Kirjoitettu: 28. heinäkuuta 1870
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 242–244. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Lontoo], 28. heinäkuuta 1870
...Te haluatte tietysti kuulla jotakin sodasta. Se on varmaa, että L. Bonaparte on menettänyt jo ensimmäisen suotuisan tilaisuutensa. Tehän tiedätte, että hänen alkuperäisenä suunnitelmanaan oli yllättää preussilaiset ja lyödä heidät odottamattomalla päällekarkauksella. On itse asiassa paljon helpompi saada taistelukuntoon Ranskan armeija — joka on tähän asti koostunut pitkään palvelleista sotilaista — kuin preussilaiset joukot, jotka muodostuvat suurimmalta osaltaan siviilielämästä tulleesta nostoväestä (Landwehr). Jos Bonaparte olisi siis uskaltanut, kuten hän ensin aikoi, edetä edes puoliksi kootuin voimin, olisi hänelle kenties onnistunut Mainzin linnoituksen valloittaminen, ja hän olisi voinut sitten samanaikaisesti tunkeutua Würzburgin suuntaan, erottaakseen Pohjois- ja Etelä-Saksan toisistaan ja saadakseen aikaan hämmennystä vastustajansa leirissä. Hän on kuitenkin päästänyt tilaisuuden käsistään. Hän havaitsi pettämättömiä merkkejä sodan kansallisesta luonteesta Saksassa ja yllättyi Etelä-Saksan nopeasta, yksimielisestä ja välittömästä asettumisesta Preussin puolelle. Hänen tottumuksensa vitkasteluun, joka varsin hyvin sopii hänen vanhaan toimintaansa salaliittoilijana valtionkeikauksissa ja kansanäänestyksissä, sai yliotteen; tämä menetelmä ei toki riitä sodassa, joka vaatii nopeita ja lujia päätöksiä. Hän luopui alkuperäisestä suunnitelmastaan ja päätti kerätä kokoon kaiken sotavoimansa. Täten hän menetti edun iskeä ensimmäisenä, yllättämisen edun, kun taas preussilaiset ovat voittaneet ajan, minkä he tarvitsevat joukkojensa liikekannallepanemiseen. Sen vuoksi voidaan sanoa, että Bonaparte on hävinnyt ensimmäisen sotaretkensä.
Olkoot sitten seuraavat sotatapahtumat millaisia tahansa, sota käy äärimmäisen vakavaksi. Vaikka ranskalaiset saavuttaisivatkin seuraavaksi suuren voiton, se ei ratkaisisi mitään, koska Ranskan armeija tulee kohtaamaan sitten tiellään kolme suurta linnoitusta, Mainzin, Koblenzin ja Kölnin, jotka ovat valmiit pitkälliseen puolustukseen. Ja loppujen lopuksi Preussilla on käytettävissään suuremmat sotavoimat kuin Bonapartella. Voi käydä niinkin, että preussilaiset ylittävät siellä ja täällä Ranskan rajan, ja »isänmaan pyhä maaperä» — lakiasäätävän kansalliskokouksen kansalliskiihkoilijain mukaan on tätä pyhää maaperää Reinin ranskalaisella puolella — joutuu sotanäyttämöksi!..
Saksassa sotaa pidetään kansallisena sotana, koska se on puolustussotaa. Porvaristo (puhumattakaan junkkereista) ylittää itsensä lojaallisuusvakuutuksissaan. He luulevat palanneensa vuoteen 1812 ja sen jälkeiseen aikaan tunnuksineen »Jumalan» kuninkaan ja isänmaan puolesta» ja vanhan aasin Arndtin säkeineen »Mikä on saksalaisten isänmaa».
Marseljeesin laulaminen joulukuun miehen käskystä on luonnollisesti parodia, kuten Toisen keisarikunnan koko historia. Kuitenkin se osoittaa, ettei »Päin Syyriaa» olisi vetävää tässä tilanteessa. Samalla laulaa vanha kirottu tyhmyri Wilhelm »Anneksanteri»[1] »Jeesus on turvani», toisella puolellaan »ryöväri» Bismarck ja toisella »poliisikätyri» Stieber!
Kummallakin taholla on käynnissä inhottava näytelmä.
Lohtuna toki on, että työläiset sekä Saksassa että Ranskassa esittävät vastalauseensa. Onneksi on luokkasota kummassakin maassa ehtinyt niin pitkälle, ettei mikään valtioiden välinen sota kykene kääntämään historian pyörää pitkäksi aikaa taaksepäin. Päinvastoin luulen nykyisen sodan johtavan sellaisiin tuloksiin, joita »viralliset piirit» eivät kummallakaan puolen mitenkään odota.
Liitän mukaan kaksi leikkelettä Liebknechtin »Volksstaat»-lehdestä. Tulette näkemään, että hän ja Bebel ovat käyttäytyneet valtiopäivillä erinomaisen hyvin.
Minä puolestani olisin sen puolesta, että molemmat, preussilaiset ja ranskalaiset vuoron perään kolhivat toisiaan, ja että — kuten oletan — saksalaiset lopulta voittavat. Toivon sitä siksi, että Bopaparten lopullinen tappio saa todennäköisesti Ranskassa aikaan vallankumouksen, kun taas Saksan lopullinen tappio pidentäisi nykyistä asiaintilaa edelleen 20 vuoden ajaksi.
Englannin ylemmät luokat ovat täynnä moraalista vastenmielisyyttä Bonapartea kohtaan, jonka jalkoja he ovat suudelleet 18 vuotta. Siihen aikaan hän oli heille tarpeen heidän etuoikeuksiensa, tulojensa ja voittojensa pelastajana. Samalla he tiesivät, että mies istuu tulivuoren päällä ja että tämä epämiellyttävä asema pakottaa hänet ajoittain rikkomaan rauhan ja tekee hänestä — rinnan sen tosiasian kanssa, että hän on nousukas — epämiellyttäväksi vuodetoveriksi. Nyt he toivovat, että vuorenluja Preussi, protestanttinen Preussi, Venäjän tukema Preussi ottaa tehtäväkseen tukahduttaa vallankumous Euroopassa. Preussi olisi heille varma ja arvonsa ansaitseva poliisimies.
Englannin työläiset vihaavat Bonapartea enemmän kuin Bismarckia, pääasiassa siksi, että hän on hyökkääjä. Samalla he sanovat: »Molemmat sukunne hornaan!»,[2] ja jos Englannin harvalisto, kuten sen mieli näyttää kovasti tekevän, ryhtyisi osallistumaan sotaan Ranskaa vastaan, niin syntyisi Lontoossa melkoinen hälinä. Minä puolestani tulen tekemään kaikkeni edistääkseni »Internationaalin» välityksellä tätä »puolueettomuus»-henkeä ja paljastaakseni Englannin työväenluokan »ostetut» johtajan (»kunnioitusta nauttivien piirien» ostamat), jotka ponnistelevat kaikki voimansa johtaakseen työläiset harhaan...
[1] Ironinen yhdistelmä sanoista »anneksi» = vieraan maan anastaminen ja Aleksanteri (Suuri). Toim.
[2] William Shakespeare. »Romeo ja Julia», III näytös, I kohtaus. Toim.