Kirjoitettu: 12. maaliskuuta 1895
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 485–488. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
41, Regent's Park Road, N. W.
Lontoo, 12. maaliskuuta 1895
...Uskoakseni valaisee kirjeenne hieman sen, miksi voiton suhdeluvun kohdalla joudutte sivutielle. Huomaan siinä taipumusta yksityiskohtiin ja luulen sen olevan saksalaisissa yliopistoissa vuodesta 1848 levinneen eklektisen filosofointimenetelmän syytä; tuo metodi jättää huomiotta yleisnäkemyksen ja vie liian usein jokseenkin tarkoituksettomaan ja tuloksettomaan yksityiskohtien aprikointiin. Klassikoistahan olette aikaisemmin työskennellyt etenkin Kantin parissa, ja hänen aikansa saksalaisen filosofoinnin taso sekä hänen vastakkaisuutensa Wolffin pedanttiseen leibnizilaisuuteen pakotti Kantin tekemään enemmän tai vähemmän näennäisiä myönnytyksiä tämän wolffilaisen aprikoinnin muodossa. Näin selitän itselleni taipumuksenne syventyä yksityiskohtiin, mikä käy ilmi myös opettavaisesta arvolakia koskevasta kirjeestänne; tällöin ette mielestäni aina näytä ottavan huomioon kokonaisyhteyttä, ja näin madallatte arvolain fiktioksi, välttämättömäksi fiktioksi, kuten Kant Jumalan olemassaolon praktisen järjen postulaatiksi.
Arvolakiin kohdistamanne vastaväitteet koskevat kaikkia käsitteitä, todellisuuden kannalta tarkasteltuina. Ajattelun ja olemisen identtisyys, hegeliläistä ilmausta käyttääkseni, on kyllä sopusoinnussa ympyrä- ja polygoniesimerkkinne kanssa. Tai: molemmat, asian käsite ja asian todellisuus, etenevät vierekkäin kuin kaksi asymptoottia, alati toisiaan läheten mutta kuitenkin koskaan kohtaamatta. Tämä molempien ero aiheuttaakin sen, että käsite ei suoranaisesti eikä välittömästi ole reaalisuus, eikä reaalisuus välittömästi ole oma käsitteensä. Juuri siksi, että käsitteellä on käsitteen olennainen luonto, että se ei siis suoranaisesti eikä prima facie[1] samastu todellisuuteen, josta se ensiksi tulee abstrahoida, on käsite aina enemmän kuin fiktio. Yhtä hyvin voisitte sitten selittää kaikki ajatukset fiktioiksi, koska todellisuus vastaa niitä vain suuren kiertotien kautta ja silloinkin vain asymptoottisesti lähestyen.
Onko asiainlaita toisin voiton yleisen suhdeluvun kohdalla? Se on joka hetki olemassa vain lähestyvänä. Jos se joskus kahdessa tehtaassa realisoituu aina i:n pilkkua myöten, jos molemmat tiettynä vuotena saavat aikaan tarkalleen saman voiton suhdeluvun, on se puhdas sattuma; todellisuudessahan voiton suhdeluvut vaihtoivat yrityksestä toiseen eri olosuhteiden mukaan, vuodesta vuoteen, ja yleinen suhdeluku on olemassa vain monien yritysten ja useampien vuosien keskimääränä. Mutta jos vaatisimme että voiton suhdeluvun — sanokaamme 14,876934... sadannen desimaalipaikan tarkkuudella tulisi olla jokaisessa yrityksessä ja joka vuonna tarkalleen sama, ja että se muussa tapauksessa madaltuisi fiktioksi, käsittäisimme voiton suhdeluvun ja yleensä taloudellisten lakien luonnon pahan kerran väärin — ne kaikki ovat reaalisia vain lähestyvinä, tendenssinä, keskimäärinä mutteivät välittömässä todellisuudessa. Tämä johtuu osaksi siitä, että toisten lakien samanaikainen vaikutus käy ristiin niiden vaikutuksen kanssa, mutta osaksi myös niiden luonnosta käsitteinä.
Tai ajatelkaapa työpalkan lakia, työvoiman arvon realisoitumista: sehän toteutuu vain keskimääränä — eikä aina sinäkään ja varioi joka paikkakunnalla, joka tuotannonhaaralla totunnaisen elämäntavan mukaan. Tai ajatelkaa maankorkoa, monopolisoidusta luonnonvoimasta syntyvää lisävoittoa, joka esiintyy yleisen suhdeluvun välityksellä. Tällöinkään todellinen lisävoitto ja todellinen korko eivät ensinkään ilman muuta kata toisiaan, ne tekevät sen vain lähestyen ja keskimäärin.
Juuri näin on asia arvolain ja voiton suhdeluvussa tapahtuvan lisäarvon jakautumisen suhteen.
1. Molemmat realisoituvat täydellisimmin lähestyneinä vasta edellyttäen, että tuotanto tapahtuu kaikkialla täysin kapitalistisesti, ts. että yhteiskunta jakautuu ajanmukaisiin maanomistajien, kapitalistien (teollisuus- ja kauppakapitalistien) ja työläisten luokkiin sekä kaikki väliasteet ovat hävinneet. Tällaista tilannetta ei löydä edes Englannista eikä sellaista koskaan tule; niin pitkälle ei tulla pääsemään.
2. Voitto (maankorko mukaanlukien) koostuu eri osatekijöistä:
a) nylkemällä saadusta voitosta — joka yhtäläistyy algebrallisesti ilmaistuksi summaksi;
b) varastojen arvonnoususta syntyvästä voitosta (esim. edellisen viljasadon jäännöksestä kun seuraava vuosi huonosatoinen). Teoreettisesti luulisi tämänkin lopuksi tasoittuvan, ellei se muiden tavaroiden arvon alenemisen johdosta jo menettänyt arvoaan; tuolloin joko ostajakapitalistien on maksettava lisää yhtä paljon kuin myyjäkapitalistit voittavat, tai työläisten elintarvikkeisiin nähden palkan on ajan oloon noustava. Näistä arvonnousuista olennaisimmat eivät kuitenkaan ole jatkuvia, tasoittuminen tapahtuu siis vain vuotuisena keskimääränä, ja mitä epätäydellisimmin, tunnetusti työläisten kustannuksella; he tuottavat enemmän lisäarvoa, koska heidän työvoimastaan ei makseta täydellisesti;
c) lisäarvon kokonaismäärästä, josta kuitenkin jälleen poistuu osa, joka lahjoitetaan ostajalle, erityisesti kriisien aikana, jolloin ylituotanto kutistuu todelliseen yhteiskunnallisesti välttämättömään työn määräänsä.
Tästähän seuraa jo itsestään, että kokonaisvoitto ja kokonaislisärvo voivat kattaa toisensa vain lähestyen. Mutta ottakaapa vielä huomioon, että kokonaislisäarvo ja kokonaispääoma eivät ole mitään vakiosuureita, vaan vaihtelevia suureita; ne muuttuvat päivästä päivään. Siten ilmenee kerrassaan mahdottomaksi ajatella, että Σm / Σ(c+v) esittäisi voiton suhdelukua muutoin kuin lähestyvänä sarjana ja että kokonaishinta ja kokonaisarvo lankeaisivat yhteen muutoin kuin alati yhtenäisiksi pyrkivinä ja kuitenkin toisistaan alati loittonevina. Toisin sanoen käsitteen ja ilmiön ykseys ilmenee itse asiassa äärettömänä prosessina, ja sitä se on niin tässä kuin kaikissa muissakin tapauksissa.
Onko feodaalisuus koskaan ollut käsitettään vastaava? Se sai perustansa läntisessä frankkien valtakunnassa, Normandiassa norjalaiset valloittajat kehittivät sitä edelleen, Englannissa ja Etelä-Italiassa ranskalaiset normannit täydellistivät sitä — ja se pääsi lähimmäksi käsitettään Jerusalemin lyhytkestoisessa kuningaskunnassa, jonka Assises de Jérusalem[2] on jättänyt jälkeensä feodaalisen järjestyksen klassisimman ilmauksen. Oliko tuo järjestys fiktio vain siksi, että se oli vain Palestiinassa lyhyeksi aikaa olemassa täydessä klassillisuudessaan, ja sielläkin oli — suurimmaksi osaksi — olemassa vain paperilla?
Tai ovatko luonnontieteessä vallalla olevat käsitteet fiktioita, koska ne eivät millään muotoa joka kerta samastu todellisuuden kanssa? Siitä hetkestä lähtien kun olemme hyväksyneet kehitysopin, vastaavat kaikki orgaanista elämää koskevat käsitteemme todellisuutta vain lähestyen. Muuten ei olisi mitään muuttumista; sinä päivänä, jolloin käsite ja todellisuus orgaanisessa maailmassa absoluuttisesti peittävät toisensa, on kehitys lopussa. Kalan käsitteeseen sisältyvät eläminen vedessä ja kiduksilla hengittäminen; miten pääsette kalasta sammakkoeläimeen murtautumatta ulos tästä käsitteestä? Siitä on murtauduttu, ja tunnemme koko joukon kaloja, jotka ovat kehittäneet ilmarakkonsa keuhkoiksi sekä voivat hengittää ilmaa. Miten pääsette munivasta matelijasta nisäkkäisiin, jotka kantavat eläviä poikasia, saattamatta toista tai kumpaakin käsitettä konfliktiin todellisuuden kanssa? Ja todellisuudessa nokkaeläimet muodostavat kokonaisen munivien nisäkkäiden alaluokan — näin Manchesterissa 1843 vesinokkaeläimen munia, ja ylimielisessä ahdasjärkisyydessäni ivasin sellaista typeryyttä että nisäkäs voisi munia, ja nyt asia on todistettu! Älkää siis Te tehkö arvon käsitteelle sitä samaa, minkä vuoksi minun oli jälkeenpäin pyydettävä vesinokkaeläimeltä anteeksi!
Myös Sombartin muuten varsin hyvässä 3. nidettä[3] koskevassa artikkelissa olen havainnut taipumuksen vähätellä arvoteoriaa; ilmeisesti hänkin oli odottanut hieman toisenlaista ratkaisua.
Teidän artikkelinne[4] »Centralblattissa»[5] on erittäin hyvä, ja olette varsin hyvin osoittanut Marxin voiton suhdeluvun teorian eroavan erityisesti — kvantitatiivisen tarkkamääräisyytensä ansiosta vanhan taloustieteen teoriasta. Kunnianarvoisa Loria näkee kaikessa viisaudessaan 3. osassa suoranaisen arvoteoriasta luopumisen, ja siihen on artikkelinne kypsä vastaus. Asiasta on nyt kiinnostunut kaksi henkilöä: Labriola Roomassa ja »Critica Socialessa»[6] Lorian kanssa polemiikkia käyvä Lafargue.[7] Jos siis voisitte lähettää kappaleen professori Antonio Labriolalle osoitteella: Corso Vittorio Emmanuele, 251, Rooma, tekisi hän kaiken mahdollisen julkaistaakseen tekstin italiankielisen käännöksen; ja toinen kappale Paul Lafarguelle osoitteella: Le Perreux, Seine, France, antaisi tälle tarvittua tukea ja hän voisi lainata tekstiä. Olen kirjoittanut molemmille, että artikkelinne sisältää valmiin vastauksen pääkohtaan. Ellette voi toimittaa kappaleita, pyydän Teitä ilmoittamaan minulle asiasta.
Minun on kuitenkin päätettävä tähän, muuten ei loppua tule ollenkaan. Parhaat terveiset.
Teidän F. Engels
[1] — ilmeisesti, ensi silmäyksellä. Toim.
[2] Assises de Jérusalem oli Jerusalemin kuningaskunnan juridisten asiakirjojen kokoelma. Kuningaskunta perustettiin Palestiinaan ja Syyriaan suunnatun ensimäisen ristiretken tuloksena 1099. Asiakirjat palautuvat 1100-luvun toiselle puoliskolle. Toim.
[3] Werner Sombart, »Zur Kritik der ökonomischen Systems von Kari Marx» (»Karl Marxin taloudellisen järjestelmän arvostelua»). Toim.
[4] Conrad Schmidt, »Der dritte Band des 'Kapital'» (»Pääoman» kolmas osa). Toim.
[5] »Socialpolitisches Centralblatt» (»Sosiaalipoliittinen keskuslehti»), saksalainen sosiaalidemokraattinen viikkolehti, joka ilmestyi tällä nimellä Berliinissä 1892–1895 kustantajanaan Braun. Toim.
[6] »Critica Sociale» (»Sosiaalikritiikki»), italialainen joka toinen viikko ilmestyvä aikakauslehti, sosialistisen puolueen teoreettinen äänenkannattaja, joka ilmestyi tällä nimellä Milanossa 1891–1924, päätoimittajana oli Filippo Turati. Toim.
[7] Tarkoitetaan kahta Paul Lafarguen artikkelia: »Breve risposta-domanda ai critici di Marx circa la teoria del valore» (»Lyhyt polemiikki Marxin arvostelijoita vastaan arvoteorian tiimoilta») sekä »Replica di Lafargue» (»Lafarguen vastaus»), jotka ilmestyivät »Critica Sociale» aikakauslehden numeroissa 20 sekä 22 (16. lokakuuta ja 16. marraskuuta 1894) vastauksena siihen, että muutamat italialaiset taloustieteilijät tukivat Lorian artikkelissaan »L'opera postuma di Carlo Marx» (»Karl Marxin postuumi teos») esittämiä katsomuksia Marxin »Pääoman» 3. osasta. Toim.