Kirjoitettu: 20. lokakuuta 1882
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 359–360. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 20. lokakuuta 1882
Hyvä herra Bernstein!
Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa Teille Ranskan asioista, mutta ennätin vasta nyt tehdä sen. Hyvä sekin, voin näin lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
1. St. Étienne. Huolimatta belgialaisten hyväätarkoittavista neuvoista on vääjäämätön tapahtunut, sovittamattomat ainekset ovat eronneet.[1] Ja se on hyvä. Alussa, työväenpuoluetta perustettaessa oli päästettävä mukaan kaikki ainekset jotka hyväksyivät ohjelman, jos he tekivät tämän salaisin toivein, niin se täytyi näyttäytyä myöhemmin. Emme ole täällä kertaakaan hairahtuneet Malonin ja Broussen suhteen. Molemmat ovat kasvaneet bakuninilaisessa juonittelukoulussa; Malon oli jopa myötäsyyllinen Bakuninin salaista »Allianssia» perustettaessa (eräs 17 perustajasta). Mutta loppujen lopuksi heille oli annettava mahdollisuus näyttää, ovatko he luopuneet bakuninilaisesta käytännöstä samoin kuin bakuninilaisesta teoriasta. Tapahtumain kulku on osoittanut, että he hyväksyivät (ja väärensivät, Malon ujutti sisään erilaisia huononnuksia) ohjelman vain salaisessa aikomuksessa kumota se. Reimsissä ja Pariisissa[2] alullepantu sai päätöksensä St. Étienne'ssä. Ohjelmalta riistettiin sen proletaarinen luokkaluonne. Vuoden 1880 kommunistiset johtopäätökset[3] on korvattu Internationaalin säännöillä vuodelta 1866, jotka piti laatia niin laveaan muotoon juuri koska ranskalaiset proudhonistit olivat niin paljon jäljessä eikä heitä silti saanut sulkea pois. Positiiviset ohjelmavaatimukset on mitätöity, koska jokaisella paikkakunnalla on vapaus laatia erityinen ohjelma jokaista erikoistarkoitusta varten niin usein kuin halutaan. St. Étienne'n valepuolue ei ainoastaan ole mikään työväenpuolue, se ei ole mikään puolue ylipäätänsäkään, koska sillä ei itse asiassa ole mitään ohjelmaa: korkeintaan se on Malon—Brousse-puolue. Pahiten nämä molemmat kykenivät syyttämään vanhaa ohjelmaa siitä, että se olisi torjunut puolueesta enemmän ihmisiä kuin tuonut siihen. Se on nyt korjattu: proudhonisteilla sen enempää kuin radikaaleillakaan ei enää ole mitään syytä pysytellä ulkopuolella, ja jos asiat menevät Malonin ja kumpp. toivomalla tavalla, niin »vallankumouspuuro», jota Vollmar valittelee,[4] olisi Ranskan proletariaatin virallinen ilmaus.
Kaikissa romaanisissa maissa (ehkä muuallakin) on aina vallinnut hyvin lievä käytäntö mitä tulee edustajanvaltakirjoihin. Moni asia näiden valtakirjojen suhteen ei voinut sietää päivänvaloa. Haitta oli vähäinen niin kauan kuin pidätyttiin liian tärkeästä toiminnasta ja kyseessä olivat sivuseikat. Mutta vasta bakuninilaiset muuttivat tämän (aluksi Jurassa) järjestelmälliseksi, harjoittivat säännöllistä edustajanvaltakirjoilla huijausta ja yrittivät tällä tavalla päästä johtoon. Samoin käy nyt St. Étienne'ssä. Kongressivalmisteluissa hallitsee koko vanha bakuninilainen taktiikka, jolle kaikki keinot ovat hyviä — valhe, panettelu, salaiset kuppikunnat. Tämä on ainoa olo, jossa Brousse on mestari. Kaverit unohtavat, että se mikä voi menestyä pienissä osastoissa ja pienellä alueella, kuten Jurassa, vie vääjäämättä perikatoon ne, jotka harjoittavat tällaisia temppuiluja ja juttuja suuren maan todellisen työväenpuolueen sisällä. St. Étienne'n näennäisvoitto ei kestä kauan, ja Malonin sekä Broussen tarusta tehdään pian iäksi loppu.
Näyttää siltä, että jokainen suuren maan työväenpuolue voi kehittyä vain sisäisessä taistelussa, täysin dialektisia kehityslakeja vastaten. Saksalainen puolue tuli sellaiseksi kuin se on eisenachilaisten ja lassallelaisten[5] välisen taistelun ansiosta, siinähän tappelu itse esitti muuatta pääosaa. Yhtyminen mahdollistui vasta kun Lassallen tarkoituksellisesti työkalukseen kasvattama roskasakki hankkiutui pois, ja silloinkin se tapahtui meidän puoleltamme aivan liiallisen hätäisesti.[6] Ranskassakin pitää ihmisten, jotka ovat kylläkin uhranneet bakuninilaisen teorian mutta jatkavat bakuninilaisia taistelukeinoja ja haluavat samalla uhrata liikkeen luokkaluonteen omille erityistarkoituksilleen, ensin hankkiutua pois ennenkuin yhtyminen on taas mahdollista. Yhtymisen saarnaaminen tällaisen asiaintilan vallitessa olisi puhdasta typeryyttä. Moraalisaarnat eivät auta lastentauteihin, jotka nykyoloissa toki pitää sairastaa.
Muuten myös roannelaiset ovat kovasti terävän herkeämättömän kritiikin tarpeessa. Vallankumouksellinen fraasi ja aiheeton toimintainto haltioittavat heitä liian usein...
[1] St. Étiennessä 25. syyskuuta 1882. pidetyssä Ranskan työväenpuolueen sääntömääräisessä edustajakokouksessa syntyi hajaannus, koska puolueen oikeistosiiven kannattajat (possibilistit) hankkivat itselleen erilaisilla valtakirjavehkeilyillä enemmistöaseman. Marxilaiste ryhmien edustaja (guesdeläiset) jättivät kokouksen ja tapasivat 26. syyskuuta Roannessa, missä pitivät Ranskan työväenpuolueen kuudennen edustajakokouksen. St. Étienneen jääneet possibilistit likvidoivat muodollisesti ja asiallisesti Marxin avulla laaditun sekä marraskuussa 1880 Havren kokouksessa hyväksytyn yhtenäisen puolueohjelman. St. Étiennen kokous errotti puolueesta sen marxilaisen siiven johtajat ja aktiiviset toimihenkilöt — Guesden, Lafarguen, Massaren, Devillen. Froschin ja Bazenin — sekä antoi puolueelle uuden nimen: Vallankumouksellisten sosialistien työväenpuolue, kuten possibilistien puoluetta alettiin nimittää.
Roannen marxilainen edustajakokous, joka toimi vuoden 1882 syyskuun 26:nnesta lokakuun 1. päivään asti, lujitti uskollisuuttaan 1880 omaksuttua marxilaista ohjelmaa kohtaan, julisti sen velvoittavan samalla tavalla kaikkia puolueen federaatioita ja ryhmiä, totesi Kansalliskomitean pettäneen puolueen periaatteet, riisti siltä valtuudet ja erotti sen jäsenet puolueesta. Ranskan työväenpuolueen (Roannen kokous pidätti tämän nimen itselleen) hajaannuksen tuloksena vallankumouksellinen marxilainen ohjelma pääsi voitolle puolueessa. Vaikka puolueen jäsenmäärä laskikin, se lujittui järjestöllisesti. Sen perustueksi tulivat maan suurten teollisuuskeskusten työläiset sekä Pariisin proletariaatin erinäiset ryhmät, pääasiassa suurissa tehtaissa työskentelevät. Possibilisteja tukivat vielä pikkuporvarillisten aatteiden vallassa olevat Pariisin käsityöläiset, myös eteläiset (marseillelaiset) ja läntiset (bretagnelaiset) ryhmät (kooperaattorit, syndikalistit, proudhonistit jne.). Toim.
[2] Viittaus Reimsin kokouksen puolueohjelmapäätökseen sekä Keskustan Federatiivisen liiton kokoukseen Pariisissa. Toim.
[3] Engels tarkoittaa Ranskan työväenpuolueen ohjelman teoreettisia perusteluja, jotka Marx laati 1880 ja Havren edustajakokous (marraskuu 1880) hyväksyi muutoksitta. Ohjelman käytäntöä koskevan osan laativat Marx, Engels, Guesde ja Lafargue ja kokous hyväksyi sen tehtyään siihen ensin muutamia huonontavia korjauksia, joita Malon oli esittänyt. Toim.
[4] Viittaus Vollmarin toiseen artikkeliin »Aufhebung des Ausnahmegesetzes?» (»Poikkeuslain kumoaminen?»). Toim.
[5] Lassallelaispuolueella Engels tarkoittaa Saksan yleistä työväenyhdistystä. Se oli Saksan työläisten poliittinen järjestö, joka perustettiin työväenyhdistysten edustajakokouksessa Leipzigissa toukokuun 23. päivänä 1863. Perustamishetkestään alkaen oli Saksan yleinen työväenyhdistys vahvasti Ferdinand Lassallen ja hänen seuraajiensa vaikutusvallassa. Yhdistys rajoitti tavoitteensa taisteluun yleisestä äänioikeudesta ja rauhanomaiseen parlamenttitoimintaan. Yhdistys oli olemassa vuoteen 1875. Gothan edustajakokouksessa vuoden 1875 toukokuussa tapahtui Saksan yleisen työväenyhdistyksen liittyminen vuonna 1869 perustettuun ja Bebelin ja Liebknechtin johtamaan Saksan sosiaalidemokraatiseen työväenpuolueeseen (eisenachilaiset). Yhdistynyt puolue otti nimekseen Saksan sosialistinen työväenpuolue. Toim.
[6] Viittaus kahden saksalaisen työväenpuolueen — eisenachilaisten ja lassallelaisten — yhdistymiseen, joka tapahtui Gothassa 22.—27. toukokuuta pidetyssä yhdistävässä kokouksessa. Toim.