Nikolai Osinski

Sosialismin rakentaminen

1918

Julkaistu: Осинский, Валериан Валерианович. Строительство соцiализма: Общие задачи. Организация производства / Н. Осинский; Рос. ком. партия (большевиков). — Москва: Коммунист, 1918. — 158, [1] с.; 21 см.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Sosialismin rakentaminen. Yleiset tehtävät. Tuotannon järjestäminen». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 63. V.K.P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine

I luku.

Sosialistisen vallankumouksen edellytykset.

1.

Vastavallankumouksellisen lehdistön ystäväkuoro, porvarillinen ja niin sanottu oikeisto-»sosialistinen», päivästä päivään^[1] vakuuttaa, etteivät neuvostovallan julistaman sosialistisen vallankumouksen edellytykset vielä ole tarpeeksi kypsyneet. Sosialismi — puhuvat nämä herrat, vedoten m. m. Marxiinkin, — voi tulla vain kaikkein korkeimmalla kehitysasteella olevan kapitalismin tilalle ja voi sen luoda vain voimakas ja hyvin kehittynyt proletariaatti. Meidän köyhässä talonpoikaismaassamme heikkoine teollisuuksineen, vähälukuisille ja valistumattomine tvöväenluokkineen, on muka puhuminenkin sosialistisesta vallankumouksesta — erittäinkin tuotantovoimien suuren hajaannuksen ja lamaannuksen aikana — kevytmielisten ja vahingollisten utopiojen kylvämistä.

Jotta voitaisiin näyttää toteen sosialistisen rakenteen mahdollisuus ja välttämättömyys meillä Venäjällä, on tarpeellista ensiksi selvittää, mitkä ovat todellisuudessa välttämättömät sosialistisen vallankumouksen ja sosialismin ehdot ja edellytykset.

Kapitalistinen yhteiskunta on täynnä mitä jyrkimpiä vastakohtia. Samalla kun se on tavattomasti kehittänyt ihmisen valtaa luonnon yli ja kasannut äärettömät rikkaudet, on se myö$ synnyttänyt kansalaisten suurimman osan aineellista sorronalaisuutta, köyhyyttä ja nälkää, kolkkoa kuritushuonetyötä — sekä samalla kertaa joukkojen moraalista rappeutumista — oikeudettomuutta ja tapojen turmelusta, petkutusta ja huijausta. Sosialistiseen vallankumoukseen eivät johda ainoastaan kapitalismin rakentavat, positiiviset, vaan myös — ja tämän tahtovat herrat oikeistososialistit usein »unohtaa» — sen kielteiset, negatiiviset, kehityspyrkimykset.

»Käsi kädessä tämän keskittymisen kanssa tai useitten kapitalistien joutuessa harvojen pakkoluovuttamiksi — sanoo Marx — kehittyy yhä laajemmassa määrin työn kooperatiivinen toimintamuoto, tieteen tietoinen sovelluttaminen tekniikkaan, maan järkiperäinen viljelys, työnvälineiden muuttuminen vain yhteiskunnallisesti käytettäviksi, kaikkien tuotannonvälineiden säästö käyttämällä niitä vain yhdistetyn yhteiskunnallisen työn välineinä, kaikkien kansojen kiertyminen maailmanmarkkinain verkkoon, ja tämän mukana kapitalistisen järjestelmän kansainvälinen luonne. Kapitalistiherrojen luvun aina vähentyessä, jotka valtaavat ja monopolisoivat tämän kehityskulun kaikki edut, kasvaa joukkojen köyhyys, kurjuus, puristus, orjuus, suvun huonontuminen ja riisto, mutta myös yhä laajenevan ja itse tämän kapitalistisen tuotantotavan kouluuttaman, yhdistämän ja järjestämän työväenluokan kuohunta», (Pääoma, 24 luku):

Marx puhuu tässä vain voimista, jotka, johtavat kapitalismin vallan kumoukseen ja sosialismiin, Hän ei puhu siitä, mille kehityksen asteelle on päästävä, jotta ne vallankumousta valmistavista virtauksista ja suunnista kehittyisivät vallankumouksen, edellytyksiksi, sen liikkeellepaneviksi tekijöiksi. Hän ei myöskään käsittele kysymystä siitä, miten nämä vastakkaiset — myönteiset ja kielteiset — virtaukset suhtautuvat toisiinsa historiallisen kehityksen kulkiessa kohti lopullista romahdusta, ja mikä tulee olla niiden suhde toisiinsa tämän romahduksen hetkenä. Toisin sanoen: hän ei esitä niitä tunnusmerkkejä, joiden perusteella voisi saada jonkun maan olevan kypsyneen sosialistiseen vallankumoukseen.

On selvää, että sosialistisen vallankumouksen alkamista, sosialismin syntyä varten täytyy olla kokoontuneena huomattava määrä sekä tuottavaa voimaa että myös työn yhteiskunnallistumista (yhdessä pääoman keskittymisen kanssa) sekä myös työväenluokan — »kapitalismin haudankaivajain» — yhteiskunnallista voimaa. Sen täytyy myös sisäisesti, itsekohtaisesti, olla valmistautunut, järjestynyt, tietoinen ja valistunut.

Tällaiset ovat varmat edellytykset. Mutta ne eivät vielä itsestään aikaansaa vallankumousta, romahdusta. On välttämätöntä, että työväenluokka »suuttuu» siihen kurjuuden taakkaan, joka sen niskaan on sälytetty.

Erittäin selvästi on tämä kurjuus huomattavissa juuri kriisien aikana, jotka kriisit (pulat), Marxin mukaan, eivät ole mitään muuta kuin kapitalististen vastakohtien säännöllisesti uusiutuvia purkauksia, kapitalistinen järjestelmän romahduksen, ja siis myös sosialistisen vallankumouksen viestejä, enteitä.

Mitä me näemme tällaisen kriisin aikana? Ennen kaikkea tuotantovoimien ja yhteiskunnallisen rikkauden hävitystä ja tuhoa (useita liikeyrityksiä suljetaan, meneepä niitä ihan häviöönkin, koneita, tarveaineita ja tavaroita, jotka eivät meni kaupaksi, pilaantuu); pienten ja keskikokoisten omistajien pakkoluovuttamista, ryöväämistä joidenkin mahtavien saksojen hyväksi, entisten isäntien vajoomista yhteiskunnan »pohjalle», proletariaattiin; tuotannonvälineiden, yhteiskunnallisen rikkauden ja elämänhyvyyksien suurimman osan joutumista suurporvariston käsiin; sekä lopuksi riiston, työttömyyden, kurjuuden, rappeutumisen, nälän tavatonta kärjistymistä, s.o. inhimillisen työvoiman ennenaikaista hävitystä, työväenluokan tuhoamista.

Kaikkien näiden seikkojen täytyy, silminnähtävästi, olla suoranaisia sosialistisen vallankumouksen edellytyksiä, syitä, sillä vain ne kutsuvat »kapinaan», johtavat räjähdykseen.

Siis toiselta puolen on sosialistisen vallankumouksen suoranaisina, välittöminä edellytyksinä tuotantovoimien ja samalla proletariaatin yhteiskunnallisen mahdin huomattava kokoontuminen; ja toiselta puolen taas osottautuu yhtä välttämättömäksi hajaannuttavien voimien vissi kehitys, ilmeten osittain tuotannon voimien tuhlauksena ja tuhona sekä köyhälistön äärimmäisenä sortamisena. Syntyy vastakohta, joka pinnalta katsoen näyttää loogilliselta vastakohdalta, itse Marxin teorian virheeltä, eikä kapitalistisen yhteiskunnan oleelliselta vastakohdalta.

Tähän vastakohtaan kompastuivatkin Marxin oppilaat lopulla 1890-lukua, jolloin osa heistä (Bernsteinin johdolla) alkoi tarkastella Marxin oppeja, ja jolloin oli tehty jo yllä mainitut kysymykset: missä suhteessa ovat toisiinsa kapitalismin luovat ja hajottavat voimat, ja millainen näiden suhde on muuttava yhteiskunnan.

Jos — päättelee Bernstein — kapitalismin sortuminen ja sosialismi valmistuvat kaptailistisen yhteiskunnan hajoittavien voimien kautta, jos kapitalismin kukistuminen ehkä tulee viimeisen suuren kriisin hedelmänä ja samalla monien toisiansa seuraavien, vaikeuden ja usein sattuvien kriisien tuloksena (»romahdusteoria», jonka viitteitä Bernstein koettaa etsiä Marxin opeista), niin miten voidaan silloin yhdistää tätä sosialismin rakentamiseen, tuotannon voimien jatkuvan kasvamisen kautta? Toiselta puolen, jos työväen äärimmäinen sorto on vallankumouksen välttämätön edellytys (»kurjistumisteoria», jota B. myös etsii Marxin opista), niin miten voi tämä seikka yhdistyä työväenluokan luovan voiman, tietoisuuden ja valistuksen kasvamiseen, jotka seikat myös ovat välttämättömiä? Nälkäinen, alaston, näännytetty työläinen ei voi maailmaa uudistaa. Lopuksi, onko havaittavissa luovien ja hajoittavien voimien samanaikasta kehitystä? Ja jos Marx oletti, että ne historiallisessa kehityskulussa kulkevat rinnan, yhdensuuntaisesti, niin onko tämä oletus oikea?

Näistä vaikeuksista selviytyivät revisionistit, Bernstein etunenässä, kieltämällä sosialistisen vallankumouksen mahdollisuuden ja välttämättömyyden. Heidän mukaansa luovat, uudistavat kehitysvirtaukset ovat voimakkaammat kuin hajoittavat, ja viimemainitut väistyvät; kriisit kapitalismin kehittyessä heikentyvät, yhteiskunnalliset vastakohdat lievenevät, työväenluokan olot paranevat. Toiset (»ortodoksit», oikeauskoiset marxilaiset, Kautsky, Cunov y.m.) tunnustaen vallankumouksen mahdolliseksi ja välttämättömäksi, totesivat, että kriisit vain muuttavat muotoaan, mutta eivät katoa, että työväenluokan asema huononee, jollei absoluuttisesti, ehdottomasti, niin joka tapauksessa suhteellisesti, verrattaessa porvariston asemaan ja että tässä mielessä siis kasvavat yhteiskunnalliset vastakohdatkin.^[1*]

2.

Nykyään nämä vaikeudet ja riidat ratkaistaan sangen helposti, ottamalla huomioon kapitalismin kehitys 20:nnen vuosisadan alusta finanssikapitalismin muotoon, ja toiselta puolen imperialistisen sodan kokemus.

Imperialistinen sota alkoi epäilemättä Europan proletariaatin laajojen joukkojen suostumuksella. Melkein kaikkien sotivien valtojen sosialististen puolueiden enemmistöt tekivät »kansalaisrauhan» porvariston kanssa. Ilmeisesti finanssikapitaali keksi keinon joksikin aikaa verhota luokkavastakohdat ja muodostaa »kansallisen liiton». Ja samaten on selvää, että tällä luokkien välirauhalla sodan aikana oli juurensa edellä eletyssä ajassa.

Riistämällä heikkoja kansakuntia ja siirtomaita, maailman markkinoilla imperialistisen politiikan avulla saaduilla ylivoitoillä, voi finanssipääoma helpottaa painoa maansa työväenluokan niskoilta, erittäinkin lahjomalla ammattitaitoisia erikoisalan työmiehiä. Mutta samalla kertaa heikkojen ja takapajuisten maiden sorretut luokat saivat kokea vielä ankarampaa painoa. Täten myös kapitalistinen talous, saavutettuaan kehityksessä korkeimmat muodot, synnyttää joukon syitä, jotka vähentävät kriisien terävyyttä, poistamatta kuitenkaan itse kriisejä ja niiden tuhoisia jälkiseurauksia.^[2*] Se ehkäisee niitä omassa maassa ja samalla kertaa ulkona kärjistää taistelua myyntialueista, raaka-aineista ja pääoman sijoittamispaikoista, mikä kaikki ennemmin tai myöhemmin vie jättiläisromahdukseen — maailmansodan muodossa.

Silloisen hetken arvioimisessa oli Bernstein puoleksi oikeassa, mutta arvioidessaan tulevia vastakohtia ja finanssipääoman luonnetta — kokonaan väärässä. Kaikki vaimennetut vastakohdat, kaikki lykkääntyneet kriisit, yhtyivät yhdeksi vastakohdan jättiläismäiseksi räjähdykseksi maailmansodassa, mikä epäilemättä tulee johtamaan kansainväliseen, kommunistiseen vallankumoukseen.

Kysymykseen, miten kehittyvät (tai oikeammin kehittyivät) kapitalismin luovat ja hajoittavat voimat, on historia jo vastannut.

Yhdeksännentoista vuosisadan 70-luvulta alkaen, noin nelisenkymmenen vuoden aikana, kykeni finanssikapitaaliksi muodostunut kapitaali — maailmanvaltakuntien rajojen sisällä — pitämään tasapainossa tuotantovoimien kasaantumista kapitalistisessa kuoressaan; menehdyttämään aineellisia hajoittavia voimia sekä käyttämällä apuna poliittista sekä aatteellista vaikutusta (porvarillista tiedettä, koulua, kirkkoa) pidättämään työväenluokan vallankumouksellista kapinoimista. Mutta sodan alkaessa pääsevät valloilleen ja saavat täydellisen ylivallan kaikki hajoittavat voimat. Kapitalismi alkaa tuhota omaa itseään. Ei vain pysähdy kaikkinaisten luovien voimien ja yhteiskunnallisen rikkauden kasvu, vaan alkaa tieteellisesti järjestetty teknillisten välineiden, yhteiskunnallisen rikkauden ja »ihmisaineksen» hävittäminen, sekä hedelmättömässä työssä »puolustuksen hyväksi» että myös itse tässä »puolustuksessa».

Ja samalla kertaa esiintyvät kauhean, ennenkuulumattoman kriisin muut piirteet. »Useiden kapitalistien (ja pikkuomistajien) pakkoluovuttaminen muutamien hyväksi» käy raivoisaa vauhtia. Jos ennen sotaa Saksassa palkkatyöväkeä oli 66 % koko asukasmäärästä, niin sen toisena vuotena M. Lurien (Larinin) tekemien laskelmien mukaan niitä jo oli 75 %. Työväenluokan niskoille sälytetään kymmenkertainen määrä kurjuutta ja nälkää. Palkkojen nousu ei pysy elintarpeiden hintojen nousun rinnalla, jonka takia työläisen elintaso alenee. Mutta lukuunottamatta tätä, maanviljelyksen tuottavien voimien nopean vähenemisen takia lisääntyy ravintoaineiden riittämättömyys, eikä vain leivättömässä Saksassa (Ranskassa esim. viime kylvökautena teki kylvö vain kaksi kolmannesta ennen sotaa olleeseen määrään nähden; sama on asianlaita Italiassa; koko maailmassa on sato vähennyt j.n.e.). Työväenluokka näkee nälkää. Ja jos se edellisissä kriiseissä sortui työttömyyden takia, niin se nyt sortuu miljoonin teurastuskentällä. Jos Marx puhuu »suvun huononemisesta» työväen tavallisena kohtalona, tulee siihen nyt lisäksi syntvväisyyden väheneminen ja lasten kuolevaisuus.^[3*] Jos Marx puhuu »orjuudesta», niin työpakon toimeenpano tekee työläisestä todellisia kapitalistivaltion orjia.

Hajoittavat tekijät tulevat voimakkaammiksi kuin kapitalismia säilyttävät ja taloudellista kehitystä muodostavat voimat. Muuten eräs tuollainen kehitys jatkuu yhä suurella voimalla. Ennen mainitsemassamme Marxin lauseessa mainitaan »kaikkien tuotantovälineiden säästö, käyttämällä niitä yhdistetyn yhteiskunnallisen työn välineinä». Yksinkertaisemmin sanottuna: nämä työn välineet tulevat keskittymisen kautta suurkapitalistien haltuun sen liikkeitten suurenemismenetelmän kautta, mikä seuraa kapitalismin ensi askeleita. Tämä säästämistalous edistää kapitaalin keskittymistä, s.o. vetää useita, ennen itsenäisiä pääomia (ja liikkeitä) yhden »suurpohatan» taikka näiden yhtymän käsiin. Syndikaatit ja trustit, jotka yhdistävät kokonaisia teollisuusaloja, ovat tämän kapitaalin keskittymisen korkeimpia muotoja, ja antavat ne uusia säästön ja vielä tarkemman tuotantovälineiden käytön mahdollisuuksia.

Mutta korkeimman kehityksensä saavutti tämä talous valtiokapitalismissa,^[4*] mikä syntyi sotavuosina. Tässä tapauksessa ei tämä riistotalous esiinny pelkkänä seurauksena normaalisesta, tavallisesta kapitalistisen talouden kehitysmuodosta, vaan ovat nämä uudet muodot suureksi osaksi seurauksia tuotantovälineiden säästämisen välttämättömyydestä.

3.

Imperialistinen sota oli tieteellisesti järjestetty ja senvuoksi nopea ja laaja kaikenlaisten kulutusarvojen (koneiden, raaka-aineiden, polttoaineen, leivän, ihmistyövoiman) hävitysprosessi. Sen seurauksena on nopeasti kasvava tuotantovoimien väheneminen sotivissa maissa. Tämä sota on järjestetty niinkuin jättiläismäinen kapitalistinen teollisuusyritys, ja voittaa siinä se, joka voi kehittää tämän hävityksen tuotannon »tuottavaisuuden» korkeimmalle asteelleen. Siksi, itse taistelun menestyksen takia, oli tarpeen, toiselta puolen sisäisesti torjua rappion tuloa, tai ainakin yrittää, kohottaa yhä väheneväin, vielä jälellä olevain tuotantovoimien tuottavaisuutta. Toiselta puolen vain tämä talouden jäännösten tehoisuuden kohottaminen tekee mahdolliseksi joten kuten tyydyttää sen väestönosan, ennen kaikkea työläisten tarpeet, joka oli kasvanut vanhan, laajemmalla perustalla toimivan talouden aikana. Mutta ellei näitä tarpeita vojda tyydyttää, sortuu sotiva finanssikapitaali, ei enää ulkoapäin, vaan sisältä tulevien iskujen kautta.

Siis — säästäminen, ei vain kaikkien tuotantovälineiden, vaan myös kulutusvälineiden säästäminen on ensi tehtävä. Mutta tätä varten — imperialistisen isänmaan hallitsevain luokkien pelastamiseksi — on välttämätöntä tuotannon mitä täydellisin keskittäminen, sen mitä järkiperäisin säännöstely, anarkian hävittäminen kiertokulusta, tavaroiden jakamiselta eri aloille ja kuluttajille, henkilökohtaisen kulutuksen mitä ankarin järjestely ja mitä tarkin työvoiman käyttö.

Tässä on huomattavissa: taloudellisen pohjan supistuiminen, sen perustan, jolle yhteiskunta oli kasvanut (eikä tuotantovoimien kehitys), ajaa vallitsevat luokat toteuttamaan tätä aktiivista järjestelyprosessia. Valtiokapitalismi ei putoa taivaalta, kuin kypsynyt hedelmä kapitalistien käsiin, itse tuotannon nousun valmiiksi tekemänä. Heidän on se rakennettava, toimien ja tietoisesti rakennettava uudelleen tuotantosuhteet. Ja ne on rakennettava luomalla keskitetty, tietoisesti ja suunnitelmallisesti johdettu (vielä toistaiseksi riistäjien luokan) talous. Ja mitä laajempi hajaannus, sitä tarmokkaampi tämä yhteiskunnallisia oloja uudistava toiminta.

Mutta se työ voi parhaimmassa tapauksessa vain hetkiseksi pidättää hajaantumista. Ja pidättämällä sitä yhdessä kohdin, se vain toisissa sitä lisää. Mitä enemmän lisätään maan taistelukykyä, sitä kovemmaksi tulee vastustus, sitä enemmän viholliset varustautuvat. Ja tästä johtuu että mitä kauheampi taistelu on, sitä enemmän on mobilisoitava uusia voimia, ja sitä pikemmin tulee luhistuminen. »Hyvin järjestetyn» Saksan voitolla olo sodan kahtena ensi vuotena vei siihen, että Englanti, Ranska ja Italia varustautuivat hampaisiin saakka. Ja tuotantovoimain hajaannuksen vauhti vain kiihtyi.

Mutta imperialistit nähtävästi eivät voi lopettaa sotaa. Jonkun puolen voitto vie siihen, että tämä leiri jakaantuu uusiin valtojen ryhmiin, mitkä riitelevät maailmansaaliista. Jokaisen ryhmän voimistuminen panee toisetkin ryhmät voimistuttamaan itseään. On mielenkiintoista, mitenkä heikompaan puoleen, »sopimusmaihin» (ententeen), sodan aikana jo joidenkin häviöiden jälkeen, yhtyi uusia, sangen huomattavia liittolaisia (Rumania ja Ameriikka). Tämä on sodan välttämätön laki, sodan maailmanherruudesta, jonka voittaja ei vain muserra häviöön joutunutta, vaan samalla myös kaikki »ylevämieliset sivustakatsojat».^[5*]

Ja täten, sotivalla finanssikapitaaliila ei ole keinoja estää tuotantovoimien ehtymistä. Samalla kertaa valtiokapitalismin aikana — oikeammin: sen johdosta — kaikki vastakohdat kasaantuvat kymmenkertaisina köyhälistön hartioille. Valtiokapitalismi ei poista näitä vastakohtia siksi, että se ensiksi ei voi keskeyttää sotaa, vaan yhä kärjistää taistelua ja samalla sen suoranaisia seurauksia työtätekevään luokkaan nähden (ihmisten hävittäminen, nälkä, rappeutuminen), kuin myös siksi, että se ei voi lakata olemasta rosvovaltaa, ei voi hävittää riistoa, kuritushuonemaista työpakkoa, työpalkkojen laskua, poliittista orjuutta j.n.e. Ja koska kerran näin on, ei valtiokapitalismilla myöskään ole keinoja estää kansanjoukkojen nousun purkautumista.

Yaltiokapitalismin pääheikkoudet ovat, että se 1) ei vain lisää sodan aikaansaamaa kurjuutta ja hävitystä, vaan suoranaisesti vaikeuttaa sen lopettamista; 2) säilyttää tuotannonvälineiden yksinomistusoikeuden, omaisuuseron, ehkäisten täten tuotannonvälineiden täysin keskitettyä ja suunnitelmallista järjestelyä;^[6*] 3) säilyttää luokkaherruuden, kohottaa kapitalistien voittoja ja erikoisasemaa, eikä sen vuoksi voi käydä päättävää taistelua kurjuutta ja nälkää vastaan, se kärjistää niitä, 4) nojautuessaan diktatuuriin, lujaan ja keskitettyyn valtaan (joka on välttämätön taistelussa tällaista sekamelskaa vastaan), se on kytketty imperialistiseen diktatuuriin, joka orjuuttaa kansanjoukot ja kytkee niiden itsetoimintaa raskaalla poliittisella sorrolla.

4.

Tuotantovoimien hävityksen eräälle asteelle päästyä osottautuu kapitalismi liian kalliiksi ylellisyydeksi. Nykyinen yhteiskunta ihmisineen ja niiden tarpeineen kasvoi vanhan, laajemman tuotannon perustalla. Tämä taloudellinen pohja on supistunut — ja supistuu valtiokapitalismin kautta yhä — niin että pelkän elämisen ylläpitoa varten täytyisi 1) lopettaa sota ja rajottaa sen syyt vastaisuuteenkin nähden; 2) hävittää kaikki suuret ja pienet omaisuuden raja-aidat ja johtaa tuotantoa teknillisesti yhtenäisenä koneistona; 3) antaa tämän koneiston täyttää, ilman etuoikeuksia ja erotusta, kaikkien yhteiskunnan jäsenien tarpeet; sekä 4) luoda rautainen valta, joka nojautuu miljooniin, on niiden toimeenpanema ja kehittää niiden itsetoimintaa, tämän vallan kaikesta voimasta huolimatta.

Sellaisen vallan saa aikaan vain sosialistinen vallankumous. Tällainen valta alkaa sen syvemmän yhteiskunnan uudisiustyön, josta juuri mainittiin. Se rupeaa rakentamaan sosialismia, koska sosialismiin tullaan rakentavan, aktiivisen, järjestelyprosessin kautta — kuten valtiokapitalismiinkin. Samoin kuin viimemainittu, ei tämäkään itsestään tule kuorestaan, »kun sen edellytykset ovat kypsyneet.» Kömpelösti tulkiten Marxin sanoja — »tuotantovoimat kasvavat vanhojen tuotantosuhteiden yli ja heittävät nämä pois» — herrat vastavallankumoukselliset marxilaiset unohtavat 1) että, paitsi tuotannonvoimien kehitystä, tuon poisheittämisen edellä voi käydä suuri hajaannus, jonka vain vallankumous voi parantaa; 2) että tuo »poisheittäminen» ei suinkaan poista, vaan edellyttää aktiivista järjestämistyotä; 3) että Marx, puhuessaan vallankumouksen valmistelutyöstä, yhtä usein muistuttaa tuotantovoimien tuhlauksesta, nälästä, rappeutumisesta j.n.e., kuin tuotantovoimien kasvusta. Ja Engels eräässä paikassa puhuu suoraan »yleisestä tuhosta ja työväenluokan lopullisen voiton ehtojen luomisesta» (Borgheimin v. 1888 ilmestyneen kirjasen esipuheessa) maailmansodan seurauksina.

Sosialistinen vallankumous panee liikkeelle sosialistisia toimintatapoja (vaikka ei heti koko sosialismia) soveliaampana keinona (kuin valtiokapitalismin keinot) estämään yhteiskunnan romahdusta, suojelemaan taloudellista perustetta, ja sitä laajentamaankin. Valtiokapitalismi pelasti kapitalistisen ja sotivan valtion aktiivisesti ja tietoisesti sekaantumalla tuotanto-olohin. Sosialistinen toiminta tulee jatkamaan tätä aktiivista työtä, mutta vain vapaan ja rauhallisen yhteiskunnan pelastamiseksi sekä kehittämiseksi. Ensi aluksi se vain antaa entisille tuotannon ja jaon välineille uuden säästäväisyyden apua, täten välittömästi pelastaen yhteiskunnan; sitten se alkaa uudelleen luoda tuotantovoimia; vihdoin ohjaten sen uuteen, korkeampaan kukoistukseen. Ja tätä tietä, kivi kiveltä, nivel niveleltä, rakennetaan sosialismia, sekä suurena valtavan tuotannon että selvien, yksinkertaisten ja vapaiden yhteiskunnallisten suhteiden järjestelmänä.

Siis todellisuudessa on historiallinen sosialismin valmistus kulkeva kahden asteen kautta: ensimäisellä talous latautuu yhteenliittymällä, luokkavoimalla, kulttuurilla; toisella sota, talouden rappio (valtiokapitalismin — petomaisen riistännän ja riittämättömän suunnitelmallisen talousjärjestelmän — tuota taloutta rautakourin puristaessa), yhteiskunnallisten epäkohtien jättiläismäinen kasvu — kaikki tämä sytyttää vallankumousliekin ja irroittaa sosialismin rakentavat voimat.

Vallankumouksen ristiriitaisten edellytysten yhtyminen sen puhkeamisen aikana on sellainen, että hävittävät voimat ovat vallassa ja talous lamassa, joten ei ole vain ryhdyttävä rakentamaan sosialismia, vaan taloutta yleensä. On kohotettava tuottavia voimia, järjestettävä tekniikkaa. Eikä uusia yhteiskunnallisia suhteitakaan voida luoda yhdellä kertaa — sillä puuttuu välineitä, aineellista pohjaa. Ei voida nopeasti hävittää työnjakoa, luoda uusia perhemuotoja, jotka vapauttaisivat naisen ja parantaisivat kasvavan nuorison asemaa, ei voida heti luoda täydellistä kulutuksen tasa-arvoa j.n.e.

5.

Ja siksi ovat yhtä tökeröjä (porvarillisissa tieteen pyhäköissä) korkeasti oppineiden menshevikkien fraasit bolshevikkien »sotilas»-, »nurkkamestari»- ja »nälkä-tasa-arvo»-kommunismista. Niillä ei ole mitään yhteistä sosialismin kanssa. Oi nämä rikkiviisaat matelijat! Pahaksi onneksi tästä, juuri tästä, on sosialismi alkava jokaisessa Europan maassa. Sillä ensimäisen sosialistisen rakennustyön tehtäviä on tuotannon ja jaon välineiden sosialistinen hoito, mikä tulee niiden kapitalistisen olomuodon tilalle.

Ja yhtä tökerönä ovat menshevikkien fraasit siitä, että sosialismi on mahdoton Venäjällä, koska se ei vielä ole valmiina kömpinyt esiin kapitalistisesta munasta. Kertaamme vielä: sosialismi ei putoa taivaasta valmiina lautaselle, vaan on se rakennettava.

Koska siis sosialismi saavutetaan laajan rakennusprosessin kautta, jolloin yhteiskunnan taloudelliset perusteet on uudistettava ja laajennettava, niin sosialismin edellytyksenä ei voi olla itse sosialismi, jolloin vain olisi poistettava kuori.

Sosialistisen rakenteen edellytyksiä ovat:

1) Tarpeeksi laajan järjestelytyön perustan, lähtökohdan, aineiden ja välineiden olemassaolo; 2) hallitsevalla ja järjestävällä luokalla tarpeellinen järjestelykyky; 3) sellainen luokkavoimien ja poliittisten ehtojen suhde, että järjestelytyö on mahdollinen; 4) rakennustyön yleinen yhteiskunnallinen välttämättömyvs, kiertämättömyys; 5) paikallisten heikkojen voimien täydentäminen maassa (Venäjällä) ulkoapäin, oikeammin tämän paikallisen järjestelytyön muuttaminen yhdeksi sosialismin maailmanlaajan rakennustyön osaksi.

Rakennustoiminnan perustalla, aineilla ja välineillä, tarkoitetaan ensinnäkin sitä, että maassa on oleva tarpeeksi kehittynyt teollisuus, tuntuva joukko suurliikkeitä, jotka ovat varustetut hyvillä koneilla ja sopivat suuren sosialistisen teollisuuden järjestämisen teknilliseksi perustaksi.

Tuskin kukaan väittänee, ettei meillä Venäjällä ole tällaista pohjaa. Kivihiili-, metalli-, konerakennus-, kuljetusvälineteollisuus, kutoma-, kemiallinen, sokeriteollisuus y.m. teollisuus kohosi Venäjällä koko laajuudessaan ennen sotaa jo sangen korkealle, ollen hyvinkin keskitetty. Tämä voi kyllä olla pohjustana rakennettaessa suurta, yhteiskunnallista tuotantoa.

Toiseksi: jotta rakennustyön aineksiin nähden kaikki olisi järjestyksessä, on välttämätön kapitaalin keskittäminen, sen yhdistäminen pankkien avulla suuriksi renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi. Tämä on välttämätön keskitetyn liikkeitten hallinnon ja tuotannon säännöstelyn järjestelyperustana. Pitkäksi kävisi luetella kaikki Venäjällä ennen sotaa toimineet yhtiöt, syndikaatit ja trustit y.m. Viittaamme vastaaviin teoksiin,^[7*] ja huomautamme samalla, että Venäjiin kapitalismin kypsyneisyyden ovat osottaneet sangen monet taloustieteilijät, jopa niin vähän »sosialistiset» kuin esim. prof. Goldstein.

Kolmanneksi: tarvitaan myös kiertokulun järjestelyn perusta. Tässä tapauksessa voi lähtökohtina pitää osittain entisiä syndikaatteja. Jo ennen vallankumousta oli meillä muutamia valtion laitoksiakin: Donin kivihiilialueen monopolin hoitaja »Monotop»; metallien jaossa »Rasmeko», mikä todellisesti monopolisoi kuparin, tinan, lyijyn ynnä muut puna- ja valkometallit, piti tilastoa ja puoleksi monopolisoi tummat metallit, valu- ja takoraudan; entinen sokerijaon järjestely, mikä Kerenskin aikana muuttui monopoliksi; sitten vielä viljan monopolisointi, mikä, kaikista puutteistaan huolimatta, lokakuun jälkeen keskittyi ja lujittui. Tämä kaikki antaa sekä rakennustyölle käytännöllisen pohjan että myös välttämättömiä kokemuksia järjestelytyötä varten. Ja tähän katsoen eivät uudet ja järjesteillä olevat tekstiili-, nahka- y.m. teollisuuksien monopolisoimiset enää suinkaan ole vain paperilla.

Jaon säännöstelyn lähtökohtana olivat, toiselta puolen, yhä voimistuneet elintarvejärjestöt ja huomattavasti kehittyneet osuuskunnat.

Mutta edelleen. Minkälaiset ovat järjestelevät työvoimat, mitkä vallassaoleva luokka, köyhälistö, omistaa? Ennenkaikkea on kysymys teknillisistä järjestäjistä (insinööreistä, teknikoista y.m.). Venäjällä on teknillisiä voimia tyydyttävästi, ja voidaan niitä nopeasti lisätä sen laajan sivistystyön avulla, joka jo on alulla (laajana teknillisenä opetuksena) vallankumouksen puhdistamalla perustalla. Suuri osa insinöörejä ja teknikoita on vihamielinen köyhälistölle; mutta eipä sitä poliittista sympatiaa voikaan paljoa odottaa näiden finanssikapitaalin kasvattien ja ent. palvelijain puolelta. Riittää, kun tekevät työtä rahasta ja kun vain tarjonta vastaisi kysyntää. Ja siinä suhteessa, toistakaamme, on tilanne tyydyttävä.

Paljon vakavampi on kysymys aatteellisista järjestelijöistä. Sellainen on likeisessä suhteessa työväenluokan kehitystasoon. Venäjän työväenluokan »takapajulla oloa» selvästi ja tietoisesti liioittelevat vastavallankumoukselliset sosialistit. Venäläinen työläinen on yhtä takapajulla oleva tai yhtä valistunut kuin on Venäjän teollisuus. Eikä Venäjän teollisuus ole niinkään takapajulla.

Mutta Venäjän köyhälistön luokkakehitys on käynyt nopeammin kuin teollisuuden kehitys. Pitkät vallankumouksellisen taistelun vuodet antoivat Venäjän köyhälistölle suuren luokkayhteistunnon, huomattavan yhteiskunnallisen liikkuvaisuuden ja yhä kohoavan sivistyksen. Ne panivat työläisjoukosta nousemaan suuren määrän ymmärtäväisiä ja intelligenttejä työläisiä, ja kouluna olivat vankilat ja valistuneiden vallankumousesitaistelijain opetus. Venäjän proletariaatin johtava joukko ei jää jälelle ranskalaisesta, englantilaisesta, eipä saksalaisestakaan. Saksassa on työväen joukko valistuneempi, mutta se ei merkitse sitä, että se voisi silti luoda huomattavasti enemmän aktiivisia järjestäjiä. Ja sitäpaitsi on Venäjän proletariaatilla, nuorena luokkana, sitä enemmän yhteiskunnallista tarmoa, joka edistää järjestäväin kykyjen esiintymistä ja nopeata uuden yhteiskunnallisen kokemuksen omaksumista.

Jos siis kysytään, onko työväenluokalla käytettävissään kyllin yhteiskunnallista energiaa ja riittävän laaja sisäinen pohja sosialistiselle rakennustyölle, on vastaus myöntävä. Mutta jos kysytään, onko luokkavoimien suhde ja poliittinen tilanne tähän työhön nähden täysin suotuisa, on vastaus ehdollinen. Mitä tulee ennen hallinneen luokan vastustusvoimaan, on se jotenkin mitätön. Koko köyhemmän talonpoikaisväestön etu on proletaarisen luokkadiktatuurin kannalla, se kun on heille antanut maan. Mikäli maiden valtaus on johtanut jakoon, ei se jako ole läheskään vielä päättynyt, ja tilanherrain maiden jaon jälkeen tulee kysymys suurtalonpoikien (kulakkien) maiden jaosta. Eikä tämä voi loppua vielä pitkiin aikoihin vallitsevien taloudellisten ja poliittisten olojen takia, mutta ei ole myöskään pelkoa siitä, että uudelleen muodostuisi suuromistajia. Mitä tulee vastavallankumousuhkaan talonpoikien taholta, on se seikka täysin tyydyttävällä kannalla.

Aivan toisin on ulkovaltojen miehittämispyrkimyksien laita. Ne järjestävät ja keinotekoisesti elvyttävät vastavallankumouksellisia voimia. Ne kymmenkertaistuttavat sekaannusta häilyneellä Neuvosto-Venäjällä, eristäen sen leivästä, raaka- ja polttoaineiden lähteistä. Sosialistinen rakennustyö voi jatkaa ensimäistä toimintaansa — ylläpitää olevaa tuotantoperustaa — vain siinä tapauksessa, että sen rakennustyön toiminta-alana on koko Venäjän maa, ja että vieraat imperialistit tulevat poisajetuiksi, antamasta apua vastavallankumouksellisille. Rakentaminen on yhdistettävä yhä laajempaan taisteluun kaikkien maiden ja kaikennimisiä luokkavihollisia vastaan.

Mutta voiko tällaisiin lähitulevaisuuden näköaloihin nähden ollenkaan alkaa sosialismin rakennustyötä. Ei vain voi, vaan se on välttämätöntä, kiertämätöntä. Tuotannonvälineiden riittämättömyys, pakko lisätä sotilaallista voimaa, vei finanssikapitalismin valtiokapitalismiin. Tuotannon ja jaon välineiden mitä suurin riittämättömyys, kiertämättömät taistelut eri rintamilla vihollista, ulkolaisia imperialisteja ja näiden kätyreitä vastaan vaatii mitä tarkinta tuotannon, jaon ja kulutuksen järjestelyä. Kesäkuun 28 p:n dekreetin perusteella tapahtuva laaja kansallistuttamiuen ja elintarvejoukkioiden muodostaminen ovat juuri tällaisia järjestelytoimia, ja samalla ne ovat vastavallankumouksellisten voimien hävittämiskeinona »selkäpuolella». Mitä vähemmän on hallussamme teknillisiä välineitä, polttoainetta, raaka-ainetta, leipää, mitä vähemmän niiden määrä vastaa neuvostovallan tarvetta, sitä enemmän vaaditaan diktatuuria, niiden järkiperäistä käyttöä. Mutta tällaista on juuri köyhälistön diktatuuri, sosialistinen rakennustyö, omaisuuserotuksien poistaminen ja tuotannon, jaon ja kulutuksen yhteiskunnallinen jnrjestäminen. Ja siksi juuri, enemmän kuin koskaan ennen, tämä »nurkkamestari-kommunismi» tarpeen.

Neuvostovallalle on se tärkeä siksi, että kestäisi vihollistensa iskun. Ja silloin kun alkaa uudestiluova työ koko Venäjää käsittävässä mittakaavassa, on se tarpeen säilyttämään sitä (kylläkin ahdasta ja riittämätöntä) yleisvenäläisen tuotannon pohjaa, joka syntyi sodan lopulla.

Juuri siksi, että Venäjän teollisuus, koko sen talous voisivat elättää ja palvella Venäjän asukkaita, on sosialistisen rakennustyön viimeinen edellytys välttämätön. On tärkeätä saada apua ulkoa, apua kansainväliseltä sosialismilta. Sosialistinen rakennustyö jättää paikallisen, kansallisen, »nurkkamestari»-muotonsa vasta silloin, kun se muodostuu niveleksi kansainvälisen sosialismin rakennustyössä. Tätä totuutta eivät Venäjän kommunistit koskaan ole unohtaneet, vaikkakaan he eivät ole pelänneet alkaa tätä rakennusta rakentamaan yksinkin.

He eivät ole peljänneet tätä siksi, että vallankumous ei odota, hajaannus ei odota, rakennustyö ei odota. Oli pakko alkaa luoda sosialismia epätäydellisessä, osittain »nurkkakuntaisessa» muodossa täkäläisten olojen vallitessa. Vain nämä sosialistisen rakennustyön ensi askeleet pelastavat yhteiskunnan hajaantumisesta, vahvistavat sisäistä vallankumousta; vapauttavat kansanjoukkojen järjestely- ja sivistyspyrkimyksiä, vahvistavat siten itse sitä rakennustyötä, herättävät vallankumousta Europassa, missä se vasta kytee, ja valmistavat veljelliseksi avuksi kansainväliselle köyhälistölle jo kynnetyn maaperän.

Ja siksi verkalleen, varovasti, kansalaissodan tulessa, astuvat ennen sorretut luokat uuden yhteiskunnan luomistietä. Ja huolimatta lyödyn porvariston kapinoista, »huolimatta taloudellisesta hajaannuksesta ja nälästä, kansalaissodasta, huolimatta muka proletaarisista riveistä lähteneiden kavaltajien hommista, työväenluokka jo oppii ohjaamaan tuotantoa, kuljettamaan tavaroita paikasta toiseen ja, epäilemättä, hoitamaan elintarvekoneistoa.

Odottamatta »edellytysten kypsymistä», mutta vakavasti uskoen Lännestä tulevaan apuun, se laskee sosialismin suuren rakennuksen peruskiviä. Ja se on varmasti oikeassa.

Takaisin sisällysluetteloon

II luku.

Kommunismiin siirtymisen välikausi.

1.

Sosialistinen vallankumous avaa tien sosialismiin, alkaa rakentaa sosialismia. Mutta vaikka sosialismia ei yhteiskunnallisen muutoksen enteiden keskinäisen suhtautumisen takia, josta jo ylempänä mainittiin, tarjotakaan valmiina työväelle, erittäinkin ellemme voi heti siirtyä kehittyneeseen kommunismiin, niin voitanee kysyä, mitkä seikat muodostavat tämän sosialismiin siirtymisen välikauden? Kysymys näistä siirtymismuodoista on sangen tärkeä valistumattomassa Venäjän maassa, mikä ei läpikäynyt kokonaisuudessaan valtiokapitalismin koulua. Ja erittäin tärkeätä on määritellä, millainen on ensimäinen, alkusiirtymismuoto, se, jossa nyt olemme. Tähän kysymykseen on annettu useampia vastauksia. Toukokuun alussa v. 1918 tov. Lenin, välttäen muuten täysin varman mielipiteen lausumiata, osoitti, että valtiokapitalismi (jota vastaan silloin kirjoiteltiin aikakauslehti »Kommunistissa») proletaarisen diktatuurin ohjaamana olisi askel eteenpäin ja että sillä Kerenskinkin aikana oli tällainen progressiivinen luonne. Vähän ennemmin tov. J. Bojarkoff kirjoitti »Vjestnik Metallista» lehdessä, että proletariaatin päätehtävä Venäjällä on muodostaa, vastoin porvariston tahtoakin, »kehittyneen kapitalismin systeemi, jonka yhteydessä on valtion taholta tapahtuva tuotannon järjestely».

Samallaista katsantokantaa puolusti tov. A. Losovski. Edellyttäen, että lokakuun vallankumous ei ollut sosialistinen, oli hän sitä mieltä, että neuvostovalta, tuo vallankumouksellisen demokratian äärimäinen vasen sivusta, toteuttaa objektiivisesti maaorjuuden jätteiden hävittämisen ja raivaa tien talonpoikaisdemokratialle. Ja siksi täytyy taloudellisten reformien rajottua valtion toimeenpanemaan säännöstelyyn ja »työväen kontrolliin, joka on esisosialistisen kauden historiallinen välttämättömyys». Losovskin tunnuslause käy siis jotenkin yhteen bolshevismilla ennen lokakuuta olleen tunnuslauseen kanssa: »työväen kontrolli, pankkien ja teollisuuden pääalojen kansallistuttaminen.»

Näiden katsantokantojen vastapainoksi esittivät vasemmistobolshevikit »proletaarisen sosialismin rakentamisen työväen luokkatehtävänä», ja tunnuslauseen »sosialismiin tuotannon sosialisoimisen kautta.»

Viime aikoina, tov. Leninin puheiden jälkeen neuvostojen 5:nnessä kongressissa, missä hän oli »sosialismin rakentamisen» kannalla, jolle hän kehoitti itse työläisjoukkoja, on kysymys valtiokapitalismista Venäjällä poistunut näyttämöltä. Dekreetillä 28 p:ltä kesäkuuta v. 1918 julistettiin (tosin aluksi vain periaatteellisesti) kaikkien suurliikkeiden joukkokansallistuttaminen.

Mutta kuitenkin selvittääksemme kysymystä, tarkastamme, voivatko valtiokapitalismi ja työväen kontrollisysteemi olla sosialismiin siirtymisen asteina proletaarisen diktatuurin vallitessa.

Ylempänä määrittelimme lyhyesti, mitä on valtiokapitalismi. Siitä käy selville, että valtiokapitalismi on finanssikapitalismin korkein, kehittynein muoto. Tämä on määrätty historiallinen kategoria, s.o. kapitalistisen talouden määrätty muoto, mikä on yhtenä asteena sen historiallisessa kehityksessä. Tämä ei ole uusimpien talousmuotojen jonkin yleisen piirteen sovittu nimitys, esim. valtion toimesta yleensä tapahtuvan kapitalistisen talouden säännöstelyn nimitys. Näin, ja ainoastaan näin, on käsitetty valtiokapitalismi kansainvälisessä mnrxilaiskirjallisuudessa. Eikä siis saa puhua valtiokapitalismista, jos tarkoitetaan proletaarisen vallan puolelta tapahtuvaa kapitalistisen tuotannon säännöstelyä. Valtiokapitalismi on mahdollinen yhdistää vain porvarilliseen diktatuuriin valtion ja trustien yhteyden pohjalla.

Monet käsittävät valtiokapitalismin vielä toisellakin tavalla väärin. Valtiokapitalismi, ajattelevat useat, on sellainen järjestys, jonka vallitessa ainoana kapitalistina on valtio, jolloin kaikki on kansallistutettu, eikä siis ole porvaristoakaan. Tämä ei kuitenkaan vielä ole täydellistä sosialismia, koska valtio on »paikkaajana» ja työväki saa työpalkkaa, mutta tämä on väliaikainen sosialismiin siirtymisen järjestys, joka perustuu työväen ja sen luokkaliittolaisten valtaan. Se, mitä tässä kutsutaan »valtiokapitalismiksi», ei ole muuta kuin valtiososialismia. Monet porvarilliset oppineet ja sosialismin ja työväen »kannattajat» (Rodbertus, Menger ja muut) ovat koettaneet luoda sosialistisen valtion muodossa olevaa sosialistista yhteiskuntaihannetta.

Tuotantovälineiden omistajana heillä esiintyy luokkien ulkopuolella oleva valtio. Palkkatyötä ei poisteta, mutta työnantajana on valtio, joka kokonaisuudessaan säilytetään. Proletariaatti luokkana myös säilytetään. Muutamat näistä teoretikoista säilyttävät »siirtymiskaudeksi» vielä yksityisomistajainkin luokan, mutta nämä omistajat joutuvat luokkien ulkopuolella olevan valtion kontrollin alaisiksi ja sen palvelukseen. Vaihdettuaan tämän opin pikkurahoiksi alkoivat porvarilliset kirjailijat ja (sodan aikana myöskin herrat sosialipatriootit) kutsua valtiososialismiksi pienintäkin kontrollia ja jokaista liikkeen siirtymistä kapitalistisen valtion huostaan (rautateiden kansallistuttaminen, valtion hiilikaivokset Preussissa j.n.e.).

Mikäli Rodbertuksen y.m. sosialismissa säilyy omistava luokka, sikäli on selvää, että tässä on kysymys valtiokapitalismista, joka on toteutettu sodan aikana. Mikäli sosialistinen valtio tunnustetaan luokkien ulkopuolella, mutta samalla työväenluokan yläpuolella olevaksi, sikäli on tämä valtiososialismi suorastaan porvarillinen utopia, joka koettaa syrjäyttää luokkataistelun ja köyhälistön diktatuurin.

Mutta valtiososialismi ei ole vain teoreettinen mietelmä ja porvarillinen utopia. Se voi olla ja se tulee olemaan historiallinen sosialismiin siirtymisen väliaste. Tässä merkityksessä on »valtiososialismilla» aivan toinen merkitys kuin minkä sille antoivat porvarilliset kynäilijät. Jos maassa, missä on laaja valtiokapitalismi, valta joutuu työväenluokan käsiin (esim. Saksassa), silloin voidaan sitä hallitusjärjestelmää, joka silloin muodostuu, nimittää valtiososialismiksi. Valtiokapitalismin aikana olivat tuotanto, järjestely, kulutus ja työvoiman käyttäminen valtiotrustin johdon ja vallan alaisina.

Talous oli keskitetty ja ohjattiin sitä keskuksista, joissa istuivat pankkiirit, kapitalistit ja suurtilalliset sekä näiden asettamat virkamiehet. Proletariaatti ottaa haltuunsa tämän koneiston, tulee valtaan. Ensi aluksi syntyy luokkavaltio (selvemmin sanoen luokkavaltiovalta) (eikä suinkaan luokkien ulkopuolella oleva vakio), missä valtaa pitää köyhälistö. Työn jako ja työpalkkamuoto jäävät ennalleen. Meillä on valtiososialismi historiallisena kategoriana, historiallisena väliasteena siirryttäessä kommunismiin. s.o. sellaiseen järjestykseen, jonka vallitessa ei ole valtiota, valtaa, työnjakoa, työpalkan eri muotoja, työpakkoa.

Joka sekoittaa valtiokapitalismin valtiososialismiin olettaen, että ensiksimainittu on sellainen järjestys, jonka vallitessa valtio on ainoa omistaja, erehtyy kaksinkertaisesti. Valtiokapitalismi on sellainen järjestys, että kapitalistit hallitsevat valtiota, eikä suinkaan valtio ole ainoa kapitalisti. Valtio ei voi olla »ainoa kapitalisti», se voi olla vain ainoa tuotantovälineiden omistaja. Kun vaan Saksassa köyhälistö ottaa vallan käsiinsä, häviää heti pääoma, sillä pääoma on arvo, mikä tuottaa lisäarvoa; mutta lisäarvon tuotanto häviää valtiososialismin esiintyessä; jää vain jäljelle lisätyö ja lisätuotteet, joita käytetään yleishyödyllisten laitosten ylläpitämiseen ja tuotannon edelleen laajentamiseen.

2.

Mutta palatkaamme siihen kysymykseen, voiko valtiokapitalismi olla olemassa työväendiktatuurin aikana ja olla sosialistisen kehityksen ensi nivelenä. Toisin sanoen, voiko olla olemassa »parannettu» (ei saksalaismallinen) valtiokapitalismi, jossa: 1) säilyy kolme neljännestä kapitalistisesta omistuksesta, 2) valtio säännöstelee kapitalistisen talouden, mutta 3) valtiovalta on työväenluokan ja maalaisköyhälistön käsissä, on olemassa kaupunki- ja maalaisköyhälistön diktatuuri.

Tällaista katsantokantaa puolusti, tosin riittämättömän määritellysti ja johdonmukaisesti, jonkun aikaa tov. Lenin.^[8*] »Proletariaatin johdon alainen työmme tuotannon ja tuotteiden jaon yleiskansallisen tilaston ja kontrollin järjestämiseksi on jäänyt paljon jälelle työstämme, jonka tarkoituksena on riistäjäin välitön pakkoluovuttaminen». Nyt täytyy tarmolla tarttua tehtävän ensimäiseen osaan ja jättää hyökkäys kapitaalia vastaan toistaiseksi. Tämä ei merkitse sitä, että me kokonaan luovumme pakkoluovutustyöstä^[9*] vaan sitä, että sen toimeenpanoa on viivytettävä.

Selvemmin sanoen: jos tähän saakka on pakkoluovutettu (kansallistutettu) korkeintaan 15–20 % osakepääomasta, on meidän toistaiseksi tähän pysähdyttävä; saatettava kuntoon tuotannon ja jaon tilasto ja kontrolli (ja, lisäämme, myöskin säännöstely), mutta toistaiseksi jätettävä koskemattomaksi loput 80–85 %. Väliaikaisena ohimenomuotona on meillä tässä »parannettu» valtiokapitalismi, joka tov. Leninistäkin jonkin aikaa näytti mahdolliselta.

Mutta onko se todellisuudessa mahdollinen sosialistisen kehityksen asteena? Katsomme ensin kysymyksen järjestelyteknillistä puolta. Meillä on edessämme kaksi luokkaa, toistensa veriviholliset, porvaristo ja köyhälistö. Ne eivät ole toistensa vihollisia vain yleensä, vaan koettaa nyt toinen tuhota toista luokkana; toinen odottaa sosialistista vallankumousta, kaikintavoin elvyttää sitä, toinen tekee parhaansa tukahuttaakseen sen. Onko sellaisten olosuhteitten vallitessa mahdollista, että toinen omistaa ja hallitsee, toinen vain tekee laskelmia, kontrolleeraa ja järjestelee? Tällaiselle kaksinaisen ristiriidan pohjalle ei tietenkään voi rakentaa järjestelyn, tilaston ja kontrollin systeemiä. Valtiokapitalismin oli mahdollista tulla tuotantovälineiden ja kulutuksen kapitalistisen hoidon parhaaksi systeemiksi siksi, että yhdeltä puolen tilasto, kontrolli, järjestely, ja toisella puolen omistusoikeus ja sen käyttö, olivat yhden ainoan luokan, vahvan luokkavallan, käsissä. Valtiokapitalismi ei ole ainoastaan porvarillista »tilastoa ja kontrollia»: se on sitäpaitsi yhteiskunnallisten suhteiden muuttamista, joka perustuu pääoman keskittymiseen. On itsestään selvää, että proletaarisenkin »tilaston ja kontrollin» voi laatia ja asettaa ainoastaan silloin, kun tuotannon suhteet tulevat järjestetyiksi niin, että koko talouskoneistoa hoidetaan yhdestä keskuksesta, ja köyhälistölle siirtyy tuotantovälineiden omistus ja niiden hallinto.

Tilaston ja kontrollin vakavan toimeenpanemisen edellytyksenä on, että yhtenäinen, yhteiskunnallinen voima hoitaa laitoksia. Silloin tämä voima on oikeassa vuorovaikutuksessa kontrolleeraavan kanssa ja voidaan saada aikaan yhteinen työpohja. Silloin kontrolli asiallisesti luottaa hallintoon, voi rajattua omaan välittömään tehtäväänsä eikä jarruta hallintoa.^[10*]

Luokkavihollisten kesken, ainakaan kansalaissodan aikana, ei tällaisesta vuorovaikutuksesta voi olla puhettakaan. Tässä suhteessa on työväen kontrollista saatu kokemus varsin opettava. Ylen harvoin syntyy työväen kontrollielinten ja kapitalistien välillä yhteistoimintaa (mutta melkein aina kun aletaan yhdessä kapitalistin kanssa hallita tehden myönnytyksiä »laitoksen eduksi» ja luopuen luokka-asemasta). Useimmissa tapauksissa työläiset syrjäyttävät isännät ja alkavat itse hallita liikkeitä, olematta tähän oikeutettuja. (Kuten seuraavassa tulemme selittämään, oli työväen »kontrolli» meillä alunpitäen todellisuudessa kapitalistien holhousta työväen puolelta). Tästä on seurauksena se, että he eivät voi kunnollisesti hankkia laitokselle poltto- eikä raaka-aineita y.m. Sangen usein syntyy kapitalistisen hallinnon ja työväen kontrollin välillä oikea sota, mikä vie siihen, että toiminta loppuu ja tehdas joutuu seisomaan (kuvaava esim. — Langensippenin tehdas Pietarissa).

Vielä selvemmäksi tulee kysymys, jos tarkastamme sitä ekonoomiselta puolen. Kapitalismi ja porvaristo luokkana eivät voi olla olemassa, edellyttäen, että talouden järjestely on köyhälistön hallussa.

Lisäarvon lähteen, työn, riistämiseen perustuva lisäarvon tuotanto on pääoman yksinvallan, kapitalistin rajattoman käskyvallan edellytyksenä tuotantoprosessissa.

Ne tämän vallan rajoitukset, joita työväki pusertaa kapitalisteilta (esim. normaalityopäivä) koskevat vain työläisen oikeuksien suojelemista työvoiman myyjänä, tavaran omistajana. Porvarillisen tavaranomistuksen kannalta katsoen on työläisellä täysi syy vaatia, ettei hänen ainoaa tavaraansa — työvoimaa — käytetä rosvoamalla ja ettei se kuluisi loppuun ennenaikaisesti.^[11*] Tällaiset rajoitukset mahtuvat hyvin kapitalismin puitteisiin. Mutta näitä rajoituksia pannaankin toimeen porvarillisten lakien muodossa ja niitä suojelevat porvariston virkamiehet. Kaikki muut pääoman käskyvallan rajoitukset voivat olla vain itserajoituksia ja sellaisina ne esiintyvät valtioltapitalismissa: muutenhan pääoma kadottaisi itseliikkuvan ja itseuudistuvan arvon luonteensa. Ainoastaan oma, samansukuisen luokan valta voi sekaantua kapitalistisen talouden kaikkein pyhimpään, asiain »finanssipuoleen», tuotantosuunnitelman laatimiseen ja toteuttamiseen. Vain se osaa noudattaa kapitalistista salakähmäisyyttä ja toimia kyllin varovasti. Työläisiä tutustutetaan näihin salaisuuksiin ja pyhiin toimituksiin joko tehden heitä (yksityisissä liikkeissä) »osallisiksi liikeyritykseen», samalla heitä siveellisesti turmellen ja pettäen, tahi järjestäen vain tyhjiä valhekoristeita. Ja jos tov. Losovski ajatteli, että olisi mahdollista, ei ainoastaan »liikkeenomistaja-itsevaltiuden» lopettaminen »työehtoihin» nähden, vaan vieläpä itse kapitalistiseen »tuotannon ja vaihdon koneistoon» saada »perustuslaillisia takeita» työväenjärjestöjä varten, niin hän nähtävästi luotti luokkien sovintoon, rakensi pikkuporvarillisen sopimusutopian.

Mutta valtiokapitalismi on työväen diktatuurin aikana muodottomuus poliittiseltakin puolen. Ellei työväki tahdo ottaa haltuunsa tuotantovälineiden omistusta ja niiden järjestettyä käyttämistä, niin se itse tuhoaa poliittisen herruutensa. Politiikka perustuu ekonomiaan, ja se, jonka hallussa on käskyvalta tuotantoon nähden, ottaa ennemmin tai myöhemmin käsiinsä myöskin poliittisen vallan. Kapitalistin taloudellinen käskyvalta on rahan ja samalla ihmisten aineellisen tilan vallassaan pitoa; jolla rahaa on, se voi ohjata poliittisia virtauksia, voi jarruttaa köyhälistön vallan toimintaa ja sitä kannattavien luokkien työtä. Niinkauan kuin Rjabushinskit ja Meshtsherskit hallitsevat pankkeja ja tehtaita, on heillä rahoja järjestää valkokaartilaisjoukkoja, olla yhteydessä ulkomaalaisten anastajien kanssa, huomaamatta saattaa tuotanto sekasortoon, työntää työläiset toinen toisensa kimppuun j.n.e. Kansalaissodan palossa on sangen vaarallista jättää tällaiset politiikan vaikuttimet heidän käytettävikseen.

Jos köyhälistön tehtävä rajoitetaan poliittisen vallan pitoon tilaston tekemisineen, kontrolleilleen ja kapitalistisen talouden säännöstelyilleen, merkitsee se köyhälistön diktatuurin tekemistä lyhytaikaiseksi sekä johtavaksi vain »maaorjuuden jätteiden hävittämiseen ja tien raivaamiseen talonpoikaisdemokratialle» (Losovski) ja, lisäämme me, varsinaiseen valtiokapitalismiin. Tällaisen päämäärän asettivat (valtiokapitalismi tietenkin poisluettuna) vuosina 1905–7 bolshevikit sille väliaikaiselle köyhälistö-talonpoikaisdiktatuurille, josta silloin oli puhe. Mutta mehän puhuimme silloin porvarillisdemokraatisesta vallankumouksesta eikä sosialistisesta. Jos me nyt teemme sosialistisen vallankumouksen, jos meillä nyt on köyhälistön diktatuuri, jota kannattavat vain köyhimmät talonpojat, niin ei voi olla puhettakaan valtiokapitalismista, vaikkapa se olisi »parannettuakin».

3.

Pysähdymme vielä erityisesti työväen kontrolliin. Entinen bolshevikki, nykyään »vasemmisto-internatsionalisti», tov. Losovski, pitää sitä siirtymismuotona, mikä vastaa esisosialistista aikakautta. s.o. aikaa, mikä on sosialistisen vallankumouksen edellä. Hän on sitä mieltä, että me elämme juuri sellaista aikaa ja että sosialistista vallankumousta ei meillä vielä ole ollut. Tämän yhteydessä on mielenkiintoista selvittää: 1) Mikä ajatus sisältyi bolshevikkien tunnuslauseeseen työväen kontrollista, silloin kun tämä tunnuslause esitettiin, ja 2) minkälaisen todellisen merkityksen työväen kontrolli sai sosialistisen vallankumouksen jälkeen.

Työväen kontrolli oli yksi niistä lokakuun edellisen kauden väliaikaisista tunnuslauseilta, jotka eivät olleet kyllin johdonmukaisia eivätkä liioin hyvin käyneet yhteen muiden, johdonmukaisempien tunnuslauseiden kanssa.

Lokakuun vallankumouksen edellä (ja osittain sen jälkeenkin) me yhdeltä puolen puhuimme työläisten ja talonpoikaisköyhälistön diktatuurista ja vallansiirtymisestä neuvostoille ja toiselta puolen vaadimme Perustavan Kokouksen viipymätöntä kokoontumista. Tässä on silminnähtävä epäjohdonmukaisuus. Ollen johdonmukaisia kommunisteja ja ymmärtäen, että yleisen rauhan ja kaikenlaisen kansallisen sorron poistamisen voi tuoda mukanaan vain kansainvälinen vallankumous ja proletariaatin diktatuuri, me samalla kertaa jatkoimme puhetta »kansanvaltaisesta rauhasta ilman aluevaltauksia ja sotakorvauksia kansojen itsemääräämisoikeuden perusteella» j.n.e.

Itse asiassa työväen kontrolli yhdessä pankkien ja suurteollisuuden pääalojen kansallistuttamisen kanssa tuli sen tuotannon ja jaon valtion kontrollin tilalle, josta menshevikit ja sosialistivallankumoukselliset puhuivat (mutta jota he tietystikään eivät toteuttaneet).

Kokonaan säilyttäen kapitalismin oikeisto-»sosialistito halusivat asettaa sen »kansanvaltaisen» valtion kontrollin alaiseksi: he uneksivat jonkinlaisesta »kansanvaltaisesta» valtiokapitalismista. Bolshevikit esittivät vastapainoksi tunnuslauseen luokkakontrollista paljastaakseen näiden »haaveiden» epäjohdonmukaisuuden ja ulkokultaisuuden.

Mutta jos kysymme, minkälaiseksi puolueemme ennen lokak. 25 päivää oli ajatellut työväen kontrollin systeemin kokonaisuudessaan, ja millaisen talousjärjestyksen pohjalle se aiottiin rakentaa, niin emme mistään löydä selvää vastausta.

Suuren historiallisen palveluksen teki tov. Lenin, kun hän jo toisena päivänä lokakuun vallankumouksen jälkeen arvosteli vallankumouksen sosialistiseksi, ja kävi taistelua ennen lokakuuta esitettyjen epäjohdonmukaisten ja erilaisten tunnuslauseitten muuttamisen puolesta johdonmukais-sosialistisiksi. Sillä vaikka vallan siirtyminen työmiesten, sotamiesten ja talonpokain edustajain neuvostoille, alkujaan (ennen köyhälistökomiteain muodostamista ja vasemmisto-es-erräin hallituksesta luopumista; merkitsikin työläisten ja koko talonpoikaisten (paitsi maalaisporhojen) diktatuuria, ei tällainen diktatuuri missään tapauksessa voinut olla pitkäaikainen ja muodostaa erikoista päättynyttä kehityskautta. Pitkin aikaansa se vähitellen muodostui proletaarien ja puoliproletaarien diktatuuriksi, jotka koko ajan olivat olleet hallitsevana piiävoimana. Perusteeltaan oli sen luonne sosialistinen.

Tällainen asiaintila vei nopeasti häviöön työväenkontrollin aatteen tuotannon järjestelysysteeminä. Tämä häviö ilmeni selvästi seuraavalla tavalla:

Melkein samaan aikaan perustettiin: 1) Työväen kontrollin pääneuvosto ja 2) Korkein Kansantalousneuvosto. Viimemainittuun kuului edustajia työväen kontrollin pääneuvostosta ja eri virastojen edustajia. On selvä asia, että jos kaksi virastoa rakenteeltaan ovat samankaltaiset, jää niistä olemaan se, mikä paremmin vastaa ajan vaatimuksia. Eloon jäi Korkein Kansantalousneuvosto. Työväen kontrollin pääneuvostolla oli vain yksi istunto, jonka jälkeen se hajosi, antaen kaikki työntekijänsä K. K. N:lle. Mutta jos voitto olisi sattunut Työväen kontrollin pääneuvostolle, olisi K. K. N. päinvastoin muuttunut kontrollineuvoston saamaksi yksinkertaiseksi lahjaksi.

Korkein Kansantalousneuvosto oli sosialistisen rakenteen ja kansantalouden sosialistisen hallinnon elin ja siksipä se nielikin työväen kontrollineuvoston, joka oli perustettu vain kapitalistisen talouden säilymisen varalta ja ainoastaan sen säännöstelyä ja sen johtajain töiden tarkastamista varten.

4.

Toiselta puolen sosialistinen vallankumous vain hiljalleen otti haltuunsa teollisuustuotantoverkon eri haarat. Mitä luottoon ja rahankäyttöön tulee, riittää jonkun kymmenen pankin kansallistuttaminen, jotta koko johto olisi käsissä. Aivan toisin on asianlaita kapitalistiseen teollisuuteen nähden, jossa hallituselimiä on tuhansittain ja jotka eivät ole riippuvaisia syndikaattikeskuksista. Sitäpaitsi ovat pankit »paperi-»kanslialuontoisia. Niiden valtaaminen on helpompaa kuin teollisuushallintokeskusten, joidenka haltuunottaminen heti tuo mukanaan monimutkaisia teknillis-tuotannollisia tehtäviä.

Tästä käy selville miksi proletariaatin toimeenpanema tuotannon valtaaminen alussa ilmeni suurlaitosten ainoastaan jonkun osan täydellisen valtaamisen (kansallistuttamisen ja uusien hallintojen nimittämisen) muodossa; multa jälellä oleviin osiin nähden oltiin pahoitettuja säilyttämään entinen systeemi. Tässä oli kysymyksessä vain työväen luokkaholhous entisiin isäntiin nähden. Se eroaa tavallisesta holhouksesta vain siinä, että tässä »alaikäisyysajan» kuluessa eivät opi hallitsemaan holhotit, vaan holhoojat.

Sellainen holhous pantiin toimeen 14 pnä marraskuuta v. 1917 valenimellä »työväen kontrolli». Tähän vanhaan käsitteeseen oli pantu aivan uusi sisältö. Tämä »kontrolli» ei tarkastanut joidenkin normien tai ohjesääntöjen täyttämistä. Se tarkasti, oliko omistajan ekonominen ja teknillinen toiminta tarkoituksemukaista. Sillä oli oikeus muuttaa omistajan kaikki päätökset ja sanella hänelle pakollisesti noudatettavaksi omansa. Muodollisesti ei tämä ole kontrollia — vaan holhousta; sisällöltään ei se ole kontrollia, vaan säännöstelyä.^[12*]

Mutta samalla kertaa oli tämä holhousta ja säännöstelyä yksityisten työläisjärjestöjen taholta yksityisistä talouslaitoksissa. Koska järkiperäisesti pyrittiin tuotannon sosialistisen hallinnon muodostamiseen ja koska »työväen kontrolli» oli vain valmistava askel tähän hallintoon, ei siitä voinut tulla oikeata keskittävää systeemiä (siksipä K. K. N. heti syrjäyttikin kontrollikeskuksen — tietoisesti kuolleena synnytetyn viraston). Ja mikäli työväen »holhous»-(kontrolli)-komiteain välttämätön muuttaminen varsinaisiksi hallinnoiksi myöhästyi, sikäli syntyi joukko kielteisiä ilmiöitä.

Yhdeltä puolen kapitalistin ja työläisten kaksinvalta johti joko sekasortoon tai muuttui työläisten yksinvallaksi ilman proletaarisen hallituksen tunnustamia valtuuksia ja oikeuksia.

Tästä tilanteesta työläiset alkoivat selviytyä hiljaisten, kenenkään laillistuttamain »kansallistuttamisten» kautta. Toiselta puolen sai työväen kontrolli paikallisen luonteen, rajoittui yksityisiin laitoksiin. Ja itse teossa ollen työläisten herruuden ilmauksena yleensä, vei se siihen, että työläisjoukot alkoivat pitää itseään kysymyksessa olevien laitosten isäntinä. Tämä ei synnyttänyt ainoastaan »separatismia» ja »syndikalismia», vaan suorastaan pikkuporvarillisia omistaja-ajatuksia laitoksiin nähden.

Kaikessa tässä tuli näkyviin vastakohta vallankumouksen sosialistisen pääpyrkimyksen ja sen alkuperäisten »siirtymis»-menettelytapojen välillä. Ilmeisesti olivat nämä sosialismin lapsentaudit parannettavissa vain tuotannon nopean kansallistuttamisen kautta, antaen aluksi laitosten hallinnoille yksinkertaisemman muodon ja nopeasti perustaen eri seuduille hallintoa yhdistäviä elimiä (pitäjien ja paikkakuntain kansantalousneuvostot).

Mutta minkälaisen sitten pitää työväen kontrollin toiminnan olla alkaneen sosialistisen vallankumouksen aikana? Sen pitää olla tuotannon yhteiskunnallisen säännöstelyn tukikohtana niissä laitoksissa (varsinkin keskisuurissa ja pienissä), joita ei vielä ole kansallistutettu. Se voi olla proletaarisen »valtion» kontrollin apuelinsysteeminä yhteiskunnallistutetuissa laitoksissa. Sen pitää olla hyvin keskitetty, sen alavirastojen tehtävät, toiminta-ala ja valtuudet pitiiä olla tarkasti määrätyt, ja paikalliset ryhmät voivat olla vain keskusviraston (K. K. N.) paikallisia toimeenpanevia elimiä, jos »kontrollilla» tarkoitetaan tuotannon säännöstelyä; mutta valtion kontrollikomisariaatin elimiä, jos kysymys on väärinkäytösten ehkäisemisestä, s.o. revisionikontrollin toiminnasta.

Mutta ellei työväen kontrollin systeemi, tai »parannettu» valtiokapitalismi voi olla ensimäisenä sosialistista kehitystä alottavana väliasteena, niin mitkä sitten ovat nämä siirtymismuodot? Kysymys selvenee heti, jos ryhdymme tarkastamaan länsi-europalaisia muotoja. Saksassa tulee valtiokapitalismin ja kommunismin välikauden muodostamaan valtiososialismi. Tämä on keskitetty yhteiskunnallinen talous, jota johtaa köyhälistön valtiovalta (kunnes tämä valta vähitellen kuolee).

Venäjä lokakuun vallankumouksen alkaessa oli kehityksessään ehtinyt vasta valtiokapitalismin alkuun. Ei edes finanssikapitalismi ehtinyt kehityksensä kukkuloille, ja niiden suhteiden jotenkin laajan kehittymisen rinnalla, jotka seurasivat sen herruutta, tapaamme vielä kehittymättömän kapitalismin aikakauden suhteita. Mitä tulee maatalouteen, niin siinäkin kapitalismi saavutti verraten huonoja tuloksia. Me emme voi siis kutsua nykyistä aikaa valtiososialismin ajaksi, koska valtiososialismi syntyy täydelleen vain silloin kun köyhälistön valta »kääntää nurin» vaUiokapitalismin systeemin.

Alkuna sosialistiselle rakennustyölle Venäjällä on kehittymätön ja siksi pakosta keskittymätön valtiososialismi. Sosialistinen rakennustyö tulee meillä pyrkimään kehittyneeseen valtiososialismiin, s.o. yhteiskunnallisen tuotannon, monopolisoidun tuotteiden jaon ja työvoiman järkiperäisen käytön keskitettyyn systeemiin. Kaikki nämä yleisen systeemin eri nivelet valmistuvat ja voimistuvat vähitellen, minkä vuoksi ensi alussa on tehtävä jommoisiakin poikkeuksia talouden hallinnon täydellisestä keskittämisestä. Tätä tulee vaatimaan usean teollisuusalan tuotannon riittämätön keskitys ja teollisuusyritysten hajanainen asema, maan äärettömään laajuuteen nähden. Pakosta tulee siihen johtamaan vielä yksityisomistusoikeuden säilyminen maaseudulla maataloustuotteisiin nähden ja maan sekä sen viljelykseen tarvittavien välineiden käyttö yhdyskunnallisena (vasemmisto-es-erräläisessä mielessä »sosialisoituna») eikä yhteiskunnallisena omaisuutena.

Nykyisen taloudellisen kehityskauden paras määrittely on: sosialismia rakentava työväen ja maalaisköyhälistön taloudellinen diktatuuri. »Sosialisoimisen kautta kommunismiin» — sellainen on tehtävämme ja sellainen on hetken tunnuslause. Sen muuten jo on lausunut N. Bucharin, tosin vähän toisessa muodossa.

Takaisin sisällysluetteloon

III luku.

Proletariaatin diktatuuri taloudellisella alalla.

1.

Siirtymiskausi Venäjällä on sosialismin rakentamista, mikä nojautuu proletariaatin ja maalaisköyhälistön diktatuuriin. Mutta mitä konkreettisesti merkitsee: sosialismin rakentaminen? Minkälaisia ovat tämän rakennustyön perustehtävät, ohjelma?

Tarkastelemme ensin kysymystä yleisessä muodossa. Sosialistisen rakennustyön yleisiin tehtäviin (ja samalla kapitalismin hävittämiseen) kuuluu: 1) ottaa käsiin kapitalistisen talouden pääsolut, »strategiset kohdat»; 2) puhdistaa taloudellinen koneisto sen kaikista yhteiskunnalle hyödyttömistä osista ja siihen tarttuneista kasvannaisista;^[13*] samaan aikaan tämän kanssa muodostaa se yhtenäiseksi, yhtäjaksoiseksi, suunnitelman mukaisesti ja tietoisesti yhteiskunnan hallitsemaksi koneistoksi, joka työskentelee yhteiskunnan tarkoin laskettujen tarpeiden tyydyttämiseksi.

Tässä työssä täytyy läpikäydä rengas renkaalta koko kapitalistisen talouden systeemi. Minkälaiset ovat sen perusrenkaat? Kiertokulussaan kaikki kapitaali esiintyy kolmessa muodossa: raha-, tavara- ja liikekapitaalina, jonka mukaisesti kapitaalin uudistusprosessi jakaantuu tuotantoprosessiin ja kierrokulkuprosessiin. Tuotantoprosessia hallitsee erikoismuotoinen yhteiskunnallinen kapitaali — teollisuuskapitaali. Kiertokulkuprosessin alaisiksi kuuluvat raha-kauppakapitaali ja tavara-kauppakapitaali. Luotto- ja pankkisysteemin kehityksen mukana raha-kauppa- ja koronkiskomiskapitaalin nielee lainauskapitaali, tai, kuten Marx sitä toisin nimittää, krediittikapitaali, mikä yhä enemmän siirtyy pankkien määrättäväksi.

Sillä tavalla, lähtien yksityispääoman liikkeestä ja yhteiskunnallisen pääoman jakaantumisesta eri muotoihin, voimme me huomata kolme pääoman liike- ja sijoituspiiriii: 1) luottoja rahaliike (lainauskapitaali, jota pankit hallitsevat ja jolle kiskovat korkoa), 2) tuotanto (teollisuuspääoma) ja 3) kauppaliike (kauppapääoma).^[14*] Mutta jos lähtee yhteiskunnallisen pääoman muodostumisesta, liikkeestä, saamme vielä täydentäviä piirejä, joiden kareihin tosin särkyy yksilöllisten pääomain liike, mutta jotka välittömästi liittyvät tähän liikkeeseen ja joiden olemassaolo on sen edellytyksenä.

Yhteiskunnallisen pääoman uudestasyntymisprosessi »sisältää sekä tuotannollisen kulutuksen (tuotannon välittömän prosessin) niine muodonmuutoksineen (aineelliselta näkökannalta — vaihtotoimituksineen), jotka muodostavat sitä varten välittävän renkaan (ihn vermitteln), sekä myös yksityiskulutuksen yhdessä sitä välittävine muodonmuutoksineen ja vaihtotoimituksineen»^[15*]).

Tämä merkitsee ennen kaikkea sitä, että yhteiskunnallisen pääoman uudistumisprosessi sisältää muutamia yksinkertaisen kiertokulun seikkoja, jotka ovat yksityisen pääoman kiertokulun ulkopuolella. Kaikkinainen torilla myytävä tavara on pääoman tavaramuoto, mikä päättää lisäarvon kiertokulkuprosessin.^[16*] Mutta mikäli tätä tavaraa kapitalistit tai työmiehet ostavat yksityistä kulutusta varten, »ei tämän lisäarvon tai työpalkan kulutus tavarain ostoon muodosta pääoman kiertokulun rengasta;» se on vain »yleisen tavarakiertokulun» rengas. Mutta siitä huolimatta se kuuluu yhteiskunnallisen pääoman kiertokulkuun ja muodostaa sentähden osan kapitalistisesta taloudesta.

Siirrymme seuraavaan asteeseen. Yksityiskulutusta varten ostamansa tuotteet työväki hävittää, kuluttaa ne. Tämä prosessi myös kuuluu jonkin yksityiskapitaalin kiertokulkuun. Mutta »käyttämällä työpalkkaansa ja kuluttamalla ostamiaan tavaroita työläiset säilyttävät ja uudistavat työvoimaansa»» (II, 422.) Mutta tavaran, s.o. työvoiman, uudistustuotanto on tärkein yhteiskunnallisen pääoman uudistamisen rengas: täydellä syyllä siis porvarilliset taloustieteilijät XIX sataluvun alussa pitivät työläisten yksityistä kulutusta samanlaisena tuotannollisena kulutuksena kuin koneiden, raaka-aineen, polttoaineen käyttämistä tuotannossa. Edessämme on taas kapitalistisen talouden piiri.

Työvoima on uudelleen tuotettu. Työläinen vie sen markkinoille ja uudelleen myy kapitalistille. Ostaen sen kapitalisti muuttaa vaihtopääomansa rahan muodosta tavaran muotoon ja vetää työvoiman pääomansa kiertokulkuun. Mutta tämän asian toinen puoli — kauppa, tavaran (työvoiman) muuttaminen rahaksi — ei ole pääoman kiertokulun rengas. Omaa yksilöllistä tavaraansa — työvoimaansa — myymällä ei proletaari realisoi mitään lisäarvoa. Tämä kauppa on ainoastaan yksinkertaisen kiertokulun rengas. Mutta yhteiskunnallisen pääoman näkökannalta se on uudistumisen rengas ja näin muodoin siis myös, kahtena edelläkäypänä prosessina, on se kapitalistisen talouden osanen.

Saamme siis: 1) työmiehet ja kapitalistit kuluttavat tuloja, 2) yksityinen kulutus ja työvoiman uudistus (ja myös herrojen »tuottamattomien kuluttajain» kulutus) ja 3) työvoiman myynti, työmarkkinat. Nämä ovat kolme uutta piiriä.

Valtiokapitalismin järjestelmän ilmestymiseen saakka nämä kolme kapitalistisen talouden piiriä eivät melkein ollenkaan joutuneet vallassa olevan luokan järjestävän vastavaikutuksen alaisiksi. Tätä nykyä valtiokapitalismi säännöstelee: 1) kulutusvälineitten ostoa korttijärjestelmän y.m.s. avulla; 2) työvoiman uudistamista, säännöstelemällä sekä yksityistä kulutusta (»lihansaantipäivät», pakollinen surrogaattien käyttö j.n.e., »keittiölainsäädäntö» Saksassa ravintoloita ja yksityishenkilöitä varten) että myös jälkipolvien tuotantoa silmälläpitäen työmarkkinoita (työtilasto, työvelvollisuus, työvoiman suunnitelmallinen sijoitus, työpalkkatariffit). Tätä säännöstelemistä uudessa muodossa tulevat jatkamaan myös proletaarisen vallan elimet.^[17*]

Vastaisuudessa me yhdistämme »tavaran alemman kiertokulun ja yksityisen kulutuksen» nimitykseen kaksi ensimäistä äskenmainituista kolmesta piiristä. Ne ovat läheisesti yhdistetyt toisiinsa viranomaisten vastavaikutuksen esineinä (kulutus säännöllistyy tuotteiden ostoa kontrolleeraamalla; päinvastoin — muutamien tuotteiden kulutuksen supistaminen vaikuttaa niiden ostoon). Yksityisen kulutuksen esineiden osto on samaan aikaan sen myyntiä eri kauppiaille: se on sitä »vaihtoa yksityiskuluttajain ja vähittäiskauppiaiden kesken», jonka Marx jyrkästi eroittaa muunlajisesta vaihdosta ja jota me voimme kutsua alemmaksi tavaran kiertokuluksi.

Tehden yhteenvedon voimme jakaa kapitalistisen talouden viiteen piiriin: 1) luottoon ja rahankiertokulkuun, 2) tuotantoon, 3) tavaran kiertokulkuun (paitsi vähittäisvaihtoon), 4) alempaan tavaran kiertokulkuun ja yksityiskululukseen ja 5) työmarkkinoihin.^[18*]

2.

Juuri näissä kolmessa suunnassa tuleekin tapahtua uudelleen muodostelevan sosialistisen työn. Luoton ja rahankiertokulun piirissä on ensimäisenä tehtävänä pankkien valtaus, ne kun ovat kapitalistisen tuotannon pääregulaattoreina, joka panee (sijoittamalla siihen rahapääomaa) liikkeelle tuotannon, on voimakkaana vaikuttimena sen suuruuksien määrittelyssä kullakin alalla, melkoisessa määrin hallitsee liikkeitä, kontrolleeraa tavarankiertokulkua ja pitää tiliä keskenään vaihtoa harjoittavien liikkeiden välillä. Nämä kapitalismin aivot ovat vallattavat; yhteiskunnallisesti hyödyttömät lisäkkeet ovat poistettavat; pankit ovat muutettavat maksukassoiksi (mikäli vielä säilytetään rahan kiertokulkua) ja tilityskonttooreiksi yhteiskunnallisia liikkeitä ja laitoksia varten (yhteiskunnallisen keskuskirjanpidon hoitajiksi, mikäli se voi olla pankkeihin keskitettynä.)

Tuotannon piirissä on välttämätöntä ottaa pois tuotannon välineet niiden entisiltä omistajilta ja tehdä ne yhteiskunnan omaisuudeksi (expropriatsioni). Tämä koskee sekä suuria teollisuus- ja maatalousyrityksiä^[19*] että myös maata, sen sisuksia, vesivoimia ja muita yksityisomistukseen joutuneita mnnopoliseerattuja luonnon voimia. Tämä pakkoluovutus ei saa olla ainoastaan oikeudellinen, juriidinen, vaan myös asiallinen, todellinen: omistajalta tai hänen valtuuttamiltaan tulee ottaa pois liikkeen hallinto ja käskijävalta pitää siirtää työväenluokalle. Toiselta puolen sellainen joukottainen pakkoluovutus (kansallistuttaminen) on mitä tärkein »strateeginen» isku kapitalistisen järjestyksen sydämeen, tuottavan pääoman piiriin. Toiselta puolen sellaisen pakkoluvutuksen perusteella voidaan särkeä kaikki omistusrajat, yhdistää (keskittää) liikkeet, asettaa oikein (ja vähemmillä kustannuksilla) niiden hallinto ja sen lisäksi järjestää suunnitelmallisesti tuotanto (sulkea huonot liikkeet, siirtää koneet ja työväki parempiin, spesialiseerata työ eri liikkeiden kesken, oikein jakaa tarvikkeet, lämmitysaineet j.n.e.) Sellaisen keskityksen pohjalla on helppo aikaansaada oikea tuotantotilasto, samoin kuin tilasto raaka-aineiden ja poltto-aineiden kulutuksesta. Ja tämä vuorostaan helpottaa tuotteiden jakamisen järjestämistä liikkeiden ja kuluttajain kesken. Tuotannon valtaaminen ei ole vähemmän tärkeätä kuin pankkien valtaus ja uudelleen muodostaminen, mutta sen toteuttaminen on (varsinkin Venäjällä) paljon vaikeampaa, sillä pankkipääoma on paljon enemmän keskitetty kuin teollisuuspääoma.

Tavaran kiertokulun piirissä (varsinkin meillä) esiintyy mitä suurimmat vaikeudet. Tavaramarkkinat ovat se ala, missä vallitsee itsenäinen »esineiden liike», mikä ei ainoastaan ole joutumatta kapitalistien kontrollin ulkopuolelle, vaan vielä »itse kontrolleeraa heitä».^[20*] Markkinakilpailun, kysynnän ja tarjonnan vaihtelun tietä tässä vakiintuu yhteiskunnallinen side tavaratuottajain kesken, tuotanto sovittautuu yhteiskunnan kulutuksen mukaan, vakiintuvat eri teollisuushaaroissa tuotannon laajuuden keskinäiset suhteet. Piiri on mitä tärkein, mutta myös vaikeampi alistaa järjestettäväksi kuin muut. Totta on, että finanssikapitaalin aikakaudella tässä ilmestyvät kapitalistien monopolijärjestöt (syndikaatit, trustit), jotka pyrkivät kokonaan hävittämään kysynnän, tietoisesti määräävät tavarain tarjonnan ja vakiinnuttavat monopolihinnat. Sellainenhan on suurten tukkukauppojen tehtävä. Pankit täydentävät ja säännöstelevät tätä työtä, ja valtiokapitalismin jakotoimisto tekee tämän järjestön vielä paremmaksi. Mutta kumminkin valtiokapitalisminkin vallitessa anarkia jää poistamattomaksi, eikä sitä kokonaan voidakaan poistaa. Venäjällä kaikki tämä järjestävä työ oli vallankumoukseen lähdettäessä kehityksen alkuasteilla.

Mutta Venäjään nähden on erittäin tärkeätä juuri se, että tavaramarkkinain välityksellä toteutetaan yhteys ei ainoastaan kapitalististen liikkeiden kesken, vaan myös kapitalististen liikkeiden yhteys pienten tavaratuottajain joukon kanssa (varsinkin maataloudessa). Nimenomaan se vaikeutti myös aikaisemmin Venäjällä kierron järjestämistä (esim. leipämonopolin aikaansaannilla), ja vaikeuttaa sitä vielä nytkin sosialistisen vallankumouksen jälkeen.

Proletariaatin diktatuurin perustehtävinä on tällä alalla: 1) ottaa käsiinsä olemassaolevat syndikaatit ja suuret kauppaliikkeet; 2) näitä koneistoja hyväkseen käyttämällä ja etupäässä muodostamalla uusia, toteuttaa valtiomonopolit ja kiinteiden hintain systeemi, ensiksi kaikille teollisuustuotteille, alkaen tärkeimmistä, ja asteettain — maanviljelystuotteille;^[21*] 3) hyväkseen käyttäen tuotantotilastoa, tavaravarasto- ja kuluttajatilastoa, määrätä suunnitelmallinen tuotteiden jako liikkeiden ja kuluttajain kesken, korvaamalla mikäli mahdollista rahamaksut kirjanpidolla.

On selvää, että sellainen yhteiskunnallisen vaihdon kuntoonsaaminen perustuu pankkien uudelleen muodostamiseen, suurteollisuuden keskittämiseen, sen hallinnon oikein asettamiseen ja tilastoon ja, sitä paitsi, yksityiskulutuksen järjestämiseen. Jaon oikea järjestäminen puolestaan vähentää tavara- ja elintarvepulaa ja on sillä sentähden tavaton merkitys teollisuuden kuntoonsaattamisessa. »Strateegiselta» näkökannalta tämä tehtävä ei ole todella kaikista ensimäinen ja enin polttava. Muita ainoastaan sen ratkaisemisella poistetaan pikkuporvarillinen vaara, mikä uhkaa sosialistista työtä. Tori on sinä tartunnan pesänä, mistä alinomaa saavat alkunsa kapitalistisen järjestelmän idut. Yhteiskunnallisen vaihdon koneiston valtaaminen hävittää keinottelun, uusien kapitalistien yhteenkasaantumisen, uusien omistajain syntymisen. Se pakoittaa maaseudun pikkuomistajat ensiksi alistumaan taloudessaan yhteiskunnallisen kontrollin alaisiksi ja sitten siirtymään yhteiskunnalliseen talouteen. Jos oikein toteuttaa käytäunössä maanviljelyksen kaikkien tuotteiden monopolin, jolloin ei voida myydä sivulle yhtään ainoata jyvänaulaa, eikä yhtään perunasäkkiä, niin maaseudulta kerrassaan häviää ajatuskin itsenäisestä taloudenpidosta.^[22*].

3.

Alemman kiertokulun ja yksityiskulutuksen järjestäminen, niin outoa kuin se onkin ensi katsannolla, on yksinkertaisempi tehtävä kuin tavarakiertokulun järjestäminen. Tämän selittää se, että tavara- ja elintarvepula aiheutti voimakkaan kuluttajain järjestymisen, muodosti toiselta puolen joukon kuluttajayhdistyksiä ja toiselta puolen — kokonaisen verkon elintarvekomiteoita. Kuluttajayhdistykset voidaan muodostaa »kuluttajakommuuneiksi», ja paikalliset elintarvejärjestöt tulevat olemaan yhdyssiteinä valtiomonopolikeskusten kanssa. Kuluttajain valtava joukko on työläisiä ja köyhälistöä, jonkatähden kommuunien luokkaluonne on turvattu.

Päätehtäviä tällä alalla on: 1) julistaa kommuuneihin kuuluminen pakolliseksi kullekin kansalaiselle ja lujittaa tämä vaatimus siirtämällä kommuuneille kaikkien ensinnä välttämättömien tuotteiden jakelu; 2) turvata kommuuneissa proletaarien ja puoliproletaarien valta, maaseudulla — köyhälistökomiteain avulla; 3) siirtää kaikki vähittäiskauppaliikkeet kommuunien käsiin; 4) säännöstellä kaikkien ensi kädessä välttämättömien tuotteiden kulutus; 5) laatia kommuunien avulla normaalikulutusbudjetit ja yksityiskulutuksessa tarvittavien tuotteiden kulutustilasto.

Kuluttajakommuunit toiselta puolen järjestävät tavaran kiertokulun alemman piirin — »yksityiskuluttajain ja vähittäiskauppiaiden välisen vaihdon». Sillä vahvistetaan kiertokulun yleistä järjestöä. Toiselta puolen kommuunisysteemi muuttaa yksityiskulutuksen yhteiskunnallis-järjestöllisen uudistusprosessin osaksi ja tekee mahdolliseksi sen tarkan tilaston laatimisen.

Alemman tavarakiertokulun ja yksityiskululuksen järjestäminen on luokkastrategiselta näkökannalta varsin tärkeätä työtä. Se rikkoo pilkkukeinottelun ja — mikä on pääasia — saa porvariston pihteihin itse »elinkysymyksessä» — herrojen kapitalistien yksityiskulutuksessa, tulojensa käytössä. Jos kaikki tuotteet kulkevat kommuunin käsien välityksellä ja jos niiden anto suoritetaan entisten korttien asemasta budjettityökirjoilla, joihin ammatillinen liitto merkitsee, työskenteliko asianomainen kuluttaja kuluneella viikolla, niin kaikki saboteeraus tulee mahdottomaksi ja porvariston ja porvarisintelligenssin työvelvollisuus lakkaa olemasta pelkkää ääntä. Sitä paitsi, hyvin järjestetty, »tiivis» kommuunien verkko rikkoo alhaalta käsin jaon porvarilliset suhteet, alentaen kapitalistin annoksen yleisen normin tasalle.^[23*]

Työvoiman jakamisen järjestäminen, kuten sanottu, on läheisessä yhteydessä kulutuksen järjestämisen kanssa. Tämä jako perustuu työtilastoon ja työvelvollisuuteen, jonka toteuttavat käytännössä yhteiskunnalliset jakelutoimistot (entiset työpörssit). Kellään ei ole oikeutta kieltäytyä työstä, jonka hänelle toimisto osottaa. Länsi-Europassa, missä työvoiman väheneminen on paljon voimakkaampi ja samaan aikaan teollisuuden kehitys paljon korkeampi, tulee työvelvollisuudella olemaan suurempi merkitys sosialistisen talouden kuntoonpanossa. Meillä ei ole aikomustakaan toteuttaa työvelvollisuutta maataloudessa, missä työvoimaa on riittävästi; teollisuuden rappio, työttömyys ja työvoiman tarjonnan suuremmuus kysyntään nähden ei erikoisesti pakoita työvelvollisuutta toteuttamaan teollisuustyöläisiinkänn nähden.

Mutta meilläkin on mahdollista ottaa käytäntöön kaikellaisen työvoiman laskeminen kaupungeissa ja työvelvollisuuden sovelluttaminen käytännössä ainoastaan eräänlaatuiseen työvoimaan nähden, esim. 1) kaikkiin kansalaisiin nähden, jotka ovat saaneet keski- tai korkeimman sivistyksen, erittäinkin — teknillisen (intelligentteihin ja spesialisteihin nähden): 2) muutamiin oppineiden työläisten luokkiin nähden, joiden työn kysyntä on suurempi tarjontaa; 3) kaikkiin työläisiin nähden yleensä, jos proletaarivalta haluaa jotain tarvetta varten nopeasti saada kokoon joukon kelvollisia ja kykeneviä työläisiä (esimerkkejä jo on: elintarvejoukkueet; on myös mahdollista työläisten joukolla lähettäminen maaseudulle ottamaan osaa itse talouteen, joka on järjestetty yhteiskunnallisille perusteille).

Tämän uudistusohjelman toteuttaminen talouden viidessä peruspiirissä kulkee yhtärintaa puhtaasti poliittisen uudistuksen kanssa ja vastaavien toimenpiteiden ohella raha-asiain ja valtiotalouden alalla. Heittäkäämme pikainen silmäys siihen, mitä jo on tehty Venäjällä viiteen mainittuun suuntaan nähden.

Lokakuun vallankumous alkoi taloudellisella alalla ottamalla käytäntöön työväen kontrollin »tuotantoon, tuotteiden ja raaka-aineiden ostoon ja myyntiin, niiden suojelemiseen, samoin kuin liikkeiden rahalliseen puoleen nähden» (asetus työv. kontr. 14 p:ltä marrask. 1917). Tämän kontrollin valtuudet olivat niin laajaksi määritellyt, että asiallisesti, kuten jo on mainittu, se oli teollisuuden epäkeskitettyä säännöstelyä ja jopa muuttui monien tehtaiden valtaamiseksi niiden työläisten toimesta; mutta on selvää, että tämä toimenpide oli välttämätön kapitalismin strateegisten kohtain valtaamiseen saakka. Vähän myöhemmin (5 pnä jouluk. 1917) perustettiin Korkein Kansantalousneuvosto. Samaan aikaan valtakunnan pankin, joka meillä on »pankkien pankkina», valtasi yksinkertaisesti työväen valta. Se oli ensimäinen vakava strateginen isku. Rinnakkain sen kanssa kulki kapitalistien osittainen paikkoluovutus: kansallistutettiin joukko tcollisuusliikkeitä, enimmäkseen rangaistukseksi sabotaashista tai työväen palkkain maksamatta jättämisestä. Tämä kansallistuttaminen yhdessä työväen kontrollin kanssa riisti kapitalisteilta tuotannon herruuden — tosin osittaisessa ja riittämättömän johdonmukaisessa muodossa.

Toinen vielä vakavampi isku seurasi joulukuun puolivälissä. Se oli yksityispankkien valtaus. Yksityispankit olivat julistetut kansallistutetuiksi ja yhdistetyiksi valtakunnan pankkiin (dekreetti 14 pltä jouluk. 1917); pankkiliike julistettiin valtion monopoliksi. Kapitalistisen talouden aivot olivat vallatut. Mutta se ei vielä merkinnyt sitä, että ne olivat uudistetut. Tähän mennessä kansallistutetut pankit eivät vielä ole alkaneet työskennellä rahallisen vaihdon asemasta rahattomalla vaihdolla, eivät ole pystyneet järjestämään yhteiskunnallista keskuskirjanpitoa. Kesäk. 5 pnä 1918 Kansankomisaarien Neuvosto erikoisella asetuksella, joka koski shekkiliikkeen käytäntöönottoa, määräsi raha-asiainkomisaarin välttämättömästi: 1) avaamaan mahdollisimman paljon kansanpankin osastoja ja 2) todella yhdistämään entiset yksityispankit.

Pankkien kansallistuttamista seurasi väliaikojen jälkeen: kauppalaivaston kansallistuttaminen (tammikuulla) uusi sarja osittaisia kansallistuttamisia.^[24*]

Huhtik. 12 pnä 1918 ilmestyi dekreetti kuluttajakommuuneista, joka (kompromissimuodossa sovinnon saamiseksi menshevikki-osuustoimintamiesten kanssa) merkitsi periaatteellista askelta eteenpäin kuluttajajärjestöasiassa. Samaan aikaan käydään voimakasta agitatsionia työvelvollisuuden kuntoon saattamiseksi; mikäli työvelvollisuus valtiososialismin aikana on työhönpakotuskeino, mikä korvaa entistä »taloudellisia kiihoketta» (lausuttuna tavallisella kielellä — pelkoa kuolla nälkään), niin tämä agitatsioni melko menestyksellisesti korvasi työvelvollisuuden käytäntöön ottamisen työtä. Vähän myöhemmin (touko–kesäkuussa) tuli päiväjärjestykseen elintarvekysymys, kysymys työväen elintarvejoukkueista, joita lähetettiin maaseudulle leipää hakemaan ja jotka toiminnassaan nojautuivat maaköyhälistökomiteoihin. Nämä kaksi toimenpidettä antavat tukea maaseudulla viljamonopolille, joka alkaa saada lujan perustan, osottaen tietä muunkinlaiselle monopoolille. Ulkomaankaupan monopolisoiminen säädettiin melkein samaan aikaan.

Heinäkuun 28 pnä annettiin dekreetti kaikkien suurten teollisuuslikkeiden kansallistuttamisesta. Tosin K. K. T. N:n erikoiseen päätökseen saakka kuhunkin liikkeeseen nähden erikseen jäivät ne maksuttomalle vuokralle omistajainsa käytettäviksi ja heidän hallintoonsa. Mutta silti tällä oli otettu tärkeä periaatteellinen askel eteenpäin, mikä helpoittäa tuotannon todellista valtaamista. Samaan aikaan kansaliistutettiin ja otettiin yhteiskunnan hallintoon kaksi suurinta kone-, veturi- ja vaunurakennustehdasta yhdessä niiden liikkeiden kanssa, jotka varustavat näitä tehtaita raudalla ja polttoaineilla. Vähän ennen tätä annettiin dekreetti naftateollisuuden kansallistuttamisesta.

Tästä katsauksesta näkyy, että kesän loppuun 1918 tehtiin kapitalistisen talouden valtauksia niin hyvin ylhäällä (pankit, suuremmat liikkeet) kuin myös alhaalla (kuluttajakommuunit, elintarvejoukkueet).

Keskus — tavaran kierto — on vallattu heikommin (monopolisysteeminä ja todella noudatettuina kiinteinä hintoina); alku tehtiin manufaktuurin alalla (kutomateollisuusmonopoli), nahka-alalla (nahkamonopoli), sokerin alalla j.n.e.

Viitat ovat asetetut, mutta tarvitaan pontevaa työtä, jotta vallatuille asemille syntyisi sosialistisen talouden linnakkeet, uudet yhteiskunnalliset laitokset. Puhumattakaan pankkikoneiston uudistamisesta (mikä on tehty paljon yksinkertaisemmin kuin itse rahakiertokulun uudistaminen ja koko tuotannon alistaminen keskuskirjanpidon hallintoon), täytyy etupäässä saada kuntoon hallintokoneisto ja tilastokoneisto teollisuuden kansallistutetuissa haaroissa. »Yleinen» kansallistuttaminen ei saa olla vain paperilla. Täytyy muodostaa kuluttajakommuunien tiivis verkko ja turvata niissä vaikutus työväelle ja köyhälistölle.

Hitaammin — pakostakin — on käynyt työ vaihdon järjestämiseksi. Sitä varten taas täytyy ennen kaikkea luoda erikoisia koneistoja, jotka ovat yhteydessä eri paikkakuntain kanssa ja varustetut asiamiesverkolla. Vähemmän välttämättömänä ja yksinkertaisempana esiintyy työ työvoiman jaon alalla.

Tämä kaikki on taloutta säännöstelevän organisatsionin uudelleen rakentamissuunnitelmaa ja sen toiminnan reformisuunnitelmaa. Mutta tarvitaan toinenkin suunnitelma: asiallinen, työsuunnitelma itse talouden, maan tuotantovoimani aineellis-teknillistä uudistusta varten. Tähän kysymykseen me pysähdymme edempänä.

Takaisin sisällysluetteloon

IV luku.

Proletariaatin tuotannollinen diktatuuri.

1.

Erimielisyyksien johdosta ylimenokauden luonnetta koskevassa kysymyksessä (kts. II lukua) ilmeni erimielisyyksiä kysymyksessä, joka koskee proletaarista diktatuuria tuotannon alalla. Näinä erimielisyydet tätä nykyä ovat menettäneet merkityksensä. Mutta kumminkin on paikallaan lyhyesti tarkastella kysymystä, minkälainen tulee olla liikkeiden kansallistuttamisen muodon, jotta proletariaatin diktatuuri tuotannossa olisi »strateegisesti» turvattu. Tämä selvittää esitystä taloudellisen diktatuurin yleisistä tehtävistä ja auttaa oikealla tavalla hahmoittelemaan kansallistutettujen liikkeiden hallinnon järjestämisen.

Mainittu kysymys jakaantuu kahteen osaan: 1) minkälaiset tulee olla kansallistuttamisehtojen, jotta se todella tulisi olemaan sosialismiin siirtymistoimenpiteenä, ja 2) kuinka — samalta näkökannalta lähtien — täytyy rakentaa kansallistutettujen liikkeiden hallinto, tarkemmin sanoen — mikä paikka siinä tulee olla entisillä porvarillisilla toimitsijoilla.

Kansallistuttaminen sinänsä, teollisuuslaitosten siirtyminen valtion käsiin, ei vielä merkitse askelta sosialismiin. Ylempänä on jo mainittu, että ainoastaan porvarisvääristelijöitten mielestä oli rautateiden ja hiilikaivosten siirtyminen Preussin valtion käsiin »valtiososialismin» ilmenemistä. Itse asiassa tässä vallassaoleva luokka ainoastaan kasaa pääomaa toisesta taskusta toiseen, muuttamatta mitään kapitalistisen järjestyksen perusteita. Jotta kansallistuttamisella olisi merkitystä sosialismille, sosialismiin siirtymisen keinona, on tarpeen: 1) että pakkoluovutusta tekevänä valtana on proletaarinen luokkavalta (jota ei ollut Preussissa). Sitäpaitsi on välttämätöntä, 2) että kaikki kansallistutettujen liikkeiden yhteys finanssikapitaalin kanssa on katkaistu ja 3) että käskijävalta tuotannossa on otettu kapitalistien ja heidän asiamiestensä käsistä ja siirretty uuden hallitsevan luokan — proletariaatin käsiin. Toisin sanoen on tarpeen, että kansallistuttamisen sisäinen sisältö on sellainen, mikä lujittaa, eikä heikennä proletaarista diktatuuria.

Jos näitä kahta viimeistä ehtoa ei noudateta, niin niin minkäänlainen proletaarisenkaan vallan säätämä liikkeiden kansallistuttaminen ei kykene loppujen lopuksi estämään poliittisen vallan tasoittumista taloudellisen mukaan: »perustuslaki on voimain todellisten suhteiden ilmaus.» Jos taloudellinen voima jää porvariston puolelle, niin, kuten jo aikaisemmin on osotettu, tämä ei voi viedä sosialismiin, vaan kapitalismin vielä ylempään muotoon — valtiokapitalismiin.

Missä — kun proletaarinen valta pakkoluovuttaa kapitalistiset liikkeet — voi ilmetä näiden liikkeiden yhteys finanssipääoman kanssa? Se voi ilmetä siinä, että kansallistutetusta liikkeestä annetaan entisille omistajille lunastusrahojen muodossa osa uudelleen muodostetun valtion liikkeen tai trustin osakkeita; taikka tämän valtion liikkeen nimessä, sen omaisuuden suojassa, annetaan ulos obligatsioneja (s.o. sitoumuksia, joiden mukaan maksetaan muuttumaton, kerta kaikkiaan määrätty prosentti, eikä muuttuva osinko, kuten osakkeiden mukaan). Nämä obligatsionit annetaan entisten omistajain huostaan (tietysti pankkien välityksellä, sillä suurimpina omistajina ovat pankit, loppujen lopuksi ulkolaiset).

Se seikka, että tässä tapahtuu lunastus, ei mitään erikoista merkitsee. N. Bucharin on oikein huomauttanut, että jos kapitalistirosvojen käsistä voidaan lunastautua rahoilla, niin siihen tulee suostua. Asia on toinen, jos itse lunastuksen muoto saa aikaan yhteyden finanssipääoman ja »lunastettujen» liikkeiden kesken, jos ulkolaiset pankit joutuvat välittömästi »sosialisoitujen» liikkeiden osanottajain asemaan tai niiden luotonantajiksi. Eräässä meidän liikennerakennusteollisuutemme kansallistuttamisehdotuksessa (tarkastettiin huhtikuulla) kerrankin esitettiin kansallistutettavaksi 15–20 suurinta tehdasta ja ostettavaksi herroilta finanssipomoilta nämä tehtaat antamalla heille näiden tehtaiden valtiotrustin joko osakkeita tai obligatsioneja 250 milj. ruplalla.

On selvää, ettei sellainen kansallistuttaminen kelpaa. Yhteiskunnallisilla liikkeillä ei pidä ollenkaan olla osakeyhtiomuotoa.

Miksi tarvitaan osakkeita, yksityistä osanotto-oikeutta omistukseen, jos kysymyksessä on omistuksen hävittäminen? Osakeyhtiömuoto käytännöllisesti heipoittaa finanssipääoman tehtävää — uudelleen vallata liikkeet. Lunastuksen voi suorittaa ainoastaan valtio kokonaisuudessaan käteisrahalla, tavaralla, valtiolainalla. Sosialistisen diktatuurin aikana ei saa ollen liikkeitä, ei valtionkaan; on ainoastaan teknillisiä tuotantoyksiköitä, yhtenäisen yhteiskunnallisen talouden osasia.

Jo mainitussa ehdotuksessa rinnan määrätyn lunastusmuodon kanssa oli myös määrätty, mikä osa trustin asioissa tulisi kansallistutettujen liikkeiden entisille johtajiile. Heidän tuli järjestää itse valtiotrusti. Heidän osansa oli sama kuin proletaarivallan palveluksessa ja sen kontrollin alaisena olevan instruktorin, ohjaajan, osa. Jos vertaa tätä ehdotuksen osaa edelläolevaan, selvenee, että itse asiassa heitä objektiivisesti ei olisi tehty uuden vallan palvelijoiksi, vaan obligatsionien ja osakkeidenomistajain etujen, s.o. ulkolaisten pankkien, edustajiksi. Itse trustin muodostamisessahan nimenomaan he osakkeiden tai obligatsionien lunastuksen välittäjinä, ansaitsisivat tämän ohella hyvän »palkkion», ollen valmiit sentähden kaikin voimin puolustamaan finanssikapitaalin etuja.

Kapitalismi muodosti »monilukuisen teollisuuden ja kaupan johtajain luokan» (Marx), jotka muodostavat erikoisen spesialistien luokan, mikä on porvariston palveluksessa. Tämä teollisuusbyrokratia, kuulumatta suorastaan kapitalistiluokkaan, on sidottu siihen mitä läheisimmin. Sen on kasvattanut porvaristo, se saa tältä ministeripaikkoja, ottaa osaa perustajan voittoihin ja voitto-osinkojen jakoon, kokoo »säästönsä» osakkeisiin ja osuuksiin, ja sen mukaan kuin kapitaali yleistyy osakeyhtiöissä, sitä mukaa kuin yhä suuremman vaikutuksen hankkivat liikemiehet, jotka osaavat käyttää vierasta pääomaa, kietoutuu se yhä läheisemmin kapitalistiseen »perheeseen» ja tulevat sen edut samoiksi.

Ja sentähden, jos heitä palvelukseen otetaan — ja se on kerrassaan välttämätöntä — tulee joka tapauksessa kokonaan hävittää se pohja, perusta, jolta he ovat kasvaneet. Ei saa jättää heitä entisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin. Mutta osakkeiden ja obligatsionien ulosanto, heidän välityksellään suoritettuna, on aivan kuin napanoura, mikä pitää heitä yhteydessä finanssipääoman kanssa ja vahvistaa heidän luonnollista taipumustaan olla pääoman asiamiehinä ja sen vaikutuksen välittäjinä.

Monessa kansallistutettujen liikkeiden hallintoa koskevassa ehdotuksessa, joita oli laadittu Kansantalousneuvostojen edustajakokoukselle (toukokuun lopulla), esitetään sitäpaitsi porvarillisille spesialisteille melkoinen riippumattomuus vastuunalaisina johtajina. Muutamat ehdotukset menivät niin pitkälle, että nämä johtajat luettiin K. K. T. N:n alaisiksi välittömästi, sivuuttaen tehtaiden yhteiskunnallisen hallinnon.^[25*] Sellaisesta yhdistelmästä, että nämä johtajat olisivat riippuvaisia pankeista, mutta riippumattomia proletarisen diktatuurin paikallisista elimistä, ei voi herua mitään hyvää. Yhteys finanssipääoman kanssa lujittaisi heidän porvarillista »sisuaan», tekisi heidät pankkien agenteiksi. Ja toiselta puolen: käyttäen hyväkseen riippumattomuuttaan, he pyrkisivät säilyttämään ja lisäämään kapitaalin vaikutusta teollisuudessa ja heikentämään työväenluokan vaikutusta.

Täytyy lisätä, että kansallistutettujen liikkeiden hallintoehdotuksissa, jotka esitettiin keväällä 1918, porvarispesialistien riippumattomuuden ohella, esiintyi työväen joukkojen vaikutuksen melkoinen supistaminen liikkeiden yleisessä hallinnossa (ei supistettu ainoastaan välittömästi työväen valitsemien hallinnon jäsenten paikkain lukua, vaan myös itse hallitus alistettiin erikoisten komisaarien alaiseksi, joiden allekirjoituksetta yhtään ainoaa hallituksen päätöstä ei voitu panna täytäntöön). Asiain näin ollen vielä vaarallisemmaksi tehtiin pääoman entisten palvelijain riippumattomuus.

Mutta kansalaissodan vallitessa ja ulkolaisten imperialistien hyökätessä neuvostotasavallan kimppuun oli tärkeätä perusteellisesti hävittää porvariston käskijävallan uudelleen syntymisen koko mahdollisuus.

Siis liikkeiden kansallistuttamiseen nähden me voimme esittää seuraavat »strateegiset säännöt». Kun proletaarinen valta kansallistuttaa liikkeet niin: 1) tulee sen poistaa kaikki muodollinen (valtion liikkeiden osakeyhtiömuoto) tai todellinen (osakkeiden ja obligatsionien laskeminen liikkeen puolesta »yksityismarkkinoille») yhteys kapitalistisen omistuksen kanssa; 2) sen tulee asettaa insinöörit ja muut spesialistit neuvostovallan yhteiskunnallisten työntekijäin ja virkailijain asemaan, joilla on asiaa ainoastaan sen kanssa; ei ole sallittava, että he olisivat vihollisluokan edustajina, välittäjinä proletariaatin diktatuurin ja finanssikapitaalin välillä; 3) liikkeiden hallintojärjestön tulee olla sellainen, että nämä virkailijat kokonaisuudessaan ja tavallisilla perusteilla olisivat tehtaiden työläishallintoelinten alaisia.

Takaisin sisällysluetteloon

V luku.

Proletariaatin diktatuurin elimet taloudellisella alalla.

1.

Edellämainittujen tehtävien suorittamista varten ovat erikoislaitokset välttämättömiä. Näiden laitosten tulee ennen kaikkea olla työväen luokkajärjestöinä, vapaina porvariainesten lisäkkeistä. Niillä tulee olla kehittynyt toimintakoneisto, sillä niiden tehtävänä on yhteiskunnallisen elämän aineellisen puolen uudistaminen. Tämä on taloudellinen, työtä koskeva tehtävä. Mutta samaan aikaan niiden tulee olla myös vallan eliminä, diktatuurin eliminä, sillä ne eivät ainoastaan säilytä ja kehitä tuotantovoimia vaan myös täman ohella muodostavat uudelleen teollisuuden suhteita.

Sen mukaan kuin sosialismi lujittuu ja kuihtuu pois valtiovalta, tulevat nämä laitokset muuttumaan rauhallisiksi työ-, järjestöteknillisiksi ja jakoelimiksi. Mutta vallan kuolemiseen on vielä hyvin pitkältä. Proletariaatti on kovien luokkataistelujen edessä ja luokkataistelujärjeston korkein muoto — proletarinen valta — on erittäin välttämätön.

Tältä näkökannalta täytyy myös tarkastaa kansantalousneuvostoja sosialistisen rakennustyön eliminä, jotka järjestävät uutta, yhteiskunnallista taloutta.

Dekreetti Korkeimman Kansantalousneuvoston — sosialistisen rakennustyön keskuselimen — perustamisesta on julaistu 5 p:nä jouluk. 1917. Se määrittelee jokseenkin laajaksi uuden laitoksen tehtävät. »K. K. T. N:n tehtävänä», sanotaan dekreetin 2 §:ssä, »on kansantalouden ja valtion raha-asiain järjestäminen.» Tässä tarkoituksessa K. K. T. N. laatii yleiset normit ja suunnitelmat maan taloudellisen elämän säännöstelemistä varten, saattaa sopusointuun ja yhdistää keskus- ja paikallisten säännöstelyelinten toiminnan (polttoaine-, metalli-, kuljetus-, keskuselintarvekomitea, vastaavat kansankomisariaatit kauppaa ja teollisuutta, elintarveasioita, maanviljelystä, raha-asioita, sota- ja meriasioita y.m. varten), Yleisvenäläisen Työväen Kontrollineuvoston toiminnan ja samoin myös työväen luokan tehdas- ja ammatillisten järjestöjen toiminnan.»

K. K. T. N. »yhdistää ja ohjaa» ei ainoastaan »paikallisten taloud. osastojen Työv., Sot. ja Talonp. Ed. Neuvostojen työtä»;, vaan myös »paikallisten työ-, kauppa- ja teollisuus-, elintarve- y.m. komisaarien työtä» (10 §.).

Neuvoston valtuudet ovat myös jokseenkin laajat. Sille annetaan (3 §): »oikeus ottaa takavarikkoon, pakkoluovuttaa ja pakollisesti syndikalisoida erilaisia teollisuuden ja kaupan haaroja ja ryhtyä muihin toimenpiteisiin tuotannon, jaon ja valtion raha-asiain alalla. »Muiden toimenpiteiden)» käsite on rajaton. Muodollisesti K. K. T. N:lla on rajattomat, diktaattorioikeudet, sillä muodollisestihan se toiminnallaan käsittää koko kansantalouden.

K. K. T. N:n kokoonpanosta — siinä muodossa kuin sen määräsi joulukuun dekreetti — me jo ennen olemme maininneet. Noin kaksi kolmasosaa K. K. T. N:sta täyttävät ammatillisten keskusten edustajat. Jälelläolevan kolmanneksen muodostavat »virastojen» edustajat.

Dekreetti säätää, että paikallisten neuvostojen taloudelliset osastot »ovat K. K. T. N:n paikallisina eliminä.» Ellei niitä ole, K. K. T. N. »muodostaa omia paikallisia elämään.»

Tätä oikeutta K. K. T. N. käytti hyväkseen ensimäisessä täysi-istunnossaan (23 pnä jouluk. 1917), vahvistaen asetuksen paikallisista k. t. neuvostoista (alue-, kuvernementti- y.m. neuvostoista), joiden myös piti korvata entiset työväen edustajain neuvostojen taloudelliset osastot.

Tällä tavalla alkoi syntyä ja tätä nykyä jo on kasvanut kokonainen k. t. neuvostojen verkko, joka käsittää koko neuvostotasavallan.^[26*]

2.

K. K. T. N:n tehtävät ja valtuudet ovat määrätyt hyvin laajoiksi. Mutta niin laajoiksihan ne myös ovat määrätyt toisiakin neuvostotasavallan laitoksia varten. Kaikki komisariaatithan ovat työväen diktatuurin eliminä. Ja kansarikomisaarien neuvosto on tämän diktatuurin keskuselin, käsittäen yhteiskunnallisen elämän kaikki puolet ja omaten rajoittamattoman vallan. K. K. T. N:n toiminnan ja valtuuksien piiri usein törmää yhteen eri virastojen samojen piirien kanssa, usein tulee kansankomisaarien neuvoston »vaikutuspiiriin.» Sentähden joulukuun dekreetin muodollisilla määräyksillä ei ole todellista merkitystä, mutta se konkreettisesti, asiallisesti viitoitti K. K. T. N:n toiminnan piirin, s.o. ne rajat, missä se voi itsenäisesti päättää ja toimia.

Kokemus osoitti ja sen piti osoittaa, että itse asiassa K. K. T. N. ei ollut taloudellisen järjestämisen kaikinpuolinen, rajattomalla vallalla varustettu elin. Sen toiminnan ja itsenäisten päätösten piiri supistui siihenkin verraten, mitä vaatii sosialistisen talouden järkiperäinen järjestäminen.

Sentähden meidän myös pitää tarkastaa mitä konkreettisia tehtäviä tulee kuulua k. t. neuvostojen systeemin hoitoon, minkälainen tulee olla K. K. T. N:n konkreettisen suhteen toisiin proletarisen vallan elimiin nähden, minkälainen tulee olla pätevyyspiirin jakaantumisen k. t. neuvostojen ja muiden laitosten kesken. Tämän kanssa on läheisessä yhteydessä kysymys pätevyyspiirin (kompetenttisuuden) jakaantumisesta itse k. t. neuvostosysteemin sisällä, sillä tässäkään yleinen asetus »paikalliset k. t. neuvostot ovat K. K. T. N:n elimiä» j.n.e.) ei puhu mitään todellisesta valtuuksien rajoittamisesta.

Siis ennen kaikkea määrittelemme, minkälaisia konkreettisia tehtäviä tulee asettaa itse k. t. neuvostoille, minkälaiset rajat sen toiminnalle. Tämän kysymyksen kanssa on läheisessä yhteydessä toinen kysymys — niistä toimintakoneistoista, jotka ovat olleet K. K. T. N:n perustamiseen saakka ja jotka ovat suorittaneet samallaisia tehtäviä, mitkä tulee kuulua k. t. neuvostosysteemille.

Vastauksen ensimäiseen kysymykseen välttämättä tulee olla jokseenkin »laaja». Kun kerran k. t. neuvostojen perustehtävänä on talouden sosialistinen järjestäminen, s.o. sen uudelleen rakentaminen yhtenäiseksi, yhtäjaksoiseksi, suunnitelmalliseksi ja yhtenäisen tahdon johtamaksi koneistoksi, niin k. t. neuvostojen hoitoon kuuluu koko kansantalous kokonaisuudessaan. Kaikki ne viisi piiriä, joista yllä mainittiin (pankit ja rahan kiertokulku, tuotanto, tavaran kiertokulku, yksityinen kulutus, työvoiman jako), olisivatpa näiden renkaiden eri osaset tai eri toiminnat kenen hallinnossa tahansa, tulee olla alistettuina yhtenäisen keskuksen määrättäväksi. Dekreetti K. K. T. N:sta antaa neuvostolle oikeuden ryhtyä toimiin myöskin »valtion raha-asiain» alalla. Ja tämä tietysti on oikea määräys. Julkinen luotto, verotussysteemi, valtiotalous, sanalla sanoen, kaikki yhdellä tai toisella tavalla valtion taloutta hoitavat laitokset tulee olla taloudellisen diktatuurin elinten hallinnossa. Entisen yksityistalouden muuttaminen voi tapahtua ainoastaan läheisessä yhteydessä näiden laitosten uudelleen muuttamisen kanssa.

Mutta jos asia on näin, merkitsee se sitä, että k. t. neuvostojen työsysteemiin tulee kuulua kaikki laitokset ja elimet, jotka säännöstelevät ja hoitavat taloutta (tämän sanan laajinta käsitettä merkiten). Tämä koskee elintarveviraston koko koneistoa, liikenneasiain komisariaatin laitoksia, samoin maanviljelys- ja työasiain, mutta erikoisesti raha-asiain, kauppa- ja teollisuuskomisariaatin laitoksia. Tämä koskee myös kaikkien muiden »virastojen» taloudellisia osia: osittain kaikkia valtion tehtaita, valmistus- ja myyntikoneistoa, jotka ovat sirotellut eri virastojen käsiin, ja jotka ovat siirrettävät K. K. T. N:n hallintoon.

Jo kapitalistisen talouden yksinkertaista säännöstelyä varten on välttämätöntä toiminnan ja työkoneiston yhteenliittäminen. Ei ole mahdollista esim. säännöstellä tavarain kiertokulkua, oikein jakaa joitain tavaroita (esim. hiiltä, metallia) maan alueiden ja kuluttajain mukaan, elleivät jakelulaitokset ole vakituisessa yhteydessä niiden laitosten kanssa, jotka johtavat kuljetusta, kuljetuskoneistoa. Suoritettu hiilitilaus on aina samaan aikaan myös sen kuljetuslupa (»narjadi»). Tilausten jakelu ja kuljetussuunnitelman laatiminen ovat myös läheisessä yhteydessä tuotannon ohjelman määräämisen kanssa.

Koettakaapa — ottaen toisen esimerkin — oikein järjestää kattopellin, maanviljelyskoneiden, manufaktuurien menekki ilman tilasto- ja jakeluelinten yhteyttä elintarvejärjestöjen kanssa, jotka johtavat tavaranvaihtoa maaseudulle, ja maanviljelysvirastojen kanssa, jotka järjestävät siellä tuotannon. On välttämätöntä, että kaikki sellaiset laitokset kuuluisivat yhdenlaiseen systeemiin. Niiden keskinen yhteys ei voi ilmetä ainoastaan yhteisissä kokouksissa. On tarpeellista alituinen yhtenäisen tahdon alle ja yhteiseen suunnitelmaan mukautuminen.

Jo valtiokapitalismin aikana tunnustetaan sellaisen mukautumisen tarpeellisuus. Kerenskin aikana (jolloin meillä huomattiin valtiokapitalistisen järjestelmän alkeita) perustettiin Talouspääkomitea. Tähän komiteaan kuuluivat kaikki »talous»-ministerit. Komitean tuli yhdistää kaikki järjestelevä taloustyö, niin eri virastojen kuin myös erilaisten spesiali-neuvottelukomiteain, komiteain y.m.s. Tämän komitean kokoonpano (sen viimeisimmässä muodossa) oli puhtaasti virkavaltainen.^[27*] Mutta sellaisenaankin siinä oli tarkoituksensa: komitean tulee olla, toiselta puolen, työlaitoksena ja toiselta puolen vallan elimenä.

Se, mikä on selvää porvarilliselta näkökannalta, on vielä selvempää sosialistiselta. Sosialistisen rakennustyön kuluessa, kuten me sen jo näimme, yksi työ »pönkittää» toista. Ennen mainitsemamme viisi piiriä esiintyvät riippumattomina ainoastaan porvarillisen yhteiskunnan näkökannalta. Sosialistisen rakennustyön tehtävään kuuluu, sitten kun on näistä viidestä piiristä kuorittu pois kapitalistinen kuori ja vapautettu ne kapitalistisista lisäkkeistä, laittaa ne yhden mekanismin osiksi. Ylimenokaudella ei voida oikein teollisuutta järjestää, jos esim. pankkikoneiston työ ei ole sopusoinnussa mitä hienoimmalla tavalla tuotantoalan työn kanssa. Samaa voidaan sanoa työstä vaihdon alalla ja kulutuksen alalla j.n.e. Ei ole välttämätöntä ainoastaan suunnitelman ja perusnäkökantojen ykseys, vaan välttämätöntä on myös alituinen hallitsevan tahdon ykseys, kaikkien osien alistuminen saman kollektiivisen yksilön alaiseksi.

Tätä nykyä me näemme kerrassaan päinvastaista. Luottoa ja rahan kiertokulkua koskevat kysymykset, puhumattakaan vielä valtion finansseista, ovat ulkopuolella K. K. T. N. näköpiirin.^[28*] Ulkomaan kauppaa koskeva kysymys on kauppa- ja teollisuuskomisariaatin hoidossa, mikä ei edusta muuta kuin pelkästään porvarillisen ajan jätteitä. Sama komisariaatti hoitaa myös »sekalohkoisesti» K. K. T. N:n kanssa kotimaisen kaupan alaa. Samallaisen sekalohkoisuuden olennoi myös elintarvekomisariaatti, joka hoitaa vaihtokoneiston muutamia osia ja osittain järjestää kulutuksen.^[29*] Maanviljelyskomisariaatti käsittää myös osan vaihdon piiristä ja osittain järjestää (maataloudellista) tuotantoa. Lopuksi työkomisariaatti pitkin linjaa hoitaa kaikkia työtä koskevia kysymyksiä sanan laajinta käsitettä merkiten.

Kaikki nämä laitokset eivät ainoastaan suorita osaa toiminnoista, jotka kieltämättä kuuluvat keskustalouselimelle (jos pidetään K. K. T. N. »kansantalouskomisariaattina». Mutta niiden toimintapiiri ei ole ollenkaan eroitettu K. K. T. N:n toimintapiiristä. Tämän lisäksi ne eivät keskenäänkään ole rajoistaan selvillä.

Mutta ei tässä kaikki. Täytyy valitettavasti huomata, että kukin »virasto» on taipuvainen harjoittamaan omaa politiikkaansa. Dekreetin mukaan tulee K. K. T. N:n »saattaa sopusointuun ja yhdistää keskus- ja paikallislaitosten toiminta (siihen luettuna myös komisariaatit), laatia »niitä varten yleiset säännöt ja suunnitelmat», »ohjata paikallisten komisariaattien työtä.» Vaikkapa selitettäisiin tässä K. K. T. N:n osuus korkeimman neuvoston osuudeksi, jolla ei ole itsenäistä pätevvyspiiriä. mutta joka yhdistää ja sovittaa »taloudellisten virastojen» työn, niin tässäkin mielessä dekreetti jää paperille. K. K. T. N:n mielipide taloudellisen politiikan yleisissäkin kysymyksissä on yksityisen »viraston» mielipide, jonka muut virastot ottavat huomioon vain sikäli kuin Kansankomisaarien Neuvosto sen vahvistaa. Keskusvallan elin »yhdistää ja sovittaa» — etupäässä yksityiskysymyksissä ja sitäpaitsi tavallisesti vasta pitkien virastokeskustelujen ja kirjevaihdon jälkeen.

Tällaisissa oloissa ei käy puhuminen katsantokannan ja hallitsevan tahdon ykseydestä, joka on välttämätön edellytys sosialistisessa rakennustyössä.

Kaikki nämä porvarillisen, byrokraattisen virastojärjestyksen jätteet voidaan hävittää ainoastaan yhdellä tavalla: laajentamalla K. K. T. N:n toimintapiiriä kaikille »yksityisen» ja »julkisen» talouden aloille ja viemällä K. K. T. N:n työsysteemiin kaikki »taloudelliset» laitokset, niiden joukossa myös kaikki vastaavat komisariaatit.

Samoin osittain ratkaistaan kysymys K. K. T. N:n keskinäisistä suhteista muihin proletarisen vallan elimiin nähden — toistaiseksi keskinäisten suhteiden ollessa suhteita vain taloudellisten komisariaattien kanssa.

»Mutta komisariaattien yhdistäminen K. K. T. N:oon», voidaan meille huomauttaa, »sehän merkitsee koko keskusvallan perinpohjaista muuttamista». Kansankomisarien Neuvostosta pyyhkäistäisiin pois melkein puolet sen jäsenistä. Sitäpaitsi Kansankomissariaatin Neuvoston suora yhteys taloudellisen hallinnon elinten kanssa tulee rikotuksi. Mutta keskusvallan olemushan sisältää sen, että kaikki hallinnon haarat ovat sidotut yhtenäiseen elimeen.»

Vastauksen sijasta tähän väitteeseen, esitämme esimerkillä, kuinka tässä ehdotettu systeemi on käytännössä toteutettu. Se tapahtui k. t. neuvostojen eteläisessä (Harkovin) alueessa Donets–Krivorogin tasavallan kansankomisaarien neuvoston suostumuksella.

Harkovin neuvosto jakaantuu 21 osastoon.^[30*] Näistä kuutta johtavat alueen kansankomisaarit. Ne osastot ovat: talouspoliittinen (tai yleisten kysymysten) osasto — kansantalouskomisaari; raha-asiain osasto (verot, rahankäyttö, pankit) — raha-asiain komisaari; kuljetusosasto — liikennekomisaari: elintarveasiain, maatalouden (maanviljelys-) ja työasiain osastot — joita johtavat samannimiset komisaarit.

Taloudellisten virastojen aluekomisaarit kuuluvat myös k. t. neuvoston kaikkiin elimiin, sen plenumiin (yleiseen kokoukseen), toimistoon ja puhemiehistöön (viimeinen ehdotus, jonka näiden rivien kirjoittaja teki, tuli muuten kokouksessa hylätyksi). Alueneuvoston puheenjohtajana esiintyy viran puolesta alueen kansantalouskomisaari. Plenumiin, toimistoon ja puhemiehistöön kuuluvat myös valittuja edustajia: plenumiin — edustajakokouksen valitsemat neuvostojäsenet, toimeenpaneviin elimiin — pleuumin valitsemat erikoisjäsenet (he myöskin johtavat muita osastoja).

Kansantalousneuvoston osastot, jotka ovat aluekomisaarien johdossa (raha-asiain, työasiain, maanviljelys- y.m. osastot), eivät ole mitään muuta kuin entisiä »virastoja», jotka ovat yhdistetyt k. t. neuvostoon kaikkine välineineen ja laitoksilleen.

Tällä tavalla »virastoeripuraisuus» vahingollisena hävitetään. ja päästään seuraaviin tuloksiin: 1) komisariaatit, johtolankoina, jotka yhdistävät keskusvallan taloudellisen elämän eri aloihin, eivät häviä; 2) mutta niiden työkoneisto sulautuu yhtenäiseksi järjestelmäksi, järjestetyksi taloudeksi; 3) komisaarien osanotto k. t. neuvoston toimeenpaneviin elimiin välittömästi yhdistää ja sovittaa niiden osastojen virastojen työn, 4) samalla komisaarit kuuluvat myös kansankomisaarien neuvostoon, jonka johdosta keskusvalta on olemassa entisillä perusteillaan. K. t. neuvosto on pääkeskuksen alaisena vallan elimenä.

Ohimennen sanoen ei ole minkäänlaista tarvetta, sitten kuin k. t. neuvostoon on »sulatettu» vanhat komisariaatit, säilyttää niitä entisessä muodossaan. Päinvastoin, silloin voidaankin alottaa niiden uudelleen synnyttäminen, muodostaa toimintapiirien tarkoituksenmukaisempi jako ilman kaikellaista »sekalohkoisuutta».^[31*] On ainoastaan tärkeätä, että viisi–kuusi k. t. neuvoston perusosastojen johtajaa olisi samaan aikaan myös kansankomisaarien neuvoston jäseniä, ylläpitäen keskusvallan suoraa yhteyttä taloudellisen hallinnon pääosien kanssa.

K. K. T. N koskevassa dekreetissä on viittauksia tässä esitettyyn asian järjestelyyn: »K. K. T. N:n osastot johtavat kansantalouselämän eri alojen säännöstelytyötä ja myös valmistelevat vastaavien kansankomisariaattien toimenpiteitä» (7 §). On selvää, että sellainen valmistelu edellyttää virastojen tyÖkoneistojen yhdistämistä K. K. T. N:oon, muutoin niiden olemassaolo olisi mieletöntä.^[32*]

3.

Muutamat komisariaatit, näiden puhtaasti sosialistisen periaatteiden johtamina, ottivat askeleita yhtyäkseen k. t. neuvostoon. Niinpä entinen kauppa- ja teollisuuskomissari W. M. Smirnov asteettain lopetti »virastonsa», siirtäen sen laitokset K. K. T. N:n eri osastoille. Kysymyksessäolevassa tapauksessa se oli luonnollisesti järkevätä, sillä »kauppa ja teollisuus» kokonaisuudessaan sisältyy sanaan »kansantalous». Tästä näkökannasta lähtien eteläinen alue kauppa- ja teollisuuskomisaarin sijasta asetti kansantalouskomisaarin, joka samalla oli kansantalousneuvoston puheenjohtaja.^[33*]

Samoin myös ent. elintarveasiain komisaari A. G. Schlichter oli sillä kannalla, että koko hänen virastonsa koneisto pitäisi yhdistää K. K. T. N:n elintarveosastoon. Tähän suuntaan jo otettiin käytännöllisiä askeleita (jouluk. 1917), mutta yhdistäminen raukesi Moskovan elintarvekokouksen edustajain sekaantumisen johdosta. Tov. Schlichterin erottua kysymys jäi silleen.

Smirnovin ja Schlichterin seuraajat antautuivat sille virkavaltaiselle tielle, mikä yhä selvemmin ilmeni tov. Lazisin kirjoituksissa (T. K. K. »Isvestijan» maaliskuun numerot 1918). Lazis suositieli K. K. T. N:n kokonaan poistamista virastona ja sen säilyttämistä korkeimman neuvoston muodossa taloudellisia asioita varten. Näkökanta on varsin asiallinen, mutta ei ollenkaan sosialistinen. Yhtenä tuloksena oli se, että. K. K. T. N:oon kasaantui suuri määrä laitoksia, minkä tähden se, asiapaljouden lisääntyessä, ei voi niistä selvitä. Todellisuudessa K. K. T. N. ei siihen aikaan suoriutunut tehtävistään kahdesta syystä: 1) ylenmääräisen keskittymisen tähden itse K. K. T. N:n sisällä, jolloin sen puhemiehistö koetti itse päättää kaikki asiat, ja 2) sentähden, että talouden sosialistinen muodostaminen aiheutti joukon uusia asioita, joiden ratkaisemista varten porvarisoloissa ei oltu saatu luoduksi tuskin minkäänlaisia koneistoja lukuunottamatta kauppa- ja teollisuusministeriöpahasta ja kymmenkuntaa eri neuvottelukomiteaa). Jakoipa miten vaan virastoille nämä asiat, kuitenkin niitä varten (esim. vaikka vaan yhteiskunnallisten liikkeiden hallintoa varten) olisi pitänyt laittaa suurilla ponnistuksilla uusia, kookkaita koneistoja. K. K. T. N:n hävittäminen ei auta asiaa, vaan päinvastoin auttaa kun sitä vahvistetaan toisten virastojen koneistoilla. Niille voitaisiin suunnitelmallisesti ja tarkoituksenmukaisesti jakaa järjestelytyö.

Neuvostotasavallan perustuslaissa kuvastui ahdas kanta K. K. T. N:oon nähden. Siinä K. K. T. N. esiintyy yhtenä virastona. Mutta tämän perustuslainhan laativat etupäässä oikeuden ja politiikan, eikä talouden alalla työskentelevät spesialistit ja epäilemättä on siihen tehtävä korjauksia.

4.

Missä suhteissa K. K. T. N:n tulee olla keskusvaltaan kokonaisuudessaan, työläisten ja talonpoikain hallitukseen ja kansankomisaarien neuvostoon? K. K. T. N:n ei tule olla ainoastaan yksinkertainen »virasto», joka kuuluu hallintokoneistoon tai ilman valtaa oleva taloudellisten virastojen neuvotteleva komitea. Mutta se ei myöskään voi olla toisena, riippumattomana »taloudellisena hallituksena». Jos joku on ymmärtänyt edelläolevan tässä jälkimäisessä mielessä, hän on kerrassaan väärässä.

K. K. T. N:n tulee olla laitoksena, joka ennen kaikkea muistuttaa niin sanottua »pikkukabinettia» ministerineuvostoissa. Sellaisissa pikkukabineteissa tavallisesti istuu osa ministereistä tai heidän apulaisistaan ratkaisten spesialikysymyksiä. Löytyy »vermisellikabinetteja», missä tarkastetaan juoksevia »pikkuasioita»», vermisellejä, löytyy »raha-asiain pikkukabinetti», missä tarkastetaan kulunkiarviot ja luottoasiat, löytyy »sotakabinetti» j.n.e. Visseissä rajoissa nämä pikkukabinetit ratkaisevat asiat lopullisesti (tavallisesti mitkään perustuslait eivät näitä rajoja määrittele, mutta syntyvät no asiallisesti), ja niiden vastainen hyväksyminen on — puhtaasti muodollinen. Ainoastaan suuria, yleisiä kysymyksin käsitellään uudelleen asianhaarain mukaan suuressa neuvostossa.

Kaikki nämä — sekä suuret että pienet — asiat lähtevät eri virastojen valtuuksien piiristä. Ratkaisten ne toimii »pieni neuvosto» suuren neuvoston puolesta, sen uskottuna.

Sellaisena alistettuna kabinettina taloudellisia asioita varten tulee myös olla K. K. T. N:n. On ymmärrettävää, että, kuten kaikki muutkin »pikkukabinetit», se voi tehdä lopullisia päätöksiä korkeimman vallan hallintoon kuuluvissa asioissa ainoastaan sen valtuuttamana. Kaikki sellaiset päätökset esitetään suuren neuvoston vahvistettaviksi.

Mutta erotukseksi tavallisista pienistä kabineteista (esim. niistä, joita nyt on k. t. neuvoston yhteydessä) K. K. T. N:n 1) tulee olla virallinen, eikä kotoinen, avustuslaitos, sen kautta tulee virallisesti kulkea kaikkien taloudellisten asiain, jotka joutuvat »suureen neuvostoon»; 2) se ei ole vielä senkään tähden yksinkertainen »suuren neuvoston» »lisäke», että sillä on myös oma, itsenäinen valtuuksien piirinsä: kaikki ne kysymykset, jotka aikaisemmin olivat jätetyt K. K. T. N:n hoitoon, samoin kuin kaikki ne kysymykset, joita voivat ratkaista taloudelliset virastot, ovat joutuneet K. K. T. N:oon. Kaikki nämä »virastoasiat» ratkaistaan K. K. T. N:ssa kollegialisesti, yhteisesti. Se esiintyy samalla sekä yleisen neuvoston »pikkukabinettina» että kollegialisena virastona talouden kaikilla aloilla.

Siis: päätökset ensimäisen »yleisen» luokan asioissa (yleiset normit, muutokset itse taloudellisen hallinnon rakenteessa, suuremmat taloudelliset tehtävät j.n.e.) ehdottomasti ovat keskusvallan hyväksyttävät, sillä kaikki se on »uskottu» K. K. T. N:lle. Toisen luokan päätöksistä (virastoasioista) ei eri virastoilla ole valitusoikeutta keskukseen. Jälkimäinen sääntö hävittää kerrassaan kaikki riidat »taloudellisten» virastojen väliltä, todella tekee mahdolliseksi orgaanisesti yhdistää niiden työn.

Tällä tavoin asiat järjestettäessä, ohimennen sanoen, raha-asiain kansankomisariaatin »pikkukabinetti» tulee tehdä K. K. T. N:n lisäksi, sulattaa siihen. Tällöin on selvää, että keskushallituksen ja »taloudellisen kabinetin», joka on nielaissut »rahakabinetin», keskinäiset suhteet jäävät raha-asioissa ennalleen: valtiovarat tulevat kuten ennenkin olemaan kansankomisaarien neuvoston täyden määräysvallan alaisina ja ilman sen muodollista hyväksymistä »pikku kabinetti» ei voi luovuttaa rahoja. Mutta yksi poikkeus tulee tehdä sellaista elintä varten, joka yhdistää kaikki »taloudelliset» laitokset: Sen kokonaan käytettävissä tulee olla joko toiminta-rahasto tai ainakin suuri vara-rahasto.^[34*]

Suurten kapitalististen talouksien kokemus osottaa, ettei mikään liike voi tulla toimeen ilman vararahastoa, josta peitetään äkkiarvaamatta syntyneet menot tai suoritetaan täydentäviä menoja pääoman vaihdon vähetessä ja raaka-aineiden hintain noustessa. Mitä operatsionirahastoon tulee, niin kapitalistisessa taloudessa sitä vastaa liikkeiden pääoma ja pankkien finansseerausrahastot. Ylimenokaudella, jolloin vielä kauppatalouden lait jatkavat vaikutustaan, erittäinkin sekasorron ja kansalaissodan vuosina, on mahdotonta tulla toimeen edes ilman vararahastoa. Sitä paitsi kulunkiarvioiden kulkiessa kaikellaisten komissien kautta rahojen maksu mitä suurimmassa määrin viivästyy. Ja sentähden tulee K. K. T. N:lla, ja visseissä rajoissa myös sen alaisilla elimillä, olla käytettävissään, ellei finansseerausrahastoa, niin ainakin vararahasto.

Meidän puolustamamme näkökanta kohtaa luultavasti seuraavia väitteitä: K. K. T. N. voi olla »pienenä taloudellisena kabinettina» vaan siinä tapauksessa, jos sen kokonaisuudessaan muodostavat hallituksen jäsenet ja siis jos se »byrokratiseerataan» (Kerenskin taloudellisen pääkomitean malliin). Jos taas säilytetään neuvostolle valitun laitoksen luonne — niin ei voida puhua »kabinetista». Tämä väite ei ole oikea: pikkukabinetteihin nimenomaan tavallisesti ei kuulu hallituksen jäsenet, vaan heidän apulaisensa ja toimivat työntekijät. Sosialistinen tasavalta voi päästää sinne myös korkeimpain valtiolaitosten valittuja jäseniä (jopa enemmistönkin). Neuvostotasavallassa on raja »virkamiehen» ja »edustajan» väliltä hävinnyt: virkamiehet valitaan ja edustajat tarkoin noudattavat valitsijainsa tahtoa. Sitä paitsi ratkaisevana ei ole vallan alistetun elimen kokoonpano, vaan sen asiallinen suhde keskukseen.^[35*]

Edellä esitetyn harkinnan perusteella olemme tulleet tuollaiseen tulokseen K. K. T. N:n toivottavasta kokoonpanosta. Korkeimman neuvoston plenum olisi kokonaan hävitettävä, tai ainakin sen lukua olisi paljon supistettava: itse asiassa se kokoontuu hyvin harvoin, ei tee mitään päätöksiä ja ainoastaan kuuntelee esityksiä ja sitten vielä toimittaa vaaleja. Plenumit tulee korvata kansantalousneuvostojen edustajakokouksilla, joita kutsutaan joka kolmas kuukausi. Niissä tullaan keskustelemaan yleisistä kysymyksistä ja laatimaan johtavia sääntöjä vakituisesti toimiville elimille. Niiden toimistossa ei saa olla enemmän kuin 15–20 henkilöä.^[36*] Toimisto tarkastaa ja hyväksyy yleiset asetukset talouden järjestelyä varten. Paitsi toimistoa, tarvitaan puhemiehistö (10–12 henkilöä, joista puolet on taloudellisia komisaareja). Puhemiehistö ratkaisee juoksevat ja kiireelliset asiat ja muodostaa sen »pikkukabinetin», josta jo on puhuttu. Kaikki toimiston jäsenet johtavat asiallista työtä neuvoston tärkeimmissä, osastoissa.

Tällä tavalla järjestettäessä K. K. T. N. tulee läheiseen yhteyteen eri paikkakuntain kanssa ja nojautuu niihin, eikä elottomaan, pelkästään ilmassaroikkuvaan plenumiin. Kaikki neuvoston elimet tulevat asiallisiksi ja työkykyisiksi.^[37*]

Samalla tavalla tulee muodostaa myös paikalliset k. t. neuvostot. K. t. neuvostojen tuotanto-osastot pitää myös välittömästi sitoa ammatillisten keskusten ja työväen konferenssien kanssa.

5.

Mitä tulee kysymykseen, joka koskee taloudellisen diktatuurin korkeampain ja laajempain elinten keskinäisiä suhteita (s.o. ennen kaikkea K. K. T. N:a ja paikallisia neuvostoja), niin tässäkin on vallalla nyt byrokraattiset keskittymiskäsitykset. On suuri taipumus katsoa kaikkia paikallisia neuvostoja pelkästään korkeimman neuvoston osastoiksi. Kaikkien asiain ratkaisu pyritään keskittämään huippuun. Jopa itse K. K. T. N:ssa keskittyminen on niin suuri, että se suorastaan jarruttaa neuvoston osastojen työtä.

Tuloksena on tavalliset seuraukset: Keskuksen ylikuormitus, jolloin se monien pikku asiain peittämänä, ei voikaan oikein järjestäytyä, alituinen paikallisten tarpeiden tyydyttämisessä tapahtuva viivytys ja teoreettiset, hyödyttömät päätökset, jotka eivät tyydytä ketään. Ja eri paikkakunnilla tästä kehittyy suorastaan päinvastainen taipumus — eristäytyminen, pyrkimys erota keskuksesta ja nurkkakuntalaisella tavalla järjestää kysymykset. Keskuksesta vaan tahdotaan lappaa rahoja ja sitten selvitellä asiat kotinurkissa yleisistä määräyksistä välittämättä ja antamatta keskukselle tietoja tai tilejä.

T. L. Kritzman täydellä syyllä esittikin »Pravdassa»^[38*] K. K. T. N:n ylenmääräisen keskittämismuodottomuuden poistamiseksi, että 1) määrätään niiden kysymysten piiri, jotka neuvoston osastoilla on oikeus ratkaista itsenäisesti; 2) nimitetään osastoihin puhemiehistön edustajat, jotta vältytään alituisista asiain tarkasteluista, mitkä jo ovat tarkoin läpikäydyt ja 3) yleensä määrätään toverillisen luottamuksen ja keskeisen toiminnan piiri.

Kaikki nämä esitykset täytyy tehdä myös keskus- ja paikallis- k. t. neuvostojen keskinäisiin suhteihin nähden. »Demokraattinen keskittyminen» ei ollenkaan johda siihen, eitä laajat joukot, valittuaan keskuselimen, itse kieltäytyisivät kaikesta itsenäisestä toiminnasta. Ne tosin uskovat keskukselle koko täydellisen vallan. Mutta keskus ei voi monopoliseerata kaikkia vastuunalaisia päätöksiä: sen tulee siirtää osa yleisistä valtuuksistaan paikallisille elimille, puhumattakaan enää paikallisista, konkreettisista kysymyksistä. Täytyy hyväksyä asiallinen sääntö, että alemmat elimet visseissä rajoissa päättävät itsenäisesti, ja täytyy pyrkiä näiden valtuuksien määräämiseen. On parempi määrätä ne jopa vähän laajemmiksikin kuin tarvitaan, nimittäen samalla paikkakunnalla edustajia, joilla on oikeus ehkäistä paikalliset päätökset.

Taloudellisen elämän eri aloilla ja erilaisissa toimissa tämän valtuuksien siirron rajat voivat olla erilaiset.

Ankara keskittäminen on välttämätön esim. rahakysymyksissä. Mutta, kuten jo on sanottu, tässäkin tulee sallia vararahastojen olemassaoloa.

Vaihdon järjestämisessä ei myös voi määrätä yleistä sääntöä. Esim. kiinteitä hintoja voi määrätä ainoastaan keskus. Samoin myös keskus määrää jaon, varustuksen ja elintarvevalmistuksen yleisen suunnitelman ja antaa perusnormit tuotteiden jaolle piirittäin, kuluttajaryhmittäin, liikkeittäin, mutta tilausten välitön vastaanotto ja anto muutamiin teollisuustuotteihin nähden (varsinkin »raskaan teollisuuden» tuotteihin) tulee jättää suurille paikallisille elimille. Täytyy vaan pyrkiä ankarasti keskitettyyn tilastoon (tilastotoiminnan tulee aina olla keskitetyn), »sivulle», suunnitelman ulkopuolella, tapahtuvan myynnin poistamiseen, kiinteiden hintain tarkkaan sovelluttamiseen ja kaikkien saapuvain summien viemiseen valtion kassaan.

Työ kulutuksen järjestämiseksi tulee olla välttämättömästi epäkeskitetty. Ja päinvastoin työvoiman jaon alalla keskittäminen on mahdollista ja välttämätöntä.

Keskittämis-»kulkutaudilla» kaikissa neuvosto-elimissä on määrätty historiallinen syynsä. Se on reaktio, vastaliike sille, että sodan jälkeen joukot luonnonvoimaisesti alhaalta käsin valtasivat kaikki eri yhteiskunnalliset elimet. Yhtä paljon on se liikettä työväen herruuden paikallisista, ryhmä- ja järjestymättömistä muodoista järjestettyyn luokkadiktatuuriin. Mutta samalla sen muodottoman byrokraattisen äärimmäisyyden selvittää se taloudellinen pysähdys ja se jopa enenevä sekasorto, mikä synnyttää niiden voimain puristusta, mitkä ovat vihamieliset vallankumoukselle. On mielenkiintoista, että keskittämisen vastustajat, mikäli asia koskee ylempänä olevien elimien alle alistumista, hyvin usein osottautuvat kiihkeiksi sentralisteiksi alempana oleviin elimiin nähden.^[39*] Se kaikista parhaiten paljastaa sellaisen keskittämisen sisäisen heikkouden.

Jotta taloudellisen diktatuurin elimet tulisivat toimiviksi ja työkykyisiksi, ovat välttämättömät seuraavat muutokset järjestörakenteessa: 1) valtuuksien laajennettu siirto keskuksesta sen osille ja paikallisille elimille (alueneuvostoille); 2) alistettujen elinten valtuuksien tarkka määrittely niiden itsenäisyyden turvaamiseksi ja samalla »omavaltaisen» toiminnan ehkäisemiseksi; 3) systeemin osien välisten siteiden lujittaminen nimittämällä keskuksesta edustajia maaseudulle ja päinvastoin — maaseudulta keskukseen, sekä myös tiheiden edustajakokousten ja konferenssien avulla.

Ainoastaan nojautuen laajalle ulottuvaan, läheisesti yhteenkytkettyyn ja toverillisesti vuorovaikuttavaan kansantalousjärjestöjen systeemiin, voidaan järjestää talouden alalla mahtava proletariaatin diktatuuri.

Takaisin sisällysluetteloon

VI luku.

Yhteiskunnallisen tuotannon hallinto.

1.

Yhteiskunnallisten (kansallistutettujen) liikkeiden hallinnon järjestäminen on sosialistisen rakentamisen yksi kaikkein tärkeimpiä ja päivän polttavimpia kysymyksiä. Se muodostaa tuotannon — kapitalistisen talouden sydämen — valtaamistyön tärkeimmän osan. Sellaista valtaamista varten on tarpeen ensiksi tuotantovälineiden muodollinen pakkoluovutus (kansallistuttamista koskevan dekreetin mukaan) ja toiseksi näiden tuotannon välineiden todellinen siirto työväenluokan käsiin — liikkeiden uuden hallinnon järjetämistietä. Tätä siirtoa ei voi suorittaa ilman muodollista pakkoluovutusta tai saa se luonnonvoimaisen, epäjärjestyksellisen muodon. Ja taas päinvastoin, ilman hallinnon järjestämistä kaikki dekreetit (esim. dekreetti 28 pltä kesäk. 1918) jäävät vain paperideklaratsioneiksi, pelkiksi ilmoituksiksi.

Hallinnon järjestämisen yhteydessä nousee eteemme ennen kaikkea joukko yleisiä kysymyksiä.

Ensimäinen niistä on: kuinka on järjestettävä hallinto niin, että se lujittaisi köyhälistön luokkataistelua porvaristoa vastaan ja turvaisi käskijävallan teollisuudessa köyhälistölle? Ylempänä jo yleispiirtein koskettelimme tätä kysymystä. Tässä tarkastelemme sitä perusteellisemmin.

Ensinnäkään ei korkeimpiin hallintoelimiin (kans. tal. neuv.) pidä laskea yhtään porvariston edustajia (kuten teki esim. Moskovan piirin talouskomitea, antaen kapitalisteille ¹⁄₃ paikoista; samoin tapahtui alussa myös Harkovin kans. tal. neuvostossa). Niissä uusissa tehdashallinnoissa, joille kansallistuttamisen jälkeen on siirtynyt valta paikalla, itse tehtaassa (entisen yksityisen isäntä-johtajan käsistä), ei saa löytyä entisten isäntien agentteja, finanssipääoman välikäsiä. Näihin paikallisiin tehdashallinnoihin entiset säännöt päästivät ¹⁄₃ liikkeen hallinnon, teknillisen ja kauppahenkilökunnan valitsemia edustajia (s.o. insinöörejä, virkailijoita y.m.). Uusi asetus kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta^[40*] sulki tämän takaportin, jonka kautta hallintoon voivat pesiytyä pääoman uskolliset palvelijat; se säätää, että paikallisiin hallintoihin (joita nyt kutsutaan tehdashallinnoiksi — tätä sanaa mekin tulemme edempänä käyttämään) lähettävät edustajiaan ainoastaan liikkeiden ja työväen luokkajärjestöjen edustajat. Samassa tarkoituksessa uusi asetus riistää liikkeen teknillisen ja kauppaosaston vastuunalaisilta johtajilta heidän »riippumattomuutensa» (tehdashallinnosta), jota valmistautuivat heille myöntämään eri hallintoehdotusten tekijät. Ja lopuksi samaan päämäärään tähtää uusi asetus jättäessään insinöörien ja spesialistien haltuun ainoastaan liikkeiden teknillisen ja kauppa-osaston, mutta ei hallinto-osastoa. Hallinnollinen (yleismaaräävä) toiminta jää tehdashallinnolle eikä sitä luovuteta millekään erityiselle tirehtöörille.^[41*]

Sellaisia ovat toimenpiteet, joiden tarkoituksena on riistää käskijävalta kapitaalilta ja sen palvelijoilta. Mutta kuinka tulee ilmetä itse työväen luokan osanotto hallinnossa? Siitä puhumme tarkemmin alempana. Yleensä sanoen, täytyy määrätä kaksi sääntöä: 1) hallintoon tulee ottaa laajojen joukkojen osaa ja 2) missään tapauksessa silloin asianomaisen tehtaan työväki ei saa pitää itseään tehtaan täydellisenä isäntänä.

Näihin kahteen sääntöön läheisesti liittyy toinen yleinen kysymys: valitaanko vai »nimitetäänkö» liikkeen ylempien ja aiempien hallinto-elinten henkilökunta? Tuleeko asianomaisen tehtaan työväen valita koko tehdashallinto? Onko asianomaisen teollisuuden alan työväen valittava kokonaisuudessaan tämän alan liikkeiden keskus- ja piirihallitukset,^[42*] jotka ovat K. K. T. N:n ja piirineuvostojen yhteydessä? Vai onko tehdashallintojen ja näiden ylempien hallinto-elimien jäsenet nimitettävä ja tekeekö sen työväen yleinen luokkajärjestö — sanokaamme, yleinen k. t. neuvostojen kokous (plenumi) vai puhemiehistö vai joku muu? Toisin sanoen: mistä he saavat valtakirjansa: välittömästikö eri työväenryhmiltä vai antaako valtakirjan keskus, jonka nuo joukot ovat valinneet?

Yleisen vastauksen tulee olla tällainen: heidät on valittava alhaalta käsin, mutta keskus vahvistaa. Joukkojen täytyy tulla vedetyiksi rakennustyöhön, mutta tulee muistaa, että tämä rakennustyö on samalla luokka- ja asiatehtävä. Jokaista ehdokasta täytyy tutkia ja arvostella hänen toimintaominaisuuksiensa kannalta sekä siihen nähden pystyykö hän puolustamaan koko luokan, eikä vaan ahtaasti paikallisia etuja. Tehdashallintojen ja erikoisesti piiri- ja keskushallintojen ehdokkaat tulee »siivilöidä», ja tämä tehtävä on kuuluva laajakatseisemmille työväenjärjestöille. Sentähden niille vaaleissa tulee kuulua toinen, vahvistava ääni.

Tässä tapaukessa täytyy painostaa ammattiliittojen erikoista merkitystä: koko hallinto-elinten järjestämistyön tulee tapahtua niiden johdon alaisena.

Tuleehan k. t. neuvostojen (piiri- ja keskus-) kokonaisuudessaan nojautua ennen kaikkea ammattiliittoihin. K. t. neuvostojen plenumit tai toimistot muodostetaan suurimpien ammattiliittojen plus neuvosto »virastojen» plus paikallisten k. t. neuvostojen edustajista; mutta nämä paikalliset k. t. neuvostot vuorostaan pannaan kokoon ammatillisten järjestöjen (jäsenten enemmistö) ja yleispoliittisten, neuvostojurjestöjen (vähemmistö) jäsenistä.

Juuri samoin tulee tuotanto-osastojen kollegioihin vastaavien ammattiliittojen lähettää jäsenten enemmistö.^[43*]

Jos siis k. t. neuvoston metalliosasto vahvistaa jonkun konerakennustehtaan tehdashallinnon jäsenten vaalin, niin merkitsee se asiallisesti sitä, että heidät hyväksyy metallityöläisten ammattiliitto. Ja jos konerakennustehtaiden ammatillisesti järjestyneiden työläisten konferenssi valitsee piirihallinnon ja sen vahvistaa k. t. neuvostojen piiritoimisto, niin tämä asiallisesti merkitsee sitä, että sen vahvistaa piirin ammattiliittojen neuvosto. Vielä läheisempi yhteys ammattiliittojen kanssa seuraisi, jos jokainen sellainen luettelo muodollisestikin jätettäisiin itse metalliliiton tai ammattiliittojen neuvoston arvosteltavaksi. Silloin joukot tulevat vedetyiksi mukaan rakennustyöhön, ammatillisesti järjestyneenä joukkona, yhtyneinä taloudelliseksi luokkajärjestöksi.^[44*]

3.

Järjestyksessä seuraava tarkasiettavanamme oleva kysymys on kysymys keskittymisen rajoista hallinnossa, keskuksen ja sen alaisten elinten valtuuksista, jota me aikaisemmin jo tarkastelimme käsitellessämme kaikkia niitä elimiä, jotka yleensä johtavat taloutta.

Sen ratkaisemiseksi täytyy ottaa lukuun 1) tuotannon haarat ja 2) hallinnon haarat ja toiminta. Hallinnon keskittämisen yksipuoliset puolustajat:^[45*] eivät huomaa sitä, että keskittämisen asteen eri teollisuushaaroja ja hallinnon eri aloja ja toimintaa varten tulee olla erilainen.

Hallinnon aloista ja toiminnasta tulemme tarkemmin puhumaan alempana (kts. VIII lukua), toistaiseksi kajoamme niihin lyhyesti. Ylimenokautena hallinto jakaantuu a) yleiseen hallintoon (sisäinen järjestys, henkilökunta, tähän voidaan myös lukea, työn järjestäminen), b) raha-osastoon, c) varustusosastoon ja d) tuotannon teknilliseen järjestelyosastoon. Kaikilla näillä hallinnon aloilla voidaan löytää seuraavat toiminnat: 1) arviointi, toimintasuunnitelman laatiminen, 2) sen menojen laskullepano ja 3) sen johto ja oikean suorituksen valvominen.

On selvää, että nämä hallinnon haarat ja toiminnat hyvin eri määrässä tulee olla keskitettynä keskuksessa ja eri paikkakunnille. Ainoastaan siinä tapauksessa, jos kaikki teollisuuden määrätyn alan tehtaat olisivat yhdistetyt keskukseen erikoisella telegraafiverkolla, erikoisella tavattoman nopealla yhdysliikenteellä — silloin yksi keskus, nappia painamalla, voisi samalla kertaa komentaa kaikkia tehtaitaan. Mutta siihen päästään vasta vuosikymmenien päästä, eikä silloinkaan.

Ei ainakaan muutamilla aloilla, esim. kivihiiliteollisuudessa. Kivihiiliteollisuus on siitä huomattava, että se on pitkin maata suurina täplinä (alueina), eikä yksityisinä pisteinä (tehtaina). Se tuottaa suuret määrät kookkaita ja halpoja tuotteita, joita kuljetetaan rautateitse joka suunnalle. Se käsittää suunnattomat joukot työläisiä, joita täytyy elättää ja varustaa kaikella välttämättömällä. sitä paitsi hiilensaantipiireissä aina muodostuu joukko erilaatuista tuotantoa (hiili-, koksi-, sementti-, tiili-, malmi-, lasi- y.m. tuotantoa), jotka osin vaihtavat keskenään omia tuotteitaan paikalla, ja joilla on joukko yleisiä piirteitä mitä tulee varustamiseen tuotantovälineillä ja työn järjestelyyn.

Tästä johtuu, että sellaisella »alueella» tai kaivosteollisuuspiirissä pitää olla voimakas paikallinen keskus, joka yhdistäisi erilaisten tuotannon alojen työn, yhdistäisi tuotannon hallinnon kuljetus- ja elintarvehallintoon ja työtä järjestäviin. Maasta tuottava teollisuus on sidottu alueisiin: sitä ei voi yhdistää pystysuorasti, ainoastaan ylhäälle keskukseen, haaroittain, se täytyy yhdistää vaakasuorasta yhdessä tasapinnassa, koko kaivosteollisuusalueittain, yhdistävään elimeen.

Mitä enemmän sellainen kaivosteollisuus on takapajuista (parhain sellaisen takapajuisuuden esimerkki on Uraali), mitä enemmän siinä on verrattain pieniä liikkeitä, jotka työskentelevät samalla kertaa kaikilla kaivostyön ja kaivosteollisuuden aloilla (sellaiset Uraalin »alueet», jotka kukin erikseen valmistavat itselleen halot, sydet, hiilen, kaivavat malmin, sulattavat pienissä masuuneissa raudan, valmistavat sitä edelleen, myös tuottavat kuparia, kultaa, hopeata, tiiliä y.m. y.m.), sitä enemmän, kuten ymmärtää, on välttämätöntä »vaakasuora», alueellinen yhdistäminen. Ainoastaan se voi alottaa taistelun tuota takapajuisuutta vastaan ja jakaa tuotannon; mutta pitkällekin menevän jaon ohella pysyy välttämättömänä kaivosteollisuuspiireille alueellinen yhdistäminen.

Aluekeskusten hallinnosta kaivosteollisuuspiireissä voidaan ilman haittaa asialle erottaa ainoastaan a) isot keskitetyt liikkeet, b) vähän paikalliseen tuotantoon sidotut liikkeet ja c) kuljetuksesta vähän riippuvat liikkeet. Mutta tällaista piirteiden yhdistämistä tapaa hyvin harvoin (enemmän tai vähemmän sopiva esimerkki on Auerbachin elohopeatuotanto Donetsin alueella.

Osottaaksemme jo heti, minkälainen yleensä tulee olla keskushallinnon (K. K. T. N:ssa), aluehallinnon (aluekansantalousneuvostoissa) ja paikallisten tehdashallintojen valluuspiirin (kompetenssin) suhteen aluekeskusten alaisiin haaroihin, sanomme, että keskushallinnon tulee yhdistää tuotannon arviointi (s.o. tehdä kulunkiarvioiden, tuotanto- ja varustusohjelmain yleisvenäläinen yhteenveto ja sovitus), tuotannon tilitys (rahallinen, varustus- ja tuotantotilitys) ja tulee sillä olla käsissään yleinen johto ja valvonta; sen määrättävänä tulee olla reservit — rahalliset, teknilliset ja ihmisreservit — jotta niitä voitaisiin siirtää tarvitseviin piireihin. Sen tulee olla tuotannon lainsäätäjä, tilinpitäjä, kontrolleeraaja ja sänänöstelijä.

Nykyinen hallinto keskitetään alueihin: sen käsissä on liikkeiden varustaminen tuotantovälineillä ja elintarpeilla, teknillinen järjestäminen, työvoiman siirteleminen.

Tehdashallintojen tehtävä on kaikissa tapauksissa puhtaasti toimeenpaneva ja teknillinen. Se ottaa ylemmältä elimeltä rahat, raaka-aineet, lisätyövoiman, työskentelee ylimpien asteiden ohjeiden mukaan ja luovuttaa tavarat osotettuun paikkaan.

Senpätähden hallinnon alue- ja keskuselimiä kutsutaankin hallituksiksi, mutta paikallisia elimiä tehdashallinnoiksi. Kaksi edellistä voivat hallita, määrätä, jälkimäinen ainoastaan hoitaa hallintoa tämän sanan ahtaammassa merkityksessä, s. o. suorittaa annettuja tehtäviä. Sentähden me asiallisesti väärin nimitämme koko ajan yksityistä tehdasta, verstasta, kaivosta — yhteiskunnalliseksi »liikkeeksi»: liike on itseänsä hallitseva, riippumaton suure; sosialistinen tehdas on ainoastaan teknillinen, tuotannollinen yksikkö, jota johdetaan keskuksesta. Sillä työväen diktatuuri on käskyvallan keskittämistä, mutta sosialismi on teollisuuden yhteiskunnallisen hallinnon keskittämistä.^[46*]

4.

Yllä ohimennen tuli kosketelluksi kysymystä, niin sanotuista kombineeratuista (yhdistetyistä) liikkeistä vuoriteollisuudessa, s. o. liikkeistä, jotka yhdistävät yhteen muutamia erilaisia tuotantoja (Brjanskin tehdas: omistaa omia kaivoksia, kaivantoja, koksiuuneja, raudan, teräksen ja eri tavarain valmistuslaitoksia). Miten menetellä tällaisten liikelaitosten kanssa? Tässä ei ole kysymys siitä, tuleeko niitä hallita alue- vaiko korkeimman keskuksen. Kysymys on siitä, minkä kansantalousneuvoston tuotanto-osaston alaisiksi ne tulee alistaa: kaivos-, metallurgi- tai konerakennusosaston alaiseksiko? Tai kaikkienko? Tai, loppujen, lopuksi, ehkäpä ne täytyy erottaa erilleen?

Tämän kysymyksen oikeata ratkaisua varten on meidän vähän pysähdyttävä kombinatsio-käsitteeseen ja kombineerattuihin liikkeisiin, jotka esiintyivät taloustieteessä XIX sataluvun lopussa.

Yleensä puhuen kombinatsiolla ymmärretään ilmiötä, joka on päinvastainen työn yhteiskunnalliselle jaolle. Kombinatsion kuten jo sanottiin, on muutamien teknillisesti eri tuotantojen yhteen yhdistäminen, jotka voivat olla eri liikkeiden erikoisosastoina ja jotka siten muodostavat yhteiskunnallisen työnjaon renkaan eri osasia.^[47*]

Kombinatsiota kutsutaan myös pystysuoraksi, vertikaaliseksi, yhdistämiseksi, koska tuotannot yhdistetään toinen toiseensa, ollen toinen toisensa »yläpuolella», ja varustavat toinen toistaan tarpeilla edelleen työskennelläkseen.

Vertikaalinen yhdistäminen riippuu kahdesta seikasta, jotka johtuvat suurkonetuotannon kehityksestä: ensiksi, on välttämätöntä turvata liikkeen varustaminen raaka-aineilla ohi markkinain)^[48*] ja toiseksi on tarpeellista vierekkäin olevien tuotantojen oikea teknillinen sovittaminen. Ensimäinen seikka johtuu kapitalistisista suhteista, toisella on yleinen merkitys.

Riippuen siitä, kumpi näistä kahdesta tekijästä kussakin eri tapaukessä painaa enemmän, huomataan kaksi »vertikaalisen kombinatsion» muotoa: enemmän tai vähemmän mekaaninen tuotantoyksikköjen yhdistäminen, jotka ovat sijoitetut eri paikkoihin ja aikaisemmin olivat eri käsissä (esim. Brjanskin tehtaat, kaivannot ja kaivokset) ja suunnitelmallisesti toinen toimeensa »sovitettujen» yksikköjen elimellinen järjestelmä (esim. Jusovin tehtaat: perustuvat hiileen, jota siellä valmistetaan koksiksi; siirtyy sulatusuuniin ja sulatusuunit jättävät taas metallin tielleen valmisteltavaksi).

Kombineerattu liike esiintyy suljettuna taloudellisena systeeminä, jonka tuotteet ovat loppuun valmistettua tavaraa. Sellaiset liikkeet muistuttavat paljon maaorjuuden aikuisia isoja luontaistalouksia.

Sentähden suuret kombineerutut liikkeet — tuo kapitalismin korkean kehityksen taso — taloudelliselta (mutta ei teknilliseltä) rakenteeltaan ovat jokseenkin likellä suoraa vastakohtaansa — jälellä olevien vuoriteollisuuspiirien (esim. Uraalin) liikkeitä, jotka perustettiin jo maaorjuuden aikana. Tässä meillä on myös suljettu systeemi, johon on yhdistetty teknillisesti erilaisia, keskenään toinen toistaan varustavia pieniä yksiköitä. Pääoma on jo vallannut Uraalin »alueet» ja alkanut niitä uudelleen muodostaa isoiksi kombineeratuiksi liikkeiksi: mikäli se ei ole ehtinyt tätä työtään lopettaa, esiintyvät ne alemman tyypin kombineerattuina kapitalistisina liikkeinä.

Suurilla kombineeratuilla liikkeillä on yhtäläisyyttä muidenkin suhteellisesti jälellejääneiden kapitalististen liikkeiden tyyppien kanssa. Venäjällä on paljon tehtaita, jotka yhtäaikaa työskentelevät monilla erikoisaloilla (valmistavat vaunuja, vetureita, laivoja, siltoja, koneita j.n.e.) Tässä on yhteiskunnallisen työnjaon yhteys olemassa sentähden, että pääoma ei ole vielä ehtinyt niitä jakaa, eikä sentähden, että se olisi ne uudelleen yhdistänyt edelläkäyneen jakaantumisen jälkeen.

Lopuksi tapaamme kolmannenkin mielenkiintoisemman kombinatsiotyypin, mikä on yhteydessä esikapitalistisiin suhteihin. Se on tapaus, jolloin magnaatti — tilanherra, sijoittaen suuria pääomia tai käyttäen hyväkseen pankkiluottoa ja koettaen mahdollisimman täydellisellä tavalla hyötyä perintötilastaan, perustaa sille joukon suuria tehtaita. Näiden välinen yhteys perustuu enemmän tai vähemmän satunnaiseen, maantieteellisten ja luonnollisten olojen yhteyteen. Syntyy muutamia systeemejä, jotka työskentelevät eri perusainesten valmistelussa, Syntyy suuria kapitalistisia liikkeitä monimutkaisine ja kirjavine teollisuuskombinatsioineen — kokonaisia teollisuuspiirejä pienoiskoossa.^[49*]

Kun me tarkastelemme sellaisen maan kuin Venäjän sekalaisten liikkeiden hallintokysymystä, on meidän otettava lukuun kaikki nämä kombinatsion muodot, niin hyvin välittömästi kapitalismin synnyttämä korkeampi kehitys kuin siitä jälellejäänyt entisaikainen jätekin.

Yleisen vastauksen esitettyyn kysymykseen tulee olla tällainen. Mitä tulee kypsyneihin kapitalistisiin kombinatsioihin, niin ensimäinen tapaus (enemmän tai vähemmän mekaaninen yhdistäminen) ratkaistaan erottelemalla yhteisestä vyyhdistä ja jakamalla vastaavien tuotanto-osastojen kesken ne yksiköt, jotka ilman teknillistä haittaa voidaan jakaa (esim. Brjanskin tehtaan rautakaivokset ja hiilikaivokset siirretään rauta-osastolle ja kivihiiliosastolle). Mutta tämän ohella, ettei rikottaisi varustamisperusteita, eri osastot jatkavat entiseen tapaansa vanhain »klientiensä» varustamista. Samallaisen jaottelun alaiseksi joutuvat myös »elimelliset» yhdistykset,mikäli niiden eri osat eivät ole kootut, niin sanoakseen, saman katon alle, eivät sovellu välittömästi liikkeen muiden osien tarpeihin siinä määrin kiinteästi, että jakaminen hajoittaa niiden työtä.^[50*]

Suuri osa Uraalin »alueista» pitäisi olla jaoteltuna myös sillä tavalla.

Mitä tulee läheisesti yhdistyneihin, elimellisesti kombineerattujen liikkeiden osiin ja samoin sukutiloille perustettuihin tehtaihin muutamine erikoisaloineen ja kombinatsioneineen, niin sellaiset liikkeet siirretään sen k. t. neuvoston tuotanto-osaston (tai jaoston) hoitoon, jolla on niihin suurempi »oikeus». Erikoisen kirjavia, monimutkaisia ja mahtavia kombinatsioita varten muodostetaan erityisiä hallituksia, jotka ovat yhden osaston yhteydessä, mutta vuorovaikutuksessa kaikkien tuotanto-osastojen kanssa, joihin liikkeellä on suhteita. Sellainen hallitus koettaa ennen kaikkea lisätä työnjakoa ja jaotella liikettä.

Kaikissa tapauksissa me lähdemme näin ollen dekombinatsio-, jaoittelupyrkimyksestä. Mutta eikö kombinatsio-ilmiö ole sitten myönteinen ilmiö? Eikö se ole keskittymis-ilmiö, liikkeiden keskittämistä, mikä lisää työn tuottavaisuutta?

Asia onkin siinä, että siirryttäessä sosialismiin korvataan tilapäinen ja rajoitettu eri liikkeiden kombinatsio suunnitelmanmukaisilla teollisuusalojen kombinatsioilla.

»Mekaaniset» kombinatsiot pyrkivät turvaamaan itseään kilpailulta raaka-ainemarkkinoilla. Tämä saavutettiin varustusliikkeiden ostoilla, — ostoilla, jotka olivat aina enemmän tai vähemmän tilapäisiä. Sosialismin vallitessa »mekaninen» kombinatsio korvataan siten, että toinen teollisuushaara varustaa toista jakoelinten suostumuksella.

Mitä tulee »elimellisiin», suunnitelmanmukaisesti kokoonpantuihin kombinatsioihin, niin tässäkin liikkeen sisäinen rakenne on sidottu siihen, minkälaisia malmipitoisia, hiilipitoisia j.n.e. maita oli voitu ostaa silloin kuin liike perustettiin. Näin ollen siis sellaisenkin kombineeratun liikkeen eri osastojen teknillinen sopivaisuus toinen toiseensa oli rakennettu tilapäiselle ja ahtaalle perustalle. Sen ohella kukin eri osasto (esim. vuorikaivos, joka antaa koksihiiliä) on sopeutettu ja isännät käyttävät sitä ainoastaan sitä ainoastaan (tai etupäässä) saman liikkeen muiden osien tarpeiksi. Jos säretään omistuksen raja-aidat, voidaan sitä kenties käyttää myös muita liikkeitä- varten, ja ehkenpä suuremmalla tarkoituksenmukaisuudella.

Dekombinatsio on tarpeellinen 1) kunkin määrätyn alan tuotantovälineiden edelleen keskittämiseksi (kaikkien kivihiilikaivoksien yhdistäminen, niiden joukossa myös kaikki ne, jotka aikaisemmin ovat olleet kombineerattujen liikkeiden osasia, kohottaa niiden yleistä tuottavaisuutta) ja 2) suunnitelmanmukaisen, vaan ei satunnaisen yhteyden määräämiseksi tuotannon haarojen — asteiden kesken: dekombinatsio ei ole aste takaisin vaan ensimäinen askel rekombinatsioon, yhteyksien uudelleensijoitteluun ja kombinatsion korkeimpaan muotoon.^[51*]

Sitäpaitsi ensi hätään, toistamme sen, täytyy vaan jakaa hallinto, mutta ei särkeä yhdellä kertaa vanhaa varustussuunnitelmaa.^[52*]

5.

Lopuksi tarkastelemme vielä kysymystä: niissä suhteessa yhteiskunnallisten laitosten hallintoon on »tilitys ja kontrolli» — kaksi käsitettä, jotka aina työntyvät esille keskusteluissa työväenluokan taloudellisista tehtävistä.

Ennen kaikkea on selvitettävä sopivatko yhteen toistensa kanssa »tilitys ja kontrolli» toiselta puolen ja »hallinto» toiselta puolen. Näitä kahta seikkaa ei kyllin selvästi aina määritellä. Esim. tov. Lenin kirjasessaan »Valtio ja vallankumous» koko ajan panee tasa-arvoisuuden merkin »tilitys — kontrollin» ja hallinnon välille. Hän kirjoittaa: »kun kaikki oppivat hallitsemaan ja tulevat itse asiassa hallitsemaan itsenäisesti yhteiskunnallista tuotantoa, itsenäisesti toteuttamaan tilityksen ja kontrollin vetelehtijöihin, herrasroikaleihin ja taskuvarkaihin y.m. nähden», silloin j.n.e.^[53*] Vetelehtijöillä tässä tarkoitetaan ennen kaikkea »kapitalisteja, jotka nyt ovat (s.o. vallankumouksen jälkeen) muutetut toimitsijoiksi.^[54*]

Yhteiskunnallisen tuotannon hallinto tässä katsotaan yhdeksi ja samaksi kuin tilitys-kontrolli. Mutta tämä johtuu ainoastaan siitä, että hallinnon tärkeimmät toimet tov. Lenin jättää »toimitsijoiksi muuttuneille kapitalisteille». Nimenomaan he, ilmeisesti, laativat kustannusarviot, suunnitelmat, johtavat niiden toteuttamista, aktiivisesti järjestävät tuotannon, s.o. hallitsevat. Mutta vaikkapa tämä olisikin myönnettävä ja mahdollista, niin selvää on, että kapitalistit ja muut »vetelehtijät ja herrasroikaleet» eivät voi laatia yleisiä sääntöjä, yleisiä ohjeita, yleistä suunnitelmaa, eivät voi toteuttaa korkeampaa »yhteiskunnallisen tuotannon hallintoa»: se on tehtävä itse sosialistisen köyhälistön, muita se on kaukana yksinkertaisesta »tilitys-kontrollista».

Jos lähtee meidän ehdotuksestamme, että koko hallinnon tulee olla työväenluokan käsissä ja että erikoisesti sille tulee kuulua aktiivinen määräävä toiminta (tai mikä on samaa — komennusvalta), niin tilitys ja kontrolli saavat aivan toisen merkityksen.

Tilitys, laskullepano, muodostaa silloin ainoastaan yhden hallinnon toiminnoista (toiset toiminnat: arviointi ja elimellinen johtaminen yhdessä valvonnan kanssa). Mitä kontrolliin tulee, niin yleisesti puhuen, sehän ei kuulu hallinnolle. Kontrolli on tarkastus, missä määrin toimeenpano (hallinta) vastaa tehtävää.

Sivumennen sanoen, kolmen — neljän vuosikymmenen perästä sosialistisen vallankumouksen jälkeen eivät »entiset kapitalistit» fyysisesti voi olla tuotannon järjestäjinä (he kuolevat). Ja silloin ei enää ollenkaan voida puhua siitä, että työläisten tehtävät rajoittuisivat tilitykseen ja kontrolliin: heidän tulee omasta keskuudestaan saada vastuunalaiset tuotannon järjestäjät.

Mutta jos tov. Leninin väitteet muodollisesti eivät ole oikeat, niin asiallisesti niissä on suuri ajatus: tilityksen ja kontrollin säätäminen — kaksi käytännöllisesti tärkeintä tehtävää; ne ovat työläiskansan tunnussanoja ylimenoaikana. Sosialismi ei ole mahdollinen ilman tarkkaa ja monipuolista laskullepanoa. Aivan samoin pikkuporvarillinen aines voitetaan yleiskansallisella kontrollilla, joka liittää käsityksin kaikki sosialistisen yhteiskunnan jäsenet. Mutta täytyy lisätä, että 1) taistelu tuotannon asiasuunnitelman puolesta, 2) tuotannon yleisen johdon valtaaminen ja oikea säännöstely työväen taholta (todellisen komennusvallan valtaaminen tuotannossa) eivät ole vähemmän tärkeitä, vaan jopa paljon tärkeämpiä tehtäviä.

Palaten käytännölliselle pohjalle, kysymme itseltämme: minkälainen on työväen kontrollin osa liikkeiden siirryttyä köyhälistöhallintoon? Työväen kontrolli menettää liikkeiden kansallistuttamisen jälkeen taistelumerkityksensä. Voisipa jo puhua niinkin, että yhteiskunnallisille liikkeille riittää luja valtiokontrolli — proletaarivaltion yleinen kontrolli. Jokaisen liikkeen työläisethän ottavat osaa hallintaan. Kontrollikomiteainsa välityksellä tulevat ne — kansallistetuissa liikkeissä — kontrolleeraamaan itseänsä.

Siitä huolimatta yhteiskunnallisten liikkeiden kontrollikomiteoita tarvitsee suojella yleiskansallisina keskinäisen kontrollin eliminä. Onhan suuri merkitys myös omien valitsijoiden kontrollilla. Sitä paitsi tehdashallinnoissa ei tule istumaan yksin ainoastaan liikkeen työläisten edustajat: ja heidän kontrolleeraamisensa alhaalta käsin vaikuttaa hyödyllisesti.

Kontrollikomiteoilla ei tulisi olla oikeutta millään tavalla sekaantua yhteiskunnallisten liikkeiden hallintoon. Mutta tehdashallintojen tilit pitää joutua myös kontrollikomitean käsiin. Samoin myös niillä tulee olla oikeus tarkastaa tehdashallintojen asiat. Huomaamistaan epäsäännöllisyyksistä niiden on ilmoitettava kansantalousneuvostolle ja valtion kontrollielimille, jonka tukikohtana paikkakunnalla ne voivat olla.

Takaisin sisällysluetteloon

VII luku.

Yhteiskunnallisen tuotannon hallinto paikkakunnilla.

(Tehdashallinnot.)

Tehtaan muuttaminen entisestä »yksityisliikkeestä» yhteiskunnalliseksi tuotantoyksiköksi ei ole osittaista omaisuuden uudelleen jakamista. Jos kansallistuttamisen tarkoitus on yleensä muuttaa omistussuhteet, niin yhdensuuntaisesti pitää muuttaa myös tuotantosuhteet. Se ilmenee hallintokoneiston perusteellisessa uudestirakentamisessa, alhaalta alkaen, ja tälle koneistolle asetettavien tehtävien muutoksessa.

Kapitalistisen liikkeen etunenässä oli, välittömänä ohjaajana, itsevaltias tirehtööri tai johtaja. Hänen alaisenaan oli kokonainen lauma tehtaan virkamiehiä, kokonainen pääoman virkamiesten asteikko. Kaikissa liikkeen osissa olivat he tirehtöörin — tuon pääoman apulaisen silminä ja korvina. Teknilliset johtajat samaan aikaan omasivat myös hallinnollista, yleismääräävää valtaa.

Tämä kaikki oli välttämätöntä, sillä jo erustehtävinä oli mahdollisimman suuren lisäarvon tuottaminen ja sen mahdollisimman menestyksellinen realisoiminen markkinoilla, pankin ja pörssin osotusten mukaan. Liikkeiden hallinnon järjestely sovellutettiin pääoman vaatimuksiin.

Yhteiskunnallisissa »liikkeissä» hallinto pitää ja voidaan muuuttaa mieskohtaisesta kollektiiviseksi. Tirehtöörin asemasta esiintyy valittu proletarinen elin — tehdashallinto. Yleismääräävä valta eroitetaan teknillisen toiminnan johtamisesta ja keskitetään tuon työväen diktatuurin alemman tekijän käsiin. Insinöörit, mestarit, kirjanpitäjät y.m. lakkaavat olemasta pääoman silminä ja korvina ja muuttuvat heille annettujen asiatehtävien yksinkertaisiksi ohjaajiksi ja spesialisteiksi. Proletariaatin silminä ja korvina tulevat olemaan hallinnon ja kontrolli-revisionikomitean jäsenet, ammattiliittojen edustajat ja vihdoin tehtaan kaikki työläiset.

Tehtaan ohjaavalle koneistolle tulee nyt toinen tehtävä suorittaa mahdollisimman suurella menestyksellä keskuksen antama tuotannollinen tehtävä. Keskus vuorostaan ei aja takaa markkinoita eivätkä sitä ohjaa pankki- ja pörssikuninkaat. Kun sillä on edessään tarkat lasketut tiedot paljonko yhteiskunta tarvitsee tuotteita, pystyy se antamaan kullekin tuotantoyksikölle vuosi- ja kuukausiurakan. Ja tehdashallinnon on tämä urakka — jos mahdollista lisän kanssa, mutta ei vähemmän — suoritettava mitä pienimmillä menoilla. Sen osuus on toimeenpaneva, teknillis-asiallinen.

Kansallistettujen liikkeiden hallintoa koskeva asetus lähtee nimenomaan näistä näkökohdista. Siinä nimitetään paikallista ohjaavaa elintä »tehdashallinnoksi» (»fabritshno-savodskoje upravljeenije»). Edustajakokouksen hylkäämässä asetusehdotuksessa sitä kaikkialla nimitettiin hallitukseksi (»pravljeenije»). Jo, itse sanallisella merkityksellä alleviivataan (kuten jo aikaisemmin on osotettu) tehdashallinnon teknillis-asiallinen tehtävä.

Sama näkökohta ilmenee myös asetuksen joka kohdassa. Alkakaamme tehdashallinnon »oikeuksista ja velvollisuuksista» (5 ). Ne on määrätty seuraavalla tavalla:

»Hallinto laatii asianomaisen korkeimman hallinnon lähimmän elimen tarkastettavaksi liikkeen kustannusarvion, tuotantosuunnitelman, liikkeen laajentamis- ja korjaussuunnitelman ja varustussuunnitelman; laatii säännöt sisäistä järjestystä varten; kerää aineksia tuotannon omista hinnoista ja työpalkkojen määrästä; nimittää koko liikkeen teknillisen ja kaupallisen osaston korkeimmat vastuunalaiset johtajat ja vahvistaa heidät eri tuotantotoyksikköjä varten, jotka kuuluvat yhdistelyn liikkeen yhteyteen; valvovat että johtajat noudattavat vastaavien asteiden vahvistamia kustannusarvioita ja suunnitelmia; huolehtivat liikkeen työläisten ja toimitsijain aineellisesta toimeentulosta. Hallinto antaa kertomuksen toiminnastaan kansallistutettujen liikkeiden korkeamman hallinnon elimelle tämän määräämän ajan kuluessa.»

Tämä luettelo ehdottomasti on puutteellinen. Tehdaskomitean muodollisten oikeuksien ja velvollisuuksien luetteleminen sekotetaan sen asiatehtävien luettelemisen kanssa. Mikäli puhe on asiatehtävistä, on epäselvää, mitkä niistä ja missä määrin tehdashallinnon suorittavat itsenäisesti, tai toisin sanoen, minkälainen on sen pätevyys, kompetenssi. Sillä onhan hallinnon, erilaisten elinten tehtävä-valtuuksien oikea ja tarkka rajoittaminen kaikista tärkeintä hallinnon hyvää hoitoa varten.

Asetusta lähemmin tarkastaen huomaamme kuitenkin varsin määrätyn katsantokannan tehdashallinnon pätevyydestä. Tehdashallinto saa ennen kaikkea tehtäväkseen muodostaa ja esittää: a) ustannusarvion, b) varustusssuunnitelman ja c) uotanto-ohjelman ja teknillisen korjausohjelman. Hallinto siis ottaa osaa asia-operatsionien ennakkoarvioimiseen (suunnitelman laatimiseen). Mutta tämä on puhtaasti valmistelevaa työtä. Kaikki nämä kustannusarviot ja suunnitelmat vielä tarkastetaan (ja uudelleen tehdään) korkeamman hallinnon läheisimmässä elimessä (s.o. alue- tai korkeammassa kansantalousneuvostossa). Hallinto esittää ainoastaan ainekset. Sillä tulee olla lopullisen kustannusarvion tai suunnitelman muoto ainoastaan helpottaakseen ja lyhentääkseen sen tarkkailu- ja yhteenvetotyötä.

Siis tehdashallinnon kompetenssi tässä hallintotoiminnassa on hyvin ahdas. Mutta tehdashallinnolle ei ollenkaan anneta tehtäväksi alustavasti valmistella tuotteiden menekkisuunitelmaa. Siitä ei mainita mitään: tuotteiden menekistä (tarkemmin jakamisesta) huolehtivat keskusjakeluelimet.^[55*] Tehdashallinto on velvollinen luovuttamaan keskukselle kaikki tuotteet, eikä sillä itsellään ole niihin minkäänlaista oikeutta. Keskuksen oikeus vaatia tuote, ja tehdaskomitean velvollisuus, luovuttaa se, ei ole asetuksessa määritelty, mutta kumminkin manista muodollisista oikeuksista ja velvollisuuksista näillä kahdella on tärkein merkitys.

Tehdashallinnon tehtävistä kirjanpidon alalla — tilien, tarvikkeiden ja tuotannollis-teknillisestä kirjanpidosta — asetus mainitsee osittain ja ohimennen. Se puhuu »tuotannon kannattavaisuutta ja työvoiman hintojen suuruutta koskevien ainesten kokoamisesta».

Tämä on ainoastaan osa raha-asiain kirjanpitoa. Kuitenkin on välttämätöntä vaatia, että tehdashallinnot oikein pitäisivät kirjaa kaikista liiketoimista keskuksen antamain kaavojen ja osotusten mukaan, ja että tiedot kaikkine yksityiskohtineen kertyisivät keskukseen.^[56*]

Paitsi liiketoimien arviointia ja kirjanpitoa, kuuluu hallinnolle valvonta ja johto liiketoimien (raha-asiallisten, varustamista koskevien ja tuotanto-teknillisten) täytäntöönpanon alalla ja yleistoimeenpaneva »hallinto»-osa.

Mitä jälkimäiseen tulee, niin tässä asetus myöntää tehdashallinnolle jokseenkin suuren oikeuden: hallinto määrää »tehtaan sisäisen järjestyksen» (seuraten, tietysti, yleisiä sääntöjä, loukkaamatta ammatillisten järjestöjen oikeuksia). Se myös ottaa ja eroittaa kaikki tehtaan työläiset, seuraten tässäkin tietenkin yleisiä sääntöjä. Muun muassa se ottaa ja erottaa kaikki »ylemmät vastuunalaiset johtajat», jotka näin ollen ovat täydellisesti tehdashallinnon alaisia. Näiden johtajien joukossa ovat mainitut teknillisen ja kauppa-osaston spesialistit,^[57*] mutta ei mainita »hallinnollista johtajaa». Tämä johtuu siitä, että tehtaan yleisenä määrääjänä, hoitajana esiintyy tehtaan hallinto.

Mitä asiatoimintaan tulee, niin sitä johtavat välittömästi vastuunalaiset spesialistit (insinöörit, kirjanpitäjät). Mutta yleinen johto ja valvonta kuuluu tehdaskomitealle, jonka alaisena ovat korkeammat toimitsijat. Muuten asetus säätää tälle johdolle hyvin ahtaat puitteet: sen on »valvottava, että johtajat noudattavat asianmukaisesti vahvistettuja kustannusarvioita ja suunnitelmia». Antaen tehtävän johtajille, valvoen heitä, hallinto itse ainoastaan täyttää keskuksen ohjeet, mutta ei itse saa itsenäisesti ryhtyä toimiin, joita keskus ei ole hyväksynyt. Se ei voi alkaa rahain käyttämistä, jotka ovat myönnetyt sille annettujen »tilausten» suorittamiseksi, muiden tuotteiden valmistukseen tai uusien verstasten kuntoonpanemiseen j.n.e. Se ei ole hallitus, vaan hallinto, — sellainen on uuden asetuksen selvä ajatus.

Ei ole epäilemistä, että sellainen — aivan oikea — kanta, mitä tulee tehdashallinnon tehtäviin, vielä pitkän aikaa tulee pysymään etupäässä tehtävien — suunnitelmana. Teollisuuden ja liikkeen yleisen sekasorron tähden, yhdyssiteiden heikkouden johdosta keskuksen kanssa kansalaissodan aikana, itse keskuslaitosten (erittäinkin jakolaitosten), jotka joko äskettäin ovat syntyneet tai ovat uudelleenmuodostelun alaisena, — heikkouden takia ovat kansallistutettujen tehtaiden työläiset pakoitetut käyttämään niitä, kuten itsenäisiä valtion liikkeitä. Työväen komiteat itse, kotiteollisuustapaan, tehdasinsinöörien avulla laativat tuotantosuunnitelman, kuluttavat oman harkintansa mukaan saamansa varat, itsenäisesti ostavat raaka-aineita, myyvät tavarat ja tehtaansa kassassa säilyttävät ansaitut rahat. Eri tehtaat erilaisilla teollisuusaloilla eri määrin lähenevät yhteiskunnallisen tuotantoyksikön tyyppiä ja etenevät itsenäisen valtion liikkeen tyypistä. Tiedoton osa työläisiä, huolehtien ainoastaan omista paikallisista eduistaan, muuttaa osan tehtaista todellisiksi osuusliikkeiksi, joihin rahat saadaan neuvosto-tasavallalta.

Se mihin asetus tähtää, on moniin tehtaisiin nähden toistaiseksi ainoastaan päämäärä, johon täytyy pyrkiä. Jopa kaikista suurimmissakin ja »terveissä» tehtaissa, missä työväki on enemmän käsittävää, hallinnon, tahtoipa tai ei, vielä kauan tulee olla hallituksena ja itsenäisesti hoitaa liiketoiminnan kulkua hetken vaatimusten mukaan. Tämä täytyy huomata ennakolla ja tämä tulisi laillistuttaa, myöntäen joissain rajoissa poikkeamisia menoarviosta ja ohjelmasta (tästä tarkemmin myöhemmin). Mutta jokaiselta tehdashallinnolta tulee vaatia, ettei se muuttaisi tehdasta osuusliikkeeksi, että sitä johtaisi yleiset edut sen itsenäisessäkin toiminnassa, ja että se alituisesti pyrkisi olemaan ainoastaan hallintona ja yhä enemmän rajoittuisi teknilliseen, toimeenpanevaan työhön. Tätä vaatimusta täytyy lujittaa hallinnon jäsenten huolellisella valinnalla ja ehdottomalla itsenäisen kassan ja itsenäisen tuotteiden myynnin kiellolla.

Tehdashallinnon kokoonpanosta sanotaan asetuksessa seuraavaa:

»Kussakin tehtaassa, työlaitoksessa, vuorikaivoksessa y.m., jotka ovat siirtyneet Tasavallan omaisuudeksi, muodostetaan tehdashallinto.

»Kaksi kolmasosaa tehdashallinnosta nimittää alueen Kansantalousneuvosto tai Korkein Kansantalousneuvosto (jos liike välittömästi kuuluu keskushallituksen alaiseksi), jolloin Kansantalousneuvostolla on oikeus jättää alueen (Yleisvenäläiselle) ammattiliittojen yhtymälle tilaisuus esittää puolet ehdokkaista.

»Yhden kolmasosan hallinnon jäsenistä valitsevat liikkeen ammatillisesti järjestyneet työläiset.

»Tehdashallintoon tulee kuulua yksi kolmasosa spesialisteja teknillisten ja kauppa-alan toimitsijain joukosta.

»Tehdashallinnon jäsenluettelo sen lopullista muodostamista ja puheenjohtajan valitsemista varten jätetään korkeamman hallinnon lähimmän elimen vahvistettavaksi.»

Kuten näemme, valitsevat asianomaisen liikkeen (ammatillisesti järjestyneet) työläiset välittömästi ainoastaan yhden kolmannen osan tehdashallinnon jäsenistä.

Asetus seuraa tässä entisten asetusten, määräysten ja ehdotusten jälkiä. Kaikki ne määräsivät paikalliselle työväelle ainoastaan kolmannen tai neljännen osan ehdokkaista, siten taistellakseen »paikallisia» näkökantoja vastaan ja turvatakseen hallinnon elinten luotettavuuden. Joukkojen tulee ottaa osaa hallintoon, jopa välittömien vaalien kautta, jotka toimitetaan itse tehtaassa, mutta enemmistön tulee olla turvattu yleisten luokkajärjestöjen edustajille.

Uutta asetusta laadittaessa kansantalousneuvostojen kokouksessa oli puoltajia silläkin mielipiteellä, että tehdashallinnot valittaisiin kokonaisuudessaan (esim. tov. V. M. Smirnov). He puolustivat mielipidettään seuraavalla tavalla:

Tehdashallintojen kokoonpanolla ei ole mitään ratkaisevaa merkitystä, vaan sen toiminnalla ja valtuuksilla. Tehkää niin, että paikalliset tehdaselimet ovat ainoastaan hallintoja, asiallisia toimeenpanijoita, niin silloin on saman tekevää, kellä tulee olemaan enemmistö. Jo tehtaan työväki tulee kokonaisuudessaan valitsemaan tehdashallinnon, niin se tulee yhä lähemmäksi joukkoja, yhä enemmän vetää heitä rakennustyöhön ja pakottaa heitä valitsemaan keskuudestaan parhaat voimat. Ja sitten: mistä te otatte »nimitetyt» hallintojen jäsenet muutamia tuhansia tehtaita varten? Saman tekevä, te otatte heidät kultakin paikkakunnalta. Etkö silloin siis olisi parempi, että heidät valittaisiin?

Näiden väitteiden perusajatus on oikea, mutta sen konkreettinen ilmaisu on epätyydyttävä. Todisteetkaan eivät ole oikeat. — Tehdashallinnon valinta voitaisiin jättää kokonaisuudessaan tehtaiden työläisten haltuun (jopa ilman mitään vahvistamista), jos ne todella aina voisivat pysyä hallintoina. Mutta tätä ei voi »tehdä»: silloin ei riitä asetuksella määrätä, ettei hallinto saa määräillä itsenäisesti. On tarpeen, että taloudelliset olot vahvistaisivat sellaisen muodollisen määräyksen. Näin ei toistaiseksi nimenomaan ole. Ja kun kerran näin ei ole, on tarpeen hallinnon jäsenten tunnollinen, henkilökohtainen valinta. On välttämätöntä, että hallinto tietoisesti ja aktiivisesti pyrkii poistamaan kapitalististen olojen sekasorron ja jätteet toimimalla käsi kädessä keskuksen kanssa, eikä lisää yleistä hajaannusta ja noita jätteitä nurkkakuntaisille, separatistisine pyyteilleen.

On selvää, että muutamia tuhansia tehtaita varten hallintojen jäsenet täytyy ottaa omilta paikkakunniltaan. Mutta kukin paikkakunta voi antaa hyvin erilaisia ihmisiä. Takapajulla olevat työväen kerrokset, ellei vaaleja ollenkaan tultaisi kontrolleeraamaan, voivat valita parhaimmat nurkkakuntansa etujen ajajat, vaan eivät tietoisempia tovereita. Sentähden on välttämätöntä jonkinlainen kontrolli yleisten luokkajärjestöjen puolelta.

Asetus valitsee tätä varten »kuuria»-järjestelmän ja antaa paikallisille työläisille vähemmistön paikkoja. Paljon parempi on, että keskuksessa hyväksymällä rajoitetaan kaikki paikalliset ehdokkaat (ammattiliittojen lausuntojen mukaisesti) ja annetaan keskukselle oikeus nimittää hallintoon omia edustajiansa oikeudella seisauttaa joksikin aikaa hallinnon päätöksiä. Hyväksymisoikeus johtaa asiallisesti siihen, että keskus tulee neuvottelemaan ehdokkaista paikkakuntain kanssa. Ei tule ylläkkövaaleja, mutta ei myöskään »nimitys»-vaaleja.

Oli miten tahansa, asetus säätää »kuuria»-järjestelmän ja kaksi kolmasosaa paikoista luovutetaan työväenluokan keskuselinten ehdokkaille.

Minkälaiset elimet esittävät näitä ehdokkaita? Asetus mainitsee niitä kaksi: kansantalousneuvoston ja tuotannon asianomaisen haaran ammattiliiton. »K. t. neuvostolla», sanotaan asetuksessa, »on oikeus jättää ammatillisen yhtymän huoleksi esittää puolet niistä ehdokkaista», jotka neuvosto nimittää. Seurauksena on, että ammatilliset yhtymät^[58*] asettavat yhden kolmasosan hallinnon jäsenten ehdokkaista.

Totta on, että asetus antaa ainoastaan oikeuden k. t. neuvostoille luovuttaa puolet paikoistaan ammatilliselle liitolle; ja ammatillinen liitto ainoastaan asettaa ehdokkaat, heidät hyväksyy k. t. neuvosto. Liittojen osanotto hallintojen jäsenten valintaan näin ollen ei ole pakollinen ja on sillä alistettu luonne. Itse asiassa on k. t. neuvostolle uskottu muodolliset oikeudet aindastaan sitä varten, että voitaisiin torjua joidenkin ammatillisten keskusten, jotka ovat jääneet pikkuporvarillisten »sosialistien» käsiin, vihamielinen vaikutus sosialistiseen rakennustyöhön nähden. Todellisuudessa liitot useimmissa tapauksissa tulevat »nimittämään» yhden kolmasosan jäsenistä.^[59*]

Koko vaalien systeemi, yleisesti puhuen, on rakennettu ammattiliittojen johdolle. Yhden kolmasosan jäsenistä valitsevat tehtaan ammatillisesti järjestyneet työläiset, s.o. ainoastaan liiton jäsenet. Toisen kolmasosan esittävät ammatilliset keskukset. Ja viimeisen kolmasosan k. t. neuvosto, missä ammattiliittojen edustajat myös ovat enemmistössä.

Toisin oli asia aikaisemmin. Hallituksen kokoonpano oli hyvin epäkansanvaltainen. Muutamat säännöt luovuttivat yhden kolmasosan paikoista liikkeen toimitsijain edustajille. Tällaista virkailijain jakamista vastaan erityiseksi kuuriaksi protesteerasivat proletaarisella katsantokannalla olevat virkailijat, puhumattakaan jo siitä, että tällä vahvistettiin porvariston asemaa. Toiset säännöt jättivät kolmasosan paikoista työväen edustajain neuvostolle (välistä jopa paikallisille tehdasneuvostoille). Poliittisen diktatuurin elimet väärin vedettiin taloudellisen järjestön systeemiin.^[60*]

Virkailijain edustuksen suhteen uudessakin asetuksessa on puutteellisuuksia: siinä ei sanota mitään koko asiasta, paitsi että yksi kolmasosa hallituksesta tulee muodostaa »spesialistit teknillisten ja kauppatoimitsijain keskuudesta.» Sillä tavalla virkailijat eivät ainoastaan voi, vaan heidän täytyy myös olla valittavina. Passiivinen vaalioikeus on heille sallittu,^[61*] aktiivinen vaalioikeus taas ei ole edellytetty. Tätä epäämistä osin selittää se, että monin paikoin toimitsijat ovat liittyneet työväen ammattiliittoihin ja sen tähden voivat äänestää yhdessä työläisten kanssa. Mutta olisi tullut suoraan sanoa, että virkailijat, työväen ja omien erikoisliittojen jäsenet, ottavat osaa vaaleihin työväen kanssa yhtäläisellä oikeudella.

Virkailijoihin nähden on epäselvää myös se, minkä kolmesta kuuriasta tulee täydentää välttämätön »spesialistien» kolmasosa. Selvää on, etteivät paikalliset työläiset, eikä ammatillinen keskus voi lähettää pelkkiä insinöörejä. Nähtävästi kysymys on ratkaistava sillä tavalla, että jos »paikallinen kuuria» ja ammatillinen keskus eivät antaneet »laillista» lukua insinöörejä, niin k. t. neuvoston tulee täydentää tämä vajaus. Tätä varten ennen kaikkea annetaankin k. t. neuvostolle oikeus nimittää yksi kolmasosa hallinnon jäsenistä.

Asetuksen mukaan koko hallinnon kokoonpanon puheenjohtajilleen toimeensa vahvistaa k. t. neuvosto. Tässä asetus pysyy kiinni säännössä: »voilla et puuroa pilaa», sillä ammatillisen keskuksen ehdokkaat, samoin kuin itse k. t. neuvoston ehdokkaat (s.o. kaksikolmannesta jäsenistä) jo k. t. neuvosto on hyväksynyt. Saadaan siis kaksinkertainen hyväksyminen. Todellisuudessa tämä merkitsee sitä, että hyväksytään sekä hallinnon »paikalliset» jäsenet että myös sen valittu puheenjohtaja.

Mitä tulee paikallisten ehdokkaiden hyväksymiseen, niin, kuten me olemme jo sanoneet, asialliselta kannalta ja hallinnon jäsenistön luokkatietoisuuden turvaamiseksi on hyväksyminen sallittava ja välttämätön. Mutta antaahan uusi asetus muunkin takeen: ylhäältä käsin nimitetään ²⁄₃ jäsenistä. Tällä tavalla puuroon lisätään liian paljon byrokraattista voita. Enemmistön nimittämisellä on ainoastaan silloin joku ajatus, jos vähemmistön valinta ei ole mitenkään rajoitettu.

Puheenjohtajan hyväksyminen on kaiku edustajakokouksen hylkäämästä K. K. T. N:n puhemiehistön ehdotuksesta. Se on kompromissi, jonka pitäisi tyydyttää kovia keskittymisen kannattajia.

Kas tällaista he ehdottivat (puhemiehistön ehdotus, I:n osa, II jakso, 2 §):

»Ylemmän hallinnon läheisin elin nimittää tehdashallituksen puheenjohtajan. Ilman puheenjohtajan allekirjoitusta ei yksikään tehdashallituksen määräys ole pätevä. Erimielisyyden sattuessa tehdashallinnon ja sen puheenjohtajan kesken jätetään riitakysymys korkeamman hallinnon lähimmän elimen lopullisesti ratkaistavaksi, sen estämättä puheenjohtajan päätöksien toimeenpanoa.»

Puheenjohtajan persoonassa meillä asiallisesti on tässä komisaari. Häntä ei valita, hänet nimitetään. Hänen valtuutensa eivät ole ainoastaan tehdashallinnon valtuuksien veroiset, mutta suuremmatkin. Puheenjohtaja ei ainoastaan vahvista kaikkia tehdashallinnon päätöksiä, vaan erimielisyyden sattuessa käytäntöön saatetaan komisaarien ehdotus.

Puhemiehistön ehdotus pyrki säätämään tehtaihin ja työpaikoille komisaarien yksinvallan ja muuttamaan tehdashallinnot näiden komisaarien luona oleviksi neuvoteleviksi laitoksiksi. Ehdotuksen tekijät ymmärsivät työväen diktatuurin taloudellisella alalla yksityisen henkilön diktatuuriksi. Sellaisen järjestyksen vallitessa joukot syrjäytetään välittömästä osanotosta taloudelliseen luomiseen. Sitä paitsi yksinvaltaa vastaan syyllä huomautettiin: 1) että yksihenkilöinen komisaarilaitos synnyttää enemmän väärinkäytöksiä ja epäjärjestystä, 2) ei ole mahdollista löytää 3–4 tuhatta asiallista, rehellistä ja kaikinpuolin mallikelpoista diktaattoria ja 3) että loppujen lopuksi diktaattoreiksi joutuvat aivan samat henkilöt paikkakunnalta, vapautuvat ainoastaan toverillisesta vaikutuksesta ja kontrollista.

Komisaarien diktatuurin hylkäsi k. t. neuvostojen kokous ja sen jälki säilytettiin keskuksen oikeudessa hyväksyä puheenjohtaja. Me otaksumme, että tämäkin oikeus on aivan liikaa, kun uudessa asetuksessa puheenjohtaja menetti entisen laajan valtuutensa.

Kompetenssi- ja johtavan kolleegion kokonpanokysymyksistä siirtykäämme nyt vastuunalaisten spesialistien, korkeimpaan toimitsijain — insinöörien, teknikkojen, kirjanpitäjäin y.m. asemaa koskevaan kysymyksen. Uusi asetus puhui kansallistutettujen liikkeiden »teknillisestä ja kauppahenkilökunnasta» seuraavaa (7 §):

»Korkeammat vastuunalaiset johtajat nimittää yksinkertaisia liikkeitä varten — tehdashallinto, yhdistettyjä liikkeitä varten — niiden päähallinto.^[62*] Vastuunalaiset johtajat eri tuotantoyksikköjen teknilliselle ja kauppa-osastoille yhdistetyissä likkeissä nimittää näiden yksikköjen tehdashallinto.»

»Kansallistutettujen liikkeiden korkeampien hallintojen (alue- tai keskushallitus) lähimmällä elimellä on oikeus peruuttaa korkeampien vastuunalaisten johtajien asettamiseksi nimetyt ehdokkaat ja oikeus nimittää erikoistapauksissa omat ehdokkaansa.»

»Yhdistetyn liikkeen päähallinto vahvistaa toimiinsa yhdistetyn liikkeen eri tuotantoyksikköjen tehdashallintojen valitsemat vastuunalaiset johtajat.»

Mainittu pykälä on yksityinen johtopäätös ennen selostetuista asetuksista.

Tässäkin mainitaan korkeampien virkailijain joukossa ainoastaan liikkeen teknillisen ja kauppa-osaston (mutta ei hallinto-) johtajat. Nämä korkeammat virkailijat ottaa tehdashallinto, jonka alaisia he ovat. Tosin korkein keskus voi peruuttaa ehdokkaan ja erikoistapauksessa — nimittää oman johtajansa.

Mutta peruuttaminen ei ole hyväksymisiä. Johtajan »asettaa» virkaansa, antaa hänelle valtuuden tehdashallinto, eikä k. t. neuvosto. Päinvastoin K. K. T. N:n puhemiehistön (Weinbergin) ehdotuksessa johtajan ehdottomasti hyväksyi korkeamman hallinnon lähin elin. Tästä m.m. seuraa, ettei niitä voi myöskään erottaa ilman k. t. neuvoston suostumusta, mitä ei ole uudessa asetuksessa. Sitäpaitsi alleviivaa K. K. T. N:n ehdotus erikoisesti, että kaikki toimitsijat ja työläiset tehtaassa ovat velvolliset vastustelematta alistumaan johtajien alaisiksi, mikäli nämä eivät mene valtuuksiensa laillisten rajojen ulkopuolelle.^[63*]

Tässä on nähtävänä pyrkimys turvata insinööreille ja muille spesialisteille »riippumattomuus» ja siten taivuttaa heidät uuteen järjestykseen. Itse asiassa semmoinen riippumattomuus ainoastaan suurentaisi työväen ja spesialistien keskistä kahnausta. Insinöörien paras suojelija kottikärryillä on normaali, s.o. alistuva suhtautuminen työväen hallintoon.

Uudessa oikeudessa keskukselle jätetty oikeus kutsua pois johtajat, ei voi tehdä heitä tehdashallinnoista riippumattomiksi. Se turvaa ainoastaan kelvottomien ainesten poistamisen, erittäinkin sellaisten, jotka ovat taipuvaiset kannattamaan »paikallisia» näkökantoja. Ei-vastuunalaiset toimitsijat ovat kokonaan tehdashallinnon alaiset.^[64*]

Asetus ei puhu mitään tehdashallintojen ja työväen kontrollielinten keskinäisistä suhteista.

K. K. T. N:n puhemiehistön ehdotuksessa (I osa, V jakso) mainitaan siitä, että liikkeen tehdaskomitea »lähettää edustajia revisioni-kontrollikomiteaan.» Toisin sanoen, ehdotus aivan oikein esittää muutettavaksi kontrollikomiteat tehdashallintojen revisionikomiteoiksi, tavallisten revisionikomiteain tapaan, jollaisia muodostetaan kaikkiin valittuihin laitoksiin (osin oli entisissä osakeyhtiöiden hallituksissakin). Uraalin edustajat k. t. neuvostojen kokouksessa olivat sillä kannalla, että asetuksessa tulee olla turvattu työväen kontrollille laaja oikeus. Näkökantaansa köyhälistöhallituksen ja työväen kontrollin keskinäisistä suhteista eivät he kuitenkaan esittäneet missään konkreettisessa ehdotuksessa.

Kumpaakaan tehdyistä ehdotuksista ei kokous hyväksynyt. Edellinen ehdotus epäilemättä on periaatteellisesti oikea. Kansallistutetuissa liikkeissä työväen kontrollin tulee olla erossa kaikesta johtavasta toiminnasta ja saada puhtaasti revisionitoimen luonne (onhan tehdashallinnonkin tehtävä — toimeenpaneva virka). Pysyen työväen valitsemana elimenä, tulee sen liittyä läheisesti yleiseen valtion köyhälistökontrollin järjestelmään.

Takaisin sisällysluetteloon

VIII luku.

Yhteiskunnallisen tuotannon korkeammat hallintoelimet.

(Keskuksen alaisuutta vaativat teollisuuden haarat. Alueen alaisuutta vaativat haarat. Haarojen luokitus ja k. t. neuvostojen jako tuotanto-osastoihin ja jaostoihin.)

1.

Tässäkin luvussa, ennenkuin siirrymme konkreettisiin kysymyksiin, on meidän selvitettävä muutamia yleisiä seikkoja.

Me jo osotimme, että koko teollisuuden järjestäminen tuotannottain eikä »aluettain» olisi erehdys. Toiset haarat ja eri teollisuudet on mahdollista ja välttämätöntä alistaa suoranaisesti Korkeimman Kansantalousneuvoston alaisiksi. Toisia voivat hallita alueiden k. t. neuvostot K. K. T. N:n yleisen johdon ja valvonnan alaisina.

Uusi asetus kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta on periaatteellisesti tällä näkökannalla. Asetuksen ensimäisessä pykälässä mainitaan, että sanoilla »korkeamman hallinnon lähin elin» (tämän nimityksen usein tapaa asetuksessa) »täytyy käsittää joko alue- tai korkeinta k. t. neuvostoa riippuen siitä, minkä alaiseksi näistä elimistä asianomainen tuotannon haara tai asianomainen liike on alistettu K. K. T. N:n erikoisohjeella.»

Kysytään, mille perustalle tulee näiden ohjesääntöjen olla rakennetut? Kuinka tulee elämässä toteuttaa asettamamme periaatteet? Mikä osa tuotantoa tulee olla keskuksen alaisena ja mikä tulee olla järjestettynä »alueittain»?

Määräämme ensin sen, mikä tulee olla alueiden alaisena. Tähän tulee ehdottomasti kuulua koko kaivosteollisuus, sillä se on sijoittunut piirittäin, alueittain, läheisesti sidottuna paikallisiin tarpeisiin ja kuljetuskysymykseen, ja myös läheisesti keskenään suhteissa.

Asiallisesti puhuen, tämä koskee kaikkea raaka-aineteollisuutta. Kalastusta, metsätaloutta y.m.s. ei voi hallita välittömästi keskuksesta. Raaka-aineteollisuuden hallinto vaatii jopa muutamien väli-elimienkin muodostamista alueen ja eri tuotantoyksikköjen väliin. Niinpä esim. eteläisen alueen k. t. neuvosto esitti muodostettavaksi Donetsin alueelle puolitoista kymmentä piirikansantalousneuvostoa, jotka kussakin piirissä (Makjevskin. Keskus-, Grushevsko-Vlasovin y.m. piirit) hoitaisivat sekä piirin tuotantoa että elintarpeita, varustamista, kuljetusta j.n.e.

Kun yhteiskunnallinen maatalous saa suuremman laajuuden, vaatii se myös epäkeskistä hallintoa, jopa samoista syistä.

Aluekeskuksen alaisena tulee olla myös valmistava kaivosteollisuus, mikäli se ei ole hyvin korkealla kehitysasteella, s.o. suuren keskityksen ja korkealle kehittyneen työn jaon, tehtaiden erikoistumisen asteella ja mikäli eri tehtaat eivät ole läheisessä yhteydessä muiden, paikallisten tuotantojen ja kuljetusalojen kanssa. Etelä-Venäjän sulatot voisivat olla välittömästi keskuksen alaisina, sivuuttaen alueen. Uraalin tehtaat — päinvastoin.

Edelleen alueista erillään pitäisi olla kaikkien tuotannon haarojen yksinäistehtaiden (s.o. ainoiden lajiaan). Niillä on yleisvaltakunnallinen merkitys ja luonteeltaan ne ovat erittäin spesialistiset, vaatien erikoista huomiota ja ovat siten eroitettavat muiden joukosta.

Alueneuvostoihin tulee päinvastoin yhdistää kaikki paikallismerkityksiset tehtaat (etupäässä pienemmät), jotka palvelevat ainoastaan asianomaista piiriä. Niitä on paikallisten k. t. neuvostojen (kuvernementti- ja kaupunkineuvostojen) välittömästi hallittava. Alueneuvostoille jää ainoastaan yleinen johto ja valvonta.^[65*]

Keskukseen (K. K. T. N.) tulee olla välittömästi alistettuna, yleisesti puhuen, kaikki valmistavan teollisuuden haarat, lukuunottamatta, luonnollisesti, vähä- ja paikallismerkityksisiä liikkeitä. Esim. olutteollisuuden, myllyjen ja monien muiden erilaisten teollisuuksien, jotka valmistavat ruoka- ja juomatavaroita, ei tarvitse olla keskuksen alaisina. Mutta sokeriteollisuuden, joka työskentelee yleisvenäläistä kysyntää varten ja on hyvin keskittynyt, tulee olla keskuksen alaisena.

Suurien kombineerattujen (moniosaisten), Maljtsevin tehtaiden mallisten laitosten myös tulee olla välittömästi K. K. T. N:n alaisina.

Yleensä sellaisten haarojen ja liikkeiden ryhmän, jotka selvästi vaativat alueeseen alistuvaisuutta, ja sen ryhmän välillä, joka kuuluu keskukseen, jää tehdasjoukko, joita voidaan asettaa jompaan kumpaan luokkaan. Kussakin tapauksessa on kysymys ratkaistava konkreettisesti, kutakin haaraa varten erikseen, ottaen huomioon joukon erilaisia seikkoja — teollisuuden keskittymisaste, tehtaiden erikoistuminen, menekin luonne, maantieteellinen asema, riippuvaisuus kuljetusneuvoista j.n.e.

2.

Kiinnitämme nyt huomion seuraavaan alustavaan kysymykseen, joka ainoastaan ensi silmäyksellä voi tuntua yksinkertaiselta ja toisasteiselta.

Kuinka lajitella, luokitella tehtaat teollisuushaaroittain ja miten, sen mukaisesti, jakaa k. t. neuvostot tuotanto-osastoihin (johtaen eri haarojen ryhmiä), ja jälkimäiset — jaostoihin, (jotka johtavat eri haaroja)? Onko tarpeellista muodostaa kansallistutettujen tehtaiden keskus- ja aluehallintoja teollisuushaarottain. Kysytään, mitä ovat ne haarat?

Teollisuushaara on yhteiskunnallisen työnjaon yksityinen side sen kapitalistisessa muodossa. Marx eroittaa »työn jaon yhteiskunnan sisällä ja työn jaon verstaassa». Näiden kahdenlaisen työnjaon välisen eron selvittää hän »asteettaisen» tuotannon (Stufenproduktion) esimerkillä, kun valmistettava esine siirtyy yhdeltä tuotannon asteelta toiselle edelleen valmistamista varten. Se voi muodostaa itsenäisen tavaratuotantojen sarjan (karjanhoito antaa nahkurille raakavuodan, nahkuri valmistaa sen, antaa suutarille tai satulasepälle j.n.e.). Se voi tapahtua myös saman liikkeen rajoissa — verstaasta verstaaseen, ja manufaktuurissa — käsityössä — työläiseltä työläiselle. Ensimäisessä tapauksessa »toisistaan riippumattoman karjanhoitajan, nahkurin ja suutarin työn välisen yhteyden» määrää erilaisten työn haarojen tuotteiden osto ja myynti, mikä muuttaa tuotteet tavaroiksi. Toisessa tapauksessa ainoastaan kaikkien eri työntekijäin yhteinen tuote muuttuu tavaraksi; yksityinen työläinen tai yksityinen verstas ei tuota tavaraa. Ensimäisessä tapauksessa meillä on yhteiskunnallinen työnjako, toisessa teknillinen työnjako.^[66*]

Kapitalistinen teollisuushaara on se kapitalististen liikkeiden ryhmä, mikä laskee markkinoille samanlaatuisia tavaroita.

Missään tapauksessa ei voi eri teollisuuden haarana pitää samanlaisten »ammattien», työpajojen, yhdistämistä, jotka valmistavat samanlajin tuotteita ja ehken jo teknillisesti ovat paisuneet suuriksi erityisiksi yksilöiksi, suuriksi työpajoiksi. Myönnämme esim., että värjäys jo on tullut kutomateollisuudessa suureksi teknilliseksi erikoisalaksi; kankaiden värjäys toimitetaan yleensä kutomatehtaiden erityisillä osastoilla. Mutta jos nämä osastot eivät vielä ole tulleet liikkeiksi, jos niiden omistajat eivät osta värjättäviä kankaita ja myös värjättyjä, — niin värjärityö kyseessäolevassa maassa muodostaa ainoastaan työnjaon jakson, mutta ei yhteiskunnallisen työnjaon jaksoa.

Tämä esimerkki jo osottaa, että kapitalistisen teollisuuden jakamisella haaroihin on historiallinen, mutta ei ehdotonta, järkähtämätöntä luonnetta. Se muuttuu alinomaa, riippuen siitä, kuinka eri teknilliset erikoisalat tulevat itsenäisten liikkeiden tehtäviksi, tulevat teollisuuden haaroiksi.^[67*]

Mutta teollisuushaarojen käsite ei ole suhteellista ainoastaan historiallisessa mielessä. Teollisuushaaralla voidaan käsittää sekä laajempaa että ahtaampaa liikkeiden piiriä. Me puhumme esim. »kutomateollisuudesta», »kutomateollisuushaarasta». Samaan aikaan me nimitämme haaroiksi puuvilla-, pellava- ja verkateollisuutta. Kukin näistä ryhmistä voidaan edelleen hajoittaa kehruu-, kutoma- y.m. ryhmiin. Näiden jakoasteiden välinen ero ei ole laadullinen vaan suuruudellinen. Silläkään objektiivisellä tuntomerkillä, jonka me voimme sopia teollisuushaaran erikoispiirteeksi, ei ole ehdotonta luonnetta.

Me voimme sopia siitä, että pidämme kapitalistisen teollisuuden haarana sellaista jakaantumisen astetta, joka taloudellisen kehityksen määrätyllä tasolla muodostaa luonnollisen, samanlajisten liikkkeiden ryhmittymisen syndikaateiksi ja trusteiksi, tai toisin sanoen, sellaisen liikkeiden piirin, joka toiselta puolen omaa riittävän teknillisen ja taloudellisen yhdenlaisuuden, jotta se voitaisiin alistaa yhden järjestely- tai hallintokeskuksen alaiseksi, ja toiselta puolen, joka jo sikäli voimakkaasti eroittautuu naapuriryhmistä, ettei sitä voisi liittää sen kanssa yhteen.

Sillä se, että teollisuushaara tuottaa yhdenlaisia tavaroita, on ainoastaan ulkonainen muodollinen tuntomerkki, jona muuten tuolle haaralle antaa menekkiehtojen samanlaisuuden. Tuottaen yhdenlaista tavaraa, valmistaa kapitalistinen teollisuushaara sitä teknillisesti yhdenlaisilla keinoilla. Mutta tämä teollisuushaaran liikkeiden rakenteen teknillinen yhtenäisyys edellyttää, että niiden taloudellinen rakenne on myös yhtäläinen ja eroava toisten teollisuushaarojen keskinäisestä taloudellisesta rakenteesta. Niinpä esim. puuvillateollisuudessa on pääoman keskimäärä toinen kuin verkateollisuudessa. Tämä pääoma jaetaan erilailla näissä teollisuushaaroissa vaihtuvaan ja pysyvään (s.o. tuotantovälineihin ja työvoimaan kuuluvaan), perus- ja liikepääomaan. Kapitaalin kiertoaika on erilainen. Erilainen on voiton määrä j.n.e. Yhteen johtavaan keskukseen (kartelliin) yhdistymis- ja alistumiskyky ihan oikein onkin yhteydessä näiden sisäisen yhtäläisyyden ja ulkonaisen, eristetyn aseman piirteiden kanssa.^[68*]

On selvää, että tämä pääoman keskittymiskyky talousjärjestelmän erilaisissa osissa voi olla jokseenkin erilainen. Metallurgiassa esim. yhdistettäviksi soveltuvien liikkeiden piiri voi näyttäytyä paljon suuremmaksi kuin kutomatuotannossa. Meillä voi löytyä hyvin erisuuruisia ryhmiä.

Mutta sen sijasta meidän ryhmittämisemme teollisuushaaroihin tulee silloin vastaamaan todellista teollisuuden jaottelua ryhmiin. Ja semmoinen jaottelu (välttämättömine korjauksineen) voidaan ottaa perustaksi muodostettaessa teollisuushaaroittain yhteiskunnallisen hallinnon keskuselimiä. Sillä ylimenokaudella tulee proletaarisen tuotannon hallinnon järjestelyn lähteä kapitalismin jo antamasta teollisuuskoneistosta. Myöhemmin voidaan tätä ryhmittelyä uudelleen muovailla. Välistä kuitenkin on aivan alusta tehtaiden yhdistäminen alotettava paljon suuremmassa mittakaavassa, kuin mitä kapitalismi voi tehdä, joka tyrmäsi monia entisiä jätteitä, monia toisarvoisia, ristiriitaisia etuja vastaan. Köyhälistön vallattua käskijävallan, saa tämä yhtyminen toisen muodon, ottaa uusia tehtäviä. Mutta mikäli sosialistisen talouden kehityksen ensi astetta varten niiden tekijäin enemmistö, jotka sisäisesti yhdistävät teollisuushaaran, säilyttää merkityksensä,^[69*] mikäli ensi kädessä täytyy panna käyntiin olemassa oleva koneisto — tulee tuotannon sosialistisen luokittelun haaroihin ja kansantalousneuvostojen jakamisen tuotanto-osastoihin (sektsioni) tapahtua huomioon ottamalla kapitalismin luoma järjestöllinen rakenne.

Niin muodoin siis teollisuuden luokittelu haaroihin sosialistiseen talouteen siirtymisaikana täytyy rakentaa seuraaville perusteille: 1) Luokittelun tulee olla riittävän tarkka, logiikan sääntöjä seuraten. Sen on nojaannuttava niin kutsuttuun »yhteen jakoperusteeseen» — vaatimus, jota ei ole niinkään helppo käytännössä toteuttaa, kuten edempänä tulemme näkemään. 2) Teollisuushaaroiksi tulee yhdistää ei teknillisiä yksiköitä, ammatteja, vaan itsenäisiä taloudellisia yksiköitä, erikoisaloja, jotka ovat ehtineet muuttua liikeryhmiksi. 3) Ei saa yhdistää ryhmäksi liikkeitä, jotka ovat teknillis-taloudelliselta rakenteeltaan niin paljon erilaisia, että se tulee haittaamaan hallinnon järjestämistä, yhtävähän saa, päinvastoin, muodostaa niin paljon spesialiseerattuja ryhmiä, että siitä tarpeettomasti kärsisi hallinnon keskittäminen ja kohoaisivat hallinnon kustannukset.

3.

Siirrymme nyt tätä nykyä hyväksyttyyn teollisuushaarain jakoon ja tarkastamme missä määrin se voidaan tunnustaa onnistuneeksi.

Korkeimmassa Kansantalousneuvostossa sovellutetaan tov. Amasovin laatimaa ja k. t. neuvostojen edustajakokouksen hyväksymää teollisuushaarojen luokitusta. Tämä luokitusklassifikatsioni, on samalla sekä teollisuuden jakamista että K. K. T. N:n tuotannollisten elinten jakamista. Paitsi komiteoita ja toimistoja, jotka hoitavat erilaisia yleisiä asioita, jaetaan k. t. neuvosto 13:een tuotanto-osastoon, joista kukin hoitaa yhtä teollisuushaarojen perusryhmää, eri tuotantona.^[70*])

Kukin osasto jakautuu edelleen jaostoihin ja alajaostoihin, jotka myös johtavat teollisuuden eri haaroja. Niin esim., tärkein osasto — metalliosasto — jaetaan kahteen perusjaostoon: a) vuorikaivos-(malmituotanto, metallin saanti, sen valmistus kuumin keinoin) ja b) metallinjalostusosastoon, joka jakaantuu 10 alajaostoon. Nämä alajaostotkin vastaavat metallinjalostustuotannon eri haaroja.^[71*]

Amasovin kaavan perustana on oikea yleinen (eikä läheskään uusi) ajatus, että muodollinen jako teollisuushaarojen isoihin ryhmiin, »tuotantoihin», tulee perustua siihen erilaiseen ainekseen, jota kukin määrätty ryhmä käsittelee (metalli, puu, kuitumaiset aineet). Toisin sanoen, aines on tuotanto-osastojen »jakoperuste». Mitä jaostoihin (haarojen alaryhmiin) tulee, niin niitä täytyy jakaa valmistustapojen mukaan (esim. metalliosastolla: metallin eroittaminen malmista ja kuuma muokkaus — vuorikaivosjaosto; kylmä, mekaaninen muokkaus — metallin jalostusosasto). Ja lopuksi, kaikista pienin jako — eri teollisuushaaroissa — perustuu valmiin tuotteen erilaisuuksiin (koneet, sillat, tykit j.n.e.).

Mutta tarkastaen vaikka ainoastaan osastojen luokittelua Amasovin kaavan mukaan, me heti huomaamme, että »jakoperuste» ei ole läpeensä pysynyt samana. Niinpä esim. puun, metallin, kuitumaisten aineiden jalostuksen rinnalla tässä kaavassa on kemiallinen tuotanto. Kemiallisen ryhmän eroittava tuntomerkki ei ole aines, jota se jalostaa, vaan jalostuskeino (kemiallinen keino). Jako jalostettavan aineen perustallakin sekaantuu sitäpaitsi valmistettavan tuotteen mukaisen jaon kanssa (polttoaineosasto, elektroteknillinen osasto).

Tämä sekoittaminen johtaa käytännössä siihen, että yksi ja sama liike voidaan lukea kahteen eri osastoon, ja on tarpeen erikoiset ohjesäännöt määräämään, kumpaan sen on kuuluttava. Osastot, niin sanoakseen, tarttuvat kiinni toinen toimeensa.^[72*]

Ikävä kyllä, sellaisia toistumisia tietyssä määrin ei voida välttää. Muutamat tuotannot (ennen kaikkea — kemiallinen) samalla kertaa käyttävät useampia aineksia, ja niiden teknillistaloudellisen rakenteen samanlaisuus ei perustu aineksen yhteyteen, mutta valmistustavan yhteyteen. Toiselta puolen voivat muutamat haarat esiintyä niin suurina liikeryhminä tai niin omaperäisinä teknilliseltä ja taloudelliselta luonteeltaan, että ne on täytynyt jakaa eri osastoksi, kuten sanotaan, »nostaa arvoa».^[73*] Tämän ohella muodolliset jakoperusteetkin liikkuvat.

4.

Tässä luvussa käsiteltävänä olevan kysymyksen, joka koskee korkeimpain hallintoelinten, kansallistutettujen liikkeiden keskus- ja aluehallitusten muodostamista, päämerkityksenä on jako jaostoihin ja alajaostoihin, joiden myös tulee johtaa teollisuutta haaroittain (tämän sanan sitä merkitystä käyttäen, jonka me ylempänä määrittelimme). Keskus- ja aluehallitustenhan tulee muodostua näiden jaostojen yhteyteen.

Siirtykäämme nyt tähän kysymykseen ja tutkikaamme sitä kaikista suurimman ja tärkeimmän K. K. T. N:n osaston — metalliosaston esimerkin nojalla. Sen ohella me esitämme varsin mielenkiintoisen väittelyn Amasovin kaavan johdosta, mikä kesällä 1918 syntyi metalliosastossa (sen silloisessa kokoonpanossa).

Amasovin kaava ei tässäkään osassaan läheskään vastaa luokituksen oikeata otetta. Rautamalmin valmistus joutui vuoriteollisuusjaostoon, silloin kun sekä muodollisesti että sen sisäisen rakenteen kannalta katsoen tämä haara pitäisi lukea vuorikaivososastoon. Metallinjalostusjaostossa muutamat alajaostot »tarttuvat» toinen toisiinsa ja sitä paitsi ilman erikoista tarvetta. Esimerkiksi voimakoneiden alajaostoon on viety höyrykattilain, koneiden y.m. tuotanto. Mutta samaan aikaan myös laivarakennusjaostoon, paitsi laivan runkojen ja tarve-esineiden tuotantoa, on viety laivavoimakoneiden, kattilain y.m. tuotanto. Selvää on, että voimakoneet ja kattilat laivoja varten rakennetaan yksissä ja samoissa tehtaissa, niissä rakennetaan myös tehtaiden, kaivantojen y.m. voimakoneet ja kattilat. Aivan samoin monia, »oikeita kalustoja» valmistetaan »joukkokulutusta» varten, ja niiden tuotanto voidaan myös lukea viimemainittuun jaostoon.^[74*]

Mutta tämä on vaan toisarvoinen kaavan puutteellisuus. Metalliosaston arvosteleminen osotti siinä olevan toisen perusvirheen: sen merkitsemä jako alajaostoihin ei vastaa sitä metallinjalostusteollisuuksien haaroittain jakoa, johon meillä on päästy. Onko meillä erkaantunut rautakonstruktsionien tuotanto erikoiseksi haaraksi ja eikö tämä tuotanto ole keskitetty suuriin konerakennustehtaisiin? Onko myös meidän laivarakennuksemme (erittäinkin jokialusten) pitkin linjaa erossa konerakennuksesta?

Ja jos yhteiskunnallisten liikkeiden keskus- ja aluehallitukset tullaan asettamaan kaavassa merkittyjen »teollisuushaarojen» etunenään, niin eikö satu, että tämän hallituksen tulee johtaa eri tehtaiden eri ammatteja? Kuka tulee johtamaan tehtaita kokonaisuudessaan?

Amasovin kaavassa ovat teknilliset erikoisalat, työn jaon teknilliset renkaat, joita ei vielä ole Venäjällä yhteiskunnallisen työnjaon renkaina, muutettu teollisuushaaroiksi. Tämä kaava (jos oikaisee sen loogilliset virheet) kelpaa täydellisesti teknillisen valvonnan ja teknillisen säännöstelyn ylimpien elinten muodostamiseen. Mutta se ei kelpaa nyt olevien tehtaiden hallintojen järjestämiseen.

Siitä huolimatta K. K. T. N:n metalliosastolla löytyy Amasovin kaavan puoltajia. Ne olivat osaston insinöörejä, jotka puolustivat periaatteellisesti osaston jakoa »toiminnallisten», teknillisten tuntomerkkien mukaan.

He olivat siitä yhtä mieltä, että sellainen jako osastoihin tulee vaikeuttamaan K. K. T. N:n toimintaa liikkeiden hallinnossa. Mutta heidän mielestään hallinta pitää jättää aluekansantalousneuvostoille. K. K. T. N:n tulee ainoastaan suorittaa ylivalvonta ja antaa paikallisille elimille yleisiä ohjeita. K. K. T. N:n päätehtävänä on huolenpito tuotannon teknillisen puolen oikeasta asettamisesta. Vastedes, siirryttäessä kapitalistisesta taloudesta sosialistiseen, häviää liikkeiden ja teknillisten erikoisalojen välinen ero. Ennen laskivat liikkeet markkinoille tavaroita, mutta ammatit eivät sitä tehneet. Mutta sosialistisessa taloudessahan eivät teollisuudet yleensä laske mitään markkinoille ja tuotteet on ajateltu jaettaviksi vastaavien elinten välityksellä. Ja lopuksi, jos meillä muutamat teknilliset erikoisalat eivät vielä ole ehtineet tulla teollisuushaaroiksi, niin se paljastaa meidän takapajulla olomme ulkomaihin nähden. Tästä takapajulla olemisesta täytyy tietoisesti pyrkiä eroon spesialiseeraamalla tehtaat ja säännöstelemällä tuotanto. Mutta sitä varten on johtava keskus jaettava sellaisiin jaostoihin, jotka vastaavat teknillisiä erikoisaloja. Nämä jaostot nopeasti alkavat jakaa uudelleen teollisuutta, sovittaen sitä teknillisen tarkoituksenmukaisuuden vaatimuksiin.^[75*]

Amasovin kaavan arvostelijat (ne olivat etupäässä taloustutkijoita) eivät ole hyväksyneet insinöörien perusteluja.

Ennen kaikkea heidän mielestään metallin jalostusteollisuushallintoa ei ollenkaan tarvitse jättää alueneuvostoille. Se merkitsisi tarpeetonta luopumista tuotannon mahdollisimman suuren keskittämisen sosialistisesta säännöstä. Mutta jos jätettäisiinkin hallinta alueille, niin samat vaikeudet hallinnon järjestämisessä syntyisivät eri paikkakunnilla.

Jos jaostojen tulee olla hallinnon elimiä, niin niitä järjestettäessä ei saa jättää huomioonottamatta kapitalismin synnyttämää teollisuushaarain jakoa ja niiden tuotanto-alkutekijäin taloudellista rakennetta, jotka me haluamme yhdistää ryhmäksi ja alistaa jaoston hallinnan alaiseksi.

Ammattien ja liikkeiden välinen erotus kapitalistisenkaan näkökannan mukaan ei ole ainoastaan siinä, että liike laskee ulos tavaraa, mutta ammatti ei sitä tee. Mutta jos vaan ainoastaan tässä olisi erotus, niin tavaravaihdon korvaaminen suunnitelmanmukaisella tuotteiden jaolla ei vielä tee ammattia ja liikettä samanarvoisiksi. Ammateilla ei ole erikoisia tuotevarastoja, erikoista yhteyskoneistoa jakoelinten y.m. kanssa. Sillä »kauppa-asiat» hoitaa tehdas.

Mutta asia ei ole ainoastaan siinä: ammateilla ei ole erikoista kustannusarviota, erikoista kassaa, ei kirjanpitäjää joka on tarpeellinen tilejä varten toisten tehtaiden kanssa, ei liikekoneistoa tuotantovälineiden varustamista varten ja samallaista koneistoa työvoiman y.m. saamiseksi. Mutta perintönä kapitalisti-isännältä siirtyi tämä koneisto koko tehtaan hoidettavaksi. Ja sellaista koneistoa ei ollut sentähden, että määrätty spesialiteetti, ammattien ryhmä ei vielä ollut muuttunut kapitalististen liikkkeiden ryhmäksi.

Niin muodoin siis ainoastaan tehdas voi ylläpitää myös yhteyttä hallinnon elinten kanssa keskuksessa. Taikka täytyy eroittaa nämä ammatit hallinnan itsenäisiksi ryhmiksi (kapitalistisella kielellä sanoen — talouksiksi) ja muodostaa niitä varten uudelleen erikoisia tilielimiä, varustus-, jakelu- y.m. yhteyksiä keskuksen kanssa. Jos tämä on tarkoituksenmukaista, niin tämäkin voidaan tehdä. Mutta se ei ole yhden päivän työ ja ammattien hallitsemista ei voi yhtäkkiä alottaa.

»Toiminnallisen» jaostoihin jaon puoltajat oikein huomauttavat, että meidän teollisuutemme on jäänyt jälelle ja että tätä jälelläoloa vastaan täytyy taistella. Mutta ei voida hypätä tämän jälelläolon yli. Samoin kuin ei voi yhtäkkiä muuttaa ammatteja itsenäisiksi taloudellisen hallinnon esineiksi, niin ei myöskään voi yhtäkkiä muuttaa niitä teknillisesti spesialiseeratuiksi tehtaiksi. Ja kun kerran taistelun alottamiseksi meidän teollisuutemme muutamien haarojen jälelläoloa vastaan, ensin täytyy vallita oleva tuotanto, järjestää se, tehdä laskelmat ja laskut tuotannosta, selvitellä tuotannonvälineiliä varustelu, järjestää tuotteiden jako. Jaotella ja uudestaan rakennella voidaan ainoastaan alottamatta hallita.

5.

Niin muodoin siis metallinjalostustuotannon jako jaostoihin täytyy sovelluttaa löytyvien teollisuushaarojen jakaantumisen mukaan. Mutta siinä me kohtaamme uuden esteen. Asia on näet niin, että Venäjän metallinjalostusteollisuudessa ei ole ainoastaan yhtä tai kahta erikoisalaa sidottu vielä peruserikoisalaan — konerakennukseen. Siihen on sakotettu yhteen ainakin neljä suurta erikoisalaa.^[76*] Siinä eroittaa lopullisesti muodostuneita haaroja ainoastaan maanviljelyskonerakennuksen, automobiili- ja lentokonerakennuksen ja vielä jonkun muun spesialialan. Yleensä puhuen, siinä on jokseenkin »universaalisia» tehtaita, s.o. vanhan kombinatsio-tyypin kombineerattuja tehtaita, jotka valmistavat mitä erilaisimpia tavaroita.

Kuinka on toteutettava näissä oloissa ryhmittäminen? Jos jättää syrjään trustiutumistien, s.o. muutamien, kombineerattujen ja osittain spesialiseerattujen liikkeiden yhdistämisen, jotka ovat toisiaan lähellä,^[77*] niin luonnollisena ratkaisuna voi olla mahdollisimman laaja ryhmitys, muutamien suurten erikoisalain yhdistäminen yhdeksi haaraksi.

Veturi-, vaunu- ja laivarakennus yhdessä rautakonstruktsionien ja voimakoneiden tuotannon kanssa täytyy liittää yhdeksi liikenne-rakennusosastoksi. Sellainen ryhmä, vaikka tuleekin vähän kookkaaksi, joka tapauksessa yhdistää teknillistaloudelliselta rakenteeltaan täysin samallaiset liikkeet.^[78*] Sellaiseen lopputulokseen on tultukin metalliosastolla.

Tässä tapauksessa täytyy vielä ottaa laskuihin eräs vaikeus. Suurissa rakennustehtaissa voi välistä tavata kyseessä olevalle teollisuushaaralle aivan vieraita ammattialoja — martini-metallurgisia ammatteja, tykistöosastoja j.n.e. ja päinvastoin: Etelä-Venäjän metallurgisissa tehtaissa voi löytää mekaanisia ammatteja. Kenen hallinnossa tulee olla tällaisten vieraiden ammattien?

Tämä pulma ratkaistaan seuraavalla tavalla. Ensiksikin tehtaat hajoitetaan osastoittain hallitsevien erikoisalain perusteella.^[79*] Toiseksi jaoston teknillisten osastojen yhteyteen muodostetaan »vieraita» ammatteja varten aputoimistoja. Siten esim. metallurgisessa jaostossa muodostetaan mekaanisten ammattien toimisto, ja liikenne-rakennusalajaoston yhteyteen metallurginen toimisto, tykistötoimisto j.n.e. Nämä toimistot ovat vakinaisessa, asiallisessa yhteydessä sen jaoston teknillisen osaston kanssa, johon kuuluvat ne »vieraat» ammatit, joita varten toimistot ovat muodostetut. Tuotanto-ohjelmien laatimiskysymyksissä, sen tilinpidossa, sen teknillisessä järjestelyssä noudattavat nämä toimistot sen »vieraan» jaoston teknillisen osaston määräyksiä, johon ne kuuluvat. Mutta samaan aikaan raha-asioissa, varustuskysymyksessä ja yleensä hallinnossa liikenne-rakennustehtaiden metallurgiset ammatit kokonaisuudessaan ovat alistetut liikenne-rakennusjaoston alaisiksi. Tuotanto-ohjelman toteuttaminen tapahtuu myös sen johdon alaisena.

Sellaiset toimistot eivät ole rinnakkaisia, toista kertaa toistuvia liikkeiden hallinto-elimiä, ne ovat ainoastaan apulaitoksia, siirtorattaita teknillisen järjestön koneistossa. Ne ovat olemassa sikäli mikäli vieraat ammatit eivät vielä ole eroitetut »vieraiden» teollisuushaarojen tehtaista. Näiden toimistojen tehtävänä on auttaa sellaista jakaantumista, edistää tehtaiden spesialiseerautumista. Sellaisten toimistojen menot eivät tule suuriksi; hallinnon yhteyttä ja suunnitelmallisuutta ne eivät riko.

Kaikki yllämainittu käy vielä selvemmäksi, jos me lyhyesti tarkastamme jaoston toimintakoneiston rakennetta. Kesällä 1918 metalliosaston hyväksymän suunnitelman mukaan tulee kunkin jaoston toimintaosaston jakaantua seuraaviin aliosastoihin:

1. yleiseen osastoon,
2. raha- ja tili-aliosastoon,
3. tehtaita tuotantovälineillä varustavaan aliosastoon,
4. tuotanto-teknilliseen aliosastoon,
5. menekki- ja jako-osastoon (on olemassa hallintoelinten yhteydessä mikäli asianomaisen teollisuudenhaaran tuotteet eivät joudu erikoisten jakelulaitosten välityksellä jaettavaksi).^[80*]

Yleinen jaoston osasto yhdistää jaoston toimintakoneiston kaikkien muiden osien työn ja hoitaa n.s. hallinnollisia asioita.^[81*] Se yhdistää yhteen kaikki hallinnon haarat, jotka ovat jätetyt aliosastojen huostaan ja sillä tavalla luo sen yhteyden ja tehtaiden kaikinpuolisen johdon, joka esiintyykin hallintona.

Muut aliosastot hoitavat hallinnon eri haaroja sen mukaan kuin niiden nimet osottavat. Kukin aliosasto hallintohaarassaan toimittaa: a) liiketoiminnan laskelman, b) sen kulun laskun ja c) sen suorituksen ja sen johdon valvonnan. On ymmärrettävää, että kukin sellainen aliosasto on ainoastaan niiden valittujen kollegioiden antamien määräysten toimeenpanija, joilla on oikeus tehdä lopullisia päätöksiä.

Kunkin suuren jaoston teknillisen aliosaston tulee jakaantua niin moneen osastoon, kuinka monta teknillisesti kehittynyttä perus-spesialialaa tämä jaosto yhdistää. Esim. likennerakennusjaosto muodostaa seuraavat osastot (tai toimistot): veturinrakennus-, vaununrakennus-, laivanrakennus-, rautakonstruktsionirakennus- ja voimakonerakennusosastot. Kunkin sellaisen osaston etunenässä on teknillinen neuvosto, joka laatii asianomaisen tuotantoalan tuotanto-ohjelman ja suunnittelee parempia työtapoja sekä hoitaa alansa erikoishallintoa. Kun tällainen jako tulee mahdolliseksi, muodostetaan, jos tarve vaatii, uusi jaosto.

Tällaisen asiain järjestelyn avulla säästetään kolme neljäsosaa vaivoja, joita ennen on tarvittu sekalaisissa liikeyrityksissä. Ainoastaan suuria suljettuja liikkeitä — sukutiloja varten, — joilla on suurpääomat ja harjoittavat samalla maanviljelystä, säilytetään tarpeen mukaan erikoinen hallinto. Ne tulevat olemaan K. K. T. N:n sen osaston yhteydessä, johon ennen kaikkea tällaiset laitokset nojautuvat.

6.

Amasovin kaavan tarkastelu paljasti etupäässä virheet pariin ensimäiseen vaatimukseen nähden, joita voidaan esittää teollisuuden sosialistiselle luokittelulle (loogillinen järjestys; teollisuushaarat, eikä teknilliset erikoisalat). Jos me nyt, vaikkapa vähänkin silmällemme K. K. T. N:n yhteydessä olevia pää- ja keskuselimiä, niin välittömästi silloin huomaamme täydellisen sekaannuksen ja epäjärjestyksen.

»Pää»- ja »keskuselimet» ovat, kuten tunnettu, eri teollisuushaarojen pääkomiteoita.^[82*] Osa niistä kuuluu K. K. T. N:n joihinkin osastoihin, ollen niiden jaostoina. Siitä, miten nämä pääelimet hallinto-elimeinä esiintyvät, tulemme puhumaan alempana. Tässä tahdomme tarkastella niitä ainoastaan teollisuushaarojen keskuksina.

Kun pää- ja keskuselimiä muodostettiin (etupäässä tov. Larinin toimesta), jos niin voi sanoa, »kaikissa polttavissa tapauksissa», niin tietysti ei voi niiden systeemissä löytää mitään järjestystä. Mitään loogillisen »laskuopin» sääntöjä siihen tietysti ei voi sovelluttaa. »Jaon perustus» tässä on mitä erilaisin — raaka-aine (nahkakeskus), tuote (sokerikeskus) valmistusaste (kangaskeskus). Tuotanto- ja jakoelimet ovat sekotetut paljaitten jakoelinten (puuvillakeskus) kanssa yhteen joukkoon.

Mutta tämän »systeemin» erikoispiirteenä, jota hyvin olisi voinut välttää, on tuo liian pikkuinen ryhmitys, mikä lisää virastojen lukua (sellaisina esiintyvät, kuten tunnettu, useimmat »keskukset»). Niinpä esim. potaska- ja soodakeskusten olemassaolo on aivan tarpeetonta. Näitä kahta teollisuusryhmää varten olisi hyvin riittänyt pari osastoa K. K. T. N:n kemiallisella osastolla. Sama kohtalo olisi ollut omansa monelle muullekin »keskukselle» (tee-, öljy- y.m.s. keskukset).

Yeisesti sanoen, yksinkertaisen järjestyksen kannallakin hallintoelinten systeemissä olisi parasta, että päättävällä tavalla lopetettaisiin koko »pää»-järjestelmä, oikein sijoitettaisiin niiden toimintakoneisto (mikäli sellaista on olemassa) K. K. T. N:n jaostoihin ja osastoihin ja vielä kerta tarkastettaisiin K. K. T. N:n järjestökaava, saattamalla se sisäisen ja ulkoisen järjestyksen puolesta täydelliseksi.^[83*]

Puhuessamme ylempänä tuotannollisten jaostojen ja niiden toimintakoneiston muodostamisesta, otimme me esimerkkejä Korkeimman Kansantalousneuvoston torminnaista. On selvää, että kaikki nämä arvostelut ja johtopäätökset soveltuvat myöskin alueneuvostoihin. Alue-elimet tulee muodostaa keskusjärjestön mukaisesti. Tällöin tietysti ovat välttämättömiä rajoitukset ja yksinkertaistuttamiset toisissa tapauksissa ja jaoittelut toisissa. Jos jollain alalla kehitys on heikkoa, ei sitä varten ole muodostettava erikoista jaostoa, vaan on nämä heikot alat vietävä yhteen. Ja päinvastoin, jos jollain alalla erikoiseksi ryhmäksi on jaettu tuotanto, mikä muilla seuduin vielä on yhteydessä toisten kanssa, niin sitä varten tulee muodostaa erikoiselimet. Asian ratkaisemiseksi kelpaa ainoastaan yleisen oikean metodin sovelluttaminen. Ja silloin on pidettävä kiinni siitä, ettei jaostoja muodosteta »teknillisten», vaan »teknillistaloudellisten» tuntomerkkien mukaan ja perustehtävänä pidetään tuotannon järjestämistä, eikä ainoastaan teknillistä johtamista.

Keskuselinten tulee olla hallitsevia elimiä, toiseksi näiden elinten tulee alistaa alaisikseen mahdollisimman suuri joukko todella saxnallaisia yksiköitä.

7.

Kosketellessamme ylempänä jaostojen toimintakoneisto-kysymystä, kiirehdimme me vähän edelle. Muutamien väärinkäsitysten välttämiseksi otamme vielä joitakin askeleita tällä tiellä ja pysähdymme näitä koneistoja johtaviin vastuunalaisiin kollegioihin.

»Asetus kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta» sanoo seuraavaa »kansallistutettujen liikkeiden hallinnon korkeimmista elimistä» (8 §):

»Aluekansantalousneuvostoihin muodostetaan liikkeiden hallintoelimiä tuotantoalojen mukaan. Nämä elimet (kansallistutettujen liikkeiden aluehallinnot) muodostetaan ehdokkaista, joita valitaan alueen tehdaskomiteain edustajain ja alueen ammatillisten yhdistysten edustajain yhteisessä kokouksessa ja vahvistaa heidät aluekansantalousneuvosto.

»Aluehallintoon kuuluu ainakin yksi alueen ammatillisen yhdistyksen ja ainakin yksi K. K. T. N:n edustaja.

»Korkeimpaan kansantalousneuvostoon muodostetaan kansallistutettujen liikkeiden keskushallitukset. Sellaisten hallitusten jäsenet valitaan yhteisissä yleisvenäläisissä tehdashallintojen edustajain ja yleisvenäläisten ammatillisten yhtymien edustajien kokouksessa ja toimeensa vahvistaa heidät K. K. T. N.

»Keskushallintoon kuuluu ainakin yksi ammatillisen keskusjärjestön ja ainakin yksi asianomaisen tuotannonhaaran aluehallintojen edustaja.»

»Asetuksen» mukaan on »hallinnon korkein elin» ja kansallistutettujen liikkeiden hallinto yksi ja sama. Mutta paitsi kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta, täytyy huolehtia myös yksityisten liikkeiden säännöstelystä. Edelleen tulee pitää huolta uusien tehtaiden rakentamisesta, valmistettujen tuotteiden jaosta. Tämä on kokonaisuudessaan tuotantojaoston tehtävänä. Sillä tavalla jaoston tehtävät eivät sovi yhteen hallinnon tehtävien kanssa, joka muodostaa vaan osan jaostosta. Samoin myöskään ei jaostoa johtava kollegio hcnkilökuunaltaankaan voi olla sama kuin hallinto.

Kysytään, kuinka tämä kollegio muodostetaan? Ja mikä on sen suhde teollisuushaaran hallintoon?

Me otaksumme, että kyseessä olevan asetuksen mukaan ennen kaikkea muodostaa tämän kollegion hallinto, johon on lisätty yksityisten tehtaiden edustajia.

Tätä varten on kutsuttava kokoon teollisuushaaran tehdashallintojen ja saman haaran yksityisten liikkeiden tehdaskomiteain edustajien kokouksia. Tämä kokous nimittää kollegion jäsenet — tasan tehdashallinnoista ja tehdaskomiteoista (sanokaamme kolme henkilöä kummastakin). Näihin lisätään vielä neljä henkilöä — kaksi ammatillisista keskuksista ja kaksi kansantalousneuvostosta. Kaikki nämä ehdokkaat vahvistaa toimeensa kansantalousneuvoston tuotanto-osasto.

Näiden kymmenen edustajan yhteisistunto muodostaa jaoston kollegion; tehdashallintojen edustajain ja keskuksien edustajien kokous muodostaa kansallistutettujen liikkeiden hallituksen; kollegion toisen puolen kokous muodostaa tämän teollisuushaaran yksityisten liikkeiden keskustoimiston.^[84*]

Tämä toimisto joutuu kokoontumaan hyvin harvoin ja etupäässä vaan valmistelemaan vielä yhteiskunnallistuttamattomien liikkeiden kansallistuttamista: yksityistä teollisuutta voi järjestää koko kollegio kokonaisuudessaan jaoston toimintakoneiston avulla. Ohimennen sanottakoon, että tämän koneiston sisällä kaikki asiain hoito tulee jakaa kahteen osaan: 1) yhteiskunnallisten liikkeiden ja 2) yksityisten liikkeiden asiain hoitoon.

Tällä tavalla voidaan muodostaa jaoston kollegiot, jos pysytään tiellä, joka on »asetuksessa» mainittu. Mutta itse asetuskin on määrätyssä tapauksessa kaukana täydellisyydestä. Se puhuu tehdashallintojen edustajain kokouksista. Mutta nämä hallinnothan ovat muodostetut ²⁄₃:ksi sen saman keskuksen edustajista, mikä kutsuu kokouksen. Johdonmukaista olisi sentähden kutsua kokoon yhteiskunnallisten liikkeiden ammatillisesti järjestyneiden työläisten tai alimpain ammatillisten yhtymien (tehdaskomiteain) edustajien kokous. Paikallisten edustajain lisäksi on aivan oikein panna keskuksien edustajia, joiden tulee olla vähemmistössä.

Aluehallinnossa on ainakin yksi paikka varattu K. K. T. N:lle ja yksi yleisvenäläiselle ammatilliselle keskukselle. Toisaalta on keskushallinnossa annettu yksi paikka paikallisille kansantalousneuvostoille ja ammatillisille keskuksille. Tässä meillä oti edustajain vaihto, jonka johdosta syntyy pysyväinen yhteys alueen ja korkeimman keskuksen välillä.

Teknillisen henkilökunnan osanottoa ei ole tässäkään edellytetty. Olisi ollut johdonmukaista asettaa vaikkapa sama ehdoton määräys (yksi kolmasosa), mikä on säädetty tehdashallintoja varten.

Sellaiset ovat jaostojen kollegioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden hallintojen muodostamistavat. Mitä tulee tuotanto-osastoihin, niin ylempänä me jo lausuimme (kts. VI luku), että ehdokkaiden nimittämisoikeuden osaston kollegioon tulee kuulua ammatillisten liittojen keskukselle.

Takaisin sisällysluetteloon

IX luku.

Yhteiskunnallisen tuotannon korkeimmat hallintoelimet.

(Kansallistutettujen liikkeiden aluehallinnon ja kansallistat ett u-jen liikkeiden keskushallinnon pätevyys. »Päät» tuotantokeskuksina.)

1.

Olemme tarkastelleet yleisessä muodossa kysymystä valtuuksien jaosta kaikkien kolmen mahdollisen hallintoasteen välillä. (V luku). Olemme tarkastelleet konkreettisesti kysymystä alempien elinten valtuuksien piiristä (VII luku). Nyt siirrymme samallaiseen hallinnon korkeimpain elinten valtuuksien piirin konkreettiseen tarkasteluun.

Alamme tarkastelemalla aluejärjestöjen pätevyys-, kompetenssipiiriä. Aluejärjestöt omaavat itsenäiset valtuudet ainoastaan niihin tuotannon haaroihin nähden, missä on välttämätöntä hallinnon keskittymättömyys (etupäässä hankintateollisuudessa).

Me voimme taas ottaa perustaksi »asetuksen kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta».

Siinä sanotaan »kansallistutettujen liikkeiden aluehallinnon oikeuksista ja velvollisuuksista» (9 §):

»Aluehallitus valmistaa tehdashallintojen sille esittämien arvioiden ja suunnitelmain yhteenvedon alueen arvioksi ja suunnitelmaksi, tarkasti jakaen erät eri liikkeiden mukaan ja esittää ne keskushallinnon hyväksyttäväksi; esittää saman elimen tarkastettavaksi kiinteiden hintain asteikon ja työpalkkatariffin Tasavallan liikkeissä, tariffin, joka on laadittu yhdessä ammattiliittojen kanssa; pitää yleistä laskua valmistetuista tavaroista; ottaa vastaan tilauksia keskushallituksen valtuuden nojalla; suorittaa tavarain jakoa keskuksesta annettujen määräysten mukaan; varustaa liikkeitä tuotantovälineillä keskushallituksen vahvistamien säädösten mukaisesti; muuttaa sekalaisten liikkeiden kokoonpanoa, jos ne ovat kokonaisuudessaan sijoitetut alueen rajojen sisälle; eroittaa niistä välttämättömissä tapauksissa eri tuotantoyksiköt ja muodostaa uusia tuotantoyhtymiä; omaa oikeuden jäävätä liikkeen teknillisen ja kauppaosaston korkeimpain vastuunalaisten johtajain ehdokkuuden ja erikoistapauksissa nimittää omia ehdokkaitaan, vahvistaa toimeensa kansallistutettujen liikkeiden tehdaskomiteain jäseniä ja omaa oikeuden lähettää näihin hallintoihin omia edustajiaan; johtaa tehdashallinnon toimintaa, yhdistää ja hyväksyy sen; omaa oikeuden pidättää toimeenpanosta sen päätöksiä; esittää toimintakertomuksen keskushallinnolle sen määräämän ajan kuluessa.»

Tässäkin, kuten tehdashallintojen suhteenkin (kts. VII luku), hallinnon muodollisten oikeuksien ja velvollisuuksien luetteleminen sekotetaan yhteen sen tehtävien luettelemisen kanssa. Kyseessäolevan luettelon mukaan ei voi luoda itselleen selvää käsitystä aluehallinnon pätevyyspiirin rajoistakaan, toisin sanoen, siitä, missä rajoissa aluehallinto voi toimia itsenäisesti tällä tai tuolla hallinnon alalla tai tässä tai tuossa sen tehtävässä.

Hallinnon pätevyyspiiri on yleishallinnolliseen osaan nähden merkitty kaikista selvimmin. Se valtuuttaa korkeimmat toimihenkilöt. Se vahvistaa tehdashallintojen jäsenet ja lähettää niihin omia edustajiaan.^[85*] Siis mikäli asia koskee paikallisen hallinnon henkilökuntaa, määrää aluekeskus ainoastaan sen ylemmät kerrokset; muu jää tehdashallinnon hoitoon. Hallitus nähtävästi ei myöskään sekaannu yksityisten tehtaiden ja työpajojen varsinaisesti sisäisen järjestyksen määräämiseen (yleisiä säädöksiä, tietysti, voidaan antaa). Totta on, että sillä on oikeus kumota tehdashallinnon kaikkia päätöksiä, siis alemman toimihenkilön kaikellaisia nimityksiä ja kaikenlaisia sisäistä luonnetta olevia määräyksiä. Mutta tämä yleinen muodollinen oikeus on sille annettu »varalle» erikoistapauksia varten eikä se sellaisenaan hävitä tehdashallinnon pätevyyspiiriä. Voihan keskushallitus muuttaa kaikki aluepäätökset (kts. alempana): se on työväen diktatuurin yleinen sääntö.

Sentähden sellaista laajaa muodollista valtaa vastaan ei voida esiintyä. Mutta ei voi tunnustaa tyydyttäväksi sellaistakaan hallinnon yleisten tehtävien laajaa määrittelyä kuin »johtaa, yhdistää ja hyväksyä tehdashallintojen toimintaa». Tässä ei sanota sitä, että valvottaisiin kuinka hallinto täyttää yleiset säädökset ja määräykset. Ja johtaminen voidaan ymmärtää aivan erilailla — alituisesta holhouksesta saakka pikkuasioissa aina ainoastaan hallinnon yleispakollisten sääntöjen laatimiseen saakka. Jälkimäisessäkin merkityksessä on seurauksena hallinnon pätevyyspiirin rajoittaminen.

Muiden hallinnon toiminta-alojen suhteen, kuten raha-asioihin, liikkeen varustamiseen ja teknillistuotannolliseen puoleen nähden, aluehallinto ennen kaikkea ottaa osaa toiminnan arviointiin, kustannusarvion, varustussuunniteiman ja tuotanto-ohjelman laatimiseen. Tässäkin sen pätevyyspiiri on ahdas kuten yksityisen tehdashallinnonkin. Hallitus tosin tekee arvioista ja suunnitelmista alueyhteenvedon (jolloin, tietysti, toimitetaan yksityisiin liikkeisiin nähden supistuksia ja laajennuksia). Mutta tämän ohella välttämättömästi tehdään arvioiden ja suunnitelmien alijaoittelu eri tehtaitten sitä varten, että keskushallitus voisi muutella ei ainoastaan yleissummaa vaan myös kutakin yksityistä numeroa. Aluehallitus, kuten tehdashallintokin, valmistaa ainoastaan aineksen liiketoiminnan tarkkaa arviointia varten.^[86*] Tämä hallinnon tehtävä on hyvin keskitetty, mikä, tietysti, on aivan oikein.

Mitä tulee laskuunpanoon (rahalliseen, aineelliseen ja teknillistuotannolliseen), niin siitä hallinnon tehtävästä mainitaan ainoastaan »valmistettujen tavarain» yhteydessä. Ei ole myöskään osotettu minkä laajuisina tiedot ovat saatavat yksityispaikkakunnilla ja esitettävät keskukseen.

On selvää, etä aluehallituksen pätevyyspiirin tässä tulee olla ssuna kuin arvioinninkin alalla. Alueen tulee saada tarkat tiedot paikkakunnilta rahavarojen kulutuksesta, varustuksen ja tuotannon kulusta ja tilasta. Tarkkailtuaan nämä tiedot, tehtyään yhteenlaskut, aluehallitus ilmoittaa keskukselle ei ainoastaan yhteissummat, vaan myös kaikki yksityiserät. Laskuunpanon tulee olla ankarasti keskitettyä, ja loppusummain vieminen alueittain tehdään enemmän itse aluehallinnon tarpeeksi ja alustavien yleisten numeroiden pikaista ilmoittamista varten.

Jää jäljelle finanssien, varustuksen ja tuotannon alalla valvonta ja johto. Kaikesta tästä asetuksessa ei mainita mitään, ellei sinä pidä 1) ainoastaan yleisen lauseen viittausta »johdosta ja hyväksymisestä», 2) alue-elinten oikeutta uudelleen muodostaa sekalaisia liikkeitä, joista puhumme enemmän tuonnempana, ja 3) erästä määräystä, joka koskee varustamista: »hallitus huolehtii varustuksesta niiden säädösten mukaan, jotka keskushallitus on vahvistanut».

Jos ymmärtää hallinnon pätevyyspiirin finanssi- ja tuotantoalalla tämän viimeisen lauseen mukaisesti, niin hallinnon tulee itsensä tarkoin pysytellä kustannusarvioissa ja suunnitelmissa ja valvoa, että toisetkin tarkoin niitä noudattaisivat. Toisin sanoen, aluehallitus muuttuu aluehallinnoksi.

Mutta nyt ovat asiat siten, että edeltäpäin valmistettujen suunnitelmien tarkka seuraaminen ei voi piankaan tapahtua, ja koko talouden ollessa rappiolla ja uudelleen muodostettavana, kaikellaiset suunnitelmat tulevat ehdottomasti olemaan ehdollisia ja vaativat joukon juoksevia käytännöllisiä muutoksia. Jollain tulee olla oikeus päättää näistä muutoksista. Sitä oikeutta ei voida antaa tehdashallinnoille. Jos taas se oikeus kuuluisi ainoastaan keskushallitukselle, niin olisi mieletöntä muodostaa alue-elimiä; ne ovat ilmeisesti tarpeellisia keskuksen työn helpottamiseksi ja suunnitelmain nopeampaa sovelluttamista varten paikallisiin oloihin. Siis aluehallituksilla tulee olla oikeus poiketa kustannusarvioista, valaistussuunnitelmasta ja tuotanto-ohjelmasta, oikeus vapaasti liikkua niiden rajoissa. Ylläpitäen edustajiensa avulla läheistä yhteyttä paikkakuntain, tehdashallintojen kanssa, hallituksen tulee osin niiden esityksestä päättää suunnitelman muutoksista, osin itse tehdä välttämättömät muutokset ja antaa niille varat sellaiseen työn sovelluttamiseen hetken tarpeiksi.

2.

Mutta sellaisten poikkeamisten tulee rajoittua määrättyihin rajoihin. Hallituksella ei ole oikeutta ilman keskusvallan lupaa muuttaa suunnitelman yleisiä tehtäviä. Se voi ainoastaan yksityisissä liikkeissä sovelluttaa muutettuja oloja. Sellaisen sovelluttamisen rajat voidaan määrätä tarkoin luvuin, prosenteissa.

Tehdashallinnot tarkoin toimeenpanevat arviot, suunnitelmat ja ohjelman. Jokaiseen poikkeukseen ovat ne velvolliset pyytämään alue-elimien lupaa.^[87*] Niillä ei ole vararahastoja eikä reservejä. Päinvastoin aluehallituksille jätetään oikeus laajentaa tai supistaa välttämättömän tarpeen sattuessa yksityisten liikkeiden arvioita aina 20 %:iin, yleissummassa sanokaamme 10 %:lla (laskien että laajennukset ja supistukset peittävät osin toinen toisensa); samassa suhteessa voi se myös laajentaa ja supistaa liikkeiden varustamista, lisätä tai pienentää niiden tuotantoa. Valmistettavaksi merkittyjen tuotteiden sijasta voi aluehallitus alottaa toisten tuotteiden valmistuksen (esim kiskojen asemasta tehdä lajiteltua rautaa j.n.e.), mutta myös määrätyissä rajoissa. Sanokaamme, että sen tulee valmistaa ehdottomasti 80 % kunkin tuotteen määrästä.

Ollakseen tilaisuudessa tekemään tällaisia muutoksia, tulee hallituksella olla käytettävissään vastaavat vararahastot ja reservit, jotka ovat lasketut näiden määrien mukaisesti (rahastot, tuotantovälineiden ja teknillisten voimain reservit). Minkälaisia tulee sellaisten määrien ja reservien olla, siitä tulee spesialistien päättää kokemuksen perusteella.

Kaikki keskustan vahvistamista suunnitelmista tehdyt poikkeukset tulee hallituksen tarkoin viedä kirjoihin ja saattaa niistä tieto keskukselle. Samoin myös sen vararahastoista ja reserveistä tulee aina keskuksella olla tarkat tiedot.

Kuten yllä on mainittu, kuuluu aluehallituksen pätevyyspiiriin sekalaisten liikkeiden uudelleen muodostaminen, jos nämä kokonaisuudessaan sijaitsevat alueen piirissä. Tämä oikeus täytyy ehdottomasti myöntää alue-elimille, sillä nimenomaan niissä teollisuudenhaaroissa, joissa nämä elimet ovat välttämättömiä (raskaassa, vuoriteollisuudessa), yhä useammin tapaa sekalaisia liikkeitä. Mutta asetuksessa on tässä ehdottomasti virhe. Tätä oikeutta ei ole myönnettävä yksityisen haaran hallitukselle, vaan ainoastaan kokonaiselle tuotanto-osastolle tai k. t. neuvostojen yleisille toimeenpaneville elimille (s.o. puhemiehistölle, toimistolle). Tuotannon jaon täytyy tapahtua yleisen suunnitelman mukaan. Sitäpaitsi ovat yhdistelmät välistä jokseenkin monimutkaisia ja koskevat monia eri tuotantoaloja.^[88*]

3.

Sellainen tulee olla hallituksen pätevyyspiirin johtaessa hallinnon toiminnallista puolta. Asetuksessa on vielä tähän toiminnalliseen puoleen luettu: tilausten vastaanotto keskushallinnon valtuuksien mukaan ja tuotteiden jakaminen keskuksen määräysten mukaisesti. Tässä on tuotannollisen hallituksen tehtäviin yhdistetty k. t. neuvostojen muiden elinten tehtäviä. Tuotteiden jakamisen pitäisi olla jätetty erikoisille elimille, jotka yhdessä hallinnon kanssa ovat jaoston yleisen johtavan kollegion ja k. t. neuvostojen osastojen alaisia (esim. työkoneita jakaa metallituotteiden alaosasto, joka on metalliosaston alainen — samoin kuin konerakennusteollisuuden hallitus kuuluu metallin konerakennusosaston alaiseksi). Jakelun tulee olla eroitettu hallinnosta pitkin linjaa, jottei kukaan voisi »kaupata» oman tuotantohaaransa tuotteita.

Siitä seikasta, mitä tehtäviä jaon alalla voi olla jätetty k. t. alueneuvostoille (ei teollisuushaarojen aluehallituksille), täytyy tässä mainita seuraavaa. Niiden haarojen tuotteiden jako, joissa hallinta ei ole keskitetty, täytyy myös olla keskittämätön. Sellaisten haarojen alueellisten jakoelinten (esim. hiilen ja malmin tuotannossa) 1) tulee välittömästi ottaa vastaan tilaukset, ilmoittaen niistä tarkat tiedot keskukselle, 2) tulee ottaa osaa tuotanto-ohjelman valmistelevaan laatimiseen (toisin sanoen — tilausten vuosittaiseen yleiseen jakamiseen), 3) tulee kunakin määräkautena (kuukautena j.n.e.) noudattaa keskuksessa aikaisemmin vahvistettua jakosuunnitelmaa, mutta — 4) ne voivat määrätyissä rajoissa (% normista), neuvoteltuaan aluehallituksen kanssa siirtää määräysten jakoa liikkeiden kesken, erityisesti uudelleen jakaa alueen liikkeiden keskinäisen varustamisen^[89*]).

Tämän epäkeskittämisen välttämättömyys on seurauksena luvun alussa mainituista tuotannon sovittelemisista (erittäinkin vuoriteollisuuspiireissä) ja siis myös tuotteiden liikkeeseen laskemisesta paikallisten tarpeiden ja kuljetusolojen mukaan.

Kiinnittäkäämme nyt huomiota siihen, mitä asetuksessa on sanottu kansallistutettujen liikkeiden keskushallituksesta (10 § »kansallistutettujen liikkeiden keskushallitusten oikeuksista ja velvollisuuksista»):

»Keskushallitus tarkastaa, vahvistaa tai muuttaa paikalliset kustannusarviot, tuotanto-ohjelmat, laajennus- ja uudistusohjelmat y.m., vie ne yleisvenäläiseen kustannusarvioon ja suunnitelmiin, jotka jätetään K. K. T. N:n yleisten toimeenpanevien elinten lopullisesti vahvistettaviksi; laatii yhdessä ammatillisen keskuksen kanssa yleisvenäläisen kiinteiden hintain asteikon ja työpalkkatariffin Tasavallan työlaitoksissa, jättäen ne K. K. T. N:n yleisten toimeenpanevien elinten lopullisesti ratkaistaviksi: laatii yhteenvedon saapuneista tilauksista; antaa määräyksiä (narjaadeja) valmistettujen tavarain saantiin; jakaa tilaukset piirin tuotantolaitosten kesken; sulkee tappiota tuottavia tai huonosti varustettuja tehtaita; muuttaa sekalaisten liikkeiden kokoonpanoa, jotka sijaitsevat kahden tai useamman alueen rajojen sisällä, eroittaa niistä, välttämättömissä tapauksissa, eri tuotantoyksiköitä ja muodostaa uusia alueiden keskeisiä tuotantoyhdistelmiä; johtaa aluehallitusten toimintaa, yhdistää ja hyväksyy täytäntöönpanosta aluehallituksen kaikellaiset päätökset, antaa toimintakertomuksen. K. K. T. N:n toimeenpaneville yleisille elimille niiden määräämässä ajassa.»

Ei voi olla tunnustamatta tätä asetuksen kohtaa vielä heikommaksi rakenteeltaan kuin kahta aikaisemmin tarkastettua (jotka koskevat tehdashallintojen ja aluehallituksien oikeuksia ja velvollisuuksia).

Mitä tulee keskushallituksen hallintotehtäviin, niin asetus rajoittuu ainoastaan noihin kahteen muodolliseen ja yleiseen määräykseen (»johtaa ja hyväksyä, aluehallitmcen toiminta»; »pidättää niiden päätökset»). Ei ole selvää, voiko k. h. säännöllisissä oloissa antaa ohi aluehallituksen määräyksiä tehdashallinnoille, myöntää niille poikkeuksia menoarviosta j.n.e. Olisi pitänyt säätää, että sitä ei voi tehdä. Keskushallituksella tulee olla tarkat tiedot kaikkien alueiden kaikkien liikkeiden tilasta, valvoa aluehallitusten toimintaa, antaa niille yleisiä ohjeita, ottaa vastaan valituksia niiden toiminnasta, mutta toimia ainoastaan alueiden välityksellä.

Kuten näemme, Keskushallituskaan ei laadi itsenäisesti kustannusarvioita, suunnitelmia ja ohjelmaa. Se esittää ne »yleisten toimeenpanevain elinten» vahvistettaviksi. Tämä on aivan oikein, sillä 1) lukuunottamatta keskusvallan elimiä, kukaan ei saa määräillä rahavaroista ja 2) kaikellaiset tuotanto-ohjelmat ja varustussuunnitelmat voidaan laatia ainoastaan yleisessä yhteydessä, yhteiskunnallisen tuotannon yleisten suunnitelmaan kanssa (siitä seuraavassa luvussa). Sentähden kunkin haaran tuotanto-ohjelma ja varustussuunnitelma, jonka ovat laatineet yhteisin ponnistuksin varustusaliosastot ja kunkin jaoston teknillis-tuotannollinen aliosasto yhdessä jakeluelinten kanssa, tulee tarkastaa korkeimmissa laitoksissa K. K. T. N:n puhemiehistöä myöten. On tarpeellista, ettei silloin suunnitelmaa joka kerta uudelleen tarkastettaessa mentäisi kaikkiin yksityisseikkoihin, kuten me jo ennen olemme huomauttaneet.

Keskustilinpidon tehtävistä vaikenee asetus kokonaan. Samoin ei myös ole minkäänlaisia yleisiä määräyksiä Keskushallituksen pätevyydestä liiketoiminnan valvonnan ja johdon alalla (raha-, varustus- ja tuotantoasioissa). Niistä seikoista on ainoastaan yksinäisiä huomautuksia — sekalaisten liikkeiden uudelleen muodostamisoikeudesta, jos nämä sijaitsevat useammissa alueissa ja liikkeiden sulkemisesta.

Tässä suhteessa täytyy yleensä huomauttaa, että Keskushallitus toiselta puolen on itse sidottu menoarvioihin ja suunnitelmiin ja että sen tulee valvoa niiden tarkkaa noudattamista. Mutta toiselta puolen, kuten aluehallituksellakin, on sillä oikeus poiketa niistä tietyissä, tarkoin määrätyissä rajoissa (esim. niissä rajoissa kuin aluehallituskin — 20 % yksityistä sen alaista yksilöä kohti — tietyssä tapauksessa myös 10 %, kun samalla kertaa on kyseessä alueen kaikki liikkeet). Sen valtuudet ovat tässä aivan samat kuin alue-elintenkin valtuudet, mutta ainoastaan yleisvenäläisessä mittakaavassa. Ja kuten aluehallitustenkin, tulee Keskushallituksen omata vararahastoja ja reservejä. Sitäpaitsi se voi siirtää varoja ja voimia yhdestä alueesta toiseen, mutta muuttaen eri alueiden kustannusarvioita ja suunnitelmia aina 20 %, on Keskushallituksen toimittava yhdessä aluehallitusten kanssa, todellisuudessa ainoastaan laajentaen niiden oikeutta poiketa määrätystä tehtävästä. Se toimii ainoastaan aluehallituksen välityksellä. Kuten jo on sanottu, on niiden haarojen keskuksilla, jotka vaativat epäkeskittämistä, ainoastaan lainsäätäjän osuus, samalla pitäen tiliä, kontrollia ja toimien säännöstelijänä.

Ylempänä on jo mainittu, että määräys, joka koskee tuotteiden jakoa, on väärin joutunut liikkeiden hallintoa koskevaan asetukseen. Mutta se, mitä puhutaan tuotteiden keskusjaosta, on yleensä määritelty oikein, vaikkakaan ei riittävän tarkasti ja selvästi.

4.

Me siis olemme selvittäneet hallinnon kahden ylimmän asteen keskinäisen pätevyyspiirin. On vielä selvitettävä, minkälainen tulee olla hallinnon korkeimman elinten pätevyyspiiri, jos tuotannon haara välttämättömästi on keskuksen hoidossa.

Tämän kysymyksen ratkaisee asetus aivan oikein seuraavalla tavalla (11 §):

»Siinä tapauksessa, että liike on välittömästi K. K. T. N:n alainen, ottaa kansallistettujen liikkeiden Keskushallitus itselleen kaikki oikeudet ja velvollisuudet, jotka kuuluvat aluehallitukselle ja K. K. T. N. ottaa itselleen kaikki oikeudet, jotka kuuluvat alue-k. t. neuvostolle.

»Huomautus: Kaikkien liikkeiden, niidenkin, jotka välittömästi ovat K. K. T. N:n alaisia, tehdashallintojen toiminnan valvominen kuuluu alueiden k. t. neuvostojen tehtäviin, joilla on oikeus siinä tapauksessa, että jonkin hallinnon päätös ei ole yhteiskunnan etujen mukainen, julistaa sellainen päätös voimaansaattamattomaksi, esittäen samalla kysymyksen K. K. T. N:n ratkaistavaksi.»

Viimeisen muistutuksen suhteen tulee tehdä muutamia huomautuksia. Jos haara välittömästi on K. K. T. N:n alainen,^[90*] niin mitkä alueneuvoston elimet voivat toimittaa tämän valvonnan? Jos kemiallinen tuotanto välittömästi on K. K. T. N:n johdon alainen, niin Uraalin alueen k. t. neuvostolle ei tule kuulua alueen kemiallisten liikkeiden hallitus eikä kemiallinen jaosto. Ja omaamalta erikoista toiminlakoinestoa tämän haaran kysymyksiä varten, ei aluehallitus voi antaa sen asioille suuntaa, yhtä vähän kuin voi sitä pitää silmällä.

Tämä satunnainen ristiriitaisuus johtaa yleisempään kysymykseen merkitseekö hallinnon keskittäminen jossain haarassa täydellistä alueiden välityselinten hallinnon hävittämistä? Tietysti ei. Ne jäävät välttämättömiksi, mutta ainoastaan niiden pätevyyspiiri muuttuu, ne tulevat puhtaasti K. K. T. N:n alaisiksi osastoiksi. Kun kerran on niin, voidaan ne muodostaa jaostojen tapaan^[91*] alueiden k. t. neuvostojen yhteyteen, joiden henkilökunnan kokoonpanon kokonaisuudessaan määrää keskus ja joiden toiminta kokonaisuudessaan on keskuksen johdon alainen. Näissä jaostoissa myös tulee olemaan se koneisto, jonka avulla alueneuvosto tulee olemaan asioista selvillä ja voi nopeasti pysäyttää »tehdashallinnon ilmeisesti vahingollisen päätöksen». Tällä tavalla meneteltäessä ei tule kahta lajia hallintoelimiä haarojen kahta ryhmää varten (s.o. sellaista, mikä vaatii keskittämistä ja mikä ei sellaista vaadi). Järjestelmä tulee yhtenäiseksi, mutta alue-elinten rakenne ja pätevyyspiiri eri haaroja varten tulee erilaiseksi.

5.

Korkeimpia hallintoelimiä koskevan kysymyksen yhteydessä tulee meidän lopuksi pysähtyä n.s. »päihin» ja »keskuksiin», joista jo ylempänä on mainittu.

Keskittämisen kannattajat, ollen lähellä vasemmisto-menshevikkien näkökantaa, puolustavat liikkeiden hallinnon järjestämistä siten, että muodostettaisiin kussakin haarassa erikoinen pääkomitea. Nämä komiteat luettaisiin kuuluviksi K. K. T. N:oon. Elokuun alussa 1918 tällaisia komiteoita oli, kuten sanottu, 18.^[92*]

Näiden komiteain tavalliset piirteet ovat seuraavat. Ennen kaikkea ne ovat varsin riippumattomat K. K. T. N:sta. Komitea, joka hoitaa suhteellisesti pientä teollisuuden haaraa (kuten esim. joku tikkukonttori), ei osottaudu riippumattomaksi ainoastaan siitä jaostosta, jonka osastona sen tulee olla, vaan myös suuremmasta ryhmästä — osastosta, jopa itse K. K. T. N:sta.^[93*]

Edelleen, sellaisen komitean valtuudet omalla alallaan ovat jokseenkin suuret, — ainakin samat kuin koko K. K. T. N:n koko osaston valtuudet, jopa välistä suuremmatkin, läheten itse K. K. T. N:n valtuuksia (esim. metsäkonttorilla on oikeus takavarikoida, tekstiilikeskuksella on oikeus takavarikoida tavaroita y.m.). Komiteain tehtävät ovat varsin monipuoliset. Niiden alaisena on liikkeiden finansseeraus, kansallistutettujen liikkeiden hallinnon järjestäminen, varustaminen, teknillinen järjestäminen, valmistettujen tavarain jako ja jopa huolenpito näiden tavarain kuljetuksesta rautatiellä.

Komitea itse muodostaa omia paikallisia elimiään omalla tavallaan, toimien siis riippumattomasti alueiden k. t. neuvostoista. Kussakin komiteassa on oma järjestyksensä. Monet niistä pystyivät laatimaan säännöt, joiden mukaan niiden täysi-istuntoon pääsi porvariston edustajia — »hallituksista» (esim. sokerikeskus, kumikeskus, tikkukeskus j.n.e.) tai tehtailijain kokouksistakin (metsäkeskus).

Tällaisten komiteain muodostamisessa esiintyy pääalkuun-panijana tov. J. Larin, K. K. T. N:n talouspoliittisen osaston puheenjohtaja ja muodostettiin niitä sovelluttaen hänen julkaisemaansa vanhaa »asetusta kansallistutettujen liikkeiden hallinnosta». Tämän asetuksen mukaan kunkin haaran etunenässä ovat sellaiset komiteat (porvarien osanotosta niihin ei tässä asetuksessa mainita), ja kunkin liikkeen etunenässä ovat ei valittavat kollegiot, vaan nimitetyt johtajat — hallinnolliset ja teknilliset.^[94*]

Sellaisten komiteain puutteet ovat silmiinpistävät. Ne ovat tyypillisiä valtiokapitalistisia järjestöjä, jotka soveltuvat kapitalistiseen säännöstelyyn, mutta eivät sosialistiseen tuotannon järjestämiseen (muutamat niistä, esim. nahkakeskus on suorastaan entisen säännöstelyjärjestelmän jatko).

Kussakin haarassa muodostavat ne erikoisen tuotannollisen »viraston». Siihen aikaan, jolloin täytyy käydä taistelua eri virastojen (elintarve-, maanviljelysvirastojen) pyrkimysten kanssa, reväistä yhtenäisestä systeemistä raha-asiain hoidon, hallinnon ja jakelun elinten osia, nämä komiteat edelleen hajottavat tätä systeemiä eri haarojen mukaan. Ne estävät todellista keskittämistä ja yhteiskunnallisen talouden suunnitelmanmukaista johtoa.

»Keskuksien» ja »päiden» puolustajat joutuvat toiseen äärimmäisyyteen kuin ne, jotka kannattavat keskushallinnon muodostamista ammatittain. He kulkevat sokeasti kapitalistisessa muodossa esiintyvän yhteiskunnallisen työnjaon mukaan ja vahvistavat sitä riippumattomien haarojen muodossa, jotka ovat itsenäisesti järjestetyt ja vaihtavat tavarat keskenään. Senpätähden juuri näiden komiteain suojassa vielä elää kapitalismin jätteitä; tämä järjestömuoto on mukavin sekä suojelemaan että uudistamaan yksityistä teollisuutta.

Keskittäminen on tässä puhtaasti »vertikaalinen», mikä pitää työväen joukot asiain johdosta loitolla. Menoarvioiden, varustussuunnitelmien, tuotantosuunnitelmien ja erilaisten haarojen jakosuunnitelmien hyväksyminen saavutetaan, ei siten, että eri hallitukset ja jaostot olisivat pysyvästi ja elimellisesti yhden ja saman osaston alaisia, eikä siten, että eri haarojen jotkut: elimet yhdessä toimisivat (esim. jaon yleiset elimet^[95*] läheisissä haaroissa), vaan siten, että ne hyväksyy itsenäiset tuotantovirastot.

Eivät kaikki, jotka sanovat: »Herra, Herra», tule taivaan valtakuntaan, — eivätkä kaikki jotka puhuvat keskittämisestä, tule sosialismin valtakuntaan. Proletaarinen sosialismi rakentuu demokraattiselle, eikä virkavaltaiselle keskittymiselle, joka edellyttää valtakirjasarjan siirtoa ylhäältä alas, järjellistä tuotantohaarojen erikoisuuksien sovelluttamista ja joukkojen kiinnittämistä hallintoon. Se vaatii hallinnon horisonttaalista keskittämistä yhtä paljon kuin vertikaalistakin. Se lähtee kapitalismin luomasta työnjaosta, mutta ennen kaikkea tulee hävittää sen tavaranvaihtoverho.

Itsevaltaisten »päiden» ja »keskusten» järjestelmä ei vastaa tätä vaatimusta ja siksi siitä on luovuttava.^[96*]

Takaisin sisällysluetteloon

X luku.

Tuotannon järjestämisen suhde teknillis-toiminnalliseen.^[97*]

1.

Edellisissä luvuissa puhuen tuotannon järjestämisestä tarkastelimme me hallinnon uusien elinten rakennetta ja keskinäisiä suhteita, puhuimme tuotannon yhteiskunnallisten suhteiden uudelleen muodostamisesta. Mutta tuotantosuhteiden muuttaminen aiheuttaa aineellisten tuotantovoimien säilyttämisen, uudistamisen ja kehittämisen välttämättömyyden. Tämä muutos muodostaa teknillis-toiminnallisen työn edellytyksen, minkä täytyy parantaa sitä teollisuuden sekasortoa, minkä kapitalistien isännöiminen on synnyttänyt. Kysytään, minkälainen on tuo teknillis-toiminnallinen työ, jota työväenluokan tulee tehdä tuotannon alalla?

Tämä työ voidaan jakaa kolmeen osaan: ensiksi sellaisen toimintakoneiston muodostamiseen, mikä sallii tietoisesti ja suunnitelmallisesti harjoittaa sosialistista tuotantoa, s.o; laskuunpano- ja arviointi-koneiston muodostamiseen (pitäen mielessä tuotanto-suunnitelmien laatimista); toiseksi teknillisten välineiden parempaan käyttämiseen, työn järjestämiseen.

On aivan silminnähtävää, että tuotannon toiminnallinen järjestäminen on läheisessä yhteydessä toiminnallisen työn kanssa talouden muilla aloilla. Erittäinkin tuotanto voidaan saattaa oikealle tolalle ainoastaan siinä tapauksessa, että samaan aikaan saatetaan järjestykseen kiertokulku, ettei satu vaikeuksia tehtaiden varustamisessa tuotantovälineillä, työväen varustamisessa kulutustarpeilla. Tässä me rajoitumme ainoastaan niihin tehtäviin, jotka koskevat erikoisesti tuotannon alaa.

Siis ennen kaikkea täytyy oikein asettaa sen laskuunpano. Tämän tulee käsittää sekä kunkin yksityisen tuotantolaitoksen rahallinen puoli (ottaen vertauskohdan kapitalistisesta taloudesta — rahapääoman liiketilit); sekä »aineellinen» puoli (tuotantovälineiden raaka-aineiden, polttoaineiden y.m. varastojen tilit, samoin kuin valmiiden tuotteiden laskeminen, — kapitalistisessa taloudessa vastaa tavarapaäoman liiketilejä) ja vihdoin tuotannollinen puoli. Mitä tulee jälkimäisentapaiseen laskuunpanoon, niin se puolestaan jakautuu omaisuus- ja toimintalaskelmiin, toiselta puolen, teknillisten välineiden, ja toiselta puolen, työvoiman.

Näiden laskujen tulee olla yhdenlaiset, yhtämittaiset ja keskitetyt, s.o. ensiksi, kaikkien liikkeiden tulee antaa tietoja yhdellä tavalla, toiseksi kaikkien liikeiden on niitä annettava ja sen lisäksi riittävän tarkassa muodossa, ja kolmanneksi, kaikkien näiden tietojen tulee keskittyä yhtenäiseen keskukseen — K. K. T. N:n vastaavaan tuotanto-osastoon (jäljennös voi mennä alueen keskukseen niitä haaroja varten, missä hallinto on keskitetty). Annetun laskuunpanon mukaan ei tehdä ainoastaan yleinen yhteenveto, mutta kukin eri liike omaa vielä keskuksessa oman erikoisen korttinsa, josta aina voi arvostella, minkälaisessa tilassa se kullakin hetkellä on.

Ainoastaan sellaisen laskuunpanon avulla keskus voi itsenäisesti johtaa tuotantoa, sekä merkiten yleiset tehtävät että tullen milloin tahansa sen tehtaan avuksi, joka sellaista apua tarvitsee.

Ainoastaan sellaisilla edellytyksillä voidaan oikein järjestää tuotannon arviointi, s.o. tuotantosuunnitelmaan valmistaminen eri piirittäin ja tuotantohaaroittain. Tuotannollisia ohjelmia laadittiin tuotannon perushaaroissa (hiili-, rauta- y.m. aloilla) valtion ja syndikaattien toimesta jo kapitalismin aikana; sosialistinen talous, suunnitelmallisena taloutena, ei voi ilman niitä tulla toimeen.

Tuotannon arviointi taas puolestaan jakautuu rahalliseen arviointiin (kustannusarvioiden laatiminen), »aineelliseen» arviointiin (aineenhankinta-suunnitelma) ja tuotannolliseen arviointiin (tuotanto-ohjelma yhteydessään yksityisen työmiehen työn määrään). Sellainen tuotannon arviointi suoritetaan sekä tehdasryhmää varten (piirittäin, haaroittain) että kutakin tehdasta varten erikseen (sentähden tarvitaan tehtaiden yksityiskortit).

Tuotannon arvioinnin järjestäminen on tehtävä, joka yleensä toimitetaan laskuunpanon toimittamisen jälkeen ja nojautuu se tähän työhön. Mutta ei riitä tuotannon arviointi eri tehtaissa ja eri tuotanto-aloilla. Vastaisuudessa on nämä suunnitelmat yhdistettävä keskenänsä, valmistettava tuotannon suunnitelma kaikkia haaroja varten kokonaisuudessaan. Tässä puhtaasti tuotannollisiin suunnitelmiin yhdistyvät suunnitelmat alueen perus- (»tukku»-) ja alhaisemmasta kiertokulusta. Täytyy määrätä, kuinka paljon eri haarojen tehtaat voivat valmistaa tuotteita, kuinka paljon ne niistä siirtävät toinen toisilleen, kuinka paljon ne saavat raaka-ainetta maaseudulta, kuinka paljon ne antavat pois valmista tavaraa vaihtoa varten maaseudulle ja työväen luokan kulutukseen. Täytyy panna merkille, kuka tulee ja kenelle tullaan antamaan ja luovuttamaan tuotteita ja keneltä niitä tullaan saamaan. Raha-asiallisessa suhteessa tällä kaavalla tulee olemaan suuren, monimutkaisen kustannusarvion muoto, jossa muutamat osat keskenään kuolettavat toisensa välittömillä kirjanpidollisilla merkinnöillä.

On ymmärrettävää, että sellaisen tuotantosuunnitelman laatiminen nojautuu tilastojen ja arvioiden pohjalle. Sentähden on sellaisen suunnitelman laatiminen tyydyttävään muotoon mahdollinen ainoastaan kun on tehty tiima valmistava työ. Mutta se ei merkitse, että pitäisi kaikissa tapauksissa jäädä odottamaan sitä hetkeä, milloin kaikki asianhaarat olisivat selvillä. Päinvastoin tulee koettaa valmistaa sellainen kaava niin aikaisin kuin mahdollisia, vaikkapa epätäydellisine, puutteellisille ja likimääräisine tietoineenkin.

Ainoastaan sellaiset yritykset muodostaa yleinen työsuunnitelma pakottavat selvittämään talouden yleistä tilaa, punnitsemaan eri haarojen ja liikkeiden tärkeyden. Ilman tätä työ tuotannon toiminnallisen järjestämisen alalla käy umpimähkään ja varat tuhlataan vanhaan tapaan. Monet tehtaat, joilta työ olisi kokonaan lopetettava, jatkavat toimintaansa yksinkertaisesti siksi, että kysymys, mitä liikkeitä on kannatettava ja mitä suljettava, ratkaistaan ainoastaan tapaus tapaukselta, ilman suunnitelman mukaisuutta.

2.

Sellaisen tuotantosunnitelman laatimisessa, josta olemme puhuneet, nousee esille kysymys läheisimmän ajan talouspolitiikan toiminnan perussäännöistä. Koetamme lyhyesti merkitä sellaiset säännöt tuotannon alaan nähden.

Laatiessamme niitä, on meidän otettava huomioon seuraavat seikat. Maailmansota niin Venäjällä kuin kaikissa muissakin maissa saattoi ensi kädessä sekasortoon raaka-aineiden ja muiden tuotantovälineiden tuotannon. Me olemme — ja pitkät ajat sodan jälkeen tulemme olemaan, — teollisuustarpeiden ja tarveaineiden kovassa puutteessa.

Tästä on välttämättömänä seurauksena ensiksikin se, että on oltava mitä säästävimpiä kaikkeen raaka-aineeseen ja tuotantovälineisiin nähden, ja toiseksi on erikoisesti pidettävä huolta näiden aineiden tuotannon lisäämisestä ja niiden saamisesta niistä talouspiireistä, missä niitä tuotetaan (s.o. erikoisesti maaseudulta).

Tästä edelleen johtuu, ettei missään tapauksessa saa tuhlata suuria varoja sellaisiin töihin, jotka ainoastaan välillisesti soveltuvat tuotannon kehittämiseen tai ottaa arvioihin sitä, minkä tyydyttävä saanti ulkomailta on mahdollinen.

K. K. T. N:n yhteydessä toimii Valtion rakennustöiden komitea, joka laatii toinen toistaan laajempia ja viehältävämpiä rakennustyöehdotuksia. Se hankkiutuu yhdistämään kanavilla joet omaamatta takeita siitä, että sulkulaitteita saataisiin ulkomailta tai voitaisiin valmistaa niitä venäläisissä tehtaissa. Se käy jokien voiman muuttamiseen sähkövoimaksi, ilman että sillä on takeita, tuleeko turbiineja ulkomailta. Se päättelee turpeen valmistuksen laajentamisesta silloin kun sellaisia töitä varten tarvittaisiin kuitenkin jonkinlaisia koneita ja sitä paitsi nämä työt antavat tuloksia vasta joidenkin vuosien kuluttua.

Kaikki tämä nielee suuria varoja, sekä rahoja että tavaraa (rautaa, sementtiä, tiiliä, puuta y.m.), ja loppujen lopuksi rakentaminen osottautuu mahdottomaksi loppuun suorittaa, sillä, koko maailmassa raudan ja koneiden tuotanto on lamassa ja sodan ensi vuodet tullaan käyttämään tuotannon perushaarojen luurangon uudistamiseen maailman teollisesti kehittyneissä maissa.

Tuotannon perushaaroja (hiilen, naftan, raudan, koneiden, rakennusaineiden, kemiallisten tuotteiden valmistusta) tulee meidän tukea ja laajentaa kaikin mahdollisin keinoin, pyrkien heti poistamaan lämmitysaineiden ja tuotannonvälineiden puutteen. Voidaan esim. kehittää näillä aloilla yhteiskunnallisen tuotannon »käsiteollisuus»-muotoa (lisätä hiilensaantia kuntoonpanemalla lukuisia pieniä kaivantoja, ryhtyä »käsityömäiseen» malmin huuhdontaan Pohjois- ja Etelä-Venäjällä, j.n.e.) Sellainen tuotanto (esim. malmin käsin huuhdonta) tutee kalliimmaksi koneellista, mutta siihenkin on mentävä, sillä itse konetuotanto teollisuuden kaikilla aloilla on mahdollinen vain silloin, kun ehdottomasti lisätään näiden perushaarojen tuottavaisuutta.

Raudan ja polttoaineen puute jo on pakottanut keskeyttämään uusien veturien ja vaunujen rakennuksen ja rajoittumaan niiden korjaukseen. Tämä on melkoisessa määrin kuvaavaa. Täytyy pitkin linjaa rajoittua teollisuuden perusalojen korjaukseen ja ylläpitämiseen (mahdollisuuden mukaan myös laajentamiseen) ja ehdottomasti kieltäytyä uuden tuotannon kauaskantoisista suunnitelmista, mikäli se vie varoja tältä korjaukselta.^[98*]

Samassa asemassa kuin ovat alat, joilla valmistetaan tuotannonvälineitä, tulee olla niiden teollisuushaarojen, jotka tuottavat sellaisia kulutusalueita, joiden kysyntä on suuri maaseudulla ja jotka ovat omansa vetämään sieltä raaka-aineita, elintarpeita. Sellaisia ovat kutomateollisuus-, nahka-, tupakka- y.m. tuotanto.

Tuotantovälineitä tuottavien alojen ja maaseudulla käypien tavarain valmistushaarojen tulee olla turvattuja tuotannonvälineiliä ja (elintarpeilla työläisiä varten) ensi kädessä ja mahdollisuuden mukaan täysin määrin. Muiden alojen liikkeet on ehdottomasti suljettava, turvaamalla ne työläiset, jotka menettävät ansionsa, sijoittamalla heidät muuhun toimeen. »Tulevaisuuden musiikkia» varten saa jättää ainoastaan rakennusvälineiden vapaat ylijäämät, jos sellaisia ilmenee.

Sillä tavalla tuotannon arvosuunnitelman laatimisessa tulee teollisuushaarat jakaa »ensi sijalla» ja »toisella sijalla» oleviin ja valmistaa niitä varten, kuten sanotaan, tarveaineiden annon »klassilliset annokset». Tuotanto-ohjelmain laatimisella tulee olemaan ennen kaikkea se käytännöllinen merkitys, että se sallii tehdä ja ratkaista tämän varsin tärkeän kysymyksen.

3.

Työnä niiden teknillisten välineiden mahdollisimman tuottavaksi käyttämiseksi, jotka ovat perintönä siirtyneet porvaristolta työväelle, on sellaisten menettelytapojen edelleen kehittäminen, jotka oli luonut jo kapitalistinen suurtuotanto, mutta luonut ainoastaan yksityisten liikkeiden rajoissa eikä koko yhteiskunnallisen tuotannon rajoissa yleensä.

Tällaisia menettelytapoja ovat tuotannon ja jaon teknillinen keskittäminen, sen spesialisoiminen ja samaan aikaan yhdistäminen, kombinatsio.

Jo saman haaran useampain liikkeiden yksinkertainen siirtyminen yksityisten kapitalistien käsistä proletaarisen valtion käsiin aiheuttaa säästön tuotantovälineissä omaisuuden väliaitojen särkymisen ja hallintojärjestön muutoksen johdosta. Niin esim. Uraalilla kansallistutetut kaivokset olivat yhdistetyt erikoisiksi »kivihiilipiireiksi». Siten »poistettiin» entiset epäkohdat, sen laatuiset, että Egorshinin piirissä ei voitu käyttää erästä hiilikerrostumaa sen tähden, että sen edelleen kaivaminen johtaa toiseen piiriin, tai sellainen, että siellä joku rautatiehaara ei antanut oikeutta kuljettaa hiiltä toisen piirin kaivoksista, vaan oli tämä hiili vietävä 12 virstan päähän valtion tielle.^[99*]

Teollisuuden kokonaisten haarojen kansallistultammcn ei salli ainoastaan keskittää ja yhteensovittaa toiminnolta, mitkä ovat yleisiä liikeryhmälle, vaan se sallii itse tuotannon keskittämisen muutamiin parhaimpiin, suuriin yksikköihin, sulkien toiset ja siirtäen työläiset tuottavampiin liikkeisiin. Tässä asiallisessa tehtävässä tuleekin ponnistella kunkin teollisuuden kansallistutetun tuotanto-haaran tuotantokeskuksen.^[100*]

Edelleen sen tulee pitää huolta haaransa tehtaiden spesialiseeraamisesta. Kehittyneempään perusteollisuuteen liittyvät ammattilaitokset tulee asteettain sulkea, niiden työvälineet ja työväki siirtää sellaisiin tehtaisiin, missä nämä ammatit muodostavat tai voivat muodostaa perusteollisuuden. Samaan aikaan tuotantokeskuksen tulee huolehtia siitä, että mahdollisuuden mukaan hävitettäisiin yhden ja saman teollisuuden haaran tuotteiden erilainen lajittelu, aikaansaataisiin niiden tuotanto yhden normin (tai muutamain perusnormien) mukaan. Tämä eri luokittelu on monissa tapauksissa ollut kapitalistisen hajoittamisen ja kilpailun tulos. Se vaikeuttaa tuotteiden laskuunpanoa ja niiden jakoa, vaikeuttaa kerralla kaikissa tehtaissa toimeenpantavia teknillisiä parannuksia, vaikeuttaa niiden varustamista tuotantovälineillä y.m. Joukkotuotannon tulee olla samanmallisten tuotteiden tuotantoa.

Lopuksi teollisuushaaran hallinnon keskuksen tulee huolehtia oman haaransa tehtaiden yhdistämisestä toisten alojen niiden tehtaiden kanssa, joita se varustaa puolivalmisteilla edelleen valmistusta varten tai joista saadaan sellaisia aineksia. Vanhat yhtymät, jotka olivat kokeita saada aikaan verttikaaliside erilaisten teollisuushaarain kesken, tilapäisesti ja satunnaisesti yhdistämällä niitä yhdeksi liikkeeksi, tarkastetaan uudelleen. Tehtaat saavat keskenään järjellisemmän yhdyssiteen.

Mitä tulee työhön työn järjestämisen alalla, niin tässä toiselta puolen tulee löytää paras tapa käyttää sitä työvoiman normaalimäärää, jonka voi antaa keskinkertainen työmies ja toiselta puolen saattaa tämän voiman »tarjonta» järjelliseen määrään.

Mitä ensimäiseen tehtävään tulee, niin se ratkaistaan jakamalla oikein työtunnit ja lepohetket, yhdistämällä oikein työläiset ryhmiin, erottamalla heidät eri spesialialojen mukaan, opettamalla heille tarkoituksenmukaisimmat liikkeet työn aikana y.m.s. Siinä käytetään hyväksi kokemusta, jonka on koonnut n.s. taylorismi. Mutta asiaan ryhtymisen tulee tällöin kuitenkin olla aivan toinen. Ei voida pyrkiä siihen, että punnitaan työmies työponnistuksen korkeimman määrän mukaan, lähtökohtana on keskimääräinen työponnistus, säännöllisesti kehittyneen työmiehen työ. Ihmisiä ei myöskään pyritä muuttamaan erikoiskoneiksi, ahtaiksi ammattilaisiksi. Suuren työläisten fyysillisen heikkenemisen vuoksi on tällä alalla välttämätöntä toistaiseksi yleensä rajoittua ainoastaan kaikista yksinkertaisimpiin reformeihin.

Työvoiman normaalimäärän »antoa» ei kysymyksessäolevassa tapauksessa saavuteta kulkemalla työmiehen perässä kello kourassa, vaan ottamalla käytäntöön toverikuri. Tämä kuri kohottaa ponnistusta keskinäisen kiihoituksen avulla, eikä mekaanisella ajamisella kronometrin mukaan.

4.

Pikainen silmäys siihen, mitä meillä toistaiseksi on tehty tuotannon toiminnallisen järjestämisen alalla, osottaa, että tämä työ on läheisesti riippuvainen yleisistä taloudellisista ja poliittisista oloista, missä tehdään meidän taloudellista rakennustyötämme.

Varmojen tulosten heikkouden tällä alalla selittää se, että tämä »elimellinen» työ voi oikein käydä ainoastaan poistettaessa ulkoapäin tulevat »mekaaniset» vastavaikutukset.

Ennenkuin mailmansota on päättynyt, ennenkuin taloudellinen rakennustyö kulkee samassa tahdissa kansainvälisen rakennustyön kanssa, niin kauan kuin kansalaissota alituiseen ehkäisee yhteiskunnallista »tavaran vaihtoa» maan eri osien kesken, kaupungin ja maaseudun välillä, niin kauan kuin ei ole lopullisesti murrettu teknikko-spesialistien vastarinta, jotka yhä vielä hautovat — päivä päivältä heikkenevää — toivetta porvarillisen järjestyksen palaamisesta, ei tämä työ voi mennä täydellä vauhdilla eteenpäin. Eivät ainoastaan tuotannolliset voimat jaa kasvamatta, vaan niiden alojen suurinta osaa on mahdoton ylläpitää entisellä tasolla, ne jatkavat alasmenoa. Siitä huolimatta on jo alkanut muutos tapahtua tässä suhteessa muutamilla niistä. Täytyy myös mainita, että tämä alaspäinmeno tapahtuu koko maailmassa, ja tietysti se olisi paljon suuremmassa määrin rajumpaa ja kipeämpää työväen luokalle, jos porvarillinen järjestys jatkaisi olemassaoloaan.

Mitä tulee tuotannon tilaston tekoon, niin vastaavan tunnussanan antoi tov. Lenin jo huhtikuussa 1918. Syksyyn mennen tilaston järjestäminen on edistynyt hyvin hitaasti ja vasta syksyllä tämä kysymys on saatu realiselle pohjalle. Tässä merkitsee paljon oppineiden tilastovoimien puute, mikäli hyvin tuntuva jo porvarillisenkin vallan aikana. Ja joskin tosiasiain luetteleloiminen on verraten helppo suorittaa, niin kyselykaavakkeiden laatimiseen ja yhteenvetojen suorittamiseen kootuista aineksista tarvitaan tottuneita työskentelijöitä.

Pietarin evakuointi särki monta tilastollista koneistoa, esim. metallurgisen tilaston. Uraalin tuotantotilaston tuho seurasi tshekki-slaavilaisten vallattua osia Uraalista. Nämä esimerkit osottavat, missä tilassa tilasto on yleensä ollut.

Vasta kesällä annettiin dekreetti tuotantotilaston keskittämisestä K. K. T. N:n käsiin, vasta syksyllä on alotettu registeröimisen perustyö paikkakunnilla. Päiväjärjestyksessä on ensimäinen teollisuuden luetteloiminen Venäjällä.

Mitä laskelmiin tulee, niin keväästä alkaen alettiin kaikkialla oikeiden kustannusarvioiden laatiminen ja, erittäin, K. K. T. N:n metalliosasto laati kustannusarvion Uraalin vuoriteollisuusliikkeitä varten. Kirjanpito yleensä kulki tilaston edellä. Syksyyn mennen ovat ilmestyneet ensimäiset tuotanto-ohjelmat (pohjoisen piirin metallitehtaiden tuotanto-ohjelma; K. K. T. N:n metalliosastossa päätettiin laatia kysymyksessäolevan alan yleisvenäläinen ohjelma, syksyllä samaa kysymystä pohdittiin eri »keskuksissa»). Tuotannon yleinen kaava odottaa toistaiseksi päiväjärjestykseen tuloaan.

Yhteiskunnallisen vaihdon ja kokonaisten alueiden »poisjääminen» on erityisesti haitannut teknillis-toiminnallisia toimenpiteitä.

Keväästä 1918 huomattiin ja tapahtui määrätty muutos monissa piireissä ja teollisuusaloilla työn tuottavaisuuden kohoamisessa. Mutta mikäli sellaista parantumista oli huomattavissa Donetsin alueella (erittäinkin Makajevin, Petrovin ja Hartmanin y.m. kansallistutettujen tehtaiden piirissä), niin se meni taas nollaan kun saksalaiset vahasivat Ukrainan. Polttoaineen ja raudan kuljetuksen keskeytyminen hävitti myös koko metalliteollisuuden keskuksessa.

Jos Bakussa onnistuttiin talvella valmistamaan naftaa ²⁄₃ entisestä määrästä, niin sitten kansalaissota ja turkkilaisten toimeenpanema Bakun valtaaminen vei tämänkin työn nollaan. Liikenteen keskeytys Turkestaanin kanssa häiritsi kutomateollisuutta, sen menettäessä puuvillan. Uraalilla alueneuvoston sankarillisten ponnistusten tuloksena oli se, että malmin varastot kesäkaudella olivat paljon suuremmat kuin kesäksi 1917, ja polttopuiden olisi pitänyt riittää kesäksi edellyttäen että jatkuvasti olisi ponnisteltu niiden saamiseksi. Tämänkin työn keskeyttivät poliittiset »voittamattomat voimat.»

Yleensä kaikkialla, missä on ollut jonkinlainen objektiivinen mahdollisuus asialliseen työhön, on ryhdytty toimiin teknillisen koneiston perustamiseksi — alkaen mitä yksinkertaisimmista aina monimutkaisiin saakka (keskittämiseen, spesialiseeraamiseen ja uudelleen yhdistämiseen asti) ja on työssä ollut menestystäkin (esim. Uraalilla).

Mitä tulee työn tehokkuuden kohoamiseen työkuri-agitatsionin johdosta, niin sellaista kieltämättä on havaittu. Tämän voi päättää sellaisista esimerkeistä, missä ulkoinen vaikutus on enemmän tai vähemmän tuntuva (esim. rautateiden kuljetuskyvyn vinha nousu, kaikkien kunnallisten liikkeiden tuottavaisuuden kohoaminen suurissa kaupungeissa j.n.e.).

Tätä nykyä, jolloin katastrofikausi tarvetavarain hankinnan alalla on saavuttanut huippunsa, huomataan alasmenon pysähtymisen merkkejä niillä tuotannon aloilla, jotka ovat maan keskustassa ja täällähän luodaan tuotantoaineksia (Moskovan kivihiilipiiri, paperi-, nahka- y.m. alat). Uraalin takasinvalloitus, liike etelään muodostavat pulan heikkenemisen perspektiivin muillakin tuotannon aloilla.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Kuten huomaamme on tässäkin tulkinnassa tehty huomattavia myönnytyksiä kapitalismin elinmahdollisuuksille. Meidän venäläisistä s.-d. (menshevikeistä ja »novajashisniläisistä»), jotka panevat pääpainon sosialismin edellytyksiin nähden kapitalismin luovaan »kypsyneisyyteen», tuntuu selvästi ei Kautskyn, vaan Bernsteinin haju. Sitäpaitsi Kautsky teoksessaan kauppapolitiikasta nimenomaan osottaa kaksi mahdollista »sosialistisen yhteiskunnan kehityksen lähtökohtaa»: 1) »Vahvistuneen köyhälistön voitto luokkataistelussa» ja 2) »Nykyisen taloudellisen järjestelmän luhistuminen kansojen sodassa”. K. Kautsky, Handelspolitik und Sozialdemokratie, 2 painos 1911, s. 98. [Ks. Karl Kautsky: Kauppapolitiikka ja sosialidemokratia (1901). MIA huom.]

^[2*] Kts. Hilferdingin »Finanssipääoman» lukua 22. »Muutoksia kriisien luonteessa. Kartellit ja kriisit». Kriisien luonteiden muuttumiseen vaikuttavat: siirtyminen vankkojen liikeyritysten järjestelmään ja käsiteollisuuden sekä omaksi kulutuksekseen työskenteleväin tuhoutuminen; muutokset luotonannossa kauppaan ja teollisuuteen nähden, jotka ehkäisevät luottopulan muuttumista pankki- ja rahapulaksi, jopa rajottavat keinotteluakin; kartellien ositus j.n.e.

^[3*] Kuuluisa saksalainen sosialipatriootti Parvus osoittaa lentokirjasessaan »Sodan yhteiskunnallinen tilitasaus», miten sodan kolmena ensi vuotena tapettiin noin seitsemän miljoonaa ihmistä, kun taas syntyväisyyden pienenemisen takia yleinen väen lisääntyminen alentui kymmenellä miljoonalla hengellä.

^[4*] Finanssikapitaalih aikakaudelle (19:nnen vuosisadan viimeiset vuosikymmenet ja 20:nnen ensimäinen) on luonteenomaista: 1) Pankki- ja teollisuuskapitaalin kehitys finanssipääomaksi; 2) samalla aialla työskentelevien liikkeiden pyrkimys yhdistäytyä (renkaat, syndikaatit, trustit) ja myös eri aloilla työskenteleväin, jotka valmistavat tarveaineita toisilleen, (pystysuorassa tasossa tapahtuva yhtyminen); 3) tuotantovälineiden henkilökohtaisen omistuksen muuttuminen finanssikapitalistiryhmien yhteisomistukseksi, jota joudutti liikkeiden muuttuminen osakeyhtiöiksi; pyrkimyssuuuta on koko kapitalistiluokan omistusta kohti; 4) muutamien kapitalistien taistelu markkinapaikoista syrjäytyy syndikaattien ja trustien keskinäisen taistelun tiellä, seurauksena on tuotannon ja sen myyntipaikkojen valtaaminen monopooliryhmäin käsiin, tuotannon säännöstely, markkinapaikkojen jako sekä monopolihintain asettaminen tavaroille niiden toimesta; 5) valtion muuttaminen entisestä »yövartija»toimestaan, jolloin se suojeli yksityisten kapitalistien omaisuutta ja auttoi niitä pitämään kurissa työväkeä ja piti hallussaan apulaitoksia, jotka edistivät kapitalistisen tuotannon kehitystä (keskuspankki, rautatiet, posti, sähkölennätinlaitos y.m.), finanssipääoman suoranaiseksi aseeksi, sen voimien vahvistamiseksi maassa (pankki-, rautatie-, tariffi- ja työväenpolitiikka) ja kansainvälisessä taistelussa markkinapaikoista sekä tarveaineiden lähteistä (kauppasopimukset, tullit, vientipalkkiot, konsessiot, siirtomaiden anastus ja muut imperialistisen polititkan temput).
Valtiokapitalismille (joka esiintyi sodan alusta asti ja kehittyi etenkin Saksansa sangen korkealle) on ominaista: 1) valtio- ja trustivallan, s.o. finanssipääoman taloudellisen »komentovallan» ja valtion poliittisen vallan yhtyminen; ei käytetä vain valtion »päällysrakennetta» finanssipääoman taloudellisen vallan vahvistamiseksi, vaan muutetaan joukko valtion virastoja trustien järjestämis- ja säännöstelemiselimiksi; 2) valtion pakollisten syndikaattien ja trustien ilmestyminen, jonka seurauksena on omaisuuden muuttuminen kapitalistien luokkaomaisuudeksi; 3) järkiperäinen syndikaattien ja trustien järjestämä tuotannon säännöstely; todellisten kauppamonopolien siirto valtiotrustin haltuun; todellisten monopolihintojen muuttaminen valtiotrustin rajahinnoiksi; 4) kulutuksen järjestely ja säännöstely korttijärjestelmän kautta; 5) elävän työvoiman muuttaminen työpakon avulla pankkiirien ja kapitalistien valtio-omaisuudeksi; 6) tulos: kapitalismin kuihtuminen tavarataloutena, jolloin tuotannon ja tarpeen suhteet määrättiin kysynnän ja tarjonnan kautta markkinoilla sekä keskinäisen kilpailun kautta, työvoiman ollessa tavaraa; samalla yrityksiä luoda tuotannon, vaihdon ja kulutuksen tietoisen järjestelyn systeemi. Mutta tätä ei suinkaan sosialistisessa merkityksessä, vaan kuten Fourier sanoo: »teollisuusfeudalismina», s.o. suljettuna »kansallisena» taloutena, missä tuotannon tietoisesti määrää kapitalistiluokka, joka täten välittömästi sortaa ja riistää työväenluokkaa kiskoen siltä itselleen lisä voittoa. Kaiken tämän rinnalla käy se katkeraa taistelua toisten maiden valtiotrustien ja heikkojen kansakuntien alistamiseksi ja riistämiseksi.

^[5*] Mutta vaikkapa imperialistit loppujen lopuksi yrittäisivätkin päästä sovintoon, eivät ne voisi estää romahdusta. Loukkauskivenä tulee olemaan siirtyminen rauhanaikaisiin oloihin. Älköön vedottako siihen, että Venäjällä armeijan demobilisoiminen tapahtui kuin itsestään. Täällä armeija: 1) miltei hajosi jo ennen rauhantekoa, 2) talonpoikaissotilaat saattoivat nopeasti palata tiloilleen (sekä tilanherroilta otetulle maalle), 3) demobilisatsioni ei pannut vallankumousta käyntiin vain siksi, että se jo oli täydessä käynnissä. Toinen on Europan työläis-sotilaiden laita, joille on annettava työtä ja sitä varten omattava tuotannonvälineitä. Teollisuusmaissa demobilisatsioni sitäpaitsi merkitsee miltei koko talouden, koko tekniikan uudistamista. Palaavien työläisten edessä on työttömyys, pitkäaikainen nälkä (elintarvepula ei häviä pian) j.n.e. Ja kun vielä voitto jää tulematta, eikä vihollista ryöstämällä voida lahjoa työväkeä, sekä rauha lopullisesti paljastaa kapitalismin todellisen luonteen ja uudet sodat uhkaavat — sellainen demobilisatsioni joko edellyttää vielä rautaisempaa porvariston diktatuuria, jolle ei ole pohjaa, tai johtaa suoraa tietä proletariaatin diktatuuriin.

^[6*] Puhumattakaan siitä, että pääoman suurherrojen kesken käydään eri ryhmien ja etujen taistelua, valtiokapitalismi, alistaen omaisuuden alaisekseen, säilyttää sen vanhenneita muotoja. Toiselta puolen se varaa itselleen koko kupinnuolijain joukon, s.o. palkkalaisten (tirehtöörien, insinöörien, intelligenssia) sekä pikkuomistajain (»keskisäädyn») kannatuksen. Toiselta puolen se nojautuu tilanherroihin ja suurtalonpoikiin, s.o. mitä takapajuisimpiinkin oloihin piintyneisiin kerroksiin. Se keskittää omaisuuden, tehden siitä erilaisten ja yhteensopimattomain etujen sekasotkuisen vyyhdin.

^[7*] Tsiperovitsh. Syndikaatit ja trustit Venäjällä (v. 1918); Siff: Ulkomainen kapitaali Venäjän vuoriteollisuudessa (Pietari, v. 1917).

^[8*] »Pravda», 1918, N:o 83, »Neuvostovallan nykyhetken tehtävät».

^[9*] »Ei voi olla puhettakaan siitä, että lakkaisimme pääomaa edelleenkin pakkoluovuttamasta» (samassa kirjoituksessa).

^[10*] Kaikki kontrolli koetetaan tavallisesti tehdä riippumattomaksi niistä toimeenpanevista elimistä, joita se kontrolleeraa. Mutta olisi mitä suurin erehdys ajatella, ettei se tämän vuoksi ole toimeenpanevien elinten kanssa yhtenäinen voima, vaan vieläpä niille vihamielinenkin. Ja varsin erehdyksellistä on ajatella, että kontrolli voidaan järjestää sen ollessa erilaisluokkainen ja vihamielinen. Oikean kontrollisysteemin edellytyksenä, päinvastoin, on hallinto- ja kontrollielinten periaatteellinen yhtäläisyys ja niiden molemminpuolinen vuorovaikutus. Ne ovat työnjaon yhtenäisen systeemin kaksi niveltä.
Tähän on vielä lisättävä, että kaikki »tilaston ja kontrollin» käsitteestä kirjoittavat ja puhuvat tiedottomasti sisällyttävät siihen myöskin säännöstelyn. Kontrolli on ainoastaan hallintoelimien toimien laillisuuden ja tunnollisuuden tarkastelua. Säännöstely taas on samaa kuin antaa niiden suoriteltavaksi määräilyjä tehtäviä, se on hallintoelimien puutteellisesti kehittynyttä hoitoa. On selvää, että erikaltaiset ja toisilleen vihamieliset voimat voivat suorittaa säännöstelyä ja välitöntä hallintoa vielä vähemmän kuin kontrolleeraamista (sanan tarkkaa merkitystä käyttäen). Säännöstelyelimiin nähden ei myöskään saa viitata niiden riippumattomuuden välttämättömyyteen: aivan päinvastoin: saännöstelyelinten tulee olla läheisessä yhteydessä hallintoelimien kanssa, edellisien tulee alistaa alaisikseen jälkimäiset.

^[11*] Katso mainiota »keskustelu»-esimerkkiä tästä kysymyksestä kapitalistin ja työmiehen välillä, kun työmies kunnon tavaranomistajana puolustaa oikeuksiaan: »Pääoma». I. 194–5 (8:s luku).

^[12*] Niin ollen on työväen kontrollin tunnuslauseen kohtalo sangen mielenkiintoinen; syntyessään oli se ehdollinen tunnuslause, joka oli laadittu vihollisen paljastamista tarkoittavaksi; kun sitä koetettiin toteuttaa systeeminä, joutui se häviöön; mutta sikäli kuin se toteutui, sai se aivan toisellaisen sisällön, kuin sille oli alkujaan annettu: se tuli tosiasiallisesti epäkeskisen diktatuurin, eri työväenjärjestöjen yksityisiin kapitalisteihin nähden sovittaman holhouksen muodoksi. Lisäksi juuri siihen aikaan, kun nämä »työväen kontrollin» piirteet selvästi ilmenivät, yritettiin sitä kuvailla ja perustella kontrollisysteeminä.

^[13*] S.o. ensiksi, kaikista niistä, joiden tarkoitus on ylläpitää ja palvella erikoisesti kapitalistisia suhteita (kapitalistiset valvontajärjestöt tuotannossa, kapitalistien taisteluliitot j.n.e.; toiseksi, kaikista näennäisistä, keinotekoisista kerrostumista (näennäinen kapitaali ja näennäiset arvot — korkopaperit, erikoisoikeudet, patentit — ja kaikki niiden kanssa yhteydessä olevat laitokset ja liikeoperatsionit).

^[14*] Pääoman jakaminen eri muotoihin on jokseenkin ehdollista, sillä finassipääoman aikakaudella pankki- ja teollisuuspääoma kasvavat yhteen, mutta kauppapääoma (ennenkin oltuaan vain »liikepääoman agenttina» — Marx) alkaa lakata olemasta erikoismuunnoksena.

^[15*] Das Kapital, II. 325; harvennus tässä ja muissa tämän luvun sitaateissa on tämän kirjasen tekijän.

^[16*] Lukuunottamatta tietysti työvoimaa ja pienten tavarantuottajain tavaroita.

^[17*] Lukuunottamatta tietysti sekaantumista »väestötuotantoon.

^[18*] Sellaisen jaon saamme tarkastellen ainoastaan itse »kansalaisyhteiskuntaa» ja jättäen syrjään valtiorakenteen. Jälkimäiseltä näkökannalta täytyy lisätä vielä veroitusjärjestelmä, valtiovelat, yhteiskunnallinen luotto ja valtiotalous (rautatiet, kanavat, posti, metsätaluns ja muut yritykset, jotka valtion käsissä raha-asiain hoidon asettamista syistä, niiden suureen laajuuteen nähden, siihen nähden, että niiden siirtäminen yksityisille kapitalisteille jarruttaa kehitystä kokonaisuudessaan, perintönä feudalismista j.n.e.).

^[19*] Keskisuuret ja pienet teollisuusyritykset tulee joko liittää suuriin yksikköihin tai yhdistää pakollisiin syndikaatteihin tai sulkea kokonaan.

^[20*] Itsenäisten tavaratuottajain yhteiskunnassa »heidän oma yhteiskunnallinen liikkeensä omaa heille niiden esineiden liikkeen muodon, joiden kontrollin alaisina he ovat, sen sijaan että kontrolleeraisivat niitä». (Das Kapital, I, 41.)
Salaisuuden verho peittää sentähden tuotannon kapitalistiset suhteet (»tavarafetishismi»).
Tavarantuottajain keskisissä suhteissa saa se rajoitetun isäisen ilmauksen kauppasuhteena, joka on välttämätön seuraus tavarafetishismistä.
Naiveille ihmisille, jotka eivät käsitä, miksi tavaran kulutuksen tarkka lasku — niin yksinkertainen asia — ei voi olla järjestetty vielä kapitalistisessa yhteiskunnassa, on kylliksi viitata siihen, että tuotannon ja kulutuksen lasku muodostaa tässä salaisuuden, kauppasalaisuuden.

^[21*] Joukkokulutustuotteiden jaon oikeata järjestämistä varten on tärkeätä omata paikallisten agenttien suuri verkko ja luokkanäkökannalta on tämä erittäin toivottavaa. Tässä suhteessa on työväen elintarvejoukko-aate suuremmoinen. On välttämätöntä muodostaa sellainen työväen välityslatiso, agentuuri, myös muita monopoliseerattuja tuotteita varten.

^[22*] Me koskettelemme tässä ainoastaan kysymystä sisäisestä kiertokulusta. On aivan selvää, että ulkomaankaupan monopolisoiminen on yhtä kuin tärkeätä kuin sisäisenkin monopolisoiminen.

^[23*] Tarkemmin sanoen: alhaisimpaan normiin: luokka-annoksen käytäntöönotto ylentää työtätekevien ja alentaa työtätekemättömien annoksen.

^[24*] Niistä on huomattavin useiden kemiallisten tehtaiden kansallistuttaminen, jotka ovat yhdistetyt yhdeksi valtion trustiksi.

^[25*] Esim. Smidovitshin ehdotus.

^[26*] Luettelo, jonka mukaan K. K. T. N:n kaupunginosasto laati tsekki-slaavilaisen kapinan alussa, sisältää 7 alue-, 38 kuvernementti- ja 69 ujesti- k. t. neuvostoa. Sitäpaitsi 40 taloudellista järjestöä oli olemassa muilla nimillä. Yhteensä siis 154.

^[27*] Valittu »talousneuvosto» tuli olemaan näin neuvottelevana elimenä komitean yhteydessä.

^[28*] Ainoastaan teollisuuslaitosten finansseeraus tapahtu raha-asiainkomisariaatin ja K. K. T. N:n »keskinäisen toiminnan» pohjalla.

^[29*] Dekreetillä 28 p:ltä kesäk. 1918 on siirretty elinatarveasiain komisariaatin hoitoon kaikki kansallistutetut myllyt: siis sen käsissä on osittain myös tuotannon järjestäminen.

^[30*] 1. Talouspoliittinen, 2. Teknillinen demobilisatsioni-, 3. Teollisuusfinansseeraus-, 4. Finassi-, 5. Kuljetus-, Elintarveasiain-, 7. Maatalousasiain-, 8. Työ-, Tilasto-, 10. Oikeusasiain, 11. Yhteys-, 12. Kivihiili-, 13. Rautamalmi ja muut tuotannolliset osastot.

^[31*] Se voidaan järjestää sopivasti talouden aloilla, jotka olemme maininneet, tekemällä käytännöllisiä korjauksia, joita ylimenokausi vaatii (esim. ei voi hävittää erikoista elintarve-osastoa; mutta se on tehtävä vähemmän kirjavaksi.)

^[32*] Samaa osoittaa myös dekreetin 10 §, jonka mukaan K. K. T. N. johtaa paikallisten komisaarien työtä.

^[33*] Mitä tulee yleisvenäläiseen kansankomisaareihin, niin K. K. T. N:n puheenjohtajaa samalla nimitettiin »tuotannon järjestely- ja säännöstelyasiain kansankomisaariksi» (T. K. K:n määräys 13 p:ltä jouluk. 1917). Tuotanto sisältää teollisuuden, ja sentähden toinen kahdesta komisaarista eteläisen alueen mielestä oli liikaa, kuten selvästi onkin asianlaita.

^[34*] Puolen vuoden menoarvio ensi puoliskolta v. 1918 sisältää kahdenmuiljoonan rahaston niiden liikkeiden finansseerausta varten, jotk ovat K. K. T. N:n hoidossa. Samalla on, näyttäisi siltä, muodostettu operatsionirahasto. Porvarisvallan aikana sellainen, sivumennen sanoen, oli olemassa erikoisen puolustuskomitean sotarahaston muodossa.
Mutta eräässä seuraavassa dekreetissä ilmoitettiin, että kaikki maksut tästä kahden miljoonan rahastosta suoritetaan erikoisella kussakin tapauksessa erikseen tehtävällä kansankomisaarien neuvoston päätöksellä. Sillä tavalla tämä rahasto tuli yksinkertaisesti muutetuksi K. K. T. N:n operatsioni-arvioksi, jonka jokainen erä kansankomisaarien neuvoston piti lopullisesti vahvistaa.

^[35*] Asetus K. K. T. N:sta joka laadittiin k. t. neuvostojen toukokuun kokouksessa, tulee lähelle meidän kantaamme kysymyksessä, menemättä kuitenkaan täydelleen siihen saakka.
Tämän asetuksen mukaan K. K. T. N. on »korkein taloudellinen laitos», »Toimeenpanevan Keskuskomitean taloudellinen elin», joka on vastuuvelvollinen sille (I §).
Kaikki taloudelliset kysymykset, viedään T. K. K:oon ja K. K. N:oon ainoastaan K. K. T. N:n kautta ja ainoastaan se voi kutsua koolle valmistelevia virastojen välisiä kokouksia (II §).
K. K. T. N. säännöstelee ja järjestää koko tuotannon ja jaon ja hallitsee kaikkia tasavallan liikkeitä (III §). Kaikki komisariaatit ovat »kysymyksissä, jotka koskevat kansantaloudellisia elämää, alistetut K. K. T. N:n alaisiksi ja niiden talouskoneisto sulautuu K. K. T. N:oon (muistutus III:een §:ään).
»K. K. T. N. ohjaa Tasavallan yleistä finassipoliliikkaa». (V §.) Teollisuuden finasseerausta varten, jota K. K. T. N. hoitaa, sen käytettäväksi jätetään määrätty rahasto (1 muistutus V §:ään.
13 pnä elok. tämä asetus julkaistiin seuraavin kansankomisaarien Neuvoston korjauksin.
Määritelmä »korkein taloudellinen laitos» on heitetty pois ja K. K. T. N. alkaa yhdistää virastojen talouspolitiikan ja työn.
Muistutus, joka koski komisariaattien alistamista K. K. T. N:n alaisiksi taloudellisissa asioissa, on poistettu ja sen sijaan asetettu määräys siitä, että kaikki liikkeet, jotka ovat siirtyneet elintarveasiain ja maanviljelyskomisariaatin käsiin, säilytetään nillä.
Kokonaan on poistettu V § (talouspolitiikkaa koskeva), pyyhitty pois finansseerausrahastoa koskeva kohta ja itse finansseeraus jätetty K. K. T. N:lle, jonka on hoidettava sitä yhdessä raha-asiain kontrollikomisariaattien kanssa.
Sanalla sanoen — pitkin matkaa on tapahtunut »virasto»-perusteen lujittuminen ja virastojenvälisten taloudellisten asiain ratkaisun joutuminen Kansankomisaarion Neuvostolle, toisin sanoen, on kallistuttu byrokratismin ja äärimmäisen sentralisatsionin puolelle. Sitä todistaa myös se, että on kielletty perustamasta erikoista finasseerausrahastoa.
Omasta puolestaan Kansankomisaarien Neuvosto lisäsi seuraavat vaatimukset: kaikki puhemiehistön jäsenet hyväksyy K. K. N. Tällä tavalla alistaen K. K. T. N:n alaisekseen, K. K. N. ei kuitenkaan anna sille kieltämättä välttämättömiä valtuuksia oikeata järjestämistä varten.
Ollen selvästi tarkotukseltaan byroraattisen sentralismin kannalla K. K. N:n korjaukset jättävät ennalleen K. K. T. N:n valtuudet ja sen suhteet muihin virastoihin kokonaan epämääräisiksi. Tätä ei sovi ihmetellä. Ankara virallisuus byrokratiassa aina yhdistyy pätevyyspiirin epämääräisyyteen.

^[36*] Kolmannes — paikallisedustajista, kolmannes — ammatillisista keskuksista, kolmannes — komisaareista.

^[37*] Sen sijaan, että olisi hyväksynyt tämän järjestömuodon (jota puolustivat tov. Smirnov ja Saveljev), k. t. neuvostojen kokous plenumin »elvyttämiseksi» lisäsi sitä 20 paikallisella edustajalla (koko plenumin jäsenluku tuli 68:ksi); Tulos tästä oli se ettei plenumi kokoontunut kertaakaan koko kesänä 1918.
Tähän täytyy lisätä, että k. t. neuvostojen kokouksia päätettiin pitää vain joka kuudes kuukausi.

^[38*] N:o 149, v. 1918.

^[39*] Vertaa alempana esiteltyä tov. Kritzmanin näkökantaa aluekansantalousneuvostosta hänen juuri esitettyyn kantaansa.

^[40*] Hyväksytty kansantalousneuvostojen edustajakokouksessa; se on julaistu aikakauslehden »Narodnoje Hasjaistvo» 4:ssä numerossa. Kun siihen alempana viittaamme, kutsumme sitä yksinkertaisesti »asetukseksi».

^[41*] Päinvastaisia esitti K. K. T. N:n puhemiehistö ehdotuksessaan, joka virallisesti jätettiin t. k. neuvostojen kokoukselle ja jota puolusti tov. Weinberg; siinä yleensä vanhaan tapaan puhutaan hallinto-, teknillisistä ja kauppatirehtöreeistä ja -johtajista.

^[42*] Hallintoja tässä mielessä ei sovi sekoittaa entisiin osakeyhtiöiden hallinnoitiin, jotka kultakin liikkeellä oli pääkaupungissa. Sellaiset jokaisen liikkeen eri hallinnot kansallistuttamisen jälkeen tulee vähitellen hävittää. Niiden tilalle muodostetaan piiri- ja keskushallintoja kaikkia saman teollisuushaaran kansallistutettuja liikkeitä varten. Ne ovat k. t. neuvostojen tuotanto-osastojen yhteydessä (vuori-, metalli-, tekstiili-, nahka-, kemiallinen y.m. osaslot).

^[43*] S.o. Metalliosastoon ehdokkaat merkitsee ja työntekijät antaa metallityöläisten liitto (k. t. neuvoston toimiston vahvistamina; kemialliseen osastoon — kemiallisten tehtaiden työväen liitto, nahkaosastoon — nahkurien liitto j.n.e.

^[44*] Uuden asetuksen mukaan ottavat tehdashallintojen vaaleihin osaa ainoastaan liikkeiden ammatillisesti järjestyneet työläiset.

^[45*] Mikäli kysymys on aiempien virastojen alistamisesta K. K. T. N:n osastojen alaiseksi — kuuluu näihin tov. Kritzman. Kirjoituksissaan puolustaa hän »hallintoa teollisuuksittain, mutta ei piirittäin», s.o. välittömästi K. K. T. N:n osastojen hoitamana, sivuuttaen piirineuvostot (kts. esim. T. K. K:n »Isvestijan» 19 pltä heinäk. 1918 taloudellista liitettä, kirjoitusta »Piirittäin vai teollisuuksittainko».

^[46*] Saksankielessä paitsi sanaa »liike», »Unternehmung» on sana joka merkitsee tehdasta, verstasta, kaivosta, yleensä — »luotantoyksikköä». Sosialistisen vallankumouksen jälkeen tehtaat ja verstaat tulevat olemaan vaan »Betrieb», eikä mitään liikkeitä, »Unternehmung».

^[47*] Välistä kutsutaan kombinatsioksi (amerikalaisessa kirjallisuudessa) myös samat lajin liikkeiden yhdistämistä (s.o. esim.10-kunnan kangastehtaan yhdistäminen kapitalismiryhmän tai pankin käsiin). Tässä kombinatsio merkitsee yleensä yhteiskunnallisen työnjaon eri yksikköjen (liikkeiden) yhdistämistä.

^[48*] Suunnitelman mukainen varustaminen, riippumatta markkinain anarkiasta on välttämätön vaatimus suurliikkeiden työn kululle, joka on melkoisesti yhteiskunnallistunut. Muodostamalla kombineerattuja liikkeitä taistelee korkealla kehittynyt kapitalismi — riittämättömässä, osittaisessa muodossa — yhteiskunnallisen uudestiluomisen epäsuhteellisuutta vastaan.

^[49*] Maltsevin tehtaat esim. käsittävät jonkun metsätiloja, rautasulatustehtaita, puunjalostuslaitoksia, konerakennus-, sementti-, lasi-, armatuuri- y.m. tehtaita. Kaikki tämä on yhdistelty ajoteiden verkolla. — Samallaisia ovat myös muutamat suuret Uraalin »alueet».

^[50*] Esim. Jusovin tehtaan kivihiilikaivokset ja koksiuunit voivat kaikki olla metallurgisen tehtaan osastoja.

^[51*] S.o. sellaiseen järjestykseen, milloin tehtaita ei varusteta koksilla niistä vuorikaivoksista, joita satunnaisesti onnistuttiin ostamaan ja liittämään kombinatsioon, vaan mahdollisimman edullisista kaivoksista tai yhtenäisestä koksipolttoainekeskuksesta.

^[52*] Yhteiskunnallisen tuotannon yhdistäminen »alueittain, mutta ei tuotannon perusteella», on myös uusi kombinatsion muoto suuremmassa, alueellisessa mittakaavassa: ylempänä me jo osotimme, että kaivosteollisuuspiireissä erilaiset tuotannot ovat punoutuneet keskenään yhteen, niin että on välttämätöntä yhdistää niiden hallinto aluekansantalousneuvostoihin.

^[53*] Main. teos, siv. 93. (Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous, »luku V, osio 4, toiseksi viimeinen kappale. MIA huom.)

^[54*] Samoin siv. 92. (Ks. Vladimir Lenin, »Valtio ja vallankumous, »luku V, osio 4, kuudes kappale lopusta lukien. MIA huom.)

^[55*] Tov. Weinbergin ehdotuksessa annetaan tehdashallinnon tehtäväksi laatia menekkisuunnitelma (I osa, III jakso, 1 §). Tämä on sitä enemmän väärin, kun »menekkiä» keskuksessa eivät tule valvomaan hallintoelimet, vaan erikoiset jakoelimet.

^[56*] Tehdashallinnon muodollisen velvollisuuden perusteella esittää »kertomus liikkeen asemasta», voivat hallinnon korkeammat elimet kehittää eri paikkakunnilla keskitetyn ja erikoiskohtaisen tilinpidon järjestelmän.

^[57*] Kauppaosastolla tässä ei saa ymmärtää menekin järjestämistä, vaan ainoastaan raha-asiain puolta ja tarveaineiden hankkimista.

^[58*] Yleisvenäläinen tai alueen, siitä riippuen kenen alaisena liike on, korkeimman vaiko alueen kansantalousneuvoston.

^[59*] Sellainen ainakin on ehdotuksen laatineen komitean ajatus.

^[60*] Weinbergin ehdotuksen mukaan »tehdashallituksen muodostavat: a) asianomaisen liikkeen työläisten ja (alempain) viljailijain edustajat (¹⁄₃), b) tuotannon asianomaisen haaran työväen ammatillisen järjestön K. K:n edustajat (¹⁄₃) ja c) liikkeen korkeamman teknillisen, hallinto- ja kauppahenkilökunnan edustajat ja korkeimman hallinnon lähimmän elimen kutsumat spesialistit (¹⁄₃)».
Tästä ei selviä, kuinka suuren osan viimeisestä kolmanneksesta valitsevat korkeammat virkailijat ja kuinka suuri osa »kutsutaan». Sitäpaitsi ehdotuksen toisessa kohdassa (V:s jaosto, 1 §) sanotaan, että edustajat hallitukseen valitsee »tehdaskomitea»; tässä on sanottu, että sen tekevät liikeen »työläiset ja alemmat virkailijat».

^[61*] Täytyy muuten huomauttaa, että yhtä kolmasosaa spesialisteja ei ollenkaan tarvitse valita asianomaisen tehtaan virkailijoista. Heidät voidaan ottaa sivustakin. Itse asiassa suurin osa spesialisteja, jotka ovat hallinnon jäseniä, otetaan tehdasinsinöörien, kirjanpitäjäin y. m. keskuudesta.

^[62*] »Monimutkaisen liikkeen päähallinto» — se on kombineeratun liikkeen keskustehdashallinto. Niin esim. Uraalin »piireissä» tulee olla toiselta puolen pää- (piiri-) hallinto ja toiselta puolen tehdashallinto kullakin tehtaalla, vuorikaivoksella j.n.e., jotka kuuluvat piiriin.

^[63*] I osa, IV jakso, 1 §.

^[64*]

^[65*] Kuvernementtien k. t. neuvostot eivät missään lupauksessa saa ottaa huostaansa suurten liikkeiden hallitusta. Se merkitsisi liian välinivelen tekoa. Siellä, missä on välttämätöntä välittävät niveleet (kuten esim. vuoriteollisuudessa), pienten k. t. neuvostojen piiriksi ei ollenkaan sovi kuvernementin, ujestin, volostin rajat. Kuvernementin neuvoston tehtävänä on paikallismerkityksellisten liikkeiden hallinto, maatalouden järjestäminen ja ennen muuta liikenteen ja paikallisen kuljetuksen järjestäminen.

^[66*] Mainitussa tapauksessa me rinnastamme itsenäiset tavaratuottajat ja manufaktuurituotannon. Mutta keskinäiset suhteet pysyvät samoina, jos me otamme toiselta puolen kapitalistisen liikkeen ja toiselta puolen työn jaon osatyökoneiden (Theilarbeitsmachinen) kombinatsiona.

^[67*] Semmoisen erikoisalojen teollisuushaaraksi muuttumisen pakottavana voimana on toiselta puolen tekniikan kehitys, ja toiselta puolen menekkimarkkinain laajeneminen. Nämä syyt vaikuttavat toinen toiseensa ja muodostavat toinen toisensa edellytyksen. Yhteiskunnallisen työnjaon kehittymiskulun vastakohtana tapahtuu päinvastainen virtaus — yhdistymiseen, liikkeiden kombinatsioon päin.

^[68*] Puhuen yhdenlaisuudesta, me kaikkialla tarkoitamme keskimääräisiä suuruutta, keskimääräistä rakennetta, verrattuna naapuriryhmään. Kunkin teollisuuden haaran piirissä me emme ainoastaan voi löytää aina uusia muotoja ja erilaisuuksia, mutta meillä on myös aina suuria ja pieniä liikkeitä, jotka paljon eroavat toisistaan teknillistaloudellisen rakenteensa puolesta.

^[69*] Siis esim. pääoman keskimääräinen suuruus esiintyy meille tuotantovälineiden keskittymisen keskimääräisen suuruuden muodossa: pysyvän ja vaihtuvan pääoman välinen suhde — tuotantovälineiden yhteiskunnallisen kulutuksen ja työläisten ylläpitokustannusten välisen suhteen muodossa: liike- ja peruspääoman välinen suhde muuttuu perus- ja liikemenojen väliseksi suhteeksi; markkinain spesiali-edellytykset muuttuvat määrätyn tuotteen yhteiskunnallisen jaon erikoisedellytyksiksi.

^[70*] Nämä osastot, ovat: 1) metalli (hankinta ja valmistus); 2) vuoriteollisuus: 3) polttoaine (hankinta ja jako); 4) kuitumaiset aineet: 5) puu ja paperi; 6) kemiallinen tuotanto; 7) ruoka- ja makeisaineiden valmistus; 8) mineraaliaineet (valmistus); 9) eläintuotteiden valmistus; 10) poligrafinen tuotanto; 11) elektroteknillinen; 12) rakennus ja 13) liikenne. Paitsi näitä osastoja, on K. K. T. N:n yhteydessä joukko n. k. »keskuksia» ja »päitä» (kis. alempana), jotka johtavat yksityisiä teollisuuden haaroja.

^[71*] Luettelemme nämä jaostot, sillä vastaisuudessa me tulemme ottamaan esimerkkejä metallinvalmistustuotannon alalta: 1) voimakoneiden alajaosto; 2) työkoneet; 3) laivanrakennus; 4) veturi- ja vaunurakennus; 5) automobiilit ja lentokoneet; 6) maanviljelyskonerakennus; rautakonstruktsionit (sillat y.m.); 8) hienotakeet; 9) sotatykislötehtaat ja 10) joukkokulutusesineet (metalliastiat, naulat, hevosenkengät j.n.e.). Nykyään muutamia näistä osastoista johdetaan yhdessä.

^[72*] Niin esim. kemiallinen tuotanto valmistaa eläintuotteita. Mihin panna liikkeet, jotka niiden kanssa työskentelevät — kemialliseen vai »eläin» ryhmäänkö? Puun kuivauslaitos aina luetaan kemialliseen tuotantoon; mutta se voitaisiin myös viedä puunjalostusosastoon. j.n.e.

^[73*] Näin on käynytkin määrätyssä tapauksessa sähköteknillisen osaston (asiallisesti on se metalliosaston jaosto) ja polttoaineosaston (kaivos-osaston osa) kanssa. Tästä voi havaita, että muodollisteknilliset tuntomerkit (tarveaineet, valmistustapa, tuote) voivat olla ainoastaan jaon johdattimina, mutta asiallisesti täytyy nojautua liikkeiden teknillistaloudelliseen rakenteeseen kokonaisuudessaan. Siitä selviää, että sähköteknillisen osaston »arvon nostamisella» ei ole itsessään riittävää perustetta, sekottuen perusryhmiin tapahtuvan jaon tuntomerkkeihin.

^[74*] Kaavassa on aukkojakin: esim., käsityökalujen tuotantoa ei ole vitety mihinkään jaostoon. — Teknillisesti oikein mekanisen tuotannon jaottelu olisi voinut olla seuraava:
Ennen kaikkea suurin piirtein se täytyy jakaa ryhmään A, johon viedään tuotantovälineet, ja ryhmään B, johon kuuluu kulutus- (ei teollisuuden tarvitsemia) välineet.
Ryhmä A voidaan edelleen jakaa: a) peruspääoma alkuainesten tuotantoon ja b) liikkuvan pääoman alkuainesten tuotantoon (tähän ryhmään kuuluu työaseiden tuotanto).
Alaryhmä a) vuorostaan jaetaan tuotannon mukaan: 1) teknillisen koneiston liikkumattoman rungon tuotantoon (sillat, laivan rungot), 2) kaikenlaisten voimakoneiden tuotantoon, kaikellaisten työkoneiden tuotantoon.
Tällä kaavalla on ainoastaan ajateltu metodologinen merkitys. Käytäntöön sovellutettaessa täytyy siihen tehdä monia käytännöllisiä poikkeuksia (esim.. liikepääoman alkuainesten tuotanto tulee osittain viedä yhteen kulutusvälineiden tuotannon kanssa j.n.e.).

^[75*] Esim., voidaan alottaa sulkea laivanrakennusammatit konerakennustehtaissa ja konerakennusammatit laivanrakennustehtaissa, kooten yhtäläiset ammatit yhteen. Täytyy huolellisesti kehittää jakoa teollisuushaaroittain teknillisten periaatteiden mukaisesti.

^[76*] Voimakoneidenrakennus, veturi- ja vaunurakennus, laivarakennus, rautakonstruktionit. Esim., Sormovin tehtaat työskentelevät kaikkien näiden rakentamiseksi. Tähän myös usein yhdistetään tykistöaseiden valmistus.

^[77*] Me jo osotimme, että poikittainen eri tehtaiden vertikaalikombinatsio sosialismin aikana tulee vaihtaa toistensa alle alistetuiksi haaroiksi. Valtakunnallinen trustiutuminen (teknillisisessä mielessä) estää hallituksen keskittämistä ja erikoistehtaiden kehitystä.

^[78*] Tätä teollisuushaaraa voitaisiin kutsua »raskaaksi metallinjalostusteollisuudeksi».

^[79*] Niinpä metalliosastolla oli sovittu siitä, että yhteiseen metallurgiseen jaostoon (johon yhdistetään sekä metallinvalanta että metallin kuuman käsittelyn erikoisala) kuuluvat kaikki ne laitokset, jotka valmistavat metallurgisia puolivalmisteita ja tuotteita, mikäli niissä ei ole kehittyneitä mekaanisia ammatteja. Päinvastaisessa tapauksessa ne luetaan johonkin metallinjalostusjaostoon.

^[80*] Jakeluelimiä on paras muodostaa yleisiä muutamia aloja varten kerrallaan, eikä enempää kun pari kolme metallituotantoalaa varten.

^[81*] Hallituksen ja hallinnon henkilökunta, sisäinen järjestys, työn järjestys tehtaissa y.m.

^[82*] Kaikkiaan on pääkomiteoita (1918) 17: paperi- (glavbum paperipääkomitea), nahka-, metsä-, nafta-, tupakka-, öljy-, saippua-, potaska-, kumi-, sokeri-, sooda-, tekstiili-, kangas-, turve-, tee- ja puuvilla. Tähän voidaan lukea myös vesiliikenteen päähallinto. Luetteloon, joka on saatu K. K. T. N:sta, on otettu muutamia »päitäkin», esim. päätulitikkukomitea. Tämä, voidaan sanoa, oivallisesti kuvastaa miten »päiden» järjestelmä on ristiriidassa tuotannon hallinnon keskityksen kanssa. Muutamia »päitä» sen sijaan ei ole merkittykään luetteloon korkeimmassa keskuksessa!

^[83*] Keskuksien syntyminen suuressa määrin johtuu K. K. T. N:n järjestökaavassa olevista aukoista.

^[84*] Jos jossain haarassa on kansallistutettuja liikkeitä enemmän kuin yksityisiä, tulee, tietysti, jakaa edustajisto ei tasan, vaan enemmän tehdashallintojen hyväksi; päinvastaisessa tapauksessa tietysti päinvastoin.

^[85*] Kaikki nämä vahvistukset ja nimitykset ovat lopullisia ja yleensä sanoen, niitä eivät ylimmät elimet voi muuttaa.

^[86*] Aluehallitus asetuksen mukaan laatii myös kiinteän hintain ja työpalkkatariffien ehdotukset (yhdessä ammattiliittojen kanssa). Aivan oikein kuuluu työpalkkain säätäminen k. t. neuvostojen huoleksi: työkysymykset ja henkilökohtaisten tulojen säännöstely ovat niiden tehtävänä. Mutta tämä ei ole hallitusten tehtävien kanssa yhteydessä: ne eivät ole »palkkaajia», eivätkä ammattiliitot ole työvoiman myyjien edustajia. Toiset k. t. neuvostojen elimet ovat velvolliset määräämään palkkanormit ja hallitukset ottavat ne sellaisinaan kustannusarvioita laatiessaan huomioon.

^[87*] Muuten tätäkään sääntöä kuten jo osotimme (VII luku) ei voida nykyhetkellä täydellisesti toteuttaa. Järkevämpää tässäkin on osottaa joitakin rajoja poikkeamiselle tai vaikkapa muutoksille itse arvion (ja suunnitelman) rajoissa; tavallisesti kaikille valtion laitoksille myönnetään oikeus määrätyissä rajoissa »ylittää luotto».

^[88*] Tässä sopii huomauttaa, että aluehallitukselle ei ole annettu oikeutta sulkea liikkeitä. Tämä on tehty siksi, että ainoastaan sellaiset laitokset, jotka eivät ole kiintyneet paikallisiin asioihin, voivat oikein arvostella tämän tai tuon liikkeen kelvollisuutta. Toiselta puolen liikkeiden sulkeminen rikkoo tuotannon ohjelman. Sentähden on tehtaiden sulkemisen oikeus jätetty keskukselle. Kuitenkin täytyy aluehallitukselle antaa (visseillä määräyksillä pannen rajat ohjelman suorittamiselle) oikeus (varsinkin väliaikaisesti) sulkea liikkeitä: paikallisharrastukset eivät kehoita sulkemaan, vaan päinvastoin pitämään käynnissä tehtaat.

^[89*] Sellainen oli, lähipitäen, Donetsin alueen »Monotopin» suhde erikoiseen polttoainekeskusneuvostoon (»Osotop»).

^[90*] Asetus puhuu ainoastaan yksityisistä liikkeistä, jotka ovat K. K. T. N ;n alaisia, mutta on tehty siksi, että, paitsi kokonaisia liikkeiden (haarojen) ryhmiä, K. K. T. N:n alaisina, voivat olla myös eri tehtaat. Liikkeiden alistamiseen sisältyy haarojen alistaminen.

^[91*] Tietysti ainoastaan mikäli K. K. T. N:n sellaisten osastojen toimintapiiri tulee sattumaan yhteen paikallisten neuvostojen käsittämien aineiden kanssa.

^[92*] Paperikeskus (pääpaperikomitea) nahka-, puu-, nafta-, tupakka-, öljy-, saippua-, potaska-, kumi-, sokeri-, sooda-, tekstiili-, kangas-, turve-, tee- ja puuvillakeskus. Sitäpaitsi näihin voidaan myös lukea vesiliikenteen päähallinto.

^[93*] Asian tämän puolen kuvaa mitä parhaiten erään tehdaskomitean edustajan lausunto K. K. T. N:n istunnossa kesällä 1918. Keskustelun alaisena on kysymys metalliosaston liikenne-rakennusjaostosta. Edustaja on tyytymätön puhemiehistön toiminnan välillisyyteen ja sen ottamiin muodollisiin riidanaiheisiin. »Me, valimo- ja veturitehtaiden työläiset, sanoo hän, voisimme järjestäytyä teistä riippumattomasti, kuten tekstiilikeskuksenkin. Mutta me olemme lähteneet säännölliselle tielle ja seuraamme sitä.

^[94*] On mieltäkiinnittävää, että perustellen hallintojärjestelmäänsä »teollisuushaaroittain, vaan ei alueittain» (tai toisin sanoen — pääkomiteoittain), sen puolustajat nojautuvat työväen diktatuurin etuihin, esittävät tunnuslausetta — »kaikki valta koko köyhälistölle». (»Nar. Hos.» N:o 5, L. Kritzmanin kirjoitus — »Päiväjärjestyksessä olevista Venäjän köyhälistövallankumouksen tehtävistä»). Ja melkein samaan aikaan laaditaan sokerikeskuksen säännöt, jotka päästävät tuohon keskukseen porvariston edustajia.

^[95*] Ylempänä jo mainittiin, ettei jakoa tule jättää hallintoelimille. Se edistää kapitalististen suhteiden säilymistä ja kehittää jopa täydellisen kansallistuttamisen aikanakin taipumusta »tehdä kauppaa» omilla tuotteilla.

^[96*] Viime aikoina »päiden» itsehallintoa on yhä enemmän supistettu. Niistä on ajettu ulos porvariston edustajia. »Päät» yhä enemmän lähenevät K. K. T. N:n tavallista jaoston tyyppiä. Tulee vielä vaan sivuuttaa ne aluenevostojen hallinnosta.

^[97*] X:s luku on kirjoitettu myöhemmin kuin muut, nimittäin syyskuussa 1918.

^[98*] Ylläesitettyä mielipidettä tekijä kehitti jo kansantalousneuvostojen toukokuun kokouksessa. Silloin sitä arvosteltiin ja tov. Ryikov eritoten väitti, että K. K. T. N:lla tulee olla päämääränä myös niiden tehtäväin suorittaminen, joiden tuloksista voidaan puhua vasta muutamien vuosien perästä. Meidän tulee työskennellä tulevien sukupolvien hyväksi (suosionosotuksia), sillä me olemme ensimäinen joukko tulevaisuuden sosialististen muotojen luomisessa (kokouksen pöytäkirjan s. 99). Tämä kaikki on hyvin kaunista, mutta taloudellinen toiminta jo on osoittautunut korulauseita voimakkaammaksi.

^[99*] K. t. neuvostojen I kokouksen pöytäkirjat, Andronnikovin alustus, siv. 224.

^[100*] Ohimennen sanoen, ainoastaan kokonaisen tuotantohaaran kansallistuttamisessa on mahdollista sellainen keskittyminen.

Toimituksen viitteet:

^[1] Tov. Osinskin [Valerian Obolenskin. MIA huom.] kirja on kirjoitettu kesällä 1918. Siinä oleva Neuvosto-Venäjän taloudellisten olojen järjestelyn selostus on eräissä kohdin vanhentunut. Teos on kuitenkin yhä vieläkin parhaita apuneuvoja lähtiessä syvällisemmin perehtymään sosialismin rakentamisen peruskysymyksiin, ja on sitä sellaisena suositettu Venäjän oloihin perehtymättömienkin luettavaksi. — Suomentaja.

^[2] Kappaleen viimeiseltä riviltä puuttuu pari sanaa. MIA huom.

Suomenkielinen Nikolai Osinski -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto