Kirjoitettu: 1894
Suomennos: © Vesa Oittinen
Lähde: »Kristinuskon alkuperä», Kansankulttuuri, Helsinki 1979
Digitalisointi: Kaj Henriksson
HTML: Jonas Holmström, Joonas Laine
Alkukristillisyyden historiassa on huomattavia yhtymäkohtia nykyaikaiseen työväenliikkeeseen.[1] Kuten työväenliike, oli kristinuskokin alkuaan sorrettujen liike: se esiintyi ensin orjien ja vapautettujen, köyhien ja oikeudettomien, Rooman alistamien tai hajottamien kansojen uskontona. Molemmat, sekä kristinusko että työläissosialismi, saarnaavat tulevaa vapautumista orjuudesta ja kurjuudesta; kristinusko asettaa tämän vapautumisen tuonpuoleiseen kuolemanjälkeiseen elämään, taivaaseen, sosialismi tähän maailmaan, yhteiskunnan uudistamiseen. Molempia vainotaan ja ahdistetaan, kummankin kannattajat julistetaan lainsuojattomiksi, asetetaan poikkeuslakien alaisiksi, toiset ihmiskunnan, toiset valtion, uskonnon, perheen ja yhteiskunnallisen järjestyksen vihollisina. Ja kaikista vainoista huolimatta, vieläpä suoranaisesti niiden edistämänä, molemmat kulkevat voitokkaina ja pysähtymättä eteenpäin. Kolmesataa vuotta syntymänsä jälkeen on kristinusko Rooman maailmanvaltion tunnustettu valtionuskonto, ja vajaassa kuudessakymmenessä vuodessa sosialismi on vallannut itselleen aseman, joka ehdottomasti takaa sen voiton.
Kun siis herra professori Anton Menger kirjassaan »Recht auf den vollen Arbeitsertrag»[2] ihmettelee, kuinka »Länsi-Rooman valtakunnan kukistumista ei seurannut sosialismi», vaikka maaomistus oli Rooman keisarien aikana keskittynyt suunnattomassa mitassa ja silloinen lähes yksinomaan orjista koostunut työväenluokka kärsi loputtomasti, niin hän ei lainkaan havaitse, että tämä »sosialismi», sikäli kuin se tuohon aikaan oli mahdollista, itse asiassa oli olemassa ja pääsi valtaan — kristinuskona. Oli vain niin, että tämä kristinusko ei halunnut — eikä toisin voinut ollakaan kyseisten historiallisten olosuhteiden vallitessa — toteuttaa sosiaalista muutosta tässä maailmassa, vaan tuonpuoleisessa, taivaassa, ikuisessa elämässä kuoleman jälkeen, pian koittavassa »tuhatvuotisessa valtakunnassa».
Molempien historiallisten ilmiöiden paralleeli tunkee esille jo keskiajalla, sorrettujen talonpoikien ja varsinkin kaupunkien plebeijiväestön ensimmäisissä kapinoissa. Nämä kapinat, kuten kaikki keskiajan joukkoliikkeet, kantoivat uskonnollista naamiota; silloisen rappion tilalle ne pyrkivät palauttamaan alkukristillisyyden[1*]. Mutta uskonnollisen intoihin taa kätkeytyi säännönmukaisesti aivan selviä maallisia etupyyteitä. Suurenmoisimmillaan tämä kävi ilmi maineikkaan Johann Žižkan johtamien böömiläisten taboriittien[4] organisaatiossa. Mutta tämä piirre säilyy koko keskiajan, kunnes se Saksan talonpoikaissodan jälkeen vähitellen haipuu ilmaantuakseen taas vuoden 1830 jälkeisissä työläiskommunisteissa. Sekä ranskalaiset vallankumoukselliset kommunistit että varsinkin Weitling ja hänen kannattajansa kytkeytyivät alkukristillisyyteen, kauan ennen kuin Ernest Renan sanoi: Jos haluatte muodostaa itsellenne käsityksen ensimmäisistä kristillisistä seurakunnista, niin tarkastelkaa jotain Kansainvälisen työväenliiton paikallista sektiota.
Tuo ranskalainen kirjoittaja, joka valmisti jopa nykyaikaisessa journalistiikassa ennenkuulumattoman saksalaiseen raamattukritiikkiin kohdistuneen ruhjomisen pohjalta kirkkohistoriallisen romaanin »Origines du Christianisme[5], ei itse tiennyt, kuinka paljon totuutta yllä olevissa sanoissa piili. Haluaisinpa nähdä sen vanhan internationaalilaisen, joka voisi esimerkiksi lukea niin kutsutun Paavalin toisen korinttolaiskirjeen ilman että hänen vanhat haavansa eivät ainakin yhdessä suhteessa aukeaisi. Koko kirjeessä kaikuu, kahdeksannesta luvusta lähtien, tuo alituinen ja ah, niin hyvin tunnettu valitus: les cotisations ne rentrent pas — jäsenmaksut eivät tahdo saapua! Kuinka monet kuusikymmenluvun innokkaimmista propagandisteista eivät olisi ymmärtävin mielin valmiita puristamaan tämän kirjeen laatijan, kuka hän sitten lieneekään, kättä ja kuiskaamaan: vai niin, sinunkin kävi niin! Mekin voisimme kertoa jotakin — sillä myös meidän liitossamme vilisi korinttilaisia — näistä saapumattomista jäsenmaksuista, jotka leijailivat Tantalos-katseidemme[6] ulottumattomissa. Ne juuri olivat niitä kuuluisia »Internationaalin miljoonia»!
Yksi parhaita lähteitämme ensimmäisten ristittyjen suhteen on Lukianos Samosatalainen[7], klassisen muinaisuuden Voltaire, joka suhtautui yhtä skeptisesti kaikkiin uskonnollisen taikauskon lajeihin ja jolla ei näin ollut pakanallis-uskonnollisia eikä poliittisia syitä kohdella kristittyjä toisin kuin minkä tahansa muun uskonnollisen yhteisön kannattajia. Päinvastoin, hän pilkkaa heitä kaikkia heidän taikauskonsa vuoksi, yhtä paljon Jupiterin palvojia kuin Kristuksen palvojia; hänen lattean rationalistisen näkökantansa mukaan yksi taikauskon laji on yhtä typerä kuin toinenkin. Tämä joka tapauksessa puolueeton todistaja kertoo muun muassa erään Peregrinus-nimisen seikkailijan elämäntarinan, joka nimitti itseään Proteukseksi ja oli kotoisin Pariumista Hellespontoksen rannalta. Sanottu Peregrinus suoritti debyyttinsä nuoruudessaan Armeniassa aviorikoksella, saatiin kiinni itse teosta ja tuomittiin maan tavan mukaan. Päästyään onnellisesti pakenemaan hän kuristi Pariumissa isänsä ja hänen oli paettava.
»Ja silloin tapahtui» — siteeraan Schottin käännöstä[8] — »että hän oppi tuntemaan myöskin kristittyjen ihmeellisen viisauden, joiden pappien ja kirjanoppineiden kanssa hän oli seurustellut Palestiinassa. Lyhyen ajan kuluttua hän oli päässyt niin pitkälle, että hänen opettajansa vaikuttivat pelkiltä lapsilta häneen verrattuina. Hänestä tuli profeetta, seurakunnan vanhin, synagogan päällikkö, lyhyesti, kaikki kaikessa: hän tulkitsi näiden kirjoituksia ja kirjoitti itse omiaan suuret määrät, niin että he lopulta olivat näkevinään hänessä korkeamman olennon, antoivat hänen säätää heille lakeja ja nimittivät hänet päämiehekseen (piispaksi). — — Tästä johtuen» (ts. kristittynä) »esivallan edustajat olivat kerran ottaneet myös Proteuksen kiinni ja heittäneet vankilaan. — — Kun hän näin virui sidottuna, tekivät kristityt, joista hänen vangitsemisensa tuntui suurelta onnettomuudelta, kaikenlaisia yrityksiä vapauttaakseen hänet. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, ja nyt häntä alettiin hoivata kaikin mahdollisin tavoin epätavallisen huolekkaasti. Jo aamun koittaessa nähtiin vanhojen naisten, leskien ja orpojen kerääntyvän hänen vankilansa ovelle; arvossa pidetyimmät kristityt jopa lahjoivat vanginvartijat ja viettivät kokonaisia öitä hänen luonaan; he kokoontuivat hänen luokseen syömään aterioitaan ja lukivat pyhiä kirjojaan; lyhyesti, Peregrinus-kulta (sitä nimeä hän toistaiseksi käytti) ei heistä ollut sen vähäisempi kuin uusi Sokrates. Jopa joistakin Vähän-Aasian kaupungeista saapui kristittyjen seurakuntien edustajia ojentaakseen hänelle avuliaan kätensä, lohduttaakseen häntä ja toimiakseen hänen puolestapuhujinaan oikeuden edessä. On uskomatonta, kuinka nämä ihmiset ovat kaikkialla saapuvilla, kun on kyse heidän yhteisönsä asiasta; silloin he eivät säästä vaivoja eivätkä kustannuksia. Ja näin sai myöskin Peregrinus tuohon aikaan rahaa kaikilta tahoilta, joten hänen vankeutensa koitui hänelle rikkaaksi tulolähteeksi. Nuo köyhät ihmiset nimittäin kuvittelevat olevansa ruumiiltaan ja sielultaan kuolemattomia ja elävänsä ikuisuudesta ikuisuuteen. Tämän vuoksi he myös halveksivat kuolemaa ja monet heistä ovat jopa vapaaehtoisesti antautunet siihen. Sen lisäksi heidän tärkein lainsäätäjänsä on ajanut heihin luulon, että he ovat kaikki veljiä keskenään heti kohta kun he ovat kääntyneet, siis kieltäneet kreikkalaiset jumalat ja tunnustautuneet tuon ristiinnaulitun sofistin palvojiksi ja elävät tämän sääntöjen mukaan. Sen vuoksi he vihaavat erotuksetta kaikkea maallista hyvää ja omistavat sen yhdessä. Nämä ovat oppeja, jotka he ovat omaksuneet uskossa ja luottamuksessa ilman koettelua ja todistusta. Kun nyt heidän luokseen saapuu osaava petkuttaja, joka pystyy käyttämään asiaintilaa hyväkseen, onnistuu hänen lyhyessä ajassa päästä rikkaaksi mieheksi samalla kun an naureskelee partaansa yksinkertaisia ihmisparkoja. Syyrian silloinen prefekti päästi muuten Peregrinuksen taas vapaalle jalalle.»
Erinäisten lisäseikkailujen jälkeen kävi sitten näin:
»Nyt miehemme lähti toisen kerran» (Pariumista) »kiertolaiseksi, jolloin hänelle riitti kaiken matkarahan sijasta kristittyjen hyväntahtoisuus, nämä kun suojelivat häntä kaikkialla eivätkä antaneet minkään puuttua häneltä. Jonkin aikaa häntä ruokittiin tällä tavalla. Mutta kun hän loukkasi myös kristittyjen lakeja — hänen oli luultavasti nähty syövän jotain näiden keskuudessa kiellettyä — sulkivat nämä hänet seurakunnastaan.»
Mitä nuoruusmuistoja nouseekaan mieleeni tätä Lukianoksen kohtaa lukiessani! Ensinnäkin »Profeetta Albrecht», joka noin vuodesta 1840 teki Weitlingin kommunistiyhteisöt sanan kirjaimellisessa mielessä epävarmoiksi joiksikin vuosiksi[9] — iso, vahva, pitkäpartainen mies, joka vaelsi jalkaisin halki Sveitsin ja etsiskeli kuulijoita salaperäiselle uudelle maailmanvapautusevankeliumilleen — mutta joka muuten näytti olleen melko harmiton sekapää ja kuoli pian. Sitten on hänen vähemmän harmiton seuraajansa, »tohtori» Georg Kuhlmann Holsteinista[10], joka käytti hyväkseen sitä aikaa, jolloin Weitling oli vankilassa, käännyttääkseen ranskankielisen Sveitsin yhteisöt omaan evankeliumiinsa. Välistä häntä onnisti niin, että hän sai kiedottua pauloihinsa näistä ihmisistä henkevimmän, mutta myös eniten rappiolle menneen, August Beckerin. Tämä Kuhlmann piti heille luentoja, jotka julkaistiin 1845 Genevessä nimellä »Die Neue Welt, oder das Reich des Geistes auf Erden. Verkü;ndigung»[11]. Hänen kannattajiensa (todennäköisesti August Beckerin) toimittamassa johdannossa sanotaan:
»Puuttui vain mies, jonka suu pukisi sanoiksi kaiken kärsimyksemme ja kaiken kaipauksemme ja toiveemme, lyhyesti, kaiken, mikä liikuttaa aikamme ydintä. — — Tämä mies, jota aikamme on odottanut, on ilmaantunut. Hän on tri Georg Kuhlmann Holsteinista. Hän on ilmaantunut esittämään oppia uudesta maailmasta eli hengen valtakunnasta todellisuudessa.»
Minun ei liene tarpeen lisätä, ettei tämä oppi uudesta maailmasta ollut muuta kuin kaikkein arkipäiväisintä tunnehaaveilua puettuna puolittain raamatullisiin sanankäänteisiin à la Lamennais[12] ja profeetan ylimielisyydellä esitettynä. Mikä ei suinkaan estänyt hyviä weitlingiläisiä kantamasta käsillään tätä petkuttajaa samoin kuin nuo aasialaiset kristityt kantoivat Peregrinusta. He, jotka muuten olivat arkkidemokraattisia ja tasa-arvoisuutta vaalivia aina äärimmäisyyksiin saakka, siten että suhtautuivat sammumattomalla epäilyllä jokaiseen koulumestariin, sanomalehtimieheen, yleensä ei-käsityöläiseen kuten jonakin »oppineena», joka haluaisi riistää heitä — he antoivat melodramaattisesti esiintyvän Kuhlmannin uskotella heille, että »uudessa maailmassa» viisain, toisin sanoen Kuhlmann, säätelisi nautintojen jakoa, ja siksi jo tässä maailmassa tuon viisaimman opetuslapset kasasivat oppi-isälleen kahmalokaupalla nautintoja kun heidän itsensä taas oli tyytyminen murusiin. Ja Peregrinus Kuhlmann eli herroiksi ja mukavasti yhteisö kustannuksella — niin kauan kuin sitä kesti. Kovin kauan sitä ei kylläkään kestänyt; epäilijöiden ja uskottomien kasvava ärtymys sekä Vaudin kantonihallituksen taholta uhkaavat painostustoimet tekivät lopun »hengen valtakunnasta» Lausannessa — Kuhlmann katosi.
Jokainen, jolla on kokemuksia eurooppalaisen työväenliikkeen alkuvaiheista, kykenee palauttamaan mieleensä tusinoittain samankaltaisia esimerkkejä. Nykyisin ovat tuollaiset äärimmäistapaukset käyneet mahdottomiksi ainakin suurissa keskuksissa, mutta syrjäisemmillä tienoilla, joissa liike voittaa uutta maaperää, voi tuollainen pieni Peregrinus vielä laskea lyhytaikaisen rajallisen menestyksen varaan. Ja aivan kuten työväenpuolueeseen tunkee kaikissa maissa aineksia, joilla ei ole mitään odotettavaa viralliselta maailmalta tai jotka ovat menettäneet mahdollisuutensa siinä — rokotuksen vastustajia, kohtuuden ystäviä, kasvissyöjiä, eläinkokeiden vastustajia, luonnonlääkäreitä, vapaaseurakuntien saarnaajia[13] joiden seurakunnat ovat irtautuneet liimauksistaan, uusien maailmansyntyteorioiden laatijoita, epäonnistuneita tai onnettomia keksijöitä, todellisten tai luuloteltujen epäoikeudenmukaisuuksien uhreja, joita byrokratia luonnehtii »hyödyttömiksi riitapukareiksi», kunniallisia narreja ja kunniattomia pettäjiä — aivan samoin kävi ensimmäisille kristityille. Kaikki ne ainekset, jotka vanhan maailman hajoamisprosessi oli vapauttanut, ts. singonnut tyhjän varaan, tulivat peräjälkeen kristinuskon vetovoimapiiriin, koska tämä oli ainoa tekijä, joka vastusti kyseistä hajoamisprosessia — juuri koska se oli sen oma välttämätön tulos — ja joka näin ollen jäi jäljelle ja kasvoi, kun taas nuo muut ainekset olivat vain päiväperhoja. Ei ollut sellaista hulluttelua, naurettavuutta tai huijausta, joka ei olisi tunkeutunut nuoriin kristillisiin seurakuntiin ja löytänyt ainakin joillakin paikkakunnilla väliaikaisesti avoimia korvia ja halukkaita kannattajia. Ja aivan kuten meidän ensimmäiset kommunistiset työläisyhteisömme, suhtautuivat myös ensimmäiset kristityt asioihin, jotka sopivat heidän piirustuksiinsa, verrattomalla herkkäuskoisuudella, joten emme edes voi olla varmoja, etteikö siitä »suuresta määrästä kirjoituksia», joita Peregrinus laati kristikuntaa varten, olisi katkelma tai toinenkin voinut harhautua meidän Uuteen Testamenttiimme.
Saksalainen raamattukritiikki, tähän saakka alkukristillisyyden historiaa koskevan tietoutemme ainoa tieteellinen perusta, on kehittynyt kahteen suuntaan.
Ensimmäisenä suuntauksena on Tübingenin koulukunta, johon laajassa mielessä käsitettynä myös D. F. Strauss on luettava. Se menee kriittisessä tutkimuksessa niin pitkälle kuin teologinen koulukunta voi. Se myöntää, etteivät neljä evankeliumia ole mitään silminnäkijöiden todistuksia, vaan kadonneiden tekstien myöhempiä muokkauksia, ja että apostoli Paavalin kirjoittamiksi väitetyistä kirjeistä korkeintaan neljä on aitoa jne. Se pyyhkii kaikki ihmeet ja ristiriidat asiaankuulumattomina pois historiankerronnasta; lopusta se kuitenkin yrittää »pelastaa, mitä pelastettavissa on» ja tällöin tulee selvästi näkyviin sen luonne teologisena koulukuntana. Näin se on tehnyt mahdolliseksi sen, että Renan, joka suurimmaksi osaksi rakentaa sen varaan, on samaa metodia soveltamalla »pelastanut» vielä paljon enemmän ja halunnut tyrkyttää meille historiallisesti luotettavina paitsi lukuisia enemmän kuin epäilyttäviä Uuden Testamentin kertomuksia, myös koko joukon varhaisempia marttyyrilegendoja. Joka tapauksessa voidaan kaikkea, minkä Tü;bingenin koulukunta on osoittanut Uudessa Testamentissa olevan epähistoriallista tai myöhemmin lisättyä, pitää tieteen kannalta lopullisesti paljastettuna.
Toista suuntausta edustaa vain yksi mies — Bruno Bauer. Hänen suurena ansionaan ei ole vain evankeliumien ja apostolien kirjeiden häikäilemätön kritiikki, vaan myös se, että hän on ensimmäinen, joka on vakavasti tutkinut ei vain niitä juutalaisia ja kreikkalais-aleksandrialaisia, vaan myös puhtaan kreikkalaisia ja kreikkalais-roomalaisia aineksia, jotka vasta ovat avanneet kristinuskolle tien maailmanuskonnoksi. Satu siitä, että kristinusko olisi valmiina ja lukkoonlyötynä syntynyt juutalaisuudesta ja sitten Palestiinasta käsin valloittanut maailman ja jonka dogmatiikka ja etiikka olisivat pääpiirteissään valmiit, on käynyt mahdottomaksi Bruno Bauerin jälkeen. Se voi kitua edelleen vain teologisissa tiedekunnissa ja sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka haluavat »säilyttää uskonnon kansaa varten» jopa tieteen kustannuksella, Sitä suurta osuutta, joka Aleksandrian Filonin koulukunnalla ja kreikkalais-roomalaisella vulgaarifilosofialla — platonismilla ja etenkin stoalaisuudella — oli siinä kristinuskossa, joka Konstantinuksen aikana tuli valtionuskonnoksi, ei vielä ole kovinkaan tarkasti osoitettu, mutta sen olemassaolo on todistettu, ja tämä taas on pääasiassa Bruno Bauerin työtä. Hän on laskenut perustan sen todistamiselle, ettei kristinuskoa ole importoitu ulkoapäin, Juudeasta roomalais-kreikkalaiseen maailmaan ja tyrkytetty sille, vaan että se on ainakin maailmanuskontomuodossaan tämän maailman omin tuote. Tietenkin Bauer ampui tätä työtä tehdessään paljon maalin yli, kuten kaikki syvään juurtuneita ennakkoluuloja vastaan taistelevat ihmiset. Voidakseen osoittaa myös kirjallisesti Filonin ja varsinkin Senecan vaikutuksen syntyvään kristinuskoon ja Uuden Testamentin kirjoittajat suoranaisiksi näiden filosofien plagiaattoreiksi oli hänen siirrettävä uuden uskonnon syntymisajankohta puolta vuosisataa myöhäisemmäksi, hylättävä roomalaisten historioitsijoiden päinvastaiset todistukset ja yleensäkin sallittava itselleen suuria vapauksia historian esityksen suhteen. Varsinainen kristinusko syntyy hänen mukaansa vasta Flavius-sukuisten keisarien aikana, Uuden Testamentin kirjallisuus vasta Hadrianuksen, Antoninuksen ja Marcus Aureliuksen aikana[14]. Näin Bauerilla häviää myös Jeesusta ja hänen opetuslapsiaan koskevien Uuden Testamentin kertomusten historiallinen tausta; ne palautuvat satuihin, joissa ensimmäisten seurakuntien sisäiset kehitysvaiheet ja aatetaistelut on sovitettu enemmän tai vähemmän tekaistuihin henkilöhahmoihin. Uuden uskonnon syntysijoina eivät Bauerin mukaan ole Galilea ja Jerusalem, vaan Aleksandria ja Rooma.
Kun siis Tü;bingenin koulukunta osoitti koskemattomaksi jättämällään Uuden Testamentin historian ja kirjallisuuden alueella sen, minkä tiede vielä voi jättää jäljelle, joskin kiistanalaisena, niin Bruno Bauer osoittaa meille sen maksimaalisen määrän, jonka tiede voi siitä vielä asettaa kyseenalaiseksi. Näiden rajojen välissä on varsinainen totuus. Näyttää sangen epäilyttävältä, voidaanko se todeta nykyisin apuneuvoin. Uudet löydöt varsinkin Roomassa, Idässä, ennen kaikkea Egyptissä antavat ratkaisuun paljon painavamman panoksen kuin kaikki kritiikki.
Mutta meillä on silti Uudessa Testamentissa yksi ainoa kirja, jonka laatimisajankohta voidaan määritellä muutaman kuukauden tarkkuudella. Se on kirjoitettu vuoden 67 kesäkuun ja vuoden 68 tammi- tai huhtikuun välisenä aikana. Se on siis kirja, joka kuuluu varhaisimpaan kristilliseen aikaan ja kuvastaa meille sen käsityksiä mitä naiiveimmalla uskollisuudella ja vastaavalla omaperäisellä kielellä ja joka siis minun mielestäni sen toteamisen kannalta, mitä alkukristillisyys todella oli, on paljon tärkeämpi kuin koko muu, nykyisessä muodossaan paljon myöhäisempi Uusi Testamentti. Tämä kirja on niin kutsuttu Johanneksen ilmestys, ja koska tämä näköjään koko Raamatun hämärin kirja on nykyään saksalaisen kritiikin ansiosta tullut kaikkein ymmärrettävimmäksi ja selvimmäksi, niin haluan selostaa sitä lukijoilleni.
Tarvitsee vain luoda silmäys tähän kirjaan vakuuttuakseen siitä, kuinka hurmioituneessa tilassa oli sen tekijä sekä myös se »lähiympäristö», jossa se liikkui. Meidän »ilmestyksemme» ei ole lajissaan eikä ajallaan ainoa. Vuodesta 164 ennen ajanlaskumme alkua, jolloin ensimmäinen meille säilynyt, ns. Danielin kirja, laadittiin, aina suunnilleen vuoteen 250 meidän ajanlaskuamme, Commodianuksen »Carmenin» likimääräiseen tekoaikaan[15], laskee Renan olleen niinkin paljon kuin viisitoista säilynyttä klassista »apokalypsista», myöhempiä jäljitelmiä mukaan ottamatta. (Siteeraan Renania siksi, että hän asiantuntijapiirien ulkopuolella on tunnetuin ja helpoimmin saatavilla oleva.) Tuo oli aikaa, jolloin jopa Roomassa ja Kreikassa, mutta vieläkin suuremmassa mitassa Vähässä-Aasiassa, Syyriassa ja Egyptissä hyväksyttiin arvelematta mitä erilaisimpien kansojen törkeimmän taikauskon ehdottoman kritiikitön sekoitus, jota täydennettiin hurskaalla petkutuksella ja suoranaisella puoskaroinnilla; jossa ihmeet, hurmioituminen, näyt, höpinät hengistä, tulevaisuuden ennustaminen, kullanteko, kabbala ja muu salainen taikuusroska esittivät pääosaa. Tämä oli se ilmapiiri, jossa alkukristillisyys syntyi, ja nimenomaan sellaisen ihmisluokan parissa, jolla oli avoimemmat korvat kuin millään muulla näille yliluonnollisille kuvitteluille. Olivathan Egyptin kristilliset gnostikot[16] kristillisen ajanlaskun toisen vuosisadan aikana voimaperäisesti mukana alkemiassa ja omaksuneet oppiinsa alkemistisia käsityksiä, kuten mm. Leydenin papyrustekstit osoittavat. Ja kaldealaiset ja juutalaiset mathematici[17], jotka Tacituksen mukaan[18] karkotettiin taikuuden harjoittamisen vuoksi kahdesti Roomasta, Claudiuksen ja toistamiseen Vitelliuksen aikana, eivät harjoittaneet muuta geometrista taitoa kuin sitä, jonka tulemme löytämään Johanneksen ilmestyksen ydinkohdasta.
Tämän lisäksi on muistettava toinenkin seikka. Kaikki apokalypsit pitävät oikeutenaan petkuttaa lukijoitaan. Niitä eivät vain ole säännönmukaisesti kirjoittaneet aivan toiset — usein paljon myöhäisemmät — ihmiset kuin niiden tekijöiksi väitetyt henkilöt, kuten esimerkiksi Danielin kirjaa, Heenokin kirjaa, Esran, Baarukin, Juudan jne. ilmestyksiä, sibyllisiä kirjoja[19], vaan ne myös profetoivat pääasiassa vain sellaisia asioita, jotka ovat jo kauan sitten tapahtuneet ja todelliselle kirjoittajalle täysin tuttuja. Niinpä Danielin kirjan tekijä antaa vuonna 164, vähän ennen Antiokhos Epifaneen kuolemaa, muka Nebukadnessarin aikana eläneen Danielin ennustaa Persian ja Makedonian valtakuntien nousun ja tuhon sekä Rooman maailmanherruuden alun, jotta tällä hänen profetointikykynsä osoituksella saataisiin lukija vastaanottavaiseksi loppuprofetialle, jonka mukaan Israelin kansa kestää kaikki vaikeudet ja tulee lopussa olemaan voitokas. Jos siis Johanneksen ilmestys olisi sen tekijän laatima, joksi hänet ilmoitetaan, muodostaisi se ainoan poikkeuksen koko apokalyptisessa kirjallisuudessa.
Johannes, joksi tekijä ilmoittautuu, oli joka tapauksessa hyvin arvossapidetty mies Vähän-Aasian kristittyjen parissa. Tämän todistaa seitsemälle seurakunnalle lähetetyn kiertokirjeen sävy. Kyse on siis mahdollisesti apostoli Johanneksesta, jonka historiallinen olemassaolo ei tosin ole täysin luotettava, mutta kuitenkin hyvin todennäköinen. Ja jos tämä apostoli tosiaan olisi tekijä, olisi se sitäkin parempi meidän kannaltamme. Se olisi paras osoitus sen puolesta, että tämän kirjan kristinusko on todellista, aitoa alkukristillisyyttä. Ohimennen huomautettakoon vain, että voidaan osoittaa, ettei Ilmestyskirja ole peräisin samalta tekijältä kuin se evankeliumi tai ne kolme kirjettä, joita myös pidetään Johanneksen laatimina.
Ilmestyskirja koostuu joukosta näkyjä. Ensimmäisessä ilmestyy Kristus ylipapiksi pukeutuneena seitsemän kynttilänjalan keskellä, jotka esittävät seitsemää Aasian seurakuntaa, ja sanelee »Johannekselle» kirjeet näiden seurakuntien seitsemälle »enkelille». Jo heti tässä alussa ilmenee tyrmäävällä tavalla tämän kristinuskon ja Nikean kirkolliskokouksessa[20] muotoillun Konstantinuksen maailmanuskonnon välinen ero. Kolminaisuus ei ole vain tuntematon, se on tässä mahdottomuus. Myöhemmän yhden pyhän hengen sijasta meillä on tässä rabbiinien Jesaja 11:2 kohdan mukaisesti konstruoimat »jumalan seitsemän henkeä». Kristus on jumalan poika, ensimmäinen ja viimeinen, alfa ja omega, muttei suinkaan itse jumala tai jumalan veroinen, vaan päinvastoin »jumalan luomakunnan alku», siis ikuisuudesta olemassa oleva, mutta alempiarvoinen jumalan emanaatio, samantapainen kuin mainitut seitsemän henkeä. Kohdassa 15:3 marttyyrit laulavat taivaassa »Mooseksen, jumalan palvelijan, virttä ja Karitsan virttä» jumalan ylistykseksi. Tässä Kristus ei esiinny ainoastaan jumalaan nähden alempiarvoisena, vaan jopa tietyssä suhteessa samantasoisena Mooseksen kanssa. Kristus on ristiinnaulittu Jerusalemissa (11:8), mutta noussut kuolleista (1:5, 1:18). Hän on »Karitsa», joka on uhrattu maailman syntien vuoksi ja jonka verellä on jumalan edessä lunastettu kaikkien kansojen ja kaikkia kieliä puhuvat uskovaiset. Tässä löydämme sen peruskuvitelman, jonka ansiosta alkukristillisyyden oli mahdollista kehittyä edelleen maailmanuskonnoksi. Kaikilla tuonaikaisilla seemiläisten ja eurooppalaisten uskonnoilla oli se yhteinen näkemys, että ihmisten tekojen loukkaamat jumalat voitiin lepyttää uhreilla. Kristinuskon ensimmäinen kumouksellinen (Filonin koulukunnasta lainattu) peruskäsitys oli, että erään välittäjän yhdellä ainoalla suurella, vapaaehtoisella uhrilla on sovitettu kaikkien aikojen ja ihmisten synnit — uskovaisten kannalta. Täten poistui kaikkien myöhempien uhrien välttämättömyys ja näin suuren uskonnollisten seremonioiden määrän pohja; vapautuminen seremonioista, jotka vaikeuttivat seurustelua toisuskoisten kanssa tai kielsivät sen, oli taas puolestaan maailmanuskonnon ensi edellytys. Ja silti uhraamistottumus istui niin lujasti kansan tavoissa, että katolilaisuus, joka omaksui taas kovin paljon pakanallista ainesta, katsoi soveliaaksi antaa tälle tosiasialle periksi vähintäänkin järjestämällä symbolisen messu-uhrin — perisyntidogmista ei meidän kirjassamme sitä vastoin näy jälkeäkään.
Luonteenomaisinta näissä kirjeissä ja koko teoksessa on kuitenkin se, ettei niiden tekijän päähän edes pälkähdä kutsua itseään ja uskontovereitaan muulla nimityksellä kuin — juutalaiset. Hän kiivailee Smyrnan ja Filadelfian lahkolaisia vastaan ja syyttää näitä siitä, että nämä »sanovat olevansa juutalaisia, eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagoga». Pergamolaisista sanotaan, että he pitävät kiinni Bileamin opista, hänen, joka opetti Baalakia virittämään Israelin lapsille sen viettelyksen, että söisivät epäjumalille uhrattua ja harjoittaisivat haureutta. Emme siis ole tekemisissä tietoisten kristittyjen kanssa, vaan sellaisten, jotka ilmoittavat olevansa juutalaisia; heidän juutalaisuutensa on kylläkin aiemman uusi kehitysvaihe, mutta juuri sen vuoksi ainoa oikea. Niinpä pyhien ilmestyessä jumalan valtaistuimen eteen tulee ensin 144 000 juutalaista, 12 000 kustakin sukukunnasta, ja vasta sitten tähän uudistuneeseen juutalaisuuteen kääntyneiden pakanoiden lukematon joukko. Niin vähän tiesi ajanlaskumme 69. vuonna elänyt tekijämme siitä, että hän edusti uskontokehityksen kokonaan uutta vaihetta, josta oli tuleva eräs ihmiskunnan historian vallankumouksellisimpia aineksia.
Näemme siis, että tuonaikainen, itsestään vielä tietämätön kristinusko oli yhtä kaukana kuin taivas maasta tuosta Nikean kirkolliskokouksen myöhemmästä, dogmaattisesti lukkoonlyödystä maailmanuskonnosta; edellistä ei voisi tuntea jälkimmäisen perusteella. Tässä ei vielä ole myöhemmän kristinuskon dogmatiikkaa eikä etiikkaa; sen sijaan on tunne, että ollaan taisteluasemissa koko maailmaa vastaan ja tullaan kestämään tämä taistelu voitokkaasti; on voitonvarmuutta ja taistelunhalua, joka on täydelleen hävinnyt nykyisistä kristityistä ja jota meidän aikanamme löytyy vain toisesta yhteiskunnan navasta, sosialistien keskuudesta.
Itse asiassa taistelu aluksi ylivoimaista maailmaa vastaan ja samanaikainen uudistajien keskinäinen taistelu on yhteistä kummallekin, sekä alkukristityille että sosialisteille. Kumpaakaan suurta liikettä eivät synnytä johtajat eivätkä profeetat — vaikka kummankin keskuudessa esiintyy profeettoja riittämiin — ne ovat joukkoliikkeitä. Ja joukkoliikkeet ovat alussa väistämättä sekavia; sekavia, koska kaikki joukkoajattelu liikkuu aluksi ristiriidoissa, epäselvyyksissä, epäjohdonmukaisuuksissa, mutta sekavia myös juuri sen osan vuoksi, jota profeetat siinä aluksi esittävät. Sekavuus näyttäytyy lukuisten lahkojen muodostumisena, lahkot taistelevat keskenään ainakin yhtä kiivaasti kuin yhteistä ulkoista vihollista vastaan. Näin oli alkukristillisyydessä, näin oli sosialistisen liikkeen alkuaikoina, niin paljon kuin se surettikin hyvää tarkoittavia kelpo miehiä, jotka saarnasivat ykseyttä siinä, missä mikään ykseys ei ollut mahdollista.
Pitikö Internationaalia sitten koossa jokin yhtenäinen dogmi? Päinvastoin. Siellä oli kommunisteja, joiden ranskalainen perinne juonsi juurensa ajalta ennen vuotta 1848, ja nämäkin olivat jakautuneet erilaisten vivahteiden mukaan; oli Weitlingin koulukunnan ja uudelleen syntyneen Kommunistisen liiton kommunisteja, oli blanquisteja, oli Saksan työväenpuolue ja lopuksi bakunistisia anarkisteja, jotka saivat hetkeksi yliotteen Espanjassa ja Italiassa — ja nämä olivat vasta pääryhmiä. Internationaalin perustamisesta lähtien tarvittiin täysi neljännesvuosisata ennen kuin erotus anarkisteihin oli lopullinen ja kaikkialla toteutettu ja kyettiin luomaan yksimielisyys ainakin yleisimmissä taloudellisissa näkökohdissa. Ja näin oli, vaikka meillä oli yhteydenpitovälineinämme rautatiet, lennätin, teolliset suurkaupungit, lehdistö, organisoidut kansankokoukset.
Ensimmäiset kristityt olivat myös jakautuneet lukemattomiksi lahkoiksi, ja tämä jakautuminen olikin juuri se keino, jonka avulla synnytettiin väittelyä ja tämän kautta myöhempi yhtenäisyys. Jo tästä epäilemättä vanhimmasta kristillisestä dokumentistamme löydämme tämän asiantilan. Tekijämme kiivailee toisia lahkoja vastaan samalla peräänantamattomalla ankaruudella kuin ulkopuolista suurta syntistä maailmaa vastaan. Ensinnäkin on nikolaiittoja Efesoksessa ja Pergamoksessa; sitten Smyrnassa ja Filadelfiassa on niitä, jotka sanovat olevansa juutalaisia eivätkä ole, vaan ovat saatanan synagoga; Pergamoksessa on Bileam-nimisen väärän profeetan opin kannattajia; Efesoksessa niitä, jotka sanovat itseään apostoleiksi eivätkä ole; ja lopuksi Tyatirassa Iisebel-nimisen väärän naisprofeetan kannattajia. Lähempiä tietoja näistä lahkoista emme saa, vain Bileamin ja Iisebelin kannattajista sanotaan, että he söivät epäjumalille annettuja uhreja ja harjoittivat haureutta. Kaikkien näiden viiden lahkon on yritetty selittää olevan Paavalia seuraavia kristittyjä ja näiden lähetyskirjeiden on katsottu suuntautuvan Paavalia, väärää apostolia, vale-Bileamia ja »Nikolausta» vastaan. Tällaisia sangen vähän vakuuttavia argumentteja löytää yhteen kerättynä Renanin kirjasta »Saint-Paul», Paris 1869, s. 303-305, 367-370[21]. Ne palautuvat kaikki yritykseen selittää lähetyskirjeet Apostolien tekojen ja ns. Paavalin kirjeiden avulla, jotka kuitenkin ovat ainakin nykyisessä asussaan vähintään 60 vuotta Ilmestyskirjaa nuorempia ja joiden kyseiseen seikkaan liittyvät tosiasialliset tiedot eivät siis ole vain äärimmäisen epäluotettavia, vaan myös keskenään täysin ristiriitaisia. Ratkaisevaa kuitenkin on, ettei kirjoittajamme päähän olisi voinut pälkähtää antaa yhdelle ja samalle lahkolle viittä erilaista nimitystä, Efesoksen kohdalla jopa kaksi (väärät apostolit ja nikolaiitat), samoin Pergamoksen kohdalla kaksi (bileamilaiset ja nikolaiitat) ja vieläpä kullakin kerralla nimenomaan kahtena eri lahkona. Tällä ei tietenkään haluta kiistää sitä todennäköisyyttä, etteikö näiden lahkojen parissa esiintynyt myös aineksia, joita nykyään tavataan nimittää paavalilaisiksi.
Kummassakin tapauksessa, jolloin saadaan hieman tarkempia tietoja, syytöksessä puhutaan epäjumalille uhratun syömisestä ja haureudesta. Näistä kahdesta asiasta juutalaiset — sekä vanhat juutalaiset että uudet kristityt juutalaiset — olivat iänikuisessa riidassa heihin kääntyneiden pakanoiden kanssa. Nämä pakanat eivät vain tarjonneet juhla-aterioillaan pakanallisten uhrien lihaa, jolloin tarjotun annoksen torjuminen vaikutti sopimattomalta, jopa saattoi koitua vaaralliseksi, vaan lihaa myytiin myös julkisesti torilla, jolloin ei aina voitu nähdä, oliko se uskonnon määräysten mukaan valmistettua vai ei. Haureudella nämä juutalaiset eivät tarkoittaneet vain avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita, vaan myös avioliittoa sellaisten sukulaisten välillä, joilta tämä oli juutalaisten lain mukaan kielletty, tai myös juutalaisten ja pakanoiden välillä; tämä on se merkitys, jossa sana tavallisesti on ymmärretty Apostolien tekojen 15. luvun 20. ja 29. jakeessa. Meidän Johanneksellamme on kuitenkin omia mielipiteitä myös oikeaoppisille juutalaisille sallitusta sukupuolisesta seurustelusta. Hän sanoo kohdassa 14:4 noista 144 000 taivaassa olevasta juutalaisesta: »Nämä ovat ne, jotka eivät ole saastuttaneet itseään naisten kanssa; sillä he ovat niin kuin neitsyitä.» Ja tosiaankin, meidän Johanneksemme taivaassa ei ole ainuttakaan naista. Hän kuuluu siis siihen muissakin alkukristillisissä teksteissä usein tavattavaan suuntaukseen, joka piti sukupuolista kanssakäymistä yleensä syntisenä. Ja kun vielä muistamme, että hän nimittää Roomaa suureksi portoksi, jonka kanssa maan kuninkaat ovat harjoittaneet haureutta ja jonka haureuden viinistä maan asukkaat ovat juopuneet ja jonka hekuman yltäkylläisyydestä maan kauppiaat ovat rikastuneet, niin meidän on mahdotonta ottaa lähetyskirjeessä mainittu sana siinä ahtaammassa mielessä, jossa teologiset apologeetat haluavat sen tulkita kyetäkseen näin heruttamaan esiin vahvistusta muille Uuden Testamentin teoksille. Päinvastoin. Nämä lähetyskirjeen kohdat viitannevat siihen kaikille syvältä kouraisevien mullistusten aikakausille yhteiseen ilmiöön, että muiden siteiden myötä löyhtyvät myös perinteiset sukupuolisen kanssakäymisen säännöt. Myös ensimmäisinä kristillisinä vuosisatoina esiintyy riittävän usein lihaa kuolettavan askeesin ohella tendenssiä ulottaa kristillinen vapaus miehen ja naisen väliseksi enemmän tai vähemmän rajattomaksi seurusteluksi. Aivan samoin kävi nykyaikaisessa sosialistisessa liikkeessä. Mitä uskomatonta kauhistusta herättikään silloisessa »hurskaassa lastenkamarissa», 30-luvun Saksassa, tuo saint-simonistinen réhabilitation de la chair[22], joka saksannettiin »lihan jälleenpalautukseksi»[23]! Ja kaikkein kauhistuneimpia olivat nuo silloiset parempisyntyiset säädyt (luokkiahan meillä ei vielä silloin ollut), jotka eivät voineet elää Berliinissä eivätkä maatiloillaan ilman jatkuvaa lihansa jälleenpalauttamista! Olisivatpa nuo kunnon ihmiset päässeet tutustumaan Fourieriin, joka suunnitteli lihalle vielä aivan uudenlaisia vapauksia! Sitä mukaa kuin utopismi on voitettu, nämä liioittelut ovat väistyneet järkiperäisemmän ja todellisuudessa paljon radikaalimman käsityksen tieltä, ja sen jälkeen kun Saksa on kehittynyt Heinen hurskaasta lastenkamarista sosialistisen liikkeen keskusalueeksi, voidaan nauraa ylhäisen hurskaan maailman teeskentelevälle suuttumukselle.
Tällainen on lähetyskirjeiden koko dogmisisältö. Muuten ne kiihottavat tovereita ahkeraan propagandatyöhön, rohkeaan ja ylpeään uskonsa tunnustamiseen vastustajan kasvojen edessä, uupumattomaan taisteluun ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan — ja sikäli kuin näistä asioista on kyse, ne olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa joku profeetallisesti innoittunut Internationaalin kiivailija.
Lähetyskirjeet ovat vain johdantoa meidän Johanneksemme seitsemälle Vähän-Aasian seurakunnalle osoittaman sanoman varsinaiseen teemaan. Näiden seurakuntien välityksellä sanoma oli osoitettu myös vuoden 69 muullekin reformi juutalaisuudelle, jonka keskuudesta kristinusko sitten myöhemmin kehittyi. Täten astumme siis alkukristillisyyden kaikkein pyhimpään, sen uumeniin.
Minkälaisista ihmisistä ensimmäiset kristityt koostuivat? Pääasiallisesti »vaivatuista ja raskautetuista», alimpien kansankerrosten jäsenistä, kuten vallankumouksellisen aineksen sopiikin. Ja mistä nämä koostuivat? Kaupungeissa nämä muodostuivat asemastaan alas vajonneista vapaista ihmisistä. Nämä olivat hyvin kirjavaa väkeä ja muistuttivat eteläisten orjavaltioiden mean whites[24] ja siirtomaiden sekä Kiinan satamakaupunkien eurooppalaisia kulkureita ja seikkailijoita; edelleen vapautetuista ja varsinkin orjista; Italian, Sisilian ja Afrikan latifundioilla[25] orjista, provinssien maaseutualueilla velkaorjuuteen yhä syvemmälle vajonneista pientalonpojista. Yhteistä tietä näiden kaikkien ainesten emansipaatioon ei ehdottomasti ollut. Kaikkien kannalta paratiisi sijaitsi kadotettuna heidän takanaan. Asemastaan alas vajonneiden vapaiden kannalta se oli ollut entinen polis, kaupunki ja valtio samalla kertaa, joiden vapaita kansalaisia heidän esi-isänsä olivat kerran olleet; sotavankina saatujen orjien kannalta se oli ollut vapauden aika ennen alistamista ja vankeutta; pientalonpojan kannalta tuhottu sukuyhteiskunta ja maata omistava yhteisö. Kaiken tämän oli roomalaisten valloittajien yhtäläistävä rautainen nyrkki musertanut. Suurin yhteiskunnallinen ryhmä, minkä antiikki oli kyennyt aikaansaamaan, oli heimo ja keskenään sukua olevien heimojen liitto. Barbaareilla se oli organisoitu sukusuhteiden mukaan, kaupunkeja perustavilla kreikkalaisilla ja itaaleilla se oli ollut yhden tai useampia sukulaisheimoja käsittävä polis. Filippos ja Aleksanteri[26] antoivat helleenien niemimaalle poliittisen ykseyden, mutta kreikkalaista kansakuntaa ei näin silti päässyt syntymään. Kansakunnat kävivät mahdollisiksi vasta Rooman maailmanvallan kukistuttua. Tämä maailmanvalta teki kerta kaikkiaan lopun pienistä liitoista; sotilasvalta, roomalainen oikeuskäytäntö, veronkiskontakoneisto hajottivat täysin perinteisen sisäisen organisaation. Riippumattomuuden ja omaehtoisen organisaation menetyksen lisäksi tulivat sotilas- ja siviilivirkamiesten harjoittama väkivaltainen ryöstö; nämä ottivat alistetuilta ensin näiden aarteet ja lainasivat ne sitten taas näille takaisin kiskurikorkoa vastaan rahoittaakseen näin uusia kiristystoimia. Verotaakka ja sen synnyttämä rahantarve puhtaan tai pääasiallisen luontoistalouden alueilla painoi talonpojat yhä syvemmälle koronkiskojien velkaorjuuteen, rikastutti rikkaita, köyhdytti köyhät täysin. Ja yksittäisten pienten heimojen tai kaupunkien kaikki vastarinta jättiläismäistä Rooman maailmanvaltaa vastaan oli toivotonta. Missä siis olisi ulospääsytie, pelastus orjuutetuille, sorretuille ja köyhtyneille, ulospääsytie, joka olisi yhteinen näille kaikille ihmisryhmille toisilleen vieraine tai jopa vastakkaisine etuineen? Sellainen täytyi silti löytää, jos yhden ainoan suuren vallankumouksellisen liikkeen piti käsittää heidät kaikki.
Ulospääsytie löytyi. Mutta ei tästä maailmasta. Kun asiat olivat niin kuin ne olivat, saattoi olla vain uskonnollinen ulospääsytie. Ja näin avautui toinen maailma. Sielun olemassaolon jatkumisesta ruumiin kuoleman jälkeen oli vähitellen tullut kaikkialla roomalaisessa maailmassa hyväksytty uskonväittämä. Yhä yleisemmin oletettiin myös, että kuolleen sielua rangaistaisiin tai palkittaisiin jollain tavalla maan päällä suoritetuista teoista. Palkinnon laita tosin näytti olevan vähän niin ja näin; antiikki oli liian luontoperäisen materialistinen ollakseen asettamatta maallista elämää verrattomasti korkeammalle elämää varjojen valtakunnassa. Kreikkalaiset pitivät kuolemanjälkeistä elämää pikemminkin onnettomuutena. Sitten tuli kristinusko, esitti vakavissaan tuonpuoleista palkintoa ja rangaistusta, loi taivaan ja helvetin. Oli avautunut se ulospääsy, joka johti vaivatut ja raskautetut tästä maisesta murheen-laaksosta ikuiseen paratiisiin. Ja tosiaankin oli niin, että vain tuonpuoleisen palkinnon näköala teki mahdolliseksi kohottaa stoalais-filonilainen maailmasta luopuminen ja askeesi uuden, sorretut kansanjoukot mukaansa tempaavan maailmanuskonnon periaatteeksi.
Tämä taivaallinen paratiisi ei kuitenkaan ilman muuta avaudu uskovaiselle kuoleman jälkeen. Tulemme näkemään, että jumalan valtakunta, jonka pääkaupunkina on uusi Jerusalem, valloitettiin ja avautui vasta helvetin valtoja vastaan käytyjen kiivaiden taistelujen jälkeen. Silti nämä taistelut olivat ensimmäisten kristittyjen käsityksissä lähitulevaisuudessa. Meidän Johanneksemme luonnehtii kirjaansa aivan alussa sen ilmestykseksi, »mikä pian on tapahtuva»; heti tämän jälkeen, 3. jakeessa hän sanoo, että »autuas on se, joka lukee, ja autuaat ne, jotka kuulevat tämän profetian sanat ja ottavat vaarin siitä, mitä siihen on kirjoitettu; sillä aika on lähellä». Filadelfian seurakunnalle Kristus antaa kirjoittaa: »Minä tulen pian». Ja viimeisessä luvussa enkeli sanoo Johannekselle näyttäneensä tälle »sen mikä pian on tapahtuva», ja käskee tätä: »Älä lukitse tämän kirjan profetian sanoja; sillä aika on lähellä». Kristus itse sanoo kahdesti tämän luvun 12. ja 20. jakeessa: »minä tulen pian». Jatkossa näemme, kuinka pian tämän tulemisen odotettiin tapahtuvan.
Tekijän nyt eteemme levittämät apokalyptiset näyt on läpikotaisin ja enimmäkseen sanasta sanaan lamattu aiemmista malleista. Ne on lainattu osin Vanhan Testamentin klassisilta profeetoilta, etenkin Hesekieliltä, osui myöhemmistä, Danielin kirjan esikuvan mukaan laadituista juutalaisista ilmestyskirjoista, varsiinkin tuolloin ainakin osittain laaditusta Heenokin kirjasta. Kritiikki on aivan yksityiskohtia myöten osoittanut, miten meidän Johanneksemme on lainannut jokaisen kuvan, jokaisen uhkaavan enteen, jokaisen uskomattoman ihmiskunnan ylle lähetetyn vaivan, lyhyesti koko kirjansa aineiston. Se ei näin ole vain paljastanut hänen aivan erityistä henkistä köyhyyttään, vaan myös selvästi osoittanut, ettei hän ole edes kuvitteluissaan kokenut väittämiään loveenlankeamisia ja näkyjä.
Näiden henkinäkyjen kulku on lyhyesti seuraava. Aluksi Johannes näkee jumalan valtaistuimellaan, kädessään seitsemällä sinetillä suljettu kirjakäärö ja edessään teurastettu mutta taas elävä Karitsa (Kristus), joka havaitaan arvolliseksi murtamaan sinetit. Niitä murrettaessa esiintyy kaikenlaisia uhkaavia enteitä. Viidettä sinettiä avattaessa Johannes näkee jumalan alttarin alla Kristuksen marttyyrien sielut, jotka oli surmattu jumalan sanan tähden. Nämä huutavat suurella äänellä: Kuinka kauaksi sinä, pyhä ja totinen Valtias, siirrät tuomiosi ja jätät kostamatta veremme niille, jotka asuvat maan päällä? Tällöin heille annetaan kullekin valkoinen vaate ja kehotetaan odottamaan vielä vähän aikaa, sillä vielä täytyisi joutua lisää marttyyreita tapettaviksi. — Tässä ei siis puhuta mitään »rakkauden uskonnosta», siitä että pitäisi rakastaa vihamiehiään, siunata niitä, jotka meitä kiroavat jne. Tässä saarnataan kostoa, peittelemätöntä kostoa, tervettä kunniallista kostoa niille, jotka vainoavat kristittyjä. Ja näin koko kirjassa. Mitä lähemmäksi kriisi astuu, mitä tiuhempaan vitsaukset ja tuomiot satavat taivaasta maan päälle, sitä suuremmalla riemulla meidän Johanneksemme ilmoittaa, ettei ihmisten suuri enemmistö vieläkään halua tehdä parannusta eikä luopua synneistään, että vielä uusien jumalan vitsausten on viuhuttava heidän yllään, että Kristuksen on hallittava heitä rautaisella sauvalla ja heitä on poljettava jumalan vihan suuressa viinikuurnassa, mutta että jumalattomat silti paaduttavat sydämensä. Tämä on luonnollista, kaikesta tekopyhyydestä vapaata tunnetta siitä, että ollaan taistelussa, ja että — à la guerre comme à la guerre[27]. — Seitsemännen sinetin kohdalla ilmestyy seitsemän enkeliä pasuunoineen; joka kerta, kun joku enkeli puhaltaa pasuunaan, tapahtuu uusia kauhistuttavia ennusmerkkejä. Seitsemännen pasuunanäänen jälkeen näyttämölle astuu seitsemän uutta enkeliä mukanaan jumalan vihan seitsemän maljaa, jotka vuodatetaan maan päälle; taas uusia vitsauksia ja rangaistuksia, pääasiassa jo monasti esiintyneen väsyttävää toistoa. Sitten tulee nainen, suuri Babylonin portto, joka istuu helakanpunaisessa puvussa vesien päällä, juopuneena pyhien verestä ja Jeesuksen todistajien verestä; tämä on suuri kaupunki seitsemällä kukkulalla, se hallitsee kaikkia maanpiirin kuninkaita. Nainen istuu petoeläimen selässä, jolla on seitsemän päätä ja kymmenen sarvea. Seitsemän päätä merkitsevät seitsemää vuorta, mutta myös seitsemää »kuningasta». Näistä kuninkaista viisi on kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja hänen jälkeensä tulee vielä ensimmäisistä viidestä yksi, joka oli kuoliaaksi haavoitettu, mutta jonka kuolinhaava parantui. Tälle annetaan valta hallita maan päällä 42 kuukautta eli 3½ vuotta (puolet seitsemän vuoden pyhästä jaksosta), vainota uskovaisia kuolemaan saakka ja nostaa jumalattomuus valtaan. Tämän jälkeen seuraa kuitenkin suuri ratkaisutaistelu, pyhien ja marttyyrien puolesta kostetaan hävittämällä suuri portto Babylon kaikkine kannattajineen, ts. ihmisten suuri joukko. Saatana syöstään syvyyteen ja lukitaan sinne tuhanneksi vuodeksi, jona aikana Kristus hallitsee kuolleista nousseiden marttyyrien kanssa. Mutta tuhannen vuoden päästä saatana pääsee taas irti ja käydään uusi suuri henkien taistelu, jossa hänet lopullisesti voitetaan. Sitten seuraa toinen ylösnousemus, jolloin myös muut kuolleet nousevat ja ilmaantuvat jumalan (eivät Kristuksen, mikä sopii panna merkille) tuomioistuimen eteen; uskovaiset astuvat uuteen taivaaseen, uuteen maahan ja uuteen Jerusalemiin viettämään iankaikkista elämää.
Samoin kuin koko tämä rakennelma pohjaa yksinomaan juutalais-esikristilliselle aineistolle, samoin se kuvastaa vain lähes puhtaan juutalaisia käsityksiä. Siitä lähtien kun Israelin kansan alkoi käydä huonosti tässä maailmassa, Assyrian ja Babylonian veronalaisuudesta, Israelin ja Juudan valtakuntien häviöstä lähtien aina seleukidiorjuuteen asti, siis Jesajasta Danieliin, on ahdingossa aina profetoitu pelastajan tuloa. Kohdassa Daniel 12:1-3 jopa esiintyy profetia Mikaelin, juutalaisten suojelusenkelin astumisesta alas taivaista pelastamaan juutalaiset suuresta ahdingosta; paljon kuolleita nousee ylös, on jonkinlainen viimeinen tuomio ja ne opettajat, jotka ovat neuvoneet kansaa oikeamielisyyteen, tulevat loistamaan iankaikkisesti tähtien tavoin. Kristillistä on vain pian koittavan Kristuksen valtakunnan ja ylösnousseiden uskovaisten, etenkin marttyyrien autuuden kärkevä painottaminen.
Olemme kiitollisuudenvelassa saksalaiselle kritiikille, erityisesti Ewaldille, Luckelle ja Ferdinand Benarylle tämän ennustuksen tulkinnasta. Renanin välityksellä se on tullut tutuksi myös teologipiirien ulkopuolella. Olemme jo nähneet, että suurella Babylonin portolla tarkoitetaan seitsemällä kukkulalla sijaitsevaa Rooman kaupunkia. Pedosta, jolla nainen istuu, sanotaan kohdassa 17:9-11:
»Ne seitsemän päätä ovat seitsemän vuorta, joiden päällä nainen istuu; ne ovat myös seitsemän kuningasta; heistä on viisi kaatunut, yksi on, viimeinen ei ole vielä tullut, ja kun tulee, on hänen vähä aikaa pysyminen. Ja peto, joka on ollut eikä enää ole, on itse kahdeksas ja samalla yksi noista seitsemästä, ja menee kadotukseen.»
Peto on tässä Rooman maailmanvalta, jota edustaa seitsemän perättäistä keisaria. Näistä yhtä haavoitettiin kuolettavasti eikä hän enää hallitse, mutta hän on parantunut ja tulee takaisin saattaakseen kahdeksantena herjauksen ja jumalanpilkan valtakunnan päätökseen:
»Ja sille annettiin valta käydä sotaa pyhiä vastaan ja voittaa heidät, ja kaikki maan päällä asuvaiset, joiden nimeä ei ole kirjoitettu Karitsan elämänkirjaan, rukoilevat petoa; kaikkien, suurten ja pienten, rikkaiden ja köyhien, vapaiden ja orjien on otettava pedon merkki oikeaan käteensä tai otsaansa jottei kukaan muu voisi ostaa eikä myydä kuin se, jossa on merkki, pedon nimi tai sen nimen luku. Tässä on viisaus. Jolla on älyä, laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja hänen lukunsa on kuusisataa kuusikymmentä kuusi»(3:7-18).
Toteamme vain, että tässä mainitaan boikotin olevan muuan keino, jota Rooman maailmanvalta soveltaa kristittyjä vastaan — se on siis aivan selvästi paholaisen keksintö — ja siirrymme kysymykseen, kuka on tämä Rooman keisari, joka jo kerran aikaisemmin on hallinnut, haavoittunut kuolettavasti ja sortunut, mutta joka tulee jonoon kahdeksanneksi ja esittää Antikristusta.
Jos Augustus on järjestyksessä ensimmäinen, on meillä 2. Tiberius, 3. Caligula, 4. Claudius, 5. Nero, 6. Galba. »Viisi on kaatunut, yksi on». Siis Nero on jo kaatunut, Galba on. Galba hallitsi vuoden 68 kesäkuun 9. päivästä aina vuoden 69 tammikuun 15. päivään. Mutta heti hänen noustuaan valtaistuimelle kapinoivat Vitelliuksen johtamat Reinin legioonat, kun taas muissa provinsseissa toiset sotapäälliköt valmistelivat sotilaskapinoita. Itse Roomassa pretoriaanit kapinoivat, surmasivat Galban ja tekivät Othosta keisarin.
Tästä seuraa, että ilmestyskirjamme on laadittu Galban hallitusaikana. Todennäköisesti sen loppupuolella. Tai viimeistään Othon, tuon »seitsemännen» hallituskauden kolmen kuukauden aikana (huhtikuun 15. päivään 69 mennessä). Kuka sitten on tuo kahdeksas, joka on ollut eikä enää ole? Sen näyttää meille luku 666.
Seemiläisten — kaldealaisten ja juutalaisten — parissa harjoitettiin tuohon aikaan taikuutta, joka perustui kirjainten kaksinaiselle merkitykselle. Noin 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua ryhdyttiin heprealaisia kirjaimia käyttämään lukumerkkeinä: a=l, b = 2, g = 3, d = 4 jne. Kabbalistiset ennustajat laskivat jonkun nimen kirjaimien lukuarvot yhteen ja yrittivät profetoida sen pohjalta, esimerkiksi muodostamalla sanoja tai sanayhdistelmiä, joilla olisi sama lukuarvo, ja päättelemällä tästä nimen kantajan tulevaisuutta. Tällä lukukielellä ilmaistiin myös salaisia sanoja ynnä muuta. Tätä taitoa kutsuttiin kreikkalaisperäisellä sanalla gematriah, »geometria». Kaldealaisia, jotka harjoittivat tätä puuhaa ammattimaisesti, kutsui Tacitus nimellä mathematici[28] ja heidät karkotettiin Claudiuksen ja toistamiseen vielä Vitelliuksen hallitessa pois Roomasta, oletettavasti »törkeän ilkivallan» takia.
Juuri tällaisen matematiikan avulla on syntynyt myös meidän lukumme 666. Sen takana piilee jonkun Rooman viiden ensimmäisen keisarin nimi. Luvun 666 lisäksi Irenaeus tunsi kuitenkin toisen vuosisadan lopulla myös version 616, joka oli kuitenkin syntynyt aikaan, jolloin vielä monet tunsivat luvun arvoituksen. Jos esitettävä ratkaisu sopii samalla tavalla molempiin lukuihin, tulee se samalla tarkistettua.
Ferdinand Benary Berliinissä on esittänyt ratkaisun. Nimi on Nero. Luku perustuu kirjoitustavalle רונקסר Neron Kesar, keisari Neron nimen kreikkalaisen muodon Neron Kaisar heprealaiselle kirjoitustavalle, kuten Talmud ja palmyralaiset piirtokirjoitukset osoittavat. Kreikkalainen kirjoitusmuoto esiintyi valtakunnan itäosassa lyödyissä Neron ajan rahoissa. Näin: n (nun) = 50, r (reš) = 200, w (waw) kuten o = 6, n (nun) = 50, k (koph) =100, s (samech) = 60 ja r (reš) — 200, summa = 666. Jos sen sijaan lähdemme latinalaisesta kirjoitustavasta Nero Caesar, putoaa toinen nun = 50 pois, ja meillä on 666 — 50 = 616, Irenaeuksen versio.
Galban aikoihin oli koko Rooman valtakunta todellakin suistunut äkilliseen sekasortoon. Galba itse oli marssinut Roomaan Espanjan ja Gallian legioonien kärjessä kukistaakseen Neron; tämä pakeni ja antoi erään vapautetun surmata itsensä. Mutta Galbaa vastaan eivät juonitelleet vain Rooman pretoriaanit vaan maakuntien ylipäällikötkin; kaikkialla ilmaantui uusia vallantavoittelijoita, jotka legioonineen valmistautuivat käymään pääkaupungin kimppuun. Valtakunta näytti joutuneen sisäisten sotien armoille, sen hajoaminen näytti olevain edessä. Ja kaiken kukkuraksi levisi huhu, varsinkin idässä, ettei Nero ollutkaan kuollut, ainoastaan haavoittunut; hän oli muka paennut parthialaisten luo ja aikoi tulla sotajoukkoineen yli Eufrates-virran aloittaakseen uuden ja verisemmän hirmuhallituksen. Ennen kaikkea Akhaiassa ja Aasiassa oltiin peloissaan tällaisista uutisista. Ja luultavasti juuri niihin aikoihin, jolloin Ilmestyskirja on kirjoitettu, ilmaantui väärä Nero, joka melko lukuisine kannattajineen vaikutti lähellä Patmosta ja Vähää-Aasiaa, Kythnos-saarella Aigeian merellä (nykyisellä Thermialla), kunnes hänet, Othon vielä ollessa vallassa, surmattiin. Ei siis ollut ihme, että silloin syntyi kristittyjen keskuudessa, joita vastaan Nero oli käynnistänyt ensimmäisen suuren vainon, se mielipide, että hän tulee uudelleen takaisin Antikristuksena ja että hänen paluunsa sekä siihen välttämättä liittyvä kovennettu pyrkimys hävittää uusi lahko verisesti olisivat enne ja ennakkotapahtuma Kristuksen paluusta, suuresta voitokkaasta taistelusta helvetin valtoja vastaan, »pian» perustettavasta tuhatvuotisesta valtakunnasta, jonka varmassa odotuksessa marttyyrit ilomielin menivät kuolemaan.
Kahden ensimmäisen vuosisadan kristillinen ja kristillisiä vaikutteita saanut kirjallisuus sisältää kylliksi osoituksia siitä, että luvun 666 salaisuus oli tuolloin monille tunnettu. Irenaeus tosin ei enää tuntenut sitä, mutta hän kuten monet muutkin aina kolmannen vuosisadan loppuun tiesivät sentään, että Ilmestyskirjan pedolla tarkoitettiin takaisin palaavaa Neroa. Sen jälkeen katoaa tämäkin muistuma ja kirjoituksemme joutuu oikeauskoisten tulevaisuudenennustajien fantastisen tulkinnan kohteeksi; olen itse lapsena tuntenut vanhoja ihmisiä, jotka odottivat maailmanloppua ja viimeistä tuomiota vuonna 1836 sen pohjalla, mitä vanha Johann Albrecht Bengel[29] oli sanonut. Profetia täyttyi, vieläpä odotettuna vuonna. Kävi vain niin, ettei viimeinen tuomio kohdistunutkaan syntiseen maailmaan, vaan hurskaisiin Ilmestyskirjan tulkitsijoihin itseensä. Sillä juuri vuonna 1836 F. Benary löysi avaimen lukuun 666 ja lopetti näin tyrmistyttävällä tavalla kaiken ennustusten laskemisen, tuon uuden gematriahin.
Siitä taivaanvaltakunnasta, joka on varattu uskoville, voi meidän Johanneksemme tarjota vain hyvin ulkokohtaisen kuvauksen. Uusi Jerusalem on ainakin sen ajan käsitysten mukaan varsin suurisuuntaisesti rakennettu; se muodostaa neliön, jonka jokainen sivu on 12 000 stadionia =2 227 kilometriä pitkä ja pinta-ala on siis suunnilleen viisi miljoonaa [neliö] kilometriä, enemmän kuin puolet Amerikan Yhdysvalloista, ja se on rakennettu pelkästä kullasta ja jalokivistä. Siellä jumala asuu omiensa keskuudessa, valaisee heitä auringon sijasta, eikä enää ole kuolemaa eikä kärsimystä eikä tuskia; elämän veden virta juoksee läpi kaupungin ja sen rannalla kasvaa puita, jotka antavat kaksitoistakertaisen hedelmäsadon ja kypsyvät kerran kuussa; lehdet taas ovat »kansojen tervehtymiseksi» (eli kuten Renan arvelee, eräänlaista lääketeetä, ks. »L'Antechrist»[30], p. 542). Täällä pyhät elävät ikuisesti.
Tältä kristinusko näytti pääpaikassaan Vähässä-Aasiassa vuoden 68 tienoilla, sikäli kuin tiedämme. Ei ollut jälkeäkään kolminaisuudesta — sitä vastoin myöhemmän juutalaisuuden vanha yksi ja jakamaton Jehova, joka oli noussut juutalaisten kansallisjumalasta taivaan ja maan ainoaksi ylijumalaksi, joka vaati herruutta kaikkien kansojen yli, lupasi kääntyneille armon, musertaa säälittä vastaanhangoittelijat, uskollisena antiikin ajan säännölle: parcere subjectis ac debellare superbos[31]. Vastaavasti myös kyseinen jumala itse istuu oikeutta viimeisellä tuomiolla, eikä kuten evankeliumien ja kirjeiden myöhemmissä kuvauksissa sanotaan, Kristus. Persialaisen emanaatio-opin mukaan, jonka myöhäisjuutalaisuus omaksui, Kristus eli Karitsa on alun alkaen lähtöisin jumalasta, samoin ovat, mutta nyt jo alemmalla tasolla, »jumalan seitsemän henkeä», joiden on olemassaolostaan kiittäminen erään runollisen kohdan (Jesaja 11:2) väärinymmärtämistä. Nämä kaikki eivät ole jumalia eivätkä jumalan kaltaisia, vaan hänen alaisiaan. Karitsa tarjoaa itsensä sovitusuhriksi maailman syntien vuoksi ja saa tämän vuoksi osakseen taivaassa tietyn arvonnousun; sillä tämä sen vapaaehtoinen uhrikuolema katsotaan koko kirjassa poikkeukselliseksi teoksi, ei sellaiseksi, joka välttämättömyydellä kumpuaisi esiin sen sisäisestä olemuksesta. Selvää on, ettei myöskään koko tuo vanhimpien, kerubien, enkeleiden ja pyhien taivaallinen hovivaltio puutu. Monoteismin on aina voidakseen päästä uskonnoksi ollut pakko tehdä polyteismille myönnytyksiä Zend-Avestasta[32] alkaen. Juutalaisilla jatkuu lankeaminen pakanallisten aistimellisten jumalien puoleen kroonisena, kunnes karkotuksen jälkeen persialaisen mallin mukainen taivaallinen hovivaltio sopeuttaa uskontoa jonkin verran enemmän kansan mielikuvitukseen. Ja jopa kristinusko, vieläpä sen jälkeen kun se oli asettanut ikuisesti itsensä kaltaisen, jäykän juutalaisjumalan paikalle itsessään erilaistuneen, mysteerinkaltaisen kolminaisen jumalan, saattoi tunkea kansan keskuudesta pois vanhojen jumalien palvonnan vain pyhimysten palvonnalla; niinpä Fallmerayerin mukaan Jupiterin palvonta katosi Peloponnesokselta, Mainasta, Arkadiasta vasta yhdeksännellä vuosisadalla (»Geschichte der Halbinser Morea», I, p. 227). Vasta nykyaikainen porvarillinen kausi ja sen protestantismi syrjäyttävät taas pyhimykset ja tekevät vihdoinkin totta selväpiirteisestä monoteismistä.
Aivan yhtä vähän tuntee tekstimme mitään oppia perisynnistä ja uskon kautta tapahtuvasta vanhurskauttamisesta. Näiden taistelunhaluisten ensimmäisten seurakuntien usko on aivan toisenlaatuista kuin myöhemmin voittaneen kirkon: Karitsan sovitusuhrin ohella sen olennaisimpana sisältönä ovat Kristuksen pian tapahtuva paluu ja tuhatvuotisen valtakunnan lähellä oleva syntyminen; tätä uskoa pidetään yllä vain vaikuttavalla propagandalla, hellittämättömällä taistelulla sisäistä ja ulkoista vihollista vastaan, tunnustamalla oma vallankumouksellinen kanta ylpeän riemukkaasti pakanallisten tuomarien edessä ja kärsimällä voitonvarma marttyyrikuolema.
Näimme, ettei tekijä vielä lainkaan tiedä, että hän on jotain muuta kuin juutalainen. Tätä vastaavasti ei koko kirjassa puhuta missään kohdin kasteesta, mikä muiden seikkojen ohella viittaa siihen, että kaste on toisen kristillisen ajanjakson aikana syntynyt instituutio. Nuo 144000 uskovaa juutalaista on »merkitty», ei kastettu. Pyhistä taivaassa ja uskovaisista maassa sanotaan, että he ovat pesseet pois syntinsä, pesseet vaatteensa ja valkaisseet ne Karitsan veressä, kastevedestä ei puhuta. Myöskään ne kaksi profeettaa, jotka luvussa 11 edeltävät Antikristuksen tulemista, eivät kasta, ja kohdan 19:10 mukaan Jeesuksen todistuksena ei ole kaste vaan profetoimisen henki. Kaikissa näissä kohdissa olisi ollut luonnollista mainita kaste, jos se silloin olisi jo ollut voimassa; voimme siis miltei ehdottomalla varmuudella päätellä, ettei tekijämme tuntenut sitä ja että se syntyi vasta kun kristityt lopullisesti erottautuivat juutalaisista.
Yhtä vähän tekijä tietää mitään toisesta myöhäisemmästä sakramentista, ehtoollisesta. Kun luterilaisessa tekstikäännöksessä Kristus lupaa uskossaan pysyville laodikealaisille[33], että hän käy näiden luokse sisälle ja aterioi näiden kanssa[34], niin tämä antaa väärän kuvan. Kreikankielisessä tekstissä sanotaan deipneso, »aterioin (hänen kanssaan)», ja englantilainen raamattu kääntää aivan oikein: I shall sup with him. Ehtoollisesta sellaisenaan pelkkänä muistoateriana ei tässä millään muotoa ole puhetta.
Ei voi olla epäilystäkään, etteikö kirjamme näin merkillisellä tavalla todettuine kirjoittamisaikoineen (vuosi 68 tai 69) olisi koko kristillisen kirjallisuuden vanhin. Mitään muuta ei ole kirjoitettu niin barbaarisella kielellä, joka vilisee hebraismeja, mahdottomia konstruktioita ja kieliopillisia virheitä. Niinpä kohdassa 1:4 sanotaan sananmukaisesti:
»Armo teille ja rauha siltä on ja oli ja tuleva».
Sen, että evankeliumit ja Apostolien teot ovat nyt kadonneiden kirjoitusten myöhäisiä muokkauksia, joiden heikkoa historiallista ydintä ei enää käy havaitseminen legendanomaisten kerrostumien alta, että jopa ne pari muka »aitoa» apostolien kirjettä ovat Bruno Bauerin mukaan joko myöhäisempää perua tai parhaassa tapauksessa lisäyksin ja täydennyksin muutettuja tuntemattomien teki j öiden vanhempien tekstien muokkauksia[35], sen kiistävät nykyään enää vain ammattiteologit tai muulla tavoin puolueelliset historioitsijat. Sitä tärkeämpää on, että meillä on tässä kirja, jonka laatimisaika on selvillä lähes kuukauden tarkkuudella, kirja, joka osoittaa meille, millainen kristinusko oli kehittymättömimmässä muodossaan, siinä muodossa, jossa se suhteutui neljännen vuosisadan valtionuskontoon ja sen täysin kehiteltyyn dogmatiikkaan ja mytologiaan suunnilleen samalla tavalla kuin Tacituksen ajan germaanien vielä horjuva mytologia kristillisten ja antiikin vaikutteiden alaisena muovautuneeseen »Eddan»[36] jumalaoppiin. Siinä on maailmanuskonnon ydin, mutta tähän ytimeen sisältyy vielä erotuksetta tuhansia kehitysmahdollisuuksia, jotka toteutuvat lukemattomissa myöhemmissä lahkoissa. Ja juuri tämän vuoksi on vanhin todistuskappale kristinuskon syntyprosessista erityisen arvokas, koska se kaikessa selvyydessään näyttää, mitä juutalaisuus — voimakkaan aleksandrialaisen vaikutuksen alaisena — on antanut kristinuskolle. Kaikki myöhempi on läntistä, kreikkalais-roomalaista lisäystä. Vain välittymällä monoteistisen juutalaisen uskonnon kanssa saattoi myöhemmän kreikkalaisen vulgaarifilosofian sivistynyt monoteismi saada sen uskonnollisen muodon, jossa se ainoastaan kykeni uppoamaan kansanjoukkoihin. Mutta tällaisen välityksen löydyttyäkin /siitä saattoi tulla maailmanuskonto vain kreikkalais-roomalaisessa maailmassa ja siten, että se kehitti edelleen ja sulautti itseensä sitä ajatusmateriaalia, jonka se oli valloittanut tämän maailman myötä.
[1*] Omalaatuisen vastakohdan näille muodostavat uskonnolliset kapinat muhamettilaisessa maailmassa, varsinkin Afrikassa. Islam on itämaalaisten, erikoisesti arabien kuosin mukaan leikattu uskonto; se on siis toisaalta kauppaa ja käsityötä harjoittavien kaupunkien, toisaalta paimentolaisina elävien beduiinien uskontoa, mutta tässä piileekin juuri ajoittain uusiintuvan yhteentörmäyksen itu. Kaupungeista tulee rikkaita, yltäkylläisiä, huolimattomia »lain» noudattamisessa. Beduiinit, köyhiä ja köyhyyden vuoksi tavoissaan ankaria, tarkastelevat kateudella ja halulla näitä rikkauksia ja nautintoja. Sitten he lyöttäytyvät yhteen jonkun profeetan, jonkun mahdin (mahdi — sunniitti-islamilaisten odottama Muhammedin työn täydentäjä — suom. huom.) ympärille kurittaakseen luopioita, palauttaakseen seremonialain kunnioituksen ja oikean uskon ja korjatakseen palkakseen luopureiden aarteet. Sadan vuoden kuluttua he ovat luonnollisesti päätyneet siihen pisteeseen, missä nuo luopiot olivat; uusi uskonpuhdistus on tarpeen, uusi mahdi ilmenee, pelikierros käynnistyy uudelleen. Näin on tapahtunut aina siitä lähtien kun afrikkalaiset almoravidit ja almohadit tekivät valloitusretkensä Espanjaan, päättyen Khartumin viimeisimpään mahdiin, joka niin menestyksekkäästi uhmasi englantilaisia[3]. Näin tai samaan tapaan oli Persian ja muiden muhamettilaisten maiden kapinoiden suhteen. Ne ovat kaikki uskonnolliseen valepukuun sonnustautuneita liikkeitä, jotka juontavat juurensa taloudellisista syistä; mutta myös voitokkaina ne jättävät vanhat taloudelliset edellytykset koskemattomina jatkamaan olemassaoloaan. Kaikki jää siis ennalleen ja yhteentörmäykset muuttuvat ajoittain uusiintuviksi. Kristillisen Lännen kansannousuissa sitä vastoin uskonnollinen valepuku toimii vain naamiona ja lippuna vanhentuvaan taloudelliseen järjestykseen kohdistuvalle yökkäykselle; lopulta tämä järjestys kumotaan, sen siian kohoaa uusi, maailma menee eteenpäin.
[1] Artikkelisarja »Alkukristillisyyden historiasta» oli laadittu Saksan työväenpuolueen äänenkannattajaa Die Neue Zeit-lehteä varten; se ilmestyi siinä 1894-1895 (osa I, N.o 1–2). Engelsin eläessä se julkaistiin myös ranskan kielellä Marxin tyttären Laura Lafarguen käännöksenä (lehdessä Le Devenir Social, N:ot 1 ja 2, huhti–toukokuu 1895).
[2] »Oikeus työn täyteen tulokseen».
Viittaus Anton Mengerin teokseen »Das Recht auf den vollen Arbeitsertrag in geschichtlicher Darstellung» (Oikeus työn täyteen tulokseen historiallisesti esitettynä), Stuttgart 1886, s. 108.
Anton Menger (1841-1906) oli itävaltalainen juristi, Wienin yliopiston professori ja edusti erästä porvarillisen sosialismin suuntausta, niin sanottua »juridista sosialismia», jonka päämääränä oli muuttaa kapitalistinen järjestelmä puhtaan lainsäädännöllistä (juridista) tietä. Engels kritisoi näitä näkemyksiä 1887 ilmestyneessä artikkelissaan »Juristen-Sozialismus», ks. MEW osa 21, s. 491-509.
[3] Nubialaisten, arabien ja muiden Sudanin kansojen kansallinen vapautustaistelu musulmaaniprofeetta Mohammed Ahmedin johdolla alkoi 1881; hän nimitti itseään »mahdiksi» eli »pelastajaksi». Taistelu saavutti huippukohdan vuosina 1883-1884, jolloin miltei koko Sudanin alue vapautui sinne jo 1870-luvulla lähetetyistä englantilaisista joukoista. Taistelun kuluessa muotoutui itsenäinen, keskitetty mahdi-valtio. Vasta vuoteen 1899 mennessä englantilaisten onnistui (kiitos heimojen välisten kiistojen sekä oman ylivoimaisen aseistuksensa) valloittaa Sudan uudelleen.
[4] Taboriitit muodostivat vallankumouksellisen, demokraattisen siiven hussilaisliikkeessä, jonka keskuksena oli 1420 perustettu Taborin kaupunki Etelä-Böömissä. Liike suuntautui saksalaisia feodaaleja ja katolista kirkkoa vastaan ja sitä pidetään usein uskonpuhdistuksen edelläkävijänä. Vaatimuksissaan taboriitit kuvastivat talonpoikaisjoukkojen ja kaupunkien köyhän väestön pyrkimyksiä. Heidän keskuudessaan esiintyi myös kehotuksia ja tendenssejä omaisuudelliseen tasa-arvoon ja kulutuskommunismiin. Taboriitit muodostivat oman sotilaallisen organisaationsa, joka oli hussilaisarmeijan ydin; tämä torjui kokonaista viisi paavin ja Saksan keisarin Sigismundin tšekkejä vastaan käynnistämää ristiretkeä. Vasta kotimaisen tšekkiläisen aatelin ja porvariston petos johti taboriittien tappioon vuonna 1434.
[5] »Kristinuskon alkuperä». — Toim.
[6] Tantalos oli kreikkalaisen mytologian sankari, Lyydian kuningas. Rikottuaan poikaansa Pelopsia ja jumalia vastaan hän sai manalassa kärsiä ikuista nälkää ja janoa. Hän seisoi kaulaansa myöten vedessä voimatta juoda siitä ja hänen päänsä yllä riippui hedelmiä, jotka siirtyivät syrjään aina hänen yrittäessään tarttua niihin.
[7] Lukianos (n. 120—n. 180) oli kreikaksi kirjoittava satiirikirjailija, kotoisin Eufrateen varrella sijaitsevasta Samosatan kaupungista. Hän kirjoitti suuren määrän sukkelia dialogeja, joissa pilkkasi perinnäistä uskontoa ja antiikin yhteiskunnan rappioilmiöitä.
[8] Engelsin mainitsemaa Schottin käännöstä ei ole kyetty löytämään. Sen sijaan Engelsin esittämä sitaatti vastaa August Paulyn saksankielistä laitosta (ks. »Lucians Werke», Bd. 12, Stuttgart 1831, s. 1618-1620 ja 1622).
[9] Engels viittaa tässä »Oikeamielisten liittoon» (Bund der Gerechten), jota Wilhelm Weitling oli ollut järjestämässä 1840-luvun alussa. Sen historiaa valaistaan Engelsin työssä »Kommunistien liiton historiaa», ks. esim. Marx—Engels, »Valitut teokset kolmessa osassa», osa 3, Moskova 1973, s. 156 ja ed. - Wilhelm Weitling (1808-1871) oli merkittävä Saksan työväenliikkeen varhaisvaiheen organisaattori ja utopistisen kommunismin edustaja. Hän perusteli kommunismiaan »kristinuskon käskyjen täyttämisenä».
[10] Teoksessaan »Saksalainen ideologia» Marx ja Engels arvioivat 5. luvussa Kuhlmannia, ks. MEW osa 3, s. 521-530.
[11] »Uusi maailma, eli hengen maailma maan päällä. Julistus.» — Toim.
[12] Lamennais, Felicite Robert de (1782-1854) oli ranskalainen apotti ja publisisti, eräs kristillisen sosialismin ideologeja.
[13] Vapaaseurakunnat (»Freie Gemeinden») syntyivät vuosina 1846 ja 1847 virallisesta protestanttisesta kirkosta eronneista ryhmistä. Ne vastustivat virallisen protestantismin suosimaa pietismiä, johon liittyi mystisismiä ja hurskastelua. Tämä uskonnollinen oppositio toi ilmi eräitä saksalaisen porvariston tyytymättömyyden ilmauksia ennen vuoden 1848 vallankumoustapahtumia, 1859 nämä seurakunnat yhtyivät saksalais-katolisten seurakuntiin.
[14] Flavius-sukuisten keisarien sarjan aloitti Vespasianus (69-79). Hadrianus hallitsi 117-138, Antoninus Pius 138–161 ja Marcus Aurelius 161-180.
[15] Viittaus ilmeisesti 300-luvulla eläneeseen latinaksi kirjoittaneeseen, kristittyyn runoilijaan Commodianukseen ja hänen teokseensa »Carmen apologeticum adversus Judaeos et gentes» (Apologeettinen laulu juutalaisia ja pakanoita vastaan).
[16] Gnostikot edustivat uskonnollis-filosofista, mystistä oppia, joka oli syntynyt 1.–2. vuosisadalla a.a. kristinuskon, juutalaisuuden, muiden pakanauskontojen ja idealistisen kreikkalaisen filosofian (uusplatonismin ja pythagoralaisuuden) sekoituksesta. Sen sisältönä oli oppi »gnoosiksesta» eli »tiedosta», joka saavutetaan maailman jumalallisen alkuperän ilmestyksen kautta. Oikeaoppiset kristityt julistivat gnostikot kerettiläisiksi ja vainosivat näitä.
[17] tässä: kabbalistiset ennustusten laskijat. — Toim.
[18] Tacit. Ann. XII :54, Hist. 11:62
[19] Sibyllat olivat ennustajattaria; instituutio oli itämaista alkuperää. Tunnetuin oli italialaisen Cumaen sibylla, jonka väitettiin olevan 1000-vuotias. Tarquinius Priscus, Rooman viides kuningas oli tarinan mukaan ostanut tämän muistiinmerkityt ennustukset, joita säilytettiin Roomassa Jupiter Capitolinuksen temppelissä. Noin vuoden 400 a.a. tienoilla ne poltettiin germaanisotapäällikkö Stilichon määräyksestä.
[20] Nikeassa Vähässä-Aasiassa pidettiin Rooman valtakunnan kristillisen kirkon ensimmäinen maailmankonsiili, jonka keisari Konstantinus oli kutsunut koolle vuonna 325. Siinä päätettiin kaikkia kristittyjä velvoittavasta uskontunnustuksesta. Siinä hyväksyttiin Athanasioksen oppi jumalan kolmesta persoonasta ja tuomittiin kerettiläiseksi Areios, joka oli väittänyt, että Kristus oli luotu olento eikä samaa persoonaa kuin Isä.
[21] Tämä Renanin teos muodostaa kolmannen osan huomautuksessa 2 mainitusta 8-osaisesta kristinuskon alkuperää käsittelevästä teoksesta.
[22] Suunnilleen: ruumiillisuuden palauttaminen uudelleen arvostuksen kohteeksi. — Toim.
[23] Alkutekstissä: »Wiedereinsetzung des Fleisches.» — Toim.
[24] köyhiä valkoisia. — Toim.
[25] Latifundiat olivat antiikin ajan suurtiloja, joita viljeltiin orjatyövoimalla.
[26] Filippos II oli Makedonian kuningas 359-336 e.a.a., Aleksanteri Suuri (356-323) hänen poikansa. Näiden aikana Kreikasta muodostui ensimmäisen kerran yhtenäinen kokonaisuus.
[27] sota on sotaa. — Toim.
[28] »Matemaatikot» — Toim.
[29] Johann Albrecht Bengel oli saksalainen teologi, joka eli 1687-1752 ja toimi mm. uskonnollisten tekstien julkaisijana ja kommentaattorina.
[30] Ernest Renan, »L'Antechrist» (Antikristus), Paris 1873. Teos muodostaa neljännen osan alaviittissä 18 mainitusta kokoomateoksesta.
[31] »Säästää alistetut ja masentaa ylpeät». — Toim.
[32] Zend-Avesta on 1700-1800-luvulla käytetty vanhentunut muoto Avestasta, zoroasterilaisen uskonnon pyhästä kirjasta. Tämä uskonto oli levinnyt muinaiseen Persiaan, Azerbaidžaniin ja Keski-Aasiaan. Sen pohjana oli dualistinen oppi hyvän ja pahan taistelusta maailmassa. Avesta lienee syntynyt joskus vuosien 800 e.a.a. ja 300-400 a.a. välisenä aikana.
[33] MEW:n tekstissä: tyatiralaisille. — Toim.
[34] Saksaksi: »das Abendmahl mit ihm halten», joka voidaan kääntää myös ehtoollisen nauttimiseksi. — Toim.
[35] Aikakauslehdessä »Le Devenir Social» julkaistussa tekijän hyväksymässä käännöksessä tämä lauseen osa kuuluu: »että ne kolme tai neljä apostolien kirjettä, joita Tü;bingenin koulukunta vielä piti aitoina, eivät ole muuta kuin myöhemmän aikakauden tuotetta, kuten Bruno Bauer osoitti perusteellisessa analyysissaan»; jatko kuten edellä. — Toim.
[36] »Edda» on kokoelma Skandinavian kansojen mytologisia taruja ja lauluja. Se on säilynyt 1200-luvulta peräisin olevana käsikirjoituksena, jonka Islannin piispa Sveinsson löysi 1643 (»Vanhempi Edda») sekä skaldirunoutta käsittelevänä tutkielmana, jonka runoilija-kronikoija Snorri Sturlason oli laatinut 1200-luvun alussa (»nuorempi Edda»). '»Eddan» runot pakanallisista jumalista ja sankareista kuvastavat skandinavisen yhteiskunnan tilaa sukuyhteisön hajoamisen kaudella.