Kirjoitettu: 25. tammikuuta 1882
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 355–356. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, 25. tammikuuta 1882
...Tiedonannot tapahtumista »johtajien» keskuudessa Saksassa ovat kiinnostaneet meitä kovasti. En ole koskaan salaillut, että minun mielestäni joukot ovat Saksassa paljon parempia kuin herrat johtajat, varsinkin sen jälkeen kun puolueesta tuli lehdistön ja agitaation vuoksi näiden lypsylehmä, ja yhtäkkiä Bismarck ja porvaristo teurastivat tämän lehmän.[1] Niille 1000 ihmiselle, joilta otettiin täten pois elinkeino, on se henkilökohtainen epäonni, etteivät he joutuneet suoraan vallankumoukselliseen leiriin, ts. maanpakoon. Muuten monet, jotka riiputtavat nyt päätään, siirtyisivät Mostin leiriin tai ainakin pitäisivät »Sozial-demokratia» liian kesynä. Väki pysyi enimmäkseen Saksassa ja heidän täytyikin pysyä, he joutuivat enimmäkseen melko taantumuksellisille paikkakunnille, pysyivät sosiaalisesti halveksittuina, aineellisesti poroporvareista riippuvaisina ja vajosivatkin suurimmaksi osaksi poroporvariston suohon. Kaikki heidän toivonsa kiertyi pian sosialistilain kumoamisen ympärille. Ei mikään ihme, että poroporvariston paineen alla heidän keskuudessaan syntyi — todellisuudessa absurdi — harhakäsitys: lain kumoaminen muka saavutettaisiin kesyydellä. Saksa on aivan inhottava maa sellaisille ihmisille, joilla on vähän tahdonvoimaa. Sekä kansalain- että poliittisten suhteiden ahtaus ja pikkumaisuus, jopa suurkaupunkienkin provinssihenki, pienet, mutta jatkuvasti kasautuvat ahdistukset taistelussa poliisia ja byrokratiaa vastaan — kaikki tämä näännyttää sen sijaan että kannustaisi vastarintaan, ja näin tulevat »suuressa lastenkamarissa» monet itsekin lapsellisiksi. Pikkumaiset olosuhteet synnyttävät ahtaita katsomuksia, niin että Saksassa elävä tarvitsee paljon ymmärrystä ja energiaa voidakseen nähdä lähintä ympäristöään kauemmaksi, seurata maailmantapahtumien suurta keskinäisyhteyttä ja pystyäkseen olemaan lankeamatta itse tyytyväiseen »objektiivisuuteen», joka ei näe nenäänsä pitemmälle ja juuri siksi on mitä typerintä subjektiivisuutta, silloinkin kun tuhannet näistä subjekteista jakavat sen keskenään.
Niin luonnollinen kuin tämä heidän arvostelukyvyn ja vastarintavoiman puutteensa »objektiivisella» superoveluudella peittävä suuntauksensa onkin, on sitä vastaan taisteltava päättäväisesti. Ja tässä työläisjoukot itse tarjoavat parhaan kiinnekohdan. Yksin he elävät Saksassa lähestulkoon nykyaikaisissa olosuhteissa, kaikki heidän pienet ja suuret onnettomuutensa juontavat juurensa pääoman paineesta, ja kun kaikki muut taistelut Saksassa, niin sosiaaliset kuin poliittisetkin, ovat pikkumaisia ja mitättömiä ja tarttuvat mitättömiin, muualla jo ajat sitten ratkaistuihin tehtäviin, niin työläisten taistelu on ainoa suuri taistelu, ainoa joka on aikakauden tasolla, ainoa joka ei ehdytä taistelijoiden voimia, vaan antaa heille yhä uutta energiaa...
[1] Poikkeuslain sosialisteja vastaan (sosialistilain) saattoi Bismarckin hallitus voimaan 21. lokakuuta 1878 valtiopäivien enemmistön tukemana. Sen avulla aiottiin taistella sosialistista ja työväenliikettä vastaan. Laki saattoi Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen illegaaliseen asemaan. Kaikki puolueen järjestöt kiellettiin, kiellettiin työläisten joukkojärjestöt, sosialistinen ja työväenlehdistö, sosialistinen kirjallisuus takavarikoitiin ja sosiaalidemokraatteja vainottiin. Kuitenkin sosiaalidemokraattisen puolueen onnistui yhdistämällä oikein työnsä illegaaliset ja mahdolliset legaaliset muodot laajentaa ja voimistaa vaikutustaan joukkojen keskuudessa huomattavasti. Työväen joukkomittaisen liikkeen painostuksesta poikkeuslaki kumottiin vuoden 1890 lokakuun 1. päivänä. Toim.