Marraskuussa 1864 julkaisemassamme »Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifestissa» sanoimme: »Jos työväenluokan vapautuminen vaatii työläisten veljellistä yhteistoimintaa, niin kuinka he voivat toteuttaa tämän suuren tehtävän sellaista ulkopolitiikkaa noudatettaessa, joka rikollisia tarkoitusperiä ajaen pelaa kansallisilla ennakkoluuloilla ja vuodattaa ryöstösodissa kansan verta ja tuhlaa sen rikkauksia?» Ja me luonnehdimme Internationaalin tavoittelemaa ulkopolitiikkaa seuraavin sanoin: »...on pyrittävä siihen, että ne siveyden ja oikeudenmukaisuuden tavanomaiset lait, joita yksityishenkilöiden on noudatettava keskinäissuhteissaan, tulisivat määrääviksi laeiksi myös kansojen välisissä suhteissa».[1] Ei ole ihme, että Louis Bonaparte, joka anasti vallan käyttämällä hyväkseen Ranskan luokkataistelua ja pitkitti herruuttaan useiden ulkoisten sotien avulla, on alusta alkaen suhtautunut Internationaaliin kuin vaaralliseen viholliseensa. Kansanäänestyksen[2] edellä hän aloitti taistelun Kansainvälisen työväenliiton toimikuntien jäseniä vastaan Pariisissa, Lyonissa, Rouenissa, Marseillessa, Brestissä ym. paikoissa, sanalla sanoen koko Ranskassa sillä verukkeella, että Internationaali on salaseura ja suunnittelee salaliittoa murhatakseen hänet; tuon tekosyyn paljastivat pian täysin järjettömäksi hänen omat tuomarinsa. Mikä oli todellisuudessa Internationaalin Ranskan jaostojen rikos? Se että ne selittivät julkisesti ja itsepintaisesti Ranskan kansalle: äänestäminen kansanäänestyksessä merkitsee samaa kuin äänestää sisäisen despotismin ja ulkoisen sodan puolesta. Ja niiden työtä oli todellakin se, että Ranskan kaikissa suurissa kaupungeissa, kaikissa teollisuuskeskuksissa työväenluokka nousi yhtenä miehenä vastustamaan kansanäänestystä. Maaseutupiirien synkeä tietämättömyys sai onnettomuudeksi yliotteen. Euroopan arvopaperipörssit, ministeristöt, vallassaolevat luokat ja sanomalehdistö juhlivat kansanäänestyksen tulosta loistavana voittona, jonka Ranskan keisari oli saanut Ranskan työväenluokasta; todellisuudessa se oli signaali kokonaisten kansojen eikä jonkun yksilön murhaamiseen.
Vuoden 1870 heinäkuun sotilaallinen salaliitto[3] on vain vuoden 1851 joulukuussa[4] toimeenpannun coup d'étatin[5] parannettu painos. Ensi silmäykseltä asia näytti niin typerältä, että Ranska ei tahtonut ottaa sitä todesta. Paljon mieluummin se uskoi sitä edustajaa,[6] joka piti sotaisia ministeripuheita pelkkänä pörssimanööverina. Kun vihdoin 15. heinäkuuta Lainsäätäjäkunnalle tehtiin virallinen ilmoitus sodasta, oppositio kokonaisuudessaan kieltäytyi myöntämästä varoja alustaviin menoihin; jopa Thierskin leimasi sodan »inhottavaksi»; kaikki Pariisin riippumattomat sanomalehdet tuomitsivat sen ja, ihmeellistä kyllä, provinssien lehdistökin yhtyi niihin melkein yksimielisesti.
Sillä välin Internationaalin pariisilaiset jäsenet olivat jälleen ryhtyneet työhön. He julkaisivat »Réveilissä»[7] 12. heinäkuuta manifestinsa »Kaikkien kansakuntien työläisille», jossa sanotaan:
»Poliittinen kunnianhimo uhkaa taas maailman rauhaa tekosyynään Euroopan tasapaino ja kansalliskunnia. Ranskan, Saksan ja Espanjan työläiset! Yhdistäkäämme äänemme yhteiseksi sodanvastaiseksi paheksumuksen huudoksi! Sota, jota käydään valta-asemasta tai jonkin hallitsijasuvun etujen vuoksi, ei voi olla työläisten silmissä muuta kuin rikollista hulluutta. Me, jotka tarvitsemme rauhaa, työtä ja vapautta, esitämme jyrkän vastalauseemme niiden sotahuutoja vastaan, jotka ostavat itsensä vapaaksi veriverosta ja pitävät yleistä onnettomuutta vain uusien Keinottelujen lähteenä! Saksalaiset veljet! Eripuraisuutemme johtaisi vain hirmuvallan täydelliseen riemuvoittoon Reinin kummallakin puolella... Kaikkien maiden työläiset! Millaisia tuloksia koituneekaan tällä hetkellä yhteisistä ponnistuksistamme, niin me, Kansainvälisen työväenliiton jäsenet, joille ei ole olemassa mitään eri valtakuntien rajoja, me lähetämme teille lujan solidaarisuuden vakuudeksi Ranskan työläisten hyvät toivotukset ja tervehdykset.»
Tämän pariisilaisten jaostojemme manifestin jälkeen seurasi lukuisia ranskalaisia vetoomuksia, joista tässä voimme esittää vain yhden, Neuilly-sur-Seinen jaoston vetoomuksen, joka julkaistiin »Marseillaisessa»[8] 22. heinäkuuta:
»Onko sota oikeutettu? Ei! Onko sota kansallinen? Ei! Se on yksinomaan dynastinen. Oikeuden, demokratian, Ranskan todellisten etujen nimessä yhdymme täydellisesti ja tarmokkaasti Internationaalin sodanvastaisiin protesteihin.»
Nämä protestit ilmensivät Ranskan työläisten todellisia tunteita, kuten eräs omalaatuinen tapahtuma pian selvästi osoitti. Kun alunperin Louis Bonaparten presidenttikaudella järjestetty Joulukuun 10. päivän joukkio[9] laskettiin työläisnuttuihin puettuna Pariisin kaduille nostamaan sotakuumetta intiaanimaisilla sotatansseilla, niin esikaupunkien todelliset työläiset vastasivat siihen niin valtavilla rauhanmielenosoituksilla, että poliisipäällikkö Pietri katsoi tarpeelliseksi lopettaa äkkiä vastaisuudessa kaiken katupolitiikan sillä tekosyyllä, että Pariisin uskollinen kansa oli kyllin selvästi ilmaissut kauan hillitsemänsä isänmaallisuuden ja uhkuvan sotain-nostuksen.
Muodostukoon Louis Bonaparten ja Preussin sodan kulku millaiseksi tahansa, toisen keisarikunnan kuolin-kellot ovat jo soineet Pariisissa. Se on loppuva, kuten alkoikin: parodiaan. Mutta älkäämme unohtako, että nimenomaan Euroopan hallitukset ja vallassaolevat luokat antoivat Louis Bonapartelle mahdollisuuden esittää kahdeksantoista vuotta restauroidun keisarikunnan julmaa pilanäytelmää.
Saksan taholta tämä sota on puolustussotaa. Mutta kuka pakotti Saksan puolustussotaan? Kuka antoi Louis Bonapartelle mahdollisuuden käydä sotaa Saksaa vastaan? Preussi! Bismarck se vehkeili tämän saman Louis Bonaparten kanssa salaa saadakseen kotimaassa kukistetuksi demokraattisen opposition ja annektoidakseen Saksan Hohenzollernien hallitsijasuvulle. Jos Sadowan taistelu[10] olisi päättynyt häviöön voiton asemesta, Ranskan pataljoonat olisivat tulvineet Saksaan Preussin liittolaisina. Oliko Preussi voiton jälkeen edes hetken ajatellut asettaa vapaan Saksan orjuutetun Ranskan vastapainoksi? Aivan päinvastoin! Preussi säilytti huolellisesti vanhan järjestelmänsä synnynnäiset ihanuudet ja lisäksi yhdisti niihin kaikki toisen keisarikunnan metkut: sen todellisen despotismin ja valedemokratian, sen poliittiset petokset ja finanssihuijaukset, sen korkealentoiset fraasit ja halpamaiset silmänkääntötemput. Bonapartelainen valtakomento, joka siihen asti oli kukoistanut vain toisella puolella Reiniä, oli siten saanut vastineensa Reinin toisellakin puolen. Ja kun asianlaita oli siten, niin mitä muuta saattoi olla seurauksena kuin sota?
Jos Saksan työväenluokka sallii nykyisen sodan menettää puhtaasti defensiivisen luonteensa ja muuttua sodaksi Ranskan kansaa vastaan, niin sekä voitto että tappio muodostuvat yhtä vahingollisiksi. Kaikki ne onnettomuudet, jotka kohtasivat Saksaa niin sanottujen vapautussotien jälkeen, joudutaan kokemaan uudelleen entistä ankarampina.
Internationaalin periaatteet ovat kuitenkin levinneet niin laajalti ja juurtuneet niin lujasti Saksan työväenluokan keskuuteen, ettei meidän tarvitse pelätä lopputuloksen muodostuvan niin surulliseksi. Ranskan työläisten ääni on saanut vastakaikua Saksassa. Braunschweigissä 16. heinäkuuta pidetty suuri työväenkokous on selittänyt olevansa täydellisesti Pariisin manifestin kannalla, torjunut päättäväisesti kaikkinaisen ajatuksen kansallisesta vihamielisyydestä Ranskaa kohtaan ja tehnyt päätöksen, jossa sanotaan:
»Me vastustamme sotia, mutta varsinkin dynastisia... Syvää mielipahaa ja tuskaa tuntien huomaamme olevamme pakotettuja osallistumaan puolustussotaan, kuten välttämättömään pahaan, mutta samalla kehotamme koko ajattelevaa työväenluokkaa tekemään mahdottomaksi sellaisen hirveän yhteiskunnallisen onnettomuuden uusiintumisen vaatien kansoille itselleen valtaa ratkaista sodan ja rauhan kysymys ja tehden ne siten oman kohtalonsa herroiksi.»
Chemnitzissä on 50 000 saksilaisen työläisen valitsemien luottamusmiesten kokous hyväksynyt yksimielisesti seuraavan päätöslauselman:
»Saksan demokratian ja varsinkin sosiaalidemokraattiseen puolueeseen kuuluvien työläisten nimessä julistamme, että nykyinen sota on yksinomaan dynastinen... Tartumme ilomielin Ranskan työläisten meille tarjoamaan veljenkäteen... Muistamme Kansainvälisen työväenliiton tunnuksen: 'Kaikkien maiden proletaarit, liittykää yhteen!' emmekä koskaan unohda, että kaikkien maiden työläiset ovat ystäviämme ja kaikkien maiden hirmuvaltiaat vihollisiamme.»
Myös Internationaalin Berliinin osasto vastasi Pariisin manifestiin:
»Yhdymme kaikesta sydämestämme vastalauseeseenne... Lupaamme juhlallisesti, ettei sotatorvien toitotus eikä kanuunain jyske, ei voitto eikä tappio saa meitä luopumaan yhtenäisestä työstä kaikkien maiden työläisten yhteenliittämiseksi.»
Tapahtukoon niin!
Tämän itsemurhan veroisen taistelun taustalla häämöttää Venäjän synkkä haamu. Huono enne on se, että nykyisen sodan alkamismerkki annettiin juuri sinä hetkenä, jolloin Venäjän hallitus oli saanut valmiiksi strategiset rautatiensä ja jo keskittänyt joukkoja Prutin suunnalle. Vaikka saksalaiset voinevatkin vaatia osakseen myötätuntoa puolustussodassaan Bonaparten hyökkäystä vastaan, he menettävät sen heti, jos sallivat Saksan hallituksen kutsua avukseen kasakat tai edes ottaa vastaan näiden avun. Muistakoot he, että ensimmäistä Napoleonia vastaan käymänsä riippumattomuussodan jälkeen Saksa lojui vuosikymmeniä avuttomana tsaarin jalkojen juuressa.
Englannin työväenluokka ojentaa veljellisesti kätensä Ranskan samoin kuin Saksankin työläisille. Se on lujasti vakuuttunut siitä, että päättyköön tämä edessä oleva inhottava sota miten tahansa, kaikkien maiden työläisten liitto on lopulta tekevä lopun kaikista sodista. Samaan aikaan kun virallinen Ranska ja virallinen Saksa syöksyvät veljesmurhan veroiseen sotaan, näiden maiden työläiset lähettävät toisilleen rauhan ja ystävyyden tervehdyksiä. Jo yksin tämä suuri tosiasia, jolla ei ole vertaa menneisyyden historiassa, avaa valoisampia tulevaisuuden näköaloja. Se osoittaa, että vastakohtana vanhalle yhteiskunnalle, jossa vallitsevat taloudellinen kurjuus ja poliittinen mielettömyys, on syntymässä uusi yhteiskunta, jonka kansainvälisenä periaatteena tulee olemaan rauha, sillä kunkin kansakunnan samana määräävänä periaatteena on oleva — työ!
Tämän uuden yhteiskunnan uranuurtajana on Kansainvälinen työväenliitto.
256, High Holborn,
London, Western Central,
23. heinäkuuta 1870
Kirjoittanut Marx vuoden 1870 heinäkuun 19.–23. päivän välisenä aikana.
Julkaistu lentolehtisenä englannin kielellä heinäkuussa 1870 sekä erillisinä lentolehtisinä ja lehdistössä saksan, ranskan ja venäjän kielellä elo–syyskuussa 1870
[1] Ks. Kansainvälisen työväenliiton perustamismanifesti. Toim.
[2] Napoleon III järjesti kansanäänestyksen toukokuussa 1870 muka saadakseen selville kansanjoukkojen suhtautumisen keisarikuntaan. Kysymykset oli muotoiltu siten, että oli mahdoton antaa kielteistä lausuntoa toisen keisarikunnan politiikasta esiintymättä samalla kaikkia demokraattisia uudistuksia vastaan. I Internationaalin Ranskan jaostot paljastivat tämän demagogiseksi manööveriksi ja kehottivat jäseniään pidättymään äänestyksestä. Kansanäänestyksen aattona Pariisin liiton jäsenet vangittiin syytettyinä osallistumisesta Napoleon III:n murhaa valmistelleeseen salaliittoon. Hallitus käytti syytöstä hyväkseen aloittaakseen Ranskan eri kaupungeissa laajan vainotoimenpidekampanjan Internationaalin jäseniä vastaan. Pariisin liiton jäseniä vastaan 22. kesäkuuta — 5. heinäkuuta toimeenpannussa oikeudenkäynnissä ilmeni täydellisesti salaliittosyytöksen valheellisuus. Osa Internationaalin jäsenistä sai kuitenkin vankilatuomion yksistään Kansainväliseen työväenliittoon kuuluvuutensa takia. Internationaalin vainoaminen Ranskassa aiheutti työväenluokan joukkoprotesteja. Toim.
[3] 19. heinäkuuta 1870 puhkesi Ranskan–Saksan sota. Toim.
[4] Vuoden 1851 joulukuun 2. päivänä Louis Bonaparte ja hänen kannattajansa suorittivat Ranskassa vastavallankumouksellisen vallankaappauksen, joka pani alulle toisen keisarikunnan bonapartelaisen valtakomennon. Toim.
[5] — valtiokaappauksen. Toim.
[6] Jules Favrea. Toim.
[7] »Le Réveil» (Herätys) oli heinäkuusta 1868 tammikuuhun 1871 Pariisissa ilmestynyt ranskalainen sanomalehti, vasemmistotasavaltalaisten äänenkannattaja. Lehteä toimitti Ch. Delescluze. Siinä julkaistiin Internationaalin asiakirjoja sekä työväenliikettä koskevia aineistoja. Toim.
[8] »La Marseillaise» (Marseljeesi) oli ranskalainen päivälehti, vasemmistotasavaltalaisten äänenkannattaja; ilmestyi Pariisissa joulukuusta 1869 syyskuuhun 1870. Lehdessä julkaistiin Internationaalin toimintaa ja työväenliikettä koskevaa aineistoa. Toim.
[9] Tarkoitetaan Joulukuun 10. päivän seuraa, salaista bonapartistista yhdistystä, joka oli perustettu pääasiallisesti luokka-asemansa menettäneistä (deklassoituneista) aineksista, poliittisista seikkailijoista, sotilaspiirien edustajista yms. Sen jäsenet myötävaikuttivat Louis Bonaparten valitsemiseen Ranskan tasavallan presidentiksi 10. joulukuuta 1848 (tästä johtuu seuran nimikin). Toim.
[10] Sadowan taistelu käytiin 3. heinäkuuta 1866 Böömissä. Se oli vuoden 1866 Itävallan ja Preussin sodan ratkaiseva taistelu, joka päättyi Preussin voittoon. Toim.