Missään emme voi paremmin kuin muinaisessa Ateenassa — emme ainakaan alkuvaiheessa — seurata sitä, miten valtio on kehittynyt osaksi muovaten uusiksi sukulaitoksen elimiä, osaksi poistaen niitä ja ottaen käytäntöön uusia elimiä ja vihdoin korvaten ne kokonaan todellisilla valtiovallan elimillä, samalla kun sukuina, fratrioina ja heimoina puolustautuneen todellisen »aseissa olevan kansan» tilalle astui noiden valtionlaitosten alainen ja siis myös kansaa vastaan käytettävissä oleva aseellinen »julkinen valta». Muodonvaihdokset Morgan on pääpiirteissään esittänyt, minun lisättäväkseni jää suurimmalta osaltaan niitä aiheuttava taloudellinen sisältö.
Sankarikautena Attikan neljä ateenalaisheimoa asuivat vielä erikseen eri alueilla; vieläpä niillä kahdellatoista fratriallakin, joista nuo heimot muodostuivat, oli nähtävästi eri asuinsijansa Kekropsin kahdentoista kaupungin muodossa. Hallintojärjestelmä oli sankariajan mukainen: kansankokous, kansanneuvosto, basileus. Niinä aikoina, jonne kirjoitettu historia yltää, maa oli jo jaettu ja se oli siirtynyt yksityisomaisuudeksi, mikä vastaa harbaarikauden yläasteen loppupuolen jo suhteellisesti kehittynyttä tavarantuotantoa ja sen mukaista kaupankäyntiä. Viljan ohella tuotettiin viiniä ja kasvisöljyä; Aigeian meren kautta tapahtunut merikauppa riistettiin yhä täydellisemmin foinikialaisten käsistä ja se joutui suurimmaksi osaksi attikalaisten haltuun. Maapalstojen osto ja myynti, maanviljelyksen ja käsityön, kaupan ja merenkulun välisen työnjaon kehittyminen aiheuttivat sen, että sukujen, fratrioiden ja heimojen jäsenet sekoittuivat pakostakin varsin pian keskenään ja fratrian ja heimon alueelle asettui asukkaita, jotka olivat kyllä saman kansan jäseniä, mutta eivät kuuluneet näihin yhdyskuntiin ja olivat siis omilla asuinsijoillaan muukalaisia. Kukin fratria ja heimo hoiti rauhan aikoina itse asioitaan kääntymättä Ateenan kansanneuvoston tai basileuksen puoleen. Mutta se joka fratriaan tai heimoon kuulumatta asui niiden alueella, ei voinut tietenkään osallistua tähän asioiden hoitoon.
Kaikki tämä haittasi jopa siinä määrin sukulaitoksen elinten säännöllistä toimintaa, että jo sankariaikana tarvittiin korjausta asiaintilaan. Saatettiin voimaan Theseuksen laatimaksi sanottu yhteiskuntajärjestys. Muutoksena oli ennen kaikkea se, että Ateenaan perustettiin keskushallitus, ts. osa niistä asioista, joita heimot olivat hoitaneet siihen asti itsenäisesti, julistettiin yhteisiksi ja annettiin Ateenassa istuvan yhteisen neuvoston hoidettaviksi. Siten ateenalaiset menivät kehityksessään pitemmälle kuin yksikään Amerikan alkuasukaskansa: lähekkäin asuvat heimot sulautuivat yhdeksi kansaksi sen sijaan, että olisivat pelkästään liittoutuneet. Siten syntyi Ateenan yleinen kansan oikeusjärjestys, joka oli heimojen ja sukujen oikeudenkäyttöä ylempi; Ateenan kansalainen sai tiettyjä oikeuksia ja uudenlaista oikeusturvaa myös sillä alueella, missä hän oli vierasheimolainen. Mutta siten otettiin ensimmäinen askel sukulaitoksen hävittämisen suuntaan, koska yllä mainittu oli alkuna sille, että myöhemmin hyväksyttiin kansalaisiksi sellaisiakin, jotka olivat vierasheimolaisia koko Attikan mitassa ja olivat sekä pysyivät kokonaan ateenalaisen sukulaitoksen ulkopuolella. Toinen Theseuksen nimiin merkitty uudistus oli se, että koko kansa jaettiin suvuista, fratrioista tai heimoista piittaamatta kolmeen luokkaan: eupatridit eli ylimystö, geomorit eli maanviljelijät ja demiurgit eli käsityöläiset, sekä myönnettiin yksinomaan ylimystölle virantäyttämisoikeus. Tämä jako, ellei oteta lukuun ylimystön virantäyttämisoikeutta, jäi tosin tehottomaksi, koska se ei luonut mitään muuta oikeudellista eriarvoisuutta luokkien välille. Mutta kyseinen jako on tärkeä, sillä se tuo näkyviimme ne uudet yhteiskunnalliset ainekset, jotka olivat kehittyneet kaikessa hiljaisuudessa. Se osoittaa, että tavanmukainen tiettyjen perheiden jäsenten asettaminen suvun virkoihin oli jo muodostunut näiden perheiden melkein kiistattomaksi virantäyttämisoikeudeksi, että nämä perheet, jotka jo muutenkin, rikkautensa ansiosta olivat mahtavia, alkoivat sukujensa ulkopuolella yhdistyä erikoiseksi etuoikeutetuksi luokaksi ja että valtio, joka oli vasta itumuodossaan, pyhitti nämä tavoitteet. Se osoittaa edelleen, että työnjako maanviljelijäin ja käsityöläisten kesken oli jo siksi kestävä, että se pystyi kilpailemaan vanhan suku- ja heimojaon kanssa yhteiskunnallisesta merkityksestä. Se julistaa vihdoin sukuyhteiskunnan ja valtion sovittamattoman vastakohtaisiksi; ensimmäinen valtionmuodostamisyritys on siis sukusiteiden katkomista siten, että jokaisen suvun jäsenistö jaetaan etuoikeutettuihin ja ei-etuoikeutettuihin ja viimeksi mainitutkin vuorostaan kahteen elinkeinoluokkaan sekä asetetaan ne näin toistensa vastakohdiksi.
Ateenan myöhempi valtiollinen historia aina Soloniin saakka tunnetaan vain vajavaisesti. Basileuksen viran merkitys väheni; valtion johtoon astuivat ylimystöstä valitut arkhontit. Ylimystön valta voimistui voimistumistaan ja muodostui vuoden 600 vaiheilla ennen ajanlaskuamme sietämättömäksi. Raha ja koronkiskonta olivat tärkeimpiä keinoja kansan vapauden sortamisessa. Ylimystö asui pääasiassa Ateenassa ja sen ympäristössä. Kauppamerenkulku ja sen ohessa merirosvous, jota yhä vieläkin sopivassa tilaisuudessa harjoitettiin, rikastuttivat ylimystöä ja keskittivät raharikkauksia sen käsiin. Kehittyvä rahatalous tunkeutui maalaisyhdyskuntiin vaikuttaen syövyttävän hapon lailla niiden ikivanhaan, luontoistalouteen pohjautuvaan elämänmuotoon. Sukulaitos ja rahatalous ovat ehdottomasti yhteensopimattomia; Attikan pienviljelijät joutuivat taloudelliseen häviöön, samalla kun heitä suojelleet vanhat sukusiteet höltyivät. Velkakirja ja tilanpanttaus (sillä ateenalaiset olivat keksineet jo kiinnityslainankin) eivät välittäneet enempää suvusta kuin fratriastakaan. Vanha sukulaitos taas ei tuntenut rahaa, ei ennakkomaksua eikä rahavelkaa. Yhä rehevämmäksi paisuva ylimystön rahallinen herruus kehitti sen tähden tavaksi uuden oikeuden, joka oli velkojan turvana velallista vastaan, siunasi rahanomistajan harjoittaman pienviljelijäin riiston. Attikan kaikilla peltotiluksilla seistä törrötti panttipylväitä, joihin oli merkitty, että kyseinen maa-ala oli pantattu sille ja sille niin ja niin suuresta rahasummasta. Pellot, joilla sellaista merkkiä ei ollut, oli enimmäkseen jo myyty langenneista kiinnityslainoista tai koroista, ne olivat joutuneet koronkiskuriaristokraattien omaisuudeksi; talonpoika sai olla iloinen, jos hänen sallittiin jäädä vuokraajana maalleen elämään työnsä tulosten kuudesosasta; viisi kuudesosaa hänen täytyi maksaa vuokrana uudelle herralle. Enemmänkin. Ellei maapalstan myyntisumma riittänyt velan maksuun tai jos velka oli otettu ilman panttivakuutta, niin velallisen täytyi velkojan hyvittämiseksi myydä lapsensa orjuuteen ulkomaille. Isä myymässä lapsiaan — siinä isänoikeuden ja yksiavioisuuden ensimmäinen hedelmä! Ja ellei vielä sekään tyydyttänyt verenimijää, hän saattoi myydä orjaksi velallisen itsensäkin. Sellainen oli Ateenan kansan sivistyskauden ihana aamurusko.
Sellainen mullistus oli mahdoton aikaisemmin, jolloin kansan elinolot vastasivat vielä sukulaitosta; mutta nyt se oli tapahtunut eikä kukaan tietänyt miten. Palatkaamme hetkiseksi irokeeseihimme. Heidän keskuudessaan olivat mahdottomia sellaiset olot, joihin ateenalaiset oli nyt pakotettu niin sanoakseni ilman heidän myötävaikutustaan ja varmasti vastoin heidän tahtoaan. Vuodesta toiseen samanlaisena pysynyt tuotantotapa, joka antoi elatuksen, ei voinut synnyttää irokeeseilla koskaan tuollaisia, ikään kuin ulkoisen pakon aiheuttamia selkkauksia eikä tuollaista rikkaiden ja köyhien, riistäjien ja riistettyjen välistä vastakohtaisuutta. Irokeesit eivät likimainkaan pystyneet hallitsemaan luontoa, mutta tietyissä, luonnon heille määräämissä rajoissa he olivat oman tuotantonsa herroja. Jollei oteta lukuun heidän pienten kasvitarhojensa sadon huononemista, heidän järviensä ja jokiensa kalakannan ja metsiensä riistakannan vähenemistä, he tiesivät etukäteen, mihin voivat perustaa laskelmansa hankkiessaan elämäntarvikkeensa omalla tavallaan. Tuloksena täytyi olla joko niukempi tai runsaampi toimeentulo; mutta tuloksena ei milloinkaan voinut olla aavistamattomia yhteiskunnallisia mullistuksia, sukusiteiden katkeamista, suvun ja heimon jäsenten jakautumista vastakkaisiin, keskenään taisteleviin luokkiin. Tuotantoa harjoitettiin tosin mitä ahtaimmissa puitteissa, mutta tuottajat olivat tuotteensa herroja. Siinä oli barbaarikauden tuotannon valtava etuisuus, joka hävisi sivistyskauden koittaessa ja jonka takaisin valtaamisen tulee olla lähimpien sukupolvien tehtävänä, kuitenkin niin, että perustana on se valtava herruus, minkä ihmiset ovat saaneet luontoon, ja vapaa yhteenliittyminen, mikä on nyt mahdollista.
Toisin oli kreikkalaisilla. Alkuunsa päässyt karjalaumojen ja ylellisyystavarain yksityisomistus johti yksityisten henkilöiden väliseen vaihtoon, muutti tuotteet tavaroiksi. Ja siinä on koko seuraavan mullistuksen alkusyy. Siitä hetkestä lähtien, jolloin tuottajat eivät enää kuluttaneet tuotettaan välittömästi itse, vaan päästivät sen vaihtoon, he lakkasivat olemasta sen herroja. He eivät enää tienneet, miten sille käy, ja niin syntyi mahdollisuus tuotteen käyttämiseen tuottajaa vastaan, hänen riistämiseensä ja sortamiseensa. Sen vuoksi mikään yhteiskunta ei voi pitkään pysyä oman tuotantonsa herrana eikä kontrolloida tuotantoprosessinsa sosiaalisia seurauksia, ellei se tee loppua yksityisten henkilöiden välisestä vaihdosta.
Ateenalaiset saivat omakohtaisesti kokea, kuinka nopeasti yksityisten henkilöiden välisen vaihdon synnyttyä ja tuotteiden muututtua tavaroiksi tuote pääsee tuottajansa herraksi. Tavarantuotannon ohella ilmaantui yksityisten henkilöiden omin voimin harjoittama maanviljely ja sitä tietä pian maan yksityisomistus. Sitten syntyi raha, yleinen tavara, johon kaikki muut tavarat olivat vaihdettavissa. Mutta keksiessään rahan ihmiset eivät aavistaneet, että he loivat siten uuden yhteiskunnallisen mahdin, yleisen mahdin, jonka edessä koko yhteiskunnan täytyi taipua. Ja tämä uusi mahti, joka oli putkahtanut esiin luojiensa tietämättä ja tahtomatta, antoi ateenalaisten tuntea nuorekkaan häikäilemättömästi herruutensa.
Minkä sille mahtoi? Vanha sukulaitos oli osoittautunut voimattomaksi estämään rahan voittokulkua eikä se sitä paitsi kyennyt ollenkaan löytämään omien rajojensa sisältä edes tilaa sellaisille käsitteille kuin raha, velkoja ja velallinen, velan periminen pakkotoimin. Uusi yhteiskunnallinen mahti oli kuitenkin jo olemassa, ja hurskaat toiveet sekä vanhojen hyvien aikojen kaipuu eivät voineet karkottaa enempää rahaa kuin koronkiskontaakaan pois maailmasta. Sitä paitsi sukulaitokseen oli ilmaantunut useita muita vähäisempiä halkeamia. Sukujen ja fratrioiden jäsenet olivat polvi polvelta sekoittuneet keskenään yhä enemmän kaikkialla Attikassa ja varsinkin itse Ateenan kaupungissa huolimatta siitä, että ateenalainen ei saanut vieläkään myydä sukuunsa kuulumattomille asumustaan, vaikka kyllä maapalstoja. Työnjako eri tuotannonhaarojen: maanviljelyksen, käsityön ja edelleen lukemattomien eri käsityöalojen, kaupan, merenkulun jne. välillä oli teollisuuden ja vaihdon edistyessä kehittynyt yhä täydellisemmäksi; väestö jakautui nyt elinkeinonsa mukaisesti melko pysyviin ryhmiin; kullakin ryhmällä oli useita uusia yhteisiä etuja, joille suvussa ja fratriassa ei ollut sijaa ja joiden valvominen vaati siis uusia virkoja. Orjien lukumäärä oli lisääntynyt huomattavasti, ja sen täytyi olla jo silloin paljon suurempi kuin vapaiden ateenalaisten lukumäärä; sukulaitoksessa orjuus oli alun perin tuntematonta eikä siis ollut mitään keinoa pitää kurissa tätä epävapaiden massaa. Ja vihdoin kauppa oli houkutellut Ateenaan runsaasti muukalaisia, jotka asettuivat sinne helpomman rahansaannin takia ja jotka, vaikka heitä vanhan tavan mukaan siedettiinkin, olivat entisen järjestelmän mukaan niin ikään oikeudettomia ja suojattomia ja muodostivat häiritsevän vieraan aineksen kansan keskuudessa.
Sanalla sanoen sukulaitoksen loppu läheni. Yhteiskunta kehittyi päivä päivältä sopimatta enää sen puitteisiin; tuo järjestelmä ei pystynyt estämään eikä poistamaan pahimpiakaan epäkohtia, joita syntyi sen aikana. Mutta sillä välin kehittyi kaikessa hiljaisuudessa valtio. Uudet ryhmät, joita ensin kaupungin ja maaseudun välinen ja sitten kaupungin eri työalojen välinen työnjako oli luonut, muodostivat uusia elimiä etujansa valvomaan, perustivat kaikenlaisia virkoja. Ja sitten nuori valtio tarvitsi ennen kaikkea omia sotavoimia; merenkulkua harjoittavilla ateenalaisilla nämä saattoivat olla lähinnä vain merivoimia, joiden avulla voitiin käydä pikkusotia ja suojella kauppalaivoja. Joskus ennen Solonia — aikaa ei tarkemmin tunneta — perustettiin naukrarioita, pieniä aluepiirejä, kaksitoista kutakin heimoa kohti; kukin naukraria oli velvollinen luovuttamaan, varustamaan ja miehittämään yhden sotalaivan sekä antamaan lisäksi kaksi ratsumiestä. Tämä järjestys järkytti sukulaitosta kahdella tavalla. Ensiksikin luomalla julkisen vallan, joka ei ollut enää ilman muuta sama kuin koko aseistettu kansa, ja toiseksi jakamalla ensimmäisen kerran kansan yleisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen yhteisen asuinpaikan eikä sukulaisuusryhmien mukaan. Mitä se merkitsi, sen saamme pian nähdä.
Kun kerran sukulaitos ei voinut auttaa riistettyä kansaa, se saattoi turvautua vain syntymässä olevaan valtioon. Ja valtio antoikin tuota apua Solonin perustuslakien muodossa sekä vahvisti samalla itseään vanhan järjestyksen kustannuksella. Solon — meitä ei liikuta tässä se tapa, miten hänen vuodelle 594 ennen ajanlaskuamme ajoittuva uudistuksensa pantiin toimeen — aloitti niin sanottujen poliittisten vallankumousten sarjan, ja tämän hän teki puuttumalla omistussuhteisiin. Kaikki aikaisemmat vallankumoukset ovat olleet vallankumouksia tietyn omistusmuodon suojelemiseksi toista omistusmuotoa vastaan. Ne eivät voi suojella toista loukkaamatta toista. Ranskan suuressa vallankumouksessa uhrattiin feodaalinen omistus porvarillisen pelastamiseksi; Solonin vallankumouksessa velkojien omaisuuden täytyi kärsiä velallisten omaisuuden hyväksi. Velat julistettiin yksinkertaisesti mitättömiksi. Yksityiskohtia emme tunne tarkoin, mutta runoissaan Solon kehuu poistaneensa panttipylväät velkojen rasittamilta maapalstoilta ja palauttaneensa takaisin ne, jotka olivat paenneet tai tulleet myydyiksi ulkomaille velkojensa vuoksi. Tämä oli mahdollista vain loukkaamalla julkisesti omistusoikeutta. Todellakin, kaikki niin sanotut poliittiset vallankumoukset, ensimmäisestä viimeiseen asti, ovat tapahtuneet tietyn omaisuuden suojelemiseksi, ja ne on suoritettu toisen omaisuuden takavarikoimisen tietä, mitä on sanottu myös toisen omaisuuden varastamiseksi. Niinpä on totta, että puolenkolmatta tuhatta vuotta kestäneenä ajanjaksona yksityisomaisuus on voitu säilyttää vain loukkaamalla omistusoikeutta.
Mutta nyt oli estettävä vapaiden ateenalaisten orjuutuksen toistuminen. Tämä kävi päinsä lähinnä yleisten toimenpiteiden avulla, esim. kieltämällä sellaiset velkasopimukset, joissa pantattiin velallisen persoona. Edelleen määrättiin enimmäisraja yksityisen omistamalle maaomaisuudelle, jotta olisi voitu edes hiukan rajoittaa talonpoikien maita himoitsevan ylimystön ahneutta. Ja sitten seurasivat yhteiskuntajärjestyksen (Verfassungsänderung) muutokset; meistä ovat tärkeimpiä seuraavat:
Neuvoston jäsenluku korotettiin neljäänsataan, sata kustakin heimosta; heimo pysyi siis vielä tällöinkin perustana. Mutta se olikin ainoa puoli, mikä jäi vanhasta järjestyksestä uuteen valtiorakennukseen, sillä muuten Solon jakoi kansalaiset neljään luokkaan maaomaisuuden ja sen antaman tulon mukaan; ensimmäisen kolmen luokan alin tuloraja oli 500, 300 ja 150 medimniä jyviä (1 medimni = n. 41 litraa), se jolla oli vähemmän tuloja tai jolla ei ollut lainkaan maaomaisuutta, kuului neljänteen luokkaan. Virkoihin voitiin asettaa vain kolmen ylimmän luokan edustajia ja korkeimpiin virkoihin vain ensimmäisen luokan edustajia; neljännellä luokalla oli vain oikeus puhua ja äänestää kansankokouksessa, mutta nimenomaan siellä valittiin kaikki virkamiehet, siellä heidän oli tehtävä tiliä, siellä laadittiin kaikki lait ja siellä neljäs luokka oli enemmistönä. Ylimystön etuoikeudet uusittiin osittain rikkauden etuoikeuksien muodossa, mutta ratkaisuvalta pysyi kansan käsissä. Edelleen nämä neljä luokkaa olivat uuden sotalaitoksen perustana. Kaksi ensimmäistä luokkaa asetti ratsuväen; kolmannen tuli palvella raskasaseisessa jalkaväessä, neljännen keveässä, panssarittomassa jalkaväessä tai laivastossa, ja luultavasti se sai tällöin myös palkkaa.
Täten siis yhteiskuntajärjestykseen johdettiin uusi alkutekijä: yksityisomistus. Valtion kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet määrättiin heidän maaomaisuutensa mukaan, ja sitä mukaa kuin varallisuusluokkien vaikutus kasvoi, vanhat verisukulaisryhmät työnnettiin syrjään; sukujärjestelmä kärsi uuden tappion.
Poliittisten oikeuksien määrääminen omaisuuden mukaan ei kuitenkaan ole ollut niitä säädöksiä, joita ilman valtio ei voisi olla olemassa. Vaikka tämä periaate onkin esittänyt suurta osaa valtioiden hallitusmuotohistoriassa, niin kuitenkin hyvin monet valtiot, ja juuri kehittyneimmät, ovat tulleet toimeen ilman sitä. Ateenassakin sillä oli merkitystä vain ohimenevästi. Aristeideen ajoista alkaen jokaisella kansalaisella oli mahdollisuus päästä virkaan.
Seuraavien kahdeksankymmenen vuoden kuluessa Ateenan yhteiskunnan kehitys sai vähitellen sen suunnan, johon se sitten seuraavina vuosisatoina kehittyi. Solonia edeltäneen ajan häikäilemättömälle maankoron kiskonnalle samoin kuin rajattomalle maaomaisuuden keskittymiselle asetettiin sulku. Kauppa sekä käsi- ja taidekäsityö, jota harjoitettiin yhä enemmän orjatyön avulla, tulivat vallitseviksi elinkeinoiksi. Yleinen valistuneisuus lisääntyi. Kun aikaisemmin oli riistetty raa'asti omia kansalaisia, niin nyt sen sijaan riistettiin etupäässä orjia ja muukalaista ostajakuntaa. Irtaimisto, rahan, orjien ja laivojen muodossa esiintyvä rikkaus, lisääntyi yhä enemmän, mutta se ei ollut enää pelkkä maaomaisuuden hankkimiskeino, kuten aikaisempana rajoittuneisuuden aikana, vaan siitä oli tullut itsetarkoitus. Toisaalta vanhalle ylimystön vallalle oli siten ilmaantunut voittoisa kilpailija uuden rikkaiden teollisuus- ja kauppamiesten luokan muodossa, mutta toisaalta vanhan sukujärjestelmän jäänteet olivat siten menettäneet viimeisenkin perustansa. Suvut, fratriat ja heimot, joiden jäsenet asuivat nyt ympäri Attikaa hajallaan ja aivan sekaisin, olivat siis muuttuneet täysin kelvottomiksi poliittisiksi yhtymiksi; paljon oli sellaisia Ateenan kansalaisia, jotka eivät kuuluneet mihinkään sukuun, he olivat siirtolaisia, tosin kansalaisoikeuden saaneita, mutta heitä ei ollut otettu vanhoihin sukuliittoihin; sen lisäksi oli pelkkää turvapaikkaoikeutta nauttivia muukalaisia, joiden lukumäärä yhä lisääntyi.[1]
Samaan aikaan jatkuivat puoluetaistelut; ylimystö pyrki valtaamaan takaisin entiset etuoikeutensa ja saikin taas hetkeksi ylivallan, kunnes Kleistheneen vallankumous (509 ennen ajanlaskumme alkua) kukisti sen lopullisesti; mutta samalla sortuivat myös sukujärjestelmän viimeiset jäännökset.
Uudessa hallitusmuodossaan Kleisthenes jätti huomioon ottamatta entiset neljä heimoa, jotka perustuivat sukuihin ja fratrioihin. Niiden tilalle tuli aivan uusi järjestys, minkä perustana oli jo naukrarioissa kokeiltu, pelkästään asuinpaikan mukainen kansalaisten jakaminen. Enää ei ratkaissut sukuliittoon kuuluminen, vaan yksinomaan vakinainen asuinpaikka; jaettiin alue, ei kansaa, asukkaista tuli poliittisesti vain alueenlisäkkeitä.
Koko Attika jaettiin sataan itsehallinnolliseen kuntaan eli demoihin, joilla kullakin oli oma itsehallintonsa. Kunkin demoin kansalaiset (demotoi) valitsivat päämiehensä (demarchos) ja varainhoitajan ynnä 30 tuomaria, joilla oli tuomiovalta pienissä riita-asioissa. He saivat myös oman temppelinsä ja suojelusjumalansa eli sankarin, jota varten he valitsivat papit. Korkein valta demoissa oli demotoiden kokouksella. Se oli, kuten Morgan aivan oikein huomauttaa, Amerikan itsehallinnollisten kaupunkiyhteisöjen esikuva. Syntyvä valtio Ateenassa alkoi siitä samasta perusyksiköstä, mihin nykyaikainen valtio päätyy korkeimmassa kehitysvaiheessaan.
Kymmenen tällaista yksikköä, demoita, muodosti heimon, jota kuitenkin erotukseksi vanhasta sukuheimosta sanottiin paikallisheimoksi. Paikallisheimo ei ollut ainoastaan itsehallinnollinen valtiollinen, vaan myös sotilaallinen yhtymä, se valitsi fylarkin[2] eli heimopäällikön, joka komensi ratsuväkeä, taxiarkin, joka komensi jalkaväkeä, sekä strategin, joka komensi koko heimoalueelta koottua sotaväkeä. Se varusti edelleen viisi sotalaivaa miehistöineen ja päällikköineen ja sai suojeluspyhimyksekseen jonkun attikalaisen sankarin, jonka mukaan se sai nimensä. Vihdoin se valitsi 50 neuvosmiestä Ateenan neuvostoon.
Kokonaisuuden muodosti Ateenan valtio, jota hallitsi kymmenen heimon valitsemasta viidestäsadasta jäsenestä koostunut neuvosto ja viime kädessä kansankokous, missä Ateenan jokaisella kansalaisella oli oikeus olla läsnä ja puhua; lisäksi arkontit ja muut virkamiehet hoitivat eri hallinnonaloja ja tuomiovaltaa. Toimeenpanovallan korkeinta virkamiestä ei Ateenassa ollut.
Tämä uusi hallitusmuoto ja se, että hyväksyttiin kansalaisiksi varsin paljon muukalaisia, osaksi siirtolaisia, osaksi vapautettuja orjia, johti sukulaitoksen elimien syrjäyttämiseen yleisten asioiden hoidosta; ne muuttuivat yksityisiksi yhdistyksiksi ja uskonnollisiksi seuroiksi. Mutta vanhan sukulaitoksen ajan moraalinen vaikutus ja muinaiset periytyneet katsanto- ja ajatustavat säilyivät vielä perinteinä pitkän aikaa ja hävisivät vasta vähitellen. Se ilmenee eräässä myöhemmässä valtion laitoksessa.
Olemme nähneet, että kansanjoukoista erillään oleva julkinen valta on valtion oleellinen tunnusmerkki. Niihin aikoihin Ateenalla oli vasta kansan muodostama sotaväki ja kansan välittömästi varustama laivasto; nämä olivat turvana ulkoisilta vihollisilta ja pitivät kurinalaisuudessa orjia, jotka muodostivat jo silloin suuren väestönenemmistön. Kansalaisiin nähden julkinen valta oli alussa vain poliisina, joka on yhtä vanha kuin valtio, ja siksipä 1700-luvun naiivit ranskalaiset eivät puhuneetkaan sivistyskansoista, vaan poliisikansoista (nations policées).[3] Siis perustaessaan valtionsa ateenalaiset perustivat myös poliisin, todellisen santarmiston, johon kuului jalan ja ratsain kulkevia jousimiehiä — landjägereitä, kuten Etelä-Saksassa ja Sveitsissä sanotaan. Mutta santarmisto muodostettiin orjista. Tämä poliisipalvelus tuntui vapaasta ateenalaisesta niin alentavalta, että hän mieluummin antautui aseellisen orjan vangittavaksi kuin rupesi sellaiseen häpeälliseen tehtävään. Vanha sukutunne vaikutti siis vielä. Valtio ei voinut olla olemassa ilman poliisia, mutta se oli vielä nuori eikä nauttinut tarpeeksi moraalista arvonantoa tehdäkseen kunnioitetuksi toiminnan, joka vanhoista suvunjäsenistä tuntui ehdottomasti häpeälliseltä.
Missä määrin tämä pääpiirteissään valmis valtio oli ateenalaisten uuden yhteiskunnallisen tilan mukainen, sitä osoittaa rikkauden, kaupan ja teollisuuden nopea kehittyminen kukoistukseensa. Luokkavastakohtaisuus, johon yhteiskunnalliset ja poliittiset laitokset nyt pohjasivat, ei ollut enää ylimystön ja tavallisen kansan välistä vastakohtaisuutta, vaan orjien ja vapaiden ei-kansalaisten ja kansalaisten vastakohtaisuutta. Korkeimpana kukoistusaikana Ateenassa oli vapaita kansalaisia, vaimot ja lapset mukaan laskettuina, noin 90 000 henkeä, sitä paitsi oli 365 000 orjaa kumpaakin sukupuolta ja 45 000 ei-kansalaista — muukalaisia ja vapautettuja orjia. Kutakin aikuista miespuolista kansalaista kohti oli siis vähintään 18 orjaa ja enemmän kuin kaksi ei-kansalaista. Orjien lukumäärän teki suureksi se, että heitä oli paljon manufaktuureissa, isoissa työhuoneissa, joissa he tekivät työtä yhdessä valvonnan alaisina. Mutta kaupan ja teollisuuden kehittyessä rikkaudet kasaantuivat ja keskittyivät harvojen käsiin, vapaiden kansalaisten enemmistö köyhtyi, eikä sille jäänyt muuta valinnan varaa kuin joko ryhtyä oman käsityönsä turvin kilpailemaan orjatyön kanssa, mitä pidettiin häpeällisenä ja halpa-arvoisena ja mikä sitä paitsi ei tuntunut kovinkaan lupaavalta, tai joutua rappiolle. Vallinneissa olosuhteissa vapaiden kansalaisten oli pakko menetellä viimeksi mainitulla tavalla, ja koska he muodostivat väestön enemmistön, se saattoi tuhoon koko Ateenan valtion. Ateenaa ei tuhonnut kansanvaltaisuus, kuten eurooppalaiset ruhtinaita liehittelevät koulumestarit väittävät, vaan orjuus, joka teki vapaan kansalaisen työn halveksituksi.
Ateenan valtion syntyminen on mitä tyypillisin esimerkki valtion muodostumisesta yleensä, koska se tapahtuu toisaalta pelkistyneessä muodossa, ilman ulkonaista tai sisäistä väkivaltaista pakotusta — Peisistratoksen vallananastus ei lyhyeltä kaudeltaan jättänyt mitään jälkiä — koska siinä toisaalta sangen korkealle kehittynyt valtiomuoto, demokraattinen tasavalta, syntyy välittömästi sukuyhteiskunnasta ja koska vihdoin kaikki oleelliset yksityiskohdat ovat meille riittävän tunnettuja.
[1] Tarkoitetaan niin sanottuja metoikkeja eli muukalaisia, jotka asettuivat asumaan vakituisesti Attikaan. He olivat vapaita, mutta vailla Ateenan kansalaisoikeuksia (oikeutta hakeutua julkisiin virkoihin, osallistua kansankokoukseen, omistaa kiinteistöä yms.). Metoikit harjoittivat pääasiallisesti käsityötä ja kauppaa. He olivat velvollisia maksamaan erityistä veroa ja omaamaan »suojelijoita» täysiarvoisten kansalaisten joukosta; näiden välityksellä he saattoivat kääntyä hallintoelinten puoleen. Toim.
[2] — muinaiskreikkalaisesta sanasta fyle — heimo. Toim.
[3] Sanaleikki: policé — sivistynyt, police — poliisi. Toim.