Tacituksen kertoman mukaan germaanit olivat lukumääräisesti sangen suuri kansa. Caesarilta saamme likipitäisen käsityksen eri germaanilaiskansojen suuruudesta. Hän mainitsee Reinin vasemmalla rannalla olleiden usipetien ja tenkterien lukumääräksi 180 000 henkeä, vaimot ja lapset mukaan luettuina. Kumpaakin kansaa oli siis noin 100 000 henkeä,[1*] jo melkoista enemmän kuin oli yhteensä esim. irokeeseja näiden kukoistuskaudella, jolloin näistä tuskin 20 000 hengen suuruisena kansana tuli koko maan kauhu Suurista järvistä aina Ohio- ja Potomacjokeen asti. Jos yritämme kertomusten perusteella ryhmitellä Reinin läheisyyteen sijoittuneet, tarkemmin tunnetut kansat kartalle, vie kukin erillinen kansa tilaa keskimäärin sen verran kuin preussilainen hallintopiiri, noin 10 000 neliökilometriä eli 182 maantieteellistä neliöpeninkulmaa. Mutta Veikseliin asti ulottuva roomalaisten Germania Magna[1] käsittää pyörein luvuin 500 000 neliökilometriä. Jos eri kansojen väkiluvuksi otaksutaan keskimäärin 100 000, Germania Magnan koko väkiluku olisi laskettava viideksi miljoonaksi; luku on barbaarikansojen ryhmään nähden melkoinen, mutta meidän oloihimme verrattuna — 10 henkeä neliökilometriä eli 550 henkeä maantieteellistä neliöpeninkulmaa kohti — se on tavattoman vähäinen. Mutta tähän lukuun eivät sisälly suinkaan kaikki silloin eläneet germaanit. Me tiedämme, että Karpaateilla aina Tonavan suulle asti asui goottilaisheimon germaanisia kansoja: bastarneja, peukineja ja muita niin lukuisasti, että Plinius muodostaa niistä viidennen germaanien pääheimon. Tämän heimon jäseniä oli jo 180 vuotta ennen ajanlaskumme alkua Makedonian kuninkaan Perseuksen palkkasotureina, ja vielä Augustuksen ensimmäisinä hallitusvuosina se tunkeutui aina Adrianopolin seuduille. Jos laskemme noita kansoja olleen vain miljoona, niin germaanien lukumäärä ajanlaskumme alussa oli todennäköisesti vähintään kuusi miljoonaa.
Germaaniaan asetuttuaan väestön on täytynyt lisääntyä yhä nopeammin; yksinpä jo edellä mainittu teollinen edistys todistaa tätä. Slesvigin suolöydöt ajoittuvat niihin kuuluneista roomalaisista rahoista päätellen 200-luvulle. Itämeren rannikolla oli siis jo siihen mennessä kehittynyt metalli- ja kutomateollisuus, kaupankäynti Rooman valtakunnan kanssa oli vilkasta ja rikkaampien keskuudessa oli tiettyä ylellisyyttä, mikä kaikki viittaa tiheämpään asutukseen. Mutta näihin aikoihin alkaa myös germaanien yleinen hyökkäyssota koko Reinin vartta, roomalaisten rajavallia ja Tonavaa pitkin,™ Pohjanmerestä Mustallemerelle saakka, mikä on suoranainen todistus laajenemaanpyrkivän kansan yhä suuremmaksi paisuvasta lukumäärästä. Taistelua kesti kolmesataa vuotta. Tänä aikana goottilaiskansojen kaikki pääheimot (Skandinavian gootteja ja burgundeja lukuun ottamatta) etenivät kaakkoa kohti muodostaen vasemman siiven kauas ulottuvassa hyökkäyslinjassa, jonka keskustassa yläsaksalaiset (herminonit tunkeutuivat Tonavan yläjuoksulle ja oikealla sivustalla istaevonit, joita nyt sanotaan frankeiksi, Reinille; ingaevonien osaksi tuli Britannian valloitus. 400-luvun lopussa tie voimattomaan, verettömään ja avuttomaan Rooman valtakuntaan oli avoin sinne tunkeutuville germaaneille.
Edellä olimme antiikin kreikkalaisen ja roomalaisen sivistyksen kehdon ääressä. Nyt olemme sen haudan partaalla. Roomalaisen maailmanvallan tasoittava höylä oli kulkenut vuosisatojen ajan kaikkien Välimeren maiden ylitse. Siellä missä kreikan kieli ei ollut vastustamassa, kaikkien kansallisten kielten oli täytynyt väistyä turmeltuneen latinan tieltä; ei ollut enää olemassa mitään kansallisia eroavuuksia, ei ollut enää gallialaisia, ibereja, liguureja eikä norikeja, heistä kaikista oli tullut roomalaisia. Roomalainen hallinto ja roomalainen oikeus oli hävittänyt kaikkialla vanhat sukusiteet ja siten paikallisen ja kansallisen omatoimisuuden viimeisenkin jäännöksen. Vastaleivottu roomalaisuus ei antanut mitään korvaukseksi; se ei ollut kansallisuuden, vaan ainoastaan kansallisuuden puuttumisen ilmentymä. Uusien kansallisuuksien aineksia oli olemassa kaikkialla; eri maakuntien latinalaiset murteet erosivat toisistaan yhä enemmän, luonnolliset rajat, jotka aikaisemmin olivat erottaneet Italian, Gallian, Espanjan ja Afrikan itsenäisiksi alueiksi, olivat vieläkin olemassa ja vaikuttivat myös. Mutta missään ei ollut voimaa, joka olisi yhdistänyt nämä ainekset uusiksi kansakunniksi; missään ei ollut vielä merkkiäkään kehityskelpoisuudesta eikä vastustusvoimasta puhumattakaan luomiskyvystä. Äärettömän alueen ääretöntä ihmisjoukkoa piti koossa vain yksi side: Rooman valtio, josta ajan mukana oli tullut tuon ihmisjoukon pahin vihollinen ja sortaja. Maakunnat olivat kukistaneet Rooman; Roomasta oli tullut toisten kaltainen maakuntakaupunki, joka oli etuoikeutettu, mutta ei enää hallitseva, se ei ollut enää maailmanvallan keskus, siellä eivät asuneet enää edes keisarit eivätkä varakeisarit; he asuivat nyt Konstantinopolissa, Trierissä ja Milanossa. Rooman valtiosta oli tullut jättimäinen, monimutkainen kone, jonka yksinomaisena tarkoituksena oli alamaisten nylkeminen. Verot, valtion määräämät rasitukset ja erilaiset kymmenykset köyhdyttivät väestöjoukkoja yhä enemmän; käskynhaltijoiden, veronkerääjien ja sotilaiden harjoittama kiristys teki sorron sietämättömäksi. Siihen siis oli Rooman valtion maailmanherruus johtanut: olemassaolo-oikeutensa se perusti siihen, että piti yllä sisäistä järjestystä ja puolusti maata ulkoisilta barbaareilta. Mutta sen järjestys oli pahinta epäjärjestystä huonompi, ja kansalaiset, joita se oli suojelevinaan barbaareilta, kaipasivat näitä kuin pelastajiaan.
Yhteiskunnan tila oli yhtä toivoton. Jo tasavallan loppuaikoina roomalaisvalta oli ryhtynyt häikäilemättömästi riistämään vallattuja maakuntia; keisarikunta ei tehnyt suinkaan loppua tästä riistosta, vaan teki sen päinvastoin järjestelmälliseksi. Mitä enemmän valtakunta rappeutui, sitä suuremmiksi paisuivat verot ja rasitukset, sitä häpeämättömämmäksi kävi virkamiesten harjoittama rosvous ja kiristys. Kansoja hallitsevien roomalaisten toimialana ei ollut koskaan kauppa eikä teollisuus; vain koronkiskonnassa he ennättivät pitemmälle kuin kukaan muu ennen heitä tai heidän jälkeensä. Siitä mitä kaupasta oli olemassa ja säilynyt, virkamiehet tekivät lopun kiskonnallaan; rippeitä siitä säilyi vain valtakunnan itäisessä, kreikkalaisessa osassa, joka on tarkastelumme ulkopuolella. Yleinen köyhyys, kaupankäynnin, käsityön ja taiteen lamaannus, väestön väheneminen, kaupunkien rappeutuminen, maanviljelyksen taantuminen — siinä Rooman maailmanvallan lopputulos.
Maanviljelys, joka oli tärkein tuotantoala koko vanhassa maailmassa, muodostui nyt tärkeämmäksi kuin koskaan ennen. Italian valtavia maatilayhdistelmiä (latifundiumeja), jotka tasavallan kukistumisen jälkeen olivat laajenneet miltei koko maata käsittäviksi, käytettiin kahdella tavalla: joko karjanlaitumina, missä väestö oli korvattu lampailla ja härillä, joiden paimentamiseen tarvittiin vain muutamia orjia, tai maakartanoina, joissa suurten orjajoukkojen avulla harjoitettiin laajamittaista puutarhaviljelyä osaksi omistajan ylellistä elämää varten ja osaksi kaupungeissa markkinoitavaksi. Suuret karjanlaitumet säilyivät, vieläpä laajenivatkin; maakartanot ja niiden puutarhat rappeutuivat omistajien köyhtyessä ja kaupunkien autioituessa. Orjatyöhön perustunut latifundiumtalous ei enää kannattanut; mutta siihen aikaan se oli ainoa mahdollinen suurviljelyksen muoto. Pienviljelyksestä oli jälleen tullut ainoa kannattava viljelysmuoto. Maakartano toisensa jälkeen lohkottiin pikku palstoiksi, jotka annettiin tietystä maksusta perinnöllisille vuokraajille tai partiariille,[2] jotka olivat pikemminkin hoitajia kuin vuokraajia ja saivat työstään kuudennen tai vain yhdeksännen osan vuodentulosta. Useimmiten kuitenkin nämä pienet peltopalstat annettiin koloneille, jotka suorittivat tietyn vuosimaksun, olivat maahan sidotut ja myytävissä yhdessä maapalstansa kanssa. Kolonit eivät olleet tosin orjia, mutta eivät myöskään vapaita, he eivät voineet mennä naimisiin vapaiden kanssa, ja heidän keskinäisiä avioliittojaan ei pidetty täysin pätevinä avioliittoina, vaan kuten orjainkin avioliittoja vain makuukumppanuutena (contubernium). He olivat keskiajan maaorjien edeltäjiä.
Antiikin orjuus oli elänyt aikansa. Se ei tuottanut enää maaseudun suurviljelmillä enempää kuin kaupungin manufaktuureissakaan sitä tulosta, joka olisi ollut vaivan arvoinen; sen tuotteiden markkinat olivat hävinneet. Pienviljelyksessä ja pienkäsityössä, joiksi valtakunnan kukoistusajan jättimäinen tuotanto oli supistunut, ei ollut tilaa lukuisille orjille. Vain rikkaiden kotitaloudesta ja ylellisyydestä huolehtivilla orjilla oli vielä sijansa yhteiskunnassa. Mutta kuolevakin orjuus kykeni yhä pitämään yllä käsitystä, että kaikki tuotannollinen työ on orjan työtä, mikä ei sovi vapaille roomalaisille, ja niitähän nyt olivat kaikki kansalaiset. Siitä syystä toisaalta alettiin yhä enemmän vapauttaa orjia, jotka olivat nyt tarpeettomia ja muodostuivat rasitukseksi, samalla kun toisaalta lisääntyi kolonien ja ryysyläisiksi köyhtyneiden vapaiden (samanlaisten kuin Amerikan entisten osavaltioiden poor whites[3]) lukumäärä. Antiikin orjuuden vähittäinen häviäminen ei ole lainkaan kristinuskon syytä. Kristinusko viihtyi vuosisatoja orjuuden rinnalla Rooman valtakunnassa eikä myöhemminkään ole koskaan estänyt kristittyjen orjakauppaa, ei germaanien orjakauppaa pohjoisessa, ei venetsialaisten Välimerellä eikä myöhäisempää neekerikauppaa.[2*] Orjuus ei enää kannattanut ja siksi siitä tuli loppu. Mutta loppuessaan orjuus jätti jälkeensä myrkyllisen piikkinsä: vapaat halveksivat tuotannollista työtä. Siinä oli se umpikuja, johon roomalainen maailma joutui: orjuus oli mahdoton taloudellisesti, vapaiden työtä halveksittiin moraalisesti. Edellinen ei enää voinut ja jälkimmäinen ei vielä voinut olla yhteiskunnallisen tuotannon perusmuotona. Tässä saattoi auttaa vain perusteellinen vallankumous.
Maakunnissa asiat eivät olleet sen paremmat. Eniten meillä on tietoja Galliasta. Siellä oli kolonien ohella vielä vapaita pientalonpoikia. Saadakseen suojaa virkamiesten, tuomarien ja koronkiskurien väkivallalta, he turvautuivat usein jonkun mahtimiehen suojelukseen, patronaattiin; näin eivät menetelleet ainoastaan yksityiset talonpojat, vaan kokonaiset yhdyskunnat, joten 300-luvulla keisarit julistivat sen useita kertoja kielletyksi. Mutta mitä hyötyä siitä oli suojaa hakeville? Suojelija asetti näille ehdoksi, että heidän tuli luovuttaa maapalstansa hänelle, jonka korvaukseksi suojelija takasi heille elinajaksi palstan käyttöoikeuden. Pyhä kirkko omaksui tämän metkun ja käytti sitä uutterasti 800- ja 900-luvulla jumalan valtakunnan ja oman maaomaisuutensa lisäämiseksi. Noin vuonna 475 Marseillen piispa Salvianus kiivasteli tosin vielä närkästyneenä moista varkautta vastaan ja kertoi roomalaisten virkamiesten ja suurten tilanherrojen sorron käyneen niin ankaraksi, että useat »roomalaiset» pakenivat seuduille, jotka barbaarit olivat jo vallanneet, ja että sinne siirtyneet Rooman kansalaiset eivät pelänneet mitään niin kovin kuin joutumista uudelleen roomalaisvallan alaisiksi. Todistuksena siitä, että siihen aikaan vanhemmat myivät usein köyhyyden vuoksi lapsiaan orjuuteen, on sitä vastaan laadittu laki.
Barbaarigermaanit ottivat roomalaisilta kaksi kolmasosaa koko maasta siitä hyvästä, että vapauttivat heidät näiden omasta valtiosta, ja jakoivat maan keskenään. Jako suoritettiin sukulaitosta vastaavasti; koska valloittajien lukumäärä oli suhteellisen vähäinen, suuria aloja jäi osaksi koko kansan, osaksi yksityisten sukujen ja heimojen jakamattomaksi omaisuudeksi. Kunkin suvun keskuudessa jaettiin pelto- ja niittymaa samanlaisina osina arvalla yksityisille talouskunnille; suoritettiinko myöhemmin uusia jakoja, sitä emme tiedä, mutta joka tapauksessa roomalaismaakunnissa luovuttiin pian tästä tavasta, ja yksityisistä osuuksista tuli myytävää yksityisomaisuutta, allodiumi. Metsä- ja laidunmaat pysyivät jakamattomina yhteisessä käytössä; tätä käyttöä, samoin kuin jaettujen tilusten viljelystapaa säänneltiin vanhan käytännön ja yhteisön päätösten mukaisesti. Mitä kauemmin suku asui kylässään ja mitä enemmän germaanit ja roomalaiset sulautuivat vähitellen toisiinsa, sitä enemmän sukulaisuuteen perustuva yhteys muuttui luonteeltaan alueelliseksi; suku sulautui markkiyhteisöön, jossa kuitenkin on vielä usein havaittavissa kyllin paljon jälkiä siitä, että tuo yhteisö juontaa alkunsa sen jäsenten sukulaisuudesta. Siten ainakin niissä maissa, missä markkiyhteisö säilyi — Pohjois-Ranskassa, Englannissa, Saksassa ja Skandinaviassa — sukulaitos muuttui huomaamatta alueelliseksi organisaatioksi ja sopeutui sen vuoksi paremmin valtioon. Mutta se säilytti kuitenkin alkuperäisen demokraattisen luonteensa, mikä on ominaista koko sukulaitokselle, ja vaikka sukulaitos myöhemmin pakosta rappeutuikin, osa siitä säilyi ja on ollut siten aseena sorrettujen käsissä aina uusimpaan aikaan asti.
Kun siis suvun verisiteet menettivät pian merkityksensä, tämä johtui siitä, että sen elimet rappeutuivat myös heimon ja koko kansan keskuudessa valloituksen johdosta. Me tiedämme, että kukistettujen hallitseminen ja sukulaitos eivät sovellu yhteen. Tässä näemme sen suuressa mitassa. Germaanikansojen, roomalaismaakuntien herrojen, täytyi järjestää valtaamiensa alueiden hallinto. Mutta roomalaisjoukkoja ei voitu suinkaan ottaa sukuyhteisöihin eikä niitä voitu hallita yhteisöjen kautta. Vielä suureksi osaksi säilyneiden roomalaisten paikallisten hallintoelinten johtoon oli asetettava jokin korvaamaan Rooman valtiota, ja sinä saattoi olla vain toinen valtio. Sukulaitoksen elinten täytyi näin ollen muuttua valtioelimiksi, vieläpä olosuhteiden pakosta varsin nopeasti. Mutta valloittajakansan lähin edustaja oli sotapäällikkö. Vallatun alueen suojaaminen niin sisäisiltä kuin ulkoisiltakin vaaroilta vaati hänen valtansa voimistumista. Oli koittanut hetki, jolloin sotapäällikkyys saattoi muuttua kuninkuudeksi, ja se tapahtuikin.
Ottakaamme esimerkiksi Frankkien valtakunta. Voitokkaan saalilaiskansan haltuun olivat joutuneet siellä paitsi laajat roomalaiset valtionmaat myös kaikki ne varsin laajat maa-alat, joita ei oltu vielä jaettu suurten ja pienten alue- [Gau] ja markkiyhdyskuntien kesken, nimittäin kaikki suuremmat metsäalueet. Tavallisesta ylipäälliköstä todelliseksi maaruhtinaaksi kohonnut frankkilaiskuningas muutti ensi työkseen tämän kansan omaisuuden kuninkaalliseksi omaisuudeksi, varasti sen kansalta ja lahjoitti tai läänitti sen seuralaisilleen. Nämä seuralaiset, jotka alkujaan olivat hänen sotilasseuruettaan ja muuta hänen alamaistaan päällystöä, saivat pian vahvistusta roomalaisista, ts. roomalaistuneista gallialaisista, jotka kävivät hänelle pian välttämättömiksi kirjoitustaitonsa, sivistyksensä, romaanisen puhekielen ja latinalaisen kirjakielen sekä maan oikeusjärjestyksen tuntemuksen vuoksi, sekä orjista, maaorjista ja vapautetuista, jotka olivat hänen hoviväkeänsä ja joiden keskuudesta hän valitsi suosikkinsa. Näille kaikille annettiin lohkoja kansan maasta, alussa enimmäkseen lahjoina ja sittemmin beneficiumien muodossa, ensi aikoina useimmiten kuninkaan elinajaksi.[5] Näin luotiin kansan kustannuksella uuden ylimystön perusta.
Enemmänkin. Valtakunnan laajuuden vuoksi sitä ei käynyt hallitseminen vanhan sukulaitoksen keinoilla; esimiesten neuvosto, mikäli se ei ollut jo ajat sitten joutunut syrjään, ei olisi voinut kokoontua, ja sen tilalle tulivat pian kuninkaan vakinaiset seuralaiset; vanha kansankokous oli näön vuoksi olemassa, mutta sekin muuttui yhä enemmän pelkäksi kuninkaan valtaan alistetun sotapäällystön ja uuden nousevan ylimystön kokoukseksi. Maata omistavat vapaat talonpojat, jotka muodostivat frankkilaiskansan valtaenemmistön, menehtyivät ja köyhtyivät — niin kuin roomalaisetkin talonpojat tasavallan loppuaikoina — alituisten sisällis- ja valloitussotien vuoksi varsinkin Kaarle Suuren aikana. Nämä talonpojat, jotka alkujaan muodostivat koko sotajoukon ja olivat Ranskan valloituksen jälkeen sen ydinosana, olivat köyhtyneet 800-luvun alkuun mennessä niin, että tuskin joka viides talonpoika pystyi lähtemään sotaan. Välittömästi kuninkaan kutsusta kokoontuvan vapaiden talonpoikien nostoväen tilalle tuli sotajoukko, joka oli muodostettu vastasyntyneen ylimystön palvelusväestä, mm. myös alustalaistalonpojista, niiden jälkeläisistä, jotka ennen eivät olleet tunteneet muuta herraa kuin kuninkaan eivätkä sitä aikaisemmin edes kuningastakaan. Sisällissodat, kuningasvallan heikkous ja vastaavasti voimistunut ylhäisten mielivalta, joiden lisänä olivat nyt vielä Kaarlen asettamat ja virkansa perinnöllisyyttä tavoittelevat maakuntakreivit [Gaugrafen],[6] ja vihdoin normannien hyökkäykset tekivät Kaarlen seuraajien aikana frankkilaisen talonpoikaiston häviön täydelliseksi. Viidenkymmenen vuoden kuluttua Kaarle Suuren kuolemasta Frankkien valtakunta oli yhtä avuttomana normannien jalkojen juuressa kuin Rooman valtakunta oli ollut neljäsataa vuotta aikaisemmin frankkien jalkojen juuressa.
Frankkien valtakunta oli miltei samanlainen paitsi ulkoisen heikkouden, myös sisäisen yhteiskunnallisen järjestyksen eli pikemminkin epäjärjestyksen kannalta. Vapaat frankkilaiset talonpojat olivat joutuneet samaan asemaan kuin heidän edeltäjänsä, roomalaiset kolonit. Sotien ja ryöstöjen köyhdyttäminä heidän täytyi turvautua vastamuodostuneen ylhäisön tai kirkon suojelukseen, koska kuningasvalta oli liian heikko heitä suojelemaan; mutta tästä suojeluksesta heidän täytyi maksaa kallis hinta. Heidän täytyi niin kuin ennen gallialaistenkin talonpoikien luovuttaa maapalstansa omistusoikeus suojelusherralle, ja he saivat tuon palstan herralta takaisin vuokramaana erilaisin ja vaihtelevin ehdoin, mutta aina vain palveluksia ja veroa vastaan; jouduttuaan kerran tähän riippuvuuteen he menettivät vähitellen myös persoonallisen vapautensa; muutamia sukupolvia myöhemmin he olivat enimmäkseen jo maaorjia. Miten nopeasti vapaan talonpoikaissäädyn häviäminen tapahtui, sitä osoittaa Irminonin laatima, siihen aikaan Pariisin lähistössä olleen, nyt itse Pariisissa olevan Saint-Germain-des-Prés -luostarin maakirja. Ennen vanhaan, vielä Kaarle Suuren aikana tämän luostarin laajoilla maatiluksilla, joita on kaikkialla ympäristöseudulla, oli 2788 talouskuntaa, melkein kaikki germaanisnimisiä frankkilaisia. Niistä 2080 kolonia, 35 litiä, 220 orjaa ja vain 8 vapaata alustalaista! Sitä Salvianuksen jumalattomaksi julistamaa tapaa, että suojelusherra pani talonpojan siirtämään maapalstansa herran omaisuudeksi ja antoi sen talonpojalle takaisin vain elinaikaiseen käyttöön, kirkko käytti nyt yleisesti talonpoikia vastaan. Roomalaisten angaarit, pakolliset rasitukset valtion hyväksi,[7] samoin kuin germaanisten markkien jäsenten sillanrakennus-, tienteko- ym. julkiset rasitukset olivat esikuvina siinä verotyössä, joka tuli nyt yhä enemmän käytäntöön. Väestön valtaenemmistö palasi siis miltei täydellisesti samaan asemaan, jossa se oli ollut neljäsataa vuotta aikaisemmin.
Mutta tämä todisti vain, että ensiksikin yhteiskunnallinen ryhmittyminen ja omaisuuden jakautuminen rappeutuvassa Rooman valtakunnassa vastasivat täydelleen silloista maanviljelys- ja teollisuustuotannon kehitystasoa ja olivat siis väistämättömiä, ja toiseksi, että seuraavien neljänsadan vuoden aikana tämä tuotantotaso ei sanottavasti laskenut eikä kohonnut ja johti siis yhtä väistämättömästi samaan omaisuuden jakautumiseen ja samaan väestöluokitukseen. Kaupunki oli menettänyt Rooman valtakunnan viimeisinä vuosisatoina sen vallan, joka sillä oli ollut ennen maaseutuun, eikä saanut sitä takaisin germaanien vallan ensimmäisinä vuosisatoina. Tämä edellytti, että maanviljelyksen ja teollisuuden kehitystaso oli alhainen. Tällainen yleistilanne synnytti väistämättömästi hallitsevia suurmaanomistajia ja riippuvaisia pientalonpoikia. Siitä miten vähäisiä olivat mahdollisuudet juurruttaa sellaiseen yhteiskuntaan toisaalta roomalaista latifundiumtaloutta orjineen ja toisaalta uudenaikaisempaa suurviljelyä päivätöineen, ovat todistuksina Kaarle Suuren valtavat, mutta melkein jäljettömiksi jääneet kokeilut kuuluissa keisarillisissa maakartanoissa. Noita kokeiluja jatkoivat ainoastaan luostarit ja vain nämä onnistuivat kokeiluissaan; mutta luostarit olivat yhteiskuntalaitoksina luonnottomia, aviottomuuteen perustuvia; ne saattoivat saada poikkeuksellisia tuloksia, mutta juuri sen takia niiden itsensäkin täytyi jäädä poikkeuksiksi.
Ja kuitenkin oltiin näiden neljänsadan vuoden aikana edistytty. Vaikkakin kauden lopussa perusluokat olivat miltei samat kuin alussakin, niin ihmiset, joista nämä luokat muodostuivat, olivat kuitenkin muuttuneet toisenlaisiksi. Ei ollut enää antiikin orjuutta eikä vapaata ryysyköyhälistöä, joka halveksi työtä pitäen sitä orjan tehtävänä. Roomalaisen kolonin ja uuden maaorjatalonpojan välillä oli vapaa frankkilainen talonpoika. Tuhoutuvan roomalaisuuden »hyödytön muisto ja turha taistelu» oli kuollut ja kuopattu. 800-luvun yhteiskuntaluokat eivät muodostuneet häviävän sivistyksen rappiotilassa, vaan uuden sivistyksen synnytystuskissa. Uusi sukupolvi — niin herrat kuin palvelijatkin — oli roomalaisiin edeltäjiinsä verrattuna miesten sukupolvi. Mahtavien tilanherrojen ja heistä riippuvien talonpoikien välinen suhde, mikä Roomassa oli johtanut kiertämättömästi antiikin maailman tuhoon, muodostui nyt uuden sukupolven uuden kehityksen lähtökohdaksi. Ja sitten, niin hedelmättömiltä kuin nämä neljäsataa vuotta näyttävätkin, niiden suurena saannoksena olivat kuitenkin nykyiset kansallisuudet, länsieurooppalaisen ihmissuvun muodostuminen ja ryhmittyminen tulevaa historiaa varten. Germaanit olivat todella elävöittäneet uudelleen Euroopan, ja siksi germaanisella kaudella tapahtuneen valtioiden hajaantumisen päätöksenä ei ollut normannilais-saraseenilainen orjuutus, vaan beneficiumien ja suojelusuhteen (kommendaation[8]) kehittyminen feodalismiksi ja niin valtava väestön kasvu, että vajaat kaksisataa vuotta myöhemmin pystyttiin kestämään ristiretkien ankarat suoneniskut ilman vahinkoa.
Mutta mikä oli se salaperäinen taikakeino, jonka avulla germaanit valoivat uutta elinvoimaa kuolevaan Eurooppaan? Oliko se germaanisen kansanheimon synnynnäistä ihmevoimaa, kuten sovinistinen historiankirjoituksemme meille uskottelee? Ei suinkaan. Germaanit olivat varsinkin siihen aikaan sangen lahjakas ja kauttaaltaisen voimakkaan kehityksen tilassa oleva arjalainen heimo. Mutta Eurooppaa eivät nuorentaneet heidän erityiset kansalliset ominaisuutensa, vaan pelkästään heidän barbaarisuutensa, sukulaitoksensa.
Heidän persoonallinen kuntonsa ja urhoollisuutensa, heidän vapaudenrakkautensa ja demokraattinen vaistonsa jonka avulla he tajusivat kaikki julkiset asiat omiksi asioikseen, sanalla sanoen kaikki ne ominaisuudet, jotka roomalaiset olivat menettäneet ja joiden avulla vain voitiinkin muodostaa roomalaismaailman loasta uusia valtioita ja kasvattaa uusia kansallisuuksia — mitä muuta ne olivat elleivät barbaarisuuden yläasteella olevan henkilön luonteen piirteitä, hänen sukulaitoksensa hedelmiä?
Kun germaanit uudistivat yksiavioisuuden antiikin muodon, lievensivät miehen herruutta perheessä, asettivat naisen korkeampaan asemaan kuin mitä klassinen maailma koskaan oli asettanut, niin mikä muu heidät siihen saattoi, ellei heidän barbaarisuutensa, sukulaitokseen pohjaavat tapansa, äidinoikeuden ajoilta säilyneet perinteensä?
Kun he ainakin kolmessa tärkeimmässä maassa, Saksassa, Pohjois-Ranskassa ja Englannissa, pelastivat ja siirsivät feodaalivaltioon palasen aitoa sukulaitosta markkiyhteisöjen muodossa ja antoivat siten sorretulle luokalle, talonpoikaistolle, mahdollisuuden pysyä ankarimmankin keskiaikaisen maaorjuuden vallitessa paikallisesti koossa ja tehdä vastarintaa, jollaista mahdollisuutta ei ollut enempää antiikin orjilla kuin nykyaikaisilla proletaareillakaan, niin mistä muusta se johtui, ellei heidän barbaarisuudestaan, yksinomaan barbaarisesta tavastaan asua sukukunnittain?
Ja vihdoin, kun he saattoivat kehittää ja yleistää lievemmän orjuusmuodon, joka heillä oli ollut jo kotimaassa ja jollaiseksi Rooman valtakunnassakin orjuus yhä enemmän muuttui, nimittäin muodon, joka kuten Fourier ensimmäisenä on huomauttanut, antaa orjuutetuille keinon vapautua vähitellen luokkana (fournit aux cultivateurs des moyens d'affranchissement collectif et progressif[9]), muodon, joka juuri tästä syystä oli korkeampi orjuutta, minkä vallitessa on mahdollista vain eri yksilöiden välitön vapauttaminen ilman väliastetta (voitokkaan kapinan avulla tapahtuvaa orjuuden poistamista vanha aika ei tunne), kun taas keskiajan maaorjat todellisuudessa saavuttivat vähitellen vapautensa luokkana — niin minkä ansiota se oli, ellei heidän barbaarisuutensa, jonka vuoksi he eivät olleet vielä saattaneet voimaan täydellistä orjuutta, eivät antiikin työorjuutta eivätkä itämaista kotiorjuuttakaan?
Se elävöittävä ja uudistava voima, jota germaanit valoivat roomalaismaailmaan, oli kaikki barbaarisuuden voimaa. Todellakin, vain barbaarit pystyivät nuorentamaan rappeutuvan sivistyksen lahoutuneen maailman. Ja barbaarikauden yläaste, jolle germaanit olivat kohonneet ennen kansainvaellusta, oli juuri suotuisin tälle prosessille. Se selittää kaiken.
[1*] Tässä esitettyjä lukuja vahvistaa muuan kohta, jossa Diodoros kertoo Gallian kelttiläisistä: »Galliassa asuu useita erisuuruisia kansallisuuksia. Suurimpien väkiluku on noin 200 000, pienimpien 50 000.» (Diodorus Siculus, V, 25.) Siis keskimäärin 125 000; eri gallialaiskansoja on näin ollen niiden korkeamman kehitystason vuoksi pidettävä lukuisampina kuin germaanilaisia.
[2*] Gremonan piispan Liutprandin mukaan 900-luvulla Verdunissa, siis pyhässä germaanien valtakunnassa,[4] tärkeimpänä tuotantoalana oli eunukkien valmistaminen, joiden toimittaminen Espanjan maurilaisiin haaremeihin tuotti suurta voittoa.
[1] — Suur-Germania. Toim.
[2] — osaviljelijöille. Toim.
[3] — köyhien valkoisten. Toim.
[4] Pyhä saksalais-roomalainen valtakunta, keskiaikainen vuonna 962 perustettu valtakunta, joka käsitti Saksan ja osittain Italian alueen. Myöhemmin valtakuntaan kuului myös joitakin Ranskan alueita, Böömi, Itävalta, Alankomaat, Sveitsi ym. maita. Valtakunta ei ollut keskitetty valtio, vaan keisarin ylivallan tunnustaneiden feodaalisten ruhtinaskuntien ja vapaakaupunkien höllä yhtymä. Valtakunnan olemassaolo päättyi vuonna 1806, jolloin Habsburgit joutuivat luopumaan Pyhän saksalais-roomalaisen valtakunnan keisariudesta kärsittyään tappion sodassa Ranskaa vastaan. Toim.
[5] Beneficium (kirjaimellisesti: hyvätyö), 700-luvun alkupuoliskolla frankkilaisvaltakunnassa laajalti levinnyt maiden läänitys. Beneficiumin muodossa myönnetty maa-ala ja sillä asuvat epäitsenäiset talonpojat siirtyivät palkkion saajan elinkautiseen hallintaan määrättyjen palvelusten, useimmiten sotapalveluksen suorittamisen ehdolla. Lahjoittajan tai palkkion saajan kuoltua tai mikäli jälkimmäinen laiminlöi velvoituksensa tai piti hoitamattomana talouttaan, beneficium joutui palautettavaksi omistajalle tai hänen perijilleen. Beneficium-suhteiden uusimiseksi tarvittiin uutta lahjoitusta. Paitsi kuningasvaltaa beneficiumien jakamista toteuttivat myös kirkko ja suurmagnaatit. Beneficium-järjestelmä myötävaikutti feodaaliluokan, varsinkin pien- ja keskivarakkaan aateliston muodostumiseen, talonpoikaisjoukkojen orjuuttamiseen, vasallisuhteiden ja feodaalisen hierarkian kehittymiseen. Myöhemmin beneficiumit alkoivat muuttua perinnöllisiksi lääneiksi (feudumeiksi). Toim.
[6] Maakuntakreivit (Gaugrafen), frankkilaisvaltakunnan kuninkaallisia virkamiehiä, jotka oli asetettu maa- ja kreivikuntien johtoon. Jokaiselle kreiville kuului tuomiovalta maakunnassaan, hän keräsi siellä verot ja piti hallussaan sotajoukkoa, jonka komentajana hän oli sotaretkien aikana. Korvaukseksi palveluksestaan hän sai kolmanneksen kyseisestä maakunnasta koottavista kuninkaan tuloista sekä maapalkkiota. Myöhemmin kreivit muuttuivat kuninkaan nimittämistä virkamiehistä suuriksi feodaaliherroiksi, joilla oli itsenäinen määräysvalta, varsinkin vuoden 877 jälkeen, jolloin kreivin arvo säädettiin virallisesti perintönä siirtyväksi. Toim.
[7] Angaarit, Rooman valtakunnan asukkaiden rasitukset, jotka velvoittivat heitä antamaan hevosia ja kantajia hallituksen kuljetustöihin. Myöhemmin noita rasituksia laajennettiin ja ne olivat raskaana taakkana väestölle. Toim.
[8] Kommendaatio, Euroopassa 700- ja 800-luvulta alkaen laajalti käytännössä ollut tapa alistaa talonpojat feodaaliherrojen »suojelukseen» tai pienet feodaaliherrat suurten »suojelukseen» määräehdoin (esim. sotapalveluksen ja muiden palvelusten suorittaminen »suojelijan» hyväksi, maidensa luovuttaminen »suojelijalle» ja niiden takaisin saanti ehdolliseen käyttöön). Talonpojille jotka usein pakotettiin voimakeinoin siirtymään »suojelijan» alustalaiseksi, kommendaatio merkitsi henkilökohtaisen vapauden menettämistä; pienelle feodaaliaatelistolle se merkitsi suurten feodaaliherrojen vasalliuteen joutumista. Kommendaatio edisti toisaalta talonpojiston alistamista maaorjuuteen ja toisaalta feodaalisen hierarkian vakiintumista. Toim.
[9] — antaa maanviljelijöille kollektiivisen ja progressiivisen vapautumisen keinon. Toim.