Julkaistu: »The Labor Standard» -lehdessä, New York, maaliskuun 3., 17., 24. ja 31. pnä 1878
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 159–183. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kulunut vuosi on ollut tapahtumarikas ja hedelmällinen Euroopan työväenluokalle. Miltei kaikissa maissa on saavutettu suuria menestyksiä työväenpuolueen järjestötyössä ja kasvussa. Yhtenäisyys, joka jonkin aikaa oli uhattuna pienen, mutta toimeliaan lahkon taholta, on tosiasiallisesti palautettu. Työväenluokan liike astui yhä enemmän päivänpolitiikassa etualalle ja — mikä on varma merkki lähenevästä voitosta — poliittiset tapahtumat, saivatpa ne millaisen käänteen tahansa, ovat tavalla tai toisella aina muodostuneet otollisiksi tämän liikkeen kasvulle.
Jo vuoden 1877 alussa oli kuvaavana merkkitapauksena eräs suurimmista voitoista, joita työläiset ovat milloinkaan saavuttaneet. Tammikuun 10. pnä, yleisen äänioikeuden pohjalla suoritettiin vaalit Saksan parlamenttiin (Reichstagiin), jotka toistuvat aina kolmen vuoden kuluttua, vaalit, jotka jo vuodesta 1867 alkaen ovat antaneet Saksan työväenpuolueelle mahdollisuuden laskea voimiaan ja näyttää maailman edessä hyvin järjestetyt ja yhä kasvavat pataljoonansa. Vuonna 1847 työläisten ehdokkaat saivat 400.000 ääntä; — vuonna 1877 — yli 600,000:n. Kymmenen työläisehdokasta valittiin tammikuun 10. pnä, ja vielä piti suorittaa uusintavaalit kahdestakymmenestäneljästä, uusintavaalit, jotka tapahtuivat kahden viikon kuluttua. Näistä kahdestakymmenestäneljästä valittiin tosiasiallisesti vain harvat, sillä heitä vastaan yhtyivät kaikki muut puolueet. Mutta suuri merkitys on sillä seikalla, että keisarikunnan kaikissa suurissa kaupungeissa ja teollisuuskeskuksissa työväen luokkaliike meni eteenpäin jättiläisaskelin, ja seuraavissa vaaleissa vuonna 1880 kaikki nämä vaalipiirit siirtyvät epäilemättä sen käsiin. Valloitettiin Berliini, Dresden, kokonaiset Saksin tehdaspiirikunnat sekä Solingen. Hampurissa, Breslaussa, Nürnbergissä, Leipzigissä, Braunschweigissä, Schleswig-Holsteinissä sekä Westfalenin ja ala-Reinin tehdasalueilla kaikkien muiden puolueiden liittoutuman onnistui töin tuskin voittaa työväenluokan ehdokkaita yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Saksan sosialidemokraateista on tullut voima, vieläpä nopeasti kasvava voima, joka kaikkien muiden — hallitsevien tahi jossakin määrin huomattavien — maan voimien on vastaisuudessa otettava huomioon. Näiden vaalien tekemä vaikutus oli järisyttävä. Porvariston valtasi todellinen pakokauhu, sitäkin suuremmalla syyllä, kun porvarillinen lehdistö oli alituisesti esittänyt asian niin, että sosialidemokratia oli muka menettämäisillään kaiken merkityksensä. Työväenluokka, voittonsa rohkaisemana, jatkoi taisteluaan uudella voimalla ja jokaisella sopivalla taistelutantereella, ja muiden maiden työläiset, kuten olemme nähneet, eivät ole vain tyytyneet juhlimaan saksalaisten voittoa omana voittonaan, vaan tämä voitto on saanut heidät itsensäkin tekemään uusia ponnistuksia, jotta eivät jäisi jäljelle kilpailussa työn vapauttamiseksi.
Työväenpuolueen nopea menestys Saksassa on vaatinut melkoisia uhreja sen aktiivisimpien osanottajien taholta. Hallituksen toimeenpanemia vainoja, rahasakkoja, ja vielä useammin vankeusrangaistuksia on satamalla satanut heidän päälleen, ja heidän on jo aikoja sitten pitänyt olla valmiina siihen, että heidän täytyy viettää suurin osa elämäänsä vankilassa. Vaikka nämä tuomiot langetetaan useimmissa tapauksissa lyhyiksi ajoiksi, kahdesta viikosta kolmeen kuukauteen, eivät pitkäaikaisetkaan vankeusrangaistukset ole suinkaan harvinaisia. Niinpä esimerkiksi tärkeän vuoriteollisuus- ja tehdasalueen Saarbrückenin suojelemiseksi sosialidemokratian myrkyn tartunnalta tuomittiin äskettäin kaksi agitaattoria kumpikin kahdeksi ja puoleksi vuodeksi siitä, että he olivat rohjenneet astua tälle kielletylle maalle. Keisarikunnan joustavat lait antavat monilukuisia aiheita tuollaisille toimenpiteille, ja siellä, missä nämä lait ovat riittämättömiä, tuomarit useimmiten hyvin mielellään laajentavat niiden tulkintaa siihen määrään saakka, joka on tarpeellinen tuomitsemista varten.
Saksan liikkeen suurena ansiona on se tosiasia, että ammatilliset järjestöt työskentelevät käsi kädessä poliittisen järjestön kanssa. Ammatillisten järjestöjen antamat välittömät edut vetävät monia tavallisesti välinpitämättömiä ihmisiä poliittiseen liikkeeseen; samaan aikaan poliittisen toiminnan yhteisyys liittää tavallisesti eristyneet ammattiliitot ja takaa niiden keskinäisen tuen.
Saksan parlamenttivaaleissa saavutettu voitto on kannustanut saksalaisia tovereitamme koettamaan onneaan muillakin vaalilohkoilla. Niinpä heidän onnistui saada valituksi työläisiä vaaleissa keisarikunnan pienempien valtioiden kaksille maapäiville ja myöskin päästä useaan kaupunginhallintoon. Saksin tehdasalueella ovat monet kaupungit joutuneet sosialidemokraattisten hallintojen johdettaviksi. Kun äänioikeus näissä vaaleissa on rajoitettu, ei suuria menestyksiä ole voitu toivoakaan; mutta sittenkin jokainen valloitettu paikka auttaa todistamaan hallituksille ja porvaristolle, että niiden täytyy vast'edes ottaa työläiset lukuun.
Mutta parhaana todistuksena työväenluokan, tietoisen järjestön nopeasta menestyksestä on sen painettujen julkaisujen kasvava lukumäärä. Ja tässäkin meidän täytyy astua Bismarck'in »keisarikunnan» rajojen yli, sillä Saksan sosialidemokratian vaikutus ja toiminta eivät supistu niihin. Joulukuun 31. päivään mennessä 1877 saksankielellä julkaistiin yhteensä vähintään seitsemänkymmentäviisi julkaisua, jotka palvelevat työväenliikettä. Niistä Saksan keisarikunnassa 62 (mukaanluettuna 15 yhtä monen ammattiliiton julkaisua), Sveitsissä 3, Itävallassa 3, Unkarissa 1, Amerikassa 6, yhteensä 75, enemmän kuin työväen äänenkannattajien lukumäärä kaikilla muilla kielillä yhteensä.
Sedanin taistelun jälkeen syyskuussa 1870 Saksan työväenpuolueen puoluetoimikunta julisti valitsijoilleen, että sodan johdosta oli eurooppalainen työväenliikkeen painopiste siirtynyt Ranskasta Saksaan ja että tämä asetti Saksan työläisille korkeampia velvoituksia ja uutta vastuuta, mikä vaati heidän taholtaan uusia ponnistuksia. Vuosi 1877 näytti tämän toteen ja samalla se osoitti, että Saksan proletariaatti ei suinkaan ollut sille annetun väliaikaisen johtotehtävän alapuolella. Millaisia virheitä yksityiset johtajat tekivätkin — ja nämä virheet olivat monilukuisia ja monenlaisia — itse joukot etenivät päättävästi, horjumatta ja oikeaan suuntaan. Niiden ryhti, järjestyneisyys ja kuri olivat mainiona vastakohtana sille heikkoudelle, epäröinnille, lakeijamaisuudelle ja pelkuruudelle, joka oli niin luonteenomaista kaikille porvarillisille liikkeille Saksassa. Ja samaan aikaan kuin Saksan porvaristo päätti uransa sillä, että vaipui enemmän kuin bysanttilaiseen imarteluun »Wilhelm Voittajalle» ja sidottuna käsistään ja jaloistaan antautui Blsmarck'in armoille — työväenluokka kulki voitosta voittoon, lujittuneena ja voimistuneena jopa niistäkin toimenpiteistä, joihin hallitus ja porvaristo ryhtyivät sen kukistamiseksi.
Niin suuri kuin Saksan vaalien vaikutus olikin omassa maassa, vielä paljon voimakkaampi se oli ulkomailla. Ja ennen kaikkea se palautti Euroopan työväenliikkeeseen sen sovinnon, jota viimeisten kuuden vuoden kuluessa olivat häirinneet pienen, mutta erittäin tarmokkaan lahkon vaateliaat pyrkimykset.
Ne lukijamme, jotka ovat seuranneet Kansainvälisen Työväenyhdistyksen historiaa, mutistavat, että välittömästi Pariisin Kommuunin kukistumisen jälkeen suuren työväenjärjestön uumenissa ilmeni mielipide-eroavuuksia, jotka Haag'in kongressissa v. 1872 johtivat avoimeen kahtiajakoon, ja sitten hajaannukseen. Syyllinen erimielisyyksiin oli venäläinen Bakunin kannattajineen, jotka hinnalla millä tahansa pyrkivät hallitsevaan asemaan järjestössä, niissä he muodostivat vain mitättömän vähemmistön. Heidän pääasiallisena patenttikeinonaan oli periaatteellinen vastalause työväenluokan kaikenlaista poliittista toimintaa vastaan; ja he menivät tässä suhteessa niin pitkälle, että heidän silmissään vaaleihin osallistuminen näytti proletariaatin etujen pettämiseltä. He eivät sallineet mitään muuta toimintatapaa kuin suoraa väkivaltaista vallankumousta. Sveitsistä, jossa nämä »anarkistit», kuten he itseään nimittivät, alkoivat ensiksi versoa, he levisivät Italiaan ja Espanjaan, jossa he jonkin aikaa todellakin hallitsivat työväenluokan liikkeessä. »Internationaalin» sisällä he saivat jonkinlaista tukea belgialaisilta, jotka, vaikkakin muista syistä, myös kannattivat poliittista pidättymistä. Hajaannuksen jälkeen he säilyttivät näennäisesti järjestön ja pitivät kongresseja, joissa parisen tusinaa yksiä ja samoja miehiä, jotka olivat edustavinaan koko Euroopan työväenluokkaa, saarnasivat sen nimessä uskonkappaleitaan. Mutta jo Saksan vaalit v. 1847 ja se suuri hyöty, josta Saksan liike tuli vakuuttuneeksi kokemuksen perusteella, kun sillä oli parlamentissa yhdeksän henkeä kaikkein aktiivisimpia jäseniään, kylvi epäröinnin aineksia »anarkistien» keskuuteen. Espanjassa poliittisten tapahtumain kulussa liike tukahdutettiin, ja se katosi jättämättä juun minkäänlaisia jälkiä. Sveitsissä puolue, joka oli kannattanut poliittista taistelua ja työskennellyt käsi kädessä saksalaisten kanssa, lujittui päivästä päivään ja pian ylitti anarkistien joukkion lukumäärällisesti, suhteessa 300:1. Kun Italiassa oli lapsellisesti yritetty tehdä »yhteiskunnallinen vallankumous» (Bologna v. 1847), jossa »anarkistit» eivät tuoneet julki avujaan järjen enempää kuin rohkeudenkaan puolesta, todelliset työläisainekset aikoivat ajatella järkevämpiä toimintakeinoja. Belgiassa liike tuli kuolleeseen pisteeseen johtajien pidättymispolitiikan johdosta, joka oli ottanut työväenluokalta pois kaikenlaisen käytännöllisen toiminnan kentän. Todellakin samaan aikaan kun saksalaisten poliittinen toiminta vei heidät menestyksestä menestykseen, niiden maiden työväenluokka, missä päivän tunnuksena oli pidättyminen, kärsi tappion tappion jälkeen, kunnes se kyllästyi liikkeeseen, joka ei antanut minkäänlaisia tuloksia; sen järjestöt joutuivat unohduksiin, sen julkaisut katosivat toinen toisensa perästä. Tuollaiset vastakohdat eivät voineet olla pistämättä näiden työläisten järkevämmän osan silmiin. Italiassa samoin kuin Belgiassakin puhkesi kapina »anarkismin» ja pidättymisen oppeja vastaan, ja ihmiset alkoivat kysellä itseltään ja muilta, miksi oli pitänyt tyhmän dogmatismin nimessä kieltäytyä käyttämästä juuri niitä toimintakeinoja, jotka olivat osoittautuneet kaikkein tehokkaimmiksi. Sellainen oli asiaintila, kun saksalaisten suuri vaalivoitto teki lopun kaikista epäilyistä ja voitti kaiken horjunnan. Sellaisen itsepintaisen tosiasian edessä ei mikään vastarinta ollut mahdollinen. Italia ja Belgia asettuivat poliittisen toiminnan kannalle. Italialaisten pidättymisen kannattajien jäännökset yrittivät epätoivoissaan tehdä vielä yhden kapinan Napolin lähellä; kolmisenkymmentä anarkistia julisti »yhteiskunnallisen vallankumouksen», mutta heistä piti poliisi nopeasti huolen. Ainoa, minkä he saavuttivat, oli vain heidän oman lahkoliikkeensä täydellinen tuho Italiassa. Näin oli anarkistinen järjestö, joka oli vaatinut itselleen työväenluokan liikkeen johtoa Euroopan äärestä toiseen, jälleen palautettu alkuperäiseen ituunsa, pariinsataan henkeen Juran piirikunnassa Sveitsissä, mistä he yksinäisestä vuoristopiilopaikastaan edelleenkin panevat vastalauseitaan muun maailmaa voittoisaa kerettiläisyyttä vastaan, säilyttäen totisen oikeauskoisuutensa, jota heidän nyt jo kuollut keisarinsa Bakunin oli julistanut. Ja kun viime vuoden syyskuussa Gent'issä Belgiassa kokoontui sosialistinen maailmankongressi — jonka he itse olivat kokoonkutsuneet — he joutuivat siellä mitättömäksi vähemmistöksi Euroopan työväenluokan yhdistyneen ja yksimielisen suuren järjestön edustajien rinnalla. Hylättyään heidän naurettavat oppinsa ja ynseät vaatimuksensa ja todettuaan sen tosiasian, että se hylkäsi vain pienen lahkon, kongressi osoitti heitä kohtaan lopuksi suurenmoista suvaitsevaisuutta.
Niin oli nelivuotisen sisäisen riitelyn jälkeen palautettu Euroopan työväenluokan täydellinen toiminnan yhtenäisyys, ja politiikan, jota Internationaalin viimeisen kongressin enemmistö oli julistanut, olivat tapahtumat osoittaneet täysin oikeaksi. Uudelleen oli nyt palautettu se pohja, jolla Euroopan eri maiden työläiset voivat taas toimia vankasti yhdessä, antaen toisilleen sitä keskinäistä apua, joka muodostaa liikkeen päävoiman. Kansainvälinen Työväenyhdistys tuli mahdot[....][1] useiden maiden hallitukset julkaisivat lakeja, jotka kielsivät näiden maiden työläisiä liittymästä tuollaiseen kansainväliseen liittoon. Hallitukset voivat vapauttaa itsensä tästä levottomuudesta. Työväenluokan liike sivuutti kasvaessaan sekä tuollaisen muodollisen liiton välttämättömyyden, että myös sen mahdollisuuden. Mutta suuri proletaarinen järjestö toteutti täydellisesti tehtävänsä, ja sen lisäksi elää edelleen mahtavampana kuin milloinkaan aikaisemmin, paljoa vankemmassa yhtenäisyyden ja solidaarisuuden liitossa, toiminnan ja politiikan yhteisyydessä, joka innostaa nykyään koko Euroopan työvänluokkaa ja on sen mitä suurin oma saavutus. Eri maiden työläisten, jopa jokaisen erillisen maankin työläisten keskuudessa on suuri joukko erilaisia mielipiteitä; mutta ei ole enää lahkoja, ei ole enää dogmaattisesta oikeauskoisuudesta, kaavaoppisesta ylijohtaja-asemasta kiinnipitämistä, vaan on yhteinen toimintasuunnitelma, jonka Internationaali on alunperin hahmoitellut, mutta joka nyt on saanut yleisen tunnustuksen sen vuoksi, että se on kaikkialla tietoisesti tai tiedottomasti noussut esille taistelusta, liikkeen tarpeista; tämä suunnitelma sopeutuu vapaasti jokaisen kansakunnan ja jokaisen paikkakunnan erilaisiin olosuhteisiin ja kuitenkin säilyttää kaikkialla peruspiirteensä, turvaten siten päämäärän yhtenäisyyden ja keinojen yhteisen sopivuuden, keinojen, joita käytetään yhteisen tehtävän täyttämiseen — työväenluokan vapauttamiseen työväenluokan omin voimin.
Edellisessä kirjoituksessa mainitsimme jo mielenkiintoisimmat perustosiasiat, jotka liittyvät työväenliikkeen historiaan Italiassa, Espanjassa, Sveitsissä ja Belgiassa. Mutta on vielä sanottava eräistä seikoista.
Espanjassa liike pääsi vauhtiin vuosien 1868 ja 1872 välillä, jolloin Internationaali saattoi kerskua sillä, että sillä oli enemmän kuin 30.000 maksavaa jäsentä. Mutta se oli pikemmin näennäistä kuin todellista; pikemminkin lyhytaikaisen kiihkon tulosta, jonka kiihkon maan epävakainen poliittinen asema oli aiheuttanut, kuin todellisen aatteellisen edistyksen tulos. Sekaannuttuaan kantonalistiseen (federalistis-tasavaltalaiseen) kapinaan vuonna 1873, Espanjan Internationaali muserrettiin yhdessä sen kanssa. Se jatkoi jonkin aikaa olemassaoloaan salaisena seurana, jonka ydinjoukko on epäilemättä vielä nytkin olemassa. Mutta koska tämä seura ei kuitenkaan ole milloinkaan näyttänyt mitään elonmerkkejä, paitsi kolmen edustajan lähettämistä Gentin kongressiin, meidän oli pakko tulla siihen johtopäätökseen, että nämä kolme edustajaa edustivat Espanjan työväenluokkaa jokseenkin samassa määrin kuin aikoinaan kolme räätäliä Tooley-streeteltä edusti Englannin kansaa. Ja heti kun jokin poliittinen järistys antaa Espanjan työläisille uudelleen tilaisuuden esittää aktiivista osaa — voimme varmasti sanoa, että uusi taistelu ei ole lähtöisin näiltä »anarkistisilta» suunsoittajilta, vaan pieneltä tietoisten ja tarmokkaiden työläisten ryhmältä, jotka vuonna 1872 pysyivät uskollisina Internationaalille ja jotka nyt odottavat aikaansa sen sijaan, että leikkisivät salaliittoja.
Portugalissa on liike aina pysynyt vapaana »anarkistisesta» tartunnasta ja kehittynyt samanlaisella järkevällä perustalla kuin suurimmassa osassa muita maita. Portugalin työläisillä oli monilukuisia Internationaalin osastoja ja ammattiliittoja. He pitivät tammikuussa 1877 sangen hedelmällisen kongressin ja julkaisivat mainiota viikkolehteä; »O Protest» (Vastalause). Mutta heitäkin ahdisti heitä vastaan tähdätty lainsäädäntö, joka rajoitti painovapautta, yhteenliittymisoikeutta ja julkisten kokousten oikeutta. Kaikesta tästä huolimatta he jatkavat taistelua ja pitävät nyt Oportossa uuden kongressin, joka antaa heille tilaisuuden näyttää maailmalle, että Portugalin työväenluokka ottaa kohdaltaan osaa suureen yleismaailmalliseen taisteluun työn vapauttamisen puolesta.
Italiankin työläiset ovat toiminnassaan hyvin ahtaalla porvarillisen lainsäädännön takia. Useita erikoislakeja, jotka on säädetty rosvousten ja laajalle levinneiden salaisten rosvojärjestöjen tukahduttamisen tekosyyllä ja jotka antavat hallitukselle tavattomat, rajattomat valtuudet — sovellutetaan häikäilemättä työväenyhdistyksiin nähden; niiden huomattavia jäseniä pannaan rosvojen tavoin poliisivalvonnan alaisiksi tai karkoitetaan ilman oikeudenkäyntiä ja tutkimusta. Siitä huolimatta liike menee eteenpäin, ja parhaana merkkinä sen elinkykyisyydestä on se, että sen painopiste siirtyy Romagnan kunnianarvoisista, mutta puolikuolleista kaupungeista pohjolan vilkkaihin teollisuus- ja tehdaskaupunkeihin; tämä muutos on taannut todellisten työläisainesten ylivoiman liikkeeseen tunkeutuneiden »anarkistien» pieneen joukkoon nähden, porvaristosta lähtöisin olevaan joukkoon, jonka käsissä johto aikaisemmin oli. Työläisten kerhot ja ammattiliitot, joita hallitus on alituisesti lakkauttanut ja hajoittanut, ilmestyvät uudelleen uusin nimin. Vaikka monet lehdet vainojen, sakkojen ja niiden julkaisijoille langetettujen vankilatuomioiden vuoksi eivät olekaan pitkäaikaisia, proletaarinen sanomalehdistö ilmestyy jokaisen tappion jälkeen uudelleen ja kaikista esteistä huolimatta siihen kuuluu muutamia verrattain pitkän ajan ilmestyneitä lehtiä. Jotkut näistä lehdistä, enimmäkseen lyhytikäiset julkaisut, saarnaavat vielä »anarkistisia» oppeja, mutta tämä ryhmä on jo luopunut kaikista johdon valtaamisen vaatimuksista ja sammuu vähitellen yhdessä Mazzini'n porvarillis-tasavaltalaisen puolueen kanssa. Ja jokainen tuuma maaperää, jonka nuo molemmat koplat menettävät, on tuuma maaperää, jonka työväenluokan todellinen ja tietoinen liike valloittaa.
Belgiassakin on työväenluokan toiminnan painopiste siirtynyt, ja itse tämä toiminta on sen johdosta oleellisesti muuttunut. Ennen vuotta 1875 tämä painopiste oli siinä osassa maata, missä puhutaan ranskaa, puoliranskalainen ja puoliflaamilainen Bryssel mukaanluettuna. Tuona aikana liike oli proudhonilaisten oppien voimakkaan vaikutuksen alaisena, oppien, jotka myös käskivät pidättäytymään sekaantumasta politiikkaan, varsinkin osallistumasta vaaleihin. Näin ollen jäivät jäljelle ainoastaan lakot, jotka tavallisesti kukistettiin sotaväen verisellä sekaantumisella, sekä joukkokokoukset, joissa alituisesti toisteltiin vanhoja fraaseja. Työläiset kyllästyivät tähän ja koko liike kuoleutui vähitellen. Mutta vuodesta 1875 alkaen taisteluun astuivat maan flaamilaisen osan tehdaskaupungit, jotka lähtivät taisteluun tietoisempina, ja kuten pian osoittautui, uuden hengen täyttäminä. Belgiassa ei ole tehdaslakeja, jotka rajoittaisivat naisten tai lasten työtunteja; ja Gent'in ja sen ympäristön tehdasvalitsijain ensimmäisenä vaatimuksina oli heidän vaimojensa ja lastensa suojeleminen, joita pakotettiin orjien tavoin tekemään työtä kehraämöissä viisitosta tuntia ja enemmänkin vuorokaudessa. Proudhonilaisten kaavaoppineiden vastarinta, jotka pitivät tuollaisia pikkuseikkoja ihmisten huomiolle arvottomina ja jotka hurrasivat pilvientakaista vallankumouksellisuutta, oli menestyksetöntä ja vähitellen se murrettiin. Vaatimus lasten työn lainsäädännöllisestä suojelusta tehtaissa tuli yhdeksi Belgian työväenluokan ohjelman kohdaksi, ja siten oli lyöty pirstoiksi ne maagilliset manaukset, joiden voimalla oli siihen saakka poliittinen toiminta tehty kielletyksi. Saksalaisten esimerkki vei asian päätökseen, ja nyt Belgian työläiset samoin kuin Saksan, Sveitsin, Tanskan, Portugalin, Unkarin, Itävallan ja osaksi Italian työläiset luovat itse poliittista puoluetta, joka eroaa kaikista muista poliittisista puolueista ja on niiden vastakohta — puoluetta, joka asettaa päämääräkseen työväenluokan vapauttamisen kaikenlaisella hetken olosuhteiden vaatimalla poliittisella toiminnalla.
Sveitsin työläisten huomattavat joukot — saksaa puhuva osa — yhtyivät jokin vuosi sitten »Työväen konfederatioon», johon vuoden 1876 loppuun mennessä kuului yli 5.000 maksavan jäsenen. Sen rinnalla oli vielä toinen järjestö, »Grütlin seura», jonka alkujaan olivat perustaneet porvarilliset radikaalit radikalismin levittämiseksi työläisten ja talonpoikien keskuuteen; mutta vähitellen tähän laajalle levinneeseen liittoutumaan tunkeutuivat sosialidemokraattiset aatteet, jotka loppujen lopuksi saivat sen valtaansa. Vuonna 1877 molemmat liitot tekivät sopimuksen, joka oli melkein sama kuin yhteensulautuminen, tarkoituksena perustaa Sveitsin poliittinen työväenpuolue; ja ne toimivat niin tarmokkaasti, että yleisessä kansanäänestyksessä saivat hyväksytyksi uuden sveitsiläisen tehdaslain, joka on työläisille kaikkein suotuisin olemassaolevista tehdaslaeista. Nyt he järjestävät valppaan valvonnan turvatakseen sen asianmukaisen voimaansaattamisen, tehtailijain avoimesti ilmaisemasta pahasta tahdosta huolimatta. Ylivallankumoukselliselta näkökulmaltaan asioita katselevat »anarkistit» olivat tietysti koko tämän toiminnan hurjia vastustajia, julistaen sen kaiken sen todelliseksi pettämiseksi, mitä he nimittävät »vallankumoukseksi». Mutta koska heitä on parhaassa tapauksessa parisataa henkeä ja koska he edustavat täällä samoin kuin kaikkialla muuallakin vain upseerien pääesikuntaa ilman armeijaa, ei heidän esiintymisellään ole mitään merkitystä.
Sveitsin työväenpuolueen ohjelma käy melkein yhteen saksalaisen ohjelman kanssa, käy jopa liiankin paljon yhteen, hyväksyessään myös joitakin sen epätäydellisiä ja sekavia ajatuksia. Mutta ohjelman sanoilla ei itsessän ole suurta merkitystä, jos liikkeessä vallitseva henki on oikea.
Tanskan työläiset ryhtyivät taisteluun vuoden 1871 paikkeilla ja alussa saavuttivat hyvin nopeita menestyksiä. Tehtyään liiton »pikkuomistajatalonpoikien» puolueen kanssa, joiden keskuudessa he menestyksellisesti levittivät mielipiteitään, he saavuttivat niin huomattavan poliittisen vaikutuksen, että »yhtyneellä vasemmistolla», jonka ydinjoukon muodosti talonpoikaispuolue, oli useiden vuosien kuluessa enemmistö parlamentissa. Mutta tässä liikkeen nopeassa kasvussa oli enemmän näennäisyyttä kuin todellisuutta. Eräänä päivänä huomattiin, että kaksi johtajaa oli häipynyt tuhlattuaan rahat, joita oli kerätty työläisten keskuudessa puolueen tarkoituksia varten. Tämän aiheuttama skandaali oli erittäin suuri, ja tanskalainen liike ei ole vielä tähän saakka toipunut sitä seuranneesta pettymyksestä. Olipa miten tahansa, vaikka Tanskan työväenpuolue esiintyykin nyt hillitymmin kuin ennen, kuitenkin voi pitää täysin varmana, että sen menetykset ovat hetkellisiä ja että sen luuloteltu joukkojen herruus vaihtuu vähitellen realisemmaksi ja pitkäaikaisemmaksi vaikutusvallaksi.
Itävallassa ja Unkarissa täytyy työväenluokan kamppailla mitä suurimpia vaikeuksia vastaan. Poliittinen vapaus, mikäli se koskee lehdistöä, kokouksia ja liittoja, on siellä painettu kaikkein alhaisimmalle tasolle, joka vastaa luuloteltua perustuslaillista monarkiaa. Lakikokoelma, jolle on ominaista tavaton venyvyys, sallii hallituksen saada aikaan tuomitsemisen myös sellaisissa tapauksissa, jolloin on kysymys työväenluokan vaatimusten ja intressien kaikkein arimmasta ilmaisusta. Ja siitä huolimatta liike kehittyy vastustamattoman voimakkaasti täällä kuten kaikkialla muuallakin. Tärkeimpinä keskuksina ovat Böömin, Wienin ja Budapestin tehdasalueet. Työväenlehdet ilmestyvät saksan, tshekin ja unkarin kielillä. Unkarista on liike levinnyt Serbiaan, missä ennen sotaa ilmestyi serbian kielellä jokapäiväinen lehti; mutta heti kun sota syttyi, otettiin lehdeltä yksinkertaisesti henki pois.
Näin ollen, luommepa silmäyksen minne tahansa Euroopassa, kaikkialla työläisten luokkaliike kehittyy sekä nopeasti että menestyksellisesti, ja mikä on vieläkin tärkeämpää, kaikkialla saman henkisesti. On saatu aikaan täydellinen yksimielisyys ja sen mukana pystytetään keinolla tai toisella alituinen ja säännöllinen eri maiden työläisten yhteys. Ihmiset, jotka vuonna 1864 perustivat Kansainvälisen työväenyhdistyksen ja jotka ovat pitäneet korkealla sen lippua taistelun vuosina, ensin ulkoisia, sitten sisällisiä vihollisia vastaan, kunnes poliittinen välttämättömyys vietä suuremmassa määrin kuin sisälliset ristiriidat, johtivat hajaannukseen ja näennäiseen perääntymiseen — nämä ihmiset voivat nyt ylpeinä huudahtaa: »Internationaali on täyttänyt tehtävänsä; se on täysin saavuttanut suuren päämääränsä — koko maailman proletariaatin yhtymisen, taisteluun sortajiaan vastaan!»
Lukijamme ovat varmaan huomanneet, että kolmessa aikaisemmassa kirjoituksessa ei ole juuri ensinkään mainittu erästä Euroopan tärkeintä maata, Ranskaa, ja tämä johtuu seuraavasta syystä. Maissa, joista tähän saakka on puhuttu, ei työväenluokan toiminnalla — vaikka se olennaisesti onkin poliittista toimintaa — ole kiinteätä yhteyttä yleiseen eli niin sanoaksemme viralliseen politiikkaan. Saksan, Italian, Belgian jne. työväenluokka ei ole vielä tullut poliittiseksi voimaksi valtiossa. Se on poliittinen voima vain perspektiivissä, ja jos joissakin näistä maista virallisten puolueiden — konservatiivien, liberaalien, radikaalien — täytyy ottaa se lukuun niin tämä johtuu ainoastaan siitä, että sen nopea nousu osoittaa proletaarisen puolueen tulevan lähitulevaisuudessa riittävän voimakkaaksi antamaan tuntea vaikutuksensa. Mutta Ranskassa on asianlaita toisin. Pariisin työläiset, suurten maaseutukaupunkien työläisten tukemina, ovat suuren vallankumouksen ajoilta saakka aina olleet voima valtiossa. Jo lähes yhdeksänkymmenen vuoden kuluessa he ovat olleet edistyksen taisteluarmeijana. Jokaisessa Ranskan historian suuressa kriisissä he ovat lähteneet kaduille, aseistautuneet sillä, mitä on käteen sattunut, pystyttäneet barrikadeja ja käyneet taisteluun. Ja heidän voittonsa tai tappionsa on ratkaissut Ranskan kohtalon seuraaviksi vuosiksi. Vuodesta 1789 vuoteen 1830 on Pariisin työläisten taistelu ratkaissut porvarilliset vallankumoukset; he valloittivat tasavallan vuonna 1848; erehtyessään pitämään tätä tasavaltaa työn vapauttamisen keinona he saivat julman läksyn saman vuoden kesäkuun verilöylyssä; he vastustivat barrikadeilla vuonna 1851 Louis Napoleonin valtiokaappausta ja kärsivät uudelleen tappion; he lakaisivat pois syyskuussa 1870 aikansa eläneen keisarikunnan, johon porvarilliset radikaalit eivät uskaltaneet koskeakaan. Thiers'in yritys maaliskuussa 1871 ottaa heiltä pois aseet, joilla he puolustivat Pariisia ulkomaalaista pääliekarkausta vastaan, pakotti heidät Kommuunin vallankumoukseen ja pitkäaikaiseen taisteluun, joka päättyi heidän veriseen kukistamiseensa.
Kansallinen työväenluokka, joka niin muodoin oli melkein vuosisadan kuluessa esittänyt ratkaisevaa osaa oman maan jokaisessa historiallisessa kriisissä ja sitä paitsi oli samaan aikaan aina ollut Euroopan vallankumouksen etujoukkona, sellainen työväenluokka ei voi elää sitä verraten suljettua elämää, joka olennaisesti muodostaa vielä mannermaan muiden työläisten toimintapiirin. Sellainen työväenluokka, kuten Ranskan, on sidottu menneeseen historiaansa ja riippuu tästä menneestä historiasta. Sen historia, yhtä suuressa määrässä kuin sen tunnustettu ratkaiseva taisteluvoimakin, sitoo sen katkeamattomin sitein maan yleiseen poliittiseen kehitykseen. Ja tämän vuoksi emme voisi luoda katsausta Ranskan työväenliikkeen toimintaan ryhtymättä tarkastelemaan Ranskan politiikkaa yleensä.
Kun Ranskan työväenluokka on käynyt omaa taisteluaan, kun se on käynyt liberaalisen, radikaalisen tai tasavaltalaisen porvariston taistelua — yhdentekevää, jokaisen sen kärsimän tappion jälkeen on seurannut jäytävä poliittinen taantumus, yhtä julma kuin pitkäaikainenkin. Niinpä kesäkuussa 1848 ja joulukuussa 1851 kärsittyjen tappioiden jälkeen seurasi kahdeksantoista vuotta Bonaparten keisarikuntaa, joiden vuosien kuluessa sanomalehdistö oli kahlehdittu, kokoontumis- ja yhdistymisoikeus tukahdutettu, eikä työväenluokalla niin ollen ollut minkäänlaisia keskinäisen yhteyden ja järjestymisen keinoja. Välttämättömänä tuloksena tästä oli se, että kun syyskuussa 1870 tuli vallankumous, työläiset eivät voineet esittää ketään muuta paitsi niitä porvarillisia radikaaleja, jotka keisarikunnassa olivat olleet virallisena parlamenttioppositiona ja jotka tietysti pettivät heidät ja heidän maansa. Kommuunin kukistamisen jälkeen työväenluokka, jonka taistelukyky oli halpaantunut vuosikausiksi, oli välittömästi kiinnostunut vain siitä, että voisi välttää tuollaisen pitkäaikaisen sortovallan uusiintumisen, ja samalla välttyä uudelta taistelulta, jota ei käytäisi oman välittömän vapauttamisen puolesta, vaan ainoastaan sellaisen järjestelmän puolesta, joka antaisi sille mahdollisuuden valmistua lopulliseen vapaustaisteluun. Nykyään on Ranskassa neljä suurta poliittista puoluetta: kolme monarkistista — legitimistit, orleanistit ja bonapartistit, joilla kullakin on oma erikoinen kruununtavoittelijansa — sekä tasavaltalainen puolue. Nousipa kolmesta kruununtavoittelijasta kuka tahansa valtaistuimelle, hän saisi joka tapauksessa kannatusta vain kansan pieneltä vähemmistöltä ja voisi niin ollen luottaa ainoastaan voimaan. Tämän vuoksi jokaisen monarkistisen vallanpalautuksen välttämättömänä seuralaisena olisi väkivallan herruus kaikenlaisten yhteiskunnallisten vapauksien ja henkilökohtaisten oikeuksien tukahduttaminen — siis se, mitä työväenluokan täytyy pyrkiä karttamaan. Toisaalta olemassaolevan tasavaltalaisen hallituksen säilyttäminen jättäisi hänelle ainakin mahdollisuuden saavuttaa sellaisen henkilökohtaisen ja yhteiskunnallisen vapauden asteen, joka sallisi perustaa työväenlehdistön, harjoittaa agitaatiota kokouksissa ja järjestää itsenäisen poliittisen puolueen, sitä paitsi vapauttaisi tasavallan säilyttäminen sen välttämättömyydestä käydä erikoista taistelua sen saavuttamiseksi tulevaisuudessa.
Tämän vuoksi oli Ranskan työväenluokan korkean vaistomaisen poliittisen tietoisuuden uutena todistuksena se tosiasia, että heti kun viime vuoden toukokuun 16. pnä kaikki kolme monarkistista koplaa, yhtyneinä suureen salaliittoon, julistivat sodan tasavallalle, työläiset yhtenä miehenä selittivät tasavallan tukemisen tärkeimmäksi välittömäksi tehtäväkseen. Tässä he kieltämättä kulkivat porvarillisten tasavaltalaisten ja radikaalien perässä; mutta sellainen työväenluokka, jolla ei ole lehdistöä, ei kokouksia, ei kerhoja eikä poliittisia yhdistyksiä — mikä muu se voi olla kuin radikaalisen porvaripuolueen lisäke? Mitä muuta se voi tehdä poliittisen riippumattomuutensa valloittamiseksi kuin tukea ainoaa puoluetta, joka on velvollinen turvaamaan kansalle yleensä ja siis myös työläisille ne vapaudet, joiden vallitessa sillä voisi olla riippumaton järjestö? Jotkut väittävät, että viime vaaleissa työläisten olisi pitänyt esittää omia ehdokkaitaan. Mutta niilläkin paikkakunnilla, joilla he olisivat voineet tämän tehdä menestyksen toivein — mistä olisi voitu ottaa työväenluokan ehdokkaita, jotka olisivat olleet riittävän hyvin tunnettuja heidän oman luokkansa keskuudessa saadakseen välttämättömän kannatuksen? Eihän hallitus ollut suotta Kommuunin ajoista alkaen niin suurella huolella vanginnut sekä tämän kapinan osanottajia, että myös kaikkia niitä työläisiä, jotka olivat tehneet itsensä tunnetuiksi vaikkapa vain yksityisagitaatiolla omassa kaupunkipiirissään Pariisissa.
Tasavaltalaisten voitto viimeisissä marraskuun vaaleissa oli merkittävä. Sen jälkeen seurasivat vieläkin merkittävämmät voitot sittemmin tapahtuneissa departementti-, kunnallis- ja lisävaaleissa. Monarkistinen salaliitto olisi ehkä tehnyt lopun kaikesta tästä, mutta armeijan yksiselitteinen käyttäytyminen halpaannutti sen kädet. Kysymys ei oltut vain siitä, että siinä oli paljon tasavaltalaisia upseereita, varsinkin nuoremman väen keskuudessa, paljoa tärkeämpää oli se, että sotilasjoukot kieltäytyivät esiintymästä tasavaltaa vastaan. Se oli ensimmäinen tulos armeijan uudestijärjestelystä, jossa palkatut viransijaiset poistettiin ja armeija muutettiin todelliseksi kaikkien luokkien nuorten miesten edustuslaitokseksi. Näin ollen salaliitto romahti ilman, että sitä olisi pitänyt tukahduttaa väkivalloin. Ja tämä oli myös täysin työväenluokan etujen mukaista, sillä työväenluokka, joka oli vielä liian heikko vuoden 1871 suoneniskun jälkeen, ei voinut tuntea vähäisintäkään halua uudelleen tuhlata tärkeimpiä taisteluvoimiaan taisteluissa toisten hyväksi tai ryhtyä moniin väkivaltaisiin otteluihin ennen kuin oli palauttanut täydelleen voimansa.
Mutta tällä tasavaltalaisten voitolla on vielä toinenkin merkitys. Se osoittaa, että vuodesta 1870 alkaen maalaisväestö on ottanut suuren askelen eteenpäin. Näihin saakka oli jokainen työväenluokan Pariisissa saavuttama voitto käynyt hyvin pian mitättömäksi Ranskan väestön valtaosan muodostavan pikkutalonpoikaiston taantumuksellisen hengen vuoksi. Tämän vuosisadan alusta alkaen oli Ranskan talonpoikaisto ollut bonapartistinen. Toisen tasavallan, jonka Pariisin työläiset pystyttivät helmikuussa 1848, tuhosivat Louis Napoleonin saman vuoden joulukuussa saamat kuusi miljoonaa talonpoikien ääntä. Mutta preussilainen päällekarkaus v. 1870 horjutti talonpoikaiston uskoa keisarikuntaan ja viimeiset marraskuun vaalit osoittivat, että maalaisväestön suuret joukot olivat tulleet tasavaltalaisiksi. Tällä muutoksella on mitä suurin merkitys. Se ei merkitse ainoastaan sitä, että jokainen monarkistinen vallanpalaalus oli siitä lähtien käynyt Ranskassa toivottomaksi. Se merkitsee myös, että liitto kaupunkien työläisten ja maaseudun talonpoikien välillä on toteutettavissa. Pienet talonpoikaisisännät, jotka suuri vallankumous oli luonut, ovat maanomistajia vain nimellisesti. Heidän maapalstansa ovat pantatut koronkiskureille; heidän satonsa menee korkojen maksuun ja käräjänkäyntikuluihin; notarius, veronkantaja, ulosottomies, huutokauppavirkailija ovat alituisena uhkana heidän ovillaan. Heidän asemansa on yhtä kurja kuin työläistenkin asema, ja melkein yhtä epävarma. Ja kun nämä talonpojat nyt kääntyvät bonapartismista tasavaltaan, niin sillä he osoittavat, että eivät enää odota asemansa parantumista niistä keisarikunnan ihmeistä, joita Louis Napoleon heille alituisesti lupaili, mutta ei milloinkaan tehnyt. Thiers'in uskon »talonpoikien keisarin» omaamaan salaperäiseen pelastavaan voimaan oli Toinen keisarikunta karkeasti särkenyt. Lumous haihtui. Ranskan talonpoikaisto oli vihdoinkin tullut riittävän tietoiseksi etsiäkseen todellisia syitä alituiseen hätäänsä ja käytännöllisiä toimenpiteitä sen poistamiseksi. Ja kun se kerran on alkanut ajatella, sen täytyy pian huomata, että ainoana pelastuksen keinona sille on liitto sen ainoan luokan kanssa, jolla ei ole mitään etua sen nykyisestä kurjasta asemasta — kaupunkien työväenluokan kanssa.
Näin ollen, niin halveksittava kuin Ranskan nykyinen tasavaltalainen hallitus lieneekin, tasavallan lopullinen pystyttäminen antoi kuitenkin ja vihdoinkin Ranskan työläisille maaperän, jolla he voivat itse järjestäytyä itsenäiseksi poliittiseksi puolueeksi ja käydä tulevia taisteluita, ei muiden hyväksi, vaan omaksi hyväkseen — maaperän, jolla he kaiken muun lisäksi voivat yhtyä heille tähän saakka vihamielisten talonpoikaisjoukkojen kanssa ja siten muuttaa tulevat voitot lyhytaikaisesta Pariisin Ranskasta saavuttamasta riemuvoitosta, kuten näihin saakka on ollut, Pariisin ja suurten maaseutukaupunkien työläisten johtamien Ranskan kaikkien sorrettujen luokkien lopulliseksi riemuvoitoksi.
Vielä on tarkastettava yhtä tärkeätä eurooppalaista maata — Venäjää. Ei voi sanoa, että Venäjällä olisi työväenliikettä, josta kannattaisi puhua. Mutta ne sisäiset ja ulkoiset olosuhteet, joissa Venäjä elää, ovat erittäin omalaatuiset, ja ne ennustavat tapahtumia, joilla on mitä suurin merkitys ei ainoastaan Venäjän työläisten, vaan koko Euroopan työläisten tulevaisuudelle.
Vuonna 1861 Aleksanteri II:n hallitus suoritti maaorjien vapautuksen ja muutti Venäjän kansan valtavan enemmistön maaorjista, jotka olivat turpeeseen sidottuja ja velvollisia tekemään pakkotyötä tilanherroilleen — vapaiksi, itsenäisiksi talonpojiksi. Tämä uudistus, jonka välttämättömyys oli jo kauan ollut ilmeinen, suoritettiin sillä tavoin, etteivät entiset tilanherrat eivätkä myöskään entiset maaorjat saaneet siitä hyötyä. Talonpoikaisyhteisöt saivat maita, joiden piti vastaisuudessa tulla niiden omaisuudeksi, kun taas tilanherroille piti korvata talonpojille luovutetun maan arvo, ja jossakin määrin myös oikeus talonpoikien työhön, jota he olivat siihen saakka saaneet käyttää. Kun talonpojilla ei tiettävästi ollut rahaa maksujen suoritukseen tilanherroille, valtio sekaantui asiaan. Osa tästä lunastusmaksusta oli suoritettava antamalla tilanherralle osa siitä maasta, jota talonpojat olivat siihen saakka itsenäisesti muokanneet; jäännös maksettiin valtion antamina hallituksen sitoumuksina, jotka talonpoikien piti maksaa vähittaismaksulla korkoineen, vuotuisin maksuerin. Useimmat tilanherrat myivät nämä sitoumukset ja tuhlasivat rahat; tilanherrat tulivat niin ollen köyhemmiksi kuin olivat olleet aikaisemmin, ja sitä paitsi he eivät voi löytää työntekijöitä tilojensa viljelemiseen, sillä talonpojat todellakin kieltäytyivät tekemästä heille työtä ja jättämästä omat peltonsa viljelemättä. Talonpoikien maaosuudet taas pienenivät laajuudeltaan entiseen verraten ja usein niin vähiin, että ne olivat Venäjän oloissa riittämättömiä perheen elatukseen; nämä osuudet oli suurimmaksi osaksi annettu maatilan kaikkein huonoimmista maista, soista ja muista kelvottomista alueista, kun taas hyvä maa, joka oli aikaisemmin kuulunut talonpojille ja jota nämä olivat työllään parantaneet, annettiin tilanherroille. Näissä oloissa kävi talonpoikien asema melkoista huonommaksi kuin se oli aikaisemmin ollut, mutta siitä välittämättä heitä vaadittiin joka vuosi maksamaan hallitukselle korot ja osa pääomaa, jonka valtio oli antanut heille lainaksi lunastusta varten, ja sitä paitsi vuodesta vuoteen lisääntyivät heidän suoritettavakseen määrätyt verot. Edelleen, ennen vapautusta oli talonpojilla ollut joitakin yhteisöoikeuksia tilanherrojen maahan: laiduntamisoikeus, oikeus metsänkäyttöön rakennuspuun ym. tarvepuun hankkimiseksi jne. Uuden järjestyksen vallitessa ei heillä näitä oikeuksia ollut; jos he tahtoivat niitä jälleen käyttää, niin heidän piti hieroa siitä kauppaa entisen tilanherransa kanssa.
Nain ollen, tilanherrojen enemmistön juuttuessa yhä enemmän velkoihin uudistuksen johdosta talonpoikaisto oli saatettu sellaiseen asemaan, jossa ei ollut mahdollista elää eikä kuolla. Suuri vapautuksen teko, jota Euroopan liberaalinen sanomalehdistö niin yksimielisesti kehui ja ylisti, ei ollut luonut mitään muuta kuin tulevan vallankumouksen lujan perustan ja ehdottoman välttämättömyyden.
Hallitus puolestaan teki kaiken voitavansa tämän vallankumouksen jouduttamiseksi. Lahjusten otto, joka tunkeutui kaikkiin virallisiin piireihin ja joka halpaannutti kaikki hyvät aikomukset, joita voitiin olettaa — tämä perinnöllnen lahjusten otto säilyi ainaisessa inhoittavassa muodossaan, ja kun Turkin sota puhkesi, se paljastui häikäisevän kirkkaasti jokaisessa julkisessa laitoksessa. Keisarikunnan raha-asiat, jotka olivat joutuneet kokonaan rempalleen Krimin sodan lopupuolella, huononivat huononemistaan. Otettiin laina lainan jälkeen, niin ettei ollut enää muuta keinoa vanhojen lainojen korkojen maksamiseen kuin uusien lainojen ottaminen. Aleksanterin hallituskauden ensimmäisinä vuosina lievennettiin hiukan ammoista keisarillista despotismia; annettiin enemmän painovapautta, saatettiin voimaan valamiesoikeus, ja aateliston, kaupunkiporvarien ja talonpoikien vastaavasti valitsemien edustuslaitosten sallittiin ottaa jonkin verran osaa paikalliseen ja maakuntahallintoon. Alkoi eräänlainen poliittinen keimailu jopa puolalaistenkin kanssa. Mutta yleisö oli erehtynyt hallituksen hyväätarkoittavien aikeiden suhteen. Sanomalehdistö tuli liian avomieliseksi. Valamiehet alkoivat todellakin vapauttaa syytteestä valtiollisia vankeja, joihin katsoen hallitus odotti tuomitsemista ilman minkäänlaisia todistuksiakaan. Paikalliset ja maakuntakokoukset selittivät toinen toisensa jälkeen, että hallitus oli vapautusteollaan saattanut maaseudun häviöön ja että näin ei voinut jatkua. Alettiinpa viittailla kansalliskokoukseenkin ainoana keinona melkein sietämättömäksi tulleesta sekasorrosta vapautumiseen. Ja vihdoin puolalaiset eivät halunneet enää antaa vetää itseään nenästä kauneilla sanoilla, vaan nostivat sellaisen kapinan, että tarvittiin kaikki keisarikunnan voimat ja koko venäläisten kenraalien julmuus sen tukahduttamiseen verivirtoihin. Silloin hallitus teki uudelleen käännöksen taaksepäin. Ankarat vainot tulivat jälleen päiväjärjestykseen. Lehdistölle pantiin kapula suuhun; valtiolliset vangit annettiin tuomittaviksi erikoisille tuomioistuimille, jotka oli muodostettu tätä tarkoitusta varten kokoonhaalituista tuomareista; paikallis- ja maakuntakokouksen päätöksiä ei enää otettu huomioon. Mutta tuo kaikki oli jo myöhäistä. Näytettyään kerran säikähtymisen merkkejä hallitus menetti kaiken arvovaltansa. Usko sen järkkymättömyyleen ja sen kykyyn jokaisen sisäisen vastarinnan päättävään musertamiseen katosi. Ilmestyivät tulevan yleisen mielipiteen idut. Näitä voimia ei voitu enää uudelleen rajoittaa entiseen sokeaan kuuliaisuuteen hallituksen mahtikäskyille. Yhteiskunnallisten kysymysten pohtiminen, vaikkapa vain yksityisessä piirissä, tuli tavaksi sivistyneitten luokkien keskuudessa. Vihdoin hallituskin, samalla kun se kaikin tavoin pyrki palaamaan Nikolain hallituskauden hillittömään despotismiin, kuitenkin koetti säilyttää Euroopan kasvojen edessä Aleksanterin voimaansaattaman liberalismin ulkonäön. Tämän seurauksena oli horjumisen ja epäröinnin järjestelmä: toisena hetkenä tehtiin myönnytyksiä, toisena ne otettiin takaisin, sitten uudelleen vuorotellen puoliksi sallittiin, puoliksi otettiin takaisin — politiikka, joka muuttui hetki hetkeltä ja teki joka miehelle silminnähtäväksi sisäisen heikkouden, järjen ja tahdon puutteen tässä hallituksessa, joka oli nolla, jos sillä ei ollut tahtoa eikä keinoja tahtonsa läpiviemiseen. Mikä olikaan luonnollisempaa kuin se, että päivästä päivään kasvoi halveksuminen hallitusta kohtaan, josta oli jo kauan tiedetty, että se ei kyennyt mihinkään kunnolliseen ja että sitä toteltiin vain pelosta, ja joka nyt osoitti, että se itse epäili kykyään pitää yllä omaa olemassaoloaan, ja että se tunsi ainakin yhtä suurta pelkoa kansaa kohtaan kuin kansa sitä kohtaan? Venäjän hallitukselle ei jäänyt muuta kuin yksi pelastuksen tie — tie, joka avautuu jokaiselle kansan voittamattoman vastarinnan kohdanneelle hallitukselle — ulkoinen sota. Ja se päätti lähteä ulkoiseen sotaan; Euroopalle selitettiin, että tähän sotaan ryhdyttiin kristittyjen vapauttamiseksi turkkilaisten pitkäaikaisesta isäntävallasta, kun taas Venäjän kansalle selitettiin, että sotaa käytiin slaavilaisten heimo- ja veljeskansojen palauttamiseksi turkkilaisten ikeestä pyhän Venäjän keisarikunnan helmaan.
Kunniattomien tappioiden pitkien kuukausien jälkeen tämä sota on nyt saatettu päätökseen yhtä kunniattomalla turkkilaisten vastarinnan musertamisella — osaksi petoksella, osaksi suunnattoman suurella luvullisella ylivoimalla. Mutta se, että venäläiset ovat valloittaneet suurimman osan Euroopan Turkkia, on puolestaan vain yleiseurooppalaisen sodan alkusoittoa. Joko Venäjän täytyy tulevassa Euroopan konferenssissa (jos tämä konferenssi yleensä kokoontuu) perääntyä nyt valloittamistaan asemista siinä määrin, että suunnattoman suurten uhrien ja mitättömien tulosten välisen suhteettomuuden täytyy saada kansan tyytymättömyys hurjaan vallankumoukselliseen purkaukseen, tai Venäjän täytyy puolustaa vasta valloittamiaan asemia eurooppalaisessa sodassa. Ollen jo nyt enemmän kuin puoliksi nääntynyt Venäjän hallitus ei voi kestää sellaista sotaa — millainen sen lopputulos lieneekin — ilman kansalle suorinaan olennaisia myönnytyksiä. Ja sellaiset myönnytykset edelläkuvatussa tilanteessa merkitsevät vallankumouksen alkua. Venäjän hallitus ei kykene välttämään tätä sotaa, vaikkapa sen onnistuisikin pidättää sen puhkeamista vuodella parilla. Mutta Venäjän vallankumous merkitsee jotakin enempää kuin pelkkää hallituksen vaihdosta itse Venäjällä. Se merkitsee sen laajan vaikkakin kömpelön sotilasvaltakunnan katoamista, joka Ranskan vallankumouksesta alkaen on ollut yhdistyneen eurooppalaisen despotismin selkärankana. Se merkitsee Saksan vapautumista Preussista, sillä Preussi on aina ollut Venäjän kätyri ja on pysynyt pystyssä vain siihen nojaten. Se merkitsee Puolan vapautusta. Se merkitsee itä-Euroopan pienten kansojen vapautumista panslavismin unelmista, joita nykyinen Venäjän hallitus niiden keskuudessa vaalii. Ja se merkitsee aktiivisen kansallisen hengen alkua Venäjän kansan omassa Keskuudessa, ja samalla työväenluokan todellisen liikkeen syntyä Venäjällä. Sanalla sanoen se merkitsee koko Euroopan asemassa sellaista muutosta, jota kaikkien maiden työläisten täytyy iloiten tervehtiä jättilaisaskeleena heidän yhteiseen päämääräänsä — työn yleiseen vapauttamiseen vievällä tiellä.
[1] Tässä kohdassa on kirjoituksen englantilaisesta tekstistä pudonnut pois yksi tai kaksi rtviä. — K. Marxin ja F. Engelsin teosten toimituksen huomautus.