyi joistakin kohdin rikki. Mielessäni oli ainoa ajatus: Nyt on kestettävä tuli mitä tuli. Portaiden välitasanteella ei ollut kyydinantajaa, joten pääsin siitä käsinojan avulla alakäytävälle, josta parin pampun tönäisemänä olinkin jo sen sellin ovella, jossa pakkosyöttöä suoritettiin. Tullessani ovelle sellistä työnnettiin juuri ulos eräs toinen yläkerran toveri, kasvot veressä ja kuolemankalpeana.
Sellin keskellä oli lautapohjainen rautasänky, ikkunanpielessä lääkäri ja sairaanhoitajatar kumiletkuineen ja suppiloineen. Sängyn kummallakin puolella oli kolme rotevaa vartijaa valmiina käymään käsiksi kymmenen vuorokautta syömättä olleeseen ja muutenkin lähellä kuolemanporttia hoipertelevaan vankiin.
Minut työnnettiin ovesta sisään ja sairaanhoitajatar tarjosi maitomukia kysyen: — Juotteko? Vastasin: — En. Silloin lääkäri sanoi koneellisesti: — Selvä, aloitetaan! En kerinnyt edes sivulleni vilkaista, kun minut tempaistiin rysähtäen laverille selälleni. Neljä vartijaa paiskautui päälleni painamaan minua laveriin ja kaksi tarttui päähäni niin, että en olisi saanut yhtään niveltäni liikautettua. Pelkäsin että noiden valtavien ruhojen paino katkoo luuni ja ruhjoo elimistöni. Vartijoitten otteet olivat tarkoituksellisen raakoja ja tarpeettoman kovia.
Olimme sopineet lakon alkaessa että emme syö ja sillä selvä. Purin hampaani yhteen. Kun suutani ei saatu auki, työnsi lääkäri sormenvahvuisen kumiletkunpään vasempaan sieraimeeni. Se ei mahtunut sinne, vaikka sitä survaistiin oikein olan takaa pari kertaa, koska sieraimeni oli tukossa. Kun lääkäri vetäisi letkun pois, roiskahti verisuihku rinnalleni ja osittain lääkärin käsille. Kipu oli hirvittävä, mutta ääntäkään en voinut päästää. Nyt letku survottiin oikeaan sieraimeeni kurkkutorvea myöten ja vihlovan kivun polttaessa näin, kuinka sairaanhoitajatar kaatoi mukillisen maitoa letkun päässä olevaan suppiloon. Ihmettelin jälkeenpäin että letku ei mennyt henkitorveen, kuten se meni useille muille, niin raakamaista oli käsittely. Maito valui kurkkuuni, jota en tosin paljon kerinnyt ajatella, sillä ajatukseni risteilivät koko ajan kysymyksessä miten joukkomme kestää tämän vaiheen, joka oli paljon julmempi kuin olimme osanneet odottaa. Kun letku jälleen vetäistiin pois, pärskähti uusi verisuihku, ja astuessani ulos sellistä olin samannäköinen kuin edellinenkin toveri. Päästyäni yläkäytävälle siellä raahattiin parhaillaan naapurisellin toveria alas potkien ja töykkien. Vaikka yritin laahustaa selliin huomaamatta, kerkesi käytävävartija vielä ovessa töytäistä niin, että vain vaivoin pysyin pystyssä syöksyessäni selliin.
Joillekin sairaille tovereille oli vankilaneuvosto antanut kehotuksen juoda maidon mukista ilman letkua, mutta kaikki hekään eivät suostuneet juomaan, vaan kestivät saman rääkkäyksen. Vielä seuraavana päivänä suoritettiin pakkoruokinnan uusintanäytös samanlaisella raakuudella, mutta sitten tuli jo illalla tieto että lakko oli päätetty lopettaa.
Kokkolan kasarmista käytiin työssä aina lakon seitsemänteen päivään asti. Monet vangit saivat jo pyörtymiskohtauksia ja jaksoivat vain vaivoin kävellä verstaalle ja sieltä takaisin. Vaikka suurin osa vangeista oli sairaita ja kaikki armottoman heikkoja ja väsyneitä, oli heidän kannettava sänkyjensä laverit ja makuuvaatteet päiviksi käytäville, josta ne saatiin kantaa takaisin vasta yöksi. Sunnuntaina, lakon viidentenä päivänä, kun erääseen selliin nostettiin patjoja ja lavereita, vartija Kinnunen sai aihetta irvistellä: — Onpas vetänyt heikoksi, kun tarvitaan monta miestä yhtä patjaa nostamaan. Tähän vangit vastasivat: — Näin monen vuorokauden jälkeen eivät Mäntsälän miehet enää kyenneet edes nousemaan ylös vuoteistaan. Kinnunen jatkoi leuhkimistaan: — Teillä on huonoja tovereita, kun eivät voi saada teille mitään parannuksia. Meidän miehet saivat ja me saimme miehemme myös vankilasta pois. Kinnunen oli yksi pahimpia piiskureita eikä suinkaan salaillut fasistisuuttaan.
Samana sunnuntaina yritti joukko syömälakkolaisten omaisia päästä tavalliseen tapaamisaikaan tapaamaan vankeja, mutta se kiellettiin. Vartijat olivat hihkuneet heille: — Kyllä te raadot täältä sitten saatte! Johtaja ei ottanut ketään tapaajaa puheilleen, ja kuusi mustissa fasistipuseroissa olevaa vartijaa lähti kuljettamaan heitä pois vankila-alueelta.
Kuudentena lakkopäivänä eristettiin kymmenen vankia, suurin osa Kokkolan kasarmista, nimittäin Eino Pekkala, Artturi Rönnqvist, Huvi Luotonen, Hjalmar Långström, Eino Nevalainen, Rudolf Parviainen, Niilo Väre, Heino Helenius, Kössi Leino ja Jaakko Kivi. Heidät vietiin Turun lääninvankilaan. Siellä he kuitenkin jatkoivat syömälakkoaan kahdenteentoista vuorokauteen. Turussa oli muutamia jo ennestään sinne siirrettyjä poliittisia vankeja, mm. Adolf Taimi. Eristyksen tarkoituksena oli ilmeisesti särkeä lakkolaisten rintama. Siinä siirto ei kuitenkaan auttanut vähääkään. Siirretyille joiden joukossa oli useita hyvin heikossa kunnossa olevia tovereita muutto merkitsi suurta helpotusta, sillä Turun lääninvankilan komento oli siihen aikaan poliittisiin nähden jonkin verran asiallisempaa.
Pakkosyötön aloittaminen Kokkolan kasarmissa tapahtui samoissa merkeissä kuin Närpiössäkin, mutta vimma oli siellä ehkä vielä suurempi. Vartijoita oli koottu käytäville ainakin 20 miestä. He näyttivät suorastaan nauttivan ja kilpailevan paiskoessaan vankeja toinen toisilleen laahatessaan heitä pitkin lattioita ja kolhiessaan seiniin tai ovenpieliin. Jotkut hihkuivat ivallisesti: — Aiotteko tehdä vastarintaa! Tämä tapahtui selvästi edellisenä päivänä annettujen ohjeiden mukaan, ja ohjeiden antaja johtaja Kartano oli paikalla huutaen: — Tarttukaa lujemmin kiinni, antakaa niille niin että tuntuu! Samoin esiintyi paikalla ollut talouspäällikkö Honkavaara. Vangin raaka rusikoiminen pakkosyötön yhteydessä oli aivan yleistä. Vaikka lääkärit olivat sitä aluksi vähän hämmästelleet, he sopeutuivat tilanteeseen varsin pian. Eräästä lääkäristä, jolla oli sormia pois toisesta kädestä, sanoivat vangit että hän tuntui yrittävän työntää letkun mahdollisimman raa'asti ja piinallisesti. Vartijat saattoivat istua vangin päälle, puristaa kurkusta niin että suu aukeaisi, ja lääkärit rusauttivat letkun sieraimeen niin voimaperäisesti, että se useassa tapauksessa meni henkitorveen ja maito keuhkoihin.
Olisi mahdotonta kuvata kaikkea sitä väkivallan paljoutta, jota Kokkolankin kasarmin toverit saivat kokea. Otan tähän vain muutamia kuvauksia niiden toverien rääkkäämisestä, jotka menettivät henkensä tai sairastuivat erittäin vaikeasti. Useimmat kertomukset ovat heti lakon jälkeen muistiin merkittyjä ja ne on saatu käytettäviksi Vankien avun arkistosta. Oikeastaan on väärin puhua tässä yhteydessä pakkosyötöstä, jolla yleensä tarkoitetaan vangin pelastamista syömälakon aiheuttamalta vaaralta, sillä jo Närpiössä oli selvästi nähtävissä, että tarkoituksena oli ennenkaikkea pahoinpidellä vankeja. Tämä raakuus Kokkolan ja Itäisen kasarmeissa johti suoranaisiin murhiin.
Ensimmäinen pakkosyötön uhri oli Armas Paajanen Tampereelta. Hänen pakkosyötöstään sellitoverit Väinö Hannula, Otto Luoto ja Rissanen ovat kertoneet seuraavaa:
Paajanen oli n. 30 vuotias ja vankilaan tullessaan terve, urheilua harrastanut mies. Lakon alkaessa hän oli vangeista vahvimpia. Kun hän palasi pakkosyötöstä selliin helmikuun 21. päivän iltapuolella, hän kertoi että syöttö oli ollut samankaltainen kuin edellä on jo kerrottu. Hän sanoi heti sellitovereilleen, että joku töytäisi häntä niin että hänen päänsä sattui hyvin pahasti ovenpieleen. Paajanen yski verta ja pyysi sairaanhoitajatarta heti selliin. Tähän pyyntöön isäntävartija Laukas vastasi: — Ei ole aikaa palvella teitä. Seuraavana päivänä Paajasta tuotaessa selliin pakkoruokinnasta vartijat heittivät hänet sisälle niin että hän lensi ovea vasten. Kasvot ja vaatteet olivat veressä, ja hän sylki ja oksenteli verta. Tovereilleen hän oli sanonut: — Minulla on jotain mennyt keuhkoihin, ne taitavat olla täynnä maitoa. Tuskat näyttivät olevan kovat, ja hän oli kertakaikkiaan järkyttynyt. Vaikeasti ja katkonaisesti hän selitti, että häntä oli pahoinpidelty. Paajasen sydän alkoi lakkoilla ja kuume nousta. Silloin toverit pyysivät sairaanhoitajatarta hänen luokseen, mutta vartija Laukas ilmoitti, että hoitajatar ei nyt ehdi. Paajanen meni vuoteeseen, ja monien pyyntöjen jälkeen hoitajatar Keso tuli vasta illalla. Hän antoi Paajaselle kamferttiruiskeen ja sanoi välinpitämättömästi: — Tämä menee nopeasti ohi.
Tuskallisen yön jälkeen sunnuntaiaamuna heinäkuun 23. pnä Paajanen valitti kovia polttoja rinnassaan ja toverit pyysivät kello 7 aikaan vartija Pynnöseltä hoitajatarta. Vartija lupasi, mutta mitään ei kuulunut vaikka toverit uudistivat pyyntönsä moneen kertaan. Sairaanhoitajatar Keso saapui vasta illalla noin kello 18 aikaan ja antoi ruiskeen. Ruiskeita käytiin samana iltana antamassa useaan otteeseen. Mikä tarkoitus näillä ruiskeilla oli, sitä ei kukaan käsittänyt, koska mitään tutkimuksia ei suoritettu. Vasta maanantaina 24. pnä kun ylihoitaja Andelin kävi sellissä ja antoi jälleen ruiskeen, hän määräsi Paajasen vietäväksi sairaalaan, jossa hän samana iltana kuoli.
Toinen uhri, Artturi Selin Porista, oli myös ollut terve vankilaan tullessaan, mutta pitkäaikaisen rääkkäyksen tuloksena hän oli syömälakon edellä heikkona sairaana. Selinin pakkosyötön silminnäkijät Toivo Karvonen, J. Kokkila, Elis Kivelä ja Pentti Lehtonen kertovat seuraavaa:
Selin asui turkulaisen Pentti Lehtosen kanssa samassa sellissä vastapäätä Karvosen selliä. Vaikka Selin oli sairas, hänet oli ensin heitetty sellistään käytävälle ja siitä laahattu jaloista pitkin käytävän lattiaa ja lopulta työnnetty sellaisella voimalla pakkosyöttöselliin, että hän oli paiskautunut melkein sellin perälle. Hänet heitettiin ilman muuta laverille, jolloin vartija Salovaara oli paiskautunut koko ruhonsa painolla Selinin rinnan päälle. Letku työnnettiin sieraimeen niin voimakkaasti, että se meni henkitorveen. Selin oli silloin päästänyt kovan tukahtuneen huudon ja mennyt tajuttomaksi. Siitä huolimatta maito kaadettiin letkuun ja tajuton vanki heitettiin syöttösellistä käytävälle. Siinä pari vartijaa riuhtoi häntä jonkin aikaa ja lähti lopulta raahaamaan asuntoselliin. Siellä hänet työnnettiin puolivälistä selliä sänkyä kohden niin, että hän retkahti rautasängyn laitaa vasten jääden siihen tiedottomana roikkumaan. Tämän jälkeen vartijat tulivat ja veivät Selinin yksityisselliin. Hieman virottuaan hän oli pyytänyt sairaanhoitajatarta luokseen, mutta vartija Laukas oli sanonut: — Ei mitään. Myöhemmin, useamman pyynnön jälkeen sairaanhoitajatar oli saapunut ja ehdottanut vartija Laukkaalle, että Selinille annettaisiin sellitoveri, koska hänellä oli korkea kuume. — Ei mitään kaveria, oli jälleen Laukkaan vastaus. Seuraavana päivänä Selin laahattiin jälleen melkein tiedottomassa tilassa pakkosyöttöön. Maanantaina, 24. pnä hänellä oli kovia tuskia rinnassa ja vatsassaan. Nyt hänet vietiin sairaalaan, jossa hän jo seuraavana päivänä kuoli sairaalan lääkärien ilmoituksen mukaan »keuhkotulehdukseen».
![[Tammisaaren]](img/tammisaaren2.jpg)
Kalle Tuomas Korhonen, terve, nuori, parhaassa iässä oleva mies oli kolmas uhri. Hän asui Itäisen kasarmissa. Kolmannesta pakkosyötöstä tultuaan hän tunsi kovia tuskia rinnassaan ja sanoi selliin tullessaan: — Työnsivät varmaan letkun keuhkoihin. Hänen hengityksensä oli hyvin vaikeaa ja hän alkoi oksentaa maitoheraa ja verta. Kuume alkoi pian nousta ja hän menetti tajuntansa toverien käsiin. Hänetkin siirrettiin sairaalaan, ja vahva mies kun oli, hän kesti siellä koko ajan hirveästi kärsien elokuun toiseen päivään saakka, jolloin hän kuoli.
Neljäs uhri oli Väinö Uurtamo Helsingistä. Hänen terveytensä oli jo lakkoon mennessä huonontunut niin, että hän joutui lopettamaan työssäkäynnin lakon neljäntenä päivänä. Lääkäri kävi häntä katsomassa vasta lakon kahdeksantena päivänä ja määräsi pakkoruokinnan yhdeksäntenä päivänä. Kymmenentenä päivänä hänet siirrettiin vankilan sairasosastolle samanlaisissa rintapoltteissa kuin myöhemmin toisetkin. Hän kuoli elokuun 7. pnä.
Hemming Lindqvist, joka myös sai maitoa keuhkoihinsa, pelastui kuolemalta kuin ihmeen kautta. Hänen kieltäydyttyään juomasta maitoa pakkosyöttöhuoneessa oli viisi vartijaa, heidän joukossaan Nisula, Kallio ja Pynnönen, lyöneet hänet laveriin ja puristaneet kasvoista niin lujaa, että hän ei saanut annettua minkäänlaista merkkiä lääkärille, vaikka tunsi letkun menevän henkitorveensa lääkärin sitä voimalla survaistessa. Hän oli menettänyt tajuntansa maidon valuessa keuhkoihin. Toverit kertovat, että Lindqvist tuli tajuihinsa vasta häntä työnnettäessä käytävälle pakkosyöttöhuoneesta. Jo käytävällä hänen suustaan oli alkanut hengityksen mukana pursua maitoa ja verta keuhkoista.
![[Viljo]](img/viljo.jpg)
Raahauduttuaan selliin hänen oli ollut hyvin vaikea hengittää juustoutuneen maidon pursuessa keuhkoista. Helpottaakseen hänen tilaansa sellitoverit olivat asettaneet kaksi sänkyä vierekkäin n. 30 sm välimatkalle ja hänet siihen väliin vatsalleen, jolloin hän saattoi valuttaa keuhkoista tulevaa maitoheraa alla olevaan vatiin. Lindqvist oli maannut tässä asennossa koko illan kovasti valittaen juustoutuneen maidon valuessa hengityksen mukana. Toverit ja Lindqvist itse arvelivat, että tämä menettely pelasti hänen henkensä, sillä siten pääosa maidosta pääsi valumaan pois helpottaen tilannetta.
![[Valtiollisen]](img/valtiollisen.jpg)
Mitään apua ei hänellekään annettu pyynnöistä huolimatta. Myöhään illalla tuskien ja kuumeen kohotessa kävi sairaanhoitajatar antamassa kamferiruiskeen. Seuraavana päivänä Lindqvist joutui uudelleen pakkosyöttöön. Tällöin hän oli erittäin heikossa tilassa ja kasvoiltaan aivan keltainen. Tästä huolimatta vartija Kinnunen uhkasi heittää hänet ulos sellistä, jolloin sellitoverit lähtivät viemään häntä pakkosyöttöhuoneeseen puoliksi kantaen.
Lindqvistin saapuessa pakkosyöttöhuoneeseen oli jo käytävällä joku tilapäinen vankilanvirkailija kiinnittänyt hänen tilaansa ja ulkonäköönsä huomiota ja lääkäri hänet nähdessään oli heti antanut määräyksen sairaalaan viemisestä. Käytävällä olevalle vartija Laukkaalle ilmoitettiin lääkärin määräys, jolloin hän oli vain huutanut: — Sinne selliin, sinne selliin vaan! Kun vankilanvirkailija ilmoitti hänelle uudelleen, että Lindqvist pitää viedä sairaalaan, vartija jatkoi vain: — Ei muuta kuin selliin vain! Vasta kolmannen määräyksen jälkeen Lindqvistiä oli alettu viedä sairaalaan.
Ellei kysymys olisi ollut harkitusta väkivallasta, olisi jo ensimmäiseksi tapahtuneen Uurtamon pakkosyötön luullut osoittaneen lääkäreille, että tuollaisella menettelyllä tulisi kuolema. Mutta niin ilmeisesti oli tarkoituskin, koska Uurtamoon ei kiinnitetty sen enempää huomiota eikä edes yritetty pelastaa, vaikka hän eli vielä melkein kaksi viikkoa toisten kuoleman jälkeen.
Monet muut vangit saivat maitoa keuhkoihinsa ja vaikka he pelastuivatkin sillä kertaa, he saivat elinikäisiä keuhkovikoja ja pahoinpitelyvammoja. Syömälakon jälkeen tehdyn tilaston mukaan noin 70 vankia pahoinpideltiin pakkosyötön yhteydessä erittäin raa'asti. Tällaisista vangeista olivat hyvin lähellä kuolemaa mm. Hemmi Lindqvist, Emil Pöyry, Toivo Torpström ja Pekka Holopainen.
Tämä vankilaosasto ei ole aikaisemmin tullut paljon esiin, paitsi kertoessamme sinne sijoitetusta »pelastusarmeijasta», joka oli majoitettu kasarmin alakertaan ja kävi ulkotöissä. Kasarmissa oli lisäksi räätälien, suutarien ja Itäisen kasarmin puuseppien työryhmät, joiden kohtalo oli aivan sama kuin Närpiön ja Kokkolan kasarmien työryhmien. Itäisellä oli tähän aikaan tärkeä asema yhteyksien pidon kannalta, sillä »pelastusarmeijan» ryhmän kautta kulki yhteys vankilan ulkopuolelle. Nähdessään vankilanjohdon tarkoituksen tuon ryhmän muodostamisessa oli vankilanneuvosto varautunut tähänkin ja lähettänyt ryhmään muutamia varmoja tovereita. Heidän tehtäväkseen oli annettu tiedotustoiminnan ja yhteyksien hoitaminen sekä ryhmään vaikuttaminen. Nämä toverit järjestivätkin uudelleen yhteydet puolueeseen ja sitä tietä tuotiin mm. jo aikaisemmin mainittu kidekuuntelulaite vankilaan. Tätä yhteyttä hoiteli lakon edellä Itäisen yläkerrasta mm. Nestori Nurminen »pelastusarmeijassa» olevan postimiehen avulla. Heidän selliensä välillä oli yhteys katossa olevan reiän kautta josta salakirjoitusposti pääasiassa toimitettiin. Reikä oli alapuolelta naamioitu oksalla ja yläpuolelta mustalla vahalla. Mutta antakaamme toveri Hannes Valtosen kertoa muutamia välähdyksiä syömälakon tapahtumista Itäisessä, jonne hänet siirrettiin Närpiön pakkoluokkaosastolta keväällä 1932:
»Silloin oli Itäisen isäntävartijana 'Pärrä' ja kerrosvartijoina 'Piikkinokka' ja 'Naakka'. Vaikka sairastin pahassa asteessa olevaa keuhkotautia, pantiin minut töihin räätälinverstaalle kuten terve mies ainakin. Räätäleissä piti komentoa 'Kuolemanpieru', jonka apurina oli 'Paarma'. Nämä nimet mainitsen vain siksi, että ne mielestäni olivat erittäin sattuvia.
»Syömälakon alkaessa hermostuivat Itäisen vartijat ja heille tuli kova kiire lyödä sellin ovia kiinni, ennen kuin vangit ehtivät pistää vellikuppeja takaisin käytävälle. Parin sellin ovella kävi niin, että kuppi jäi oven väliin ja velli lensi pitkin seiniä.
»Ennen lakkoa minut oli keuhkovikani takia siirretty ns. sairasselliin, joka oli työryhmän asuntojen yhteydessä. Lakkoon yhtyminen merkitsi sitä, että jälleen tuli sellin muutto ja myös työhön lähtö. Ikkunat maalattiin kalkkivellillä lakon alettua, kuten kaikissa muissakin kasarmeissa. Tämä toimenpide ei kuitenkaan voinut estää näköyhteyttä ylhäällä olevan tuuletusakkunan kautta vangin noustessa pöydälle seisomaan. Lakon neljäntenä päivänä minun oli jäätävä pois töistä ja lääkäri määräsi sairasselliin takaisin. Sellissä oli jo useita sairaita, mm. 'Ukko Kiivas', vanha turkulainen veteraani. Sairaanakin hän osoitti hyvää esimerkkiä taistelijasta, jolle yhteinen asia on niin kallis, että siitä luopumista ei saa edes ajatella.
»Lakon seitsemäntenä päivänä sairaanhoitajatar tuli selliimme houkuttelemaan lakkolaisia kuten aikaisemminkin oli tehnyt luvaten, että joka lopettaa lakon pääsee sairaalaan. Arvelivat tietenkin että rintama tällä kohtaa oli heikoin. Tähän selliin nähden he osittain onnistuivatkin. 'Ukko Kiivas' katseli vihaisesti tuollaista kaupan hierontaa, kun kaksi toveria, jotka jo aikaisemmin olivat osoittaneet pelon merkkejä, ilmoittivat lopettavansa ja lähtivät heti sairaanhoitajattaren mukaan. Heidän mentyään pääsi Kiivaan suusta: — Voi perkele, viisikymmentä prosenttia!
»Seuraavana päivänä sama koe uudistui. Lääkäri Einar Runeberg tuli hoitajatar Andelinin mukana selliin. Lääkäri alkoi kysellä vointiani, jolloin Andelin sanoi hänelle ruotsiksi: — Valtosella on vanha keuhkotauti. — Tiedän sen, vastasi Runeberg samoin ruotsiksi ja sitten hän sanoi minulle suomeksi: — Valtonen pääsee sairaalaan. Sanoessaan tätä hän tarjosi minulle maitomukia. Kun kieltäydyin ottamasta maitoa ennen kuin toisetkin lopettavat lakon, Runeberg jatkoi puhettaan: — Pääsee sairaalaan sitten kun sairaala valmistuu, kun ei kerran vaivaa mikään muu kuin se, että mies ei halua syödä.
»Lääkärin ja hoitajattaren lähdettyä sanoi sellissämme kolmantena oleva sairas: — Jos olisit juonut maitoa, niin minäkin olisin ottanut. Silloin Ukko Kiivas jo pomppasi pystyyn ja tiuskaisi: — Oleks sää turkkulainen, ettäs sä uskallat ajatellakki sellaist roiston työt!»
Vaikka Valtosen sairaus alkoi pahentua, hänet siirrettiin jälleen sairassellistä entiseen selliin. Jo kävely sinne oli ollut hänelle hyvin vaikeaa. Sellissä Tauno Aho ja Eetu Paju olivat ottaneet hänet hoiviinsa luvaten auttaa kaikessa. Tämä toverien avuliaisuus, kertoo Valtonen, pani usein ajattelemaan, että hän mahtoi olla huonon näköinen, ja ajatus mahdollisesta autuaammille metsästysmaille siirtymisestä tahtoi tulla väkisinkin mieleen.
Pakkosyöttöpäivänä koko elämä oli tuntunut hänestä yhdentekevältä, koska hän oli niin heikossa kunnossa, että ei pystynyt täysin seuraamaan tapahtumia. Hän havahtui, kun huomasi »Ison-Harmaan» taluttavan häntä syöttöhuoneeseen. Siellä hänetkin heitettiin toisten tavoin laverille. Henki oli salpautua jo siitä, että »Kutittaja» istui rinnan päälle ja »Tiejyrä» makasi jalkojen päällä. »Kosolan renki» oli puristellut Valtosen leukoja saadakseen suun auki, ja kun pakkoruokintaa hoitanut assistentti työnsi letkun sieraimiin, oli maailma mustunut Valtosen silmissä. Kun hän oli vironnut, oli letku muutettu suuhun ja vatsaa oli turvotuttanut, mikä merkitsi että »syöty oli». Kontattuaan selliin hän oli yrittänyt oksentaa, mutta mitään ei tullut. Keikkalan Hugo oli sanonut: — Älä yritä turhaan. Meri pitää sen minkä se on saanut. Niin oli asia jäänyt silleen. Valtonen oli ollut aivan lopussa jaksaen tuskin liikuttaa itseään.
Seuraavana päivänä kun Valtonen ja Eetu Pajunen vietiin pakkosyöttöhuoneeseen, sinne oli ilmestynyt kummallisia laitteita, »giljotiineja». Lava jossa oli koppa päätä varten ja vahvat nahkaremmit joilla vanki sidottiin keskeltä ja jaloista laveriin. Vehkeet olivat jo käytännössä. Joitakin vankeja oli myös hörppimässä maitoa mukeistaan, koska kasarmineuvosto oli antanut heikoimmille luvan siihen. Kun Valtoselta kysyttiin juoko hän, oli hän vielä kahden vaiheilla. Mutta luettuaan toverien katseista kehotuksen hän otti myös mukin.
Eetu Paju oli sanonut tarjoukseen ei, ja lisännyt vielä: — Kun teillä on noin hyvät giljotiinit, niin antakaa väkisin, täytyyhän niitä käyttää. Eetu oli mennyt pukille ja remmit oli vedetty kiinni. Syöttö oli suoritettu nenäletkun kautta. Juuri samalla giljotiinilla Korhonen oli murhattu. Eetu Pajun syöttö oli käynyt nopeasti, mutta Valtosen oli ollut vaikeata saada alas annettu maitomäärä.
Valtosen tullessa käytävälle siellä oli ollut sama meteli kuin edellisenäkin päivänä. Eräästä sellistä oli Kokkosen Esko heitetty ulos niin, että hän oli mätkähtänyt seliinsä vastapäiseen seinään.
Lakon jälkeen Valtonen oli pitkän aikaa erittäin heikossa kunnossa ja hän pääsi sairaalaan vasta sitten, kun alkoi saada verensyöksyjä ja kuume alkoi nousta. Sairaalaan siirtäminen tapahtui vasta maaliskuussa 1934.
Kertomukseni syömälakon tapahtumista on vain kalpea kuva todellisuudesta, sillä inhimillistä kärsimystä ja häikäilemätöntä raakuutta on vaikeaa kuvata paperilla. Vaikka petomaisuus oli tullut näkyviin jo vuosikausia harjoitetussa terrorissa ja pakkoruokintakäsittelyssä, se tuli ehkä kuitenkin selvimpänä ja pirullisimpana näkyviin Paajasen ja Selinin »loppuhoidossa». Heidät olisi varmaan voitu pelastaa, jos heidät olisi lähetetty heti sellaiseen sairaalaan, jossa lääkäreinä ja hoitajina olisi ollut ihmisiä eikä fasistipetoja kuten nyt. Hemming Lindqvist, joka oli siirretty samaan kuolemanselliin, mutta jäi ihme kyllä henkiin, kertoo Paajasen ja Selinin viimeisistä hetkistä seuraavaa:
»Kun olin päässyt sairaalaan, sairaanhoitaja Bäcklund ja vartija Paakkunainen ottivat minut huostaansa. Hoitaja käski tuoda minulle sairaalaan vaatetuksen, mutta vartija Paakkunainen sanoi röyhkeästi: — Ei mitään vaatteita, vaan ruumiskirstuun suoraan. Minua vaivasi yhä voimakas yskänkohtaus, jolloin vartija karjaisi: — Ei röhistä siinä. Huomautettuani että olin sairaanhoitajan huostassa eikä vartijan toimivalta ulottunut sairaalaan asti, hän lopetti huutamisen. Mutta sairaanhoitaja mutisi: — Tuhmia miehiä, tuhmia miehiä, kun tekevät itsensä kipeiksi. Sain vaatteet ja minut jätettiin yksinäiseen huoneeseen. Huomautettuani etten voinut omin voimin päästä edes vessapytylle minut siirrettiin toiseen huoneeseen, jossa oli aamupäivällä sinne siirretty toveri Väinö Uurtamo. Päästyäni selliin toverini kauhistui ja kun kysyin siihen syytä, hän vastasi että hän pelästyi, kun minä olen kuin kuoleman kuva. Kysyin toveriltani, oliko hänelläkin mennyt maitoa keuhkoihin, johon hän vastasi myöntävästi.
»Kuumeeni kohosi yhä ja oloni tuntui hyvin vaikealta. Mitään hoitoa en saanut. Maitoastia tuotiin pöydälle, mutta siihen en koskenut. Toverini oli hyvin heikko ja pyysi usean kerran hoitajalta kamferiruiskeita, joita hänelle annettiin. Minulle ei sinä päivänä tehty mitään. Seuraavana päivänä, siis sunnuntaina 23. pnä, saapui huoneeseeni ylihoitajatar Andelin tutkimaan millaista tautini laatu olisi. Kun annoin selostuksen hän sanoi: — Se on keuhkoissa. En muista varmaan mihin aikaan päivästä lääkärit tulivat tarkastukselle, mutta tuntuu kuin se olisi tapahtunut iltapäivällä. Heistä eräs nuori lääkäri tutki minua ja osoitti paikkaa keuhkoissani tohtori Runebergille. Hän tutki myös ja päätyi vihdoin lausumaan, että minussa oli vanha tuberkelivika. Kielsin sen mahdollisuuden, koska olin juuri ennen vankilaan joutumistani tarkastuttanut keuhkoni eikä niissä ollut havaittu mitään vikaa. Mutta tohtori Runeberg vain väitti, että minussa oli vanha vika. Torjuin mahdollisuuden jyrkästi ja sanoin, että jos siellä vikaa on, niin se on nyt tullut. Hetken keskusteltuaan keskenään he tulivat kai siihen tulokseen, ettei vanhaa vikaa ollut. Oli vain ollut tarkoituksena saada asia 'vanhan vian' laskuun ja siten vapauttaa pakkosyöttäjät edesvastuusta. Nyt määrättiin kylmät kääreet vaihdettavaksi joka kolmas tunti, samoin kamferiruiskeet. Kuume kohosi pahaa ennustavasti ja kun tiesin että olin jo aikaisemmin sairastanut keuhkokuumetta, alkoi kuoleman läheisyys tuntua.
»Maanantaina tuotiin selliin eräs vankilatoveri hoitamaan meitä. Siihen asti oli ollut tultava toimeen omin voimin, vaikkei juuri sängystä ylös päässyt. Aamupäivällä neiti Andelin tuli selliin ja alkoi kovalla kiireellä valmistaa vuoteita kuntoon puhellen kiivaasti: — Nyt ne tuodaan kaikkein kovimmat väkivallan tekijät sairaalaan. Aamupäivällä, luultavasti siinä kello 10.00–11.00 välillä tuotiin sitten huoneeseen paareilla kantaen Paajanen kuljettajinaan vartijat, jotka asettivat hänet kovalla rytinällä ja haukkumisten saattamana vuoteeseen ja sitten virnistellen ja ilkeyksiä puhellen poistuivat. Hetken perästä huoneeseen tuotiin Selin. Näin tämä sairashuone oli täynnä, ja Uurtamo siirrettiin toiseen huoneeseen. Kysyin saapuneilta tovereilta, oliko heitä pahoin rääkätty, johon sekä Paajanen että Selin vastasivat että heitä oli rääkätty ja revitty niitä raaimmalla tavalla. Erikoisen raa'asti oli pidelty Seliniä ja sitä osoittivat myös monet mustelmat hänen ruumiissaan.
»Iltapäivällä kävivät lääkärit huoneessa ja tarkastivat uudet tulokkaat. Mikäli saatoin ymmärtää ruotsinkielisestä keskustelusta tohtori Runeberg lausui Paajasen vuoteen vieressä seistessään: — Han är klar nu. Ja Seliniin päin katsoen: — Han också. Sain sen käsityksen, että miehet olivat selvät kuolemaan. Lääkkeitä ja muuta hoitoa ei sinä päivänä Paajasen kuolemaan asti annettu kuin maitomuki, joka tuotiin kummankin pöydälle. Kun kuume oli illalla mitattu siinä 4–5 välillä, se oli Paajasella 39,2 astetta. Kun ovet illalla suljettiin, alkoi tilanne tuntua paremmalta, koska nuo raa'at vartijat olivat poissa. Kellon ollessa arviolta noin 8 illalla Paajanen sanoi, että hänen pitäisi päästä klosetille. Tällöin Räty auttoi häntä sinne. Paajanen istui hetken aivan hiljaa voihkien sitten raskaasti. Hetken perästä hän kysyi: — Kuinka korkea se kuume oli? Räty vastasi että se oli 39,2. — Ai, ai, niin korkea kuume näin heikossa tilassa, Paajanen sanoi. Sitten hänen hengityksensä alkoi harventua, ja kun kiinnitin siihen tarkemmin huomiotani havaitsin, että se hidastui huomattavasti. Kehotin Rätyä heti soittamaan hoitajaa, koska pelkäsin miehen kuolevan klosetille. Selin pyysi silloin peräsängystä soittamaan hänellekin hoitajaa saman tien arvellen, että he taisivat olla menossa molemmat. — Eihän tästä niin vain mennä kuin havumajasta, odotetaan nyt sentään vielä, minä sanoin ja Räty soitti hoitajaa. Hetken perästä tuli selliin vartijatarkastaja Alestalo ja toinen vartija, jotka kysyivät mitä asiaa. Rätyn selittäessä että mies kuolee klosettiin, eikä hän jaksa yksin nostaa häntä pois, vartijat tarttuivat petomaisen raa'asti Paajaseen ja vetivät hänet sänkyyn paljas takapuoli lattiaa laahaten. Näky oli karmaiseva. Kaksi barbaaria vetää kuolevaa miestä kuolinvuoteelleen. Hetken kuluttua Paajasen hengitys alkoi tihentyä ja hän tuli tajuihinsa. Hän kysyi uudestaan kuumeesta, ja kun Räty oli hänelle vastannut, sanoi Paajanen taas: — Ai, ai, niin korkea kuume näin heikossa tilassa. Hän näytti aavistelevan lähtönsä olevan lähellä. Koetimme lohduttaa häntä, ettei se voimakkaalle miehelle vaarallista ole, mutta hän näytti tietävän miten asiat olivat ja sanoi: — Kyllä se on. Hetken perästä hän sanoi: — Koettakaapas kuinka minun käteni ja jalkani ovat kylmät. Kun koetimme, olivat jalat polviin ja kädet kyynärpäihin saakka aivan kylmät. Kun huomautimme siitä yöhoitajalle, jona toimi eräs ruotsia puhuva hoitajatar, hän lupasi tuoda kuumia pulloja, joilla niitä voitiin lämmittää. Lupauksensa hän täyttäkin ja asetti sairaanhoitajan huolellisuudella pullot asianomaiseen paikkaan ja koetti muutenkin saada sairaan oloa mukavammaksi. Mikä suuri ero hoitotavassa olikaan Tammisaaren varsinaisten hoitajien ja näiden tilapäisten hoitajien välillä. Se oli todellista sairaanhoitoa siihen verrattuna, mitä vankilan omat sairaanhoitajat harjoittivat.
»Hetken aikaa hiljaa odotellessamme, minkä vaikutuksen lämpimät pullot tekisivät, Paajanen kyseli taas arviolta yhdeksän aikaan kuumetta. Saatuaan saman vastauksen hän toisti taas ihmettelynsä korkeasta kuumeesta ja heikosta tilastaan. Hetken kuluttua hän alkoi levottomana katsella meihin päin, mistä havaitsin että hän halusi sanoa meille jotakin. Hän otti toveri Rätyn käden omaansa ja alkoi katkonaisesti puhua: — Hyvät toverit, kyllä meitä työläisiä on vuosituhannet näin rääkätty, tällä tavoin survottu kuin meitä näinä päivinä. Meitä on tapettu, meitä on silvottu ja työnnetty vankikomeroihin, mutta hyvät toverit, älkää välittäkö, älkää peljätkö, se suuri jalo aate, jonka puolesta me taistelemme, on suurin mitä ihmisellä on. Hetken levähdettyään hän sanoi: — Kommunismin aate on jalo aate... toverit, seuratkaa sitä, sillä kommunismin aate voittaa... kerran se... voittaa... kerran.... se... voittaa. Ääni heikkeni ja kaikki loppui korahdukseen.
»Yksi toveri, todellinen taistelija rintamaltamme oli kaatunut, kaatunut kunnialla ja sankarillisesti.
»Sanoin Rätylle: — Soita nyt hoitajaa. Hoitajatar tuli, mutta hänellä ei ollut enää muuta tehtävää kuin sulkea nukkuneen silmät ja asettaa hänet viimeiseen asentoonsa.
»Kukaan ei voi kuvata sitä hetkeä jota elimme, me jotka vielä jäimme ja odotimme samaa loppua. Kuka tuntee hetken kauneuden ja samalla tuskaisuuden, kun sellaisessa tilanteessa toveri rintamaltamme kaatuu. Kukaan ei voi koskaan unhottaa sellaista hetkeä. Se on säilyvä unohtumattomana niiden mielissä, jotka sen elivät.
»Hoitaja soitti tämän jälkeen jonnekin ja hetken kuluttua huoneeseen tulivat kaikki vankilan johtajat, 5 lääkäriä ja sairaanhoitajat. Huone oli aivan täynnä väkeä. Lääkärit kyselivät hoitajalta kuolinhetken tapauksia. Näin laadittiin kai kuolinpöytäkirja. Tämän jälkeen he menivät Selinin vuoteen viereen ja keskustelivat jotain ruotsiksi, jolloin taas erotin sanat: Han är klar. Ja minuun päin kääntyen kuulin sanottavan: Han också, kanske. Nyt tuli johtaja Kiianlinna kysymään vointiani. Ilmoitin hänelle tilani ja lisäsin, että tämä oli minulle erittäin vakavaa sen vuoksi että olin jo ennen sairastanut keuhkokuumetta. Lääkäri Runeberg tuli nyt vuoteeni viereen ja kysyi vointiani. Sanoin että vointini oli heikko ja tällainen vakava tapaus teki sen vielä vaikeammaksi ja pyysin saada vahvistavaa lääkettä. Hän lupasikin viiniä. Sitä annettiin mutta naurettavan vähän, n. 10 grammaa, eikä sillä luullakseni ollut mitään vaikutusta.
»Paajasen ruumis vietiin pois, ikkunat aukaistiin ja huoneeseen jätettiin valo palamaan — ettei tuntuisi »ikävältä». Hetki oli kuitenkin sellainen ettei nukkumisesta tullut mitään. Kukaan ei puhunut, vaan kaikki näyttivät ikään kuin elävän uudestaan ja taas uudestaan sen hetken jolloin kuollut toverimme lausui testamenttiaan. Vaitioloa jatkui aina kello kahteentoista saakka. Silloin Selin meni tiedottomaksi ja alkoi valittaa kovasti. Se oli kauheaa kuulla. Jokaisella hengähdyksellä tuli kova huuto, joka hiljeni sitä mukaa kuin kuolinhetki läheni. Sairaanhoitaja kävi vähän väliä antamassa hänelle ruiskeita. Hirvittäviä tuskia kesti aamuun saakka, kunnes kello 8 jälkeen aamulla hänen sängystään kuului kova jysähdys. Kun katsoin, oli näky kaamea. Selinin kasvot olivat kauheasti vääristyneet, hänen leukansa oli vääntynyt sivuun ja koko ruumis vetäytynyt koukkuun. Kun taudinpuuska aamulla työnsi hänet kovalla voimalla suoraksi, en voinut katsella tuota kamppailua enempää. Kuulin useita voimakkaita korahduksia, kunnes vihdoin kaikki hiljeni. Kun katsoin, näin kaiken päättyneen. Tuskallisissa kasvoissa oli viimeisen taistelun kovat merkit. Pyövelit olivat saaneet työnsä päätökseen. Hoitaja oli koettanut viimeisinä hetkinä antaa hänelle voimakkaita ruiskeita, mutta ne eivät enää auttaneet, sillä aikaisemmat »letkuruiskeet» ja väkivaltainen käsittely olivat tehneet tehtävänsä.
»Hetken perästä saapuivat taas johtajat, lääkäri ja hoitajia aika joukko ja seurasi tavanmukainen hoitajien kuulustelu. Niin oli asia siltä kohdalta selvä. Selinin ruumis vietiin pois ja taas vallitsi haudanhiljaisuus. Olihan jäljellä enää hoitamassa olevan toverin ohella yksi sairas ja hänkin odotti samaa hetkeä. Tohtori Runeberg määräsi nyt minun kääreeni vaihdettavaksi joka toinen tunti, samoin ruiskeet joka toinen tunti ja jotain lääkettä. Näytti siltä että hoitotapaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota, kun väkivallan seuraukset alkoivat näkyä näin kohtalokkaina. Kuumeeni alkoi kohota uhkaavasti. Se oli jo iltapäivällä yli 40 asteen ja illalla tunsin että se oli sitäkin korkeampi, mutta kuumetta ei enää silloin mitattu. Kun kuollut toverini oli viety pois, tuntui elämäni entistä tuskallisemmalta. Koetin kuitenkin voittaa tuon tunteen ja pitää yllä ajatusta että ei ole varaa kuolla, ei kiusallakaan.
»Saman päivän iltapäivällä tuotiin uusi tulokas Kokkolan kasarmista, Toivo Torpström, joka oli myös saanut maitoa keuhkoihinsa pakkosyötössä. Hänessäkin oli korkea kuume ja muutenkin hän oli hyvin heikko. Seuraavana aamuna selliin tuotiin Pekka Holopainen, joka jo edellisenä iltana oli tuotu sairaalan vastaanottohuoneeseen ja pidetty siellä yön ajan.
»Elämä jatkui näin aina elokuun 4. päivään saakka. Kuumeeni kohosi aina iltaisin yli 40 asteen laskien aamuun 38 asteeseen. Yöllä oli aina vaikeaa kun ei voinut nukkua, sillä joka toinen tunti oli kääreiden vaihto ja joka toinen tunti pistokset. Lisäksi ovien ja hakojen kolina häiritsi, kun myös toisissa huoneissa käytiin sisällä. Elokuun 4. päivänä pääsi hoitajana toiminut Räty pois ja jäin ilman hoitajaa, sillä toiset toverini eivät kyenneet auttamaan oman heikon tilansa vuoksi. Puolen päivän tienoissa kävi hoitaja Bäcklund sellissä, ja pojat huomauttivat hänelle että kääreeni olisi muutettava, sillä ne olivat olleet jo useamman tunnin muuttamatta. Aamulla oli kuume laskenut jo 37 asteeseen ja tohtori Runeberg sanoi että nyt ovat jalat pohjassa, hyvä tulee. Hoitaja otti vain kääreet pois ja meni menojaan. Noin kello 2 ja 3 välillä hoitajatar Keso tuli selliin. Hänelle huomautettiin taas samasta asiasta, mutta hänkin meni pois tekemättä mitään. Vasta illalla kun kuume mitattiin ja se oli kohonnut 39,5 asteeseen, hoitajatar Bäcklund ihmetteli, miksi kuume kohoaa. Huomautettuamme että kääreet oli otettu pois, hän sanoi, että niin ei olisi saanut tapahtua, vaikka hän itse oli ne ottanut eikä huomautuksesta huolimatta tuonut niitä uudelleen.
Koko kuumeen kestämisen ajan, n. 16 vuorokautta, tuli ysköksissä verta ja ruskeaa ainetta ja yskiminen tuotti niin äärimmäisiä ponnistuksia, että se täytyi väkisinkin välillä keskeyttää, kun voimat eivät kestäneet. Kuumeen laskeuduttua alkoi hiljainen parantuminen, jota kesti 9 kuukautta.»
Jo aikaisemminkin on hiukan valaistu myös tilannetta Hämeenlinnan Keskusvankilan poliittisten naisten osastolla vv. 1931–32. Vaikka naisvankilan olot poikkesivatkin jonkin verran Tammisaaren pakkotyölaitoksen oloista, oli kehityssuunta suurin piirtein samanlainen.
Ennen olojen kiristymistä elämä työverstailla ei ollut kovinkaan pingoittunutta. Vaikka työpäivä oli pitkä, 10-tuntinen, poliittiset naisvangit osasivat käyttää ajan oikealla tavalla. Työpäivää lyhensi lisäksi jokapäiväinen koulutunti vankilan luokkahuoneessa. Näillä koulutunneilla vallitsi melko välitön tunnelma. Opettajat Salminen ja Lauerma opettivat mm. historiaa ja suomen kieltä. Näistä tunneista tuli eräänlaisia keitaita pitkän työpäivän lomaan.
Verstaalla työskentelevien ns. yösellit olivat pimeitä ja ahtaita, mutta niistä pääsi ruoka-aikana liikkumaan käytävälle, jopa keskustelemaan toisten »pilttuiden» asukkaiden kanssa. Aamuisin, jolloin pilttuiden ovet avattiin siivouksen ajaksi, muodostui hetki — yö- ja päivävartijain vaihtoaika — jolloin vangit olivat tällä käytävällä ilman vartijoita. Tätä vapaahetkeä vangit käyttivät järjestääkseen sinä aikana työväenliikkeen merkkipäivätilaisuuksia tai jollekin hyvälle asialle omistettuja hetkiä. Erikoistilaisuudet suunniteltiin etukäteen ja niihin valmistettiin ohjelmaakin. Tietysti oli aina pidettävä huolta ajan kulusta ja tähystäjien oli oltava paikoillaan, etteivät vartijat pääsisi yllättämään. Saattoihan parhaillaan olla menossa vaikka »balettiesitys», jossa joku vangeista keikutteli itseään alushameisillaan. Sellaista iloa ei varmaankaan talon johdon taholta olisi katsottu suopein silmin.
Lapualaiskauden alkaessa vankilan apulaisjohtajaksi ilmestyi maisteri Oula, joka ilmeisesti oli saanut erikoiskoulutuksen kiristystoimenpiteiden toteuttamiseen. Edellä mainitut koulutunnit ja vapaahetket selliosaston käytävällä loppuivat hänen toimestaan. Puhuminen kiellettiin kaikkialla. Ulkona oli käveltävä peräkkäin kehää kiertäen. Jos aikoi sanoa tovereilleen jotain, oli opittava puhumaan kuiskaamalla huuliaan liikuttamatta. Oula keksi sellaisenkin »uudistuksen», että vanki ei tarvitse kahta lakanaa. Keksintöään hän perusteli valittajille, että maassamme nukutaan vielä monessa kodissa ilman kahta lakanaa. Hän otti hoitaakseen myös johtajan vastaanotot ja vain harvoissa tapauksissa hän salli pääsyn pääjohtajan puheille.
Työhuoneissa, joissa tehtiin käsitöitä, ompelua, matonkudontaa ja nypläystä, oli istuttava äänettömästi. Puhumisesta sai heti rangaistuksen. Kun työtä alettiin kiristää enemmän, vangit määrittelivät omat norminsa ja tekivät vain ne. Vartijat pitivät tarkkaa huolta, että vangit olivat aina työssä. Siitä syystä neula liikkui useinkin normaalissa tahdissa, vaikka siinä ei sattunut olemaan lankaa, joten työ ei suuresti edistynyt. Kerran pistäytyi ylityönjohtaja, neiti Brander, työhuoneeseen ja istui hiljaisuuden vallitessa kädet ristissä eräälle seinustan tuolille. Hiljaisuuden katkaisi hänestä tietämätön paikalle sattunut ylivartija kovaäänisellä hohotuksellaan: — Tämä vasta on merkillinen työhuone. Näyttää niinkuin kaikki nukkuisivat työtä tehdessään ja yksi on pannut kätensä oikein rehellisesti ristiin. — Vangit eivät olleet kuulevinaan, mutta ylityönjohtaja otti kätensä rististä ja lähti.
Vankeja alettiin yhä useammin »rookittaa» työn vähyyden vuoksi. Rangaistusnormi oli aluksi 4 vuorokautta vettä-leipää, mutta se kohosi pian suurimpaan mahdolliseen määräänsä, 8 vuorokauteen kerralla. Siihen oli aina yhdistetty pimeäkoppi tai kova vuode. Kun rangaistuksien määrä lisääntyi, alettiin vankeja siirtää yöselliosastolta päiväselliosastolle, ja tällöin heiltä riistettiin kaikki poliittisten oikeudet ja osasto muodostettiin eristysosastoksi. Päiväsellien ikkunoiden ulkopuolelle tehtiin luukkuja, jotta saataisiin lisää pimeitä koppeja. Toimenpide oli selvä osoitus siitä, että terrori tulisi jatkumaan ja lisääntymään.
Eräs talon palveluksessa harmaantunut vartija: »Miina», oli ihmetellyt uutta järjestystä ja tuuminut: — Ei täällä ennen poliittisia näin kohdeltu. He saivat tehdä työtä miten halusivat ja puhua miten halusivat. Kahvipannu oli tuolla nurkassa myssyn alla ja sieltä ryypättiin kupponen. Sain sieltä minäkin joskus kupillisen.
Eristysosastollakaan ei silti alistuttu lopettamaan vankien keskeistä opiskelu- ym. toimintaa, oli vain keksittävä tilanteeseen sopivia muotoja. Siellä ilmestyi myös oma käsinkirjoitettu salainen lehti, Toveriviesti, jonka ensimmäisestä numerosta vuodelta 1932 lainaamme tähän säkeistön vankilasta vapautuvalle toverille omistetusta runosta.
Toveriviesti
Näin viesti vierii nyt tovereitten
ja kutsu kiirii myös taisteluitten.
Sä luja tahto ota matkaan myötä
siel' uusi taisto tuo paljon työtä
ja kallis punalippumme
se seuraa sua matkalle.
Et väistyä sä tieltä saa,
sua taisto uljas odottaa.
Rangaistuksien lisäämisen ohella alettiin suorittaa selleissä ja työpaikoilla tarkastuksia. Ainakin kerran kuussa oli sellien tavarat tyhjennettävä käytäville tarkastettaviksi. Vasta tavaroiden ja ruumiintarkastusten jälkeen sai tavarat kantaa paikoilleen. Rangaistussellien vähyyden vuoksi sijoitettiin vesi-leipä- ja kovavuode-rangaistuksen saaneita monta samaan selliin, jolloin oli nukuttava lattialla sikäli kun unta sai.
Yleensä vanki joutui johtokunnan eteen aivan yllättäen. Kerran eräät vangit jonottaessaan vuoroaan johtokunnan eteisessä olivat todenneet, että yhdellä tovereista oli vaatteisiin piilotettuna opintoluntta. Se olisi auttamatta löydetty tarkastuksessa rangaistukseen mentäessä ja siitä olisi ollut ikävät seuraukset. Vartijan läsnäollessa luntta olikin salaa jaettu ja kukin oli syönyt osansa, joten tarkastuksessa ei löytynyt mitään.
Hämeenlinnan Keskusvankilaan saatiin myös uutisia olosuhteiden kehityksestä Tammisaaressa ja lopulta tieto, että siellä oli alkanut syömälakko. Tieto tästä kiersi osastolta osastolle, sellistä selliin ja myös naiset päättivät ryhtyä lakkoon. Lakkoon yhtyi 113 vankia, joista 44 oli parhaillaan kärsimässä vesi-leipärangaistusta. Perusteluna ilmoitettiin vankilan johdolle vaatimus terrorin lopettamisesta ja poliittisten vankien oikeuksien palauttamisesta. Lakon alkamispäivänä eräs vapautuva vanki oli jo siirretty matkaselliin poispääsyä varten, mutta vankilan johto palautti hänet takaisin eristysosastolle jatkaen ilman muuta hänen tuomiotaan.
Lakon viidentenä päivänä joku vankeinhoitoviraston tarkastaja ja lääkäri kiertelivät selleissä kyselemässä vankien vointia. Kuudentena ja seitsemäntenä lakkopäivänä vartijat uhkailivat, että seuraavana päivänä aloitetaan heikoimmille pakkosyöttö. Vankien tiedossa oli kuitenkin jo, että lakko lopetetaan Tammisaaressa kuten Hämeenlinnassakin sunnuntaina, joten uhkailut eivät vaikuttaneet mitään. Hämeenlinnan lakko alkoi muutamaa päivää myöhemmin kuin Tammisaaren lakko. Se kesti kahdeksan vuorokautta. Seitsemäntenä vuorokautena vankilan johto ryhtyi suorittamaan pakkoruokintaa muutamille heikoimmassa kunnossa oleville vangeille. Hämeenlinnan pakkoruokinta oli »tyyliltään» samanlaista kuin Tammisaarenkin, josta kerrottakoon pari esimerkkiä.
Helsinkiläinen Alina Kinnunen oli eristysosastossa ja oli juuri syömälakon alkaessa kärsinyt 6 vuorokautta vesi-leipärangaistusta. Hän asui toisen kerroksen päiväsellissä n:o 7 Lempi Kilpisen ja Hellä Järveläisen kanssa, kun vartijat tulivat hakemaan häntä pakkoruokintaan. Kinnunen ilmoitti että hän ei lähde, koska ei halua syödä ennenkuin mielivalta vankilassa lopetetaan ja lakko loppuu. Vartija komensi tällöin paikalle rikosvankeja, joiden avulla vartijat raastoivat Kinnusen vuoteesta ja kantoivat vankilanpihan kautta lääkärin vastaanottohuoneeseen. Siellä kaksi sairaanhoitajaa ja lääkäri olivat pidelleet Kinnusta laverissa, kun pakkosyöttöä suorittanut lääkäri painoi kumiletkun sieraimeen ja kaatoi sinne puoli mukillista maitoa. Tämän tehtyään hän vetäisi letkun pois ja kysyi: — Joko otatte vapaaehtoisesti? Kun Kinnunen piti suutaan kiinni ja pudisti päätään, survaisi lääkäri letkun toiseen sieraimeen, jolloin Kinnunen jo menetti tajuntansa. Siitä huolimatta maito kaadettiin letkuun. Lopuksi lääkäri oli antanut hänelle jonkun pistoksen ja rikosvangit saaneet määräyksen kantaa hänet yksityisselliin, että hän ei pääsisi villitsemään toisiakin, kuten vartijat olivat huomauttaneet.
Tamperelainen Elli Stenberg oli vuoteessa puolipukeissaan, kun häntä tultiin hakemaan pakkoruokintaan. Hän oli myös ilmoittanut ettei hän lähde. Jälleen vartijat olivat rikosvankeja apunaan käyttäen työntäneet väkisin vaatteet hänen ylleen, raahanneet hänet pihan yli ja heittäneet lääkärin vastaanottohuoneen lattialle. Pakkosyöttö oli raakaa ja tökeröä, sillä letkua sieraimeen työnnettäessä se oli tullut kurkun kautta suuhun. Lääkäri oli sitä moneen kertaan vedellen koettanut saada syvemmälle, joka merkitsi tietysti moninkertaisia tuskia. Lopulta lääkärit olivat työntäneet väkisin kapulan hampaiden väliin ja pakkoruokinta oli saatu suoritetuksi letkulla suun kautta. Pakkoruokinnan jälkeen Stenberg oli laahustanut selliinsä ilman kenkiä, jotka olivat tulomatkalla tipahtaneet pihalle tai käytäviin.
Lakon jälkeen ei Hämeenlinnassa hoidettu vankeja sen enempää kuin Tammisaaressakaan, vaikka monet heistä olivat hyvin heikossa kunnossa. Ensimmäisenä päivänä annettiin pieni velliannos ja sitten siirryttiin tavalliseen vankilaruokaan. Terrori jatkui samanlaisena kuin aikaisemminkin.
Eristettyinä olevat, mm. Hellä Järveläinen, Kerttu Lampinen, Elli Stenberg, Aili Mäkinen, Lyyli Heinonen, Aidi Alm, Elsa Karppinen, Helmi Karvonen, Maija Ahtola, Anni Suosalo, Irja Niemi ja Laina Kokkonen, koetettiin eristää entistä tarkemmin. Heidät siirrettiin kokonaan toiseen — Hämeenlinnan lääninvankilan alueella olevaan — rakennukseen, missä jokaisella oli oma seliinsä. Siellä oli mahdollista nähdä toisiansa vain kävelyllä, joka oli suoritettava kehää kiertäen 5 metrin välimatkoin. Mutta opiskelu jatkui sielläkin. Opintolunttia tehtiin vuorotellen ja kävelyllä oltaessa ne aina jotenkin vaihdettiin. Tavallisimmin vaihto tapahtui siten, että vangin takki, johon luntta oli piilotettu, heitettiin nurmikolle naapurin takin viereen, muka kuumuuden vuoksi. Takkia takaisin otettaessa vaihdettiin se naapurin takin kanssa. Takin näössä ja laadussa saattoi hävitä, mutta menihän luntta eteenpäin ja takki saattoi palata jo seuraavalla kerralla uusi luntta mukanaan. Tätä keinoa vartijat eivät huomanneet, sillä he pitivät vain kovasti silmällä, että vangit eivät pääsisi puhumaan keskenään. Vankien kannalta taas oli tärkeintä, että mieliala ja opiskelu eivät päässeet laskemaan ja että joukon yhtenäisyys ja aatteellinen tietoisuus kasvaisi ja lujittuisi.
Takaisin sisällysluetteloon
Syömälakko oli lopetettava, koska näytti siltä että välittömiin tuloksiin ei päästy ja että ulkopuolinen apu tulisi kaikesta päätellen jäämään vähäiseksi ja oletettua heikommaksi. Yhteydet vankilan ulkopuolelle olivat lakon aikana katkenneet, joten vankilaneuvosto joutui päättämään asiasta vankien keskeisen harkinnan pohjalta. Oli taivuttava, ettei taituttaisi. Lukuunottamatta suhteellisen pientä »kaljupäitten» ryhmää oli vankijoukko yhtenäinen ja monet ehdottivat, että lakkotaistelua edelleenkin jatkettaisiin.
Tieto lakon alkamispäivästä oli mennyt puoluekeskukselle noin pari viikkoa ennen sen alkamista. Vankilaneuvoston vetoomus työläisille ja kansalaisille oli toimitettu pois pääsevän vangin mukana vankilan ulkopuolelle myös samoihin aikoihin. Lakon alkaessa asia oli saatava nopeasti julkisuuteen ja joukkoliike kehitetyksi syömälakkolaisten puolesta. Tehtävä oli vaikea julkisten mahdollisuuksien miltei kokonaan puuttuessa. Etsivän Keskuspoliisin oli sitäpaitsi onnistunut juuri keväällä kaapata monistamo- ja painatusvälineitä. Käytännöllisen työn vaikeuksista kerrottakoon pari esimerkkiä:
Keväällä 1933 pidetyssä SKPn Uudenmaan piirikokouksessa käsiteltiin kysymystä myös vankien olosuhteista. Tilaisuudelle oli ollut vaikea löytää huoneistoa ja lopulta oli päätetty pitää kokous Helsingissä Jaakko Kiven asunnossa, koska sen oli arveltu olevan vähemmän »kuuma» Kiven itsensä kärsiessä Tammisaaressa tuomiotaan. Kokouksen osanottajat oli ohjattu aamuyöstä yksitellen kokouspaikkaan ja muutenkin oli ryhdytty varokeinoihin kahden päivän kokousta varten. Tilanneselostuksen piti keskuskomitean sihteeri Ville Ojanen ja piirisihteerinä toimiva Aimo Aaltonen selosti puoluetyön tilaa ja tehtäviä piirin alueella. Veikko Porkkala alusti kysymyksen nuorisotyöstä. Kokous oli pidetty ilman että poliisi pääsi puuttumaan asiaan. Heti piirikokouksen jälkeen sattui kuitenkin jälleen paloja painopaikoissa. Kun työtä piti kuitenkin jatkaa eikä muita ratkaisuja löydetty, olivat Aimo Aaltonen ja eräs piiritoimikunnan jäsen Selin vuokranneet lehti-ilmoituksen perusteella Selinille huoneen Töölöstä muka räätälintöitä varten. Tähän huoneeseen Aaltonen ja Selin veivät kirjoitus- ja monistuskoneet ja ryhtyivät välittömästi monistustöihin. Kun vuokraemäntä oli tuntunut kovin uteliaalta, he olivat käyttäneet kirjoituskonetta pehmennetyllä alustalla ja jonkinlaisen telttalaitteen sisällä, ettei ääni olisi kuulunut huoneen ulkopuolelle. Tärkeimmät tehtävät olikin saatu suoritetuiksi, mutta melko pian oli ollut muutettava paikkaa, kun vuokraemäntä alkoi olla liian kiinnostunut vuokralaisen »räätälintöistä».
Syömälakkoa koskevat julisteet valmistettiin jo uudessa paikassa esikaupunkialueella ja ensimmäiset yritykset mielenosoitusten järjestämiseen syömälakkolaisten puolesta tehtiin Helsingissä, Tampereella ja Turussa lauantaina, heinäkuun 15. pnä, siis lakon neljäntenä päivänä. Näiden mielenosoituksien yhteydessä ja koko lakon ajan levitettiin Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittisten vankien, SKPn keskuskomitean ja Suomen Puna-avun keskuksen monistettuja vetoomuksia. Seuraavassa otteita Tammisaaren syömälakkolaisten omasta vetoomuksesta.
»Me Tammisaaren pakkolan yli neljäsataa poliittista vankia lähetämme viimeisen vetoomuksemme Suomen ja koko maailman työläisille, työtätekeville talonpojille ja sivistyneistölle. Tk:n 12. pnä aloitimme yksimielisesti syömälakon, jonka voitto tai kuolema vain voi lopettaa.
»Meidän mittamme on nyt täysi. Emme voi päiväksikään alistua siihen terroriin, joka alati kiristyvänä on jo kolme vuotta ympärillämme riehunut.»
Vetoomuksessa selitetään terrorin kehitystä pakkotyölaitoksessa, johon tapahtumasarjaan olemme jo edellä tutustuneet ja jatketaan:
»Mutta ikinä emme alistu pyövelin armoille. Piinauksestamme on tuleva loppu. Ehjänä rintamana jatkamme aloittamaamme syömälakkoa voittoon tai kuolemaan.
»Tiedämme, mitä päätöksemme merkitsee. Porvaristo voi meidät murhata, mutta meillä ei ole muuta valittavana. Terroriin alistuminen veisi samaan tulokseen. Lakkomme jouduttaa sitä, mutta tahdomme kuolemallamme huutaa yli maailman tuomiomme Suomen fasistista barbarismia vastaan. Totuus on kerran tuleva ilmi, vaikka pyövelit nyt yrittävät sen salata.
»Työläiset! Talonpojat! Teidän kanssanne, Teidän hyväksenne olemme rehellisesti taistelleet, antaneet sille aatteemme innoittamina nuoruutemme, voimamme ja asetamme nyt vaa'alle elämämme. Jokainen kärsimämme piinauspäivä on meitä varmistanut proletariaatin taistelun välttämättömyydestä, kannustanut meitä hyökkäämään porvariston terrorivaltaa vastaan. Sen päämäärän puolesta tahdomme taistella viimeiseen hengenvetoomme saakka.
»Työläiset! Talonpojat! Sivistyneistö! Te voitte meidät pelastaa pyövelien kynsistä, jos joukkona tahdotte. Tosi sivistys ja pelkkä inhimillisyyskin vaatii tuomitsemaan barbarian, muuten joudutte samaan kategoriaan pyöveliemme kanssa.
Vaatikaa valtaherroja suostumaan vaatimuksiimme, jotka eivät ole liian suuret!
POLIITTISET OIKEUDET TAATTAVA!
TERRORI HETI LOPETETTAVA!
LAPUALAISPYÖVELIT EROTETTAVA!
Toverit! Ellette onnistu meitä pelastamaan, olkoon edes kuolemamme kannustimena taistelemaan proletariaatin asia voittoon.
Toimikaa toverit pian! Kidutusten heikentäminä emme kestä kauan.
13. pnä heinäkuuta 1933
Tammisaaren pakkotyölaitoksen poliittiset vangit.»
Lukijan joka ei ole henkilökohtaisesti kokenut fasismin raakuutta on ehkä vaikea eläytyä vetoomuksen kirjoittajien tunnelmiin ja tekstin dramaattisuuteen. Mutta vankilassa, lakon aikana ja murhattujen toverien paarien ääressä se osoittautui liiankin todelliseksi. Sille joka silloin oli mukana palautuu tuo tunnelma yhä uudelleen mieleen ja kehottaa huutamaan koko maailmalle: Kavahtakaa fasismia, joka jälleen nostaa päätään!
SKPn keskuskomitean ja Puna-avun vetoomukset otettakoon myös tähän. Ne kuten vankien julistuskin ovat historiallisia asiakirjoja taistelusta, joka on kunniakkaimpia maamme työväenliikkeen taipaleella.
»Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!
NÄLKÄLAKKO TAMMISAAREN PAKKOLASSA
POLIITTISET TYÖLÄISVANGIT TAISTELUSSA ELÄMÄSTÄ JA KUOLEMASTA
Työläiset! Talonpojat!
Nälkälakon ovat joukolla alkaneet heinäkuun 12. pnä poliittiset vangit Tammisaaren pakkolassa.
Tähän vakavaan askeleeseen on vangitut toverimme pakottanut aina vain kiristetty terrori ja piinaus, jota valkoisen vallan erikoisesti valikoimat lapualaisraakimukset, johtajasta viimeiseen vartijaan ja sairaanhoitajaan saakka, ovat poliittisiin vankeihin nähden harjoittaneet. Julma mielivalta on pakottanut toverimme Tammisaaressa äärimmäiseen taistelukeinoon tunnuksenaan voitto taikka kuolema!
Työläistoverit; työtätekevät talonpojat!
Työkansan rohkean puolustuksen takia on teitä sortava valkoinen valta nämä parhaat poikamme vankilaan teljennyt.
Teidän velvollisuutenne on nousta joukolla tukemaan etujenne horjumattomia puolustajia nyt, kun he kuolemaakin uhaten ovat ryhtyneet äärimmäiseen keinoon puolustaakseen oikeuksiansa yhä raaemmaksi kiristettyä lapualaisen vankilajohdon ja lapualaisten vartijain mielivaltaa vastaan.
Järjestäkää jokaiselle työmaalle, jokaisessa kaupungissa, jokaisessa työläiskorttelissa, jokaisessa kylässä joukkokokouksia, valitkaa joukkolähetystöjä, pankaa toimeen joukkomielenosoituksia. Vaatikaa valtaherroja viipymättä täyttämään poliittisten työläisvankien, työkansan parhaiden puolustajien vaatimukset!
Poliittiset oikeudet todella taattava!
Terrori ja mielivalta lopetettava!
Lapualainen vankilajohto ja vartijakunta erotettava!
Työväen parhaat pojat käyvät taistelua elämänsä hinnalla. Tämä taistelu on työkansan joukkovoimalla vietävä voittoon!
Parhaiden toveriemme taistelu vankilan muurien sisällä on taistelua työväen ja talonpoikien puolesta, valkoista herravaltaa ja sen lapualaista raakalaiskomentoa vastaan.
Ylös! Yhtenä miehenä tätä taistelua tukemaan! Se on vietävä voittoon! Työkansan parhaat puoltajat vankiloista vapaiksi!
SKP:n KK:n Politbyro
SYÖMÄLAKKO TAMMISAAREN PAKKOLASSA
Työkansan puoltajat taistelussa elämästä ja kuolemasta.
Vankilamuurien takaa saapuu kuohuttava viesti. Poliittiset vangit Tammisaaren pakkotyölaitoksessa ovat aloittaneet syömälakon t.k. 12. pnä.
Tähän tekoon on poliittiset vangit pakottanut se terrorikomento, jota Tammisaaren pakkolassa on jo pitemmän aikaa harjoittaneet valkoisen Suomen siihen erikoisesti valikoimat ihmispedot. Hallituksen tieten ja määräyksestä on poliittisilta vangeilta riistetty kaikki poliittiset oikeudet, opiskelu estetty, hillittömästi piinattu heitä nälällä, vähän väliä mätkitty poliittisille vangeille suuria rangaistuksia siitä, että puoliälyttömät pamput ovat herrojensa käskystä heitä raa'asti pahoinpidelleet.
Mitan kukkuraksi on valkoinen komento äskettäin pannut pakkolan johtajan paikalle »isänmaan» etuja puoltamaan juoppohullun, sotaväestäkin mahdottomana pois potkitun luutnantti Kartanon, jonka raakuus on vertoja vailla.
Tämä terrori on jo vaatinut useita uhreja, kun piinauksen takia sairastuneet poliittiset vangit eivät ole saaneet minkäänlaista sairashoitoa.
Kaiken tämän tähden ovat poliittiset vangit päättäneet nyt ennemmin kuolla kuin alistua valkoisen vallan palkkapyövelin yhä kiristämään piinaukseen.
Voitto tai kuolema! Se on heidän tunnuksensa.
Työläiset, talonpojat! Kysymyksessä on nyt teidän parhaiden poikienne, teidän omien etujenne rohkean puolustuksen takia linnaan tuomittujen taistelu elämästä ja kuolemasta.
Sallitteko vihollisenne lapualaispetojen avulla näännyttää heidät?
Ei! Tuhat kertaa ei!
Siksi jokainen työkansan mies ja nainen ylös, jalkeille, työkansan joukkovoimalla pakottamaan valtaherrat myöntymään poliittisten vankien vaatimuksiin.
Taattava poliittisten oikeuksien koskemattomuus!
Terrori lopetettava heti!
Lapualaiset ihmispedot erotettava!
Heti joukkokokouksia työpaikoille, jokaisessa kaupungissa, jokaisessa kylässä!
Joukkolähetystöjä valtaherrain luo, joukkomielenosoituksia vangittujen tovereittemme vaatimusten puolesta!
Parhaiden poikiemme taistelu on meidän taisteluamme, heidän voittonsa on koko työkansan voitto!
Jokainen hetki on kallis.
S:n Puna-Avun Keskus.»
Poliisilaitos ja Etsivä Keskuspoliisi olivat varautuneet joukkoesiintymisiin ja ratsupoliisit estivät jokaisen kokoontumisyrityksenkin. Ohrana vangitsi mielenosoittajia ja vaani julistusten levittäjiä, jonka vuoksi oli suuria vaikeuksia saada lakosta edes tietoa suuremmille joukoille. Viranomaiset taasen halusivat salata tapahtuman mahdollisimman kauan. Lakon toisena päivänä tuli syömälakosta lehtiin ensimmäinen pieni kyselynluontoinen uutinen, mutta Vankeinhoitohallituksen ylijohtaja varatuomari Arvelo kielsi tietävänsä lakosta mitään, kun sitä häneltä kyseltiin. Lakon kolmantena päivänä hän myönsi jo kuulleensa sellaisia »huhuja», mutta ei tiennyt sen enempää. Uusi Suomi ja muut taantumuslehdet leimasivat lakon aivan mitättömäksi vankien rettelöinniksi ja kehottivat viranomaisia koventamaan poliittisten vankien kuria. Hufvudstadsbladet levitti ensimmäisenä tietonaan törkeää provokatorista valhetta, että koko lakko oli lavastusta, koska vangeilta oli löydetty piilotettuja elintarvikkeita, joita he salaa söivät. Vasta lakon 7. ja 8. päivänä sosialidemokraattiset lehdet selostivat laajemmin lakkoa Mary Pekkalan hankkimien aineistojen perusteella. Helsingin Sanomat otsikoi lakkoselostuksensa 22. 7., siis lakon 11. pnä seuraavasti: »Tammisaaren pakkotyölaitoksen tapauksia liioiteltu» ja »Lakkolaisilla kaikki tarpeellinen lääkärinhoito», sekä selosti oikeusministeri Serlachiuksen lausuntoa, jonka mukaan »syömälakkolaisten lukumäärä on päivä päivältä ollut vähenemässä ja että lakossa pysyneiden terveydentila ei anna aihetta huolestumiseen, käytettävissä oleva lääkärinhoito kun on sekä riittävä että perusteellisen yksityiskohtainen».
Maanantaina, 24. pnä, jolloin lakko oli jo lopetettu ja monet vangit viruivat kuolemankielissä ja Armas Paajanen kuoli, oikeuskansleri antoi lehtimiehille selostuksen, jossa hän häikäilemättömästi vakuutti että vankien terveydentila oli tyydyttävä ja ettei minkäänlaisia pahoinpitelyjä muka ollut tapahtunut. Kurinpidollisiin toimenpiteisiin ja poliittisten vankien oikeuksien poistamiseen oli ryhdytty vankien rettelöinnin ja kommunistisen opiskelun ja kiihotuksen takia. Hän jatkoi että joihinkin vankeihin nähden, kun he tekivät vastarintaa, oli tosin ollut pakko käyttää 3–6 vartijaa pakkosyötön toimeenpanemiseksi.
Punainen apu ja omaisten avustusryhmät olivat asian johdosta liikkeellä koko maassa. Helsingistä ja Turusta kävi suuria vankien omaisten lähetystöjä viranomaisten puheilla. Mary Pekkala lähetti tasavallan presidentille lakon kahdeksantena päivänä kirjelmän, jossa hän selosti seikkaperäisesti tilannetta Tammisaaren ja Hämeenlinnan vankiloissa ja vetosi presidenttiin tilanteen korjaamiseksi. Turkulaiset lähettivät presidentille myös kirjelmän, jonka allekirjoittajina oli 292 vankien omaista.
Kaikki nämä esitykset kaikuivat kuuroille korville, ja sosialidemokraattisten sanomalehtien puuttuminen asiaan supistui pääasiassa tapahtumaa selostavien uutisten julkaisemiseen. Muutamat sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän vasemmistosiiven jäsenet, jotka olivat aikaisemminkin esiintyneet poliittisten vankien puolesta, vaativat kyllä tutkimuksen suorittamista asiassa.
Mary Pekkala toimi tarmokkaasti puolueen jäsenten tukiessa häntä Punaisen avun ryhmien kautta. Hän kokosi nopeasti laajan aineiston lakon kulusta, tapahtuneista pahoinpitelyistä ja kuolemantapauksista ja painatti ne kirjaseksi »Mitä tapahtui poliittisten vankien syömälakon yhteydessä». Hän ehti toimittaa kirjasen kansanedustajille, mutta silloin puuttui Etsivä Keskuspoliisi asiaan ja julisti julkaisun takavarikkoon ja haastoi Mary Pekkalan oikeuteen syytettynä viranomaisten halventamisesta. Päätös jutussa tuli vasta vuoden 1934 puolella ja Mary Pekkala tuomittiin raskaisiin sakkoihin ja julkaisu menetetyksi valtiolle.
Kirjasen alkulauseessa Mary Pekkala vetosi kansanedustajiin poliittisiin vankeihin kohdistetun terrorin lopettamiseksi ja tarkan puolueettoman tutkimuksen toimittamiseksi asiassa. Vaikka kirjasen tekijällä ei suinkaan silloin vielä voinut olla kaikkea sitäkään tietoa, mihin edellä olemme tutustuneet, oli kirjasessa kyllin järkyttävä kuvaus päätapahtumista lakon aikana, siinä murhatuista ja pahoinpidellyistä. Lopuksi kirjoittaja osoitti, että vankilaterrori jatkui lakon jälkeenkin. Hän vertasi lakkolaisten kohtelua ns. Mäntsälän kapinasta v. 1932 pidätettyinä olleiden syömälakon saamaan käsittelyyn. Koska rinnastus osoittaa havainnollisesti, miten eri tavalla »lakia sovellettiin» toisaalta kokoomuksen asialla olleisiin, aseellisen kapinan johtajiin ja toisaalta työväenliikkeen ihmisiin, otettakoon tähän esimerkki Mary Pekkalan kirjasesta:
»ERÄS VERTAILU
Yllä kerrottuja tapauksia on verrattava tapauksiin Turussa lokakuussa 1932, jolloin 11 vangin, vangittuina osallistumisesta kapinaan, onnistui muutaman päivän syömälakon 'en luxe' kuluttua saada muutettua hallituksen aikaisemman päätöksen pitää osa heistä vangittuina. Kaikki syömälakkolaiset olivat vuoteissaan lakon ensimmäisestä päivästä lähtien, nauttien erikoisen huolellista lääkärinhoitoa.
14/10
Mäntsälän kapinaan osallistuneet lapualaisjohtajat Kosola, Vallenius, Koivisto, Susitaival, Sario, Haglund, Lind, Byström, Tavaila, Veijola ja Terä alkoivat syömälakon. Sanomalehdissä julkaistiin hallitusta vastaan suunnattu julkilausuma, jonka ovat allekirjoittaneet vangittuina olevat lapualaisjohtajat.
15/10
Lakon 1 päivä. Koivisto, Susitaival, Tavaila, Byström, vapautettiin.
17/10
Lakon 3 päivä. Kosola, Lind, Haglund ja Sario vapautettiin.
18/1
Lakon 4 päivä. Vallenius, Veijola ja Terä siirrettiin siviilisairaalaan.
19/10
Lakon 5 päivä. Valleniuksen, Veijolan ja Terän terveydentilan tarkastivat lääkintöhallituksen pääjohtaja Hannes Ryömä ja vankilain ylilääkäri E. J. Horelli. Heidän lausuntonsa perusteella vapautettiin Vallenius, jolloin jäljellä olevat kaksi syömälakkolaista ryhtyivät syömään.»
Paajasen perheelle kävi kirjaimellisesti niinkuin Tammisaaren pakkotyölaitoksen vartijat olivat syömälakon aikana uhkailleet: he saivat hakea omaisensa ruumiina.
Heinäkuun 27. pnä 1933 saivat Armas Paajasen vanhemmat vankilan johtajalta ilmoituksen, että heidän poikansa oli kuollut vankilassa heinäkuun 24. pnä keuhkotulehdukseen ja että he voivat noutaa ruumiin pois.
Armas Paajasen veli Vilho Paajanen, joka saapui vankilaan noutamaan veljensä ruumista, ei päässyt edes sisälle vankilaan, vaan hänelle työnnettiin kärryillä laatikossa oleva ruumis vankilan portin ulkopuolelle. Vielä samana päivänä hän toimitti veljensä ruumiin Helsinkiin oikeuslääkeopilliseen laitokseen tutkimuksen toimittamista varten. Täällä oli kuitenkin todettu että ruumis oli siksi pehmeä, ettei avaukseen voitu heti ryhtyä, vaan ruumis oli vietävä ensin jääkellariin. Kun ruumiinavaus sitten 31. pnä suoritettiin, kävi ilmi että ruumis oli siinä määrin mädäntynyt, ettei yksityiskohtaista tutkimusta kuolemaan johtaneista syistä voitu suorittaa eikä saada selville oliko vainajaa pahoinpidelty. Ruumiinavaustodistuksesta kuitenkin ilmeni, että kuoleman syynä oli lähinnä sitä tyyppiä oleva keuhkotulehdus, »joka syntyy vieraiden aineiden joutuessa keuhkoihin» ja lisäksi sisätarkastuksessa oli käynyt ilmi, että »pääkamaran sisäpinta on ollut punaisen nesteen infiltroima ja, että otsassa kummallakin puolen keskiviivaa ja takaraivossa pääkamara on veristynyt».
Kun Viljo Paajanen saattoi olettaa, että hänen veljensä oli kuollut pakkosyötön johdosta ja että häntä lisäksi oli pahoinpidelty kuten vankilasta saadut tiedot kertoivat, hän kääntyi kirjelmällä eduskunnan oikeusasiamiehen Esko Hakkilan puoleen pyytäen, että tämä toimeenpanisi »tarkan tutkimuksen niistä oloista ja epäkohdista, joiden vallitessa veljeni on Tammisaaren pakkotyölaitoksessa menettänyt henkensä ja että kaikki ne, joilla on osuutta veljeni ennenaikaiseen kuolemaan, saatetaan mitä ankarimpaan rangaistukseen ensinkään riippumatta siitä, mikä virka-asema mahdollisilla syyllisillä löytyy». Kirjelmässään Paajanen selvitti kuulemiaan tosiasioita Tammisaaren oloista ja siellä vallitsevasta lapualaisterrorista sekä niitä vaikeuksia, jarrutusta, röyhkeyttä ja vaikenemista, joita hän itse oli kohdannut yrittäessään ottaa selvää veljensä kohtalosta ja kuoleman syystä, ja liitti mukaan ruumiinavaustodistuksen.
Vasta seuraavana vuonna (1934) helmikuun 28. pnä Vilho Paajanen sai Esko Hakkilan n. 30 konekirjoitettua liuskaa käsittävän vastauksen, joka päättyi yllättävän kyynilliseen toteamukseen: »Koska vankilan lääkäri on ei ainoastaan oikeutettu, vaan velvollinenkin käyttämään pakkokeinoja, milloin vanki niskoittelullaan saattaa terveytensä tai elämänsä vaaraan... että tohtori Runeberg määrätessään Paajaselle pakkosyötön, on täyttänyt velvollisuutensa lääkärinä ja pakkotyölaitoksen virkamiehenä. Näin ollen ja kun en ole havainnut, että Paajasta olisi pakkoruokinnan yhteydessä tai muulloinkaan pahoinpidelty, tai, että häntä kohtaan olisi käytetty enemmän väkivaltaa kuin mitä on ollut välttämätöntä pakkoruokinnan aikaansaamiseksi ja kun en myöskään ole voinut havaita, että kukaan muukaan pakkotyölaitoksen viran- tai toimenhaltija tai muu virkamies olisi puheenaolevassa asiassa virheellisesti tai lainvastaisesti menetellyt, katson, että kantelu ei aiheuta puoleltani enempiä toimenpiteitä».
Tämä vastaus, joka oli tyypillinen vastauskaava poliittisten vankien valituksiin näinä vuosina ja yleensä ilman perusteluita, oli nyt saanut 30 liuskaa »perusteluja», joita oli hankittu pakkosyöttöä suorittaneilta vartijoilta ja vankilaviranomaisilta itsensä rikostutkimuskeskuksen apulaispäällikön, varatuomari Kosti Vasan kuulustelujen perusteella. Näiden mukaan vartijat ja vankilanjohtajat olivat tienneet kertoa, että Paajasen pakkosyöttö oli tapahtunut aivan rauhallisesti, eikä kukaan ollut nähnyt Paajasta saati ketään muutakaan pahoinpideltävän. Tosin Paajasta pakkosyötettäessä hänen ympärillään oli ollut muutamia vartijoita, jotka pitelivät häntä käsistä. Vieläpä johtaja Kartano oli selvittänyt, että »jos hän olisi huomannut vartijoiden kovakouraisesti tai sopimattomasti vankeja kuljettavan, olisi hän siitä heti huomauttanut, mutta tällaista ei ollut pakkosyöttöjen tapahtuessa vankilassa syytä tehdä».
Hakkilan vastauksessa selitettiin edelleen, että vankilan lääkäri Einar Runeberg oli lisäksi antanut selostuksen miten pakkoruokinta hoidettiin huolellisesti ja asetuksien mukaan ja miten »kuumeeseen sairastuneita» oli hoidettu ja tehty kaikki mahdollinen heidän pelastamisekseen. Perustelujen huippuna Hakkila esitti sellaisten arvovaltaisten henkilöiden kuin professorien O. Hj. Granfeltin, E. Ehrnroothin ja A. Wallgrenin lausuntoja, joiden »tieteellisyydestä» näytteeksi kappale:
»Mutta vaikkakin tässä tapauksessa olisi esiintynyt bronikialinen pesäkepneumonia /»lobulär pneumoni»/, niin ei tämän tarvitse merkitä sitä, että pneumonia olisi ollut n.k. aspuratiopneumonia, koska tämän laatuiset bronikialiset pesäkepneumoniat ovat tavallisia ilmiöitä myöskin sellaisissa tapauksissa, joilla ei ole mitään tekemistä vieraiden aineiden hengityselimiin joutumisen kanssa. Kun ei hengitystorven sisällyksen mikroskooppista tarkastusta kuitenkaan ole toimitettu, ei voida poistaa sitä olettamusta, että ne puolipehmeät jyväset ja pehmeät massat, jotka täyttivät osia henkitorven haarautumista, ovat voineet sisältää vieraita aineita, jotka hengityksen mukana ovat joutuneet henkitorveen. Mutta joskin näin olisi asianlaita, niin ei tämä suinkaan merkitse samaa kuin, että ravitsemistarkoituksessa ruumiiseen saatettu ruuansekoitus itse pakkoruokinnassa olisi valunut henkitorveen. Jos ruuan sekoituksen sisäänhengittämisestä yleensä on aiheutunut ne pesäkkeet, jotka olivat kummankin keuhkon alimmissa ja keskiosissa, on huomioonottaen pesäkkeiden lukuisuuden, laajuuden ja levenemisen, ruuansekoitusta täytynyt joutua huomattavassa määrässä hengityselimiin. Jos näin olisi tapahtunut, olisi tämä vastaansanomattomasi välittömästi aiheuttanut ärsytystä yskimiseen ja hengenahdistusta. Mutta lääkärin todistuksesta ja todistajain kertomuksista ei ilmene, että sellaista olisi esiintynyt, kun Paajasta pakkoruokittiin. Sitä vastoin osoittaa tutkimuspöytäkirja, että Paajanen myöhemmin kun hän pakkoruokinnan jälkeen kävi klosetissa, ylenantoi ja alkoi yskiä. Mutta että hän ylenantaessaan tuli saaneeksi hengityselimiinsä vatsansisältöä, kuten usein tällaisissa tapauksissa sattuu ei suinkaan ole mahdotonta.»
Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja Arvelo, joka korkeimpana vankilaviranomaisena oli henkilökohtaisesti vastuussa Tammisaaren tapahtumista, osasi myös selviytyä vastuusta edelläesitettyihin lausuntoihin vetoamalla mm. seuraavasti:
»Mitä tulee siihen väitteeseen, että Adam Armas Paajasen kuolema olisi aiheutunut siitä, että pakkosyötön aikana olisi hänen hengityselimiinsä mennyt ruoka-aineita, jotka sittemmin olisivat aiheuttaneet hänen kuolemaansa johtaneen taudin, saan viitata Lääkintöhallituksen sekä professorien Axel Wallgrenin ja Ernst Ehrnroothin yhteisesti antamaan lausuntoon. Kuten Lääkintöhallituksen lausunnosta ilmenee, on hyvin todennäköistä, että Adam Armas Paajanen on saanut vieraita aineita hengityselimiinsä vasta pakkosyötön jälkeen ylenantaessaan asunnossaan, joten hänen tautinsa aiheuttamisesta ei voida syyttää pakkosyötössä muka tapahtunutta leväperäisyyttä.
»Kun siis syömälakon tehneiden vankien pakkosyöttö on ollut niin hyvin juridisesti oikeutettu kuin lääketieteellisesti välttämätön, ja kun en ole todennut, että pakkosyötössä olisi tapahtunut Adam Armas Paajaseen yhtä vähän kuin muihinkaan pakkosyötön alaisiin vankeihin nähden mitään laiminlyöntiä vankilaviranomaisten puolelta, puhumattakaan mistään tahallisuudesta, ei asia puoleltani ole aiheuttanut enempiä toimenpiteitä.»
Takaisin sisällysluetteloon
Lakon jälkeen vankilaneuvoston ei ollut suinkaan helppoa saada otetta johtaakseen taistelua uusissa olosuhteissa, sillä monet yhteydet olivat katkenneet ja monen toverin oli suorastaan fyysillisistä syistä vaikeata hoitaa yhteysasioita. Juuri tällaisissa tilanteissa, jolloin olimme olleet pakotettuja lopettamaan lakon ilman välittömiä saavutuksia, raskain uhrein ja terrorin yhä jatkuessa, vaadittiin yksilöiden aatteellista lujuutta ja toveriyhteisön sisäistä eheyttä. Kommunisteilla joilla oli vuosikausien taistelukokemus maanalaisessa toiminnassa vainojen alaisena, oli tällaisia edellytyksiä. Muutamien viikkojen kuluessa oli yhteydet jälleen solmittu kasarmien välillä ja myös vankilan ulkopuolelle, sillä jokaisessa kasarmissa ja työryhmässä oli rohkeita ja oma-aloitteisia tovereita.
Syömälakon julkisuudessa herättämä huomio ei näyttänyt pelottavan fasisteja eikä heidän apureinaan toimivia vankila- tai muita viranomaisia, koska heikkojen sairaiden suuresta lukumäärästä ja kuolemantapauksista huolimatta syömälakkolaisten hoitoon ei kiinnitetty asiallisesti mitään huomiota. Tästä johtuen poliittisten vankien yleinen terveydentila oli pitkän aikaa niin heikko, että vielä vuoden 1934 aikana Tammisaaressa sattui kuolemantapauksia. Kalle Korhonen ja Pekka Mikkonen kuolivat saamiinsa keuhkovikoihin ja Tyko Sulko heti vankilasta vapauduttuaan. Osa sairaimmista sai syömälakon jälkeen vain jonkin aikaa olla sairaalassa tai sairasselleissä, mutta yleensä siirryttiin kolmen vuorokauden kuluessa tavalliseen vankilaruokaan ja aloitettiin työssäkäynnit. Kiristystoimenpiteet työn teossa, kävelyssä niinkuin kaikessa muussakin jatkuivat entiseen tapaan eikä poliittisten vankien oikeuksia palautettu.
Jo kaksi kuukautta syömälakon päättymisen jälkeen syntyi eräiden vankien keskuudessa ajatus uudesta lakosta sen taistelun tukemiseksi, jota vankilan ulkopuolella käytiin poliittisten vankien oikeuksien palauttamiseksi. Yleiseen lakkoon ei kuitenkaan ollut varaa ja vankilaneuvosto valitsi 30-henkisen vapaaehtoisjoukon, jonka kanssa sovittiin lakon aloittamisesta ja sen laajentamisesta asteittain, niin että saataisiin tehokkaampi vaikutus juuri vankilan ulkopuolista taistelua silmälläpitäen. Lakon aloitti ensin yksi vanki ja häneen yhtyi suunnitelmallisesti joka päivä uusia vankeja eri kasarmeista. Lakon käsittäessä jo kaksitoista henkeä alkoi lehdissä syntyä asiasta kohua ja vankilaan saapui vankilaviraston tarkastajia, jotka antoivat lupauksia poliittisten oikeuksien palauttamisesta, ja lakko lopetettiin.
Vankilaneuvostomme ohjeen mukaan aloimme tehdä enemmän työtä, lopetimme hidastetun kävelyn ja yleensä vältimme kaikenlaisen rettelön syntymistä kootaksemme voimia ja löytääksemme uusia keinoja asiamme käsittelemiseen julkisuudessa vankilan ulkopuolella. Lakkomme oli joka tapauksessa murtanut pimennyksen ja nyt oli paremmat mahdollisuudet jatkaa taistelua. Tämä tuottikin tuloksia, vaikka lakon jälkeen näytti ensin siltä kuin fasistit käyttäisivät voittoaan hyväkseen poliittisten vankien entistä perusteellisempaan nujertamiseen.
Närpiössä kuten muissakin kasarmeissa jatkettiin »rookitusta» entisen laajuisena. Omalta kohdaltani muistan erään 8 vuorokauden vesi-leipä- ja kovavuoderangaistuksen, jonka sain siitä syystä, että vuorottelijavartija oli löytänyt sellini seinästä reiän naapuriselliin. Syytös kuului: — Reikä on varmasti Parkkarin tekemä, koska siinä oli oikein taiteellisesti veistetty tappikin tulppana. Johtajan kysyessä miten sitä reikää käytettiin vastasi vartija: — Siitä ne silakat vain meni. Selvä tapaus, asia oli todistettu. Täytyy tosin myöntää, että vaikka vartija ei sitä nähnytkään, niin kyllä reiästä oli silakoitakin mennyt. Kun tovereita oli milloin missäkin sellissä vesi-leipärangaistusta kärsimässä, pidimme huolen siitä että naapuri, jolla ei sattunut olemaan rangaistusta, luovutti silakkansa tai margariininappinsa rangaistusta kärsivälle toverilleen. Niitä uitettiin ohuen paperipillin tai kangassuikaleen sisällä sormenvahvuista reikää myöten naapurille. Tämä saattoi jakaa siitä vielä seuraavalle, joten silakat saattoivat uida läpi kasarmin. Käytävämiehet toimittivat tätä »muonanvahvistusta» lattiaharjan sisällä ja monella muulla tavalla vartijan silmien edessä. Tämä toveriapu ei suuren joukkomittaisen »rookituksen» aikana merkinnyt fyysillisesti paljonkaan, mutta moraalisesti sillä oli suuri merkitys. Toveriyhteys, toiminta ja taistelu pitivät yllä rohkeutta ja oikeata mielialaa — siitä luopuminen vei antautumiseen.
Edellä kerrotun rangaistuksen aikana jouduin samaan selliin Kullervo Porkkalan kanssa. Nimiemme ja näkömmekin samanlaisuus oli aiheuttanut isäntävartija Putille joskus sekaannusta. Hän oli kerran vienyt jonkun vartijan ilmoituksen perusteella Porkkalan minun sijastani johtokuntaan, ja vaikka syytös ei ollut oikein sopinutkaan, sai Porkkala rangaistuksen ja minä säästyin sillä kertaa. Nyt kun Putti oli tuonut meidät johtokunnasta samaan koppiin, hän katseli meitä pitkään ja tiuskaisi lopulta: — Siinä te perkeleet nyt olette molemmat, että näkee paremmin kuka kumpikin on!
Juuri näiltä Närpiön ajoilta muistan myös kuinka sinnikkäästi teimme erään naapurin kanssa reikää välillämme olevaan paksuun tiiliseinään. Välineenä käytettiin rautasängyn päästä irrotettua rautapuikkoa. Reiän tekeminen kesti useita päiviä, koska työtä saattoi tehdä vain sinä rajoitettuna aikana, jolloin vartijan tiedettiin viipyvän jossain kauemmin. Lopulta eräänä iltapäivänä valoa alkoi häämöttää lävitse, mutta puikkoa ei vain saatu läpi, sillä reiässä oli muurilaastin ja tiilen muruja. Kuulin toverini äänen kun hän sanoi: — Odota, minä puhallan. Tuskin olin saanut naamani siirretyksi reiältä, kun valkoinen pölypilvi lensi selliini ja pitkä liituviiva kulki yli lattian. Selvä tuli — kyllä se mies jaksoi puhaltaa. Nyt vain vikkelästi harja ja riepu esille, lattia puhtaaksi ja vahatulppa reikään. Yhteys oli hyvään tarpeeseen itselleni ja toverilleni ja sellin seuraaville asukkaille.
Muutamien vasemmistososialidemokraattisten kansanedustajien pyynnöstä ja yleisen mielipiteen tyynnyttämiseksi oikeusministeri määräsi Helsingin rikostutkimuskeskuksen päällikön varatuomari K. F. A. Vasan suorittamaan tutkimuksen syömälakon tapahtumista. Sitä varten hänelle annettiin tarpeellista apuvoimaa.
Jo ensimmäisistä kuulusteluista kävi ilmi, että tarkoitus ei suinkaan ollut selvittää vankilaviranomaisten rikoksia ja vankien olosuhteita, vaan hankkia virallinen vahvistus heidän töilleen ja vankilakomennon kiristämiselle edelleen. Kokoomuspuolueella ja IKL:llä oli eduskuntapiireissä parhaillaan aloitteet poliittisten vankien oikeuksien poistamisesta virallisestikin.
Eräänä päivänä alkoivat kuulustelut Närpiön kasarmissa ja niitä suoritti melko nuori, ilmeisesti fasistimielinen tuomari. Hän ei välittänyt kuunnella, eikä hän liioin merkinnyt papereihinsa mitään, kun kerroin hänelle terrorin kehityksestä vankilassa. Kyselyt loppuivat siihen, kun hän aikansa tiukattuaan ei saanut tietää, miten olimme sopineet lakon alkamisesta. Lakko oli kuulemma salakapina ja hyvin raskas rikos. Olimme jo etukäteen todenneet, että tällaisella tekosyyllä meitä tullaan uhkailemaan ja sopineet siitä, että jokainen vastaa vain itsestään ja ilmoittaa aloittaneensa lakon itsenäisesti. Kun kuulustelija tiukkasi, mitä tietä olin saanut selville lakon alkamisajan, vastasin että ei siihen mitään tietoa tarvittu — kun mitta oli täysi, aloitin lakon. — Olette siis varmaan olleet telepaattisessa yhteydessä keskenänne, sillä eihän muuten olisi voinut niin yhtäaikaisesti lakkoa aloittaa, viisasteli kuulustelija. Vastasin, että se oli oma asiani, mutta toivoin, että kuulusteluilla selvitettäisiin vankilanjohdon mielivaltaa, joka oli lakon syynä.
Suunnilleen tähän tapaan kuulustelut sujuivat kaikkien vankien kohdalla. Vankilanjohtaja Panelius toimi yhtenä kuulustelijana. Paajasen, Selinin ja muiden murhattujen asiassa puhuteltiin syyllisiä ja annettiin heille mahdollisuus selittää tapaus niin, että pienintäkään pahoinpitelyä tai vankilaohjesäännöstä poikkeavaa ei muka ollut tapahtunut, kuten Armas Paajasen tapauksessa jo tuli osoitetuksi.
Tuomari Vasan selostus »tutkimuksista» tuli lehtiin 3. 10. –33, ja jo sen alkukappale osoittaa, mitä oli tahdottu saada selville ja mitä jättää selvittämättä. Seuraavassa otteita selostuksesta S. Sosialidemokraatin mukaan:
»Koska kommunistiseen toimintaan osallistuneet henkilöt jo ennen pidätetyksi tuloaan ovat tottuneet ankaraan puoluekuriin ja saamiensa tietojen salaamiseen sekä koska puoluekuria vankilassa jatkuvasti tehostetaan, niin johtuu tutkijan ilmoituksen mukaan tästä, että tutkimuksen toimittaminen on ollut erittäin vaikeata».
Lukuunottamatta »erään vangin luottamuksellisia kertomuksia» esittää tuomari Vasa, että »melkein kaikki vangit ovat selittäneet ryhtyneensä syömälakkoon omasta aloitteestaan sekä saamatta keneltäkään mitään kehoitusta sen alkamisesta», ja että »tutkimuksissa ei ole voitu paljastaa niitä salaisia neuvostoja, joita tutkijakin katsoo vankilassa epäilemättä olevan olemassa ja joiden toimesta tätä lakkoa ilmeisesti on valmisteltu ja sen alkamispäivä vangeille tiedoitettu.»
»Tällainen neuvosto on siksi salainen, ettei sen jäseniä tiedä kuin muutama siihen kuulumaton vanki. Määräykset saapuvat asianomaiselle vangille niin monen yhdysmiehen kautta, että heistä tuskin kukaan tietää kenen antama tuo määräys alkujaan on ollut. Sitäpaitsi on otettava huomioon, että vangit eivät missään tapauksessa anna johtajiaan ilmi.»
Ylläolevat lausunnot osoittavat, että tutkijat olivat hämmästyneitä kommunistivankien aatteellisesta ja toiminnallisesta yhtenäisyydestä. Vaikka tuomari Vasa ei pitänytkään vankien keskeistä kuria vapaaehtoisena, tietoisena kurina eikä halunnut käsittää että jokainen yhdysmies (joina hän näki melkein kaikki vangit) hoiti yhteyttä luottaen puolueeseensa ja tovereihinsa, muodostuivat hänen lausuntonsa itse asiassa poliittisten vankien moraalin ylistykseksi. Näitä ominaisuuksia olisi tuskin löytänyt fasisteilta vastaavissa tilanteissa.
Laajassa selostuksessaan tuomari Vasa sitten puhdisti vartijat ja vankilanviranomaiset vitivalkoisiksi ja selitti vankien olevan rettelöitsijöitä, jotka olivat ansainneet heille tulleen kohtalon, ja tuli lopuksi johtopäätökseen, »että vangit liittyessään yhteen ja ryhtyessään syömälakkoon siten pakoittaakseen vankilaviranomaisia myöntämään heille, laillisessa järjestyksessä menetetyksi määrätyt ns. poliittisen vangin oikeudet, ovat tehneet itsensä syypäiksi rikoslain 16:12, kuten sanottu lainpaikka muutettuna kuuluu 13. 5. –32 annetussa laissa, mainittuun tekoon eli salakapinaan.» Tutkimus ja johtopäätös koski niin Tammisaaren kuin Hämeenlinnankin poliittisia vankeja sekä Turkuun lakon aikana siirrettyjä.
Vaikka aikaisemmin mainittuja lakosta luopuneita ja taistelusta sivuun jääneitä olikin useita kymmeniä, luokkamoraali oli vankien keskuudessa yleensä niin luja, että lakon alkaessa »kaljupäistäkin» puolet yhtyi lakkoon ja heidät siirrettiin heti Itäisen yläkertaan, eikä heidänkään taholtaan ilmaantunut ilmiantajia. Tuomari Vasan tutkijat eivät siis löytäneet kuin »erään luotetun», joka saattoi olla ohranalaitoksen jo alkujaan vankilaan lähettämä »vasikka».
Vaikka murhamiehiä ei saatettukaan vastaamaan svömälakon aikana tekemistään rikoksista, niin tuomari Vasan tutkimus ei silti jäänyt aivan tuloksettomaksi, sillä kidutettuja ja pahoinpideltyjä vankeja rangaistiin lakon johdosta monella tavalla. Kun vangit eivät suostuneet paljastamaan johtavia tovereitaan, eikä lakon johtoa näinollen saatu selville, vietiin vartijain silmätikuiksi joutuneita vankeja raastuvanoikeuteen. Jokaiselle heistä annettiin useita kuukausia lisää tuomiota vartijain vastustamisesta tai lakkoon yllyttämisestä. Raastuvanoikeudessa tuomioita saivat mm. Paavo Rossman, Vilho Lindell, Eino Orava, Sakari Ohimaa, V. Leinonen, A. Kinnunen, A. Tuominen, Paavo Kivikoski, Viljo Mäkinen, Toivo Rauhavuori, V. Partanen, Paavo Reini, Kalle Sugander, Kosti Luoto, Akseli Mannila, Taavi Pöyry, V. Hyvärinen, Toivo Poutanen, Veikko Mäkinen, Väinö Parviainen, Toivo Nuutinen, Vihtori Elo, Harry Vuorinen, Heikki Tuovinen.
Näiden raastuvassa tuomittujen lisäksi antoi vankilan johtokunta eristys- ym. tuomioita erikoisesti niille, joiden tuomio oli päättymässä lakon aikoihin. Näin saatiin vankien vankilassaoloaikaa pidennetyksi ja estetyksi tietojen vieminen ulos tuoreeltaan.
Raastuvanoikeudessa annetut tuomiot luettiin kriminaalituomioiksi. Siten saatiin syy näiden vankien siirtämiseen Sörnäisten kuritushuoneeseen ja poliittisten vankien oikeuksien riistäminen laillistetuksi. Sörnäisiin tuotiin myös muualta samanlaisin perustein kriminaalituomioita saaneita poliittisia vankeja. Sinne muodostui n. 30 miehen poliittisten ryhmä, johon kuuluivat edellisten lisäksi mm. Hannes Kasanen, A. Karppinen, Onni Pellinen, Fredrik Häyrén, Heikki Korhonen, A. Ahmala, Lars Junttila, Aleks Huhtala, Toivo Kanniainen, Viljo Nisula, Matti Janhunen, Olavi Kuittinen, Jukka Kumpumäki ja Toivo Antikainen. Vuonna 1934 myös Sörnäisten kuritushuoneen poliittiset vangit ryhtyivät syömälakkoon saadakseen palautetuksi poliittisen vangin oikeudet ja lopetetuksi heitä kohtaan harjoitetun painostuksen. He veivät vaatimuksensa osittain voittoon.
Tammisaaren syömälakon jälkiselvittelyjen yhteydessä »kurinpalauttajajohtaja» Kartanon tehtävää pidettiin päättyneenä ja hän häipyi vankilasta. Hänen tilalleen tuli apulaisjohtajaksi V. Paasi, joka sai nimekseen »Linkkuville». Hän jatkoi entistä terroria pyrkien korostamaan sotilaallisuutta. Erikoista »Villen» menettelyssä oli, että hän kävi ahkeraan kasarmeissa tarkastuksilla ja enimmäkseen ruokatunnin aikana. Hän seisotti silloin vankeja asennossa ruokapala suussa ja tutki sinä aikana vessapytyt ym. häiritäkseen ruokailua mahdollisimman perusteellisesti.
Takaisin sisällysluetteloon
Pakkoluokka-aikani Närpiössä näytti venyvän loputtomiin, vaikka sen olisi pitänyt sääntöjen mukaan loppua viimeistään kuuden kuukauden kuluttua vankilaan tulosta. Keväällä v. 1934 lopultakin vartija Putti ilmestyi ovelle julistaen: — Kamppeet kasaan! Vasta pihalla uskoin että tuli komppaniaan siirto, kun otettiin suunta Kokkolaan. Siirtoja sellistä selliin ja välillä »rookiin» oli tapahtunut niin paljon, että muuta ei enää osannut odottaa.
Tieni oli ennakolta selvä. Tavarani jätettiin erääseen Kokkolan kasarmin alakerran selliin, jossa näytti olevan kahden toverin tavarat jo ennestään, ja saman tien lähdettiin pyykkituvalle, »Tyrannisauruksen» valtakuntaan.
Muutos tuntui mukavalta ja Kokkolan käytävillä tuli vastaan tuttavia käytävämiehiä, vaikka en enää tavannut Jaakko-veljeäni. Hänen tuomionsa oli loppunut jo lakon aikana, mutta vankilan johto oli antanut hänelle niinkuin monelle muullekin rangaistuksia lakon johdosta ja saanut hänenkin vapautumisensa siirretyksi huomattavasti yli lakon päättymisen. Pyykkituvalla virnisteli tuttuja naamoja pyykkipunkkien takaa. Oikein teki mieli hymyillä, kun »Saurus» osoitti punkan, antoi puoli palaa saippuaa kouraan ja selitti römeällä äänellään: — Urakka on 40 lakanaa tai 40 aluspaitaa tai housua päivässä. Oli siinä urakkaa eikä pyykki suinkaan ollut kovin valkoista, varsinkaan jos sattui saamaan kriminaalivankien vaatteita. Näytti siltä että puoli palaa saippuaa menisi jo ensimmäiseen lakanaan.
Oli aivan selvää että urakka jäisi tekemättä vaikka yrittäisikin, sillä pyykkärin työ ei ollut leikintekoa. Rystysistäni oli nahka pois jo ensimmäisenä päivänä, eikä urakka ollut vielä puolessakaan. Saippua oli loppunut heti alkuunsa. Elleivät toverit olisi antaneet omista saippuaosuuksistaan, ei pesemisestä olisi tullut yhtään mitään. »Sauruskin» näytti ymmärtävän, että tämäkin työ oli opittava, koska sain seuraavana aamuna oppitunnin. Kun olin päässyt touhuni alkuun, ilmestyi »Saurus» viereeni ja vähän aikaa katseltuaan tuumi: — Ei siitä mitään tule tuolla tavalla puristelemalla, se pitää panna näin purskuttamalia. »Sauruksen» luisevat kourat purskuttivat lakanaa ja samalla hän mutisi: — Lika on tavallaan harmaata ja maalin tuntee kynnellään. Harjaa saa käyttää vain silloin, kun ei muuten lähde. Tämä oli resepti, jonka kuulemma jokainen oli saanut alkuohjeekseen. Seuraavat ohjeet tulivat jo »rookin» muodossa.
Niin opin vähitellen pyykkärin työnkin. Puolella saippuanpalalla opin pesemään 40 lakanaa, vaikka siihen tosin sai joskus pihistettyä vartijan varastosta jatkoksi pyykinliotusaineita, suopaa tai pulveria. Tänä aikana pesutuvalle ilmestyi ensimmäinen pesukone, jota jouduin muun touhun ohessa käyttämään. Kone oli alkukantaista tyyppiä, joka hämmensi ja survoi vaatteita metallisilla »käsivarsilla». Siinä pitikin pestä vain sairaalasta tulevia sairaiden nenäliinoja ja rättejä, mutta kerran »Saurus» komensi pistämään sinne vankien villalumppusukkia, ja siitäkös olin joutua »röökiin», kun sukat tulivat koneesta melkein puurona ulos. Pelastuin vain senvuoksi, että ajatus oli ollut vartijan oma ja hän myös määräsi, kuinka pitkän ajan sukkien piti koneessa olla.
Vaikka »rookitus» ei enää vuoden 1934 puolella tullut suurten joukkojen osaksi, niin melko helposti tuon annoksensa saivat edelleen varsinkin pyykkituvalla olevat, joita pidettiin ikäänkuin »pukarien» työryhmänä. Pyykkäreistä on erikoisesti jäänyt mieleeni eräs Hannes Lehtomaan »rookitus», joka johtui niissä oloissa meille ratkiriemullisesta vessapaperipyykistä. Vangeille jaettiin määräannos eli viisi kappaletta päivää kohden kolmen vuoden takaisista sanomalehdistä leikattuja vessapapereita. Se sai riittää, oli vatsa sitten kova tai löysä. Hannes, ainainen koiranleuka ja karski mies, joka ei piitannut »rookiinkaan» joutumisesta, oli eräänä kauniina kevätpäivänä vetänyt narun pyykkipunkkansa reunasta ikkunalautaan ja ripustanut sille kuivumaan 6–7 märkää vessapaperia. Aurinko paistoi ikkunasta papereihin ja Hanski ihaili pyykkinsä kuivumista. Ripustaminen oli tapahtunut sillä välin kun »Saurus» oli käväissyt vartijakopissaan.
Kun »Saurus» ilmestyi ovelle, hän katsoi ensin ihmeissään Hanskin liputusta ja päästi sitten suuren äänen: — Mitä pirua sillä Lehtomaalla taasen on? Ei värähdystäkään näkynyt Hanskin naamassa, kun hän teki raportin: — Kuten vartija tietää, me saamme vain viisi kappaletta vessapaperia päivässä, ja kun vatsa on löysällä, ne eivät riitä ja sen vuoksi on pitänyt pestä jo kerran käytettyjä, että ei tarvitsisi sormiin pyyhkiä. Hannes oli muutama päivä aikaisemmin pyytänyt vartijalta lisää paperia eikä ollut saanut.
Toivoton tapaus, näytti »Saurus» ajattelevan, ei tiedä pitäisikö kirota vai itkeä. Hän riensi Hanneksen luo ja riuhtaisi yhdellä nykäyksellä »pyykkinuoran» alas. Näissä asioissahan ei sopinut laskea leikkiä ja vessapaperien peseminen työpaikalla oli »selvää ilkivaltaa». Hannes sai seuraavassa johtokunnan istunnossa rookiannoksensa.
Tilanne oli edelleen kireä. Vaikka esim. pakettioikeudet oli osittain palautettu, niin eristys ja puhekielto oli edelleen voimassa ja kävelyrähinät olivat jokapäiväisiä. Tästä huolimatta vankilaneuvosto oli jo saanut yhteydet eri kasarmeihin ja opintotyön käyntiin koko vankila-alueella. »Pelastusarmeijassa» olleet olivat vähitellen asiansa selvittämällä palanneet toveriyhteisöön.
Opintotyöhön jouduinkin perehtymään läpikotaisin, sillä vankilaneuvosto pyysi minua ottamaan opintotyön ohjauksen ja järjestelyn huolekseni. Jouduin silloin myös välittömään yhteyteen vankilaneuvoston kanssa. Tämä »opintorehtorin» työ ei ollut kunniavirka, vaan kaikkein vaarallisimpia tehtäviä sen vuoksi, että siinä joutui tekemisiin luvattomien papereiden kanssa. Oli valmistettava jäsennyksiä ja aineistoja, joiden mukaan opintoryhmien vastaavat tai sellien opintovastaavat selostivat sovittua ainetta edelleen. Jokainen vartijan tai »Ison-Harmaan» kynsiin joutunut paperilappunen merkitsi ilman muuta omistajansa siirtämistä A-kasarmiin ja kaikkien oikeuksien menettämistä.
Koska vankien kirjasto oli melkein tyhjennetty aineistoksi kelpaavista kirjoista, sovimme lähimmässä toveripiirissä ja tiedustelemalla toivomuksia laajemmaltakin alueelta, mitä aineita otettiin opiskeltavaksi. Senjälkeen koottiin joukolla tarvittavat perustiedot ja tehtiin asian selostajille jäsennykset. Joukossamme oli runsaasti tovereita, joilla oli tietoja eri aloilta — jotkut olivat suorastaan eläviä sanakirjoja. Asioiden paneminen paperille ja sen toimittaminen perille oli tämän tehtävän vaarallisin vaihe, varsinkin kun jäsennyksiä piti olla useina kopioina ja opintotehtävä saattoi vaihtua kerran viikossa.
Tehtävistä johtuva jännitys ei näyttänyt vähenevän, sillä syksyllä minut siirrettiin puuseppien ryhmään, ja eräällä työryhmän saunareissulla Yrjö Jääskelä tiedusteli, olisinko valmis tulemaan vankilaneuvoston jäseneksi. Hän oli itse hoitanut niitä tehtäviä, mutta sanoi vapautuvansa pian ja toiset vankilaneuvoston jäsenet olivat ehdottaneet hänen seuraajakseen minua, koska olivat arvelleet minulla olevan kokemusta ja tehtävään sopivat hermot. Jääskelällä ainakin oli hyvät hermot, sen olin tullut huomaamaan. Miten itse pärjäisin, se pani miettimään asiaa. Tilanne ei ollut helppo, sillä lakon jälkimainingit kävivät vielä korkeina, vaikka vankilanjohto oli ollut pakotettu joissakin otteissaan hellittämään vankilan jouduttua julkisuuden valokeilaan. Toiselta puolen oli henkistä painostusta lisätty. Yhteyksiä ja opiskelua vainottiin entistä järjestelmällisemmin. Mutta mekin olimme oppineet taitavammiksi. Olihan ympärillä kuitenkin hyviä ja luotettavia tovereita, jotka olivat valmiita auttamaan, ja ehkä vaikein aika oli sittenkin ohi, koska viimeisimmät tiedot vankilan ulkopuolelta kertoivat puoluetyön voimistumisesta ja rakoilun lisääntymisestä fasistisessa rintamassa.
Yksi lukuisista tovereista, joiden kanssa jouduin hoitelemaan salaisia papereita ja postia, oli kotkalainen Herman Segerman, jonka pirteitä sutkauksia en unohda milloinkaan. Vaikka Herkko oli veteraani puolueen jäsenenä ja iältäänkin meihin nuorempiin verrattuna, ei hän arkaillut ottaa kuljettaakseen »kuumaa» postia. Eräänä sellinpesupäivänä v. 1935 olimme saaneet puoluepostissa Kominternin VII kongressin aineiston vankilaan, ja Herkon piti toimittaa se minulle ruoanjakeluhuoneesta. Olin käytävällä likavesiämpäreineni, kun Herkko lähti tulemaan postin kanssa, jota oli kymmenkunta konekirjoitusliuskaa. Kyllähän siinä Herkon viiksenkärjet hiukan värähtelivät vartijan ilmestyessä käytävälle, mutta ilmeet pysyivät muuttumattomina hänen sujauttaessaan postin minulle ja kaikki kävi kuten pitikin.
Toisella kerralla olin vähällä kärähtää postin vuoksi, mutta jännittävien hetkien jälkeen tilanne päättyi silloinkin onnellisesti. Puolueen postissa olimme saaneet mm. ohuelle silkkipaperille lyötynä neljä liuskaa käsittävän tilannekatsauksen, jonka olin ottanut verstaalta illalla mukaan selliimme tuodakseni sen aamulla takaisin. Juttuun tutustuminen kävi päinsä illalla kuten pitikin, mutta aamulla työhön lähdettäessä ja astuessamme käytävälle totesimme, että sinne oli kaikessa hiljaisuudessa tuotu runsaasti lisävartijoita. He aukoilivat yhtäaikaisesti useiden sellien ovia ja komentelivat vankeja nopeasti keskikäytävälle riviin, jokaisen sellin miehet omaan ryhmäänsä. — Asento ja vilkuilu pois! kuului komennus.
Nyt taisin palaa ja tuli lähtö A:han, välähti heti mieleeni, sillä tiukalle kääritty, pikkusormenpaksuinen ja kokoinen silkkipaperirulla oli mukana pistettynä sarkahousujen etulitsin sisään nappien taakse. Pienemmätkin lappuset he osasivat kaivaa esiin, jos kerran tarkastus tuli. Mitään ei ollut tehtävissä, neljän liuskan lunttaa ei voinut nielaistakaan ja vartijoita oli joka kahden metrin päässä seuraamassa vankien liikkeitä valmiina heti käymään käsiksi, jos jotain epäilivät. Toisessa päässä käytävää aloitettiin jo riisuutuminen yksi kerrallaan tarkastusta varten. Asia oli selvä. Ei auttanut muu kuin odottaa. Joko siitä johtuen että vähän käänsin päätäni vilkaistakseni tilannetta tai jostain muusta syystä kuulin takanani »Ison-Harmaan» komennuksen: — Parkkari, astukaa kaksi askelta oikealle! Tein työtä käskettyä ja seisoin aivan erilläni muista. Nyt oli vain hallittava hermonsa ja myös ilmeensä.
Noin 15 minuutin kuluttua eteeni astui vartija nimeltään »Neiti». Hänet tunnettiin neitimäisyydestään, mutta myös huolellisuudestaan ja perusteellisuudestaan tarkastuksissa. Hän sanoi: — Riisuutukaa, katsotaanpas mitä niissä vaatteissa on? Tunsin »Neidin» hyvin ja päättelin, että nyt ei saa kiirehtiä, rauhallisuudella voittaa — jos voittaa. Pistin lakin vartijan kouraan. Hän tutki joka sauman, ravisteli ja rutisteli ja heitti lattialle. Annoin heti takin. Siinä olikin tutkimista, taskut, joka sauma, vuorit, kaulus, sitten vangin liivit, sitten paita, kengät, sukat, nenäliina ja lopulta otin housut jalasta. Ensin annoin alushousut, joista hypisteltiin vielä joka sauma ja sitten paikatut ja likaiset vangin päällyshousut, joissa oli jos vaikka minkälaista paakkua. Olin jo näkevinäni »Neidissä» kyllästymisen merkkejä, mutta jännitys kohosi huippuunsa — miten kävisi. Housuista tutkittiin vielä tarkasti vyötärön vuorit, housunlahkeiden paksut alasaumat, mutta »voi äitee», pääsi äänetön riemun purkaus sisälläni. Neiti sivuutti vain pyyhkäisten koko etuhalkion, heitti housut vaatekasaan ja antoi merkin pukeutumiseen. Kylmäkin alkoi jo hvtisyttää, vai olisiko ollut ilo.
»Iso-Harmaa» seuraili tarkastuksia sivultapäin. Ja kun oli toista tuntia kulutettu käytävällä aivan turhaan, lähdettiin verstaalle. Sellitoverien silmistä näin iloisen vilkkeen, sillä he tiesivät kääröstäni. Päivällistunnilla he kertoivat sellissä, että heillä oli ollut »pahuksen jännittävää odotella, miten äijän käy».
Noin hyvää onnea sattui harvoin.
Syömälakkoa selvittelemään tulleet tuomari Vasan tutkijat olivat innokkaasti etsineet vankilaneuvostoa, mutta eivät löytäneet sitä. Vankilaneuvostoa etsi myös »Pärrä», joka lakon jälkeen siirrettiin Itäisen kasarmista isäntävartijaksi Kokkolan kasarmiin. Tässä kasarmissa »Pärräkin» arveli vankien keskuksen olevan. Siirto oli »Pärrälle» tavallaan korotus virassaan, jonka vuoksi hän arveli, että nyt piti osoittaa kuntoaan ja keksiä jotain johtokuntaan vietävää. Työvartijoilla oli tässä suhteessa paremmat mahdollisuudet, sillä verstaalta saattoi aina viedä jonkun johtokuntaan, ellei muun syyn niin työn vuoksi — sen vähyyden tai laadun vuoksi. Jokainen johtokuntareissu merkitsi vartijalle plussaa, jonka merkitystä ei arvostettu yksinomaan vartiopäällikön toimistossa, vaan myös IKLn paikallisosastossa.
Kansliasta tuli määräys, että vanki N:o 125/29 vapautuu tuomion loppuessa kolmen päivän kuluttua ja hänet pitää eristää tovereistaan. Silloin »Pärrän» mieleen välähti ajatus, että ehkäpä tuolta vangilta saisi lypsettyä jotain, hänhän oli sellainen hiljainen vanha mies. Oikein tärkeitä tietoja vankien järjestäytymisistä, sellaisia tietoja joita arvostettaisiin aina Valtiollisessa poliisissa asti. Tällaiset tiedot merkitsisivät paljon enemmän kuin rookitukset ja muut rangaistukset.
Vanki N:o 125/29 oli työväenliikkeen vanha veteraani, nimeltään Salo Vaasasta. Hänet eristettiin työryhmien saavuttua työstä. Seuraavana päivänä, kun vangit olivat työhuoneessa ja käytävämiehet lukittu keittiöhuoneeseen, »Pärrä» avasi Salon sellin oven, napsautti salvan ulos lukosta ja astui hymyillen selliin.
»Pärrä» oli päättänyt olla viekas ja se näkyi myös hänen koomillisista ilmeistään, kun hän Saloa lähestyessään melkein kuiskaten sanoi: — Tehän olette hyvä mies.
Salo, joka jo »Pärrän» ilmeistä oli päätellyt jotain erikoista olevan kyseessä, ei halunnut ruveta haastamaan riitaa näin viimeisinä päivinä, vaan vastasi verkkaiseen tapaansa: — Niinkös isäntävartija tykkää?
— Juu, minä tiedän, että te olette hyvä mies. Tehän sanottekin minulle, missä täällä se komitea istuu. Loppuosan lauseesta »Pärrä» sanoi sivuilleen vilkuillen melkein Salon korvaan, vaikka koko talo oli tyhjä ja käytävämiehet lukon takana toisessa päässä taloa.
— Mikä komitea, kysyi Salo, jonka oli vaikea pitää itseänsä vakavana.
— Ettekö te tiedä? Se komitea, joka kaikki järjestää ja organiseeraa?
— En minä tiedä — onko sellainen komitea olemassa?
— Oon sellainen komitea — eikö ne oo sanoneet?
— Eivät ole sanoneet.
Tällöin »Pärrä» oli jo alkanut perääntyä ovelle ja hänen ilmeensä muuttui. Salosta tuntui siltä että »Pärrä» säälitteli kovasti tuollaista tomppelia, jolle ei ole uskottu mitään tärkeitä asioita. Sulkiessaan ovea hän pisti kuitenkin vielä päänsä ovenraosta ikäänkuin osanottavaisena Saloa kohti ja oman tappionsa tunnustaen sanoi: — Ei nee sano.
»Pärrä» eli vartija Snellman oli vuoden 1918 jälkeisinä vankilavuosina tyypillisimpiä poliittisten vankien vartijoita niin fyysillisiltä kuin henkisiltä ominaisuuksiltaan. Hänestä kerrottiin aikoinaan eniten ns. pamppuvitsejä ja kaskuja, mutta hän »kehittyi» fasismin palveluksessa yhdeksi pahimmista piiskureista. Syömälakon aikana hän kunnostautui vankien pieksäjänä ja menetti lopulta täydelleen hermonsa. Tällaisena hysteerikkona hän mm. v. 1936 kävi purkamassa sisuaan poispääsyään odottavan oululaisen Ville Aitto-Ojan sellissä. Aitto-Oja oli sairas ja vaati itselleen lääkärin määräämää sairasruokaa. Tällöin »Pärrä» oli kiihtynyt ja hyökännyt Aitto-Ojan selliin huutaen: — Te ette täällä määräile, ja aseella uhkaillen lisännyt: — Teitä pitäisi läksijäisiksi antaa selkään niin että veri tippuu. Jos sanankaan hiiskahdatte, silloin pamahtaa silmien väliin.
»Pärrän» asema huononi jatkuvasti, sillä hänellä ei ollut onnea seurata poliittisia vankeja siirron tapahtuessa toiseen vankilaan, ja hänen oli jäätävä tavalliseksi rikosvankien vartijaksi.
Mutta palatkaamme Kokkolan kasarmiin. »Pärrällä» ei siis ollut onnea saada Salolta selville, »missä se komitea istuu», ja komitea jatkoi työtään, josta kerrottakoon eräs vaihe.
Salainen posti oli saapunut. Lähes kaksi silkkipaperiliuskaa numerosarjoja, joiden avaamiseen oli ryhdyttävä jo samana iltana. Yllätyshyökkäyksien vaara selleihin iltaisin oli entistä suurempi ja läpästä seurattiin jatkuvasti. Pienikin poikkeuksellisuus sellin elämässä saattoi herättää »Ison-Harmaan» huomiota, ja hänen haukansilmänsä ilmestyi huomaamatta oven tirkistysreikään sitä peittävän läpän siirtyessä äänettömästi syrjään.
![[Helsingin]](img/helsingin.jpg)
Heti illallisen jälkeen aloitin salakirjoituksen aukaisemisen. Olimme sopineet sellitoverien Otto Hiltusen ja »ukko» Torpströmin kanssa, että tänä aikana toinen heistä parsii vaatteitaan ja toinen harrastaa liikuntaa. Keskustelua käytäisiin jostain joutavasta asiasta ja tirkistysläppää pidettäisiin jatkuvasti silmällä. Otin sellin ovennurkassa kirjeestä vain pari riviä numeroita ja kirjoitin välttämättömän osan avainta erilliselle paperille. Varsinaisen kirjeen piilotin tervatun lattian rajassa olevaan mustalla vahalla peitettyyn reikään. Papereita pidin kirjan sisällä, joka kädessä asetuin istumaan suoraan tirkistysreikää vastapäätä pöytään nojaten, joten läppään näkyi vain kirja.
![[Helsingin2]](img/helsingin2.jpg)
Salakirjoituksen avaaminen vartijan katseille alttiina oli hermoja kysyvä, mutta myös mielenkiintoinen tehtävä, sillä numeroiden muuttuessa kirjaimiksi tulivat papereista esiin puolueen tärkeät tiedotukset ja uutiset. Jännityksestä huolimatta oli oltava valppaana toimintaan siltä varalta, että vartijan tai vielä pahempi »Ison-Harmaan» silmä ilmestyisi tuijottamaan läpästä ja salvat tempaistaisiin auki.
![[Kohtaus]](img/kohtaus.jpg)
Sellissä kaikki sujui tällä kertaa kuitenkin »normaalisti», mutta jännitystä näytti kertyvän enemmän kuin tavallisesti, sillä salakirjoitus ei tahtonutkaan aueta. Kului tunti ja kaksikin, mutta esiin tuli vain aivan sekavia kirjainyhdistelmiä. Toveritkin hermostuivat jo läpän silmälläpitoon ja tyhjän puhumiseen. Hiljaisia kirouksia pääsi minultakin. Arvelin että lähettäjät olivat sotkeneet numerot tai käyttäneet väärää avainta. Olin tarkistanut oman avaimeni, kokeillut numeroiden ja kirjaimienkin vaihtamista, mutta ei alkanut aueta. Juttu oli jätettävä siltä illalta, sillä tuli maatamenon aika.
![[Vankilasalakirjoituksia]](img/vankilasalakirjoituksia.jpg)
Seuraavana iltana työ alkoi uudestaan. Kokeilin aikaisemmin käytettyä avainta, mutta ei tullut selvää. Oli vaarallista jatkaa työtä samassa sellissä ja säilyttää paperia entisessä kolossa, sillä vaikka se olikin näkymätön, se saattaisi paljastua »Ison-Harmaan» käydessä piikillä pistelemässä lattiaa. Silloin välähti mieleeni, että kirjoitus on koetettava avata verstaalla, sillä puunleikkaajilla oli mahdollisuuksia suorittaa tällaisia laskelmia työn yhteydessä. Meidän tavallista korkeammat työpenkkimme olivat verstaan nurkassa erillään toisista ja meillä oli oikeus pitää työpöydällä piirustuksia ja harjoituspaperia, koska mm. rokoko-kalustojen kaarevia jalkoja, tuolien ja pöytien koristeleikkauksia piti saada piirrellä, mittailla jne. Tätä työtä johti välittömästi työnjohtaja »Pikkupyörä», myös »Psykopaatin» nimellä tunnettu itserakas nappula. Verstaan vartijana oli »Kosolan renki», joten tehtävä ei olisi suinkaan helppo.
Aamulla otin kirjeen mukaani ja se piilotettiin verstaalle. Alkupään numerot otin työpöydälle ja sijoittelin ne metrimittaan, piirustuksiin ja muihin työkaluihin.
Päivä kului ja toinenkin, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta alkua ei tullut näkyviin. Vasta kolmannen päivän aamupäivällä asia vaikeni eräiden peitenumeroiden laskussa suoritettujen kokeilujen tuloksena. Ensimmäiset sanat olivat jo selvillä ja nyt oli mahdollista avata loput sellissä. Vielä samana iltana valmistettiin kirjeen asioista tiedotukset eri kasarmeihin.
Verstaamme vartija »Kosolan renki» oli innokas työssään, mutta ei silti aina pysynyt tapahtumien tasalla. Yhtä ja toista saatiin hänenkin valvoessaan toimitettua. Välipalana voi tässä muistella, kuinka »Kosolan rengistä» suoritettiin kerran psykoanalyysi ilman että hän huomasi sitäkään.
Hän oli yleensä alituisesti liikkeellä, mutta erään vapaapäivänsä jälkeen hän pysähtyi usein väsyneenä nojailemaan verstaan liimahellan luona olevaan kaappiin ja silmät näyttivät lupsahtelevan kiinni. Vangit panivat tämän merkille, sillä heidän piti aina olla selvillä vartijan mielentilasta ja liikkeistä. Erityisesti sen oli huomannut verstaan siivooja ja liimanlämmittäjä-tahkonpyörittäjä Iikka Mylly, ainoa mies joka sai tehtäviensä vuoksi liikkua verstaalla.
Mylly-Iikka tunnettiin vankien keskuudessa »Ährän lääkärinä» (»Ährä» oli aikaisempina vuosina vankien keskuudessa toiminut vanhempien vankien epävirallinen urheiluseura). Hänellä oli verstaalla piilotettuna puolen metrin pituinen puusta tehty kuumemittari, jolla hän kävi tavallisesti — tietenkin vartijoilta salaa — mittaamassa lähtökuumeen vangeilta, joilla oli vapautuminen lähellä. »Ährän lääkärinä» Iikka oli tietenkin tarpeen vaatiessa valmis antamaan »analyysin» myös vartijoiden terveydentilasta, jos vain sai tilaisuuden mitata kuumeen.
Nyt näytti tulleen »Kosolan rengin» vuoro, koska Iikka hiippaili lastuharjoineen hellan seutuvilla. Juuri kun vartija jälleen nojaili kaappiin, Iikka sivuutti hänet takaapäin kuumemittari kädessään ja saapui sitten mittaria lukien erään huonekalujen varjossa olevan vangin luo. Iikan ilmeet olivat järkkymättömän vakavat, kun hän tieteenomaiseen tyyliinsä peukalolla vartijaan viitaten vakuutti: — Ällistyttävän korkea kuume. Tilanne on äärimmäisen vakava. Hän potee kroonillista fasismus-typerismusta.
Takaisin sisällysluetteloon
Vuoden 1933 syömälakko oli rikkonut sen pimennyksen, johon poliittisten vankien olot oli peitetty. Sen jälkeen kysymys vankien olosuhteista sukelsi esille yhä useammin. Tuomari Vasan komitean ja oikeusministerin selostukset eivät fasisteja lukuunottamatta tyydyttäneet ketään. Syyskuussa Tammisaaressa alkanut uusi, 12 vangin syömälakko oli uusi hälyytys vankilan tilanteen vakavuudesta. Syyskuussa sosialidemokraattisen vasemmiston kansanedustajat Axel Ahlström ym. tekivät toivomusaloitteen eduskunnalle uuden tutkimuksen suorittamisesta syömälakon tapahtumien johdosta, koska he katsoivat että tuomari Vasan komitean tutkimus oli ollut yksipuolinen. He toivoivat tutkimusta, johon eduskuntapiireillä olisi mahdollisuus ottaa osaa. Vastaus kuului heillekin kuten tavallisesti vangeille: Ei anna aihetta.
Vankilakomentomme oli varsinkin syömälakon johdosta joutunut jo monella tavalla kansainväliseenkin valokeilaan. Näissä asioissa maamme sai mainetta arveluttavalla tavalla. Esim. kesällä 1934 maassamme vieraili lakimiesten kansainvälisen järjestön edustaja ranskalainen lakimies Villard. Häneltä kiellettiin kaikki mahdollisuudet tutustua vankien oloihin, tuomioihin ym., vaikka hän oli erikoisesti tätä hallitukselta pyytänyt. Myös maailmankuulu tanskalainen kirjailija, Martin Andersen-Nexö, tuli maahamme kauttakulkumatkalla Neuvostoliiton kirjailijakonferenssista.
Täällä hän tutustui asioihin Mary Pekkalan avulla ja kirjoitti Ruotsin Sosialdemokrateniin laajan artikkelin Suomen lapuanliikkeen hirmutöistä, syömälakon aikaisesta vankilaterrorista ja vankien murhista Tammisaaressa ja vetosi näiden vuoksi koko maailman yleiseen mielipiteeseen. Kirjoituksen julkaisi Helsingissä ilmestyvä Arbetarbladet 10. 10. 1934, mutta siihen oli samalla hankittu vankeinhoitohallituksen ylijohtajan tuomari Arvelon vastine, jolla yritettiin kumota vankilaviranomaistemme häikäilemättömään tapaan Andersen-Nexön kirjoitus. Tähän Arvelon selitykseen kirjailija Nexö vastasi jälleen 21. 11. 1934 Ruotsin Sosialdemokratenissa. Samalla hän antoi lisäselvityksiä vankilaoloistamme ja terrorista maassamme ja osoitti, että tuomari Arvelo ei vastannut hänen kirjoituksensa pääkohtiin: kuoleman aiheuttaneisiin pahoinpitelytapauksiin, aliravitsemuksesta johtuneisiin vankien ruumiinpainojen alenemisiin, kansanedustajien laittomiin käsittelemisiin jne. ja että herra Arvelo laski pirullista leikkiä nimittäessään sellaisia olosuhteita asiallisiksi ja siisteiksi. Nexön mielestä se ivallisuus, joka Arvelon selittelyissä oli leimaa antavaa, täytti hänet kauhistuksella sitä mielenlaatua kohtaan, joka oli kaiken takana. Lopuksi Nexö sanoi, että herra Arvelo mahtoi tuntea huonosti Skandinaviaa luullessaan, että Suomi näillä menetelmillä käy skandinaavisen kulttuurin vartijasta. Natsismi ja fasismi eivät onneksi ole identtisiä skandinaavisen kulttuurin käsitteen kanssa, hän korosti.
Kolmantena esimerkkinä on syytä mainita eräs Etsivän Keskuspoliisin miesten suhtautuminen kansainvälisestikin tunnettuun ruotsalaiseen yhteiskunnalliseen toimihenkilöön, Ruotsin syndikalistijärjestön pääsihteeriin ja Suomen poliittisia vankeja avustaneen Ruotsin Finlands-komiten sihteeriin John Anderssoniin. Hän matkusti Suomeen lokakuussa 1934 ja saavuttuaan helsinkiläiseen hotelliin hän sai heti vieraakseen kaksi Etsivän Keskuspoliisin miestä, jotka ilman muuta määräsivät hänet heti poistumaan maasta tai muuten hänet vangittaisiin. Andersson ei kuitenkaan tällaista häikäilemättömyyttä hyväksynyt, vaan otti yhteyden sisäasiainministeriöön vaatien selvitystä. Siellä kävi ilmi, että ministeri oli Etsivän Keskuspoliisin vaatimuksen takana, mutta että määräystä ei pantaisi julkisesti täytäntöön, koska se olisi skandaali.
Lopettaakseen keskustelun poliittisten vankien oikeuksista hallitus järjesti eräiden kokoomuslaisten vaatimuksesta maaliskuussa 1934 eduskunnalle lakiesityksen, jossa esitettiin poliittisten vankien asettamista samaan asemaan kriminaalivankien kanssa. Se merkitsi siis kaikkien oikeuksien virallistakin poistamista. Lakiesityksen mukaan nämä oikeudet jäisivät enää voimaan vain sanomalehtirikoksista syytetyille, mistä ilmeisesti ei olisi mitään haittaa, koska vasemmistolaisen työväenliikkeen lehdet oli lakkautettu, painot poltettu tai suljettu.
Edustaja K. H. Wiik osoitti eduskuntapuheessaan, että sisäasiainministerin toimesta oli tuotu arvostelukyvyttömien henkilöiden tekeleitä hallituksen lakiesityksen pohjaksi. Hän sanoi että hallituksen lakiesitys oli todistus siitä, miten porvarillinen vapaamielisyys ja inhimillisyys oli muserrettu kuoliaaksi luokkataistelussa ja että lakiesityksen hyväksyminen ei vaikuttaisi käytännössä sanottavasti. Se vain laillistaisi sen olotilan, jonka vankilaviranomaiset jo ovat luoneet. Hän vaati lakiesityksen hylkäämistä.
Äänestyksessä lakiesitys hyväksyttiin 103 äänellä 74 vastaan, mutta esitys lain lykkäämisestä yli vaalien sai sen verran kannattajia, että asia jäi pöydälle.
Samalla kun poliittisten vankien oikeuksien riistoa yritettiin eduskunnassa laillistaa, ohranat terrorisoivat vankien omaisia ja tuttavia painostaakseen heitä katkaisemaan yhteydet vankeihin. Kesällä 1936 kun Lahja ja Kyllikki Virta Pakilasta olivat yrittäneet tavata tuttaviaan Tammisaaren pakkotyölaitoksessa, he joutuivat heti sen jälkeen Helsingissä Etsivän Keskuspoliisin kuulusteltavaksi. Heidät valokuvattiin, heiltä otettiin sormenjäljet ja tiukattiin, ovatko he Punaisen avun jäseniä. Tytöt valittivat oikeusministeriöön EKn mielivallan johdosta, mutta tuloksetta. Samanlaisen kohtelun alaiseksi olivat joutuneet lukuisat muut naiset, jotka valittivat oikeuskanslerille mutta samalla tuloksella.
Taistelu poliittisten vankien oikeuksien puolesta voimistui vv. 1934–36 edelleen ja johti lopulta siihen, että koko Tammisaaren pakkotyölaitos lopetettiin v. 1937 syksyllä. Tähän tapahtumaan palaamme myöhemmin. V. 1933 syksyllä ja vv. 1934–35 toimitti Mary Pekkalan toimisto huomattavan määrän aineistoa vankilaolosuhteista sosialidemokraattiselle eduskuntaryhmälle. Eräässä laajassa selostuksessa vuodelta 1935 todetaan, että vankeinhoitohallituksen ylijohtaja Arvelon johtamassa oikeusministeriön vankeinhoito-osastossa suosittiin poliittisten vankien vartijoina erityisesti fasistismielisiä vartijoita. Kuvaavaa tälle politiikalle on, sanotaan selostuksessa, että Tammisaaressa syömälakon edellä ja sen aikana erikoisen fasistisesti kunnostautunut apulaisjohtaja Torsten Panelius on siirretty poliittisten naisvankilan apulaisjohtajaksi Hämeenlinnaan. Siellä hän on alkanut toteuttaa samoja vankien rääkkäysmenetelmiä kuin Tammisaaressakin. Työurakoita on korotettu ja aloitettu joukkomittainen »rookitus». Hämeenlinnassa olivat eristysluokassa olevat vangit saaneet kärsiä neljän kuukauden aikana 601 kurinpidollista rangaistuspäivää, mikä tekee keskimäärin 24 rangaistuspäivää vankia kohden tuona aikana. Johtaja Panelius on erittäin innokas henkilökohtaisesti johtamaan naisvankien sellien tarkastuksia, vaikka vankilassa oli myös niinikään fasistismielinen apulaisjohtajatar Oula.
Hämeenlinnan keskiaikaisissa asunto-olosuhteissa sovellettiin yhtä keskiaikaista komentoa, mikä näkyi siitäkin, että monet keuhkotautiset vangit asuivat ahtaissa oloissa ja toisten vankien kanssa samoissa pienissä selleissä. Vankilasairaalassa ei ollut varattu yhtään sairaalapaikkaa poliittisille keuhkotautisille vangeille, eikä annettu parannettua ravintoa, mikä heille vankilaohjesäännön mukaan olisi kuulunut.
Eräs kuvaava näyte sairashoidosta oli Hilma Mäkisen kohtalo. Hänellä oli todettu vamma oikean keuhkon kärjessä jo ennen hänen vankilaan joutumistaan. Saapuessaan vankilaan kärsimään kahden vuoden tuomiota hän oli ollut kuumeessa ja tuntenut pistoksia rinnassaan. Hän oli pyrkinyt ja lopulta pääsikin lääkäriin. Tämä ei kuitenkaan ollut ryhtynyt häntä edes tutkimaan, oli vain kysäissyt oliko hänellä veneerisiä tauteja ja käskenyt poistua. Toukokuussa Mäkistä oli rangaistu vapunvietosta vesi-leipärangaistuksella ja viiden päivän väliajan jälkeen uudelleen kahdeksan vuorokauden vesi-leipärangaistuksella työn vähyydestä. Seuraava rangaistus oli jo eristystuomio kurinpito-osastolle yhdeksäksi kuukaudeksi. Sen aikana häntä oli rangaistu vielä 21 vuorokaudella. Tuomionsa aikana hänellä oli ollut vesi-leipärangaistusta kaikkiaan 42 vuorokautta.
Kun Mäkinen oli välillä saanut valitettua terveydentilastaan ja sairashoidosta oikeusministeriöön, oli hänet kutsuttu vankilan lääkärin Onni Fredrik Tavastjernan luo, joka oli käskenyt häntä yskäisemään ja sitten ovesta ulos. Kun Mäkinen oli koettanut selittää, että hänet pitää tutkia, oli sairaanhoitaja työntänyt hänet ulos huoneesta ja sanonut, ettei täällä saanut professorille mitään puhua. Kun Mäkinen oli sitten valittanut apulaisjohtaja Oulalle, että lääkäri ei tutkinut hänen keuhkojaan, Oula oli selittänyt: — Meillä on täällä niin hyvä lääkäri, ettei hänen tarvitse muuta kuin katsoa, niin hän tietää heti onko ihminen terve vai sairas. Ja hän lisäsi: — Mäkinen vain kuvittelee olevansa keuhkovikainen.
Takaisin sisällysluetteloon
Kansaamme yritettiin vetää vuosina 1930–33 fasismin kurimukseen ja maastamme oli tullut jo avoimen väkivallan temmellyskenttä. Mutta valtavasta propagandasta huolimatta fasistiselle ajattelutavalle ja sen politiikalle ei meillä saatu laajojen kansankerrosten tukea läheskään samassa määrässä kuin Saksassa hitlerismin aikana. Kokoomukselaista väkivaltakomentoa pidettiin pystyssä melko pienen fasistijoukon avulla ja suurelta osalta epäparlamentaarisesti muodostetun valtiokoneiston avulla. Tätä kehitystä auttoi se, että sosialidemokraattisen puolueen oikeistolaisten johtajien suhde tähän taantumuspolitiikkaan oli avoimen myönteinen ja että he jo syksyllä 1929 antoivat tukensa yhdistyslakien huonontamiselle. Sosialidemokraattisen puolueen johtajat levittivät työväenluokan keskuuteen virheellisiä käsityksiä lapualaisuuden syistä, vieläpä syyttivät kommunisteja sen aikaansaamisesta. Tannerilaisen ryhmän työväenluokan voimia hajottava toiminta voimistui juuri näinä vuosina ja toteutti ratkaisevalla hetkellä Suomen Ammattijärjestön hajotuksen turvautuen taantumushallituksen apuun.
Kansanvaltaiset perinteet, joilla oli syvät juurensa työväenluokan suurissa taisteluissa jo vuosisadan vaihteen ja 1905 suurlakon ajoilta, suojelivat kansaamme fasistisen ruton enemmältä tartunnalta. Luottamus porvarilliseen demokratiaan ja usko porvariston laillisuuteen esti kuitenkin riittävän nopean ja päättävän vastarinnan muodostumisen valheellisilla tunnuksilla verhotun fasistisen terrorin alkaessa. Nämä laillisuusharhat ulottuivat vieläpä kommunisteihinkin, kuten vuoden 1930 puoluekonferenssi totesi, mutta erityisesti niiden vallassa olivat yhteiskuntamme keskiryhmät ja osa sosialidemokraattisen puolueen jäsenistöä, mitä seikkaa tannerilainen, porvarillistunut johtoryhmä käytti hyväkseen estääkseen suurpääoman valtaa ja fasistisia menettelytapoja vastustavan työväenluokan yhteisrintaman muodostumisen.
Koko v. 1918 jälkeisen ajan taantumuksellinen porvaristo oli valheellisesti maamme historiallisiin olosuhteisiin vedoten leimannut kommunistit ja vasemmistolaisen sosialistisen työväenliikkeen isänmaan vastaiseksi, kaiken laillisuuden hylkääväksi diktatuuriliikkeeksi ja sen jäsenet Neuvostoliiton asiamiehiksi. Tällaisen propagandan he kehittivät lapuanliikkeen alkaessa huippuunsa, mutta kun terroriliike laajeni koskemaan muitakin kuin kommunisteja, propagandan luonne ja valheellisuus alkoi selvitä yhä laajemmille joukoille ja menettää vaikutustaan. Vaikka rasisminvastaisessa taistelussa oli monia heikkouksia ja työväenliikkeen hajanaisuus esti lyömästä lapualaisfasismia takaisin ja pelastamasta kansaamme fasismin tuhoilta, niin monet tapahtumat kuten Mäntsälän kapinayritys ja presidentin vaalit v. 1931 osoittivat, että terrorin ja suuren rahan propagandan voimallakaan ei kansamme enemmistöä saatu fasismin kannattajiksi.
Kommunistisen puolueen toiminnasta näissä terrorin vallitsemissa oloissa ei ole osoitettavissa suuria tilastollisia numeroita, paitsi fasistien ja valtiollisen poliisin terrorista kommunisteja kohtaan, mutta eittämätöntä on, että SKPn yli koko maan jatkuva sitkeä taistelu ja sen jäsenten raskaita uhreja vaatinut toiminta piti yllä kansanvaltaisia perinteitä ja kehitti niitä rakentaen sitä pohjaa, jolta edistyksellisten voimien esiinmarssi viime sotien jälkeen saattoi nopeasti tapahtua.
SKPn keskuskomitean kokouksessa v. 1934 todettiin maassamme tapahtuneen ilahduttavaa edistyksellisten voimien kasvua ja poliittisen aktiivisuuden voimistumista työtätekevien väestöryhmien keskuudessa. Erityisesti todettiin ristiriitojen kasvaneen porvarillisten ryhmien keskuudessa fasismin siirryttyä avoimen väkivallan tekoihin, joiden kohteeksi joutuivat myös edistyksellinen sivistyneistö ja sosialidemokraattisetkin työläiset. Oli alkanut muodostua eri kansalaispiirejä käsittävää kansanrintamaliikettä, joka fasisminvastaisten tunnustensa ohella alkoi avoimesti esiintyä sotakiihotusta vastaan ja vaati suhteiden parantamista Neuvostoliittoon. Sivistyneistön näkyvimpinä edustajina tässä kansanrintamaliikkeessä esiintyivät professori Väinö Lassila, rouva Mary Pekkala ja Akateemisen Sosialistiseuran jäsenet.
Tähän mielialan kehitykseen nojautuen SKP pyrki tukemaan ja kehittämään erilaisia julkisia toimintamuotoja. Esim. Helsingissä syntyi kesällä 1934 yksityisten työläisten toimesta Kansanoikeuksien ja Työn puolustusyhdistys, jonka ohjelmassa oli keskeisenä taistelu sodanvalmisteluja vastaan. Yhdistys ehti pitää jo kaksi virallista julkista kokoustakin, toisen Yhteiskunnallisella Korkeakoululla ja toisen Arbetets vännerillä. Yhdistyksen rekisteripapereita viivyteltiin kuitenkin rekisterivirastossa, ja kun yhdistys sitten elokuussa, ensimmäisen maailmansodan 20. vuosipäivän johdosta painatti julistuksen »Rauhan puolesta sodanvalmistelijoita vastaan», iski Etsivä Keskuspoliisi heti sen levittäjiin, takavarikoi jäljellä olevat lentolehtiset ja hajotti yhdistyksen. Julistuksessa asetutaan selvästi sotavalmisteluja ja fasismia vastaan ja sanotaan mm.:
»Tämä rikollinen sota on jo ovella. Se on kaksinkerroin rikollinen siksi, että se on tähdätty ensimmäistä ja ainoata työväenvaltiota Neuvostoliittoa vastaan. Valtiota, joka on luonut itselleen kokonaan uuden taloudellisen elämän perustan, uuden kulttuurin, tieteen ja taiteen ja jonka talouselämää eivät enää vanhan maailman pulat järkytä.»
Julistus päättyi vetoomukseen, joka osoittaa kuinka selvästi kommunistit ja muut sodanvastustajat näkivät lähestyvän uuden maailmansodan vaaran ja kehottivat taisteluun tätä vaaraa vastaan.
»Tuleva sota, joka teknillisten välineiden etevämmyydellä, laajuudessaan, tuhoisuudessaan ja hävittäväisyydessään tulee voittamaan kaikki ihmiskunnan historian tähänastiset suuret verilöylyt, kaksikymmentä vuotta sitten alkanut maailmansotakin niihin luettuna, on hirvittävä rikos työtätekeviä ja koko ihmiskuntaa kohtaan. Työtätekeväin käden ja aivojen työntekijäin, tehtaissa raatajain, pelloilla uurastajain, työväenluokan äitien ja tyttärien ei ole sallittava tämän rikoksen tapahtua. Nouskaa niitä vastaan, jotka itsekkäiden ryhmäetujensa vuoksi ovat valmiit sodan verisillä kentillä uhraamaan ihmiskunnan parhaan elävän voiman, aineelliset arvot ja vuosittain henkisen perinnön. Ei koskaan enää imperialistista sotaa.»
![[Poliisit]](img/poliisit.jpg)
Yhdistyksen toiminnasta ja julistuksen levittämisestä saivat tuomion mm. yhdistyksen puheenjohtaja E. Nuutinen ja rahastonhoitaja Sulo Nurmo.
Sosialidemokraattisen puolueen tannerilaisen johtoryhmän politiikkaa vastustava oppositio voimistui myös huomattavasti vuosina 1934–36 ja siinä alkoivat näkyä sellaiset henkilöt kuin puolueen monivuotinen sihteeri K. H. Wiik, Mikko Ampuja, Johan Helo ym. Opposition toiminnalle antoi hyvää apua puolueen suurin ja aktiivisin perusjärjestö, Helsingin Toveriseura, joka yhä useammin joutui puolueenjohdon kanssa ristiriitaan ja myös sen painostuksen kohteeksi. Toveriseuran piirissä alkoivat vaikuttaa Akateemisen Sosialistiseuran johtavat henkilöt, jotka erotettiin puolueenjohdon määräyksestä Helsingin sosialidemokraattisesta nuorisoyhdistyksestä. Opposition propagandatyölle Helsingissä oli suuri merkitys Elvi Sinervon ohjaamalla Toveriseuran puhekuorolla ja muulla vilkkaalla ohjelmatoiminnalla. V. 1936 Toveriseuran puheenjohtajaksi valittiin Cay Sundström ja johtokuntaan mm. Kaisu-Mirjami Rydberg ja Ahti Myrsky, jolloin se siirtyi selvästi vasemmistolaisille linjoille.
Edistyksellisten voimien kasvun ja sosialidemokraattisessa puolueessa tapahtuneen kehityksen huomioon ottaen SKP:n keskuskomitea korosti kommunisteille ajankohdan tärkeimpänä tehtävänä työväen taisteluyhteyden luomista ja pyrkimistä yhteisrintaman rakentamiseen muiden fasismin väkivaltaa vastustavien piirien kanssa. Suhde sosialidemokraattisesti ajatteleviin työläisiin oli rakennettava tältä luottamukselliselta pohjalta. Samalta periaatteelliselta kannalta lähtien oli suhde sosialidemokraattien johdossa oleviin ammatillisiin järjestöihin muutettava ja toteutettava edellisenä vuonna tehtyä puolueen päätöstä näihin järjestöihin menemisestä. »Ammatillisiin järjestöihin liittyminen on kehitettävä joukkomittaiseksi ja lahkolaismainen eristäytyminen sosialidemokraattisista työläisistä saatava loppumaan», sanottiin SKP:n keskuskomitean päätöksessä.
Keskuskomitean kehotus tuottikin tuloksia, jotka alkoivat näkyä SAK:n jäsenmäärän nopeassa kasvussa. Kun se v. 1933 oli 19.847, niin vuonna 1934 se oli 27.160, v. 1939 jo 68.507. Lakkoliikkeet lisääntyivät niin, että kun SAK:n piirissä 1932 oli vain yksi avoin työtaistelu, niin jo 1933 oli ammatillisten järjestöjen johtamia palkkaliikkeitä 60, joista neljä johti avoimeen taisteluun. V. 1934 palkkaliikkeet kaksinkertaistuivat vuoteen 1933 verrattuna ja 46 johti lakkoon. V. 1935 palkkaliikkeitä oli 146, joista 23 johti lakkoon. V. 1936 palkkaliikkeisiin osallistui jo 43.000 työläistä ja 236 palkkaliikettä päättyi voittoon.
Myös toiminnasta maaseudulla ja yhteisrintaman rakentamisesta sosialidemokraattisten ja maalaisliittolaisten pienviljelijäin ja heidän järjestöjensä kanssa teki SKP:n keskuskomitean kokous v. 1934 merkityksellisiä päätöksiä. Niiden tulokset näkyivät syntyneiden talonpoikaisliikkeiden yhteydessä. Vaikka puoluekeskuksen päätöslauselmissa saatettiin vielä kireän ja raskaita uhreja vaatineen taistelun vuoksi ampua yli, niin perusarvio kehityssuunnasta oli oikea ja ohjeet käytännön työstä oikeaan osuvia. Luokkataistelussa karisivat fraasit ja kokeiltiin oliko periaatteellinen arvio ollut oikea.
SKP ja sen jäsenistö oli v. 1930 fasismin nousun jälkeen saanut kokemuksia työssään. Yhteisrintaman rakentaminen näkyi pian ammatillisessa liikkeessä saatuina tuloksina ja sosdem. puolueen opposition kasvamisena. Vuoden 1936 eduskuntavaaleissa SKP kehotti työläisiä valitsemaan sosialidemokraattisen puolueen listoilta oppositioaineksia eduskuntaan. Helsingin Toveriseura, jossa oli jo yli 400 jäsentä, vaikutti ratkaisevalla tavalla näihin vaaleihin asettaen omat ehdokaslistansa opposition edustajista, ja sosialidemokraattisessa eduskuntaryhmässä alkoi oppositio kasvaa. On pantava merkille, että juuri ne sosialidemokraattiset johtajat, kuten Wiik, Räisänen, Ampuja ja muut, jotka noina fasismin terrorin kovimpina vuosina uskalsivat avata suunsa poliittisten vankien puolesta Tannerinkin linjaa vastaan, liittyivät sodan edellä rauhanoppositioon ja siirtyivät v. 1944 kansandemokraattisen liikkeen riveihin ja yhteistyöhön kommunistien kanssa. Akateemisen Sosialistiseuran, josta oli vähitellen tullut opposition tukikohta kuten Toveriseurastakin, sosdem. puoluejohto erotti puolueesta 10. 5. 1937 ja Toveriseuran v. 1940.
Kansanvaltaisten voimien vahvistumiseen ja yleisen mielipiteen fasisminvastaiseen kasvuun vastasi Etsivä Keskuspoliisi kiristämällä otettaan kommunisteihin, joissa fasistit näkivät sitkeimmän vastustajansa. Keväällä 1934 taantumus sai myös eduskunnassa päätökseen jo pitemmän ajan valmisteilla olleet kiristyslait — lisähuononnuksia yhdistyslakiin, »kiihotuslain» ja »kommunistilait» — porvarillisen enemmistön ja sosialidemokraattisen oikeiston avulla. Siitä miten pitkälle tuota kiristystä ja terroria saatettiin kehittää on osoituksena kemiläisen Olga Mikkosen — Tammisaaressa lääkärinhoidon puutteeseen kuolleen Pekka Mikkosen vaimon — kohtalo. Hänet oli vangittu kuten miehensäkin ja viety Vaasan lääninvankilaan odottamaan Vaasan hovioikeuden istuntoa asiasta. Lääninvankilassa häntä kävivät kuitenkin Etsivän Keskuspoliisin miehet edelleen kuulustelemassa ja erään tällaisen kuulusteluhan jälkeisenä aamuna Olga Mikkonen tavattiin lääninvankilan sellistään kuolleena. Kuoleman syytä ei sen enempää selvitelty ja tuttavien oli haettava omalla kustannuksellaan hänen ruumiinsa Kemiin haudattavaksi. Hautaustakaan ei saatu suorittaa rauhassa, vaan tilaisuuteen tunkeutuivat EKn miehet ja saattoväki haastettiin oikeuteen. Asiaa koskevassa Iltasanomien uutisessa 29. 8. 1934 selvitellään tätä oikeusjuttua suorastaan naiivilla tavalla. Lainatut otteet puhukoot puolestaan:
»Kommunistisia mielenosoittajia hovioikeudessa vastaamassa.
Yksitoista kemiläistä kommunistia, jotka eräissä hautajaisissa olivat laulaneet kiihoituslaulujaan ja pitäneet kiihoituspuheita.
Vastaajat olivat ottaneet osaa muurarin vaimon Olga Mikkolan haudalla toukokuun 10 pnä 1934 Kemissä toimeenpantuun mielenosoitukseen, jossa oli laulettu kiihoituslauluja, pidetty kiihoituspuheita ja lausuttu kiihoitusrunoja sekä laskettu seppeleitä, joiden nauhoissa oli ollut vallankumoukseen kiihoittavia kirjoituksia.
Kanneviskaali vaati vastaajille rangaistusta valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämisestä.
Vastaajat väittävät, että he eivät kuulu kommunistiseen puolueeseen ja syytetty Tyyne Perkaus selitti, että hän ei ollut pitänyt puhetta, vaan ainoastaan esittänyt muistosanat. Fanny Kaartinen väitti eräässä seppelnauhassa olevan värssyn lainatun Wecksellin Daniel Hjortista ja jätti tämän toteamiseksi mainitun teoksen oikeudelle.
Todistajina kuultiin kahta kemiläistä etsivää, jotka vakuuttivat Perkauksen puheen olleen selvä kiihoituspuhe.
Juttu päätettiin ja päätös annetaan myöhemmin.»
![[SKP:n]](img/skpn3.jpg)
Muurarinvaimon hautaus todettiin valtiopetokseen tähtäävän toiminnan edistämiseksi ja asianomaiset saivat tuomion. Samanlaisia juttuja kehiteltiin työväenliikkeen ihmisiä vastaan eri puolilla maata. Saman vuoden aikana onnistui Etsivän Keskuspoliisin toimintansa tehostamisen yhteydessä suorittaa muutamia kommunistisen puolueen johdon huomattavien jäsenten vangitsemisia. Nämä oikeusjutut nostivat suomalaisen fasismin jälleen kansainväliseen valokeilaan. Kesäkuussa vangittiin Hertta Kuusinen ja Matti Janhunen, marraskuussa Toivo Antikainen ja Kauko Heikkilä. Näillä pidätyksillä koetettiin varsinkin Toivo Antikaisen jutun yhteydessä kehittää SKP:tä ja Neuvostoliittoakin vastaan suurisuuntainen provokaatiohyökkäys. Puolueorganisaatio oli kuitenkin jo saatu vakiinnutetuksi, joten nämä iskut eivät pystyneet sitä lamaannuttamaan. SKP:n salainen lehdistö lisääntyi juuri näihin aikoihin oikein kirjapainotyönä valmistetulla Työmies-lehdellä, jonka levikki kasvoi niissä oloissa huomattavaksi. Sen numeroita EK:n miehet harmikseen keksivät 12. 2. –34 Kallion kirjaston lukusalin sanomalehtitelineestäkin muiden lehtien rinnalta. Etsivä Keskuspoliisi teki parhaansa estääkseen puolueen työn ja erityisesti katkaistakseen sen yhteydet. Urkkijaverkostoa lisättiin asuma-alueille, rautateille ja linja-autoliikenteeseen. Siitä miten vaikeaa ja monimutkaista yhteyksien hoitaminen saattoi olla esimerkiksi ulkomaille, kerrottakoon erään moottoriveneen tarina. Matti Karvonen, joka joutui tämän »laivan» ensimmäiseksi kapteeniksi, kertoo:
»Keväällä 1935 eräs puolueenjohdon työntekijöistä johon olin ollut yhteydessä lähinnä majoitusjuttuja järjestettäessä, kysäisi minulta millä tavalla voitaisiin järjestää kuljetuksia esim. Tukholmaan. Vanhana moottorimiehenä esitin hänelle että olisi hankittava moottorivene, koska mielestäni Suomalaisen Pursiseuran jäsenenä ja sen lipulla voisi purjehtia melko vaarattomasti ja minä voisin ryhtyä kuljettajaksi. Toveri innostui asiaan ja saatuaan puoluekeskuksen päätöksen hän antoi tehtäväkseni hankkia sopivan moottoriveneen omalle niinelleni. Tilasin sen Eteläsatamassa olevalta Emil Suortin veistämöltä ja siitä tehtiin 9,5 metrin pituinen täystäkätty merivene, jossa oli voimakas moottori ja 400 litran polttoainetankki. Vene valmistui vapuksi ja niin ajoin sen Helsingin Moottoriveneklubin laituriin ja rupesin kyselemään laituripaikkaa. Maksu tuntui liian kalliilta, eikä näin suurelle veneelle tuntunut olevan oikein sopivaa paikkaakaan. Ajoin sitten Nihtisaareen, jossa oli Suomalaisen Pursiseuran keskuspaikka ja venepaikkoja. Sain paikan ja maksukin oli halvempi. Liityin seuraan jäseneksi ja hommasin pursiseuran kapteenin formun ja lakin. Kun muutenkin olin pyylevää lajia, vaikutin mielestäni porvarilliselta moottoriurheilun harrastajalta. Seuran puolesta vene tarkastettiin ja sovittiin, mitä kaikkea täydennystä se tarvitsee.
»Nihtisaaressa oli usein seuran tilaisuuksia ja ravintolassa istuskeltiin ja tarinoitiin. Kävin siellä tarkoituksenani ottaa selvää asioista, ja kerrankin sattui huvittava tapaus. Seuran varapuheenjohtaja, rakennusteknikko Koskinen istui usein siellä ryyppäilemässä. Kun juttelimme hänen kanssaan seuran jäsenyydestä ja kysäisin, minkä vuoksi jäseneksi pyrkijöiltä kyseltiin yleensä kaikenmaailman asiat, mutta minulta ei kyselty paljon mitään, hän vastasi heti: — Näkeehän sinusta jo päältäkin päin, että et sinä ole ainakaan itään päin kallellasi. Olin samaa mieltä, että en olekaan kallellaan — lopun jätin sanomatta. Päättelin että toistaiseksi olin epäilyn ulkopuolella.
»Vapun jälkeen lähdettiin ensimmäiselle matkalle viemään Tukholmaan paria puoluetyöntekijää. Matkasta tuli jännittävä, sillä en ollut tottunut tämänlaisiin kuljetuksiin enkä myöskään tuntenut reittiä Tukholmaan. Merikarttamme olivat heikot ja niin eksyin reitiltä liiaksi vasemmalle ja jouduimme Hangosta etelään, lähelle siellä olevaa majakkaa. Kun merenkäynti kiihtyi, päätimme ankkuroida erääseen saareen joka näkyi oikealla. Meidät oli kuitenkin nähty majakan merivartioasemalta, ja kun kaikessa rauhassa makailimme hytissämme, tunsin äkkiä tönäisyn veneen laitaan ja merivartiomies hyppäsi veneeseemme. Avasin hytin oven, jolloin hän näki formuni ja myös pursiseuran lipun hytin pöydällä, johon olin nostanut sen veneen perästä. Vartiomies sanoi tovereilleen ja minulle: — Ei meillä täällä näy olevankaan mitään tekemistä. Lähdetään takaisin. Tiesin, että oli oltava mahdollisimman luonnollinen ja sanoin: — Mihinkäs niin kiire on. Me jäimme tähän tuulensuojaan, kun toverini eivät ole merenkävijöitä ja alkoi vähän pelottaa. Itseasiassa olimme eksyksissä ja olisi pitänyt jollain tavoin saada selville, minnepäin oli lähdettävä. Merivartion miehet kehottivat kohteliaasti tulemaan majakan suojaan, jossa voisimme viettää aikaa sisällä ja lähteä sitten kun sopi. Lähdimme majakalle. Siellä miehet esittivät että voisimme soittaa Helsinkiin, koska heillä nyt oli uusi radiopuhelin, jota voitaisiin kokeilla. Sanoin että omaiseni eivät olleet kotona tähän aikaan, joten se ei käynyt päinsä. Kyselimme lännessäpäin olevaa merivartio- ja tulliasemaa, ja kun eräällä eläkkeellä olevalla luotsilla, joka oli majakalla, oli aikomus lähteä sinnepäin kotisaarelleen, hän lupasi opastaa jos ottaisimme hänet mukaamme. Veimme sitten luotsin saarelleen ja hän neuvoi meille tien Ahvenanmaan Degerbyhyn, jossa on luotsi- ja tulliasema. Nousimme saarella maihin ollaksemme yötä ja ostaaksemme lisää polttoainetta, mutta tulliasemalta pysyimme loitolla. Saavuimme Tukholmaan kuten pitikin, vaikka vähän myöhästyneinä, ja kiirehdin lähettämään sovitulla osoitteella Suomeen postikortin ilmoitukseksi siitä, että olemme onnellisesti perillä. Tukholmassa toverini hävisivät, enkä tavannut heitä enää. Eräs ruotsalainen toveri vei minut hotelliin, jossa asuin muutamia päiviä, kunnes tapasin laiturille minua tapaamaan tulleen Inkeri Lehtisen. Hänen kanssaan selvitimme lähtöjuttuni ja lähdin sitten paluumatkalle. Sekin oli vielä epävarmaa, siksi tein sen päiväsaikaan ja tapasin matkalla jälleen merivartiomiehet, jotka kysyivät mihin toiset jäivät. Vastasin että he jäivät Tukholmaan juopottelemaan ja kun en sellaisesta pitänyt, jätin heille hyvästit. Kaipa pääsevät rautateitse paremmin, ei sellaisista ole merelle. Selitys näytti kelpaavan ja setvisin Helsinkiin kuten pitikin. Tein tämän jälkeen vielä ainakin neljä matkaa, mutta kaikki öiseen aikaan ja tapaamatta enää tulli- tai muuta väkeä, kun reitti oli tullut selväksi.
»Ennen sotia puolue päätti toimittaa veneen Tukholmaan turvaan ja lähdin viemään sitä sinne. Sotien jälkeen hain taas sen takaisin. Nykyään se purjehtii uuteen kuosiin korjattuna Helsingin vesiä ehkä ylpeänä jännittävästä ja mielenkiintoisesta menneisyydestään.»
![[Tampereen]](img/tampereen.jpg)
Kommunistipidätykset ja niihin liittyvät oikeusjutut olivat 1930 jälkeen käyneet niin jokapäiväisiksi, että Etsivän Keskuspoliisin promemorioihin perustuvat mitä ihmeellisimmätkään syytökset ja suuret tuomiot eivät ketään erikoisemmin hätkähdyttäneet. Toivo Antikaisen pidätyksestä v. 1934 ja sitä seuranneesta oikeusjutusta vv. 1934–35 tuli kuitenkin poliittinen suurtapahtuma. »Pohjolan Dimitrov», kuten Antikaista alettiin nimittää pohjoismaiden työläisten keskuudessa, joutui katalan provokaatio- ja valhekampanjan kohteeksi oikeusjuttunsa aikana. Terävällä ja rohkealla esiintymisellään hän kuitenkin paljasti provokaattorit ja antoi loistavan esimerkin fasisminvastaisesta taistelijasta ja Suomen kansan oikeuksien puolustajasta. Oikeusjutun aikana tuli jälleen selvästi näkyviin, miten oikeuslaitostakin käytettiin toteuttamaan taantumuksen pyrkimyksiä aivan samalla tavalla kuin Berliinissä fasistien syyttäessä kansainvälisesti tunnettua työväenliikkeen miestä, Georg Dimitrovia fasistiprovokaattorien sytyttämästä valtiopäivätalon palosta.
Toivo Antikainen, joka nuorena punakaartilaisena v. 1918 luokkasodan tappion jälkeen siirtyi Neuvostoliittoon, oli Suomen kommunistisen puolueen perustajia ja sen rohkeimpia ja kunnioitetuimpia johtajia. Tämän vuoksi hän oli myös taantumusainestemme vihan kohteena. Monet kerrat oli Antikainen välttänyt väijytykset ja vaaroista välittämättä työskennellyt maanalaisena puoluetyöntekijänä johtaen useaan otteeseen henkilökohtaisesti puolueen työtä. Kun hänet viimein saatiin pidätetyksi, päättivät fasistit tuhota hänet ellei muuten, niin antamalla sellaisen tuomion, ettei hän siitä selviäisi. Kun lain mukaan ns. valtiopetospykälillä saatettiin antaa korkeinkaan 8 vuoden tuomio, Etsivä Keskuspoliisi keksi provokaatiosyytteen, että Antikainen talvella 1921–22 Puna-armeijan hiihtopartion johtajana ollessaan ja karkottaessaan Kiimasjärvellä Karjalaan hyökänneen suomalaisen suojeluskuntapartion oli muka polttanut elävältä erään Marjoniemi-nimisen suojeluskuntalaisen. Suomen sotakiihkoilijoiden Karjalaan järjestämä »kansannousu», joka liittyi osana Neuvostoliiton vastaiseen sodanvalmisteluun, päättyi täydelliseen tappioon Toivo Antikaisen johtaman hiihtopartion rohkean kiertoliikkeen ansiosta. Nyt fasistit päättivät kostaa Antikaiselle tappionsa, käyttää oikeusjuttua Neuvostoliiton vastaiseen propagandaan ja vaativat Antikaiselle kuolemantuomiota.
Nämä piirit nostivat oikeusjutun aikana julkisen vaatimuksen kuolemanrangaistuksen käytäntöönottamisesta ja soveltamisesta Antikaisen tapaukseen. Kuolemanrangaistusvaatimus herätti kuitenkin voimakkaan vastareaktion työtätekevän väestön ja sivistyneistönkin keskuudessa. Syntyi toimintakomitea ohjaamaan kuolemanrangaistusta vastustavaa kansalaisliikettä. Sen toimesta kerättiin toistasataatuhatta nimeä vastalauseadressiin. Tämä laaja vastalauseliike sai aikaan sen, että lakia kuolemanrangaistuksesta ei maahamme saatu. Samana päivänä marraskuussa 1935, kun kansalaisadressi jätettiin eduskunnalle, perustettiin uusi fasisminvastainen järjestö, Ihmisoikeuksien Liitto. Liiton puheenjohtajaksi tuli professori Väinö Lassila ja sihteereiksi maisteri Karl Nickul ja lääk. kand. Mauri Ryömä. Sodanvastainen liike sai tässä yhteydessä vauhtia ja mm. lokakuussa 1935 Suomen Rauhanliitto ja Tulenkantajien Seura järjestivät Helsingin työväentalossa kansalaiskokouksen, johon kaikista pelotteluista huolimatta osallistui n. 1.200 henkeä. Kokouksessa valittiin »Sotaa vastustava kansalaistoimikunta» professori Felix Iversenin johdolla. Toimikunnan julistuksen pohjalta järjestettiin eri puolilla maata huomattava määrä sodanvastaisia kansalaiskokouksia, jonka liikkeen Etsivän Keskuspoliisin väliintulo kuitenkin pian tyrehdytti.
Antikaisen oikeusjuttu oli saanut joukkoja liikkeelle samalla kun siitä tuli tyypillinen näyte siitä, miten oikeuden valhekaapua käytettiin väkivallan peitteenä. Oikeuskäsittelyssä pääosaa esittivät tosiasiain vääristely, väärintodistajat ja häikäilemätön väkivalta syytetyn oikeuksia vastaan. Siinä kertautui sama menettely, mikä oli tullut laajassa mitassa näkyviin lapuanliikkeen rikosten selvittelyn ja poliittisten vankien kohtelun yhteydessä.
Vaikka Toivo Antikaiselle annettiin valtiopetoksesta tuomitun 8 vuoden lisäksi elinkautinen tuomio »Marjoniemen polttamisesta», tuli samalla oikeuslaitoksemme mädännäisyys entistä selvemmin näkyviin ja taistelu sen vääryyksiä vastaan voimistui. Jo seuraavana vuonna 1936 putkahti päivänvaloon eräs Etsivän Keskuspoliisin muistio, jolla reväistiin pimennysverho koko kansaa koskevan urkintasysteemin yltä. Ihmisoikeuksien liiton rekisteröimisasian yhteydessä kommunistien käsiin oli vahingossa joutunut Etsivän Keskuspoliisin laaja muistio, josta selvisi, että satojatuhansia kansalaisia oli EKssa kortitettu epäluotettavina ja että näihin epäluotettaviin kuului maamme huomattavia kulttuurihenkilöitä ja porvarillisia poliitikkojakin. Tällaisia salaisia muistioita oli jo vuosikausia käytetty todistusaineistoina kommunisteja vastaan, ilman että niitä tuotiin julkisuuteen ja että syytettyjen asianajajat saivat niitä nähdäkseen.
Katri Vala, yksi tunnetuimmista runoilijoistamme ja kulttuuritaistelijoistamme kirjoitti kauneimmat ja voimakkaimmat runonsa ihmisyyden ja oikeudenmukaisuuden puolesta juuri 30-luvulla yhtyen fasismin ja sodan vastaiseen taisteluun. Pakinoissaan, jotka erilaisin nimimerkein julkaistiin Tulenkantajissa, hän ruoski terävästi fasismia puolustaen sen uhreja. Yllämainitusta muistiosta hän kirjoitti pakinassaan:
Rekisteröityjen yhdistys
Voisimme esim. perustaa uuden yhdistyksen. EKn kirjoihin kuuluvien yhdistyksen. Siitä paisuisi eräs maamme suurimmista yhdistyksistä. Jäsenkirjan ylimmät järjestysnumerot olisivat viisi- ehkä kuusinumeroisia. Tämä yhdistys olisi jo eräänlainen kansankokonaisuus, käsittäen jäseniä ministereistä ja Nobel-palkintoehdokkaista aina työläisiin saakka. Rekisteröimisvaikeudet on ennakolta voitettu. Koska jokainen jäsen on rekisteröity, on sitä myös koko yhdistys. Jäsenhankinnasta huolehtii EK, jonka määrärahaa, mikä ennestään ylittää huikeasti kirjallisuuteen ja taiteeseen uhratun, ajansuuntalaiskokoomukselainen huutosakki luonnollisesti korottaa.
On katsottava asioita niiden valoisammalta puolelta. EKn muistiluettelot ovat tulleet nykyisessä Suomessa eräänlaisiksi henkisiksi aateliskalentereiksi. Kuvittelen keskusteluja tämän jälkeen Suomessa. Teatteriin astuu eräs henkilö. Ihailevia kuiskauksia: Kuuluu EKn aateliskalenteriin.
— Älä, miten hän on päässyt.
— Käytti sanoja »rauha» ja »kulttuuri» ilman sitaatteja.
— Esittele minut hänelle.
— Kuvittelen tilanteen jatkuvan: kalenteriin pyrkiväin lukumäärä paisuu niin suureksi ja EKn rekisteröimättömien määrä palkankorotuksista huolimatta pienenee pienenemistään, nämä kun eivät ajanpitkää jaksa kestää hiljaisen halveksunnan painoa niin että EKn on pakko liikarasittuneena pyytää sairaslomaa, mikä humaaneja kun ollaan, kernaasti myönnetään, vieläpä vapaa matka Göbbelsin kulttuurikamariin.»
Vielä Antikaisen oikeusjutun aikana v. 1935 alussa Etsivän Keskuspoliisin onnistui pidättää puolueen johtohenkilöistä Ville Pessi ja Aimo Aaltonen. Vaikka tässäkään jutussa ei ollut mitään todistuksia, osasi ohrana määritellä kummallekin tuomion hyvänmiehen lisän kanssa 7 vuodeksi. Toiset jutun osakkaat saivat tuomioita 2–5 vuotta.
Takaisin sisällysluetteloon
Vuodet 1935–36 merkitsivät eräänlaista myönteistä käännettä maamme fasisminvastaisessa taistelussa, joka näkyi taantumuksenvastaisen kansanrintamaliikkeen, rauhanliikkeen ja työväenliikkeen eri toiminta-alojen voimistumisena. Tämän tuloksena on varmaan myös pidettävä Kivimäen taantumushallituksen kaatumista v. 1936 Etsivän Keskuspoliisin muistioskandaalin yhteydessä. Poliittisten vankien lukumäärä oli myös alkanut laskea vuosien 1933–34 huippuluvuista. Taistelumme tuloksena oli poliittisten vankien oikeuksia osittain palautettu, vaikka ne vieläkin saatettiin ottaa pois aivan keinotekoisista syistä. Näin kävi minunkin kohdallani v. 1935, ja sen johdosta tuomioni loppuajasta tuli melko kireä.
Kun »Kosolan renki» eräänä päivänä vuoden 1935 alkupuolella kutsui minut verstaalta mukaansa johtokuntaan, ei kysymys ollut hyvästä tai huonosta onnesta, vaan valmiiksi suunnitellusta eristystoimenpiteestä, sillä syytös oli todella naurettavan tekaistu. Vartija syytti minua silmänvilkutuksesta, jolla olin muka antanut toisille vangeille määräyksiä ja järjestänyt verstaalla työn jarrutusta sekä tottelemattomuutta. Työskentelin puunleikkaajana ja täytimme ne normit, mitä työnjohtaja oli tällaisesta taiteellisluontoisesta työstä osannut määrätä, joten työstä ei voitu syyttää eikä muutakaan aihetta ollut havaittu. Osoitin johtokunnalle syytteen naurettavuuden, mutta johtokunta oli ilmeisesti sitä mieltä, että me olemme niin päteviä että pelkällä silmänvilkutuksellakin pystymme järjestelemään asioita. Tuomio tuli — ankaruudesta päätellen etukäteen valmiiksi harkittuna — eristykseen A-vankilaan, kaikki poliittisen vangin oikeudet pois, samoin työ- ja käytöspisteet ja niiden perusteella mahdollisesti kerääntyneet työrahat. Rahoja ei ollut ehtinyt kasaantua montaakaan markkaa ja pisteistä ajattelimme, niinkuin yleiseksi sanontatavaksi oli tullut, että kärpäset tekevät parempia pisteitä, kun panee paperin päivänpaisteeseen.
Noin kaksi vuotta kestänyt eristysaika A-vankilassa oli koko matkan raskain kausi, sillä siellä kellarimaisen kylmissä yksityiskopeissa paheni nivelreumatismini jatkuvaksi säryksi. Näytti siltä kuin vartijat olisivat suorastaan nauttineet siitä että vanki kärsi ja koettivat järjestää sellaista työtä, joka pahiten rasitti tulehtuneita niveliä. Melkein puolitoista vuotta jouduin hakkaamaan kynnysmaton osia kuivista pohjanahan jäännöskappaleista. Tämä työ oli raskainta selleissä suoritettavista töistä. Suurella puunuijalla ja rautastanssilla oli lyötävä pölkyn päällä irti noita palasia. Hakkaaminen rasitti erikoisesti oikean käden niveliä ja urakkaa oli vaikea saada täyteen, kun nahkoja ei saanut liottaa ja stanssi oli melkein aina tylsä tai terä koloja täynnä. Kun lopulta pääsin lääkäriin, oli ainoana hoitona veteen sekoitettu salisyylipulveri. Vaikka pyysin lääkäriltäkin toista työtä, ei sitä luvattu eikä järjestetty.
A-vankilassa ei ollut tähän aikaan ylikuormitusta, joten vanki voitiin kertakaikkiaan eristää tovereistaan niinkuin oikeuksistaankin. Kasarmin ympärille rakennettiin lakon aikana korkea lankkuaita, jotta alakerrasta ja pihalta ei näkisi minnekään. Eristyssellien välillä pidettiin tyhjää selliä, jotta sähkötys saataisiin estetyksi. Samoihin aikoihin oli A:ssa Toivo Rosenqvist, jota pidettiin yksityissellissä seitsemän kuukautta. Hänelle oli ennen vapautumistaan annettu johtokunnassa 60 vuorokauden eristysrangaistus, jolla pidennettiin hänen vankilassa oloaan 35 vuorokaudella yli tuomion päättymisen. Veikko Hauhio joutui myös 1935 kesällä A:han epäiltynä vankien vappuesiintymisen järjestämisestä Itäisen kasarmissa. Muodolliseksi syyksi johtokunnassa oli selitetty, että hän oli ylittänyt kahdella vuorokaudella veneenrakennusurakka-aikaansa, joka sekin oli johtunut siitä, että venelaudat olivat huonoja ja työmestari Andersson oli määrännyt ne kiinnityksen jälkeen uusimaan. Tuomio joka oli 30 vuorokautta eristystä venyi tietysti poispääsyyn asti. A:n karhunkopeissa ruoskittiin vielä v. 1937 puolikuoliaiksi pari syömälakkoon ryhtynyttä keuhkotautista kriminaalivankia, joille kummallekin annettiin 25 raipaniskua johtaja Paasin ja noin 30 vartijan nauttiessa näytelmän katselemisesta.
Väliaikaiseksi helpotukseksi minulle tuli A-vankilassa siirto huhtikuussa 1937 Viljo Sirosen sellitoveriksi. Hänelle oli määrätty sellitoveri omaisten ylemmille viranomaisille tekemien valituksien ja Sirosen sairaudentilan perusteella. Villen kanssa menikin viisi kuukautta melko nopeasti tautinikin helpottaessa jonkin verran työn laadun muuttuessa. Teimme suutarintöitä ja sairauksista ja kurjuudesta huolimatta käytimme yhdessäoloaikamme suunnitelmalliseen opiskeluun. Nuorempana Ville halusi saada itselleen kaiken, mitä toverilta vain oli saatavissa, ja niin kahlattiin useaan otteeseen lävitse kaikki, mitä meille kummallekin oli karttunut työväenliikkeen periaatteista, yleisen historian, taloustieteen ja muiden tieteiden aloilta. Suutarintiskin molemmin puolin istuen oli hyvä keskustella, vaikka se oli suoritettava niin hiljaa ettei vartija kuullut. Yhdessä asuminen ei suinkaan merkinnyt sitä, että sai puhua mitä halusi. Kerrankin juuri taloustieteen pulmia pohtiessamme revähti sellin ovi auki ja sisään ampaisi vahtimestari sellaisella tohinalla, että avain lensi hänen kädestään pitkälle seliimme lattialle. Tämä kommellus häkellytti vahtimestaria niin, ettei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Lopulta hän sai suustaan: — Te täällä vain politikoitte, työtä sitä on tehtävä. Mitä te puhuitte? Ville joka oli vikkelä poika vastaamaan sanoi heti niin viattomalla äänellä että minäkin hämmästyin: — Ei me mitään politikoitu, me puhuttiin kärpäsen silmästä, sillä kun on sellainen verkkosilmä. No jo keksi aiheen, tuumin itsekseni. Vahtimestarillekin selitys tuli niin yllätyksenä, että hän vain katsoi pitkään ja lähti sellistä mutisten: — Vähemmän pulinoita ja enemmän työtä. Kun oven sulkemisen jälkeen vilkaisimme toisiimme, meillä oli naurussamme pitelemistä. Silloin vasta muistin, että olimme tosiaan muutama päivä aikaisemmin »biologian tunnillamme» keskustelleet verkkosilmästä.
Emme varmaan koskaan unohda noita viittä kuukautta ja sitä toveruutta, joka sinä aikana kasvoi, sillä »hädässä ystävä tunnetaan». Kun Villellä oli vain sellainen »junankivittäjän» tuomio 4 vuotta, hän pääsi pois jo elokuussa 1937. Yksinäisyyteni alkoi jälleen ja nahkamattovälineet ilmestyivät selliini taudin alkaessa taas pahentua.
Viimeisinä A-vankilassa-oloni kuukausina jouduin yläkerran Kokkolan puoleiseen selliin. Terveydentilani oli niin huono, että nivelsäryltä ja kylmyydeltä en tahtonut saada öisin unta ja uneen päästyäni saatoin havahtua sydänkouristukseen, jolloin kädet ja jalat olivat niin puutuneet että vasta pitkän hieroskelun jälkeen sain niitä liikuteltua.
A:n eristysvangit olivat vartijoiden täydellisen mielivallan alaisina ulkoiluun, työhön ym. nähden. Eristysvanki sai kävellä ulkona yleensä yksin, sikäli kuin sai. Vain pitemmän aikaa eristettyinä olleita saatettiin päästää useampia yhtäaikaa ulos kävelykehään. Muistan erään tällaisen yhteiskävelyn, joka tosin päättyi hyvin lyhyeen ja jonka aikana saamani »ojennus» jäi erikoisuutensa vuoksi mieleeni. Vartija Kylänpää eli »Lehmänpeppu» oli valvomassa ja näkyi selvästi että tämä tunnetusti laiska mies ei viitsinyt vaivata itseään vahtimalla meitä puolta tuntia, vaan etsi syytä kävelyn keskeyttämiseen. Kävelyn toisella kierroksella olin mahdollisesti vähän katsahtanut sivullepäin ja heti kajahti komennus:
— Mitäs se pieni musta mies siellä vehkeilee. Pääkin kieppuu kuin kissapöllön pää. Ei täällä ollakaan missään Sörkässä paskapiikin rinnalla. Sisälle!
Se oli ulkoilun loppu. Vartijaa näytti huvittavan, kun hän oli mielestään keksinyt mojovan lauseen. Huvitti se vankiakin, sillä se osoitti mitä vartijalle oli Sörkästä jäänyt mieleen. Me vangit olimme sensijaan ylpeitä siitä, että Sörkästä oli tänne Tammisaareenkin tullut monta kunnon kommunistia.
Sellini ikkunan maaliin oli jäänyt pieni, parin millin reikä, josta näköala sattui juuri Kokkolan kasarmin oven kohdalle. Vilkaisin usein siitä ulos nähdäkseni jonkun vangeista kulkevan tuon valoaukon ohitse. Kun eräänä aamuna marraskuussa v. 1937 taas vilkaisin aukkoon, näin vangin tulevan keskellä työaikaa kasarmin ovesta sisään nyytti kainalossaan. Ihmettelin tuota poikkeusta. Jatkoin katseluani ja näin kuinka toisiakin vankeja tuli samoin kansliasta päin toinen toisensa perässä. Päättelin heti, että jotain erikoista on tapahtumassa. Illalla asia selvisikin, sillä päivän hämärtyessä meidät eristyksellä olevat kutsuttiin yksi kerrallaan kansliaan selvittämään asiamme talon kanssa, tarkastamaan ja kuittaamaan vankilasäkissä olevat tavaramme.
Mitään selityksiä ei annettu, mutta kaikesta saattoi päätellä, että kysymys oli siirrosta toiseen vankilaan. Puheleminen toisten vankien kanssa oli edelleen kielletty, mutta kieltoa ei enää toteltu. Närpiössä olevat vangit oli siirretty jo muutamaa päivää ennen muuttoa erääseen Itäisen kasarmin alakerran suureen selliin. Siirto oli ihmetyttänyt vankeja siksi, että mitään töitä ei enää järjestetty näinä loppupäivinä. Tässä ryhmässä olivat mm. Ville Pessi, Aimo Aaltonen, Kauko Heikkilä, Eino Pekkarinen, Erkki Gustafsson, Jaakko Parkkari — velipoika, joka oli saanut uuden tuomion ja aloittanut kierroksen alusta, Eino Tainio, Ville Termonen, Toivo Lång.
Erillisinä ryhminä marssimme illan kuluessa Tammisaaren asemalle, jossa meidät sijoitettiin vankivaunuihin päämäärää ilmoittamatta.
Jo samana yönä olimme Riihimäen komeassa ja uudenaikaisessa vankilassa, jossa paikat hohtivat uutuuttaan. Ovisalvat kalisivat kuitenkin vankilan tapaan ja vessapyttysysteemi oli yhtä keskiaikainen kuin Tammisaaressakin. Kaikki tuo oli kuitenkin sivuseikka — pääasia oli, että siirto oli tapahtunut ja vankilanjohto oli muuttunut. Vain muutamia Tammisaaren vartijoita oli seurannut mukana, mutta heidätkin oli sijoitettu kriminaalien ulkotyöryhmiin. Taistelumme oli sittenkin tuottanut ainakin osittaisen tuloksen.
Vankilanjohtaja piti seuraavana päivänä puhuttelun jossa ilmoitti, että se mikä oli ollut Tammisaaressa jäi sinne. Nyt aloitetaan elämä tämän talon järjestyksen ja tyylin mukaan, oikeudet palautetaan ja sääntöjä ja asetuksia tullaan noudattamaan.
Sääntöjen ja asetuksien mukaan! Oikeuden toteuttaminen olisi merkinnyt meidän vapauttamistamme ja fasistien rankaisemista, mutta niin pitkälle ei porvarillinen »laillisuusrintamakaan» pystynyt menemään, eikä työväenluokan voima vielä riittänyt toteuttamaan oikeutta.
Elämä alkoi Riihimäellä järjestyä »normaaliin vankilatyyliin». Jouduin puusepänverstaalle entiseen puunleikkaajan ammattiin. Kevyempi työ, omien villavaatteiden saaminen ja lämpimämmät sellit saivat aikaan sen että sairauteni helpottui huomattavasti. Elämä näytti paljon valoisammalta verrattuna Tammisaaren olosuhteisiin, kaikkihan on suhteellista. Suoritimme uusien olosuhteittemme mukaisen vankilaorganisaatiomme uudelleen järjestelyn, johtavina tovereina Ville Pessi ja Aimo Aaltonen. Opintotoiminta pääsi jälleen käyntiin ja innostus kasvoi.
Tuomioni lähestyi loppuaan, ja kun ihmeekseni sain vielä puolisen vuotta »kirjoitusta», pääsin ehdonalaiseen »vapauteen» toukokuun 30. pnä 1938. Kun vankilan portit kolahtivat kiinni takanani, tuntui vaikealta jättää tovereita, mutta toiselta puolen veti vapaus puoleensa kuin magneetti monine mielenkiintoisine asioineen ja tulevaisuuden lupauksineen. Rintaa paisutti ilon tunne että olimme kestäneet fasistisen vankilaterrorin tinkimättä aatteistamme. Oli helppoa mennä tovereiden luo, joilta tiesi saavansa sydämellisen vastaanoton ja jälleen välittömän yhteyden puolueeseen. »Tuhat taisteluterveistä kuumaa vie kaartille päivänä tuona, meitä murtaa ei voi piiskurit, ei valkovallan pyövelit», soi mielessäni astellessani Riihimäen asemaa kohden.
Kun edellä käytin sanaa »vapauteen» lainausmerkeissä, se merkitsi sitä, että vapaus oli noina vuosina työväenluokalle Etsivän Keskuspoliisin varjostamaa vapautta, jota lisäksi synkensivät Euroopan taivaalle nousevat sodan pilvet. Ehdonalaisuuspassia oli käytävä näyttämässä poliisille joka kuukausi. Muutenkin valvonta näytti olevan tiukkaa, sillä Paavo Kivikosken maalarinverstaalle, jonne olin vapauduttuani päässyt »sälliksi», tunkeutui myös sellaisia »asiakkaita», joiden jäljet johtivat Valtiolliseen poliisiin. Iltaisin asuntomme lähettyvillä liikuskeli tyyppejä, joiden olemuksesta ja esiintymisestä saattoi päätellä heidän edustavan silloisen »demokratian» vartiostoa.
Vaikka lepo olisi saattanut olla tarpeen kaiken koetun jälkeen, ei irtautuminen puoluetehtävistä johtunut mieleen. Jokaista kommunistia tarvittiin. Fasismin olimme oppineet tuntemaan, sen valmistelema sota näytti nyt olevan ovella. Kaikki voimat oli pantava liikkeelle sen estämiseksi.
Kirjoittajan huomautukset:
[1*] Viralliselta nimeltään näinä vuosina Etsivä Keskuspoliisi, jota työläiset nimittivät ohranalaitokseksi. Tsaarin santarmilaitosta sanottiin aikoinaan myös ohranaksi.
[2*] Jatkuvien rääkkäysten seurauksena useat vangit sairastuivat näinä vuosina vakaviin hermotauteihin.