Tavaran kiertokulku on pääoman lähtökohta. Tavaratuotanto, tavaran kiertokulku ja sen kehittyminen, kauppa ovat sen johdosta kaikkialla niitä historiallisia edellytyksiä, joiden nojassa pääoma syntyy. Pääoman nykyinen elämänhistoria alkoi nykyaikaisen maailmankaupan ja maailmanmarkkinoiden luomisesta 1500-luvulla (s. 106).
Kun tarkastelee tavaran kiertokulun synnyttämiä taloudellisia muotoja, osoittautuu sen viimeiseksi tuotteeksi raha, ja tämä on pääoman ensimmäinen ilmenemismuoto. Historiallisesti pääoma esiintyy maaomaisuutta vastaan aina ensinnä rahaomaisuutena, kauppiaan tai koronkiskurin pääomana, ja yhä vieläkin jokainen uusi pääoma astuu näyttämölle rahana, joka on tiettyjen prosessien kautta muuttuva pääomaksi.
Raha rahana ja raha pääomana eroavat alussa toisistaan vain erilaisen kiertokulkumuotonsa puolesta. Muodon T — R — T ohella on tavattavissa muoto R — T — R, ostaminen myymistä varten. Raha, jonka liikkeessä kuvastuu tämä kiertokulkumuoto, muuttuu pääomaksi, on sinänsä (ts. tarkoitukseltaan) jo pääomaa.
Kiertokulun R — T — R tuloksena on R — R, rahan vaihtaminen välillisesti rahaan. Ostan 100 punnalla puuvillaa ja myyn sen 110 punnasta, joten loppujen lopuksi olen vaihtanut 100 puntaa 110 puntaan, rahan rahaan.
Jos tämän prosessin tuloksena saataisiin samanlainen raha-arvo kuin siihen alunperin sijoitettiin, 100 puntaa 100 punnasta, niin prosessi olisi mieletön. Mutta realisoikoonpa kauppias 100 puntaansa 100 punnasta, 110 punnasta tai vain 50 punnasta, hänen rahansa on kuitenkin suorittanut omalaatuisen liikkeen, joka eroaa täysin tavaran kiertokulusta T — R — T. Tämän liikkeen ja T — R — T:n muotoeroavuuksia tarkasteltaessa tulee näkyviin myös sisällön eroavuus.
Kumpikin prosessin vaihe on sama kuin T — R — T:ssä. Mutta kokonaiskulussa on suuri ero. T — R — T:ssä raha on välittäjänä, tavara lähtö- ja päätekohtana; tapauksessa R — T — R on T välittäjä, R lähtö- ja päätekohta. T — R — T:ssä raha luovutetaan lopullisesti, R — T — R:ssä vain sijoitetaan, se pitää saada takaisin. Se palaa takaisin lähtökohtaansa — siis jo siinä rahan rahana suorittama kiertokulku eroaa silmin havaittavasti rahan pääomana suorittamasta kiertokulusta.
T — R — T:ssä raha voi palata lähtökohtaansa vain siten, että koko prosessi toistetaan, myydään uusia tavaroita; paluu ei siis riipu itse prosessista. Sitä vastoin R — T — R:ssä sitä edellyttää heti alun alkaen prosessin luonne, eikä prosessi olisi täydellinen, jos paluu epäonnistuisi (s. 110).
Kiertoliikkeessä T — R — T lopputarkoituksena on käyttöarvo, kiertoliikkeessä R — T — R itse vaihtoarvo.
T — R — T:ssä molemmilla äärikohdilla on sama varma taloudellinen muoto. Ne molemmat ovat tavaraa ja yhtä suuria arvoja. Ne ovat samalla kuitenkin laadullisesti erilaisia käyttöarvoja, ja prosessin sisältönä on yhteiskunnallinen aineiden vaihto. R — T — R.ssä operaatio näyttää ensi silmäykseltä tautologiselta, sisällyksettömältä. Sadan punnan vaihtaminen sataan puntaan ja vieläpä kiertoteitse näyttää mielettömältä. Rahasumma voi erota toisesta vain suuruudeltaan; sen vuoksi vain äärikohtien määrällinen eroavuus tekee R — T — R:n mielekkääksi. Kiertokulusta saadaan rahaa enemmän kuin siihen sijoitettiin. Sadalla punnalla ostettu puuvilla myydään esim. 100 + 10 punnasta; prosessi saa siis muodon R — T — R', jossa R' = R + ΔR. Tämä ΔR, tämä lisäkasvu on lisäarvo. Alun perin sijoitettu arvo ei ainoastaan säily kiertokulussa, vaan liittää itseensä lisäarvoa, lisää arvoaan, ja tämä liike muuttaa rahan pääomaksi.
Kiertoliikkeessä T — R — T voi olla äärikohtien arvon erilaisuutta, mutta se on puhtaasti satunnaista tälle kiertokulkumuodolle, eikä T — R — T tule olemaan mieletöntä, jos äärikohdat ovat saman arvoisia — tämä on pikemminkin normaalikulun edellytys.
T — R — T:n toistumisen rajana on sen ulkopuolella oleva lopullinen tarkoitusperä, kulutus, tiettyjen tarpeiden tyydyttäminen. Sitä vastoin R — T — R:ssä alku ja loppu on sama, nimittäin raha, ja jo siitä syystä liike on loputon. Määrällisesti R + ΔR eroaa tosin R:stä, mutta on sittenkin vain rajallinen rahasumma; jos se kulutettaisiin, se lakkaisi olemasta pääomaa; jos se otettaisiin pois kiertokulusta, se pysyisi muuttumattomana aarteena. Jos kerran on olemassa arvon lisäämisen tarve, niin se on olemassa yhtä hyvin R':n kuin R:nkin osalta, ja pääoman liike on rajaton, koska sen tavoite on prosessin lopussa yhtä saavuttamattomissa kuin alussa (s. 111–113). Tämän prosessin ylläpitäjänä rahanomistajasta tulee kapitalisti.
Jos kohta tavaran kiertokulussa vaihtoarvo kehittyy korkeintaan itsenäiseksi muodoksi verrattuna tavaran käyttöarvoon, niin tässä se yhtäkkiä osoittautuu edistyväksi, itseään kehittäväksi substanssiksi, jolle tavara ja raha ovat pelkkiä muotoja. Alkuperäisenä arvona se jopa eroaa omasta itsestään lisäarvona. Se muuttuu kasvavaksi rahaksi ja sellaisena pääomaksi (s. 116).
R — T — R' näyttää tosin vain kauppiaan pääomalle ominaiselta muodolta. Mutta myös teollisuuspääoma on rahaa, joka muuttuu tavaraksi ja sitten jälleen myynnin tietä suuremmaksi rahamääräksi. Toimitukset, jotka suoritetaan kiertokulun ulkopuolella, oston ja myynnin välimailla, eivät muuta siinä mitään. Korkoa tuottavassa pääomassa tämä prosessi esiintyy vihdoin välittömästi muodossa R — R', arvossa, joka on ikään kuin itseään suurempi (s. 117).
Se kiertokulun muoto, jossa raha muuttuu pääomaksi, on ristiriidassa kaikkien tähänastisten tavaran, arvon, rahan ja itse kiertokulun luonnetta koskevien lakien kanssa. Voiko tämän saada aikaan käänteisen järjestyksen puhtaasti muodollinen erilaisuus?
Enemmänkin. Tämä käänteisyys koskee vain yhtä kolmesta toimivasta henkilöstä. Kapitalistina ostan tavaraa A:lta ja myyn sen jälleen B:lle. A ja B esiintyvät yksinomaan vain tavaran ostajana ja myyjänä. Kummassakin tapauksessa olen heihin nähden vain pelkkä rahanomistaja tai tavaranomistaja, toiseen nähden ostaja eli raha, toiseen nähden myyjä eli tavara, mutta en kumpaankaan nähden kapitalisti tai jokin, joka edustaisi jotain, mikä on enemmän kuin raha tai tavara. A:n osalta liiketoimi alkoi myynnistä, B:n osalta se päättyi ostoon, siis aivan niin kuin tavaran kiertokulussa. Jos oikeuteni lisäarvoon perustuisi käänteiseen järjestykseen, ei lisäarvon saantimahdollisuutta olisi, koska A voisi myydä välittömästi B:lle.
Olettakaamme A:n ja B:n ostavan tavaroita toisiltaan välittömästi. Molemmat voivat voittaa, mitä käyttöarvoon tulee; A voi tuottaa tavaraansa jopa enemmän kuin B voisi samassa ajassa tuottaa ja vice versa, jolloin taaskin molemmat voittaisivat. Vaihtoarvon laita on kuitenkin toisin. Siinä suhteessa vaihdetaan toisiinsa samanlaisia arvosuureita silloinkin kun niiden väliin tulee raha kiertokulkuvälineenä (s. 119).
Abstraktisesti katsoen yksinkertaisessa tavaran kiertokulussa tapahtuu — lukuun ottamatta käyttöarvon korvaamista toisella — vain tavaran muodonvaihdos. Mikäli tavaran kiertokulku edellyttää ainoastaan tavaran vaihtoarvon muodonvaihdosta, se edellyttää vastikkeiden vaihtoa, jos ilmiö tapahtuu aidossa muodossaan. Tavarat voivat tosin tulla myydyiksi hintoihin, jotka poikkeavat niiden arvosta, mutta vain silloin kun loukataan tavaranvaihdon lakia. Puhtaassa muodossaan se on vastikkeiden vaihtoa eikä siis ole rikastumiskeino (s. 120).
Siitä syystä kaikki yritykset johtaa lisäarvo tavaran kiertokulusta ovat virheellisiä (Condillac, s. 121, Newman, s. 122).
Olettakaamme kuitenkin, ettei vaihto tapahdu puhtaassa muodossa, että vaihdetaan ei-vastikkeita. Olettakaamme, että jokainen myyjä myy tavaransa 10 % yli niiden arvon. Kaikki jää ennalleen, sillä kukin menettää ostajana sen, minkä hän voittaa myyjänä. Aivan niin kuin rahan arvo olisi muuttunut 10 %. Samoin on laita jos ostajat ostavat kaiken 10 % alle arvon (s. 123) (Torrens).
Olettamus, että lisäarvo syntyy hinnanlisäyksestä, edellyttää olevaksi luokan, joka ostaa, mutta ei myy,ts. kuluttaa, mutta ei tuota, ja jolle raha virtaa yhtenään ilmaiseksi. Tavaroiden myyminen sellaiselle luokalle yli niiden arvon merkitsee vain ilmaiseksi annetun rahan keinottelemista osaksi takaisin. (Vähä-Aasia, Rooma.) Tällöin myyjä jää sittenkin petetyksi eikä voi näin ollen rikastua, saada lisäarvoa.
Ottakaamme petkutustapaus. A myy B:lle viiniä 40 punnan arvosta saaden vastineeksi 50 punnan arvosta viljaa. A on voittanut 10 puntaa. A:lla ja B:llä on kuitenkin yhteensä vain 90 puntaa, A:lla 50 ja B:llä vain 40. Arvo on siirretty, vaan ei luotu. Minkään maan kapitalistiluokka kokonaisuudessaan ei voi hyötyä omalla kustannuksellaan (s. 126).
Siis vastikkeita vaihdettaessa ei synny mitään lisäarvoa eikä myöskään ei-vastikkeita vaihdettaessa synny lisäarvoa. Tavaran kiertokulku ei luo uutta arvoa.
Vanhimmat ja yleisimmät pääoman muodot, kauppapääoma ja koronkiskojan pääoma jäävät tässä sen vuoksi huomioon ottamatta. Ellei kauppapääoman arvon lisääntymistä tahdota selittää pelkästä petkutuksesta johtuneeksi, tarvitaan monia, tästä vielä puuttuvia välijäseniä. Sitäkin enemmän tämä koskee koronkiskojan pääomaa ja korkoa tuottavaa pääomaa. Myöhemmin osoitetaan kumpikin johdannaisiksi muodoiksi ja myös selitetään, miksi ne esiintyvät historiallisesti ennen nykyaikaista pääomaa.
Lisäarvoa ei siis voi syntyä kiertokulusta. Entä sen ulkopuolella? Sen ulkopuolella tavaranomistaja on yksinkertaisesti tavaransa tuottaja ja tämän tavaran arvo riippuu tietyn yhteiskunnallisen lain mukaan mitattavasta hänen tavaraan sisältyvän työnsä paljoudesta; tämä arvo ilmaistaan laskurahalla, esim. 10 punnan hintana. Mutta tämä arvo ei ole samalla 11 punnan suuruinen arvo; hänen työnsä luo arvoa, mutta ei arvoaan lisäävää arvoa. Hän voi lisätä arvoa olemassa olevaan arvoon, mutta se käy päinsä vain tekemällä lisää työtä. Tavarantuottaja ei siis voi tuottaa lisäarvoa kiertokulun ulkopuolella ja ryhtymättä tekemisiin muiden tavaranomistajien kanssa.
Pääoman täytyy syntyä tavaran kiertokulussa ja samalla ei siinä (s. 128).
Siis: Rahan muuttuminen pääomaksi on selvitettävä tavaran vaihdon sisäisten lakien pohjalla, niin että lähtökohtana on vastikkeiden vaihto. Rahanomistajamme, joka vielä on vain kapitalistin toukka, täytyy ostaa tavarat niiden arvosta, myydä ne niiden arvosta ja saada kuitenkin prosessin lopussa arvoa enemmän kuin hän on siihen sijoittanut. Hänen kehittymisensä perhoseksi täytyy tapahtua kiertokulun piirissä ja samalla ei-kiertokulun piirissä. Nämä ovat probleemin ehdot. Hic Rhodus, hic salta![1] (s. 129).
Pääomaksi muodostuvan rahan arvonmuutos ei voi tapahtua itse rahassa, sillä ostettaessa raha realisoi vain tavaran hinnan ja toisaalta rahan arvon suuruus ei muutu niin kauan kuin raha pysyy rahana, ja myytäessä raha samoin ainoastaan muuttaa tavaran luontoismuodostaan rahamuotoon. Muutoksen täytyy siis tapahtua kaavaan R — T — R sisältyvässä tavarassa; ei kuitenkaan sen vaihtoarvossa, koska vaihdetaan vastikkeita, vaan se voi johtua vain tavaran käyttöarvosta sellaisenaan, ts. tavaran käytöstä. Siihen tarvitaan tavara, jonka käyttöarvolla on ominaisuus olla vaihtoarvon lähteenä, ja sellainen tavara on olemassa, nimittäin työvoima (s. 130).
Jotta rahanomistaja löytäisi työvoiman tavarana markkinoilta, sen pitää olla omistajansa myytävissä, olla siis vapaata työvoimaa. Koska molemmat, sekä ostaja että myyjä, ovat sopimuskumppaneina juridisesti samanarvoisia henkilöitä, työvoiman täytyy tulla myydyksi vain väliaikaisesti, sillä jos se myydään en bloc,[2] myyjä ei pysy enää myyjänä, vaan muuttuu itse tavaraksi. Mutta sitä varten omistajan täytyy sen sijaan, että voisi myydä tavaroita, joissa hänen työnsä on esineellistynyt, olla päinvastoin sellaisessa asemassa, että hänen on pakko myydä omaa työvoimaansa tavarana (s. 131).
Voidakseen muuttaa rahansa pääomaksi rahanomistajan on siis löydettävä tavaramarkkinoilta vapaa työläinen, vapaa kahdessa mielessä: tämä hallitsee vapaana henkilönä työvoimaansa kuten omaa tavaraansa eikä toisaalta omaa mitään muuta myytävää tavaraa, on vapaa kuin taivaan lintu, vapaa kaikista työvoimansa käyttöön tarvittavista esineistä (s. 132).
Rahanomistajan ja työvoiman omistajan suhde ei muuten ole luonnonomainen eikä kaikille ajoille yhteinen yhteiskunnallinen suhde, vaan se on historiallinen suhde, monien taloudellisten mullistusten tuote. Myös edellä tarkastelluilla taloudellisilla kategorioilla on oma historiallinen leimansa. Jotta tuote tulisi tavaraksi, sitä ei saa tuottaa enää välittömäksi olemassaolon välineeksi. Tavaramäärä voi saada arvomuodon vasta tietynlaisen, kapitalistisen tuotantotavan puitteissa, joskin tavaratuotantoa ja kiertokulkua voi esiintyä jo siellä, missä tuotteiden valtaosa ei muodostu koskaan tavaraksi. Raha voi ditto[3] olla olemassa kaikkina kausina, jolloin tavaran kiertokulku on saavuttanut tietyn tason; rahan eri muodot alkaen pelkästä vastikkeesta aina maailmanrahaan asti edellyttävät erilaisia kehitysasteita, vaikka varsin heikostikin kehittynyt tavaran kiertokulku voi ne kaikki synnyttää. Sitä vastoin pääoma syntyy vain edellä mainituin ehdoin, ja tämä ehto käsittää kokonaisen maailmanhistorian (s. 133).
Työvoimalla on vaihtoarvo, jonka kuten kaikkien muidenkin tavaroiden vaihtoarvon määrää työvoiman tuottamiseen ja siis myös uusintamiseen tarvittava työaika. Työvoiman arvo on työvoiman omistajan ylläpitämiseen ja nimenomaan työvoiman normaalin työkyvyn ylläpitämiseen tarvittavien elämäntarvikkeiden arvo. Nämä määräytyvät ilmaston, luonnonolojen yms. mukaan, samoin kuin kunkin maan historiallisesti muodostuneen standard of lifen[4] mukaan. Ne vaihtelevat, mutta ovat kyseisessä maassa ja kyseisenä aikana vallitsevia. Ne käsittävät edelleen täydennysmiesten, ts. lasten elämäntarvikkeet, joten näiden omalaatuisten tavaranomistajien rotu ikuistuu. Niihin kuuluvat edelleen taitoa vaativan työn ollessa kysymyksessä toimituskustannukset (s. 135).
Työvoiman arvon alimpana rajana on fyysisesti välttämättömien elämäntarvikkeiden arvo. Jos työvoiman hinta alenee tähän minimiin, se alenee silloin alle työvoiman arvon, sillä tämä arvo edellyttää normaalilaatuista eikä alikuntoista työvoimaa (s. 136).
Työn luonteeseen kuuluu, että työvoimaa käytetään vasta sopimuksenteon jälkeen ja, koska sellaisiin tavaroihin nähden raha on enimmäkseen maksuväline, kaikissa kapitalistisen tuotantotavan maissa työvoimasta maksetaan vasta sitten kun sitä on käytetty. Työläinen antaa siis kaikkialla luottoa kapitalistille (s. 137, 138).
Työvoiman kulutusprosessi on samalla tavaran ja lisäarvon tuottamisprosessi, ja tämä kulutus tapahtuu kiertokulun piirin ulkopuolella (s. 140).
[1] — Tässä on Rhodos, hyppää tässä! — vastaus kerskurille (Aisopoksen faabelista Kerskuri), joka väitti, että hän teki Rhodossaarella valtavia hyppyjä. Toim.
[2] — kokonaan; tässä: ainiaaksi. Toim.
[3] — myös. Toim.
[4] — elintason. Toim.