Julkaistu: syyskuussa 1869, kirjasessa »Report of the Fourth annual congress of the International Working men's association, held at Basle, in Switzerland». Kirjoitettu englanniksi
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 109–126. Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliitto, Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kansalaiset!
Eri osastojen edustajat tulevat esittämään teille yksityiskohtaisia selostuksia yhdistyksemme menestyksistä vastaavissa maissa. Teidän pääneuvostonne selostus tulee koskettelemaan pääasiallisesti sissitaisteluja pääoman ja työn välillä — tarkoitamme lakkoja, jotka viime vuoden kuluessa ovat tehneet Euroopan mannermaan levottomaksi ja joista on sanottu, että ne eivät ole työläisten kurjuuden eivätkä pääoman hirmuvallan aiheuttamia, vaan meidän yhdistyksemme salaisten juonittelujen aikaansaamia.
Joitakin viikkoja meidän viime kongressimme päättymisestä tapahtui ikimuistettava nauhantekijäin ja silkinvärjääjien lakko Baselissa. Basel on meidän päiviimme saakka säilyttänyt monia keskiaikaisen kaupungin erikoisuuksia paikallisine perinteineen, ahtaina ennakkoluuloineen, kopeine pohatta-patriiseineen, joilla on patriarkalleen isäntävalta työläisiin. Vielä jokin vuosi sitten eräs baselilainen tehtailija kerskui Englannin lähetystön sihteerille, että »suhteet isäntien ja työläisten välillä ovat täällä paremmat kuin Englannissa», että »työmiestä, joka jättäisi hyvän isännän paremman työpalkan vuoksi, halveksisivat Sveitsissä hänen omat työläistoverinsa» ja että »meidän paremmuutemme johtuu pääasiassa työpäivän pituudesta ja alhaisesta palkasta», Kuten näette, patriarkallisuus, joka muuttaa muotoaan nykyaikaisuuden vaikutuksesta, on sitä, että isäntä on hyvä, mutta palkka huono, että työläinen tuntee itsensä keskiaikaiseksi vasalliksi, mutta että häntä riistetään, kuten nykyaikaista palkkaorjaakin.
Tätä patriarkaalisuutta voidaan arvioida myös sen tutkimuksen perusteella, jonka sveitsiläiset viranomaiset ovat suorittaneet tehtaissa tapahtuvasta lasten työstä sekä alkeiskoulujen tilasta. Todettiin, että »Baselin kouluissa on ilma huonompi kuin missään maailmassa, että kun ulkoilmassa on 10.000 osaa kohti ainoastaan 4 osa hiilihappokaasua, ja suljetuissa huoneistoissa ei saisi olla enempää kuin 10 osaa, niin Baselin yleisissä kouluissa sen määrä kasvaa 20–81 osaan aamupäivällä ja 53–94 osaan iltapäivällä». Tämän johdosta Baselin Suuren neuvoston jäsen herra Turneisen selitti kylmäverisesti: »Älkää olko huolissanne, vanhemmat ovat käyneet yhtä huonojen kouluhuoneistojen kautta kuin nykyisetkin ovat ja ovat kuitenkin päässeet niistä hengissä».
Nyt tulee ymmärrettäväksi, miksi Baselin työläisten taloudellinen taistelu ei voinut olla merkitsemättä uutta aikakautta Sveitsin yhteiskunnallisessa historiassa. Tämän liikkeen lähtökohta on tunnusomaisuudessaan verraton. Vanhan tavan mukaan nauhantekijät vapautuvat Mikon päivänä työstä joitakin tunteja tavallista aikaisemmin. »Dubarryn ja poikien» tehtaalla yksi isännistä julisti karkeasti käskevin elein kankureille, jotka tavallisena aikana vaativat tätä mitätöntä helpotusta: »Se, joka lähtee tehtaasta, erotetaan kerta kaikkiaan. Tuloksettomien vastalauseiden jälkeen 104 kankuria 172:sta lähti pois työpajasta uskomatta erottamistaan, koska isäntiä ja työläisiä sitoi kirjallinen sopimus, joka velvoitti ilmoittamaan poislähdöstä tai erottamisesta 14 päivää aikaisemmin. Palattuaan seuraavana aamuna he huomasivatkin, että tehdasta ympäröivät santarmit, jotka eivät päästäneet sinne eilisiä kapinoitsijoita, joihin kaikki heidän toverinsa nyt yhtyivät. Näin odottamatta työstä erotetut kankurit häädettiin samanaikaisesti työnantajiltaan vuokraamistaan mökeistä; työnantajat lähettivät sitä paitsi kiertokirjeitä lähiseutujen kauppiaille estääkseen kadulle heitettyjä ihmisiä saamasta luottoa elintarpeita varten. Tällä tavoin alkoi taistelu ja jatkui marraskuun 9. p:stä 1868 kevääseen 1869. Selostuksemme rajat eivät salli meidän mennä yksityiskohtiin. Riittää, kun toteamme, että taistelu alkoi kapitalistisen despotismin mielivaltaisella |a ilkeällä teolla, raivokkaalla työnsululla, joka johti lakkoihin. Näitä lakkoja keskeyttivät ajoittain isäntien yhä uudelleen rikkomat kompromissit; taistelu jännittyi korkeimmilleen silloin, kun Baselin »korkea ja kunnianarvoinen valtioneuvosto» turhaan yritti pelotella työläisiä sotilaallisilla toimenpiteillä ja jonkinlaisella piiritystilalla.
Tämän taistelun aikana Kansainvälinen työväenyhdistys antoi tukensa työläisille. Mutta ei siinä kaikki. Yhdistys — niin sanoivat isännät — toi ensi kerran hyvään vanhaan Baselin kaupunkiin nykyaikaisen kapinahengen. Heidän suurimmaksi huolekseen tulikin sen vuoksi ajaa jälleen ulos Baselista tämä ilkeä tulokas. He tekivät suuria, mutta turhia yrityksiä pakottaakseen alaisensa yhteen rauhanehdoista: kieltäytymään yhdistykseen osallistumasta. Kärsiessään sodassa Internationaalia vastaan tappion toisensa jälkeen he koettivat purkaa pahaa sisuaan järjettömin tempauksin. Omistaen eräitä liikkeittensä haaraosastoja Lorrach'issa, Baden'issa, nämä tasavaltalaiset saivat taivutetuiksi suurherttuan lähettilään saamaan aikaan Internationaalin osastojen sulkemiseen siellä; muuten Badenin hallitus pian senjälkeen peruutti tämän toimenpiteen. Kun augsburgilainen »Allgemeine Zeitung», lehti, joka leviää koko maailmaan, rohkeni julkaista puolueettomia tietoja Baselin tapahtumista, nämä kimpaantuneet sankarit uhkailivat typerissä kirjeissään lakata tilaamasta lehteä. He lähettivät varta vasten Lontooseen asiamiehen, jolle annettiin mielikuvituksellinen tehtävä — saada selville Internationaalin »päärahakirstun» suuruus. Jos nämä oikeauskoiset kristityt olisivat eläneet kristinuskon syntymisen aikoina, he olisivat ennen kaikkea kurkistaneet Pyhän Paavalin juoksevaan tiliin Roomassa.
Tämä metsäläismäinen kömpelyys johti siihen, että he saivat eräitä elämänviisauden ivallisia läksyjä Geneven kapitalistilehdistöltä. Mutta joidenkin kuukausien kuluttua olisivat höyläämättömät baselilaiset maalaisserkut voineet koronkiskurimaisin prosentein palauttaa geneveläisille ylhäisille herroille takaisin heidän kohteliaisuudenosoituksensa.
Maaliskuussa Genevessä puhkesi rakennustyöläisten lakko ja latojien lakko; molemmat nämä ryhmät liittyivät aikoinaan Internationaaliin. Rakennustyöläisten lakko aiheutui siitä, että isännät rikkoivat sopimuksen, joka oli vuotta aikaisemmin juhlallisesti solmittu työläisten kanssa. Latojien lakko oli vain huippukohta jo 10 vuotta kestäneessä selkkauksessa, jota työläiset kaiken aikaa olivat koettaneet turhaan saada järjestykseen viidessä toinen toistaan seuranneessa lautakunnassa. Samoin kuin Baselissa, isännät muuttivat heti työläistensä kanssa käymänsä paikallisen kahakan ristiretkeksi Kansainvälistä työväenyhdistystä vastaan.
Geneven valtioneuvosto lähetti rautatieasemille poliiseja ottamaan vastaan ja eristämään kaikesta kosketuksesta lakkolaisten kanssa ne ulkomaalaiset työmiehet, jotka isäntien onnistui houkutella rajan takaa. Hän salli »kultaisen nuorison» paljon lupaavien tyhjäntoimittajien »Nuoresta Sveitsistä» revolverein aseistettuina hyökkäillä kaduilla ja yleisillä paikoilla työmiesten ja työläisten kimppuun. Ottaen aiheen mistä milloinkin se usutti poliisiinsa kuuluvia palkkamurhaajia työläisten kimppuun, erikoisesti ikimuistoisena toukokuun 24 pnä, jolloin se esitti Genevessä pienessä mittakaavassa näytelmiä, samanlaisia kuin ne pariisilaiset näytelmät jotka Raspail leimasi »helvetillisiksi nyrkkirautaorgioiksi». Kun Geneven työläiset julkisessa kokouksessaan hyväksyivät valtioneuvostolle osoitetun vetoomuksen, jossa he kehoittivat sitä toimeenpanemaan tutkimuksen näiden helvetillisten poliisiorgioiden johdosta, valtioneuvosto vastasi ynseän pilkallisesti. Se ilmeisesti tahtoi kapitalisti-isäntiensä kuiskutuksista pakottaa Geneven työväestön ryhtymään kapinaan, kukistaa tämän kapinan asevoimin, puhdistaa Sveitsin maaperän Internationaalista ja alistaa työläiset joulukuun komennon alaiseksi. Tämä suunnitelma meni myttyyn meidän Geneven liittokomiteamme tarmokkaan toiminnan ja hillitsevän vaikutuksen ansiosta. Isäntien oli lopuksi annettava perään.
Mutta kuulkaapa nyt eräitä syytöksiä, joita Geneven kapitalistit ja heidän kätyrinsä esittivät Internationaalia vastaan. Julkisessa kokouksessaan he hyväksyivät valtioneuvostolle osoitetun vetoomuksen, jossa on seuraava lause: »Genevessä oleva Internationaalin komitea vie Geneven Kantonin tuhoon noudattessaan Lontoosta ja Pariisista saamiaan käskyjä: se tahtoo hävittää täältä kaikenlaisen teollisuuden ja kaikenlaisen työn». Eräs lehti väitti, että »Internationaalin johtajat ovat keisarin salaisia agentteja jotka sopivalla hetkellä luultavasti tulevat esiintymään yleisinä syyttäjinä meidän pientä Sveitsiämme vastaan».
Näin puhuivat ne samat miehet, jotka juuri olivat ilmaisseet niin intohimoista halua heti ensimmäisen vaatimuksen tullen istuttaa joulukuun valtakomento Sveitsin maaperälle: noin puhuivat ne samat raharuhtinaat, Geneven ja Sveitsin nuorten kaupunkien todelliset valtiaat, joiden koko Eurooppa tietää jo aikoja sitten muuttuneen Sveitsin tasavallan kansalaisista ranskalaisen Crédit Mobilier'in ja muiden kansainvälisten veijarijärjestöjen pelkiksi vasalleiksi.
Ne pieksäjäiset, joilla Belgian hallitus tämän vuoden huhtikuussa vastasi teräsvalurien lakkoon Serain'issa ja hiilenkaivajien lakkoon Borinage'ssa, on yksityiskohtaisesti valaistu pääneuvoston vetoomuksessa Euroopan ja Yhdysvaltain työläisille. Pidimme tätä vetoomusta sitäkin välttämättömämpänä, kun Belgian mallikelpoisen perustuslaillisen hallituksen aikana tuollaiset työläisten pieksäjäiset eivät ole satunnaisia, vaan sääntö. Kauhean sotilaallisen draaman jälkeen seurasi oikeusilveily. Alkoi oikeusjuttu meidän Brysselissä olevaa Belgian pääkomiteaamme vastaan, poliisi pani toimeen hävityksen huoneistossa, monet komitean jäsenistä on pantu kärsimään koppivankeutta; oikeusjutun aikana tutkintotuomari löysi erään työmiehen kirjeen, jossa pyydettiin lähettämään 500 »internationaalia»; hän päätteli heti, että toimintakentälle aiottiin lähettää 500 miestä käsittävä taisteluosasto. Nämä 500 »internationaalia olivatkin vain 500 kappaletta »Internationaalia», Brysselin komiteamme viikkolehteä.
Löydettiin Internationaalin erään jäsenen Pariisiin osoittama sähkösanoma, jossa hän tilasi jonkin määrän ruutia.[1] Kauan kestäneiden etsiskelyjen jälkeen tuo vaarallinen aine löydettiin vihdoinkin Brysselistä. Osoittautui, että se oli hyönteispulveria. Ja vihdoin vielä toinen ainakin yhtä tärkeä tosiasia. Belgian poliisi eli toivossa, että se erään kotitarkastuksen aikana oli päässyt käsiksi siihen tavoittamattomaan aarteeseen, joka ei antanut rauhaa mannermaan kapitalistien vireälle ajatukselle, nimittäin Internationaalin aarteisiin, joiden suurin osa muka säilytettiin luotettavassa paikassa Lontoossa ja joista järjestelmällisesti rahoitettiin yhdistyksen kaikkia osastoja mannermaalla. Belgialainen tutkintotuomari luulikin, että tämä aarre oli lukittuna erääseen kätköpaikkaan piiloitettuun tulenkestävään laatikkoon. Hän käy siihen käsiksi, murtaa lukon ja löytää — joitakin hiilen kappaleita. Luultavaa on, että poliisin käden kosketuksesta muuttui Internationaalin puhdas kulta silmänräpäyksessä hiileksi.
Lakoista, jotka joulukuussa 1868 puhkesivat eräissä Ranskan puuvillateollisuuspiireissä, oli huomattavin lakko Sotteville le Rouen'issa. Somme'in depertementin tehtailijat olivat vähän sitä ennen olleet koolla Amiens'issä päättääkseen, millä tavoin he voisivat myydä tavaroitaan Englannin markkinoilla halvemmalla kuin englantilaiset tehtaat itse. Vakuututtuaan siitä, että suojelustullien lisäksi juuri työpalkan verraten alhainen taso Ranskassa oli antanut heille tähän saakka mahdollisuuden varjella Ranskaa englantilaisilta puuvillatuotteilta, he tekivät luonnollisesti sen johtopäätöksen, että vielä suurempi palkanalennus Ranskassa salli heidän panna Englannin tulvilleen ranskalaisia puuvillatuotteita. He eivät suinkaan epäilleet sitä, että ranskalaiset puuvillatyöläiset olivat ylpeitä voidessaan ottaa kantaakseen kaikki valloittajien kustannukset sodassa, jota heidän isäntänsä olivat päättäneet niin isänmaallisesti käydä Kanaalin toisella puolen. Kohta tämän jälkeen levisi huhu että Rouen'in ja sen ympäristön puuvillatehtailijat olivat salaisessa neuvottelussa sopineet samanlaisen politiikan noudattamisesta. Heti tämän jälkeen Sotteville le Rouen'issa ilmoitettiin yhtäkkiä huomattava palkanalennus, ja silloin Normandian kankurit ryhtyivät ensi kertaa kapinoimaan pääoman rynnistystä vastaan. He toimivat hetken vaikuttimien alaisina. Heillä ei ollut siihen saakka ollut ammattiliittoja, eivätkä he olleet turvanneet itselleen minkäänlaisia vastarintavälineitä. Hätä pakotti heidät kääntymään Internationaalin Rouen'in komitean puoleen, joka viipymättä hankki heille jonkinlaista tukea Rouenin läheisten piirikuntien ja Pariisin työläisiltä. Suunnilleen joulukuun lopulla 1868 Rouen'in komitea kääntyi pääneuvoston puoleen — Englannin puuvillateollisuuden piirikunnissa vallitsevan suurimman hädän hetkellä, vertaansa vailla olevan kurjuuden vallitessa Lontoossa ja Britannian teollisuuden kaikkien alojen yleisen seisauksen aikana. Tällainen asiantila jatkui Englannissa näihin saakka. Huolimatta näistä mitä vaikeimmista olosuhteista pääneuvosto oli sitä mieltä, että Rouenin selkkauksen erikoinen luonne herättäisi Englannin työläiset toimintaan. Tässä oli ilmaantunut erikoisen sopiva tilaisuus näyttää kapitalisteille, että se kansainvälinen teollisuussota, jota he olivat käyneet supistamalla työpalkkaa milloin yhdessä, milloin toisessa maassa, kohtasi vihdoinkin vastuksen työväenluokan kansainvälisessä yhdistymisessä. Meidän kehoituksestamme Englannin työläiset vastasivat heti ensimmäisellä rahaerällä Rouen'in hyväksi, ja Tradeunionien Lontoon neuvosto päätti kutsua yhteistoimin pääneuvoston kanssa suuren kansalaiskokouksen myötätunnon osoitukseksi normandilaisille veljille. Nämä toimenpiteet pysähdytti tiedon saapuminen, että Sotteville'in lakko oli äkkiä loppunut. Tämän taloudellisen taistelun onnistumattomuus tuli suuressa määrissä korvatuksi sen moraalisella vaikutuksella. Se toi normandilaiset puuvillateollisuustyöläiset työn vallankumauksellisen armeijan riveihin. Se pani syntymään ammattiliitot Rouen'issa, Elbeuf'issa, Darnetal'issa ja niiden ympäristössä, ja lujitti uudelleen veljesliittoa Englannin ja Ranskan työväenluokan välillä.
Vuoden 1869 talven ja kevään kuluessa oli yhdistyksemme propaganda Ranskassa lamassa Pariisin osastomme väkivaltaisen hajoittamisen johdosta 1868, poliisin rettelöinnin johdosta departementeissa ja Ranskan yleisten parlamenttivaalien johdosta, jotka vetivät puoleensa kaiken mielenkiinnon.
Vaalien päätyttyä puhkesi monilukuisia lakkoja Loire'in kaivosteollisuusalueilla, Lyon'issa ja monilla muilla paikkakunnilla. Taloudelliset tosiasiat, jotka tulivat päivänvaloon tämän isäntien ja työläisten välillä käydyn taistelun aikana, hämmästyttivät yleisöä, osoittivat valheellisiksi ne kirkkaat houkuttelevat kuvat, joilla oli maalailtu työväenluokan kukoistusta toisen keisarikunnan vallitessa. Työläisten esittämät vaatimukset olivat niin kohtuullisia ja asiallisesti siinä määrin lykkäystä sietämättömiä, että kapitalistien oli pakko, tehden mielenosoituksellisesti ankaraa vastarintaa, tyydyttää ne täydellisesti. Näiden lakkojen ainoa omituinen piirre oli niiden äkillinen puhkeaminen näennäisen hiljaisuuden jälkeen seka nopeus, jolla ne seurasivat toisiaan. Syy oli kuitenkin yksinkertainen ja silmin nähtävä. Koeteltuaan menestyksellisesti voimiaan taistelussa koko kansaa hallitsevaa yksinvaltiasta vastaan vaalien aikana työläiset päättivät luonnollisesti vaalien jälkeen koetella voimiaan omia yksityisiä yksinvaltiaitaan vastaan. Sanalla sanoen, vaalit herättivät heidän henkiset voimansa. Hallituslehdistö, joka, kuten tunnettua, saa maksun valheellisista tiedoistaan ja sille epämieluisten tosiasioiden valheellisesta tulkinnasta, pani nämä tapahtumat tietysti lontoolaisen pääneuvoston salaisen käskyn syyksi, pääneuvoston, joka, kuten se sanoi, lähetteli emissaarejaan paikasta paikkaan, saadakseen kohtaloonsa täysin tyytyväiset Ranskan työläiset siihen käsitykseen, että ylivoimainen työskentely, riittämättömän palkan saaminen ja karkean kohtelun kärsiminen oli pahaa. Lontoossa ilmestyvä ranskalainen poliisilehti l'Internationale (Kts. elokuun 3. päivän numeroa) suvaitsi paljastaa maailmalle meidän vahingollisen toimintamme salaiset vaikuttimet. »Kaikkein kummallisinta» — sanotaan siinä — »on se, että lakot oli määrätty aloitettaviksi sellaisilla paikkakunnilla, joilla puutteesta ei ole ensinkään tietoa. Nämä odottamattomat purkaukset, jotka ilmestyivät mahdollisimman sopivaan aikaan eräille meidän naapureistamme, joiden ensi sijassa olisi pitänyt pelätä sotaa, pakottavat useat ajattelemaan, eivätkö nämä lakot ole tapahtuneet jonkin ulkomaalaisen Machiavellin pyynnöstä, jonka on onnistunut saada tuo kaikkivaltias yhdistys puolelleen?» Ja samalla hetkellä, jolloin tuo ranskalainen lehti syytti meitä siitä, että me lakkojen avulla luomme Ranskan hallitukselle sisäisiä vaikeuksia pelastaaksemme kreivi Bismarckin ulkoiselta sodalta, muuan preussilainen lehti syytti meitä, että lakkojen avulla luomme vaikeuksia pohjois-Saksan liitolle, murskataksemme Saksan teollisuuden ulkomaalaisten kapitalistien eduksi.
Mitä tekemistä Internationaalilla on Ranskan lakkojen kanssa, näkyy kahdesta tyypillisestä esimerkistä. Ensimmäisessä tapauksessa Saint-Etienne'issä lakossa ja sitä seuranneessa Ricamarie'n verilöylyssä, ei edes Ranskan hallituskaan enää rohkene väittää, että Internationaali olisi ollui missään tekemisissä tämän asian kanssa. Toisessa tapauksessa, Lyonissa, ei Internationaali ajanut työläisiä lakkoon vaan päinvastoin lakot ajoivat työläisiä Internationaalin riveihin.
Saint-Etienenne'in, Rive de Gier'n ja Fumerie'n kaivostyöläiset vaativat levollisesti, mutta päättävästi vuoriteollisuusyhtiöiden johtajia lyhentämään työpäivää, joka oli 12 tuntia raskasta työtä maan alla, sekä tarkistamaan palkkatariffin. Kärsittyään vastoinkäymisen, yrittäessään saada aikaan rauhallista sopimusta, he tekivät lakon kesäkuun 11 pnä. Heille oli tietysti elinkysymys saada turvatuksi itselleen niiden malminkaivajien tuen, jotka eivät vielä olleet ryhtyneet lakkoon. Saadakseen tämän estetyksi vuoriteollisuusyhtiöiden johtajat vaativat ja saivat Loire'in departementin prefektiltä avukseen kokonaisen pistinmetsän. Kesäkuun 12. pnä lakkolaiset huomasivat, että kaivokset olivat voimakkaan sotilasvartion miehittämät. Vuoriteollisuusyhtiot maksoivat jokaiselle sotamiehelle 1 frangin päivässä, turvatakseen siten hallituksen heidän käytettävätseen antamien sotamiesten virkaintoisuuden. Sotamiehet osoittivat kiitollisuutta yhtiölle pidättämällä kesäkuun 16. pnä n. 60 malminkaivajaa, jotka yrittivät ryhtyä keskusteluun kaivoksissa olevien työläisveljiensä kanssa. Samana päivän iltapuolella vangitut lähetettiin Saint-Etienne'iin 4. linjarykmentin sotilaista muodostetun osaston (150 miestä) vartioimina. Ennen näiden urhoollisten soturien lähtöä taipaleelle muuan Dorient'in kaivosten insinööri jakoi heille 60 pulloa viinaa, selittäen tällöin, että heidän oli matkalla valppaasti seurattava vangittuja, sillä ne olivat kaivostyöläisiä — villejä, barbaareita ja kuritushuonevankeja. Näin ollen valmistettiin seka viinalla että evästyksillä veristä yhteentörmäystä. Osaston jäljessä seurasi joukko kaivostyöläisiä vaimoineen ja lapsineen; tämä joukko saartoi sen ahtaassa rotkossa Monseil'in kukkuloilla Ricamarie'n piirikunnassa ja vaati vangittujen poisluovuttamista. Sotilaat antoivat kieltävän vastauksen ja he saivat vastaansa kivisateen; silloin he aloittivat ilman minkäänlaisia varoitusta sekasortoisen ammunnan joukkoon kivääreillään, tappoivat 15 henkeä, joukossa 2 naista ja 1 lapsi, ja haavoittivat useita pahasti. Haavoittuneiden kärsimykset olivat kauheita. Uhrien joukossa oli 12-vuotias tyttöraukka Jenny Petit, hänen nimensä tulee elämään ikuisesti työväenluokan marttyyrien historiassa. Hänet haavoitettiin takaa päin kahdella kiväärinkuulalla; toinen niistä tarttui jalkaan, toinen puhkaisi selän, pirstoi käden ja tuli ulos oikean olkapään kautta. »Kivääri (chassepot) on taaskin suorittanut mainetyön».
Muuten tällä kertaa hallitus käsitti pian, että se ei ollut tehnyt ainoastaan rikosta, vaan myös törkeän virheen. Porvaristo ei tervehtinyt sitä yhteiskunnan pelastajana. Koko Saint--Etienne'in kunnanneuvosto jätti erohakemuksensa, todeten selityksessään sotilaiden katalan käyttäytymisen, ja vaati heidän poistumistaan kaupungista. Koko ranskalainen sanomalehdistö päästi kauhun huutoja. Jopa sellaisetkin konservatiiviset lehdet kuin »Moniteur Universel» toimeenpanivat rahan keräyksen kärsineiden hyväksi. Hallituksen täytyi kutsua vihattu rykmentti pois Saint-Etienne'istä.
Näissä vaikeissa oloissa syntyi loistava idea — uhrata yleisön suuttumuksen alttarille aina saatavissa oleva syntipukki, nimittäin Kansainvälinen työväenyhdistys. Oikeuskäsittelyn aikana n.s. kapinoitsijat oli syytöskirjelmässä jaettu 10 luokkaan ja syyllisyyden eri asteet oli sangen taitavasti huomioitu. Ensimmäinen luokka, joka oli maalattu sakeimmin värein, muodostui työläisistä, joiden erikoisesti epäiltiin noudattavan erästä salaista, rajantakaista, Internationalin antamaa »käskyä». Todistukset olivat tietysti musertavia, mitä osoittaa eräästä ranskalaisesta sanomalehdestä lainattu seuraava lyhyt kohta: »Silminnäkijäin kuulustelu ei tehnyt mahdolliseksi Kansainvälisen yhdistyksen osallisuuden tarkkaa toteamista. Silminnäkijät todistavat ainoastaan joukkioiden johdossa olleen joitakin tuntemattomia, valkoisiin lakkeihin ja puseroihin pukeutuneita henkilöitä. Ei ainoatakaan tuntematonta ollut pidätetty eikä niitä ollut syytettyjen penkillä. Kysymykseen: Uskotteko te Kansainvälisen yhdistyksen sekaantumisen? — eräs todistaja vastasi: Minä uskon sen mutta minulla ei ole mitään todistuksia».
Kohta Ricamarien verilöylyn jälkeen aloittivat lyonilaiset silkinkutojat, jotka enimmäkseen ovat naisia, sarjan taloudellisia taisteluita. Puute pakotti heidät kääntymään Internationaalin puoleen, joka — pääasiassa Ranskassa ja Sveitsissä olevien isäntiensä töin ja toimin — auttoi heitä saavuttamaan voiton. Kaikista yrityksistä huolimatta, joita tehtiin heidän peloittamisekseen poliisitoimenpiteillä, he julkisesti ilmoittivat yhtyvänsä meidän yhdistykseemme ja liittyivät siihen virallisesti suorittaen säädetyt maksut pääneuvostolle. Lyon'issa, kuten sitä ennen Rouen'ssa, naiset esittivät tunnustusta ansaitsevaa ja huomattavaa osaa tässä liikkeessä. Muut teollisuusalat Lyonissa seurasivat silkinkutojain esimerkkiä. Tällä tavoin joidenkin viikkojen kuluessa me hankimme noin 10.000 uutta jäsentä tämän sankarilisen väestön keskuudessa, joka enemmän kuin 30 vuotta sitten oli kirjoittanut lippuunsa nykyaikaisen proletariaatin tunnuksen: »Elää työtä tehden tai kuolla taistellen».
Samanaikaisesti Ranskan hallitus jatkaa Internationaalin pikkumaista vainoamista. Marseilles'ssa se kielsi jäsentemme kokoontumisen Baselin kongressin edustajavaalia varten. Samanlainen katala tempaus toistui muissakin kaupungeissa. Mutta työläiset alkoivat mannermaalla, kuten kaikkialla muuallakin, vihdoinkin ymmärtää, että varmin tie luonnollisten oikeuksien valloittamiseen oli toteuttaa niitä keneltäkään lupaa kysymättä.
Itävallan työläiset, tarkemmin sanoen Wienin työläiset, saivat heti haltuunsa edulliset asemat, vaikka aloittivatkin luokkaliikkeensä vasta v:n 1866 tapahtumien jälkeen. He esiintyivät heti sosialismin ja Internationaalin lippujen alla, liittyen Internationaaliin joukolla, edustajiensa välityksellä äskettäin pidetyssä Eisenach'in edustajakokouksessa.
Itävallassa liberaalinen porvaristo ilmaisi itsekkäät vaistonsa, älyllisen mitättömyytensä ja pikkumaisen kiukkunsa työväenluokkaa vastaan enemmän kuin missään muualla. Sen ministeristö, joka näkee että rotujen ja kansallisuuksien sisällissota raastaa keisarikuntaa ja vaarantaa sitä, hyökkää työläisten kimppuun, jotka yksinään vain julistavat kaikkien rotujen ja kansallisuuksien veljeyttä. Itse porvaristo, joka ei ole valloittanut uutta asemaansa omalla sankaruudellaan, vaan ainoastaan Itävallan armeijan tunnetun tappion johdosta, tuskin kykenee — ja se tietää itsekin tämän — puolustamaan uusia saavutuksiaan hallitsijahuoneen, ylimystön ja kirkko puolueen hyökkäyksiltä; ja kuitenkin se tuhlaa parhaat voimansa häpeällisiin yrityksiin riistää työväenluokalta yhdistymisvapauden, kokoontumisvapauden, painovapauden ja omantunnonvapauden. Itävallassa, kuten kaikissa muissakin mannermaan-Euroopan valtioissa, Internationaali oli tullut eilisen »punaisen aaveen» tilalle. Kun Brünn'issä, puuvillateollisuuden keskuksessa Määrissä järjestettiin kesäkuun 13. pnä pienehkössä mittakaavassa työläisten pieksäminen, tämä tapahtuma pantiin Internationaalin salaisen yllytyksen syyksi. Internationaalin, jonka agentit osoittivat valitettavasti omaavansa sen harvinaisen kyvyn, että osasivat tehdä itsensä näkymättömiksi. Kun eräät Wienin työläisten johtajat asetettiin syytteeseen oikeudessa, yleinen syyttäjä leimasi heidät ulkomaalaisten välikappaleiksi. Osoittaakseen, kuinka tunnollisesti hän oli tutkinut asian, hän teki vain pienen virheen ja sotki porvarillisen »Rauhan ja vapauden liigan» Kansainväliseen työväenyhdistykseen.
Kun itsessään Itävallassa työväenliikettä näin ollen ahdisteltiin niin Unkarissa se joutui avoimen ja julkean vainon alaiseksi. Tästä asiasta pääneuvosto on saanut Pestistä ja Pressburgista täysin luotettavia tietoja. Yksi esimerkki riittää osoittamaan viranomaisten käyttäytymisen Unkarin työläisiä kohtaan. Unkarin sisäministeri von Wenkheim oli parhaillaan Wienissä valtion asioissa. Pressburgin työläiset, joiden ei kuukauteen ollut sallittu pitää julkisia kokouksia eikä edes järjestää iltamia varojen keräämiseksi sairasapuyhdistykselle, lähettivät vihdoin edustajia Wieniin esittämään siellä valituksen kuuluisalle von Wenkheimille. Ähkien ja sikaariaan poltellen tämä kuuluisa mies otti heidät vastaan uhkaavasti huutaen: »Oletteko työmiehiä? Työskentelettekö ahkerasti? Muu ei ole teidän asianne. Ette te tarvitse mitään yhdistyksiä; ja jos rupeatte sähläämään politiikassa, me osaamme ryhtyä teitä vastaan asian vaatimiin toimenpiteisiin. Minä en tee mitään teidän hyväksenne. Työmiehet saavat napista niin paljon kuin haluavat.» Työläisten kysymykseen, tulisiko poliisin mielivalta vallitsemaan entiseen tapaan esteettömästi, liberaali ministeri vastasi: »Tulee, ja minä otan siitä vastuun.» Pitkien, mutta hedelmättömien selityksien jälkeen työmiehet lähtivät pois ministerin luota lausuen hänelle: »Mikäli valtiolliset asiat vaikuttavat työläisten asemaan, sikäli työläisten täytyy harrastaa ja he tietysti tulevat harrastamaan politiikkaa.»
Preussissa ja muualla Saksassa oli viime vuosi merkittävä siitä, että kaikkialla maassa perustettiin ammattiliittoja. Äskettäin pidetyssä Eisenach'in edustajakokouksessa 150,000 saksalaisen työläisen edustajat Saksasta, Itävallasta ja Sveitsistä perustivat uuden sosialidemokraattisen puolueen, jonka ohjelmaan sisäilytettiin sanasta sanaan meidän sääntöjemme pääperiaatteet. Ollen lain mukaan vailla oikeutta perustaa yhdistyksemme osastoja he kuitenkin liittyivät siihen virallisesti, päättäen hankkia yksilölliset jäsenkirjat pääneuvostosta. Barmen'issa pitämässään edustajakokouksessa Saksan yleinen työväenliitto lausui myös julki yksimielisyytensä yhdistyksemme periaatteiden kanssa, ilmoittaen samalla, että Preussin laki kielsi sitä meihin liittymästä.
Yhdistyksemme uusia osastoja on syntynyt Napolissa, Espanjassa ja Hollannissa.
Barcelonassa julkaistaan nykyään yhdistyksemme espanjalaista, Amsterdamissa sen hollantilaista äänenkannattajaa.
Ne laakerit, joita Belgian hallitus oli niittänyt maineikkailla taistelukentillä Serein'issä ja Framerie'ssa, olivat ilmeisesti aiheuttaneet suurvaltojen kiukkuisen kateuden. Ei ole siis ihme, että kuluvana vuonna voi Englantikin kerskua omalla työläisten pieksämisellä. Wales'in malminkaivajat, Liswood'in suurella kaivoksella, lähellä Mold'ia Derbyshire'issä saivat odottamatta tiedoituksen työpalkkansa alenemisesta kaivoksen johtajalta, jota he olivat jo kauan sitten täydellä syyllä pitäneet täysin parantumattomana ja keljuna hirmuvaltiaana. Tämän vuoksi nuo onnettomat, saatuaan tukea läheisiltä hiilenkaivajilta, hyökkäsivät hänen kimppuunsa, miehittivät hänen talonsa ja lähettivät koko hänen huonekalustonsa rautatieasemalle, kuvitellen lapsellisen naivisti, että he sillä tavoin pääsivät hänestä iäksi irti. Alkoi tietysti kapinoitsijain oikeudellinen tutkimus, mutta erään heistä vapautti tuhatpäinen joukko ja päästi hänet kaupungista pois. Toukokuun 22 pnä piti poliisien tuoda kaksi muuta kapinoitsijaa oikeuspaikalle Mold'iin »hänen majesteettinsa oman» 4 linjarykmentin vartioimana. Joukko malminkaivajia yritti vapauttaa vangittuja, ja kohdattuaan poliisien ja sotilaiden vastarinnan kivitti näitä, silloin sotilaat ilman minkäänlaista varoitusta vastasivat kivisateeseen kuulasateella uudenmallisista kivääreistään (Snyderin kiväärit). 5 henkeä, heistä kaksi naista, sai surmansa ja hyvin monet haavoittuivat. Tähän hetkeen saakka on Mold'in verilöylyn ja Ricamarie'n verilöylyn välillä paljon yhtäläisyyttä, mutta sitten tämä yhtäläisyys katoaa. Ranskassa sotamiehet olivat vastuussa vain päälliköilleen. Englannissa heidän piti alistua tutkintotuomarin kuulusteltaviksi valamiesoikeuden edessä, mutta tämä tutkintotuomari oli kuuro ja höperö, vanha passinpää, jonka piti kuunnella todistajien lausuntoja kuulotorven avulla, ja Wales'in valamiesoikeus, johon hän nojautui oli ennakkoluulojen täyttämä luokkaoikeus. Tämä oikeus katsoi verilöylyn »anteeksi annettavaksi tapoksi».
Ranskassa kapinoitsijat tuomittiin 3–18 kuukauden vankeusrangaistuksiin, ja kohta tuomion saatuaan heidät armahdettiin. Englannissa heidät tuomittiin 10 vuodeksi kuritushuoneeseen! Ranskassa koko sanomalehdistö esitti suuttumuksen huutoja sotilaita vastaan. Englannissa lehdistö täydellisesti hyväksyi sotilaiden menettelyn ja purki suuttumustaan heidän uhreilleen, ja sittenkin Englannin työläiset voittivat paljon päästessään irti suuresta ja vaarallisesta illuusiosta. Tähän saakka he olivat kuvitelleet, että heidän henkeään suojelivat epäjärjestyksiä koskevan lain muodollisuudet ja sotavoiman alistaminen siviiliviranomaisten alaiseksi. Nyt he tietävät liberaalisen sisäministerin herra Bruce'n alahuoneessa antamasta virallisesta lausunnosta, ensiksi, että kuka tahansa maalaisvirkamies, joku kettujen sunnuntaimetsästäja tai pappi oli oikeutettu ilman ennakolta tapahtuvaa varoitusta, epäjärjestyksiä koskevaa lain julkilukemista, käskemään sotaväkeä ampumaan niitä, joita hän halusi nimittää kapinoitsijajoukoiksi; ja toiseksi, että sotamies sai ampua omasta aloitteestaan itsepuolustuksen tekosyyllä. Liberaalinen ministeri unohti lisätä, että sellaisten tapausten varalle täytyy jokainen ihminen aseistaa valtion laskuun uusimmanmallisella kiväärillä puolustautuakseen sotamiehiä vastaan.
Äskeisessä Englannin Trade-Unionien yleisessä edustajakokouksessa Birminghamissa hyväksyttiin seuraava julkilausuma:
»Koska paikalliset työväenjärjestöt ovat miltei kaikkialla kadonneet ja tulleet sorvatuiksi kansallisessa mittakaavassa perustetuilla järjestöillä, ja koska vapaakaupan periaatteen leviäminen aiheuttaa sellaisen kilpailun kansakuntien välillä, että työläisten edut vähitellen katoavat näköpiiristä ja ne uhrataan kapitalistien hurjalle kansainväliselle kilpailulle, olemme sitä mieltä, että työväenjärjestöjen täytyy yhä enemmän laajeta ja tulla kansainvälisiksi. Ja koska Kansainvälinen työväenyhdistys pyrkii liittämään yhteen ja laajentamaan työtätekevien joukkojen harrastuksia jotka ovat kaikkialla yhtäläiset, edustajakokous, ollen vakuutettu siitä, että sen periaatteiden toteuttaminen johtaa myöskin lujaan rauhaan kaikkien kansojen kesken, kehoittaa lämpimästi Yhdistyneen kuningaskunnan työläisiä ja varsinkin kaikkia järjestyneitä ryhmiä kannattamaan tätä yhdistystä ja myös liittymään siihen».
Kuluvan vuoden toukokuussa näytti sota Yhdysvaltain ja Englannin välillä väistämättömältä. Tämän vuoksi pääneuvosto lähetti amerikkalaisen Kansallisen työväenliiton puheenjohtajalle Sylvis'ille vetoomuksen, jossa kehoitettiin Yhdysvaltain työväenluokkaa vaatimaan rauhan säilyttämistä, samaan aikaan kuin sen niin sanotut isännät huutavat sodasta. Yhteisen asiamme puolesta uljaasti taistellen Sylvis'in äkillisen kuoleman johdosta pidämme sopivana, hänen muistonsa kunnioitukseksi, esittää tämän selostuksen päätökseksi vastauksen, jonka saimme häneltä kirjeeseemme:
»Sain eilen ystävällisen kirjeenne kuluvan kuun 12. p:ltä oheen liitettyine julisteineen. Minulle oli suuri onni saada nämä ystävälliset rivit työlaistovereiltamme valtameren takaa. Asiamme on yhteinen. Sota, joka on käynnissä, on köyhien sotaa rikkaita vastaan. Kaikissa maanosissa on työ yhtäläisesti sorrettu, ja pääoma esiintyy yhtäläisesti tyrannina. Tämän vuoksi sanon, että asiamme on yhteinen. Yhdysvaltain työläisten nimessä ojennan toverin käden teille ja — teidän persoonassanne — niille, joita edustatte, ja myös kaikille Euroopan sorretuille ja riistetyille raatajille ja raatajattarille. Viekää eteenpäin alkamaanne hyvää asiaa siihen saakka kunnes täysi menestys kruunaa ponnistuksenne. Sellainen on meidänkin aikomuksemme. Viime sodan tuloksena on meillä muodostunut maailman inhoittavin rahaylimystö. Tämä rahavalta nielee nopeasti kansan elävät voimat. Olemme julistaneet sille sodan, ja aiomme voittaa. Jos voimme, saavutamme voiton vaaliuurnilla; jos emme, tartumme voimakkaampiin keinoihin. Äärimmäisissä tapauksissa on pieni suonenisku välttämätön».
Neuvoston toimeksiannosta
R. Applehardt, puheenjohtaja
Covell Stepney, rahastonhoitaja
Georg Eckarius, pääsihteeri.
[1] powder (joka merkitsee myöskin pulveria). — Toim.