Kirjoitettu: 1. marraskuuta 1891
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 445–446. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 1. marraskuuta 1891
...Ilman Hegeliä ei tietenkään selviä ja ottaa sekin aikansa ennen kuin on saanut sulatettua hänet. Pieni Logiikka »Encyklopediassa» on oikein hyvä alku. Teidän on kuitenkin otettava »Teosten» 6. nide, ei Rosenkranzin erillisjulkaisua (1845), koska siinä on paljon enemmän selittäviä lisiä luennoista, vaikka aasi Henning ei usein itsekään ole ymmärtänyt niitä.
Johdannon pykälästä 26 eteenpäin löydätte ensin Wolffin Leibniz-version kritiikin (metafysiikka historiallisessa mielessä), sitten englantilais-ranskalaisen empirismin kritiikin, § 37 jne., sitten Kantin kritiikin § 40 ja ed., lopulta Jacobin mystisismin kritiikin § 61. Ensimmäisessä osastossa (Oleminen) ei Teidän pitäisi viivytellä kovin pitkään kohdissa »Oleminen» ja »Ei-mikään», viimeiset pykälät, »Laatu», sitten »Määrä» ja »Mitta» ovat paljon parempia. Mutta oppi olemuksesta on kuitenkin pääasiallisin osa: abstraktien vastakohtien hajoaminen kiinteytymättömyyteensä, jossa — heti kun haluaa tarrata vain yhteen puoleen — ne muuttuvat huomaamattomasti toiseksi jne. Voitte selvittää asiaa itsellenne konkreettisten esimerkkien avulla. Niinpä identtisyyden ja erilaisuuden erottamattomuus saattaa havainnollistua Teille sulhasmiehenä itsestänne ja morsiamestanne. On ehdottomasti mahdotonta todeta, onko sukupuolinen rakkaus iloa identtisyydestä erilaisuudessa vai erilaisuudesta identtisyydessä. Poistakaa erilaisuus (tässä sukupuolien välinen) tai poistakaa identtisyys (molemmat ovat ihmisiä), niin mitä Teille jää jäljelle? Muistan, kuinka juuri tämä identtisyyden ja erilaisuuden erottamattomuus alussa kiusasi minua vaikka emme voi ottaa askeltakaan törmäämättä siihen.
Missään tapauksessa ette kuitenkaan saa lukea Hegeliä herra Barthin lailla, nimittäin löytääkseen paralogismeja ja huonoja kikkoja joiden varaan hän rakentaa konstruktionsa. Se on pelkkää koulupojan hommaa. Paljon tärkeämpää on löytää väärän muodon ja teennäisen yhteyden alta oikea ja nerokas. Niinpä siirtymät kategoriasta tai vastakohdasta toiseen ovat melkein aina mielivaltaisia, usein ne suoritetaan sanaleikin avulla, kuten § 120: positiivinen ja negatiivinen »zu Grunde gehen» tuhoutuvat, jotta Hegel pääsisi »syyn» (Grund) kategoriaan. Paljo aprikoiminen tämän asian tiimoilla on ajanhukkaa.
Koska jokainen kategoria Hegelillä edustaa vaihetta filosofian historiassa (hän enimmäkseen osoittaakin ne), toimitte hyvin, jos suoritatte vertailuja kirjaan »Luentoja filosofianhistoriasta» — se on eräs nerokkaimpia teoksia. Rentoutukseksi voin suositella Teille »Estetiikkaa». Kunhan olette jonkin verran syventyneet siihen, tulette hämmästymään.
Dialektiikan nurinkääntyminen Hegelillä on lähtöisin siitä, että sen tulee olla »ajatuksen itsekehitystä» ja tosiasioiden dialektiikan pitää siis olla vain sen kajastusta. Mutta todellisuudessa on dialektiikka päässämme vain luonnon ja ihmisyhteisön maailmassa tapahtuvan, dialektisiä muotoja noudattavan tosiasiallisen kehityksen heijastusta.
Verratkaahan Marxin suorittamaa kehittelyä tavarasta pääomaan Hegelin kehittelyyn olemisesta olemukseen, niin saatte mainion paralleelin: tässä tosiasioista lähtevä konkreettinen kehitys, tuossa abstraktirakenne, missä esiintyy äärimmäisen nerokkaita ajatuksia ja paikoitellen hyvin tärkeitä siirtymiä, kuten esimerkiksi siirtyminen laadusta määrään ja päinvastoin, muokattuna yhdestä käsitteestä toiseen kulkevaksi näennäiseksi itsekehitykseksi. Tällaisia esimerkkejä voisi esittää vielä tusinan verran...