Kirjoitettu: Syyskuussa 1871
Julkaistu: Ensimmäisen kerran täydellisenä »Kommunistitšeski Internatsional» -aikakauslehden 29. n:ossa 1934. Werke, Bd. 17, s. 416–417.
Suomennos: © Antero Tiusanen
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 3. osa, s. 502–503. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku:Miika Salo, Joonas Laine
HTML: Joonas Laine
Ehdoton pidättäytyminen on politiikan asioissa mahdotonta;[1] kaikki pidättyvyyttä kannattavat lehdet harjoittavat myös politiikkaa. On kysymys vain siitä, miten ja millaista politiikkaa harjoitetaan. Pidättäytyminen on meille muuten mahdotonta. Työväenpuolue poliittisena puolueena on jo olemassa useimmissa maissa. Me emme ole niitä, jotka saatamme ne tuhoon saarnaamalla pidättäytymistä. Todellisen elämän käytäntö, poliittinen painostus, jota olemassaolevat hallitukset työläisiin kohdistavat — joko poliittisten tai yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamiseksi — pakottaa työläiset politiikkaan, haluavatpa he sitä tai ei. Jos heille saarnaisi politiikasta pidättäytymistä, se merkitsisi heidän ajamistaan porvaripolitiikan syliin. Proletariaatin poliittisen toiminnan päiväjärjestyksen asettaneen Pariisin kommuunin jälkeen etenkin on poliittinen pidättäytyminen kerta kaikkiaan mahdotonta.
Me haluamme luokkien poistamista. Mikä on keino siihen pääsemiseksi? Proletariaatin poliittinen valta. Ja kun nyt kaikki ovat yksimielisiä tästä, meiltä vaaditaan, ettei meidän pidä sekaantua politiikkaan! Kaikki pidättäytymisen kannattajat kutsuvat itseään vallankumouksellisiksi ja suorastaan varsinaisiksi vallankumouksellisiksi. Kuitenkin vallankumous on politiikan korkein tapahtuma, ja ken vallankumousta haluaa, hänen on haluttava myös keinoa — poliittista keinoa — joka valmistelee vallankumousta, joka kasvattaa työläisiä vallankumoukseen ja jota ilman työläiset joutuvat aina taistelun jälkeisenä päivänä Favrejen ja Pyatien[2] huiputtamiksi. Mutta kyseeseen tulevan politiikan täytyy olla proletaarista politiikkaa; työväenpuolue ei saa järjestäytyä minkään porvaripuolueen hännänhuipuksi, vaan sen täytyy päinvastoin järjestäytyä riippumattomaksi puolueeksi, jolla on oma päämäärä, oma politiikka.
Poliittiset vapaudet, yhdistymis- ja kokoontumisvapaus, lehdistön vapaus ovat meidän aseitamme; ja pitäisikö meidän panna kädet ristiin ja harrastaa pidättäytymistä kun ne halutaan ottaa meiltä? Sanotaan että jokainen poliittinen toimi merkitsee olemassaolevan tunnustamista. Mutta jos tämä olemassa oleva antaa meille välineen protestoida olemassa olevaa vastaan, silloin ei sen välineen käyttö ole mitään olemassaolevan tunnustamista.
[1] I Internationaalin Lontoon konferenssi pidettiin 17.–23. syyskuuta 1871. Pariisin kommuunin tappion jälkeen Internationaalin jäseniin kohdistettujen ankarien vainojen vuoksi tämä konferenssi oli kokoonpanoltaan verrattain suppea: siihen osallistui 22 päätösvaltaista ja 10 neuvotelevan äänioikeuden omaavaa edustajaa. Maita jotka eivät voineet lähettää konferenssiin edustajiaan, edustivat Pääneuvoston kirjeenvaihtaja-sihteerit. Niinpä Marx edusti konferenssissa Saksaa ja Engels Italiaa.
Konferenssi hyväksyi päätöslauselman Työväenluokan poliittisesta toiminnasta, jonka perusosa sisällytettiin Haagin kongressin päätöksellä Kansainvälisen työväenliiton yleisiin sääntöihin. Toim.
[2] Jules Favre (1809–1880), ranskalainen asianajaja ja poliitikko, maltillisten tasavaltalaisten johtomiehiä; ulkoministeri (1870–1871), kävi Saksan kanssa neuvotteluja Pariisin antautumisesta ja rauhan solmimisesta; Pariisin kommuunin pyöveleitä ja Internationaalia vastaan käydyn taistelun innoittajia.
Félix Pyat, (1810–1889), ranskalainen publisisti, pikkuporvarillinen demokraatti, osallistui vuoden 1848 vallankumoukseen, vuodesta 1849 maanpakolainen; arvosteli useiden vuosien ajan Marxia ja Internationaalia vastaan Lontoon ranskalaisen jaoston kautta; Pariisin kommuunin jäsen. Toim.