Kirjoitettu: Joulukuun lopulla 1887 — maaliskuussa 1888
Julkaistu: Ensi kerran aikakauslehdessä »Die Neue Zeit», Bd. 1, N 22–26, 1895–1896.
Suomennos: Tuntematon
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 6. osa, s. 465–531. Kustannusliike Edistys, Moskova (1979).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Soveltakaamme nyt teoriaamme Saksan nykyhistoriaan ja sen verellä ja raudalla toteuttamaan väkivallan käyttöön.[1] Tästä näemme selvästi, miksi veren ja raudan politiikan oli tilapäisesti menestyttävä ja miksi sen oli lopulta kärsittävä tappio.
Vuoden 1815 Wienin kongressi[2] jakoi ja myi Euroopan siten, että koko maailma tuli vakuuttuneeksi monarkkien ja valtiomiesten täydellisestä kykenemättömyydestä. Kansojen yleinen sota Napoleonia vastaan oli sen kaikkien kansojen kansallistunteen vastavaikutusta, jonka Napoleon oli polkenut jalkoihinsa. Kiitokseksi siitä Wienin kongressiin osallistuneet hallitsijat ja diplomaatit polkivat sitäkin karkeammin jalkoihinsa tuon kansallistunteen. Pienimmällä hallitsijasuvulla oli enemmän merkitystä kuin suurimmalla kansalla. Saksa ja Italia pirstottiin taas pikkuvaltioiksi. Puola jaettiin neljännen kerran, Unkari jäi orjuutetuksi. Eikä voida edes sanoa, että kansoille olisi tehty vääryyttä: miksi ne sallivat tehdä näin ja miksi tervehtivät Venäjän tsaaria[3] vapauttajanaan?
Tätä ei kuitenkaan voinut jatkua pitkälti. Keskiajan lopulta historia eteni kohti suurten kansallisvaltioiden perustamista Euroopassa. Vain tällaiset valtiot olivatkin Euroopan hallitsevan porvariston normaali poliittinen organisaatio ja samalla välttämätön edellytys sen kansojen sopusuhtaisen kansainvälisen yhteistoiminnan aikaansaamiselle, jota ilman proletariaatin herruus olisi mahdoton. Kansainvälisen rauhan aikaansaamiseksi oli ennen muuta poistettava kaikki mahdolliset kansalliset hankaukset, jokaisen kansan oli oltava riippumaton ja isäntänä talossaan. Kaupankäynnin, maanviljelyksen, teollisuuden ja samalla porvariston yhteiskunnallisen mahdin karttuessa kaikkialla oli tosiaankin alkanut kansallistunteen nousu, pirstotut ja sorretut kansakunnat olivat alkaneet vaatia yhdistymistä ja itsenäisyyttä.
Siksi vuoden 1848 vallankumouksen tarkoituksena oli tyydyttää kaikkialla paitsi Ranskassa sekä vapaus- että kansalliset vaatimukset. Ensimmäisen rynnäkön tuloksena voittajaksi jääneen porvariston takaa nousi jo kaikkialla uhkaavana hahmona proletariaatti, jonka käsin voitto oli todellisuudessa saatu, ja tämä seikka työnsi porvariston vasta äsken voitetun vihollisen syliin, sen monarkkisen, virkavaltaisen, puolifeodaalisen ja sotilaallisen taantumuksen syliin, joka tuottikin vallankumoukselle tappion 1849. Venäläiset saapuivat Unkariin, jossa asiat olivat kehittyneet toiseen suuntaan, ja tukahduttivat vallankumouksen. Venäjän tsaari ei tyytynyt tähän, vaan saapui Varsovaan ja alkoi määräillä siellä Euroopan välitystuomarina. Hän nimitti kuuliaan suosikkinsa Kristian Glücksburgilaisen Tanskan valtaistuimen perilliseksi. Hän alensi Preussia enemmän kuin sitä milloinkaan oli alennettu kieltämällä sen arimmatkin yritykset käyttää hyväkseen saksalaisten yhdistymispyrkimyksiä, pakottamalla sen palauttamaan liittopäivät[4] ja alistumaan Itävallan herruuteen. Ensi silmäykseltä vallankumouksen koko lopputulos rajoittui näin ollen siihen, että Itävallassa ja Preussissa säädettiin muodoltaan perustuslaillinen mutta hengeltään vanha hallitustapa ja että Venäjän tsaarista tuli Euroopan vallitsija suuremmassa määrin kuin milloinkaan aikaisemmin.
Todellisuudessa vallankumous sai kuitenkin voimakkaalla iskullaan porvariston vieroitetuksi piintyneestä vanhoillaan olosta jopa pirstoutuneissakin maissa, varsinkin Saksassa. Porvaristo pääsi tietyssä, joskin vaatimattomassa määrin osalliseksi valtiovallasta ja käytti jokaista poliittista saavutustaan teollisuuden kohottamiseen. Onnellisesti ohitettu »hullu vuosi»[5] osoitti porvaristolle havainnollisesti, että entisestä horrostilasta ja välinpitämättömyydestä on kerta kaikkiaan tehtävä loppu. Kaliforniasta ja Australiasta valuneen kultavirran ynnä muiden seikkojen ansiosta koitti ennen tuntematon maailman kauppayhteyksien laajeneminen ja ennen näkemätön liike-elämän elpyminen, oli vain käytettävä tilaisuutta hyväkseen ja taattava oma osuutensa. Suurteollisuus, jonka perustoja oli laskettu vuodesta 1830 ja varsinkin 1840 alkaen Reinillä, Saksissa, Sleesiassa, Berliinissä ja joissakin etelän kaupungeissa, alkoi nyt nopeasti kehittyä ja laajeta; maaseutupiirien kotiteollisuus laajeni yhä enemmän, rautateitä rakennettiin joutuisaa vauhtia, ja valtaviin mittoihin kasvanut maastamuutto loi tällöin saksalaisen transatlanttisen laivaliikenteen, joka ei kaivannut mitään apurahoja. Saksalaiset kauppiaat sijoittuivat laajemmassa mitassa kuin milloinkaan aikaisemmin kaikille merentakaisille markkinoille, he alkoivat esittää yhä huomattavampaa osaa maailmankaupassa ja markkinoida vähitellen paitsi englantilaisia myös saksalaisia teollisuustuotteita.
Se seikka että Saksa oli pirstottu pikkuvaltioiksi, joiden kauppa- ja teollisuuslainsäädännöt olivat mitä moninaisimpia, oli piakkoin muuttuva teollisuuden ja siihen liittyvän kaupankäynnin mahtavan nousun sietämättömiksi kahleiksi. Aina muutaman mailin päässä oli uusi vekselioikeus, uudet elinkeinon harjoittamisen ehdot, joka paikassa olivat aina omat saivartelunsa, virkavaltaiset ja fiskaaliset esteensä ja usein vielä ammattikuntaesteet, joita vastaan virallisetkin patentit olivat voimattomia! Lisäksi vielä lukuisat erilaiset synnynnäisten paikkakuntalaisten oikeuksia koskevat lainsäädännöt ja oleskelulupien myöntämisrajoitukset, jotka estivät kapitalisteja siirtämästä hallussaan olevaa työvoimaa riittävästi sinne, missä oli malmia, kivihiiltä, vesivoimaa tai muita suotuisia luonnonolosuhteita kannustamassa teollisuusyrityksen perustamista. Teollisen kehityksen ensimmäisenä ehtona oli kotimaisen työvoiman esteettömän joukkomittaisen käytön mahdollisuus, mutta kaikkialla, minne isänmaallinen tehtailija kokosi työläisiä eri puolilta, poliisi ja köyhäinhoito vastustivat tulokkaiden asuttamista. Yhtenäinen Saksan kansalaisuus, maan kaikkien kansalaisten täydellinen liikkumisvapaus ja yhtenäinen kauppa- ja teollisuuslainsäädäntö eivät enää olleet hurmaantuneiden ylioppilaiden patrioottisia haaveita, vaan teollisuuden olemassaolon välttämätön ehto.
Sitä paitsi kussakin valtiossa, muun muassa kääpiövaltioissa, oli oma rahansa, oma mitta- ja painojärjestelmänsä ja usein jopa pari kolmekin järjestelmää yhdessä valtiossa. Maailmanmarkkinoilla ei tunnustettu mitään näistä raha-, mitta- ja painolajeista. Siksi ei ole ihme että maailmanmarkkinoilla liikesuhteissa olleet tai tuontitavaroiden kanssa kilpailemaan pakotetut kauppiaat ja tehtailijat joutuivat monituisten kotimaisten rahojen, mittojen ja painojen ohessa käyttämään vielä ulkomaisiakin; että puuvillalankaa punnittiin Englannin nauloin, silkkikankaita mitattiin metrein ja ulkomaiset laskut laadittiin Englannin puntina, dollareina ja frangeina! Miten olisi saattanut syntyä suuria luottolaitoksia noin rajoitetusti levinneiden valuuttajärjestelmien perustalla? Täällä lasketaan pankkisetelit guldeneina, tuolla Preussin taalereina, rinnan on kultataaleri, »uudet kaksi kolmannesta» -taaleri, pankin markka, kierrossa oleva markka, kahdenkymmenen guldenin rahajärjestelmä, kahdenkymmenen neljän guldenin rahajärjestelmä — ja kaikki tämä loputtomine uudelleenlaskuineen ja kurssinheilahduksineen.
Mikäli onnistuttiinkin lopulta voittamaan kaikki tämä, niin miten paljon noihin hankauksiin hukatuinkaan ponnistuksia, miten paljon hukattiinkaan rahaa ja aikaa! Vihdoin Saksassakin alettiin kuitenkin ymmärtää, että nykyään aika on rahaa.
Nuoren saksalaisen teollisuuden oli näytettävä kykynsä maailman markkinoilla: se saattoi kasvaa ainoastaan vientikauppaa harjoittamalla. Mutta sitä varten sen oli nautittava kansainvälisen oikeuden suojaa ulkomailla. Englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen kauppias oli ulkomailla vapaampi toimissaan kuin kotonaan. Häntä puolusti hänen maansa lähetystö ja tarpeen tullen jopa muutamat sotalaivatkin. Entä saksalainen? Itävaltalainen saattoi vielä jossain määrin luottaa lähetystöönsä Lähi-Idässä, mutta muualla lähetystö ei paljoakaan auttanut häntä. Kun taas preussilainen kauppias kääntyi ulkomailla lähettiläänsä puoleen ja valitti hänelle tehdyn loukkauksen johdosta, sai hän melkein aina vastaukseksi: »Saitte sen minkä olette ansainnut! Mitä te haette täältä? Pysyisitte rauhassa kotona!» Jonkin pikkuvaltion alamainen oli kaikkialla kokonaan oikeuksia vailla. Saapuivatpa saksalaiset kauppiaat mihin hyvänsä, he turvautuivat kaikkialla ulkomaiseen — Ranskan, Englannin tai Amerikan — suojelukseen tai heidän oli mahdollisimman pian kansalaistuttava uudessa kotimaassa.[6] Jos heidän lähettiläänsä olisivatkin halunneet muuten puoltaa heitä, ei siitä olisi ollut mitään hyötyä. Merentakaisissa maissa saksalaisia lähettiläitä kohdeltiin itseäänkin niin kuin kengänkiillottajia.
Tästä näkyy, että yhtenäisen »isänmaan» saavuttamispyrkimyksellä oli hyvin aineellinen tausta. Kysymyksessä eivät olleet enää Burschenschaftien jäsenten utuiset purkaukset Wartburgin juhlilla,[7] jolloin »uljuutta hehkui saksalaisten sielu» ja jolloin, kuten ranskalaisella sävelellä lauletaan »riensi nuorukainen taiston tuoksinaan puolesta kaatuakseen synnyinmaan»,[8] keskiaikaisen keisarikunnan romanttisen suuruuden palauttamisen puolesta, ja vanhuudenpäivinään tämä hehkuvamielinen nuorukainen muuttui aivan tavalliseksi hurskailijaksi, itsevaltiudelle uskolliseksi hallitsijansa orjaksi. Kysymyksessä ei ollut myöskään enää paljon maallisempi yhtenäisyyskehotus, jonka olivat julistaneet Hambachin juhlilla[9] asianajajat ja muut porvariston ideologit olettaen, että he rakastavat vapautta ja yhtenäisyyttä niiden itsensä vuoksi, mutta ymmärtämättä, että Saksan muuttaminen kantonitasavallaksi sveitsiläisen esikuvan mukaan, mitä tervejärkisimmät heistä pitivät ihanteenaan, oli yhtä mahdotonta kuin edellämainittujen ylioppilaiden hohenstaufenilainen keisarikuntakin. Ei, kysymyksessä oli käytännöllisen kauppiaan ja teollisuusyrittäjän välittömistä liike-elämän tarpeista noussut pyrkimys lakaista pois kaupankäynnin ja teollisuuden vapaan kehityksen tiellä oleva historiallisesti periytynyt koko pikkuvaltioiden kama, poistaa kaikki tarpeettomat esteet, jotka saksalainen liikemies joutui kotimaassaan ylittämään halutessaan esiintyä maailmanmarkkinoilla ja joita hänen kilpailijoillaan ei ollut. Saksan yhtenäisyydestä tuli taloudellinen välttämättömyys. Ne jotka vaativat sitä nyt, tiesivät mitä he tahtovat. He olivat saaneet kasvatuksensa kaupankäynnissä ja kaupankäyntiä varten, he osasivat kaupata ja solmia kauppoja. He tiesivät, että on tingittävä enemmän, mutta oltava myös valmis myönnytyksiin. He lauleskelivat »saksalaisen isänmaasta», johon kuului Steiermark, Tyroli ja »Itävallan maa, niittänyt voittoja ja kunniaa»,[10] sekä seuraavaa:
»Maasilta aina Memeliin,
Etschiltä Beltiin asti
oot, Saksa, kaikkein ylvähin,
ei löydy vertaistasi.»[11]
Käteismaksua vastaan he olivat silti valmiit luovuttamaan melkoisen osan, noin 25–30 prosenttia, tuosta samasta isänmaasta, jonka oli yhä laajennuttava.[12] Heidän yhdistämissuunnitelmansa oli jo valmis ja se saatettiin toteuttaa viipymättä.
Saksan yhtenäisyys ei kuitenkaan ollut ainoastaan Saksan kysymys. Kolmikymmenvuotisen sodan[13] ajoilta ainuttakaan yleissaksalaista kysymystä ei ollut ratkaistu ilman tuntuvaa ulkomaiden puuttumista asiaan.[14] Fredrik II valloitti 1740 Sleesian ranskalaisten apuun turvautuen. Vuonna 1803 valtakunnan edustuston päätöksestä toteutettu Pyhän Rooman valtakunnan uudelleenjärjestäminen oli kirjaimellisesti Ranskan ja Venäjän sanelema.[16] Sitten Napoleon sääti Saksassa omien etujensa mukaisen järjestyksen. Ja vihdoin Wienin kongressissa[17] ennen kaikkea Venäjän, mutta myös Englannin ja Ranskan vaikutuksesta Saksa pirstottiin taas kolmeksikymmeneksi kuudeksi valtioksi, jotka käsittivät yli kaksisataa erillistä suurta ja pientä maatilkkua, ja tällöin saksalaiset monarkit, aivan samoin kuin Regensburgin valtiopäivillä 1802—1803,[18] olivat tunnollisina apulaisina tässä toimituksessa ja tehostivat entisestään maan hajanaisuutta. Lisäksi erillisiä Saksan alueita luovutettiin ulkovalloille. Saksa jäi näin ollen voimattomaksi ja avuttomaksi, sisäisten eripuraisuuksien raatelemaksi, poliittisessa ja jopa taloudellisessakin suhteessa kitumaan tuomituksi; paljon pahempaa oli kuitenkin se, että juurtuneen tavan mukaan Ranska ja Venäjä saivat oikeuden Saksan jakoon aivan samoin kuin Ranska ja Itävalta pitivät oikeutenaan huolehtia siitä, että Italia pysyisi pirstottuna. Tätä näennäistä oikeuttaan tsaari Nikolai käyttikin hyväkseen 1850, jolloin hän esti mitä häikäilemättömimmin tekemästä itsenäisesti mitään muutoksia perustuslakiin ja pakotti palauttamaan liittopäivät, tuon Saksan voimattomuuden symbolin.
Saksan yhtenäisyys oli siis valloitettava taistelussa niin Saksan monarkkeja ja muita sisäisiä vihollisia kuin myös ulkomaita vastaan. Tai ulkomaiden apuun turvautuen. Millainen tilanne oli tuolloin Saksan ulkopuolella?
Ranskassa Louis Bonaparte käytti hyväkseen porvariston ja työväenluokan välistä taistelua noustakseen talonpoikien tukemana presidentin virkaan ja sitten armeijan avulla keisarin valtaistuimelle. Armeijan valtaistuimelle nostama uusi keisari Napoleon oli kuitenkin Ranskan vuoden 1815 rajoissa kuolleena syntynyt hanke. Henkiin herätetty Napoleonin keisarikunta merkitsi Ranskan laajenemista Reinille asti eli ranskalaisen šovinismin perinteellisen haaveen toteutumista. Alkuvaiheessa Reinin valloitus ei kuitenkaan ollut Louis Bonaparten voimien mukainen: kaikki sensuuntaiset yritykset olivat johtaneet Ranskan-vastaisen liittouman muodostamiseen Euroopassa. Sen sijaan tarjoutui sopiva tilaisuus Ranskan arvovallan kohottamiseen ja uusien laakeriseppeleiden hankkimiseen armeijalle siten, että ryhdyttiin miltei koko Euroopan suostumuksesta sotaan Venäjää vastaan, joka oli käyttänyt hyväkseen Länsi-Euroopan vallankumouskautta miehittääkseen salavihkaa Tonavan ruhtinaskunnat ja valmistellakseen uutta valloitussotaa Turkkia vastaan. Englanti liittoutui Ranskan kanssa, Itävalta suhtautui myötämielisesti kumpaankin, ja ainoastaan sankarillinen Preussi suuteli yhä venäläistä ruoskaa, jolla sitä oli vielä eilen piesty, ja pysyi ystävällishenkisellä puolueettomuuskannalla Venäjään nähden. Englanti enempää kuin Ranskakaan eivät kuitenkaan halunneet vakavaa voittoa vihollisestaan. Siksi sota päättyi vain vähäiseen Venäjän alentamiseen ja Venäjän ja Ranskan Itävallan-vastaisen liiton perustamiseen.[19]
Krimin sota teki Ranskasta Euroopan johtavan valtion ja seikkailija Louis Napoleonista päivänsankarin, mihin ei tosin kovinkaan paljoa tarvittu. Krimin sota ei kuitenkaan laajentanut Ranskan aluetta ja siksi siinä piili sen uuden sodan uhka, jossa Louis Napoleonin oli toteutettava oikea kutsumuksensa, tultava »valtakunnan laajentajaksi»[21] Tätä uutta sotaa valmisteltiin jo edellisen sodan aikana siten, että Sardinialle annettiin lupa yhtyä länsivaltojen liittoon keisarillisen Ranskan satelliittina ja sen varsinaisena etuvartiona Itävaltaa vastaan; sotaa valmisteltiin myös Louis Napoleonin solmiessa rauhaa Venäjän kanssa,[22] jonka hartaana toivomuksena oli Itävallan rankaiseminen.
Louis Napoleonista tuli nyt Euroopan porvariston epäjumala. Eikä ainoastaan hänen 2. joulukuuta 1851[23] toteuttamansa »yhteiskunnan pelastamisen» ansiosta, jolloin hän tosin hävitti porvariston poliittisen herruuden, mutta vain pelastaakseen sen sosiaalisen herruuden; eikä ainoastaan siksi, että hän näytti, miten yleinen äänioikeus voidaan sopivissa oloissa muuttaa kansanjoukkojen sorron välikappaleeksi; eikä ainoastaan siksi, että hänen hallintokaudellaan kaupankäynti ja teollisuus ja varsinkin keinottelu ja pörssihuijaus saavuttivat ennen näkemättömän kukoistuksen. Näin kävi ennen muuta siksi, että porvaristo tunnusti hänet ensimmäiseksi »suureksi valtiomieheksi», joka oli sen omaa luuta ja lihaa. Hän oli nousukas samoin kuin jokainen oikea porvari. Oltuaan »monessa liemessä parkittuna» salaisen carbonari-seuran jäsenenä Italiassa, tykistöupseerina Sveitsissä, velkojen rasittamana ylhäisenä kulkurina ja erikoiskonstaapelina Englannissa,[24] mutta aina ja kaikkialla kruununtavoittelijana, hän oli monivaiheista seikkailuelämää viettämällä ja saattamalla nimensä huonoon huutoon kaikissa maissa valmistautunut ranskalaisten keisarin ja Euroopan kohtaloiden ratkaisijan rooliin, samoin kuin klassinen porvarin esikuva — amerikkalainen — valmistautuu miljonääriksi tekemällä muutamia todellisia ja näennäisiä vararikkoja. Keisariksi tultuaan hän ei ainoastaan alistanut politiikkaa palvelemaan kapitalistisen voiton ja pörssikeinottelun etuja, vaan myös noudatti politiikassa yksinomaan arvopaperipörssin sääntöjä ja keinotteli »kansallisuuksien periaatteella».[25] Saksan ja Italian pirstominen oli Ranskan entisen politiikan kannalta ollut Ranskan vieroittamatonta hallitsijanoikeutta; Louis Napoleon ryhtyi tuota pikaa myymään vähittäin tätä hallisijanoikeutta niin sanottuja korvauksia vastaan. Hän oli valmis auttamaan Italiaa ja Saksaa pääsemään hajanaisuudesta sillä ehdolla, että Saksa ja Italia myöntävät hänelle alueitaan palkkioksi hänen jokaisesta kansalliseen yhdistymiseen suuntaamastaan askeleesta. Tämä ei ainoastaan tyydyttänyt ranskalaista šovinismia ja johdattunut vähitellen valtakunnan laajenemiseen aina vuoden 1801 rajoihin,[26] vaan myös asetti Ranskan jälleen valistuneen valtion, kansojen vapauttajan poikkeukselliseen asemaan ja Louis Napoleonin sorrettujen kansallisuuksien puoltajan asemaan. Koko valistunut ja kansallistunteen innoittama porvaristo, joka oli varsin kiinnostunut kaikkien kaupankäynnin esteiden poistamisesta maailmanmarkkinoilta, tervehti yksimielisesti tätä koko maailmaa vapauttavaa valistunutta toimintaa.
Asia pantiin alulle Italiassa.[27] Vuodesta 1849 Itävalta oli hallinnut siellä rajoittamattomasti, ja Itävaltahan oli siihen aikaan koko Euroopan syntipukki. Krimin sodan mitättömiä tuloksia ei pantu vain näennäistä sotaa toivoneiden länsivaltojen epäröinnin laskuun, vaan ne selitettiin Itävallan horjuvasta asenteesta johtuneiksi, johon kukaan ei ollut suuremmassa määrin syypää kuin länsivallat itse. Venäjää taas oli siinä määrin loukannut itävaltalaisten eteneminen Prut-joelle — kiitokseksi Venäjän avusta Unkarissa 1849 (vaikka nimenomaan tämä eteneminen pelastikin sen) — että se oli hyvillään jokaisesta Itävaltaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä. Preussia ei otettu enää huomioon ja jo Pariisin rauhankongressissa[28] sitä hyljittiin en canaille.[29] Venäjän myötävaikutuksella keväällä 1859 aloitettu sota Italian vapauttamisesta »Adrian mereen saakka» päättyi jo kesällä Mincio-joella. Itävaltaa ei heitetty pois Italiasta, Italia ei tullut »vapaaksi Adrian mereen saakka» eikä yhdistetyksi, Sardinia laajensi aluettaan, mutta Ranska sai Savoijin ja Nizzan ja siten palautti vuoden 1801 aikaisen Ranskan ja Italian rajan.[30]
Italia ei kuitenkaan tyytynyt tähän. Tuolloin Italiassa oli vielä vallitsevana pelkkä manufaktuurituotanto, suurteollisuus oli vielä kapalossaan. Työväenluokka ei ollut vielä lähimainkaan pakkoluovutettu eikä proletarisoitunut; kaupungeissa se omisti vielä tuotantokalustoa, maaseudulla talonpoikaiset pienomistajat ja vuokraajat harjoittivat teollista työtä sivuansiokseen. Siksi porvariston tarmoa ei vielä horjuttanut sen ja luokkaetunsa tajunneen nykyaikaisen proletariaatin välinen vastakohtaisuus. Koska Italian hajanaisuus oli säilynyt ainoastaan Itävallan vierasmaisen herruuden ansiosta, jonka suojassa monarkkisten hallitusten väärinkäytökset saavuttivat huippunsa, niin sekä suurmaanomistaja-aatelisto että kaupunkilaiset kansanjoukot kannattivat porvaristoa kansallisen riippumattomuuden esitaistelijana. Vuonna 1859 vierasmainen herruus murrettiin kuitenkin kaikkialla paitsi Venetsiassa. Ranska ja Venäjä tekivät lopun Itävallan puuttumisesta Italian asioihin, kukaan ei pelännyt sitä enää. Garibaldista Italia sai antiikkistyyppisen sankarin, joka pystyi tekemään ja todella teki ihmeitä. Tuhatmiehisine vapaaehtoisjoukkoineen hän kukisti koko Napolin kuningaskunnan, tosiasiallisesti yhdisti Italian ja repi Bonaparten politiikan taitavan verkon. Italiasta tuli vapaa ja itse asiassa yhdistetty, mutta ei Louis Napoleonin hankein, vaan vallankumouksen tietä.
Italian sodan ajoilta toisen keisarikunnan ulkopolitiikka ei ollut enää kenellekään salaisuus. Suuren Napoleonin voittajien oli saatava rangaistuksensa, mutta l'un après l'autre — toisen toisensa perään. Venäjä ja Itävalta olivat jo saaneet osansa, nyt oli Preussin vuoro. Preussia halveksittiin nyt enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin; sen politiikka oli Italian sodan aikana ollut arkaa ja surkuteltavaa, aivan kuin Baselin rauhankin aikana 1795.[31] »Vapaiden käsien politiikka»[32] oli saattanut Preussin siihen tilaan, että se oli kerrassaan eristettynä Euroopassa, että sen suuret ja pienet naapurit vain riemuitsivat ennakolta sen nujertamisen johdosta ja että sen kädet olivat vapaat vain luovuttamaan Ranskalle Reinin länsirannan.
Vuoden 1859 jälkeisinä lähivuosina kaikkialle ja ennen muuta Reinin varrelle oli tosiaankin levinnyt käsitys siitä, että Reinin vasen ranta siirtyy palauttamattomasti Ranskalle. Tätä siirtymistä ei tosin kovinkaan toivottu, mutta sitä pidettiin kiertämättömänä kuin kohtaloa eikä suoraan sanoen erikoisesti pelätty. Talonpojissa ja kaupunkilaisissa pikkuporvareissa heräsivät henkiin vanhat muistelmat Ranskan herruudesta, joka oli tosiaankin tuonut heille vapauden; porvariston riveissä finanssiylimystö, varsinkin kölniläinen, oli jo aika lailla sekaantunut pariisilaisen »Crédit Mobilierin»[33] ja muiden bonapartististen petkutusyhtymien huijauksiin ja vaati kovaäänisesti aluevaltauksia.[34]
Reinin länsirannan menetys olisi merkinnyt paitsi Preussin myös Saksan heikkenemistä. Saksa taas oli lohkottu enemmän kuin milloinkaan. Itävalta ja Preussi olivat kerrassaan vieraantuneet toisistaan Preussin Italian sodan aikaisen puolueettomuuskannan vuoksi; pikkuruhtinashylyt katsoivat pelokkaina ja samalla himoiten Louis Napoleoniin kuten uudistetun Reinin liiton[35] tulevaan suojelijaan ainakin. Tällainen oli virallisen Saksan asema. Vieläpä ajankohtana, jolloin vain koko kansakunnan yhdistetyt voimat olisivat pystyneet ehkäisemään pirstomisvaaran.
Miten koko kansakunnan voimat olisi voitu yhdistää? Oli jäänyt kolme mahdollista tietä sen jälkeen kun vuoden 1848 yritykset, jotka olivat luonteeltaan miltei poikkeuksetta epämääräisiä, olivat epäonnistuneet ja juuri tuon epäonnistumisen vuoksi epämääräisyys oli hieman hälvennyt.
Ensimmäisenä tienä oli todellinen yhdistäminen, joka toteutettaisiin hävittämällä kaikki erilliset valtiot, ts. se oli avoimesti vallankumouksellinen tie. Tätä tietä Italia oli vasta hiljan saavuttanut päämääränsä. Savoijin hallitsijasuku oli yhtynyt vallankumoukseen ja saanut siten haltuunsa Italian kruunun. Saksalaiset savoijilaisemme, Hohenzollernit, enempää kuin heidän päättävimmät Cavourinsakaan à la Bismarck eivät kuitenkaan olisi pystyneet ollenkaan niin rohkeaan tekoon. Kansa olisi itse joutunut tekemään kaiken, ja Reinin länsirannasta käytävässä sodassa se olisi tietenkin pystynyt tekemään kaiken välttämättömän. Preussilaisten väistämätön perääntyminen Reinin taakse, reiniläisten linnoitusten pitkäaikainen piiritys ja eteläsaksalaisten hallitusten petturuus, joka olisi seurannut sitten epäilemättä, olisivat antaneet riittävästi aihetta sellaisen kansallisliikkeen nousuun, joka olisi lyönyt hajalle koko tuon dynastisen järjestyksen. Silloin Louis Napoleon olisi ensimmäisenä pistänyt miekkansa huotraan. Toinen keisarikunta olisi voinut sotia vain taantumuksellisia valtioita vastaan, joihin nähden se olisi esiintynyt Ranskan vallankumouksen seuraajana, kansojen vapauttajana. Se oli voimaton vallankumoukseen noussutta kansaa vastaan; sitä paitsi voitokas Saksan vallankumous olisi saattanut panna alulle koko Ranskan keisarikunnan kukistamisen. Näin olisi käynyt parhaassa tapauksessa; pahimmassa tapauksessa, mikäli hallitsevat ruhtinaat olisivat liikkeen johdossa, Reinin länsiranta olisi luovutettu väliaikaisesti Ranskalle, monarkkien aktiivinen tai passiivinen kavaluus olisi paljastettu koko maailmalle, ja olisi muodostunut kriittinen tilanne, josta Saksalla ei olisi ollut muuta ulospääsyä kuin vallankumous, kaikkien hallitsijoiden häätäminen pois ja yhtenäisen Saksan tasavallan perustaminen.
Silloisten olosuhteiden vallitessa Saksa olisi voinut astua tälle yhdistämistielle vain siinä tapauksessa, että Louis Napoleon olisi aloittanut sodan rajan siirtämisestä Reinille. Tästä sodasta ei kuitenkaan tullut mitään syistä, jotka esitetään tuonnempana. Kansallisen yhdistämisen kysymys lakkasi niin ikään olemasta kiireellinen elintärkeä kysymys, joka oli ratkaistava viipymättä, tuhoutumisen uhalla. Kansakunta saattoi toistaiseksi odottaa.
Toisena tienä oli yhdistyminen Itävallan johdolla. Itävalta säilytti kernaasti 1815 Napoleonin sotien seurauksena saamansa aseman valtiona, joka oli alueellisesti yhtenäinen ja pyöristetty. Se ei vaatinut enää siitä eristettyjä entisiä Etelä-Saksan alueitaan, vaan tyytyi niiden vanhojen ja uusien alueiden liittämiseen, jotka voitiin maantieteellisesti ja strategisesti yhdistää vielä säilyneeseen monarkian ydinosaan. Se saksalaisen Itävallan eristäminen muusta Saksasta, jonka pani alulle Josef II saattamalla voimaan suojelutullit, jota voimisti Franz I:n poliisivalta Italiassa ja jonka vei äärimmäisyyksiin Saksan valtakunnan hävittäminen ja Reinin liiton perustaminen, säilyi tosiasiallisesti vielä vuoden 1815 jälkeenkin. Metternich pystytti valtionsa ja Saksan välille oikean Kiinan muurin. Tullit estivät aineellisten ja sensuuri henkisten saksalaisten tuotteiden pääsyä; uskomattomat passirajoitukset typistivät minimiin henkilökohtaiset kanssakäymiset. Itsevaltiuden harjoittama mielivalta, joka oli ainoa laatuaan jopa Saksassakin, esti taatusti vähäisimmänkin poliittisen liikkeen. Itävalta pysyi näin ollen täysin erillään koko Saksan porvarillis-liberaalisesta liikkeestä. Vuonna 1848 kaatuivat suurimmalta osaltaan ainakin henkiset esteaidat niiden väliltä; mutta tuon vuoden tapahtumat ja niiden seuraamukset eivät suinkaan voineet myötävaikuttaa Itävallan ja muun Saksan lähenemiseen; päinvastoin, Itävalta kerskui entistä enemmän riippumattomalla suurvalta-asemallaan. Vaikka liiton linnoituksissa[36] pidettiin itävaltalaisista sotilaista, mutta preussilaisia vihattiin ja pilkattiin, ja vaikka Itävalta oli suosiossa ja nautti kunnioitusta koko Etelässä ja Lännessä, jotka valtaosaltaan olivat katolisia, kukaan ei silti ajatellut tosissaan Saksan yhdistämistä Itävallan johdolla, ehkä muutamia pienten ja keskisuurten saksalaisten valtioiden kruunupäisiä hallitsijoita lukuun ottamatta.
Eikä muuten olisi voinut ollakaan. Itävalta itse ei halunnut mitään muuta, vaikka salavihkaa hautoikin yhä romanttisia valtakuntahaaveita. Ajan mittaan Itävallan tulliraja muuttui ainoaksi Saksan sisällä säilyneeksi aineelliseksi esteeksi, joka tuntui sitä kärkevämmin. Itsenäisen suurvallan politiikalla ei olisi ollut mitään merkitystä, ellei se olisi tarkoittanut Saksan etujen uhraamista varsinaisille Itävallan eduille, ts. Italiaa, Unkaria jne. koskeville eduille. Niin ennen vallankumousta kuin sen jälkeenkin Itävalta oli pysynyt Saksan taantumuksellisimpana valtiona, joka oli vähiten halukas lähtemään nykyaikaisen kehityksen tielle; sitä paitsi se oli ainoa varsinaisesti katolisena säilynyt suurvalta. Mitä enemmän maaliskuun jälkeinen hallitus[37] pyrki palauttamaan entisen pappien ja jesuiittojen isännöinnin, sitä vähemmän se pystyi toteuttamaan herruuttaan maassa, joka parilta kolmannekseltaan oli protestanttinen. Saksan yhdistäminen Itävallan johdolla olisi vihdoin ollut mahdollista vain Preussin nujertamisen seurauksena. Ellei viimeksi mainittu tapaus sinänsä olisikaan ollut onnettomuus Saksalle, niin Itävallan toteuttama Preussin murskaaminen olisi ollut yhtä tuhoisa kuin Preussin toteuttama Itävallan murskaaminen tulevan Venäjän vallankumouksen voiton aattona (minkä jälkeen tämä murskaaminen olisi ollut tarpeetonta, koska Itävalta olisi tullut silloin tarpeettomaksi ja hajonnut itsestään).
Lyhyesti sanoen Saksan yhtenäisyys Itävallan huomassa oli romanttinen haave, mikä ilmenikin kun saksalaiset pikku- ja keskisuuret hallitsijat kokoontuivat 1863 Frankfurtiin julistamaan Saksan keisariksi itävaltalaisen Franz Josefin. Preussin kuningas[38] ei yksinkertaisesti saapunut, ja koko komedia meni myttyyn.
Jäljellä oli kolmas tie: yhdistyminen Preussin johdolla. Tämä tie, jota historia todella lähti kulkemaan, palauttaa meidät mielikuvituksen alueelta varmalle, joskin melko likaiselle käytännöllisen »reaalipolitiikan»[39] maaperälle.
Fredrik II:n ajoilta Preussi oli pitänyt Saksaa samoin kuin Puolaakin vain valloitettavaksi tarkoitettuna alueena, josta kiskotaan mitä voidaan, mutta jonka on tietenkin suostuttava jakoon toisten kanssa. Vuodesta 1740 alkaen Preussin »Saksan tehtävänä» on ollut Saksan jako, johon ovat olleet osallisina ulkovallat ja ennen muuta Ranska. »Je vais, je crois, jouer votre jeu; si les as me viennent, nous partagerons» (taidan pelata eduksenne; jos saan valtit käsiini, niin jaa'amme ne keskenämme) — tämän Fredrik sanoi hyvästiksi Ranskan lähettiläälle[40] ensimmäiselle sotaretkelleen[41] lähtiessään. Täyttäen uskollisesti tätä »Saksan tehtäväänsä» Preussi kavalsi Saksan 1795 Baselin rauhaa solmittaessa, se suostui ennakolta (5. elokuuta 1796 tehty sopimus) luovuttamaan ranskalaisille Reinin länsirannan alueenlisäyslupausta vastaan ja sai tosiaan palkkion valtakunnan kavalluksestaan Ranskan ja Venäjän saneleman valtakunnan edustuston päätösten mukaisesti. Vuonna 1805 se teki vielä yhden kavalluksen ja petti liittolaisensa, Venäjän ja Itävallan, heti kun Napoleon maanitteli sitä Hannoverilla — semmoiseen syöttiin se tarttui aina — mutta sekaantui siinä määrin omaan typerään viekkauteensa, että tuli vedetyksi sotaan Napoleonia vastaan ja sai Jenan edustalla ansaitsemansa rangaistuksen.[42] Muistaen yhä nämä iskut Fredrik Vilhelm III aikoi jopa vuosina 1813 ja 1814 saamiensa voittojenkin jälkeen luopua kaikista länsisaksalaisista etuvartioistaan, rajoittua Koillis-Saksassa omistamiinsa alueisiin ja loitota Itävallan tavoin mahdollisimman kauas Saksan asioista, minkä seurauksena Länsi-Saksasta olisi tullut Venäjän tai Ranskan suojeluksen alainen uusi Reinin liitto. Suunnitelma ei onnistunut: kuningas pakotettiin vastoin tahtoaan ottamaan Westfalen ja Reinin maakunta ja niiden mukana myös uusi »Saksan tehtävä».
Aluevalloituksista tehtiin nyt toistaiseksi loppu, ellei oteta lukuun erinäisiä pieniä maanostoja. Maassa alkoi vähitellen taas kukoistaa vanha junkkerilais-virkavaltainen järjestys; perustuslain voimaansaattamislupauksia, joita oli tehty kansalle tilanteen äärimmäisen kärjistymisen hetkellä, rikottiin jatkuvasti. Kaikesta tästä huolimatta porvariston merkitys yhä kasvoi Preussissakin, sillä ilman teollisuutta ja kaupankäyntiä jopa ylimielinen Preussin valtiokin oli nykyään nolla. Porvaristolle jouduttiin tekemään taloudellisia myönnytyksiä, vaikkakin hitaasti, vastahakoisesti ja homeopaattisin annoksin. Toisaalta taas nämä myönnytykset antoivat Preussille aihetta toivoa, että sen »Saksan tehtävä» saa tukea, kun se kehotti Saksan naapurivaltioita perustamaan tulliliiton maan kalitiajakaneiden vieraiden tullirajojen hävittämiseksi. Siten syntyi tulliliitto,[43] joka vuoteen 1830 asti jäi vain hyväksi aikomukseksi (silloin siihen kuului vain Hessen-Darmstadt), mutta myöhemmin, sitä mukaa kuin poliittinen ja taloudellinen kehitys hieman nopeutui, se yhdisti taloudellisesti Preussiin suurimman osan Saksan sisäisistä alueista. Ei-preussilaiset rannikkomaat jäivät liiton ulkopuolelle vielä vuoden 1848 jälkeenkin.
Tulliliitto oli Preussin suuri voitto. Eikä lähimainkaan tärkeintä ollut se, että se merkitsi Itävallan vaikutusvallasta saatua voittoa. Tärkeintä oli, että se sai Preussin puolelle saksalaisten keskisuurten ja pikkuvaltioiden koko porvariston. Saksia lukuun ottamatta yhdenkään saksalaisen valtion teollisuus ei saavuttanut likipitäenkään sellaista kehitystasoa kuin Preussin; tämä ei johtunut yksinomaan luonnollisista ja historiallisista edellytyksistä, vaan myös tullialueen ja sisämarkkinoiden suuremmista mitoista. Mitä suuremmaksi Tulliliitto laajeni vetäen pikkuvaltioita näiden sisämarkkinoiden piiriin sitä enemmän noiden valtioiden nouseva porvaristo tottui pitämään Preussia taloudellisena ja vastaisuudessa myös poliittisena etuvartionaan. Mitä porvarit suunnittelevat, sen professorit lausuvat. Kun Berliinissä hegeliläiset perustelivat filosofisesti sitä, että Preussin kutsumuksena on johtaa Saksaa, niin Heidelbergissä Schlosserin oppilaat, varsinkin Häusser ja Gervinus, todistelivat samaa historiaan vedoten. Tällöin oletettiin tietenkin, että Preussi muuttaa koko valtiollista järjestelmäänsä, että se täyttää porvariston ideologien vaatimukset.[44]
Sanottakoon, että tätä ei tehty mistään erityisestä myötämielisyydestä Preussin valtiota kohtaan, niin kuin tapahtui esimerkiksi Italiassa, jossa porvarit tunnustivat Piemonten johtavan osuuden, sen jälkeen kun se ryhtyi avoimesti kansallisen ja perustuslaillisen liikkeen johtoon. Ei, tämä tehtiin haluttomasti; porvarit valitsivat Preussin pienempänä pahana, koska Itävalta ei päästänyt niitä markkinoilleen ja koska Itävaltaan verraten Preussi oli kuitenkin jo raha-asioissa osoittamansa kitsauden vuoksi luonteeltaan jossain määrin porvarillinen. Preussin etuisuutena oli muihin suuriin valtioihin verraten kaksi hyvää instituutiota: yleinen asevelvollisuus ja yleinen oppivelvollisuus. Se oli saattanut ne voimaan äärimmäisen ahtaina aikoina, mutta parempina aikoina se tyytyi siihen, että toteuttamalla niitä jotenkuten ja vääristelemällä tahallisesti se hävitti niiden tietyissä oloissa mahdolliseksi käyvän vaarallisuuden. Mutta paperilla nämä instituutiot olivat edelleenkin olemassa, joten Preussilla oli mahdollisuus päästää jonain kauniina päivänä valloilleen kansanjoukoissa piillyt potentiaalinen voima niin laajassa mitassa, ettei sitä olisi saatu aikaan missään muualla yhtä suuresta asukasluvusta puheen ollen. Porvaristo oli mukautunut näihin molempiin instituutioihin; vuoden 1840 paikkeilla vapaaehtoiset eli porvareiden pojat saattoivat vapautua helposti ja melko halvalla lahjuksella henkilökohtaisesta asevelvollisuuden suorituksesta, semmitenkin kun armeijassa itsessään ei pidetty kovinkaan suuressa arvossa teollisuus- ja liikemiespiireistä peräisin olevia Landwehrin[45] upseereita. Yleisen oppivelvollisuuden ansiosta Preussissa vielä kiistattomasti jäljellä ollut melkoinen määrä tietyt alkeistiedot omaavia henkilöitä oli erittäin edullista .porvaristolle; lopulta se osoittautui jopa riittämättömäksi sitä mukaa kuin suurteollisuus kasvoi.[46] Molempien instituutioiden ylläpitoon tarvittavien korkeina veroina[48] ilmenneiden suurien kustannusten aiheuttamia valituksia kuului pääasiassa pikkuporvariston keskuudesta; voimiaan kartuttava suurporvaristo laskelmoi, että lisääntyvät voitot korvaavat runsain mitoin tosin epämiellyttävät, mutta väistämättömät, maan tulevaan suurvalta-asemaan liittyvät kulut.
Lyhyesti sanoen saksalaiset porvarit eivät rakennelleet mitään harhakuvitelmia preussilaisen huomaavaisuuden suhteen. Ja kun preussilaisen herruuden ajatus alkoi vuodesta 1840 saada heidän kannatustaan, niin ainoastaan siitä syystä ja sikäli, mikäli preussilainen porvaristo nousi nopeamman taloudellisen kehityksensä ansiosta saksalaisen porvariston johtoon taloudellisessa ja poliittisessa suhteessa ja mikäli preussilaisen Pohjois-Saksan Camphausenit, Hansemannit ja Mildet alkoivat työntää taka-alalle jo kauan sitten perustuslain saaneen Etelä-Saksan Rotteckeja ja Welckereja samoin kuin kauppiaat ja tehtailijat työnsivät taka-alalle asianajajia ja professoreja. Välittömästi vuotta 1848 edeltäneinä vuosina preussilaisten liberaalien keskuudessa, varsinkin Reinillä, tuntuivat tosiaankin aivan toisenlaiset kumoukselliset tuulahdukset kuin Etelä-Saksan kantoni-liberaalien keskuudessa.[49] Silloin ilmestyi kaksi 1500-luvun jälkeisen ajan parasta poliittista kansanlaulua: laulu pormestari Tschechistä ja laulu paronitar von Droste-Vischeringistä, joiden riettaus herättää nyt, vanhoilla päivillä, suuttumusta niissä, jotka 1846 lauloivat reippaasti:
Pitipäs nyt tulla ihme,
kun ei Tschech pormestarimme
möhömahaan mokomaan
sattunutkaan osumaan!
Kaiken oli kuitenkin hyvin pian muututtava. Puhkesi helmikuun vallankumous, sitä seurasivat maaliskuun päivät Wienissä ja maaliskuun 18. päivän vallankumous Berliinissä. Porvaristo voitti ilman vakavaa taistelua; se ei ollenkaan halunnut taistella vakavasti, kun asia kehittyi siihen pisteeseen. Sillä tämä samainen porvaristo, joka vasta hiljan oli keimaillut silloisen sosialismin ja kommunismin kanssa (varsinkin Reinillä), oli nyt huomannut yhtäkkiä kasvattaneensa paitsi erillisiä työläisiä myös työväenluokan, olemukseltaan vallankumouksellisen proletariaatin, joka tosin uinui vielä puoliksi, mutta alkoi jo vähitellen herätä. Tämä proletariaatti, joka oli kaikkialla saavuttanut voiton porvaristolle, esitti jo, varsinkin Ranskassa, koko porvarillisen järjestelmän olemassaoloon soveltumattomia vaatimuksia; 23. kesäkuuta 1848 asiat kärjistyivät Pariisissa näiden kahden luokan ensimmäiseksi kiivaaksi otteluksi; neljä päivää jatkuneen taistelun jälkeen proletariaatti kärsi tappion. Siitä hetkestä alkaen koko Euroopan porvaristo alkoi joukoittain siirtyä taantumuksen puolelle ja liittoutui niiden virkavaltaisten itsevaltiuden kannattajien, feodaaliherrojen ja pappien kanssa, jotka se oli vasta äsken työläisten apuun turvautuen kukistanut, »yhteiskunnan vihollisia» eli näitä samaisia työläisiä vastaan.
Preussissa tämä ilmeni siten, että porvaristo kavalsi valitsemansa edustajat ja seurasi joko peitetyn tai avoimen vahingoniloisena, kun hallitus ajoi heidät hajalle marraskuussa 1848.[50] Nyt kokonaiseksi kymmeneksi vuodeksi Preussiin vakiintunut virkavaltainen junkkeriministeristö joutui tosin hallitsemaan perustuslaillisessa muodossa, mutta se kosti tämän harjoittamalla järjestelmällisesti pikkumaista ja jopa Preussissakin ennen näkemätöntä ahdistelua ja saivartelua, josta eniten kärsi porvaristo. Porvaristo sulkeutui kuitenkin nöyränä itseensä, otti nurisematta vastaan iskujen ja potkujen ryöpyt rangaistuksena menneistä kumouspyrkimyksistään ja totuttautui nyt vähitellen ajatukseen, jonka myöhemmin lausuikin: olemme sittenkin koiria!
Sitten koitti sijaishallituskausi. Todistaakseen uskollisuutensa kruunulle Manteuffel asetti vakoilijat ympäröimään perillistä,[51] nykyistä keisaria, aivan samoin kuin Puttkamer asettaa heidät nykyään piirittämään »Sozialdemokratin»[52] toimitusta. Heti kun perillisestä tuli sijaishallitsija, Manteuffel häädettiin tietenkin pois, ja alkoi »uusi aikakausi».[53] Se oli vain näyttämönvaihdos. Prinssihallitsija suvaitsi antaa porvaristolle luvan muuttua taas liberaaliksi. Porvarit käyttivät hanakasti hyväkseen tätä lupaa, mutta luulivat, että he ovat nyt tilanteen herroja ja että Preussin valtion on tanssittava heidän pillinsä mukaan. Mutta tämä ei kuulunut ollenkaan »arvovaltaisten piirien» suunnitelmiin, matelevan lehdistön sanontaa käyttääksemme. Armeijan uudelleenjärjestäminen oli se hinta, minkä porvaristo joutui maksamaan »uudesta aikakaudesta». Hallitus vaati tällöin vain yleisen asevelvollisuuden tosiasiallista täytäntöön panoa niissä mitoissa, joissa se oli toteutettu vuoden 1816 paikkeilla. Liberaalin porvariston kannalta tätä vastaan ei voitu esittää kerrassaan mitään vastaväitteitä, jotka eivät olisi olleet huutavassa ristiriidassa sen omien, Preussin arvovaltaa ja Saksan tehtävää koskevien lausumien kanssa. Liberaali oppositio asetti kuitenkin myöntymyksensä ehdoksi sotapalvelusajan laillisen rajoittamisen kahdeksi vuodeksi. Tämä oli sinänsä täysin järjenmukaista; kysymys oli vain siitä, oliko tämä saavutettavissa, oliko maan liberaali porvaristo valmis puoltamaan tätä ehtoa loppuun saakka, millaisten uhrausten hinnalla hyvänsä. Hallitus vaati varmasti kolmen vuoden sotapalvelusaikaa, edustajakamari kahden vuoden; tästä puhkesi selkkaus.[54] Sotilaskysymystä koskevan selkkauksen yhteydessä ulkopolitiikka muuttui jälleen merkitykseltään ratkaisevaksi sisäpolitiikkaankin nähden.
Kuten näimme, Preussi oli menettänyt lopullisesti kunniansa Krimin ja Italian sotien aikaisen asenteensa vuoksi. Tämä surkuteltava politiikka oli osittain puolustettavissa sillä, että Preussin armeija oli huonossa tilassa. Koska jo ennen vuotta 1848 ilman säätyjen suostumusta ei voitu saattaa voimaan uusia veroja tai ottaa lainoja eikä haluttu myöskään koota tässä tarkoituksessa säätyjen edustajia, niin armeijaa varten ei milloinkaan riittänyt rahaa, joten se joutui äärettömän kitsauden vuoksi kokonaan rappiolle. Fredrik Vilhelm III:n aikoina juurtunut paraati- ja marssihenki pilasi armeijan lopullisesti. Kreivi Waldersee on kuvannut, miten avuttomaksi tuo paraateissa kasvatettu armeija osoittautui 1848 Tanskan taistelukentillä. Vuoden 1850 mobilisaatio merkitsi täydellistä epäonnistumista:[55] kaikesta oli puute, ja se mitä oli, oli suurimmalta osaltaan käyttökelvotonta. Edustajakamareiden äänestämät määrärahat auttoivat tosin asiaa; armeija saatiin vieroitetuksi vanhoista tottumuksistaan; kenttäpalvelus alkoi ainakin suurimmalta osaltaan syrjäyttää paraatit. Armeijan miesvahvuus pysyi samana kuin vuoden 1820 paikkeilla, kun taas kaikki muut suurvallat ja eritoten Ranska, joka juuri silloin oli uhkaavana vaarana, lisäsivät asevoimiaan. Preussissa oli sitä paitsi voimassa yleinen asevelvollisuus; papereissa jokainen preussilainen oli sotilas, mutta väestön lisäännyttyä 10 ½ miljoonasta (1817) 17 ¾ miljoonaan (1858) armeijan säädetty miesvahvuus ei sallinut kutsua palvelukseen ja opettaa enempää kuin yhden kolmasosan palveluskelpoisista henkilöistä. Nyt hallitus vaati, että armeijaa olisi suurennettu miltei tarkalleen vuoden 1817 jälkeistä väestön lisäystä vastaavasti. Ne samat liberaaliedustajat, jotka olivat lakkaamatta vaatineet, että hallitus asettuisi Saksan johtoon, puoltaisi Saksan mainetta ulkovaltojen edessä ja palauttaisi sen kansainvälisen arvovallan, nämä samat miehet kitsastelivat nyt eivätkä millään halunneet antaa suostumustaan muuten kuin kaksivuotisen palvelusajan perusteella. Olivatko he silti riittävän voimakkaita toteuttamaan aikeensa, jossa he niin sinnikkäästi pysyivät? Oliko heillä takanaan kansa tai vaikkapa porvaristo, joka olisi ollut valmis päättäviin toimiin?
Ei lainkaan. Porvaristo tervehti edustajakamarin jäsenten ja Bismarckin sanasotia, mutta todellisuudessa se järjesti liikkeen, joka oli itse asiassa suunnattu, joskin tiedottomasti, Preussin edustajahuoneen enemmistön politiikkaa vastaan. Tanskan hyökkäys Holsteinin perustuslakia vastaan ja Schleswigin väkivaltaisen tanskalaistaneen yritykset herättivät saksalaisessa porvarissa suuttumusta. Hän oli tottunut suurvaltojen väheksyntään, mutta pienen Tanskan potkut suututtivat häntä. Silloin perustettiin Kansallinen liitto;[56] juuri pikkuvaltioiden porvaristo olikin sen voimana. Kaikesta liberaalisuudestaan huolimatta Kansallinen liitto vaati ennen muuta kansallista yhdistymistä Preussin johdolla, mikäli mahdollista liberaalin Preussin johdolla, mutta joka tapauksessa Preussin sellaisena kuin se on. Kansallinen liitto vaati ennen muuta, että saksalaisten on vihdoin päästävä surkuteltavasta toisarvoisten ihmisten asemastaan maailmanmarkkinoilla, Tanska on lannistettava ja suurvalloille on näytettävä hampaita Schleswig-Holsteinissa. Nyt Preussin ylivallan vaatimus oli sitä paitsi vapaa kaikista niistä epäselvyyksistä ja harhakuvitelmista, jotka olivat sille ominaisia vielä ennen vuotta 1850. Tämän vaatimuksen tiedettiin varmasti merkitsevän Itävallan häätämistä Saksasta, pikkuvaltioiden itsenäisyyden tosiasiallista hävittämistä ja sitä, että kumpaakaan näistä ei voida toteuttaa ilman kansalaissotaa ja Saksan jakoa. Kansalaissotaa ei kuitenkaan enää pelätty, ja jako olisi vain tehnyt yhteenvedon Itävallan ehkäisytullipolitiikasta. Saksan teollisuus ja kaupankäynti olivat siinä määrin kehittyneet, saksalaisten kauppayhtiöiden maailmanmarkkinat käsittävä verkko oli niin levinnyt ja tullut niin tiheäksi, että pikkuvaltioiden järjestelmä kotimaassa sekä oikeudettomuus ja turvattomuus ulkomailla olivat käyneet jo sietämättömiksi. Ja tuohon samaan aikaan, jolloin voimakkain poliittinen järjestö, mikä Saksan porvaristolla oli milloinkaan ollut, esitti Berliinin edustajille itse asiassa epäluottamuslauseen, nämä tinkivät yhä sotapalvelusajasta!
Tällaisen tilanteen vallitessa Bismarck päätti puuttua aktiivisesti ulkopolitiikkaan.
Bismarck on preussilaiseksi maalaisjunkkeriksi[57] ja korporanttiylioppilaaksi muuntautunut Louis Napoleon, ranskalainen seikkailija ja kruununtavoittelija. Samoin kuin Louis Napoleonilla, Bismarckilla oli erittäin käytännöllinen järki; tämä tavattoman joustava, synnynnäinen ja hioutunut liikemies olisi muunlaisissa oloissa vetänyt vertoja Vanderbilteille ja Jay Gouldeille New Yorkin pörssissä; hän on tosiaankin järjestänyt aika hyvin yksityisasiansa. Tällaiseen käytännöllisen elämän alalla kehittyneeseen järkeen liittyy usein kuitenkin vastaava näköpiirin rajoittuneisuus, ja tässä suhteessa Bismarck on ranskalaista edeltäjäänsä etevämpi. Viimeksi mainittu oli kulkurielämänsä vuosina kehitellyt kuitenkin omat »Napoleonin aatteensa»[58] — jotka olivat kylläkin hänen mittojensa mukaiset — mutta Bismarckilla, kuten huomaamme, ei ole milloinkaan ollut vihiäkään mistään omaperäisestä poliittisesta aatteesta, hän on vain omalla tavallaan yhdistellyt muiden valmiita ajatuksia. Tuo rajoittuneisuus oli kuitenkin juuri onneksi hänelle. Ilman sitä hän ei olisi milloinkaan osannut tarkastella maailmanhistoriaa varsinaiselta preussilaiselta näkökannalta. Jos hänen ääripreussilaisessa maailmankatsomuksessaan olisi ollut vähäinenkään päivänvaloa päästävä aukko, hän olisi sekaantunut tehtävissään ja kadottanut kunniansa kokonaan. Hän joutui tosiaankin umpikujaan heti, kun oli tavallaan täyttänyt erikoisen, ulkoa päin saamansa tehtävän; saamme nähdä, minkälaisia harppauksia hän joutui tekemään syystä että hänellä ei ollut lainkaan järkeviä ajatuksia eikä hän pystynyt ymmärtämään itse aiheuttamaansa historiallista tilannetta.
Kun Louis Napoleonin oli hänen menneisyytensä opettanut valitsemaan keinoja kursailematta, niin Preussin politiikan ja varsinkin niin sanotun suuren vaaliruhtinaan[59] ja Fredrik II:n politiikan historia oli opettanut Bismarckin toimimaan vieläkin häikäilemättömämmin, sitä paitsi Bismarck saattoi säilyttää jalon tietoisuuden siitä, että hän oli uskollinen isänmaansa perinteelle. Hänen käytännöllinen vaistonsa oli opettanut hänet lykkäämään tarpeen tullen taka-alalle junkkerin himonsa; ne tulivat taas jyrkkinä esiin, kun enää ei näyttänyt olevan tarvetta; tämä oli tietenkin rappeutumisen merkki. Hänen poliittisena menetelmänään oli korporantin menetelmä: hän sovelsi edustajakamarissa siekailematta preussilaiseen perustuslakiin niiden oluenjuontitapojen naurettavan suorasanaista tulkintaa, joiden avulla ylioppilaiden kapakoissa on tapana selviytyä vaikeuksista: hän on lainannut kaikki diplomatiaan tuomansa uutuudet korporantti-ylioppilaiden käytännöstä. Kun Louis Napoleon kriittisinä hetkinä usein horjui, esimerkiksi vuoden 1851 vallankaappauksen aikana, jolloin Mornyn oli suorastaan väkisin pakotettava hänet viemään loppuun aloittamansa asia, tai vuoden 1870 aattona, jolloin hän epäröinnillään pilasi asemansa, niin tunnustettakoon, että Bismarckille ei milloinkaan sattunut tällaista. Hän ei milloinkaan menettänyt tahdonlujuuttaan, se pikemminkin muuttui toisinaan suoranaiseksi karkeudeksi. Tässä ennen muuta piilikin hänen menestystensä salaisuus. Saksan kaikki hallitsevat luokat, niin junkkerit kuin porvaritkin, olivat siinä määrin menettäneet viimeisetkin tarmon rippeet, »sivistyneessä» Saksassa oli siinä määrin tullut tavaksi tahdottomuus, että heidän keskuudessaan ainoa henkilö, jolla tosiaankin oli vielä tahtoa, tulikin juuri siksi heidän suurmiehekseen ja tyrannikseen. Hän oli heidän kaikkien valtias, ja he olivat vastoin järkeä ja omaatuntoa valmiit »tekemään temppuja hänen komentonsa mukaan», kuten he itse sanoivat. »Sivistymättömässä» Saksassa asiat eivät kuitenkaan ole kehittyneet vielä niin pitkälle: työkansa on osoittanut, että sen tahtoa ei pysty lannistamaan edes Bismarckin voimakas tahto.
Brandenburgilaiselle junkkerillemme avautui loistava ura, hänen olisi pitänyt vain rohkeasti ja viisaasti tarttua asiaan. Eikö Louis Napoleonista tullut porvariston epäjumala juuri siksi, että hän hajotti porvariston parlamentin mutta lisäsi sen tuloja? Eikö Bismarckilla sitten ollut niitä liikemiehen lahjoja, joita porvarit niin ihailivat vale-Napoleonissa? Eikö hän tuntenut vetovoimaa Bleichröderiinsä samoin kuin Louis Napoleon Fouldiinsa? Eikö Saksassa ollut 1864 ristiriitaa toisaalta niiden edustajakamarin porvarijäsenten, jotka itaruutensa vuoksi halusivat lyhentää sotapalvelusaikaa, ja toisaalta niiden edustajakamarin ulkopuolella olleiden porvareiden välillä, jotka kuuluivat Kansalliseen liittoon ja janosivat hinnalla millä hyvänsä kansallisia urotekoja, joihin tarvittiin armeijaa? Eikö Ranskassa ollut ollut 1851 aivan samanlaista ristiriitaa toisaalta edustajakamarissa olleiden ja presidentin valtaa hillinneiden porvareiden ja toisaalta edustajakamarin ulkopuolella olleiden mutta hinnalla millä hyvänsä rauhaa ja voimakasta hallitusta janonneiden porvareiden välillä, ja eikö Louis Napoleon ollut ratkaissut tuota ristiriitaa hajottamalla parlamenttihuutajat ja turvaamalla porvaristojoukoille rauhan? Eikö Saksan tilanne ollut vielä suotuisampi rohkean iskun antamiseen? Eikö porvaristo ollut esittänyt jo aivan valmista armeijan uudistamissuunnitelmaa ja eikö se itse ollut lausunut kaikkien kuullen toivomustaan, että ilmaantuisi tarmokas preussilainen valtiomies, joka toteuttaisi sen suunnitelman, erottaisi Itävallan Saksasta ja yhdistäisi saksalaiset pikkuvaltiot Preussin johdolla? Jos Preussin perustuslakia jouduttaisiin tällöin kohtelemaan vähemmän hienotunteisesti ja jos parlamentissa ja sen ulkopuolella olevat ideologit jouduttaisiin syrjäyttämään palkitsemalla heidät ansioidensa mukaan, niin eikö voitaisi Louis Bonaparten tavoin nojautua yleiseen äänioikeuteen? Mikä olisi demokraattisempaa kuin yleisen äänioikeuden voimaan saattaminen? Eikö Louis Napoleon todistanut, että se on täysin vaaraton, kun sitä käytetään tarkoituksenmukaisesti? Eikö yleinen äänioikeus ollut juuri sellainen keino, jonka avulla voitiin vedota laajoihin kansanjoukkoihin ja keikailla hieman syntymässä olleille sosiaalisille liikkeille, jos porvaristo sattuisi niskoittelemaan?
Bismarck ryhtyi toimeen. Oli toistettava Louis Napoleonin vallankaappaus ja näytettävä havainnollisesti saksalaiselle porvaristolle todellinen voimasuhde, hälvennettävä väkivaltaisesti sen liberaali itsepetos, mutta myös täytettävä sen kansalliset vaatimukset, jotka kävivät yhteen Preussin pyrkimysten kanssa. Ennen kaikkea Schleswig-Holstein antoi aihetta toimintaan. Ulkopolitiikan kannalta maaperä oli muokattu. Bismarck oli saanut puolelleen Venäjän tsaarin[60] tekemällä tälle 1863 poliisipalveluksia taistelussa puolalaisia kapinallisia vastaan.[61] Louis Napoleon oli niin ikään muokkautunut ja pystyi puoltamaan suosimallaan »kansallisuuksien periaatteella» välinpitämättömyyttään, jollei vaiteliasta myötävaikutustaankin Bismarckin suunnitelmiin nähden. Englannissa oli pääministerinä Palmerston, joka oli asettanut ulkoasiainviraston johtoon pienen lordi John Russelin ainoastaan asettaakseen hänet naurunalaiseksi. Itävalta taas oli Preussin kilpailijana taistelussa Saksan herruudesta ja juuri tässä kysymyksessä se oli vähiten taipuvainen myöntämään Preussille ensi sijan, semmitenkin kun vuosina 1850 ja 1851 Itävalta oli esiintynyt Schleswig-Holsteinissa keisari Nikolain santarmina ja toiminut itse asiassa vielä katalammin kuin itse Preussi. Tilanne oli näin ollen erittäin suotuisa. Vihasipa Bismarck Itävaltaa miten hyvänsä ja halusipa Itävalta miten hartaasti hyvänsä purkaa puolestaan vihaansa Preussiin, Itävalta ja Preussi eivät kuitenkaan voineet Tanskan kuninkaan Fredrik VII:n kuoleman jälkeen mitään muuta kuin esiintyä yhdessä Tanskaa vastaan — Ranskan ja Venäjän vaiteliaasta suostumuksesta. Menestys oli ennakolta taattu, niin kauan kuin Eurooppa pysyisi puolueettomana; siten kävikin: herttuakunnat valloitettiin ja jaettiin rauhansopimuksen perusteella.[62]
Preussilla oli tässä sodassa toinenkin tavoite: kokeilla taistelukentällä armeijaansa, jota oli vuodesta 1850 koulutettu uudella tavalla ja joka vuoden 1860 jälkeen oli järjestetty uudelleen ja suurennettu. Armeija kesti koetuksen paremmin kuin oli osattu odottaa ja sitä paitsi mahdollisimman monenlaisissa taistelutilanteissa. Jyllannissa Lyngbyn edustalla käyty taistelu, jossa elävän aidan taakse asettuneet 80 preussilaista käännyttivät tiheällä tulituksellaan pakoteille kolme kertaa suremman tanskalaisten joukon, osoitti että neulakivääri oli paljon parempi kuin suusta ladattava ja että sitä osattiin taitavasti käyttää. Samalla onnistuttiin toteamaan, että itävaltalaiset olivat ottaneet Italian sodasta ja ranskalaisten taisteltavasta opikseen vain sen, että ammunta ei ole minkään arvoista, vaan oikean sotamiehen on kaadettava vihollinen heti pistimellään. Tämä otettiin varteen, sillä ei olisi voitu toivoakaan sen suotuisampaa vihollisen taktiikkaa takaa ladattavien kiväärinpiippujen edessä. Jotta itävaltalaiset olisivat pikemmin päässeet vakuuttumaan tästä käytännössä, valloitetut herttuakunnat luovutettiin rauhansopimuksen mukaan Itävallan ja Preussin yhteiseen hallintaan. Täten muodostui väliaikaisesti tilanne, joka ei saattanut olla aiheuttamatta loputtomia selkkauksia ja joka antoi siten Bismarckille täyden mahdollisuuden valita mielensä mukaan hetki ja aloittaa jonkin tällaisen selkkauksen perusteella yleinen hyökkäys Itävaltaa vastaan. Perinteellistä preussilaista politiikkaa noudatettaessa — »käytettäessä horjumatta loppuun saakka» suotuisaa tilannetta, kuten herra von Sybel sanoo — oli aivan luonnollista, että Saksaan yhdistettiin noin 200 000 Pohjois-Schleswigin tanskalaista asukasta käyttäen tekosyynä saksalaisten vapauttamista tanskalaisesta ikeestä. Tyhjin käsin jäi vain saksalaisten pikkuvaltioiden ja saksalaisen porvariston Schleswig-Holstoininhallitsijaksi ehdottama Augustenborgin herttua.
Näin Bismarck toteutti herttuakunnissa saksalaisen porvariston tahdon vastoin sen tahtoa. Hän hääti pois tanskalaiset ja antoi haasteen ulkovalloille, mutta ulkovallat eivät hievahtaneetkaan. Äsken vapautettuja herttuakuntia alettiin kohdella niin kuin valloitettua maata välittämättä ollenkaan niiden toivomuksista: ne yksinkertaisesti jaettiin Itävallan ja Preussin kesken. Preussista tuli taas suurvalta, se ei ollut enää viidentenä pyöränä Euroopan vaunuissa; porvariston kansallisia toiveita toteutettiin menestyksellisesti, mutta niiden toteuttamiseksi valittu keino ei ollut porvariston liberaali keino. Siksi Preussin sotilasselkkaus jatkui yhä ja sen ratkaiseminen jopa vaikeutui entisestään. Edessä oli Bismarckin näytelmän toinen näytös.
| * | * | |
| * |
Tanskan sota oli toteuttanut osan kansallisista toiveista. Schleswig-Holstein oli »vapautettu», Varsovan ja Lontoon pöytäkirjat, joihin suurvallat olivat merkinneet Saksan nöyryytyksen Tanskan edessä,[63] oli revitty ja heitetty niiden jalkoihin, mutta suurvallat eivät olleet hiiskuneet sanaakaan. Itävalta ja Preussi olivat taas yhdessä, niiden joukot taistelivat rinta rinnan ja voittivat eikä yksikään hallitsija ajatellutkaan enää hyökätä Saksan alueelle. Nyt ei ollut mitään menestymismahdollisuuksia Louis Napoleonin Reiniin kohdistuvilla pyyteillä, jotka tähän mennessä olivat jääneet taka-alalle muilta asioilta: Italian vallankumoukselta, Puolan kapinalta, Tanskan selkkauksilta ja vihdoin Meksikon retkikunnalta.[64] Vanhoillinen preussilainen valtiomies ei näin ollen olisi voinut odottaa ulkopolitiikan kannalta parempaa kansainvälistä tilannetta. Bismarck ei kuitenkaan ollut ennen vuotta 1871 lainkaan vanhoillinen, vähiten hän oli sellainen tuolla hetkellä, eikä saksalainen porvaristo ollut suinkaan tyytyväinen.
Saksalaista porvaristoa kalvoi entiseen tapaan vanha ristiriita. Toisaalta se vaati yksinomaista poliittista herruutta itselleen, ts. edustajakamarin liberaalista enemmistöstä valitulle ministeristölle; mutta tällainen ministeristö olisi kymmenen vuotta joutunut taistelemaan vanhaa, kruunun edustamaa järjestelmää vastaan, ennen kuin sen uusi valta olisi lopullisesti tunnustettu, ja tämä olisi merkinnyt maan sisäistä heikkenemistä vuosikymmeneksi. Toisaalta taas porvaristo vaati Saksan vallankumouksellista uudistamista, mikä oli toteutettavissa vain väkivaltaisesti, siis ainoastaan tosiasiallisen diktatuurin kautta. Vuodesta 1848 alkaen porvaristo oli kuitenkin jokaisella ratkaisevalla hetkellä todistanut yhä uudelleen, että sillä ei ole jälkeäkään tarmosta, jota se tarvitsisi voidakseen toteuttaa edes toisen näistä vaatimuksista, ellei molempia. Politiikassa on olemassa vain kaksi ratkaisevaa voimaa: valtion järjestynyt voima, armeija, ja kansanjoukkojen järjestymätön spontaani voima. Vuonna 1848 saamansa opetuksen jälkeen porvaristo oli lakannut vetoamasta kansanjoukkoihin; se pelkäsi niitä enemmän kuin itsevaltiutta. Armeija taas ei ollut suinkaan sen hallussa. Armeija oli tietenkin Bismarckin hallussa.
Jatkuneessa perustuslakiselkkauksessa Bismarck kamppaili hyvin päättävästi porvariston parlamenttivaatimuksia vastaan. Mutta hän oli innostunut toteuttamaan sen kansalliset vaatimukset, nehän kävivät yhteen preussilaisen politiikan salaisimpien pyrkimysten kanssa. Jos hän olisi tällöin toteuttanut vielä kerran porvariston tahdon vastoin sen tahtoa, jos hän olisi toteuttanut Saksan yhdistämisen porvariston vaatimalla tavalla, niin selkkaus olisi ratkennut itsestään ja Bismarckista olisi tullut samanlainen porvariston epäjumala kuin hänen esikuvansakin, Louis Napoleon.
Porvaristo oli osoittanut hänelle päämäärän, Louis Napoleon siihen johtavan tien; Bismarckin oli vain saavutettava se.
Jotta Preussi olisi voitu asettaa Saksan johtoon, Itävalta oli häädettävä väkisin Saksan liitosta[65] ja saksalaiset pikkuvaltiot alistettava. Nämä saksalaisten »reippaat iloiset sodat»[66] saksalaisia vastaan olivat ikivanhoista ajoista olleet Preussin politiikan tärkeimpänä alueenlaajennuskeinona; niitä ei pelännyt yksikään kelpo preussilainen. Yhtä epäilyksetön oli toinenkin peruskeino: liittoutuminen ulkomaiden kanssa saksalaisia vastaan. Haavemielinen Venäjän tsaari Aleksanteri oli aina palvelushaluinen. Louis Napoleon ei milloinkaan kiistänyt sitä, että Preussin kutsumuksena oli esittää Piemonten roolia Saksassa, ja hän oli täysin valmis solmimaan kaupat Bismarckin kanssa. Hän katsoi parhaaksi saada tarvitsemansa mikäli mahdollista rauhanomaista tietä, korvauksina. Sitä paitsi hän ei ollenkaan vaatinut kerralla koko Reinin länsirantaa; kun sitä olisi luovutettu osittain, pala palalta kunkin Preussin uuden etenemisen palkkiona, niin se ei olisi niin kovin pistänyt silmään, mutta olisi silti johtanut päämäärään. Ranskalaisten sovinistien mielestä yksi neliömaili Reinin vartta oli saman arvoinen kuin koko Savoiji ja Nizza. Niinpä ryhdyttiin neuvotteluihin Louis Napoleonin kanssa ja saatiin häneltä lupa Preussin laajentamiseen ja Pohjois-Saksan liiton perustamiseen.[67] Ei ole epäilystäkään, että tämän palkkioksi hänelle oli ehdotettu palasta Saksan aluetta Reiniltä;[68] Govonen kanssa käymissään neuvotteluissa Bismarck oli puhunut Reinin Baijerista ja Reinin Hessenistä. Myöhemmin hän tosin kiisti tämän. Diplomaatilla, varsinkin preussilaisella, on omat käsityksensä siitä, missä määrin hän on oikeutettu tai jopa velvollinen tekemään tiettyä väkivaltaa totuudelle. Totuushan on nainen, jolle siis väkivalta on junkkereiden käsityksen mukaan itse asiassa jopa hyvinkin miellyttävää. Louis Napoleon ei ollut niin tyhmä, että olisi suostunut Preussin laajentamiseen saamatta siltä korvauslupausta; Bleichröder olisi pikemminkin suostunut lainaamaan rahaa koroitta. Mutta hän ei tuntenut riittävän hyvin preussilaisiaan ja sai lopuksi kuitenkin pitkän nenän. Lyhyesti sanoen hänet tehtiin vaarattomaksi ja liittouduttiin Italian kanssa, jotta olisi voitu antaa »isku sydämeen».
Tämä sanonta herätti syvää suuttumusta eri maiden poroporvareissa. Aivan suotta: À la guerre comme à la guerre.[69] Tämä sananparsi todistaa vain sitä, että Bismarck piti Saksan vuoden 1866 kansalaissotaa[70] sinä, mikä se todella oli, toisin sanoen vallankumouksena, ja että hän oli valmis tekemään tämän vallankumouksen vallankumouksellisin keinoin. Sen hän tekikin. Hänen liittopäiviin kohdistamansa toimet olivat vallankumouksellisia. Sen sijaan että olisi alistunut liittoelimen perustuslailliseen päätökseen, hän syytti sitä liittosopimuksen rikkomisesta — mikä oli ilmeinen veruke! — hajotti liiton, julisti uuden perustuslain ja vallankumouksellisen yleisen äänioikeuden perusteella valitut valtiopäivät ja hääti lopuksi liittopäivät Frankfurtista.[71] Ylä-Sleesiassa hän perusti unkarilaisen legioonan ja asetti sen johtoon kumousmielisen kenraali Klapkan ynnä muita vallankumouksellisia upseereja. Tämän legioonan sotilaat, unkarilaiset karkurit ja sotavangit, joutuivat taistelemaan laillista ylikomentajaansa vastaan.[72] Böömin valloituksen jälkeen Bismarck antoi julistuksen »Maineikkaan Böömin kuningaskunnan asukkaille», sen sisältö oli niin ikään jyrkässä ristiriidassa legitimististen perinteiden kanssa. Rauhan solmimisen jälkeenkin hän anasti Preussin hyväksi kolmen Saksan liittoon kuuluneen monarkin kaikki maat ja yhden vapaakaupungin.[73] Häädettyään nämä monarkit, jotka olivat yhtä suuressa määrin »hallitsijoita jumalan armosta» kuin Preussin kuningaskin, hän ei tuntenut mitään vaivoja kristillisessä ja legitimistisessä omassatunnossaan. Se oli lyhyesti sanoen täydellinen vallankumouksellisin menetelmin toteutettu vallankumous. Emme tietenkään aio missään nimessä moittia häntä siitä. Päinvastoin, moitimme häntä siitä, ettei hän ollut riittävän vallankumouksellinen, että hän oli vain preussilainen ylhäältä käsin toimiva kumousmies; että hän aloitti kokonaisen vallankumouksen sellaisista asemista, joista pystyi toteuttamaan sen vain puolinaisesti; että aluevaltauksiin ryhdyttyään hän tyytyi neljään mitättömään pikkuvaltioon.
Silloinpa tulla laahustikin Pikku Napoleon palkkiotaan vaatimaan. Sodan aikana hän olisi saattanut valloittaa Reiniltä mitä hyvänsä: koko alue sekä linnoitukset olivat olleet suojaamattomat. Hän oli horjunut; hän oli odottanut kumpaakin osapuolta näännyttävää pitkää sotaa, mutta silloin olivatkin seuranneet nopeat iskut: Itävalta oli nujerrettu kahdeksassa päivässä. Aluksi hän vaati sitä, minkä Bismarck oli nimennyt kenraali Govonelle mahdollisena korvauksena, nimittäin Reinin Baijeria ja Reinin Hesseniä sekä Mainzia. Näitä Bismarck ei enää olisi kuitenkaan voinut luovuttaa, vaikka olisi halunnutkin. Valtavat sotasaavutukset olivat tuoneet hänelle uusia velvollisuuksia. Siitä lähtien kun Preussi oli ottanut huolekseen Saksan puolustamisen ja suojelemisen, se ei voinut enää myydä ulkomaalaisille Keski-Reinin avainta — Mainzia. Bismarck antoi kieltävän vastauksen. Louis Napoleon oli valmis tinkimään; hän vaati vain Luxemburgia, Landauta, Saarelousia ja Saarbrückenin kivihiilialuetta. Tätäkään Bismarck ei enää voinut luovuttaa, semmitenkään kun tällä kertaa vaadittiin jo Preussinkin alueita. Miksi Louis Napoleon ei ollut itse valloittanut niitä sopivalla hetkellä, jolloin preussilaiset olivat keskittäneet voimansa Böömiin? Ranskan vaatimat korvaukset jäivät joka tapauksessa luovuttamatta. Bismarck tiesi tämän merkitsevän myöhemmin sotaa Ranskaa vastaan, mutta juuri sitä hän toivoikin.
Rauhaa solmiessaan Preussi ei käyttänyt tällä kertaa hyväkseen suotuisaa tilannetta niin häikäilemättömästi kuin se tavallisesti teki voittonsa hetkellä. Siihen oli riittävästi syytä. Saksi ja Hessen-Darmstadt oli vedetty mukaan uuteen Pohjois-Saksan liittoon, joten ne olivat jo saaneet armahduksen. Baijeriin, Württembergiin ja Badeniin oli suhtauduttava alentuvaisesti, sillä Bismarck aikoi solmia niiden kanssa salaisia puolustus- ja hyökkäysliittoja. Entä Itävalta, eikö Bismarck tehnyt sille palvelusta katkaisemalla miekallaan perinteelliset kahleet, jotka olivat yhdistäneet sitä Saksaan ja Italiaan? Eikö hän luonut vihdoin Itävallalle ensi kerran sen niin kauan odottamaa riippumatonta suurvalta-asemaa? Kun Bismarck oli voittanut Itävallan Böömissä, niin eikö hän tosiaan ymmärtänyt paremmin kuin Itävalta itse, mikä sille olisi eduksi? Eikö Itävallan olisi tervejärkisesti ajatellen pitänyt vakuuttua siitä, että maantieteellisen asemansa ja alueellisen läheisyytensä vuoksi Preussin yhdistämästä Saksasta tulisi Itävallan välttämätön ja luonnollinen liittolainen?
Preussi sai siten ensi kerran olemassaolonsa aikana luoduksi ympärilleen jalomielisyyden sädekehän, sillä se luopui makkarasta kinkun vuoksi.
Böömin taistelukentillä tuli murskatuksi paitsi Itävalta myös saksalainen porvaristo. Bismarck todisti tietävänsä porvariston edut paremmin kuin se itse. Ei ollut ajattelemistakaan, että edustajakamari olisi jatkanut selkkausta. Porvariston liberaalit vaatimukset oli haudattu pitkäksi aikaa, sen sijaan sen kansallisia vaatimuksia täytettiin päivä päivältä yhä suuremmassa määrin. Bismarck toteutti porvariston kansallista ohjelmaa niin nopeasti, että porvaristo ihmetteli sitä itsekin. Hän pani porvariston tuntemaan in corpore vili — omassa iljettävässä ruumiissaan — velttoutensa ja tarmottomuutensa ja samalla sen ohjelmansa toteuttamisessa osoittaman täydellisen kykenemättömyyden. Näytellen porvaristollekin jalomielisyyttään hän esitti edustajakamarille, joka oli nyt itse asiassa riisuttu aseista, lakiehdotuksen siitä, että hallitukselta poistettaisiin vastuu sen perustuslainvastaisista toimista selkkauksen aikana. Kyyneliin asti liikuttunut edustajakamari hyväksyi tämän jo vaarattomaksi käyneen edistyksen.[74]
Porvaristolle muistutettiin silti, että Königgrätzin edustalla[75] sekin oli kärsinyt tappion. Pohjois-Saksan liiton perustuslaki oli tehty Preussin perustuslain[76] mallin ja sen perustuslakiselkkauksessa saaman oikean tulkinnan mukaan. Luopuminen verojen äänestämisestä kiellettiin. Preussin kuningas nimitti liittokanslerin ja tämän ministerit parlamenttienemmistöstä riippumatta. Selkkauksen tuloksena säilynyt armeijan riippumattomuus parlamentista säilyi valtiopäiviinkin nähden. Sen sijaan näiden valtiopäivien jäsenet olivat ylpeän tietoisia siitä, että heidät oli valittu yleisen äänioikeuden perusteella. Tästä seikasta muistutti heille, tosin epämiellyttävällä tavalla, myös kahden sosialistin läsnäolo heidän keskuudessaan.[77] Parlamentin kokoonpanoon kuului ensi kertaa sosialistijäseniä, proletariaatin edustajia. Se oli uhkaava enne.
Alkuaikoina tämä kaikki oli merkityksetöntä. Nyt oli tehtävänä lujittaa ja käyttää porvariston etujen mukaisesti vasta saavutettua valtiollista yhtenäisyyttä — vaikkapa Pohjois-Saksan — ja vetää sen avulla eteläsaksalaisetkin porvarit uuteen liittoon. Liiton perustuslaki poisti erillisten valtioiden toimivallasta ja siirsi liiton valvontaan taloudellisessa suhteessa tärkeimmät lainsäädännön alat, nimittäin yhtenäisen kansalaisuuden ja liikkumisvapauden koko liiton alueella, asumisoikeuden, teollisuutta, kauppaa, tulleja, laivaliikennettä, rahanlyöntiä, mittoja, rautateitä, vesiliikennettä, postia ja lennätintä, patentteja, pankkeja, koko ulkopolitiikkaa, lähetystöjä, ulkomaankaupan suojelua, huoltopoliisia, rikosoikeutta, oikeudenkäyntiä yms. koskevan lainsäädännön. Suurin osa näistä kysymyksistä saatiin nyt nopeasti säännellyksi lainsäädännöllistä tietä ja yleensä liberaalissa hengessä. Siten hävitettiin vihdoin — vihdoinkin! — pikkuvaltioiden järjestelmän rujoimmat ilmentymät, jotka eniten häiritsivät toisaalta kapitalistista kehitystä ja toisaalta Preussin vallanhimoisia suunnitelmia. Tämä ei suinkaan ollut silti maailmanhistoriallinen saavutus, kuten siitä toitotti kovaäänisesti sovinistiksi muuttunut porvari, vaan se oli ainoastaan niiden toimenpiteiden melkoisesti viivästynyttä ja epätäydellistä jäljittelyä, jotka Ranskan vallankumous oli jo seitsemänkymmentä vuotta sitten toteuttanut ja joita kaikki muut sivistysmaat olivat toteuttaneet jo pitkän aikaa. Kerskailun asemesta olisi pitänyt hävetä sitä, että »korkeasti sivistynyt» Saksa oli päätynyt tähän viimeisenä.
Koko Pohjois-Saksan liiton olemassaoloaikana Bismarck oli halukkaasti myöntynyt porvariston tahtoon talouden alalla, ja jopa parlamentin toimivaltaa koskevaa kysymystäkin käsiteltäessä hän oli näyttänyt rautanyrkkiään vain samettihansikkaassa. Se oli hänen parasta aikaansa; toisinaan saattoi jopa epäillä hänen erityistä preussilaista rajoittuneisuuttaan ja sitä, ettei hän olisi kyennyt ymmärtämään, että maailmanhistoriassa vaikuttavat vielä muutkin, mahtavammat voimat kuin armeijat ja niihin tukeutuvat diplomaattiset vehkeilyt.
Bismarck ei ainoastaan tiennyt, että Itävallan kanssa solmittu rauha saattoi merkitä sotaa Ranskaa vastaan, vaan hän myös toivoi sitä. Juuri tuon sodan olisi pitänyt tarjota keinot, joiden avulla olisi viety päätökseen sen preussilais-saksalaisen valtakunnan perustaminen, jota Saksan porvaristo oli häneltä vaatinut.[78] Yritykset muuttaa tulliparlamentti[80] vähitellen valtiopäiviksi ja vetää siten eteläiset valtiot vähitellen pohjoiseen liittoon menivät myttyyn, kun eteläsaksalaiset edustajat julistivat äänekkäästi: ei mitään toimivallan laajentamista! Vasta äsken taistelukentällä tappion kärsineet hallitukset eivät olleet sen myötämielisempiä. Vain uusi havainnollinen todistus siitä, että Preussi oli paitsi voimakkaampi kuin ne myös riittävän voimakas puolustamaan niitä, siis ainoastaan uusi koko Saksan käsittävä sota olisi voinut saada ne nopeasti antautumaan. Lisäksi Mainia myöten kulkeva rajalinja,[81] josta Bismarck ja Louis Napoleon olivat salaa sopineet ennakolta, vaikutti voiton jälkeen Louis Napoleonin Preussille sanelemalta. Siksi Etelä-Saksan yhdistäminen oli sodan aiheena ja merkitsi, että rikottiin ranskalaisten tällä kertaa muodollisen tunnustuksen omaamaa oikeutta Saksan pirstomiseen.
Louis Napoleon taas joutui katselemaan, olisiko jostain Saksan rajoilta löytynyt maatilkkua, jonka hän olisi voinut ottaa Sadowan korvaukseksi. Pohjois-Saksan liittoa perustettaessa Luxemburg oli jäänyt liittämättä siihen, joten Luxemburg oli nyt Hollannin kanssa personaaliunionin muodostava mutta yleensä täysin riippumaton valtio. Luxemburg oli miltei yhtä ranskalaistunut kuin Elsasskin ja tunsi paljon suurempaa vetovoimaa Ranskaan kuin Preussiin, jota se kerta kaikkiaan vihasi.
Luxemburg oli hämmästyttävänä esimerkkinä siitä, mitä Saksan ja Ranskan raja-alueet olivat kokeneet Saksan valtiollisen muodottomuuden vuoksi keskiajan lopulta lähtien, sitäkin hämmästyttävämpänä, kun vuoteen 1866 asti Luxemburg oli nimellisesti kuulunut Saksaan. Vaikka se olikin vuoteen 1830 ollut puoliksi ranskalainen ja puoliksi saksalainen, sen ranskalainenkin osa oli silti jo varhain joutunut korkeamman ranskalaisen kulttuurin vaikutuksen alaiseksi. Luxemburgin hallitsijasukuun kuuluneet Saksan keisarit olivat kielensä ja sivistyksensä puolesta olleet ranskalaisia. Burgundin maihin liittämisen ajoilta (1440) Luxemburg oli ollut samoin kuin muutkin Alankomaat vain nimellisessä yhteydessä Saksaan; tässä suhteessa ei muuttanut mitään sen hyväksyminen Saksan liittoon 1815. Vuoden 1830 jälkeen sen ranskalainen puoli ja melkoinen osa saksalaistakin siirtyi Belgialle. Luxemburgin jäljelle jääneessä saksalaisessakin osassa kaikki oli kuitenkin säilynyt ranskalaisittain: tuomioistuimissa, hallitusvirastoissa ja edustajakamarissa oli virkakielenä ranska; kaikki julkiset ja yksityiset asiakirjat ja kaikki kauppakirjat laadittiin ranskan kielellä; kaikissa keskikouluissa opetus tapahtui ranskan kielellä; lukeneiston kielenä oli ja pysyi ranska, tietenkin yläsaksalaisen äänteensiirroksen pahoinpitelemä ranska. Lyhyesti sanoen Luxemburgissa puhuttiin kahta kieltä: reiniläis-frankkilaista kansanmurretta ja ranskaa, mutta yläsaksaa pidettiin vieraana kielenä. Pääkaupungissa ollut preussilainen varuskunta pikemminkin pahensi kuin paransi tilannetta. Tällaista oli todellisuus, niin häpeällistä kuin se olikin Saksalle. Tämä Luxemburgin vapaaehtoinen ranskalaistuminen tuo oikeassa valossa esiin samankaltaiset ilmiöt Elsassissa ja Saksan Lothringenissa.
Hollannin kuningas,[82] itsenäinen Luxemburgin herttua, jolle käteiset rahat olivat hyvin tervetulleet, sanoi olevansa valmis myymään herttuakunnan Louis Napoleonille. Luxemburgin asukkaat olisivat eittämättä hyväksyneet yhdistämisensä Ranskaan: sitä todisti heidän asenteensa vuoden 1870 sodan aikana. Kansainvälisen oikeuden kannalta Preussilla ei ollut mitään vastaan sanomista, koska se itse oli myötävaikuttanut Luxemburgin erottamiseen Saksasta. Sen joukot olivat Luxemburgin pääkaupungissa Saksan liiton linnoituksen varuskuntana; siitä hetkestä kun Luxemburg lakkasi olemasta liittolainen, nuo joukot menettivät varuskunnan oikeutensa. Miksi ne eivät sitten poistuneet, miksi Bismarck ei voinut sallia tuota aluevaltausta?
Yksinkertaisesti siksi, että tällöin olivat tulleet pinnalle ne ristiriidat, joihin hän oli sekautunut. Ennen vuotta 1866 Saksa oli ollut Preussille vain anastettavaksi tarkoitettu alue, jota se joutui jakamaan ulkomaiden kanssa. Vuoden 1866 jälkeen Saksasta oli tullut Preussin suojelema alue, jota oli puolustettava ulkomaisilta anastusyrityksiltä. Tosin Preussin etua silmällä pitäen kokonaisia saksalaisia alueita oli jätetty liittämättä uudelleen perustettuun niin sanottuun Saksaan. Saksalaisen kansakunnan oikeus hallita koko aluettaan velvoitti nyt kuitenkin Preussin kruunua valvomaan, ettei noita entisen liittoalueen osia olisi yhdistetty ulkovaltoihin eikä niiltä olisi suljettu mahdollisuutta liittyä vastaisuudessa uuteen preussilais-saksalaiseen valtioon. Siksi Italia oli pysäytetty Tyrolin rajalla[83] ja siksi Luxemburgin ei sallittu siirtyä Louis Napoleonin haltuun. Tästä olisi voinut ilmoittaa avoimesti vallankumouksellinen hallitus, mutta ei preussilais-kuninkaallinen vallankumousmies, joka onnistui lopulta muuttamaan Saksan Metternichin »maantieteelliseksi käsitteeksi».[84] Hän oli asettanut itsensä kansainvälisen oikeuden rikkojan asemaan eikä hänellä ollut muuta ulospääsyä pälkähästä kuin turvautua suosimaansa korporantti-kapakassa esitettyyn kansainvälisen oikeuden tulkintaan.
Mikäli häntä ei tällöin pantu ilman muuta naurunalaiseksi, niin ainoastaan siksi, että keväällä 1867 Louis Napoleon ei ollut vielä ollenkaan valmis käymään suurta sotaa. Lontoon konferenssissa tehtiin sopimus. Preussilaiset poistuivat Luxemburgista; linnoitus hajotettiin ja herttuakunta julistettiin puolueettomaksi.[85] Sotaa lykättiin jälleen.
Louis Napoleon ei voinut tyytyä tähän. Hän oli myöntyväinen Preussin mahdin voimistumiseen, mutta vain sillä ehdolla, että saisi vastaavia korvauksia Reiniltä. Hän oli valmis tyytymään vähään ja olisi jopa vähästäkin luovuttanut vielä jotain, mutta hän ei saanut kerrassaan mitään, vaan tuli petetyksi kokonaan. Bonapartistisen keisarikunnan olemassaolo Ranskassa oli mahdollista vain sillä ehdolla, että Ranskan rajaa olisi vähitellen siirretty Reinille ja että Ranska olisi jäänyt joko todelliseksi tai vaikkapa näennäiseksi Euroopan välitystuomariksi. Rajan siirto epäonnistui, välitystuomarin asema oli uhanalaisena, bonapartistien lehdistö vaati kovaäänisesti revanssia Sadowan jälkeen. Pysyäkseen valtaistuimella Louis Napoleonin oli suoritettava uskollisesti rooliaan ja hankittava voimakeinoin se, mitä hän ei ollut hyvällä saanut kaikista palveluksistaan huolimatta.
Kumpikin puoli aloitti siis toimeliaasti diplomaattiset ja sotilaalliset sotavalmistelut. Silloinpa puhkesikin seuraava diplomaattinen selkkaus.
Espanja etsi hallitsijaehdokasta. Maaliskuussa[86] Ranskan Berliinin-lähettiläs Benedetti oli kuullut prinssi Leopold Hohenzollernin aikeista tavoitella tätä kruunua ja sai Pariisista tehtävän tarkistaa asia. Valtiosihteerin apulainen von Thile vakuutti kunniansa kautta, ettei Preussin hallitus tiedä tästä mitään. Pariisissa käydessään Benedetti sai tietää keisarin mielipiteen: »tuo ehdokas on ilmeisesti epäkansallinen, maa ei suostuisi siihen, se on evättävä».
Täten Louis Napoleon muuten todisti, että hänen asemansa horjui jo melkoisesti. Tuskin olisi saattanut tosiaankaan olla parempaa »kostoa Sadowasta» kuin preussilainen prinssi Espanjan kuninkaan valtaistuimella ja tästä väistämättömästi juontuvat epämiellyttävät seuraukset, Preussin puuttuminen Espanjan puolueiden sisäisiin keskinäissuhteisiin ja vieläpä ehkä sotakin, Preussin kääpiömäisen laivaston tuho ja ainakin Preussin tavattoman naurettava asema Euroopan silmissä. Louis Bonaparte ei kuitenkaan voinut enää sallia itselleen tuollaista näytelmää. Hän oli jo siinä määrin menettänyt luottonsa, että hänen oli pakko ottaa huomioon perinteellinen näkökanta, jonka mukaan saksalainen monarkki Espanjan valtaistuimella olisi asettanut Ranskan kahden tulen väliin eikä siis voinut olla siedettävä. Vuoden 1830 jälkeen tämä näkökanta oli käynyt lapsellisen naiiviksi.
Niinpä Benedetti kävi Bismarckin puheilla saadakseen selvää asiasta ja esittääkseen Bismarckille Ranskan asenteen (11. toukokuuta 1869). Hän ei saanut Bismarckilta mitään selviä tietoja. Bismarck sen sijaan sai tietää sen mitä toivoi, nimittäin että Leopoldin asettaminen ehdokkaaksi merkitsisi viipymätöntä sotaa Ranskaa vastaan. Bismarck sai näin ollen mahdollisuuden aloittaa sodan millä hetkellä hyvänsä.
Heinäkuussa 1870 Leopoldin ehdokkuus tuli tosiaan jälleen esiin ja johti viipymättä sotaan Louis Napoleonin vastaanpanosta huolimatta. Hän huomasi joutuneensa ansaan ja tiesi myös sen, että kysymyksessä oli hänen keisarinvaltansa. Hän ei luottanut suurestikaan bonapartistisen tulikivijoukkionsa[87] rehellisyyteen, vaikka se vakuuttikin, että kaikki oli valmista viimeistä nilkkaimen nappia myöten, ja sitäkin vähemmän luotti sen sotilaallisiin ja hallinnollisiin kykyihin. Hänen menneisyytensä loogiset seuraukset työnsivät häntä kohti tuhoa; hänen horjuntansa joudutti hänen kukistumistaan.
Bismarck taas oli täysin valmistautunut sotilaallisessa suhteessa; sitä paitsi tällä kertaa hänen takanaan oli tosiaankin kansa, joka ymmärsi, että molemminpuolinen diplomaattinen valhe merkitsee vain sotaa paitsi Reinistä myös kansallisesta itsenäisyydestä. Nostoväen reserviläiset ja sotilaat kokoontuivat ensi kerran vuoden 1813 jälkeen taisteluintoa ja -valmiutta uhkuen lippujensa alle. Tärkeätä ei ollut se, miten tuo kaikki tapahtui, eikä se, kuinka suuren osan kaksituhatvuotisesta kansallisesta perinnöstä Bismarck oli omavaltaisesti luvannut tai ollut lupaamatta Louis Napoleonille. Kysymys oli siitä, että ulkovallat piti kerta kaikkiaan saada uskomaan, ettei niiden tarvitse puuttua Saksan sisäisiin asioihin eikä Saksan tukea Louis Napoleonin horjuvaa valtaa luovuttamalla saksalaisia alueita. Tämän kansallisen nousun edestä katosivat kaikki luokkaerot, hälvenivät kaikki eteläsaksalaisten hovien Reinin liittoa koskevat aikomukset ja kaikki häädettyjen monarkkien palauttamishankkeet.
Kumpikin puoli etsi itselleen liittolaisia. Louis Napoleon oli varma Itävallan ja Tanskan ja jossain määrin myös Italian suhteen. Bismarckin puolella oli Venäjä. Tapansa mukaan Itävalta ei kuitenkaan ollut valmis eikä pystynyt esiintymään ennen syyskuun 2. päivää, mutta 2. syyskuuta Louis Napoleon oli jo saksalaisten sotavanki. Sitä paitsi Venäjä ilmoitti Itävallalle hyökkäävänsä sitä vastaan heti kun Itävalta hyökkäisi Preussin kimppuun. Italialle taas Louis Napoleon joutui suorittamaan velkojaan kaksinaamaisen politiikkansa vuoksi: hänellä oli ollut aikomus nostaa kansallisliike maan yhdistämiseksi, mutta suojella samalla paavia tältä kansalliselta yhtenäisyydeltä. Hän piti Roomassa edelleenkin joukkoja, joita olisi nyt tarvinnut kotona, mutta joita hän ei pystynyt kuljettamaan pois velvoittamatta ennakolta Italiaa noudattamaan Rooman ja paavin itsenäisiä oikeuksia. Tämä vuorostaan esti Italiaa tulemasta hänen avukseen. Tanska vihdoin sai Venäjältä määräyksen pysyä rauhassa.
Saksalaisten aseiden nopeat iskut Spichernistä ja Wörthistä aina Sedaniin asti[88] vaikuttivat ratkaisevammin kuin mitkään diplomaattiset neuvottelut sodan paikallistumiseen. Louis Napoleonin armeija kärsi tappion jokaisessa taistelussa ja sen kolme neljäsosaa joutui lopulta saksalaisten vangiksi. Tähän eivät olleet syypäitä sotilaat, jotka olivat tapelleet kyllin urhoollisesti, vaan johtajat ja hallinto. Sen joka on Louis Napoleonin tavoin perustanut keisarikuntansa veijarikoplan avulla, joka on kahdeksantoista vuotta pitänyt vallassaan tätä keisarikuntaa vain antamalla tuolle samaiselle koplalle mahdollisuuden riistää Ranskaa, joka on asettanut tuon koplan jäseniä kaikkiin tärkeimpiin valtion virkoihin ja näiden apureita kaikkiin toisarvoisiin virkoihin, sen ei pitäisi ryhtyä taisteluun elämästä ja kuolemasta, ellei hän halua joutua umpikujaan. Eurooppalaisen poroporvarin monia vuosia ihailema keisarikunnan rakennus romahti vajaassa viidessä viikossa. Syyskuun 4. päivän vallankumous[89] korjasi vain säpäleet, ja Bismarck, joka oli aloittanut sodan perustaakseen piensaksalaisen keisarikunnan, joutui eräänä kauniina aamuna esittämään Ranskan tasavallan perustajan roolia.
Bismarckin antaman julistuksen mukaan sotaa käytiin Louis Napoleonia eikä Ranskan kansaa vastaan. Sotaan ei ollut siis enää mitään syytä, kun Louis Napoleon tuli kukistetuksi. Näin kuvitteli myös syyskuun 4. päivän hallitus, joka muissa kysymyksissä ei ollut läheskään niin naiivi, ja hämmästyi tavattomasti, kun Bismarck muuttuikin yhtäkkiä preussilaiseksi junkkeriksi.
Kukaan maailmassa ei vihaa ranskalaisia niin kuin preussilaiset junkkerit. Kysymys ei ollut ainoastaan siitä, että entinen veroton junkkeri oli saanut kärsiä ankarasti ranskalaisten vuosina 1806–1813 järjestämistä rankaisutoimenpiteistä, jotka se itse oli koppavuudellaan aiheuttanut. Paljon pahempaa oli se, että jumalattomat ranskalaiset olivat riettaalla vallankumouksellaan kiihottaneet mieliä siinä määrin, että entisestä junkkereiden suuruudesta oli jäänyt tuskin mitään edes vanhaan Preussiin, vaan junkkeriparat joutuivat vuodesta vuoteen kamppailemaan itsepintaisesti tuon suuruuden viimeisistä rippeistä ja suurin osa heistä oli jo vajonnut surkean loisivan aateliston tasalle. Tämä oli kostettava Ranskalle, ja siitä pitivät huolen Bismarckin johtaman armeijan junkkeri-upseerit. Laadittiin Ranskan Preussilta perimien sotaverojen luettelot ja niiden mukaan säädettiin Ranskan eri kaupungeilta ja departementeilta perittävien sotaverojen määrä. Tällöin otettiin tietenkin huomioon Ranskan paljon suurempi varallisuus. Muonan, rehun, vaatteiden, jalkineiden jne. pakkotilaus suoritettiin mielenosoituksellisen armottomasti. Ardenneilla eräs määri, joka oli ilmoittanut, ettei pysty suorittamaan tilausta, sai pitemmittä puheitta kaksikymmentä viisi kepiniskua. Pariisin hallitus julkaisi viralliset todistukset tästä. Franc-tireureja,[90] jotka noudattivat niin täsmällisesti preussilaista vuoden 1813 »Asetusta nostoväestä»,[91] ikään kuin olisivat tutkineet sitä varta vasten, ammuttiin armottomasti siihen paikkaan. Kertomukset seinäkellojen lähettämisestä kotimaahan olivat niin ikään paikkansapitäviä: itse »Kölnische Zeitung»[92] ilmoitti tästä. Preussilaisten käsitysten mukaan nämä kellot eivät kuitenkaan olleet varastettuja, vaan ne olivat Pariisin edustalta isännättömiksi jääneistä yksityistaloista löydettyä ja kotimaassa asuvien sukulaisten ja läheisten hyväksi anastettua omaisuutta. Bismarckin johtamat junkkerit huolehtivat näin ollen siitä, että sota olisi säilyttänyt erityisen preussilaisen luonteensa huolimatta siitä, että niin sotamiehet kuin upseeritkin olivat käyttäytyneet moitteettomasti, ja että ranskalaiset olisi pantu väkisin ymmärtämään tämä. Ranskalaiset taas panivat junkkereiden pikkuilkeydet koko armeijan tilille.
Nämä samaiset junkkerit saivat kuitenkin osoittaa Ranskan kansalle sellaista kunnioitusta, jollaista historia ei ollut siihen mennessä nähnyt. Kun kaikki yritykset Pariisin vihollissaarron murtamiseksi olivat epäonnistuneet, kun kaikki ranskalaiset armeijat oli lyöty takaisin ja Bourbakin viimeinen suurhyökkäys saksalaisten yhteyslinjaa vastaan oli niin ikään epäonnistunut; kun Euroopan diplomatia oli jättänyt Ranskan oman onnensa nojaan panematta tikkua ristiin, niin silloin nälkiintynyt Pariisi joutui lopulta antautumaan. Miten kiivaasti sykkikään junkkereiden sydän, kun he saivat vihdoin mahdollisuuden marssia voittajina tuohon jumalattomien tyyssijaan ja kostaa täysin mitoin Pariisin kapinoitsijoille, mitä heidän eivät olleet sallineet tehdä 1814 Venäjän keisari Aleksanteri ja 1815 Wellington. Nyt he saivat mielin määrin nauttia tehdessään selvää vallankumouksen ahjosta ja syntymäkehdosta.
Pariisi antautui ja maksoi 200 miljoonaa sotaveroa; linnakkeet luovutettiin preussilaisille; varuskunta laski aseensa voittajien jalkojen juureen ja luovutti kenttätykkinsä; Pariisin linnanvallin tykit poistettiin laveteiltaan; kaikki valtiolle kuuluneet puolustusvälineet luovutettiin toinen toisensa perään. Pariisin todelliset puolustajat, kansalliskaarti ja Pariisin aseistautunut väestö, jäivät kuitenkin koskemattomiksi; kukaan ei uskaltanut vaatia niitä luopumaan aseistaan, enempää pyssyistään kuin tykeistäänkään.[93] Osoittaakseen koko maailmalle, että voittoisa Saksan armeija pysähtyi kunnioittavasti Pariisin aseistautuneen väestön edessä, voittajat eivät marssineet Pariisiin, vaan tyytyivät lupaan asettua kolmeksi päiväksi Champs-Élyséesille — kaupungin yleiseen puistoon! — jossa pariisilaiset vartioivat ja valvoivat heitä joka puolelta! Yksikään saksalainen sotilas ei astunut Pariisin raatihuoneeseen, yksikään ei kulkenut Pariisin bulevardeilla, ja ne muutamat henkilöt, jotka pääsivät Louvreen taideaarteita katsomaan, olivat joutuneet hankkimaan siihen luvan välttääkseen rikkomasta antautumisehtoja. Ranska oli lyöty, Pariisi oli nääntymäisillään nälkään, mutta Pariisin kansa oli valloittanut maineikkaalla menneisyydellään sellaisen kunnioituksen, ettei yksikään valloittaja uskaltanut edes vaatia sen aseistariisumista, yksikään ei rohjennut panna toimeen kotitarkastuksia eikä häväistä riemumarssilla Pariisin katuja, monien vallankumousten areenaa. Oli kuin vastaleivottu Saksan keisari[94] olisi paljastanut päänsä Pariisin elävien vallankumousmiesten edessä, samoin kuin hänen veljensä[95] oli aikanaan tehnyt Berliinin maaliskuun taistelijoiden ruumiiden edessä[96] ja ikään kuin koko Saksan armeija olisi keisarin takana seisten osoittanut heille kunniaa.
Tämä oli silti myös ainoa uhraus, jonka Bismarck joutui tekemään. Hän käytti aito preussilaisittain, viimeistä tippaa myöten hyväkseen voittojaan sen tekosyyn varjolla, että Ranskassa ei muka ollut hallitusta, joka olisi voinut solmia hänen kanssaan rauhan — mikä oli yhtä hyvin paikkansapitävää kuin paikkansapitämätöntäkin niin 4. syyskuuta kuin 28. tammikuutakin[97] — ja suostui solmimaan rauhan vasta sen jälkeen kun Ranska oli lopullisesti nujerrettu. Rauhaa solmittaessa hän »käytti epäröimättä hyväkseen suotuisaa tilannetta» taaskin vanhaan hyvään preussilaiseen tapaan. Ranskalta kiristettiin ennen kuulumaton 5 miljardin suuruinen sotakorvaus ja lisäksi kaksi maakuntaa, Elsass ja saksalainen Lothringen, Metz ja Strassburg mukaan luettuina, erotettiin Ranskasta ja liitettiin Saksaan. Tämä alueenvaltaus oli Bismarckin ensimmäinen esiintyminen itsenäisenä poliitikkona, joka ei toteuttanut ainoastaan muiden sanelemaa ohjelmaa, vaan myös oman aivotoimintansa tuotetta; ja siinä hän teki ensimmäisen suuren erehdyksensä.[98]
Elsassin Ranska oli valloittanut pääpiirtein jo kolmikymmenvuotisessa sodassa.[99] Richelieu oli siten rikkonut Henrik IV:n luotettavaa periaatetta:
»Kuulukoon espanjalaisille se maa, jossa puhutaan espanjaa ja saksalaisille se, jossa puhutaan saksaa, mutta maa, jossa puhutaan ranskaa, kuuluu minulle.»
Richelieu oli tuolloin nojannut siihen periaatteeseen, että Rein oli luonnollinen raja, muinaisen Gallian historiallinen raja. Se oli typerää; mutta Saksan valtakunnalla, johon kuuluivat Lothringenin ja Belgian alueet, joilla puhuttiin ranskaa, ja jopa Franche-Comté, ei ollut oikeutta moittia Ranskaa sellaisten maiden valloituksesta, joissa puhuttiin saksaa. Ja kun Ludvig XIV oli vallannut 1681 rauhan aikana Strassburgin kaupungin frankofiilipuolueen[100] apuun nojaten, niin Preussilla ei ole syytä suuttua siitä sen jälkeen, kun se oli 1796 tehnyt aivan samanlaista väkivaltaa valtakunnan vapaakaupungille Nürnbergille, johon sitä ei ainakaan ollut kutsunut mikään preussilainen puolue.[101]
Vuonna 1735 Itävalta oli Wienin rauhansopimuksen mukaan myynyt Lothringenin Ranskalle, ja 1766 Lothringen siirtyi lopullisesti ranskalaisten haltuun. Se oli vuosisatoja kuulunut vain nimellisesti Saksan valtakuntaan, sen herttuat olivat joka suhteessa olleet ranskalaisia ja miltei aina pysyneet liitossa Ranskan kanssa.
Vogeeseilla oli aina Ranskan vallankumoukseen asti ollut paljon pieniä läänitysherroja, jotka olivat Saksan suhteen käyttäytyneet niin kuin välittömästi keisarin alamaiset valtakunnan virkamiehet ainakin ja Ranskan olivat tunnustaneet haltijakseen. He olivat hyötyneet tuosta kaksinaisesta asemasta, ja mikäli Saksan valtakunta sieti tätä sen sijaan että olisi vetänyt hallitsevat ruhtinaat vastuuseen, niin sillä ei ollut mitään valittamista, kun Ranska ryhtyi itsenäisten oikeuksiensa perusteella suojelemaan näiden alueiden asukkaita häädetyiltä ruhtinailta.
Ennen vallankumousta tämä saksalainen alue oli yleensä ollut melkein kokonaan ranskalaistamaton. Saksan kieli oli ollut koulu- ja virkakielenä ainakin Elsassissa. Ranskan hallitus oli suojellut saksalaisia maakuntia, jotka monivuotisten tuhoisien sotien jälkeen eivät enää 1700-luvun alusta lähtien olleet nähneet vihollisia maassaan. Ainaisten sisällissotien raatelema Saksan valtakunta ei tosiaankaan voinut herättää elsassilaisissa halua palata synnyinmaansa helmaan. Heillä vallitsi ainakin rauha, he olivat tietoisia asiaintilasta, ja määräävässä asemassa olleet poroporvarit pitivät tätä osoituksena siitä, että tutkimattomat ovat herran tiet. Se ei sitä paitsi ollut yksin heidän kohtalonsa: Holsteinin asukkaathan olivat niin ikään tanskalaisten vierasmaisessa yliherruudessa.
Niinpä puhkesi Ranskan vallankumous. Ranska lahjoitti Elsassille ja Lothringenille sen, mitä ne eivät olleet rohjenneet toivoakaan Saksalta. Feodalismin kahleet murskattiin. Verotöihin velvollisesta maaorjatalonpojasta tuli vapaa ja usein pientilansa ja peltonsa vapaa omistaja. Kaupungeissa hävitettiin patriisien herruus ja ammattikuntien etuoikeudet. Aateliset karkotettiin, pikkuruhtinaiden ja paronien mailla naapureidensa esimerkkiä seuraten talonpojat häätivät pois hallitsijat, hallitushuoneet ja aateliset ja julistautuivat vapaiksi Ranskan kansalaisiksi. Ranskassa kansa ei missään yhtynyt vallankumoukseen niin innokkaasti kuin niissä maakunnissa, joiden väestö oli saksankielistä. Kun sitten Saksan valtakunta julisti sodan vallankumoukselle, kun osoittautui, että saksalaiset eivät ainoastaan kanna edelleenkin nöyrästi kahleitaan, vaan myös sallivat käyttää itseään apuna palauttamassa ranskalaisille entistä orjuutta ja elsassilaisille talonpojille vasta äsken häädettyjä feodaaliherroja, niin silloin elsassilaiset ja lothringenilaiset lakkasivat kuulumasta saksalaiseen kansakuntaan, silloin he oppivat vihaamaan ja inhoamaan saksalaisia, silloin elsassilaiset sepittivät, sävelsivät ja ensi kerran lauloivat Strassburgissa »Marseljeesin» ja silloin Ranskan saksalaiset kielestään ja menneisyydestään huolimatta liittyivät sadoilla taistelukentillä vallankumouksen puolesta taistellessaan yhtenäiseksi kansaksi syntyperäisten ranskalaisten kanssa.
Eikö suuressa vallankumouksessa tapahtunut samanlainen ihme Dunkerquen flaamilaisille, Bretagnen kelteille tai Korsikan italialaisille? Kun valitamme sitä, että samoin kävi saksalaisille, niin emmekö unohda koko historiaamme, joka teki sen mahdolliseksi? Olemmeko unohtaneet, että vaikka koko Reinin länsiranta osallistuikin vain passiivisesti vallankumoukseen, se oli asennoitunut myönteisesti ranskalaisiin kun 1814 saksalaiset ryntäsivät sinne taas, ja pysyi ranskalaismielisenä aina vuoteen 1848, jolloin vallankumous rehabilitoi saksalaiset Reinin seudun asukkaiden silmissä? Olemmeko unohtaneet, että Heinen viehtymys ranskalaisiin ja jopa hänen bonapartisminsa olivat vain Reinin länsirantaa asuttavien kansanjoukkojen yleisten mielialojen jälkikaikua?
Edetessään vuonna 1814 liittolaiset kohtasivat nimenomaan Elsassissa ja saksalaisessa Lothringenissa kansan suurinta vihamielisyyttä ja voimakkainta vastarintaa, sillä täällä tajuttiin se vaara, että jouduttaisiin jälleen muuttumaan Saksan kansalaisiksi. Tuohon aikaan näillä alueilla puhuttiin melkein yksinomaisesti saksaa. Kun sitten Ranskasta erottamisen vaara oli mennyt ohi ja kun saksalaisten romantikko-šovinistien anastushalut oli tyrehdytetty, niin silloin havaittiin tarpeelliseksi liittyä kiinteämmin Ranskaan myös kielellisesti, ja siitä lähtien alkoi samanlainen koulujen ranskalaistaminen, jollaisen luxemburgilaiset olivat omasta tahdostaan panneet toimeen maassaan. Uudistuminen tapahtui kuitenkin hyvin hitaasti; vasta nykyinen porvariston sukupolvi on todella ranskalaistunut, kun taas talonpojat ja työläiset puhuvat saksaa. Tilanne on likipitäen samanlainen kuin Luxemburgissakin: ranska on syrjäyttänyt saksan kirjakielen, osittain kirkkokieltä lukuun ottamatta, mutta saksalainen kansanmurre on jäänyt pois käytöstä ainoastaan kielirajalla ja arkikielenä sitä käytetään paljon enemmän kuin suurimmassa osassa Saksan paikkakuntia.
Tällainen oli maa, jonka Bismarck ja preussilaiset junkkerit nähtävästi kaikille saksalaisten yrityksille ominaisen šovinistisen romantiikan elpymisen kannustamina aikoivat jälleen tehdä saksalaiseksi. Aikomus muuttaa Strassburg, »Marseljeesin» syntymäkehto, saksalaiseksi kaupungiksi oli yhtä järjetön kuin Garibaldin syntymäkaupungin Nizzan ranskalaistamishalu. Nizzassa Louis Napoleon oli ainakin noudattanut säädyllisyyttä asettamalla valloituskysymyksen äänestettäväksi, ja hänen manööverinsä oli onnistunut. Puhumattakaan preussilaisten täysin aiheellisesta vastenmielisyydestä tuollaisia vallankumouksellisia menetelmiä kohtaan — ei ole ollut ainuttakaan tapausta, että kansanjoukot olisivat jossain toivoneet Preussiin liittymistä — liiankin hyvin tiedettiin, että Elsassin ja Lothringenin väestö oli yksimielisemmin kiintynyt Ranskaan kuin itse synnynnäiset ranskalaiset. Ja ne erotettiin pelkkään väkivaltaan turvautuen. Se oli tavallaan kostoa Ranskan vallankumoukselle; Ranskasta kiskaistiin pala, joka juuri vallankumouksen ansiosta oli kasvettunut siihen kiinni.
Elsass-Lothringenin valtauksella oli ainakin sotilaalliselta näkökannalta määrätynlainen tarkoitus. Saatuaan Metzin ja Strassburgin haltuunsa Saksa sai poikkeuksellisen vahvan puolustuslinjan. Niin kauan kuin Belgia ja Sveitsi pysyisivät puolueettomina, ranskalaiset olisivat voineet aloittaa joukkohyökkäyksen vain Metzin ja Vogeesien välisellä kapealla kaistalla, ja sitä paitsi Koblenz, Metz, Strassburg ja Mainz muodostivat maailman suurimman linnoitusten neliön. Tämäkin neliö, samoin kuin Lombardiassa ollut itävaltalaisten linnoitusneliö,[103] sijaitsi puoliksi vihollismaassa ollen tukikohtana väestön kurissapitämiseksi. Jotta neliö olisi saatu suljetuksi, jouduttiin lisäksi ylittämään saksankielisen alueen rajat ja alistamaan väkivaltaisesti neljännesmiljoonaa syntyperäistä ranskalaista.
Suuri strateginen etuisuus oli siis ainoa alueenvaltausta puolustava seikka. Oliko tuo etuisuus kuitenkin edes verrattavissa siihen vahinkoon, jota alueenvaltaus oli aiheuttanut?
Preussilainen junkkeri ei välittänyt siitä suuresta moraalisesta vahingosta, jonka nuori Saksan valtakunta oli aiheuttanut itselleen julistamalla avoimesti ja häikäilemättömästi periaatteekseen karkean väkivallan. Hän tarvitsi tottelemattomia, väkivaltaisesti nöyryytettäviä alamaisia, jotka olisivat todistuksena preussilaisen mahdin lisääntymisestä; eikä hänellä itse asiassa ollut muunlaisia milloinkaan ollut. Mutta alueenvaltauksen poliittiset seuraukset hänen oli pakko ottaa huomioon. Ne taas olivat aivan selvät. Jo ennen kuin alueenvaltaus oli saanut lain voiman, Marx ilmoitti siitä koko maailmalle Internationaalin julistuksessa: Elsassin ja Lothringenin annektointi tekee Venäjästä Euroopan välitystuomarin.[104] Sosiaalidemokraatit toistivat tätä kyllin monta kertaa valtiopäivien puhujankorokkeelta, kunnes vihdoin itse Bismarck tunnusti todeksi nämä sanat valtiopäivillä 6. helmikuuta 1888 pitämässään puheessa, madellen kaikkivoipaisen tsaarin edessä, joka oli kohtaloiden ratkaisijana sodan ja rauhan kysymyksissä.
Asia oli tosiaan päivänselvä. Irrottamalla Ranskasta kaksi fanaattisen isänmaallista maakuntaa Ranska saatiin heittäytymään jokaisen syleilyyn, kuka vain antoi sille toiveita niiden palauttamisesta, ja siitä tehtiin Saksan ikuinen vihollinen. Tosin Bismarck, joka edusti tässä suhteessa ansiokkaasti ja tunnontarkasti saksalaista poroporvaria, vaati ranskalaisia luopumaan Elsass-Lothringenista paitsi valtio-oikeudellisessa myös moraalisessa mielessä ja vieläpä iloitsemaan sen johdosta, että nuo kaksi vallankumouksellisen Ranskan maapalaa »palautettiin entiselle isänmaalle», jota ne eivät halunneet tietääkään. Ranskalaiset eivät valitettavasti tehneet tätä samoin kuin saksalaisetkaan eivät olleet Napoleonin sotien aikana luopuneet moraalisesti Reinin länsirannasta, vaikka tämä alue ei ollut silloin vähääkään pyrkinyt palaamaan saksalaisille. Niin kauan kuin elsassilaiset ja lothringenilaiset toivovat palauttamistaan Ranskaan, niin kauan Ranska tulee pyrkimään ja sen on pyrittävä palauttamaan heidät sekä etsittävä keinoja ja siis myös liittolaisia sen toteuttamiseksi. Ranskan luonnollinen liittolainen Saksaa vastaan on Venäjä.
Kun läntisen mannermaan kaksi suurinta ja voimakkainta kansakuntaa neutralisoivat toisensa keskinäisellä vihamielisyydellään ja kun niiden välinen ainainen riitakapula usuttaa ne taistelemaan keskenään, niin siitä hyötyy vain Venäjä, joka saa vapaat kädet ja jonka valloituspyrkimykset kohtaavat sitä vähemmän esteitä Saksan taholta, mitä enemmän sillä on syytä panna toiveensa Ranskan ehdottomaan tukeen. Eikö Bismarck ole asettanut Ranskaa sellaiseen asemaan, että sen on rukoiltava Venäjää liittoutumaan kanssaan ja myönnettävä tälle auliisti Konstantinopoli, kunhan Venäjä vain lupaisi auttaa palauttamaan menetetyt maakunnat? Mikäli rauhaa ei tästä huolimatta ole rikottu seitsemääntoista vuoteen, niin eikö tämä ole johtunut siitä, että Ranskassa ja Venäjällä käytäntöön otettu nostoväkijärjestelmä vaatii ainakin kuusitoista ja Saksassa hiljattain suoritetun uudistuksen jälkeen jopa kaksikymmentä viisikin vuotta, jotta saataisiin täysi luku koulutettuja vuosikontingentteja? Eikö Elsass-Lothringenin annektointi, joka viimeksi kuluneiden seitsemäntoista vuoden aikana on ollut koko Euroopan politiikkaa määräävänä päätekijänä, ole nytkin maanosassamme pääsyynä kriisiin, joka uhkaa muuttua sodaksi? Kun saadaan poistetuksi tämä yksi ainoa tosiseikka, niin rauha on taattu!
Elsassilainen porvari, joka puhuu ranskaa yläsaksalaismurteella, tuo sekasikiö keikari, joka prameilee ranskalaisilla tavoillaan aivan kuin joku kantaranskalainen, joka katsoo Goetheen halveksien ja ihailee Racinea, mutta joka ei sittenkään voi vapautua siitä kiusallisesta tietoisuudesta, että hän on saksalaista alkuperää, ja juuri siksi joutuu jaarittelemaan halveksivasti kaikesta saksalaisesta, joten ei kelpaa Saksan ja Ranskan välimieheksikään, tuo elsassilainen porvari on eittämättä aika halveksittava olento, olkoonpa hän sitten mülhausenilainen tehtailija tai pariisilainen lehtimies. Mikä muu olisi kuitenkin tehnyt hänet sellaiseksi, ellei Saksan viimeksi kuluneiden kolmen vuosisadan historia? Samoja elsassilaisiahan ovat olleet aivan viime aikoihin asti miltei kaikki ulkomailla asuvat saksalaiset, varsinkin kauppiaat, jotka ovat kieltäneet saksalaisen alkuperänsä ja matkineet tuskallisesti, oikeaa itsekidutusta harjoittaen uuden kotimaansa kansallisuutta asettaen tällöin vapaaehtoisesti itsensä ainakin yhtä naurettavaan asemaan kuin elsassilaisetkin, joita kuitenkin olosuhteet olivat jossain määrin pakottaneet siihen. Englannissa esimerkiksi kaikki vuosien 1815 ja 1840 välisenä aikana maahan muuttaneet saksalaiset kauppiaat olivat miltei kokonaan englantilaistuneet ja puhuivat keskenään miltei yksinomaisesti englantia. Nykyäänkin vielä Manchesterin pörssissä tungeksii paljon vanhoja saksalaisia poroporvareita, jotka antaisivat puolet omaisuudestaan, kunhan vain heitä pidettäisiin aito englantilaisina. Vasta vuoden 1848 jälkeen tässäkin suhteessa onjtapahtunut muutos. Vuodesta 1870 alkaen, jolloin jopa reserviluutnantteja saapuu Englantiin ja jolloin Berliini lähettää sinne miehistöään, entinen nöyristely on alkanut muuttua preussilaiseksi koppavuudeksi, joka tekee meidät ulkomaalaisten silmissä yhtä naurettaviksi.
Aikoiko sitten Saksaan liittyminen miellyttää elsassilaisia vuoden 1871 jälkeen? Päinvastoin. Heidät alistettiin diktatuuriin, kun taas viereisessä Ranskassa oli tasavalta. Heillä oli saatettu voimaan pedanttisen ikävystyttävä preussilainen nimismiesjärjestelmä, jonka rinnalla surullisen kuuluisien ranskalaisten prefektien tiukasti lakimääräisen puuttumisen järjestelmä oli todellinen autuus. Paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapauden rippeistä tehtiin nopeasti loppu, uppiniskaiset kunnallisneuvostot laskettiin hajalle ja pormestareiksi nimitettiin saksalaiset byrokraatit. »Notaabeleita» eli läpeensä ranskalaistuneita aatelisia ja porvareita sen sijaan mielisteltiin kaikin tavoin ja puolustettiin heidän riistäjänetujaan joskaan ei saksalaismielisiä mutta kuitenkin saksaa puhuvia talonpoikia ja työläisiä eli sitä ainoaa väestönosaa vastaan, jonka kanssa olisi vielä voitu hieroa sovintoa. Mitä täten saatiin aikaan? Se että helmikuussa 1887, kun koko Saksa antoi pelottaa itsensä ja lähetti valtiopäiville suurimman osan Bismarckin kartellista,[105] Elsass-Lothringen valitsi vain pelkkiä frankofiilejä ja torjui jokaisen, jota voitiin epäillä vähäisimmästäkään myötämielisyydestä saksalaisia kohtaan.
Onko meillä oikeutta suuttua, jos elsassilaiset ovat juuri sellaisia kuin ovat? Ei suinkaan. Heidän suhtautumisensa annektointiin on historiallinen tosiasia, joka kaipaa selitystä eikä sadattelua. Tässä meidän sopii kysyä itseltämme: miten paljon ja miten suuria historiallisia rikkomuksia Saksan onkaan pitänyt tehdä, jotta Elsassissa ovat tulleet mahdollisiksi tuollaiset mielialat? Miltä uusi Saksan valtakuntamme näyttänee sivusta katsoen, jos vastaukseksi seitsemäntoista vuotta jatkuneisiin yrityksiin saksalaistaa elsassilaiset jälleen he sanovat meille yhteen ääneen, että jättäisimme heidät rauhaan? Onko meillä oikeutta kuvitella, että kaksi menestyksellistä sotaretkeä ja seitsemäntoista vuotta Bismarckin diktatuuria olisivat riittäneet hävittämään kaikki kolmisatavuotisen häpeällisen historian seuraamukset?
Bismarck saavutti päämääränsä. Hänen uusi preussilais-saksalainen valtakuntansa julistettiin virallisesti Versaillesissa Ludvig XIV:n juhlasalissa.[106] Ranska oli turvattomana hänen jalkojensa juuressa; nöyrtymättömän Pariisin, jota hän itse ei ollut uskaltanut koskea, Thiers oli saattanut Kommuunin kapinaan, ja sitten vankeudesta palautetut entisen keisarillisen armeijan sotilaat olivat nujertaneet sen. Kaikki Euroopan poroporvarit ihailivat nyt Bismarckia samoin kuin 50-luvulla ihailtiin hänen esikuvaansa, Louis Bonapartea. Saksasta tuli Venäjän avun turvin Euroopan tärkein valtio, ja diktaattori Bismarck keskitti käsiinsä koko vallan Saksassa. Kaikki riippui siitä, miten hän osaisi käyttää tuota valtaa hyväkseen. Kun hän tähän mennessä oli toteuttanut porvariston laatimia yhdistämissuunnitelmia, joskaan ei porvarillisin keinoin, niin nyt tämä tehtävä oli riittävässä määrin ratkaistu; nyt oli laadittava omia suunnitelmia ja osoitettava, mitä hänen oma päänsä pystyy saamaan aikaan. Tämän oli tultava ilmi uuden valtakunnan sisäisessä järjestelyssä.
Saksalainen yhteiskunta koostuu suurmaanomistajista, talonpojista, porvareista, pikkuporvareista ja työläisistä; nämä kaikki vuorostan ryhmittyvät kolmeksi pääluokaksi.
Suurmaanomistus on keskittynyt harvojen magnaattien (pääasiassa Sleesiassa) ja hyvin lukuisien keskivarakkaiden tilanherrojen käsiin, joita on eniten Elben itäpuolella sijaitsevissa muinaispreussilaisissa maakunnissa. Juuri näillä preussilaisilla junkkereilla on johtava asema koko suurmaanomistajien luokassa. He itse ovat maalaisisäntiä, sillä suurimmalta osaltaan he hoidattavat maatilojaan isännöitsijöillä ja sitä paitsi ovat hyvin usein viina- ja sokeritehtaiden omistajia. Siellä missä olosuhteet ovat sallineet, heidän maansa on kiinnitetty sukujen nimiin majoraattimaina, heidän nuorimmat poikansa ovat armeijan palveluksessa tai valtion siviiliviroissa, ja siten tämän pienmaanomistaja-aateliston jatkona on vielä pienempi upseereiden ja virkamiesten muodostama aatelisto, jota lisäksi täydentävät porvarissyntyisestä ylimmästä upseeristosta ja virkamiehistöstä leivotut aatelit. Tämän aatelisrodun alemmissa kerroksissa muodostuu tietysti monilukuinen loisaatelisto, ryysy aatelisto, joka tulee toimeen veloilla, epäilyttävällä korttipelillä, kyllästyttävällä kerjuulla ja poliittisella vakoilulla. Kokonaisuudessaan tämä joukko muodostaa preussilaisen junkkeriston ja on vanhapreussilaisen valtion yhtenä päätukena. Maanviljelystä harjoittava junkkereiden ydinjoukko ei kuitenkaan seiso kovin varmasti jaloillaan. Tälle säädylle sopiva elämäntapa käy päivä päivältä yhä kalliimmaksi, kuopusten ylläpito luutnantin tai asessorin arvon saantiin saakka ja tyttärien naimisiinmeno vaatii rahaa. Koska näiden velvollisuuksien täyttäminen on tärkeämpää kuin mikään muu, niin ei ole ihme etteivät tulot riitä, vaan on pakko asettaa vekseleitä tai jopa pantata maatila hypoteekkilainan saantia varten. Koko junkkeristo on lyhyesti sanoen vajoamaisillaan kuiluun: jokainen onnettomuus — sota, huono satovuosi tai liikepula — uhkaa saattaa sen vararikkoon. Siksi ei ole ihme, että vain valtion eri muodoissa antama apu on pelastanut sen tuholta viimeisten toistasadan vuoden aikana. Junkkerit jatkavat tosiaankin olemassaoloaan vain valtionavun turvin. Tämä pelkästään keinotekoisesti ylläpidetty luokka on tuhoon tuomittu; mitkään valtion apurahat eivät pysty säilyttämään sitä kovin pitkälti. Sen myötä katoaa myös vanha preussilainen valtio.
Talonpoika on poliittisesti vähän aktiivinen aines. Niin kauan kuin hänellä on itsellään omaisuutta, hän joutuu yhä enemmän vararikkoon palstatiloille ominaisten epäsuotuisten tuotantoedellytysten vuoksi, sillä palstatilalliselta on anastettu markin vanhat yhteiset viljelysmaat ja yhteinen laidun, joten hänellä ei ole mahdollisuutta hoitaa karjaa. Vuokralaisena talonpoika on sitäkin huonommassa asemassa. Talonpojan pientuotanto edellyttää pääasiallisesti luontoistaloutta, rahatalouden vallitessa se tuhoutuisi. Tämä johtaa velallisuuden kasvuun, hypoteekkilainoja myöntävien velkojien harjoittamaan talonpoikien joukoittaiseen pakkoluovutukseen ja siihen, että on välttämätöntä turvautua kotiteollisuuteen säilyttääkseen maatilkkunsa. Politiikan suhteen talonpojisto on suurimmalta osaltaan välinpitämätöntä tai taantumuksellista: Reinillä se on mielipiteiltään kiihkokatolista vanhan preussilaisvihansa vuoksi; muilla paikkakunnilla se on partikularismin tai protestanttisen konservatismin läpitunkema. Uskonnollisuus ilmentää yhä vielä tämän luokan yhteiskunnallisia tai poliittisia etuja.
Porvaristosta olemme jo puhuneet. Vuodesta 1848 se on kokenut ennen näkemättömän taloudellisen nousun. Saksa on osallistunut yhä enemmän teollisuuden jättiläismäiseen kehitykseen, joka oli alkanut vuoden 1847 liikepulan jälkeen, tänä aikana perustetun valtameriliikenteen, rautatieverkon valtavan laajentumisen sekä Kalifornian ja Australian kultalöytöjen vaikutuksesta. Bismarckin vallankumouksen aiheuttikin nimenomaan porvariston pyrkimys poistaa vapaata kanssakäymistä estävä jako pikkuvaltioihin ja päästä tasavertaiseen asemaan ulkomaisten kilpailijoidensa kanssa. Kun Saksa oli nyt tulvillaan ranskalaisia miljardeja,[107] porvaristolle aukeni uusi kuumeisen liiketoiminnan kausi ja tällöin se todisti ensi kerran — Saksan yleiskansallisella romahduksella[108] — olevansa suuri teollinen kansakunta. Porvaristo oli jo silloin taloudellisesti voimakkain väestöluokka, valtion oli alistettava politiikkansa porvariston taloudellisten etujen palvelukseen. Vuoden 1848 vallankumous oli antanut valtiolle perustuslaillisen ulkomuodon, joten porvaristolla oli mahdollisuus olla myös valtiollisessa herruusasemassa ja laajentaa tätä herruuttaan. Se oli kuitenkin vielä kaukana todellisesta valtiovallasta. Se ei selviytynyt voittajana selkkauksestaan Bismarckin kanssa. Selkkauksen poistaminen ylhäältä käsin toteutetun Saksan vallankumouksen tietä osoitti porvaristolle entistä selvemmin, että parhaassa tapauksessa toimeenpanovalta riippuu toistaiseksi vain hyvin heikosti ja välillisesti porvaristosta, että se ei voi syrjäyttää ministereitä enempää kuin vaikuttaa heidän nimittämiseenkään tai määrätä armeijasta. Sitä paitsi porvaristo oli arka ja heikko tarmokkaan toimeenpanovallan edessä. Sellaisia olivat myös junkkerit, mutta porvaristolle se oli pikemminkin anteeksiannettavaa sen ja vallankumouksellisen teollisen työväenluokan suoranaisen taloudellisen vastakohtaisuuden vuoksi. Ei silti ollut epäilystäkään, ettei porvaristo tulisi vähitellen hävittämään taloudellisesti junkkerit, sillä kaikista omistavista luokista yksin porvaristolla oli enää tulevaisuudenmahdollisuuksia.
Pikkuporvaristo koostui ensinnäkin keskiaikaisten käsityöläisten jäännöksistä, jotka kehityksessään pitkälti jälkeen jääneessä Saksassa muodostivat paljon suuremman joukon kuin muualla Länsi-Euroopassa; toiseksi vararikkoutuneista porvareista ja kolmanneksi pikku kauppiaiksi päässeistä omistamattoman väestön aineksista. Suurteollisuuden laajetessa pikkuporvariston olemassaolo joutui kokonaan horjuvalle pohjalle; toimialan vaihto ja ajoittaiset vararikot muuttuivat säännöksi. Tämä aikaisemmin niin vakaan aseman omannut luokka, joka oli ollut saksalaisen poroporvariston perusosana ja elänyt yltäkylläisyydessä ja jolle oli ollut leimallista nöyryys, orjamaisuus, hurskaus ja säädyllisyys, oli nyt vajonnut täydelliseen neuvottomuuteen ja tyytymättömyyteen jumalan sille suoman kohtalon vuoksi. Jäljelle jääneet käsityöläiset vaativat kovaäänisesti ammattikuntaetuoikeuksien palauttamista. Toisista tuli osittain nöyriä demokraatti-progressisteja,[109] osittain he lähenivät jopa sosiaalidemokraatteja ja paikoin yhtyivät suoraan työväenliikkeeseen.
Lopuksi työläiset. Maatyöläiset olivat ainakin Itä-Saksassa yhä vielä puolittain maaorjia, joten heitä ei voitu ottaa lukuun. Kaupunkityöläisten keskuudessa sen sijaan sosiaalidemokraattinen puolue menestyi nopeasti ja kasvoi sitä mukaa kuin suurteollisuus proletarisoi kansanjoukkoja ja kärjisti siten äärimmilleen kapitalistien ja työläisten välisen luokkavastakohtaisuuden. Mikäli sosiaalidemokraattiset työläiset olivatkin vielä jonkin aikaa jakautuneet kahdeksi keskenään taistelevaksi puolueeksi,[110] niin Marxin »Pääoman» ilmestymisen jälkeen näiden puolueiden väliset erimielisyydet katosivat miltei kokonaan. Oikeauskoinen lassallelaisuus tunnusomaisine »valtion apua nauttivien tuotannollisten yhdistysten» vaatimuksineen oli vähitellen katoamassa olemattomiin ja osoitti yhä ilmeisemmin, ettei se kykene luomaan bonapartistisen valtiososialistisen työväenpuolueen ydinjoukkoa. Se mitä eräät johtajat olivat vahingoittaneet tässä suhteessa, saatiin korjatuksi kansanjoukkojen terveen vaiston ansiosta. Kahden sosiaalidemokraattisen suuntauksen yhdistäminen, jota jarruttivat vielä miltei yksinomaisesti yksityisluonteiset pulmat, oli lähitulevaisuuden asia. Hajaannuksen aikana ja siitä huolimatta liike oli kuitenkin tullut riittävän voimakkaaksi pelottaakseen teollisuusporvaristoa ja lamaannuttaakseen sen taistelun hallitusta vastaan, joka yhä vielä oli riippumaton porvaristosta. Muuten 1848 lähtien saksalainen porvaristo ei voinut enää päästä eroon punaisesta aaveesta.
Luokkajako oli puoluejaon perustana parlamentissa ja maapäivillä. Suurmaanomistajat ja osa talonpojista muodostivat vanhoillisten ydinjoukon; teollisuusporvaristo muodosti porvarillisen liberalismin eli kansallisliberaalien oikeistosiiven, kun taas sen vasemmistosiipi — maltillinen demokraattinen eli niin sanottu progressistien puolue — koostui porvariston osittain tukemasta pikkuporvaristosta ja työläisistä. Ja vihdoin sosiaalidemokraatit olivat työläisten itsenäisenä puolueena, johon kuului myös pikkuporvareita.
Jos Bismarckin asemassa ollut ja hänen menneisyytensä omannut mies olisi jossain määrin ymmärtänyt muodostunutta tilannetta, olisi hänen pitänyt sanoa itselleen, että junkkerit sellaisinaan eivät olleet elinkykyinen luokka, että kaikista omistavista luokista ainoastaan porvaristo saattoi odottaa tulevaisuutta (emme kosketa tässä työväenluokkaa, sillä emme aio vaatia, että Bismarck ymmärtäisi sen historiallisen osuuden) ja että siksi hänen uusi valtakuntansa olisi taatusti sitä lujempi, mitä suuremmassa määrin hän valmistelisi sitä muuttumaan vähitellen nykyaikaiseksi porvarilliseksi valtioksi. Älkäämme vaatiko häneltä sitä, mikä kyseisissä olosuhteissa oli mahdotonta. Viipymätön siirtyminen porvarilliseen hallitusmuotoon, jossa valtiopäivillä olisi ratkaiseva valta (samanlainen kuin Englannin alahuoneella), olisi sillä hetkellä ollut mahdotonta ja jopa harkitsematonta. Bismarckin oli toistaiseksi vielä pidettävä tarpeellisena parlamentaarisissa muodoissa toteuttamaansa diktatuuria. Emme lainkaan syytä häntä sen säilyttämisestä alkuvaiheessa; kysymme vain, mihin tarkoitukseen sitä olisi pitänyt käyttää. Tuskin lienee syytä epäillä, että Englannin perustuslain tapaisen järjestyksen alullepano olisi ollut ainoa tie, joka olisi avannut mahdollisuuden uuden valtakunnan varman perustan ja rauhallisen sisäisen kehityksen turvaamiseksi. Kun suurin osa junkkereista, jotka olivat joka tapauksessa tuhoon tuomitut, olisi jätetty oman onnensa nojaan, olisi ollut vielä mahdollista muodostaa sen jäljelle jääneestä osasta ja uusista aineksista riippumattomien suurmaanomistajien luokka. Tämä luokka olisi ollut vain porvariston koristeellisena huippuna, ja vaikka porvaristo olisikin ollut täysivaltainen, se olisi joutunut myöntämään tälle luokalle virallisen edustuksen valtiossa sekä suurituloisimmat virat ja melkoisen vaikutusvallan. Kun porvaristolle olisi tehty poliittisiä myönnytyksiä joita siltä ajan mittaan ei kuitenkaan olisi voitu kieltää (näin ainakin sopisi hallitsevien luokkien näkökannalta järkeillä), kun sille olisi tehty näitä myönnytyksiä vähitellen ja jopa harvakseen ja pieninä annoksina, niin uusi valtakunta olisi voitu ainakin suunnata tielle, jolla se olisi saavuttanut muut poliittisessa suhteessa siitä pitkästi edelle menneet Länsi-Euroopan valtiot, vapautunut vihdoin viimeisistä feodalismin jäänteistä ja virkavaltaisissa piireissä vielä hyvin voimakkaana säilyneestä poroporvarillisesta perinteestä ja — mikä tärkeintä — oppinut seisomaan omilla jaloillaan siihen mennessä, kun sen melko iäkkäät perustajat päättäisivät maallisen vaelluksensa.
Tuo kaikki ei sitä paitsi olisi ollut kovinkaan vaikeaa. Niin junkkereilta kuin porvareiltakin puuttui jopa keskinkertaista tarmoa. Junkkerit olivat todistaneet tämän viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana, jolloin valtio oli jatkuvasti toteuttanut heidän etujensa mukaisia toimenpiteitä näiden Don Quijotein vastustuksesta huolimatta. Pitkä edellinen historia oli opettanut myös porvariston myöntyväiseksi, sen kylkiä pakotti vielä kovasti selkkauksen jälkeen. Siitä pitäen Bismarckin menestykset olivat entisestään heikentäneet sen vastarintaa, ja päälle päätteeksi uhkaavana nouseva työväenliike herätti pelkoa. Tällaisten olosuhteiden vallitessa porvariston kansalliset himot tyydyttänyt mies olisi vaivatta pystynyt noudattamaan oman mielensä mukaista vauhtia toteuttaessaan porvariston poliittisia vaatimuksia, jotka yleensä muutenkin olivat melko vähäpätöiset. Hänen olisi vain pitänyt käsittää selvästi päämäärä.
Omistavien luokkien kannalta tämä oli ainoa järjenmukainen tie. Työväenluokan kannalta oli selvää, että porvariston kestävän herruuden aikaansaaminen oli jo liian myöhäistä. Saksassa suurteollisuus ja sen myötä porvaristo ja proletariaatti olivat kehittyneet sellaiseen aikaan, jolloin proletariaatti pystyi melkein samanaikaisesti porvariston kanssa esiintymään itsenäisesti poliittisella areenalla, jolloin siis näiden luokkien välinen taistelu oli alkanut jo ennen kuin porvaristo sai valloitetuksi itselleen yksinomaisen ja määräävän poliittisen vallan. Vaikka porvariston rauhallisen ja lujan herruuden aika Saksassa oli jo mennyt, niin vuonna 1870 omistavien luokkien näkökannalta oikeimpana politiikkana oli kuitenkin yhä vielä tuohon porvariston herruuteen tähtäävä suunta. Vain siten voitiin tosiaankin hävittää ne lahoavan feodalismin aikaiset jäänteet, jotka yhä rehottivat lainsäädännössä ja hallinnossa. Vain siten saatiin vähitellen istutetuksi saksalaiselle maaperälle kaikki Ranskan suuren vallankumouksen saavutukset, lyhyesti sanoen leikatuksi Saksalta sen pitkä vanhanaikainen palmikko ja suunnatuksi maa tietoisesti ja lopullisesti nykyaikaiselle kehitystielle, muutetuksi Saksan valtiorakenne sen teollista kehitystä vastaavaksi. Kun myöhemmin olisi puhjennut väistämätön taistelu proletariaatin ja porvariston välillä, niin se olisi tapahtunut ainakin normaaleissa olosuhteissa, jolloin jokaiselle olisi ollut selvää, mistä tuota taistelua käydään, eikä sekasorron, epäselvyyden, risteävien etujen ja neuvottomuuden vallitessa, mitä havaitsimme Saksassa 1848. Eroa olisi vain siinä, että tällöin jäisivät neuvottomiksi ainoastaan omistavat luokat; työväenluokka tietää, mitä se tahtoo.
Vuonna 1871 Saksassa oli muodostunut sellainen asiaintila, että Bismarckin kaltaisen miehen piti tosiaan turvautua politiikassaan luovimiseen eri luokkien välillä. Tässä suhteessa häntä ei voida moittia. Kysymys oli vain tuon politiikan tarkoituksesta. Jos se pyrki tietoisesti ja varmasti millaista vauhtia hyvänsä pystyttämään viime kädessä porvariston herruuden, niin se vastasi historiallista kehitystä siinä määrin kuin omistavien luokkien noudattama politiikka yleensä pystyi vastaamaan. Mikäli se pyrki vanhan preussilaisen valtion säilyttämiseen ja Saksan premsilaistamiseen, se oli taantumuksellista ja loppujen lopuksi se oli tuomittu epäonnistumaan. Mikäli se pyrki vain Bismarckin vallan säilyttämiseen, se oli bonapartistista ja sen oli päätyttävä samoin kuin kaiken muunkin bonapartismin.
| * | * | |
| * |
Lähimpänä tehtävänä oli keisarikunnan perustuslaki. Materiaalina oli toisaalta Pohjois-Saksan liiton perustuslaki ja toisaalta eteläsaksalaisten valtioiden kanssa solmitut sopimukset.[111] Tekijöinä joiden avulla Bismarckin oli laadittava perustuslaki, olivat toisaalta liittoneuvostossa edustetut hallitsijasuvut ja toisaalta valtiopäivillä edustettu kansa. Pohjois-Saksan liiton perustuslaki ja sopimukset rajoittivat jossain määrin hallitsijasukujen vaatimuksia. Kansa puolestaan vaati, että sen osallisuutta valtiovaltaan laajennettaisiin huomattavasti. Se oli valloittanut taistelukentällä riippumattomuutensa ulkomaista ja yhdistymisen (mikäli yhdistymisestä voitiin puhua), ja ensi vuorossa juuri kansan oli ratkaistava, miten tuota riippumattomuutta olisi käytettävä hyväksi, miten tuo yhdistyminen olisi toteutettava ja miten sitä olisi käytettävä. Vaikka kansa olisikin tunnustanut Pohjois-Saksan liiton perustuslain ja sopimusten pohjana olleet oikeudelliset periaatteet, niin se ei lainkaan estäisi sitä saamasta uuden perustuslain mukaan suurempaa vallan osuutta kuin vanhan. Valtiopäivät olivat ainoa laitos, joka todella olennoi »uutta yhtenäisyyttä». Mitä painokkaammaksi muuttuisi valtiopäivien ääni, sitä vähemmän valtakunnan perustuslaki olisi riippuvainen eri valtioiden perustuslaeista, sitä kiinteämmäksi tiivistyisi uusi valtakunta, sitä täydellisemmin baijerilainen, saksilainen ja preussilainen sulautuisi saksalaiseen.
Tämän olisi luullut olevan aivan selvää jokaiselle, joka näkee nenäänsä pitemmälle. Mutta Bismarck oli toista mieltä. Hän puolestaan käytti sodan jälkeen voimistunutta isänmaallista kiihkoa juuri siihen, että olisi saanut taivutetuksi valtiopäivien enemmistön luopumaan paitsi kansan oikeuksien laajentamisesta myös niiden selvästä määrittelystä ja rajoittumaan niiden oikeudellisten periaatteiden pelkkään jäljentämiseen valtakunnan perustuslakiin, jotka olivat Pohjois-Saksan liiton perustuslain ja sopimusten pohjana. Kaikki pienten puolueiden yritykset saada perustuslaissa kuvastetuksi kansan oikeus poliittisiin vapauksiin torjuttiin, torjuttiin jopa katolisen keskustapuolueen ehdotus niiden Preussin perustuslain pykälien sisällyttämisestä, joissa taattiin paino-, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus sekä kirkon riippumattomuus. Näin ollen Preussin perustuslaki oli sittenkin liberaalimpi kuin valtakunnan perustuslaki. Veroja ei äänestetty vuosittain, vaan ne säädettiin kerta kaikkiaan »lain mukaan», joten valtiopäivillä ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä vahvistamasta hallituksen säätämiä veroja. Näin Saksassa sovellettiin muulle ei-saksalaiselle perustuslailliselle maailmalle käsittämätöntä preussilaista doktriinia, jonka mukaan kansanedustajilla oli oikeus kieltää menot ainoastaan paperilla, mutta hallitus sen sijaan kokosi valtionkassaan tuloja kilisevinä rahoina. Samaan aikaan kun valtiopäiviltä oli täten riistetty parhaat taistelukeinot ja kun se oli alennettu vuosien 1849 ja 1850 perustuslakiuudistusten, manteuffelilaisuuden, perustuslakiselkkauksen ja Sadowan murtaman preussilaisen edustajakamarin säälittävään asemaan, samaan aikaan liittoneuvostolla oli pääpiirtein täysi valta, joka entisillä liittopäivillä oli ollut vain nimellisesti, ja se käyttää sitä, koska se on vapaa liittopäiviä sitoneista kahleista. Paitsi että liittoneuvostolla on valtiopäivien rinnalla ratkaiseva ääni lainsäädännässä, se on myös ylin hallintoporras. Se julkaisee valtakunnan lakien voimaan saattamista koskevia ohjeita ja lisäksi tekee päätöksiä »epäkohdista, joita ilmenee valtakunnan lakeja toteutettaessa...», toisin sanoen epäkohdista, jotka muissa sivistysmaissa voidaan poistaa vain uudella lailla (7. pykälän 3. kohta muistuttaa kovasti lakitieteen kasuistisia tapauksia).
Bismarck etsi siis päätukea itselleen partikularistista pirstoutuneisuutta edustaneesta liittoneuvostosta eikä kansallista yhtenäisyyttä edustaneista valtiopäivistä. Vaikka hän tekeytyikin kansallisaatteen puoltajaksi, hänellä ei riittänyt miehuullisuutta asettua todella kansakunnan tai sen edustajien johtoon. Demokratian oli palveltava häntä eikä hänen demokratiaa. Hän ei pannut toivoaan kansaan, vaan pikemminkin hämäriin kulissientakaisiin vehkeilyihin ja taitoonsa saada diplomaattisin keinoin, piiskan ja piparkakun avulla kootuksi liittoneuvostossa enemmistö, vaikkapa vastahakoinenkin. Tässä ilmeni halpamaisuus ja näköpiirin suppeus, jotka vastaavat täysin tuon miehen luonnetta, jollaiseksi olemme tähän mennessä tulleet sen tuntemaan. Sittenkään ei voi olla ihmetyttämättä, etteivät hänen suuret saavutuksensa ole auttaneet häntä kohoamaan edes hetkeksikään omaa tasoaan korkeammalle.
Muodostuneessa tilanteessa kaikki viittasi kuitenkin siihen, että valtakunnan perustuslaki kaipasi yhtä varmaa akselia, nimittäin valtakunnankansleria. Liittoneuvosto oli pantava sellaiseen asemaan, ettei olisi voinut olla muuta vastuullista toimeenpanovaltaa kuin valtakunnankanslerin valta, ja siten vastuulliset valtakunnan ministerit kävivät tarpeettomiksi. Kaikki yritykset säännellä valtakunnan hallintoa nimittämällä vastuullinen ministeristö katsottiin tosiaankin liittoneuvoston oikeuksien loukkaamiseksi, ja ne törmäsivät voittamattomaan vastustukseen. Hyvin pian osoittautui, että perustuslaki oli tehty Bismarckin »mittojen mukaan». Se oli askel eteenpäin kohti hänen yksinvaltaansa, jota toteutettiin pysyttelemällä tasapainossa puolueiden välillä valtiopäivillä ja partikularististen valtioiden välillä liittoneuvostossa, se oli askel eteenpäin bonapartismiin johtavalla tiellä.
Ei muuten voida väittää, että valtakunnan uusi perustuslaki olisi ollut taka-askel, erinäisiä Baijerille ja Württembergille tehtyjä myönnytyksiä lukuun ottamatta. Mutta tämä onkin parasta, mitä siitä voidaan sanoa. Porvariston taloudelliset tarpeet oli pääpiirtein tyydytetty, mutta sen poliittisille vaatimuksille, mikäli se niitä vielä esitti, oli asetettu samat esteet kuin perustuslakiselkkauksen aikanakin.
Mikäli porvaristo esitti vielä poliittisia vaatimuksia! Sitä ei tosiaankaan ole kieltäminen, että kansallisliberaalien huulilla nämä vaatimukset olivat huvenneet melko vaatimattomiksi ja hupenivat päivä päivältä yhä enemmän. Nämä herrat eivät ainoastaan olleet vaatimatta, että Bismarck olisi tehnyt heille helpommaksi yhteistyön kanssaan, vaan vieläpä koettivat olla hänen mielikseen, missä se suinkin oli mahdollista ja hyvin usein sielläkin, missä se oli mahdotonta tai sopimatontakin. Kukaan ei syytä Bismarckia siitä, että hän halveksi heitä, mutta eiväthän hänen junkkerinsa olleet hitustakaan parempia tai miehuullisempia.
Vuosien 1873–1875 raha- ja pankkilainsäädäntö oli säännellyt toisen niistä aloista, joilla oli pitänyt saada aikaan valtakunnan yhtenäisyys, nimittäin rahankierron alan. Kultavaluutan käytäntöönotto oli huomattava edistysaskel, mutta se oli hidasta ja hyvin horjuvaa, eikä kultavaluutta ole vakiintunut lopullisesti vielä tähänkään mennessä. Hyväksytty rahajärjestelmä, jonka perustaksi oli pantu kymmenjakoiseksi yksiköksi otettu kolmannestaalerin markka, oli Soetbeerin jo 1830-luvun lopulla esittämä; tosiasiallisena rahayksikkönä oli kahdenkymmenen markan kultaraha. Muuttamalla sen arvoa miltei huomaamattomasti se olisi voitu tehdä aivan samanarvoiseksi kuin englantilainen sovereign tai 25 frangin kultaraha tai amerikkalainen 5 dollarin kultaraha, ja siten olisi saatu yhteys johonkin kolmesta maailmanmarkkinoilla vallitsevana olevasta rahajärjestelmästä. Katsottiin kuitenkin paremmaksi perustaa oma erityinen rahajärjestelmä, ja siten vaikeutettiin tarpeettomasti kaupankäyntiä ja kurssinoteerauksia. Valtakunnanrahaston seteleitä ja pankkeja koskevat lait rajoittivat pikkuvaltioiden ja niiden pankkien harjoittamaa arvopaperikeinottelua ja tuona aikana lähestynyttä romahdusta silmällä pitäen edellyttivät tietyn varovaisuuden noudattamista, mikä oli aivan paikallaan tällä alalla vielä kokemattomaan Saksaan nähden. Tässä porvariston taloudelliset edut oli ylipäänsä otettu huomioon asianmukaisella tavalla.
Lisäksi oli saatettava vielä voimaan sopusointuinen yhtenäinen lainsäädäntö tuomiovallan alalla. Vastarinta, jota keskisuuret saksalaiset valtiot olivat tehneet estääkseen valtakunnan toimivallan ulottamisen talousoikeuden alalle, oli voitettu, mutta siviililakikokoelma oli edelleenkin vasta tekeillä, kun taas rikoslaki, rikos- ja siviiliprosessi, kauppaoikeus, konkurssisääntö ja oikeudenkäyntijärjestys oli jo yhtenäistetty. Pikkuvaltioissa voimassa olleiden kirjavien muodollisten ja materiaalisten oikeusnormien poistaminen oli jo sinänsä porvarillisen yhteiskunnan jatkuvan kehityksen asettama pakkovaatimus, ja tuo poistaminen oli uusien lakien tärkein ansiopuoli, paljon suurempi kuin noiden lakien sisältö.
Englantilainen lakimies nojaa sellaiseen oikeuden historialliseen kehitykseen, joka on kuljettanut keskiajan läpi ja säilyttänyt huomattavan osan muinaissaksalaisesta vapaudesta, joka ei tunne poliisivaltiota, sillä 1600-luvun kaksi vallankumousta olivat tukahduttaneet sen alkuunsa, ja joka on saavuttanut huippunsa kansalaisvapauden kaksisatavuotisen jatkuvan kehityksen kulussa. Ranskalainen lakimies nojaa suureen vallankumoukseen, joka hävitti täydellisesti feodalismin ja itsevaltiudelle ominaisen poliisimielivallan ja tulkitsi oikeusnormien kielellä vasta syntyneen nyky-yhteiskunnan taloudellisia elämänehtoja Napoleonin julkaisemassa klassisessa lakikokoelmassa. Mihin historialliseen perustaan nojaavat saksalaiset lakimiehemme? Eivät mihinkään muuhun kuin vuosisatoja jatkuneeseen passiiviseen, suurimmalta osaltaan ulkoisten iskujen jouduttamaan ja nykyäänkin vielä päättymättömään keskiajan jäänteiden lahoamiseen; taloudellisesti jälkeenjääneeseen yhteiskuntaan, jossa feodaalijunkkeri ja ammattikuntamestari kuljeksivat ikään kuin aaveet uutta ruumiillistumaa itselleen etsien; oikeusjärjestykseen, jossa tähän mennessä poliisimielivalta murtaa joka päivä itselleen aukon huolimatta siitä, että monarkkien salainen tuomio-oikeus oli hävitetty 1848. Valtakunnan uusien lakikokoelmien laatijat ovat peräisin tästä kaikkein huonoimmasta koulukunnasta, ja millaisia ovat tekijät, sellaisiksi osoittautuvat heidän tekeleensäkin. Poliittista vapautta näissä kokoelmissa on pidelty melko pahasti pelkästä juridisesta puolesta puhumattakaan. Kun rikostuomioistuimet[112] myönsivät porvaristolle ja pikkuporvaristolle, mahdollisuuden osallistua työväenluokan taltuttamiseen, niin valtio turvasi itsensä porvariston opposition palauttamisen vaaralta siten, että rajoitti valamiesoikeuksien toimivaltaa. Rikoslain valtiolliset pykälät olivat usein niin epämääräisiä ja venyviä ikään kuin ne olisi tehty nykyisen valtakunnan oikeuden mittojen mukaan ja tämä oikeus vuorostaan noiden pykälien mukaan. Uudet lakikokoelmat olivat tietenkin askel eteenpäin preussilaiseen oikeuteen eli siihen lakikokoelmaan verraten, jota hirvittävämpää ei meidän päivinämme olisi pystynyt kyhäämään edes Stoecker, vaikka hänelle olisi tehty ympärileikkaus. Ne maakunnat, joissa on tähän mennessä ollut voimassa ranskalainen oikeus, tuntevat liian kärkevästi haalistuneen jäljennöksen ja klassisen alkuteoksen välisen eron. Ja nimenomaan kansallisliberaalien luopuminen ohjelmastaan teki mahdolliseksi valtiovallan voimistumisen kansalaisvapauksien kustannuksella, teki mahdolliseksi tuon ensimmäisen taka-askeleen.
Mainittakoon vielä valtakunnan painolainsäädännöstä. Tähän kuuluva materiaalinen oikeus oli pääpiirtein jo säännelty rikoslaissa. Muodollisten määräysten yhdenmukaistaminen koko valtakunnan mitassa ja paikoin vielä voimassa olleiden lunastusmaksujen ja leimaverojen lakkauttaminen muodosti näin ollen tämän lain pääsisällön ja oli samalla ainoa tällä alalla otettu edistysaskel.
Jotta Preussi olisi jälleen voinut esiintyä mallivaltiona, siinä oli saatettu voimaan niin sanottu itsehallinto. Tehtävänä oli räikeimpien feodalismin jäänteiden poistaminen ja samalla kaiken jättäminen ennalleen mahdollisimman suuressa määrin. Siinä tarkoituksessa julkaistiin piirijakoa koskeva asetus.[113] Junkkereiden poliisihenkinen lääniherruus muuttui anakronismiksi. Se lakkautettiin sanoissa feodaalisena etuoikeutena, mutta tosiasiallisesti se palautettiin taas siten, että perustettiin itsenäisiä maaseutupiirejä [Gutsbezirke], joissa tilanherra oli joko itse maapäällikkönä [Gutsvorsteher] ja omasi kyläyhteisön vanhimman [ländlicher Gemeindevorsteher] valtuudet tai nimitti tuon päällikön. Junkkereiden valta palautettiin itse asiassa myös siten, että virkapiirin [Amtsbezirk] puitteissa koko poliisivalta ja poliisin lainkäyttöoikeus siirrettiin nimismiehelle [Amtsvorsteher], jona maaseudulla oli tietenkin miltei aina suurmaanomistaja; hänen valvontansa alaisiksi joutuivat siten myös kyläyhteisöt. Feodaaliset etuoikeudet riistettiin erillisiltä henkilöiltä, mutta niiden edellyttämä täysivaltaisuus siirrettiin koko luokalle. Samanlaisin petkutuskeinoin englantilaiset suurmaanomistajat olivat päässeet sovintotuomareiksi ja herroiksi maaseudun hallinnollisiin elimiin, poliisilaitokseen ja alempiin oikeuselimiin ja turvanneet siten itselleen uuden, nykyaikaistetun arvonimen varjolla mahdollisuuden käyttää edelleenkin hyväkseen kaikkia tärkeimpiä hallintoportaita, joita he eivät voineet enää pitää nimissään vanhassa feodaalisessa asussa. Tämä oli kuitenkin ainoa englantilaisen ja saksalaisen »itsehallinnon» yhtymäkohta. Tahtoisinpa nähdä englantilaisen ministerin, joka uskaltaisi esittää parlamentissa, että valitut paikalliset viranhaltijat pitäisi vahvistaa, että epäsuotavien henkilöiden tultua valituksi hallitus nimittäisi pakollisessa järjestyksessä heidän sijaisensa, että otettaisiin käytäntöön valtion virat, joiden haltijoilla olisi preussilaisten nimismiesten, piirihallintojen jäsenten ja maaherrojen valtuudet, että toteutettaisiin piirijakoasetuksen edellyttämää valtion hallintoelinten oikeutta puuttua yhteisöjen, pienten hallinnollisten yksikköjen ja piirien sisäisiin asioihin ja vihdoin että sovellettaisiin kieltoa turvautua oikeudelliseen puolustukseen, mikä on aivan ennen kuulumatonta englanninkielisissä ja englantilaista oikeutta noudattavissa maissa, mutta esiintyy miltei jokaisella piirijakoasetuksen sivulla. Ja samaan aikaan kun piirikokoukset ja provinssien maapäivät koostuvat yhä vielä vanhaan feodaaliseen tapaan kolmen säädyn — suurmaanomistajien, kaupunki- ja kyläyhteisöjen — edustajista, Englannissa jopa äärivanhoillinen ministeristö esittää lakiehdotuksen kreivikuntien koko hallinnon siirtämisestä miltei yleisen äänioikeuden perusteella valittujen elinten käsiin.[114]
Kuutta itäistä maakuntaa koskevan piirijakoasetuksen luonnos (1871) oli ensimmäisenä merkkinä siitä, ettei Bismarck lainkaan aikonut sulauttaa Preussia Saksaan, vaan hänellä oli aikomus lujittaa entisestään noita kuutta itäistä maakuntaa, vanhan preussilaisuuden tukipylväitä. Junkkerit säilyttivät toisella nimellä hallussaan kaikki tärkeimmät asemat, jotka turvasivat heille herruuden, mutta Saksan helootit, noiden paikkakuntien maatyöläiset, niin rengit kuin päiväläisetkin, jäivät itse asiassa entiseen tapaan maaorjiksi, joiden sallittiin suorittaa vain kahta yhteiskunnallista tehtävää: olla sotilaina ja palvella junkkereita äänestäjälaumana valtiopäivävaaleissa. Bismarckin täten vallankumoukselliselle sosialistiselle puolueelle tekemä palvelus on sanoin kuvaamaton ja ansaitsee kaikkinaista kiitosta.
Mitä voitaisiin sanoa niiden junkkeriherrojen typeryydestä, jotka hemmoteltujen lasten tavoin alkoivat rimpuilla tuota piirijakoasetusta vastaan, joka oli laadittu yksinomaan heidän etuaan silmällä pitäen ja jonka tarkoituksena oli säilyttää edelleenkin heidän feodaaliset etuoikeutensa vain hieman nykyaikaistetun nimisinä? Preussin herrainkamari tai oikeammin junkkereiden kamari hylkäsi aluksi tuon ehdotuksen, jonka parissa oli kuhnailtu vuoden päivät, ja hyväksyi sen vasta sitten, kun »päärien kamari uudistettiin» nimittämällä sinne 24 uutta »herraa». Tässä asiassa preussilaiset junkkerit osoittivat taaskin olevansa pikkumaisia, piintyneitä, parantumattomia taantumusmiehiä ja kykenemättömiä muodostamaan suuren itsenäisen puolueen ydinjoukkoa, joka voisi esittää historiallista osaa kansakunnan elämässä, niin kuin englantilaiset suurmaanomistajat tosiaan esittävät. He todistivat täten täydellisen järjettömyytensä. Bismarck ei voinut muuta kuin näyttää koko maailmalle, ettei junkkereilla ollut ollenkaan luonteenlujuutta ja vähänkin taitava painostus teki heistä sans phrase[115] Bismarckin puolueen. Tämä olikin »kulttuuritaistelun» tarkoituksena.[116]
Preussilais-saksalaisen valtakunnan suunnitelman toteuttaminen aiheutti pakostakin vastaiskuna kaikkien entiseen irralliseen kehitykseen pohjautuneiden preussilaisvastaisten ainesten yhdistymisen yhdeksi puolueeksi. Nuo kirjavat ainekset tunnustivat yhteiseksi lipukseen ultramontanismin.[117] Toisaalta jopa lukuisien ortodoksisten katolilaisten keskuudessa tavallista tervettä järkeä loukannut dogmi paavin erehtymättömyydestä ja toisaalta kirkkovaltion hävittäminen ja niin sanottu paavin vankeus Roomassa[118] panivat kaikki katolisuuden taisteluhenkiset voimat liittymään kiinteämmin yhteen. Näin ollen jo ennen sotaa, syksyllä 1870, Preussin maapäivillä perustettiin katolinen keskustapuolue. Se sai Saksan ensimmäisille valtiopäiville vuonna 1871 ainoastaan 57 edustajaansa, mutta sitten se voimistui joka vaaleissa, kunnes sai jo yli sata paikkaa. Se oli koostumukseltaan hyvin erilaatuinen. Preussissa sen päävoimana olivat Reinin seudun pikkutalonpojat, jotka yhä vielä pitivät itseään »preussilaisina vasten tahtoaan»; sitten seurasivat westfalenilaisten Münsterin ja Paderbornin hiippakuntien ja katolisen Sleesian katoliset tilanherrat ja talonpojat. Toisena suurena jäsen joukkona olivat eteläsaksalaiset, varsinkin baijerilaiset katolilaiset. Keskustapuolueen voimana ei kuitenkaan ollut niinkään suuresti katolinen uskonto kuin se, että keskusta ilmensi kansanjoukkojen nurjamielisyyttä Saksassa nykyisin valta-asemaan pyrkinyttä spesifistä preussilaisuutta kohtaan. Nurjamielisyys tuntui eniten katolisilla paikkakunnilla, samalla siellä ilmeni myötämielisyyttä Saksasta irrotettua Itävaltaa kohtaan. Keskusta asettui päättävästi partikularistiselle ja federalistiselle kannalle näiden molempien levinneimpien tuulahdusten mukaisesti.
Keskustan pohjaltaan preussilaisvastainen olemus selvisi tuota pikaa valtiopäivien muille pienille ryhmäkunnille, jotka olivat asennoituneet Preussia vastaan paikallisia näkökohtia eivätkä sosiaalidemokraattien tavoin kansallisia ja yleisluonteisia näkökohtia silmällä pitäen. Paitsi katolilaisia — puolalaisia ja elsassilaisia — vieläpä protestantti-welfitkin[119] liittoutuivat läheisesti keskustapuolueen kanssa. Vaikka porvarillis-liberaaliset ryhmäkunnat eivät milloinkaan pystyneetkään saamaan täysin selville niin sanottujen ultramontanistien todellista olemusta, he osoittivat kuitenkin ymmärtävänsä jossain määrin todellista asiaintilaa nimittäessään keskustaa »isänmaata tuntemattomaksi» ja »valtakunnalle vihamieliseksi»...[120]
[1] Tämä kirjoitus on neljäs luku Engelsin suunnittelemasta mutta keskeneräiseksi jääneestä kirjasesta Väkivallan osuus historiassa. Kirjasen kolme ensimmäistä lukua Engels suunnitteli muokattavaksi »Anti-Dühringin» toisen osaston luvuiksi yhteisotsikolla »Väkivaltateoria». Engelsillä oli aikomus eritellä kirjasessa kriittisesti Bismarckin politiikkaa ja osoittaa vuoden 1848 jälkeisen Saksan historian esimerkillä, että »Anti-Dühringissä» tehdyt teoreettiset johtopäätökset talouselämän ja politiikan keskinäissuhteista ovat oikeita. Luku jäi Engelsiltä kesken. Hän päätti Saksan kehityksen erittelyn vuoteen 1888. Toim.
[2] Wienin kongressissa (1814–1815) Ranskan Napoleonin sodissa kärsimän tappion jälkeen Itävalta, Englanti ja Venäjä suorittivat Euroopan uudelleenjaon, jonka tarkoituksena oli legitimiteettiperiaatteen mukainen monarkioiden palauttaminen vastoin kansojen kansallista yhdistämistä ja riippumattomuutta. Toim.
[3] — Aleksanteri I. Toim.
[4] Liittopäivät, Saksan liiton (Wienin kongressin päätöksen perusteella 8. kesäkuuta 1815 perustettu Saksan feodaalisten itsevaltaisten valtioiden liitto) keskuselin, joka piti istuntojaan Frankfurt am Mainissa puheenjohtajanaan Itävallan edustaja ja oli Saksan hallituksen taantumuksellisen politiikan välikappale. Vuosina 1848–1849 liittopäivät lakkautti toimintansa liiton hajottua, mutta vuonna 1850 se alkoi jälleen toimia, kun Saksan liitto palautettiin. Itävallan ja Preussin sodan aikana 1866 Saksan liitto hajosi lopullisesti. Toim.
[5] »Hullu vuosi» (das tolle Jahr), näin eräät saksalaiset taantumukselliset kirjailijat ja historioitsijat nimittivät vuotta 1848. Sanonta on lainattu kirjailija Ludwig Bechsteiniltä, joka vuonna 1833 julkaisi tällä nimellä Erfurtin vuoden 1509 levottomuuksia kuvaavan romaanin. Toim.
[6] Engelsin lyijykynällä tekemä reunahuomautus: »Weerth». Toim.
[7] Wartburgin juhla oli saksalaisten ylioppilasjärjestöjen (burschenschaften) 18. lokakuuta 1817 järjestämä juhla uskonpuhdistuksen 300-vuotispäivän ja vuoden 1813 Leipzigin taistelun 4-vuotispäivän kunniaksi. Juhlallisuudet muodostuivat oppositiohenkisen ylioppilaskunnan mielenosoitukseksi Metternichin taantumuksellista hallitustapaa vastaan ja Saksan yhtenäisyyden puolesta. Toim.
[8] Kumpikin lainaus on otettu K. Hinkelin runosta Liiton laulu. Toim.
[9] Hambachin juhlat, saksalaisen liberaalin ja radikaalin porvariston edustajien 27. toukokuuta 1832 Baijerin Pfalzissa Hambachin linnan edustalla järjestämä poliittinen mielenosoitus. Sen osanottajat kehottivat kaikkia saksalaisia liittymään yhteen Saksan hallitsijoita vastaan porvarillisten vapauksien ja perustuslaillisten uudistusten puolesta käytävän taistelun nimessä. Toim.
[10] E. M. Arndtin runosta Saksalaisen isänmaa. Toim.
[11] Hoffmann von Fallerslebenin Saksalaisten laulusta. Toim.
[12] Ks. E. M. Arndtin runoa Saksalaisen isänmaa. Toim.
[13] Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli protestanttien ja katolilaisten välisen taistelun aiheuttama koko Euroopan sota. Saksasta tuli taistelun pääareena, sodan osanottajien harjoittaman rosvouksen ja valloituspyrkimysten kohde. Sota päättyi 1648 Westfalenin rauhaan, joka vahvisti Saksan valtiollisen hajanaisuuden. Toim.
[14] Engelsin lyijykynällä tekemä reunahuomautus: »Westfalenin ja Teschenin rauha».[15] Toim.
[15] Teschenin rauha oli toisaalta Itävallan ja toisaalta Preussin ja Saksin välillä Teschenissä 24. toukokuuta 1779 tehty rauhansopimus, johon päättyi Baijerista käyty perimyssota (1778–1779). Sopimuksen mukaan Preussi ja Itävalta saivat osia Baijerin alueesta, Saksi sai rahakorvauksen. Sopimuksen solmimista välitti Venäjä, joka yhdessä Ranskan kanssa oli myös sopimuksen takaaja. Toim.
[16] Niin sanottu valtakunnan edustusto oli valtiopäivien lokakuussa 1801 valitsema Saksan valtakuntaan kuuluneiden valtioiden edustajien valiokunta, joka pitkien keskustelujen jälkeen hyväksyi 25. helmikuuta 1803 Ranskan ja Venäjän (jotka olivat lokakuussa 1801 solmineet salaisen sopimuksen Saksan Reinin varrella sijainneiden alueiden hallitsemiskysymysten selvittämiseksi Napoleonin Ranskan hyväksi) edustajien painostuksesta päätöksen Saksan 112 valtion lakkauttamisesta ja niiden luovuttamisesta suurimmalta osaltaan Baijerin, Württembergin, Badenin ja Preussin haltuun. Toim.
[17] Käsikirjoituksessa tämän rivin yläpuolella on Engelsin huomautus: »Saksa — Puola». Toim.
[18] Tarkoitetaan Saksan valtioiden edustajista koostuneen Pyhän Rooman valtakunnan ylimmän elimen, valtiopäivien, käsittelemää ja vahvistamaa päätöstä, jonka Ranska ja Venäjä olivat sanelleet ja joka koski Reinin varren aluekysymysten selvittelyä (ks. alaviitettä 16). Vuodesta 1663 valtiopäivien kokoontumispaikkana oli Regensburg. Toim.
[19] Krimin sota[20] oli ainutlaatuinen valtava erehdysten komedia, jossa jokaisen uuden näytöksen edellä nousi kysymys: kukahan tällä kertaa tulee petetyksi? Tämä komedia vaati kuitenkin tavattoman suuria kustannuksia ja toista miljoonaa ihmishenkeä. Tuskin sota oli alkanut, kun Itävalta ryntäsi Tonavan ruhtinaskuntiin. Venäläiset perääntyivät itävaltalaisten hyökätessä, ja niin kauan kuin Itävalta pysyi puolueettomana, sotatoiminta Turkkia vastaan oli Venäjän maarajoilla näin ollen mahdotonta. Itävallan vetäminen liittolaisena sotaan tällä rajalla olisi kuitenkin ollut mahdollista vain siinä tapauksessa, että sotaa olisi käyty vakavissa aikeissa Puolan eheyttämiseksi ja Venäjän länsirajan siirtämiseksi pitkäksi aikaa takaisinpäin. Silloin Preussikin, jonka kautta Venäjä sai vielä kaikki tuontitavaransa, olisi joutunut yhtymään sotaan; Venäjä olisi tullut saarretuksi maalta ja mereltä ja kohta se olisi voitettu. Tämä ei silti ollut liittolaisten tarkoitus. He olivat päinvastoin tyytyväisiä, että vakavan sodan vaara oli mennyt ohi. Palmerston kehotti siirtämään sotanäyttämön Krimille, mitä Venäjä itsekin toivoi, ja Louis Napoleon suostui halukkaasti tähän. Krimillä sota saattoi jäädä vain näennäiseksi, ja tällöin sen kaikki pääosalliset olisivat olleet tyytyväisiä. Mutta keisari Nikolai oli saanut päähänsä, että siellä on sodittava totisesti, ja unohtanut sen, että kun Krim on sopivin paikka näennäistä sotaa varten, niin se on kaikkein sopimattomin vakavaa sotaa varten. Se mikä on Venäjän etuisuutena puolustussodassa, nimittäin sen harvaan asutun, tiettömän ja apuvaroista niukan alueen laajuus, kääntyy Venäjän jokaisessa hyökkäyssodassa sitä itseään vastaan, eikä tämä ilmene missään suuremmassa määrin kuin nimenomaan Krimin suunnalla. Etelä-Venäjän arot, joiden olisi pitänyt muuttua maahan hyökänneen vihollisen haudaksi, muuttuivat niiden venäläisten armeijoiden haudaksi, joita Nikolai ajoi julman ja typerän armottomasti toisen toisensa perään Sevastopoliin aina keskitalveen asti. Ja kun viimeinen, hätäisesti koottu, kehnosti varustettu ja kurjasti muonitettu armeija oli menettänyt matkalla noin kaksi kolmannesta miehistöstä (lumipyryissä tuhoutui kokonaisia pataljoonia) eivätkä sen rippeet pystyneet häätämään vihollista Venäjän maalta, ylimielinen pölkkypää Nikolai masentui raukkamaisesti ja myrkytti itsensä. Tästä hetkestä sota muuttui jälleen näennäiseksi ja päättyi kohta rauhan solmimiseen.
[20] Krimin sota (1853–1856), Venäjän sota Englannin, Ranskan, Turkin ja Sardinian liittoumaa vastaan ylivallasta Lähi-Idässä. Sota päättyi Venäjän tappioon; sen oli luovutettava Turkille eräät Tonavajoen suussa sijaitsevat alueet ja se menetti mahdollisuuden pitää laivastoaan Mustallamerellä. Toim.
[21] Engels käyttää tässä sanontaa »Mehrer des Reiches», joka kuului osana Pyhän Rooman valtakunnan keisareiden arvonimeen keskiajalla. Toim.
[22] Engels tarkoittaa Venäjän ja Ranskan välillä Pariisissa 3. maaliskuuta (19. helmikuuta) 1859 solmittua salaista sopimusta, jonka mukaan Venäjä sitoutui asettumaan hyvänsuopaiselle puolueettomuuskannalle, mikäli Ranskan ja Sardinian ja toisaalta Itävallan välille syttyy sota. Ranska lupasi puolestaan ottaa tarkasteltavaksi uudelleen Pariisin vuoden 1856 rauhansopimuksen kohdat, jotka rajoittivat Venäjän itsenäisyyttä Mustallamerellä. Toim.
[23] Tarkoitetaan Louis Bonaparten 2. joulukuuta 1851 suorittamaa vallankaappausta, joka pani alulle bonapartistisen toisen keisarikunnan. Toim.
[24] Engels tarkoittaa seuraavia tapahtumia Louis Bonaparten elämässä: kansansuosiota tavoitellessaan Louis Bonaparte koetti hieroutua erilaisten oppositiopuolueiden, mm. italialaisten carbonarien, suosioon; vuonna 1832 hän sai Sveitsin kansalaisoikeudet Thurgaun kantonissa; 30. lokakuuta 1836 Bonaparte teki kahden tykistörykmentin tukemana kapinayrityksen Strassburgissa; vuonna 1848 Englannissa ollessaan Louis Bonaparte liittyi vapaaehtoisesti konstaapeliksi (Englannissa siviilihenkilöistä muodostettu poliisin varamiehistö) ja osallistui chartistien mielenosoituksen estämiseen 10. huhtikuuta 1848. Toim.
[25] »Kansallisuuksien periaate», toisen valtakunnan hallitsevien piirien esittämä tunnus, jota käytettiin valloitussuunnitelmien ja ulkopoliittisen seikkailupolitiikan ideologisena kilpenä. Tekeytymällä »kansallisuuksien suojelijaksi» Napoleon III keinotteli sorrettujen kansojen kansallisilla intresseillä lujittaakseen Ranskan johtavaa asemaa ja laajentaakseen Ranskan rajoja. Toim.
[26] Kysymyksessä ovat Lunevillen rauhan säätämät Ranskan rajat. Ranska ja Itävalta solmivat 9. helmikuuta 1801 rauhansopimuksen, joka vahvisti Ranskan ensimmäistä ja toista liittoumaa vastaan käymissä sodissa laajennetut rajat, mm. Reinin lännenpuoleisten alueiden, Belgian ja Luxemburgin liittämisen Ranskaan. Toim.
[27] Reunassa Engelsin kynämerkintä: »Orsini». Toim.
[28] Tarkoitetaan Pariisissa pidettyä Ranskan, Englannin, Itävallan, Venäjän, Sardinian, Preussin ja Turkin edustajien kongressia. Tässä kongressissa allekirjoitettiin 30. maaliskuuta 1856 Pariisin rauhansopimus, joka päätti vuosien 1853–1856 Krimin sodan. Toim.
[29] — halveksien. Toim.
[30] Italian sota, vuoden 1859 Ranskan ja Piemonten sota Itävaltaa vastaan; sen aloitti Napoleon III tekosyynä Italian vapauttaminen Itävallan herruudesta. Sodan todellisena tarkoituksena oli pyrkimys aluevaltauksiin ja bonapartistien vallan lujittaminen Ranskassa. Säikähdyttyään kuitenkin laajaa kansallista vapautusliikettä ja pyrkien säilyttämään Italian valtiollisen pirstoutuneisuuden Napoleon III solmi erillisrauhan Itävallan kanssa. Sodan tuloksena Ranska sai Savoijin ja Nizzan; Lombardia yhdistettiin Sardiniaan ja Venetsia jäi Itävallan alaiseksi. Toim.
[31] Baselin vuoden 1795 rauhansopimus merkitsi erillisrauhaa, jonka Preussi teki 5. huhtikuuta Ranskan tasavallan kanssa. Siten Preussi petti muut ensimmäisen Ranskanvastaisen liittouman osanottajat. Toim.
[32] Näin Preussin ulkoministeri von Schleinitz luonnehti 1859 Preussin ulkopolitiikkaa Ranskan ja Piemonten sodassa Itävaltaa vastaan. Tämä politiikka edellytti liittymättömyyttä kumpaankaan sotivista puolista, jolloin ei kuitenkaan julistettu puolueettomuuttakaan. Toim.
[33] Kysymyksessä on Société Générale du Crédit Mobilier, vuonna 1852 perustettu suuri ranskalainen osakepankki. Pankin tärkeimpänä tulolähteenä oli keinottelu arvopapereilla. Crédit Mobilier oli läheisessä yhteydessä toisen keisarikunnan hallituspiireihin. Vuonna 1867 osakeyhtiö kärsi vararikon ja 1871 se lakkautettiin. Toim.
[34] Marx ja minä jouduimme usein toteamaan itse paikalla, että tällaiset mielialat olivat tuolloin yleisesti vallitsevina Reinin varrella. Reinin länsirannalla toimivat teollisuusyrittäjät kyselivät minulta muuten, miten ranskalaiseen tullitariffiin siirtyminen vaikuttaisi heidän yrityksiinsä.
[35] Reinin liitto, heinäkuussa 1806 perustettu Etelä- ja Länsi-Saksan valtioiden liitto, joka oli Napoleon I:n suojeluksessa. Liittoon kuului yli 20 valtiota, joista tuli itse asiassa Ranskan vasalleja. Liitto hajosi 1813, kun Napoleonin armeija kärsi tappion. Toim.
[36] Tarkoitetaan Saksan liiton linnoituksia, jotka sijaitsivat pääasiassa lähellä Ranskan rajaa; linnoitusten varuskunnat oli muodostettu pääasiassa Saksan liiton suurimpien valtioiden asevoimista, etupäässä itävaltalaisista ja preussilaisista joukoista.
Saksan liitto perustettiin Wienin kongressissa 8. kesäkuuta 1815. Se oli itsevaltaisten feodaalivaltioiden yhteenliittymä, joka vakiinnutti Saksan valtiollisen ja taloudellisen hajanaisuuden. Liitto hajosi lopullisesti Itävallan ja Preussin sodan aikana 1866. Toim.
[37] Tarkoitetaan ruhtinas Schwarzenbergin taantumuksellista hallitusta, joka muodostettiin marraskuussa 1848 sen jälkeen kun Wienin kansankapinan 13. maaliskuuta 1848 alulle panema porvarillis-demokraattinen vallankumous oli kärsinyt tappion. Toim.
[38] — Vilhelm I. Toim.
[39] Sanonnalla »reaalipolitiikka» luonnehdittiin Bismarckin politiikkaa, joka aikalaisten mielestä perustui laskelmointiin. Toim.
[40] — Beauraulle. Toim.
[41] Tarkoitetaan Fredrik II:n hyökkäystä joulukuussa 1740 Itävallalle kuuluvaan Sleesiaan. Toim.
[42] 14. lokakuuta 1806 ranskalaiset joukot tuhosivat Preussin armeijan kahdessa samanaikaisessa — Jenan ja Auerstedtin — taistelussa, ja Preussin valtio kärsi murskaavan tappion. Toim.
[43] Tulliliitto Preussin johdolla muovautui lopullisesti 1834. Yhteisen tullirajan säätäneeseen liittoon kuuluivat miltei kaikki saksalaiset valtiot paitsi Itävaltaa, hansakaupunkeja ja eräitä Pohjois-Saksan pienkaupunkeja. Tulliliiton syntymisen aiheutti yleissaksalaisten markkinoiden perustamisen välttämättömyys. Tulliliitto edisti Saksan poliittista yhteenliittämistä, joka päättyi vuonna 1871. Toim.
[44] »Rheinische Zeitung» käsitteli 1842 tältä kannalta kysymystä Preussin johtoasemasta. Gervinus sanoi minulle jo kesällä 1843 Ostendissa: Preussin on ryhdyttävä Saksan johtoon, mutta seuraavilla kolmella ehdolla: Preussin on annettava perustuslaki, saatettava voimaan painovapaus ja noudatettava määrätietoisempaa ulkopolitiikkaa.
[45] Landwehr, Preussin maavoimien yhdysosa; perustettiin 1813, jolloin se täytti kansan nostoväen tehtävää taistelussa Napoleonin joukkoja vastaan; ikäluokan mukaan sitä käytettiin joko toimivan armeijan täydennykseen tai varuskuntapalvelukseen. Toim.
[46] Jopa »kulttuuritaistelunkin»[47] aikana reiniläiset tehtailijat valittivat minulle, etteivät he voi nimittää työn valvojiksi joka suhteessa erinomaisia työläisiä, koska näiltä puuttuu tarvittavia koulutietoja. Tämä koski erikoisesti katolisia paikkakuntia.
[47] »Kulttuuritaistelu» (Kulturkampf), porvarillisten liberaalien antama nimitys Bismarckin hallituksen 1870-luvulla toteuttamille lainsäädännöllisille toimenpiteille, joiden tarkoituksena oli taistelu maallisen kulttuurin puolesta. Taantumusvoimien yhdistämiseksi Bismarck kumosi 1880-luvulla suurimman osan noista toimenpiteistä. Toim.
[48] Engelsin reunamerkintä: »Porvariston keskikoulut». Toim.
[49] Kantoni-liberaaleiksi Engels nimitti ironisesti liberaaleja, jotka kannattivat Saksan muuttamista itsehallinnollisiin kantoneihin jaetun Sveitsin kaltaiseksi liittovaltioksi. Toim.
[50] Kysymyksessä on marras–joulukuussa 1848 Preussissa tapahtunut vallankaappaus ja sitä seurannut taantumuskausi. Toim.
[51] — prinssi Vilhelmiä, myöhemmin keisari Vilhelm I:stä. Toim.
[52] »Der Sozialdemokrat» (Sosiaalidemokraatti), saksalainen päivälehti, Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen pää-äänenkannattaja, ilmestyi syyskuusta 1869 syyskuuhun 1888 Zürichissä ja lokakuusta 1888 syyskuun 27. päivään 1890 Lontoossa. Marx ja Engels avustivat lehteä koko sen ilmestymisajan. Toim.
[53] Vuonna 1858 prinssihallitsija Vilhelm erotti Manteuffelin ministeristön ja asetti valtaan maltillisia liberaaleja; porvarillisessa lehdistössä tätä suuntaa sanottiin mahtipontisesti »uudeksi aikakaudeksi»; tosiasiassa Vilhelmin politiikka oli suunnattu yksinomaan Preussin monarkian ja junkkereiden aseman varmistamiseen. »Uusi aikakausi» valmisteli itse asiassa syyskuussa 1862 valtaan astuneen Bismarckin diktatuuria. Toim.
[54] Niin sanottu perustuslakiselkkaus Preussin hallituksen ja maapäivien porvarillis-liberaalisen enemmistön välillä puhkesi helmikuussa 1860, jolloin maapäivien enemmistö kieltäytyi vahvistamasta sotaministeri von Roonin esittämää armeijan uudistamissuunnitelmaa. Maaliskuussa 1862 edustajakamarin liberaali enemmistö kieltäytyi toistamiseen vahvistamasta sotilasmenoja, hallitus laski maapäivät hajalle ja määräsi uudet vaalit. Syyskuun lopulla 1862 muodostettiin Bismarckin vastavallankumouksellinen ministeristö, joka saman vuoden lokakuussa laski jälleen hajalle maapäivät ja alkoi toteuttaa sotaväen uudistusta käyttämällä siihen varoja ilman maapäivien vahvistusta. Selkkaus ratkaistiin vasta 1866; preussilainen porvaristo antautui Bismarckille Preussin Itävallasta saaman voiton jälkeen. Toim.
[55] Vastaukseksi itävaltalais-baijerilaisten joukkojen tunkeutumiseen Kurhesseniin Preussin hallitus julisti marraskuun alussa 1850 liikekannallepanon ja lähetti paikalle joukkojaan. Marraskuun 8. päivänä Bronnzellen edustalla itävaltalais-baijerilaisten ja preussilaisten etujoukkojen välillä sattui vähäinen yhteenotto, joka osoitti Preussin sotilasjärjestelmässä olevan vakavia puutteellisuuksia ja armeijan aseistuksen olevan vanhentunutta. Tämä pakotti Preussin luopumaan sotatoimista ja antautumaan. Toim.
[56] Kansallinen liitto perustettiin porvarillisten liberaalien edustajakokouksessa 15.–16. syyskuuta 1859 Frankfurt am Mainissa. Liiton perustajat asettivat tavoitteekseen koko Saksan paitsi Itävaltaa yhdistämisen Preussin johdolla. Kun 11. marraskuuta 1867 perustettiin Pohjois-Saksan liitto, Kansallinen liitto julistautui hajonneeksi. Toim.
[57] Junkkerit, Itä-Preussin maaylimystön luokka, jonka edustajilla oli valta-asema armeijassa sekä valtiollisen ja poliittisen toiminnan kaikilla aloilla, mikä määräsi ennakolta militaristisen virkavaltaisen komennon perustamisen Preussiin ja myöhemmin Saksaan. Toim.
[58] Vihjaus Pariisissa 1839 ilmestyneeseen Louis Bonaparten kirjaan Napoleonin aatteet (Napoléon-Louis Bonaparte. Des idées napoléoniennes). Toim.
[59] — Fredrik Vilhelmin. Toim.
[60] — Aleksanteri II:n. Toim.
[61] Puolan kansalliseen vapautukseen tähtäävän kapinan aikana 8. helmikuuta 1863 Venäjä ja Preussi solmivat sopimuksen kummankin maan sotaväen yhteistoimista kapinallisia vastaan. Preussilaiset joukot tehostivat rajan vartiointia jo ennen sopimuksen allekirjoittamista estääkseen kapinallisten siirtymisen Preussin alueelle. Toim.
[62] Tanskan kuninkaan Fredrik VII:n kuoleman jälkeen Itävalta ja Preussi esittivät 16. tammikuuta 1864 Tanskan hallitukselle uhkavaatimuksen, että se kumoaisi vuoden 1863 perustuslain, jossa Schleswig julistettiin liitetyksi täydellisesti Tanskaan. Kun Tanska kieltäytyi noudattamasta uhkavaatimusta, alkoi sota. Wienissä 30. lokakuuta 1864 solmitun rauhansopimuksen mukaan herttuakuntien, Schleswigin ja Holsteinin, alue — nekin osat mukaan luettuina, joissa ei-saksalainen väestö oli vallitsevana — julistettiin Itävallan ja Preussin yhteiseksi omaisuudeksi, ja Itävallan ja Preussin vuoden 1866 sodan jälkeen se liitettiin kokonaan Preussiin. Toim.
[63] 5. kesäkuuta (24. toukokuuta) 1851 Venäjän ja Tanskan edustajien allekirjoittaman Varsovan pöytäkirjan mukaan sekä 5. toukokuuta 1852 Venäjän, Itävallan, Ranskan, Preussin ja Ruotsin yhdessä Tanskan edustajien kanssa allekirjoittaman Lontoon pöytäkirjan mukaan saatettiin voimaan Tanskan kuninkaalle kuuluvien alueiden, Schleswigin ja Holsteinin jakamattomuuden periaate. Toim.
[64] Meksikon retkikunta oli Ranskan vuosina 1862–1867 toimeenpanema aseellinen maahanhyökkäys, aluksi yhdessä Englannin ja Espanjan kanssa. Tarkoituksena oli tukahduttaa Meksikon vallankumous ja tehdä Meksikosta Euroopan valtioiden siirtomaa. Meksikon kansan sankarillisen vapautustaistelun ansiosta ranskalaiset maahanhyökkääjät kärsivät tappion ja joutuivat 1867 viemään joukkonsa pois Meksikosta. Toim.
[65] Saksan liitto perustettiin Wienin kongressissa 8. kesäkuuta 1815. Se oli itsevaltaisten feodaalivaltioiden yhteenliittymä, joka vakiinnutti Saksan valtiollisen ja taloudellisen hajanaisuuden. Liitto hajosi lopullisesti Itävallan ja Preussin sodan aikana 1866. Toim.
[66] Sanontaa »reipas iloinen sota» käytti ensi kerran taantumuksellinen historioitsija ja lehtimies H. Leo 1853, ja myöhempinä vuosina sitä käytettiin militaristisessa ja šovinistisessa mielessä. Toim.
[67] Preussin johtama Pohjois-Saksan liitto, johon kuului Pohjois-ja Keski-Saksan 19 valtiota ja 3 vapaakaupunkia, perustettiin 1867 Bismarckin ehdotuksesta. Liiton perustaminen oli Preussin johdolla toteutetun Saksan yhdistämisen ratkaisevia vaiheita. Liitto lakkautettiin tammikuussa 1871 Saksan valtakunnan perustamisen yhteydessä. Toim.
[68] Reunassa Engelsin kynämerkintä: »Mainia myöten kulkeva rajalinja». Toim.
[69] — Sota on sotaa. Toim.
[70] Tarkoitetaan Itävallan ja Preussin sotaa 1866, jossa Itävallan puolella esiintyivät Saksi, Hannover, Baijeri, Baden ym. Saksan liiton jäsenet ja Preussin puolella Mecklenburg, Oldenburg ym. pohjoissaksalaiset valtiot. Toim.
[71] Keväällä 1866 Itävalta esitti liittopäiville (ks. alaviitettä 4) valituksen sen johdosta, että Preussi rikkoi sopimusta Schleswigin ja Holsteinin herttuakuntien yhteisestä hallinnasta. Bismarck kieltäytyi alistumasta liittopäivien päätökseen, ja liittopäivät julistivat Itävallan ehdotuksesta sodan Preussille. Preussilaisten joukkojen saavuttaessa menestystä sodassa liittopäivät jouduttiin siirtämään Frankfurt am Mainista Augsburgiin, jossa ne 24. elokuuta 1866 ilmoittivat toimintansa lakkauttamisesta. Toim.
[72] Reunassa Engelsin kynämerkintä: »Vala!» Toim.
[73] — Hannoverin kuningaskunnan, Hessen-Kesselin vaaliruhtinaskunnan, Nassaun herttuakunnan ja Frankfurt am Mainin vapaakaupungin. Toim.
[74] Syyskuussa 1866 Preussin edustajakamari hyväksyi Bismarckin esittämän lakiehdotuksen, joka vapautti hallituksen vastuusta laillisesti vahvistamatta jääneestä varojen käytöstä perustuslakiselkkauksen (ks. alaviitettä 54) aikana. Toim.
[75] Kysymyksessä on Itävallan ja Preussin sodan ratkaiseva taistelu 3. heinäkuuta 1866 Königgrätzin kaupungin (nykyisin Hradec Králové, Tšekin tasavalta) edustalla lähellä Sadowan kylää. Sadowan taistelu päättyi itävaltalaisten musertavaan tappioon. Toim.
[76] Pohjois-Saksan liiton perustuslain, joka laillisti Preussin tosiasiallisen herruuden liitossa, vahvistivat Pohjois-Saksan liiton perustuslakia säätävät valtiopäivät 17. huhtikuuta 1867. Preussin kuningas julistettiin liiton presidentiksi ja asevoimien ylikomentajaksi; hänen hoidettavakseen luovutettiin myös ulkopolitiikan johto. Yleisen äänioikeuden perusteella valittujen liiton valtiopäivien lainsäädäntävaltuuksia rajoitettiin suuresti: sen hyväksymät lait astuivat voimaan vasta sen jälkeen, kun kokoomukseltaan taantumuksellinen liittoneuvosto hyväksyi ja presidentti vahvisti ne. Myöhemmin Saksan valtakunnan perustuslaki pohjautui Pohjois-Saksan liiton perustuslakiin.
Vuoden 1850 perustuslain mukaan Preussissa säilyi suurimmalta osaltaan feodaaliylimystöstä koostuva ylähuone (»herrainhuone»). Maapäivien valtuudet olivat hyvin rajoitetut, niiltä puuttui lainsäädäntöaloitetta. Kuningas nimitti ministerit, jotka olivat vastuuvelvollisia vain kuninkaalle. Vuoden 1850 perustuslaki oli voimassa Preussissa Saksan valtakunnan perustamisen (1871) jälkeenkin. Toim.
[77] — A. Bebelin ja W. Liebknechtin. Toim.
[78] Jo ennen Itävaltaa vastaan käytyä sotaa Bismarck vastasi hänen demagogista Saksan-politiikkaansa koskevaan kysymykseen, jonka oli asettanut erään keskisuuren saksalaisen valtion ministeri, että kaikista fraaseista huolimatta hän heittää Itävallan pois Saksasta ja hajottaa Saksan liiton. — »Luuletteko, että keskisuuret Saksan valtiot tulevat seuraamaan tätä rauhallisina?» — »Te keskisuuret Saksan valtiot ette tee kerrassaan mitään.» — »Miten saksalaisten käy sen jälkeen?» — »Vien heidät sitten Pariisiin ja yhdistän heidät siellä.» (Mainittu ministeri oli kertonut tämän Pariisissa Itävaltaa vastaan käydyn sodan aattona, ja sodan aikana »Manchester Guardian» -lehden[79] Pariisin kirjeenvaihtaja rouva Crawford oli julkaissut tämän lehdessä.)
[79] »Manchester Guardian» (Manchesterin vartio), englantilainen porvarillinen sanomalehti, vapaakaupan kannattajien äänenkannattaja, myöhemmin liberaalipuolueen äänenkannattaja; perustettu Manchesterissa 1821. Toim.
[80] Tulliparlamentti oli tulliliiton johtoelin. Tulliliittoa uudistettiin vuoden 1866 sodan jälkeen. Parlamentti koostui Pohjois-Saksan liiton valtiopäivämiehistä ja varta vasten valituista eteläsaksalaisten valtioiden Baijerin, Badenin, Württembergin ja Hessenin edustajista. Sen toimialaan kuuluivat yksinomaan kauppa- ja tullipolitiikan kysymykset. Etelä-Saksan edustajat vastustivat sitkeästi Bismarckin yrityksiä laajentaa vähitellen tulliparlamentin toimialaa poliittisia kysymyksiä käsittäväksi. Toim.
[81] Main-joki oli Pohjois-Saksan liiton ja eteläsaksalaisten valtioiden välisenä rajana. Toim.
[82] — Vilhelm III. Toim.
[83] Wienissä 3. lokakuuta 1866 Itävallan kanssa solmitun rauhansopimuksen mukaan Itävallan ja Preussin sotaan Preussin puolella osallistuneelle Italialle palautettiin Venetsia, mutta Italian vaatimukset Etelä-Tyrolin ja Triesten luovuttamisesta sille jäivät tyydyttämättä. Toim.
[84] Tarkoitetaan Itävallan kanslerin Metternichin sanontaa »Italia on maantieteellinen käsite», jota hän käytti 6. elokuuta 1847 päivätyssä pikasanomassaan Pariisin lähettiläälle kreivi Apponyille. Myöhemmin Metternich käytti sanontaa »maantieteellinen käsite» myös Saksasta puhuessaan. Toim.
[85] Itävallan, Preussin, Venäjän, Ranskan, Italian, Alankomaiden ja Luxemburgin diplomaattisten edustajien Lontoon konferenssi, jossa käsiteltiin Luxemburgin kysymystä, pidettiin 7.–11. toukokuuta 1867. Toukokuun 11. päivänä allekirjoitetun sopimuksen mukaan Luxemburgin herttuakunta (Alankomaiden kuningas säilytti entiseen tapaan jatkuvasti herttuan arvonimen) julistettiin puolueettomaksi valtioksi. Preussi velvoitettiin viemään viipymättä varuskuntansa pois Luxemburgin linnoituksesta ja Napoleon III:n oli luovuttava Luxemburgin Ranskaan yhdistämisen vaatimuksesta. Toim.
[86] — vuonna 1869. Toim.
[87] »Tulikivijoukkioksi» (Schwefelbande) nimitettiin alun perin 1770-luvulla Jenan yliopiston ylioppilaisseuraa, jolla oli huono maine sen jäsenten toimeenpanemien mellakoiden vuoksi. Myöhemmin tätä nimitystä käytettiin yleensä kaikista rikollisten ja epäilyttävien ainesten joukkioista. Toim.
[88] Spichernin (Lothringen) ja Wörthin (Elsass) taisteluissa Preussin sotajoukot aiheuttivat elokuussa 1870 tappion Ranskan sotajoukoille. Sedanin edustalla käytiin yksi suurimmista Saksan ja Ranskan välisen sodan taisteluista, jossa 2. syyskuuta 1870 Ranskan armeija antautui. Toim.
[89] 4. syyskuuta 1870 Ranskan ja Preussin välisen sodan aikana Ranskassa tapahtui vallankumouksellinen kansannousu, joka johti toisen keisarikunnan kukistumiseen, tasavallan pystyttämiseen ja väliaikaisen hallituksen muodostamiseen, johon kuului maltillisten tasavaltalaisten ohella myös monarkisteja. Tämä Pariisin sotilaskuvernöörin Trochun sekä Thiersin johtama ns. kansallisen puolustuksen hallitus asettui kansallisen kavalluksen tielle ja teki sopimuksen Preussin sotajoukkojen kanssa. Toim.
[90] Francs-tireureiksi (vapaa-ampujiksi) sanottiin ranskalaisia sissejä, jotka osallistuivat aktiivisesti taisteluun Preussia vastaan Saksan ja Ranskan välisessä sodassa 1870—1871. Toim.
[91] »Asetus nostoväestä», Preussissa 21. huhtikuuta 1813 hyväksytty laki, joka edellytti Napoleonin armeijan selustassa ja sivustoissa sissisodan menetelmin toimivien vapaaehtoisjoukkojen perustamista. Toim.
[92] »Kölnische Zeitung» (Kölnin lehti), saksalainen päivälehti, joka ilmestyi Kölnissä vuodesta 1802; vuosien 1848–1849 vallankumouksen ja sen jälkeisen taantumuksen kaudella lehti heijasti Preussin liberaalin porvariston pelkurimaista asennetta. Toim.
[93] Juuri nämä kansalliskaartille eikä valtiolle kuuluneet ja siksi preussilaisille luovuttamatta jääneet tykit Thiers määräsi varastettavaksi pariisilaisilta, mikä aiheuttikin Kommuunin syntyyn johtaneen kapinan.
[94] Vilhelm I. Toim.
[95] Fredrik Vilhelm IV. Toim.
[96] 19. maaliskuuta 1848 Berliinin kapinaan nousseet asukkaat pakottivat Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm IV:n astumaan palatsin parvekkeelle ja paljastamaan päänsä kunnioituksen osoitukseksi kansankapinassa 18. maaliskuuta kaatuneille. Toim.
[97] Vuoden 1870 syyskuun 4. päivän vallankumouksen tuloksena muodostettu Ranskan »kansallisen puolustuksen» hallitus allekirjoitti 28. tammikuuta 1871 Bismarckin kanssa sopimuksen välirauhasta ja Pariisin antautumisesta. Lopullinen rauhansopimus allekirjoitettiin 10. toukokuuta 1871 Frankfurtissa. Toim.
[98] Käsikirjoitusliuskojen puuttumisen vuoksi tekstin seuraava osa sanoihin »Bismarck saavutti päämääränsä.» asti on otettu »Neue Zeit» -aikakauslehdestä, Bd. 1, 25. n:o, 1895–1896, s. 772–776. Toim.
[99] Kolmikymmenvuotinen sota (1618–1648) oli protestanttien ja katolilaisten välisen taistelun aiheuttama koko Euroopan sota. Saksasta tuli taistelun pääareena, sodan osanottajien harjoittaman rosvouksen ja valloituspyrkimysten kohde. Sota päättyi 1648 Westfalenin rauhaan, joka vahvisti Saksan valtiollisen hajanaisuuden. Toim.
[100] Ludvig XIV:n määräyksestä ranskalaiset joukot valloittivat 30. syyskuuta 1681 Strassburgin, joka kuului Saksan valtakuntaan. Piispa Fürstenbergin johtama kaupungin katolinen puolue tervehti kaupungin liittämistä Ranskaan ja myötävaikutti siihen, ettei ranskalaisille tehty vastarintaa. Toim.
[101] Ludvig XIV:ttä moititaan siitä, että hän oli kaikkein rauhallisimpana aikana usuttanut »reunionikamarinsa»[102] sellaisten saksalaisten alueiden kimppuun, jotka eivät kuuluneet hänelle. Preussilaisista taas heidän ilkeimmätkään kadehtijansa eivät muka voi sanoa mitään sen tapaista. Päinvastoin. Solmittuaan 1795 erillisrauhan Ranskan kanssa, mikä oli valtakunnan perustuslain suoranaista loukkaamista, ja yhdistettyään ympärillään olleet yhtä valapattoiset demarkaatiolinjan takaiset pikku naapurinsa ensimmäiseksi Pohjois-Saksan liitoksi preussilaiset käyttivät Frankenin valloittamishankkeissaan hyväkseen niiden eteläsaksalaisten valtakunnan virkamiesten vaikeaa asemaa, jotka joutuivat yksin jatkamaan sotaa liitossa Itävallan kanssa. He perustivat Ansbachiin ja Bayreuthiin (jotka silloin kuuluivat Preussiin) »reunionikamarit» Ludvigia jäljitellen ja esittivät vaatimuksia monien viereisten alueiden suhteen sellaisten tekosyiden varjolla, joiden rinnalla Ludvigin juridiset perustelut olivat äärimmäisen selviä ja vakuuttavia. Kun saksalaiset olivat sitten tulleet lyödyiksi ja perääntyivät ja ranskalaiset marssivat Frankeniin, niin preussilais-pelastajat valloittivat koko Nürnbergin ympäristön, esikaupungit aina kaupunginmuuria myöten mukaan lukien, ja viekkaudella pakottivat pelosta vapisseet Nürnbergin porvarit allekirjoittamaan sopimuksen (2. syyskuuta 1796), jonka mukaan kaupungin oli alistuttava Preussin valtaan sillä ehdolla, että kaupungin rajojen sisäpuolelle ei milloinkaan päästettäisi juutalaisia. Mutta sen jälkeen arkkiherttua Kaarle ryhtyi jälleen hyökkäykseen ja murskasi ranskalaiset Würzburgin edustalla 3. ja 4. syyskuuta 1796. Samalla epäonnistui jättämättä jälkeäkään myös Preussin yritys takoa nürnbergiläisten päähän väkipakolla käsitys Preussin Saksan-tehtävästä.
[102] Ludvig XIV:n 1679–1680 muodostamien reunionikamareiden tehtävänä oli perustella lain ja historian kannalta sekä todistaa oikeutetuksi Ranskan aluevaatimukset naapurivaltioidensa joidenkin osien suhteen, jotka ranskalaiset joukot sen jälkeen miehittivät. Toim.
[103] Pohjois-Italian linnoitukset: Verona, Legnago, Mantova ja Peschiera. Toim.
[104] K. Marx. Kansainvälisen työväenliiton pääneuvoston toinen Saksan ja Ranskan sotaa koskeva julkilausuma. Toim.
[105] Kartelli, Bismarckin hallitusta kannattanut kahden vanhoillisen puolueen (»konservatiivien» ja »vapaiden konservatiivien») ja kansallisliberaalien liitto, joka perustettiin sen jälkeen, kun Bismarck oli laskenut hajalle valtiopäivät tammikuussa 1887. Helmikuussa 1887 kartelli sai vaalivoiton, mikä antoi sille 220 paikkaa valtiopäivillä. Kartelliin kuuluvien puolueiden keskinäisten ristiriitojen kärjistyminen ja kartellin tappio vuoden 1890 vaaleissa (se sai yhteensä 132 paikkaa) johtivat kartellin hajoamiseen. Toim.
[106] Engels tarkoittaa Preussin kuninkaan Vilhelm I:n julistamista Saksan keisariksi 18. tammikuuta 1871 Versaillesin palatsissa. Toim.
[107] Kysymyksessä on Ranskan Saksalle maksama 5 miljardin frangin sotakorvaus, joka oli seuraus Ranskan häviämisestä vuosien 1870—1871 Ranskan ja Preussin välisessä sodassa. Toim.
[108] Tarkoitetaan vuoden 1873 maailman talouskriisiä, joka tuntui eniten Saksassa. Toim.
[109] Progressistit olivat kesäkuussa 1861 perustetun preussilaisen porvarillisen puolueen jäseniä. Progressistien puolue vaati Saksan yhdistämistä Preussin johdolla, yleissaksalaisen parlamentin koollekutsumista ja edustajakamarille vastuullisen liberaalin hallituksen perustamista. Toim.
[110] Tarkoitetaan elokuussa 1869 perustettua Saksan sosiaalidemokraattista työväenpuoluetta (eisenachilaisia) ja lassallelaista Saksan yleistä työväenliittoa, jotka liittyivät yhteen vuonna 1875 Gothan edustajakokouksessa. Yhdistyneen puolueen nimeksi tuli Saksan sosialistinen työväenpuolue. Toim.
[111] Tarkoitetaan Baijerin ja Württembergin erikoisoikeuksia, jotka oli vahvistettu sopimuksessa niiden liittämisestä Pohjois-Saksan liittoon sekä Saksan valtakunnan perustuslaissa. Baijeri ja Württemberg säilyttivät itsenäisen posti- ja lennätinhallinnon sekä useat erityisverot. Baijerin, Württembergin ja Saksin edustajista perustettiin liittoneuvostoon ulkopoliittisia kysymyksiä käsittelevä erikoisvaliokunta, jolla oli veto-oikeus. Toim.
[112] Rikostuomioistuimet, Saksan valtakunnan alimpia tuomioistuimia, joita perustettiin muutamiin Saksan valtioihin vuoden 1848 vallankumouksen jälkeen. Ne koostuivat ylituomarista ja kahdesta lautamiehestä (schöffen), jotka osallistuivat paitsi syytettyjen syyllisyyden toteamiseen myös rangaistuksen määrittelyyn yhdessä tuomarin kanssa. Lautamiehen toimi edellytti vakinaista asuinpaikkaa ja taattua varallisuusasemaa. Toim.
[113] Kysymyksessä on Preussin vuoden 1872 hallinnollinen uudistus, jonka oli määrä lakkauttaa tilanherrojen perinnöllinen hallinto-oikeus maaseudulla ja saattaa paikkakunnilla voimaan joitakin itsehallinnon aineksia. Tosiasiallisesti junkkeri-tilanomistajat säilyttivät valtansa paikkakunnilla, sillä heille itselleen tai heidän suosikeilleen kuului suurin osa valituista viroista. Toim.
[114] Tarkoitetaan vuoden 1888 Englannin paikallisen hallinnon uudistusta. Uudistuksen mukaan šeriffien tehtävät siirrettiin kreivikuntien valituille neuvostoille, joiden hoidettavana oli mm. verojen periminen ja paikallinen budjetti. Kreivikuntien neuvostojen valintaan saivat osallistua kaikki ne, joilla oli oikeus osallistua parlamenttivaaleihin, sekä 30 vuotta täyttäneet naiset. Toim.
[115] — varauksitta. Toim.
[116] Ks. alaviitettä 47. Toim.
[117] Ultramontanismi, roomalaiskatolisen kirkon ääritaantumuksellinen suuntaus, joka pyrki keskittämään Rooman paavin rajoittamattomaan määräysvaltaan kaikkien maiden uskonnolliset ja maalliset asiat. Ultramontanismin voitettua Vatikaanin kirkolliskokous hyväksyi 1870 dogmin paavin »erehtymättömyydestä». Toim.
[118] Kirkkovaltiossa 2. lokakuuta 1870 toimeen pannun kansanäänestyksen perusteella kirkkovaltio liitettiin Italian kuningaskuntaan, millä vietiin päätökseen maan valtiollinen yhdistäminen. Paavin maallinen valta lakkautettiin; paavin valta säilyi vain Vatikaanissa ja Lateraanipalatsissa sekä kaupungin ulkopuolella olevassa paavin residenssissä. Vastaukseksi tähän paavi julistautui »Vatikaanin vangiksi». Vuosikausia jatkunut paavin ja Italian hallituksen välinen selkkaus ratkaistiin virallisesti vasta 1929. Toim.
[119] Welfit, hannoverilainen puolue, joka perustettiin 1866 Hannoverin Preussiin liittämisen jälkeen (nimi on saanut alkunsa muinaisen hannoverilaisen Welfien ruhtinassuvun mukaan). Puolue asetti tavoitteekseen hannoverilaisen kuningassuvun oikeuksien ja Hannoverin itsenäisen aseman palauttamisen Saksan valtakunnassa. Puoluetta lähensivät keskustaan pääasiallisesti sen partikularistiset ja preussilaisvastaiset pyrkimykset. Toim.
[120] Tähän käsikirjoitus katkeaa. Toim.