Kirjoitettu: 17. huhtikuuta 1871
Julkaistu: Ensimmäisen kerran lyhennettynä »Die Neue Zeit» -lehdessä, 2. osa, 23. n:o, Stuttgart, 1901–1902; kokonaan venäjänkielisenä kirjassa »Письма Маркса к Кугельману», 1928
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä. s. 267. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Lontoossa] 17. huhtikuuta 1871
Kirjeesi sain. Nykyisin minulla on kädet täynnä työtä. Siksi kirjoitan vain muutaman sanan. Minulle on aivan käsittämätöntä, kuinka voit verrata pikkuporvarillisia vuoden 1849 kesäkuun 13. päivän tapaisia mielenosoituksia[1] ym. taisteluun, jota käydään parhaillaan Pariisissa.
Maailmanhistoriaa olisi tietysti hyvin helppo luoda, jos taisteluun ryhdyttäisiin vain ehdolla, että on olemassa ehdottoman otolliset mahdollisuudet. Toisaalta historia olisi luonteeltaan hyvin mystillistä, jos »sattumilla» ei olisi mitään osuutta. Nuo sattumat kuuluvat itse tietysti elimellisenä osana kehityksen yleiseen kulkuun ja tasapainottuvat muilla sattumilla. Mutta nopeutuminen ja hidastuminen riippuvat suuresti noista »sattumista», joiden joukossa esiintyy sellainenkin »sattuma» kuin niiden henkilöiden luonne, jotka ovat alusta liikkeen johdossa.
Ratkaisevaa epäotollista »sattumaa» ei tällä kertaa pidä missään tapauksessa etsiä Ranskan yhteiskunnan yleisistä oloista, vaan siitä, että preussilaiset ovat Ranskassa, aivan Pariisin edustalla. Pariisilaiset tiesivät sen vallan hyvin. Sen tiesivät myös versaillesilaiset porvarilurjukset. Juuri sen vuoksi he asettivatkin pariisilaisille vaihtoehdon: joko otettava vastaan taisteluhaaste tai antauduttava taistelutta. Työväenluokan demoralisaatio jälkimmäisessä tapauksessa olisi ollut paljon suurempi onnettomuus kuin miten monen »johtajan» tuhoutuminen hyvänsä. Työväenluokan taistelu kapitalistiluokkaa ja sen valtiota vastaan on astunut Pariisin kommuunin ansiosta uuteen vaiheeseen. Päättyköönpä asia tällä kertaa välittömästi miten hyvänsä, uusi maailmanhistoriallisen merkityksen omaava sillanpääasema on kuitenkin valloitettu.
Hyvästi.
K. M.
[1] 13. kesäkuuta 1849 pikkuporvarillinen vuoripuolue järjesti rauhanomaisen vastalausemielenosoituksen estääkseen ranskalaisten joukkojen lähettämisen Italiaan, vallankumouksen tukahduttamiseen. Sotaväki hajotti mielenosoituksen. Monet vuoripuolueen johtajat vangittiin ja karkotettiin tai heidän oli pakko lähteä Ranskasta maanpakoon. Toim.