Kirjoitettu: 12. lokakuuta 1867
Suomennos: Leo Holm. Suomennettu teoksesta Marx—Engels Werke, Band 16, S. 219–213.
Lähde: »Marxin Pääomasta», s. 13–18. Kustannusliike Edistys, Moskova 1972
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Yleinen äänioikeus on lisännyt parlamenttipuolueidemme lukua yhdellä uudella puolueella, sosiaalidemokraattisella. Pohjois-Saksan viime valtiopäivävaaleissa tämä puolue asetti omia ehdokkaitaan useimmissa suurkaupungeissa, kaikissa tehdaspiireissä ja sai valituksi kuusi tai kahdeksan valtiopäivämiestä. Se on osoittanut edellisiin vaaleihin verraten huomattavasti suurempaa voimaa, ja sen vuoksi voidaan olettaa, että se on ainakin vielä tällä haavaa kasvamassa. Olisi typerää sivuuttaa edelleenkin hienolla vaitiololla sellaisen puolueen olemassaolo, toiminta ja opit maassa, missä yleinen äänioikeus on antanut lopullisen ratkaisuvallan lukuisimmille ja köyhimmille luokille.
Niin suurta rikkinäisyyttä ja hajanaisuutta kuin sosiaalidemokraattien harvalukuisten parlamentaarikkojen kesken saattaneekin olla, silti voidaan varmasti otaksua, että tämän puolueen kaikki ryhmät ottavat kyseisen kirjan vastaan tervetulleena teoreettisena raamattuna, asevarastona, josta ne saavat oleellisimmat todisteensa. Jo yksin tämän perusteella teos ansaitsee erityistä huomiota. Mutta myös sisältönsä puolesta se on omiaan herättämään huomiota. Kun Lassallen tärkeimmät todisteet — Lassallehan oli kansantaloustieteessä vain Marxin oppipoika — rajoittuivat Ricardon niin sanotun palkkalain alituiseen kertailuun, niin tässä meillä on teos, joka käsittelee eittämättä harvinaisen oppineesti pääoman ja työn kaikkia suhteita koko kansantaloustieteeseen yhdistettyinä ja asettaa lopulliseksi tavoitteekseen »nykyaikaisen yhteiskunnan taloudellisen liikelain osoittamisen» ja päätyy sen ohessa ilmeisen vilpittömien ja epäilemättä asiantuntevasti suoritettujen tutkimusten tietä tulokseen, että »kapitalistinen tuotantotapa» on kokonaan poistettava. Edelleen haluaisimme kuitenkin vielä kiinnittää erityisesti huomiota siihen, että teoksen johtopäätöksiä lukuun ottamattakin tekijä selittää siinä kauttaaltaan koko joukon taloustieteen peruskohtia vallan uudessa valossa ja päätyy puhtaasti tieteellisissä kysymyksissä tuloksiin, jotka eroavat suuresti tähän asti vallitsevana olleesta taloustieteestä ja joita kirjanoppineiden taloustieteilijöiden on arvosteltava vakavasti ja jotka heidän on kumottava tieteellisesti, elleivät he halua nähdä tähänastisen oppinsa pirstoutuvan. Tieteen etujen kannalta on toivottavaa, että juuri näistä kohdista sukeutuisi mahdollisimman pian väittely erikoisalan kirjallisuudessa.
Marx aloittaa tavaran ja rahan suhteen kuvauksesta, josta oleellisin on jo kauan sitten julkaistu erityisessä kirjoituksessa.[2] Sitten hän siirtyy pääomaan, ja tällöin tulemmekin heti koko teoksen kohokohtaan. Mitä pääoma on? Rahaa, joka muuttuu tavaraksi muuttuakseen tavarasta jälleen alkuperäistä suuremmaksi rahasummaksi. Ostaessani 100 taalerilla puuvillaa ja myydessäni sen 110 taalerista totean 100 taaleriani pääomaksi, itsestään lisääntyväksi arvoksi. Nyt herää kysymys, mistä tulevat nuo tässä prosessissa ansaitsemani 10 taaleria, miten käy niin, että pelkästään kahdesti vaihtamalla 100 taalerista tulee 110 taaleria? Taloustiedehän näet pitää kiinni siitä, että kaikissa vaihdoissa arvo tulee vaihdetuksi vastaavasti samanlaiseen arvoon. Marx tarkastelee nyt kaikkia mahdollisia tapauksia (tavaroiden hinnanvaihteluja jne.) todistaakseen, että taloustieteen esittämin ehdoin 10 taalerin lisäarvon muodostuminen 100 alkuperäisestä taalerista on mahdotonta. Sellaista tapahtuu kuitenkin joka päivä, ja taloustieteilijät ovat siinä suhteessa meille velkaa selityksen. Marx antaa tämän selityksen seuraavasti: arvoitus on ratkaistavissa vain, jos löydämme markkinoilta kerrassaan omalaatuisen tavaran, jonka käyttöarvo merkitsee vaihtoarvon luomista. Sellainen tavara on olemassa, se on työvoima. Kapitalisti ostaa markkinoilta työvoiman ja antaa sen tehdä hänelle työtä myydäkseen sitten sen tuotteen. Meidän on siis ennen muuta tutkittava työvoimaa.
Mikä on työvoiman arvo? Tunnetun lain mukaan niiden elämäntarvikkeiden arvo, jotka ovat välttämättömiä työläisen toimeentuloon ja suvun jatkamiseen kyseisessä maassa ja kyseisenä kautena historiallisesti määräytyneellä tavalla. Oletamme työläisen saavan työvoimastaan sen täyttä arvoa vastaavan maksun. Oletamme edelleen tämän arvon edustavan kuuden tunnin työtä päivässä eli puolta työpäivää. Kapitalisti väittää kuitenkin ostaneensa työvoiman koko työpäiväksi ja panee työläisen tekemään työtä 12 tuntia ja enemmänkin. Hän saa siis, jos työnteko kestää kaksitoista tuntia, maksuttomasti kuuden työtunnin tuotteen. Marx tekee tästä johtopäätöksen: kaikki lisäarvo, jakautukoon se sitten kapitalistin voitoksi, maankoroksi, veroksi jne., on maksamatonta työtä.
Syystä että tehtaanomistajalle on edullista puristaa joka päivä mahdollisimman paljon maksamatonta työtä ja että työläiselle on edullista päinvastainen, syntyy taistelu työpäivän pituudesta. Erittäin lukemisen arvoisessa, noin sata sivua käsittävässä kuvauksessaan Marx valaisee tämän taistelun kulkua Englannin suurteollisuudessa, taistelun, joka vapaakauppaa kannattavien tehtaanomistajien viimekeväisestä vastalauseesta huolimatta on päättynyt siihen, ettei ainoastaan koko tehdasteollisuus, vaan myös pienteollisuus ja jopa koko kotiteollisuuskin on saatettu tehdaslain puitteisiin, minkä mukaan naisten ja 18 vuotta nuorempien lasten ja sitten välillisesti myös miesten päivittäinen työaika on tärkeimmillä teollisuusaloilla säädetty korkeintaan 101⁄2 tunnin pituiseksi.[3] Hän selittää samalla, miksi Englannin teollisuus ei ole tästä kärsinyt, vaan on päinvastoin voittanut: jokaisen yksilön työmäärä on työn voimaperäistymisen vuoksi lisääntynyt enemmän kuin työaikaa lyhennettiin.
Lisäarvoa voidaan kuitenkin kohottaa muutenkin kuin jatkamalla työaikaa yli sen ajan, mikä tarvitaan välttämättömien elämäntarvikkeiden tai niiden arvon tuottamiseen. Kyseiseen työpäivään, sanokaamme 12 tuntiin, sisältyy edellisen olettamuksemme mukaan 6 tuntia välttämätöntä ja 6 tuntia lisäarvon tuottamiseen käytettyä työtä. Jos nyt jollain tavoin onnistutaan supistamaan välttämätön työaika 5 tuntiin, niin lisäarvon tuottamiseen jää 7 tuntia. Tähän voidaan päästä supistamalla välttämättömien elämäntarvikkeiden tuottamiseen tarvittavaa työaikaa, toisin sanoen huojistamalla elämäntarvikkeita, ja tämä taas käy päinsä vain parantamalla tuotantoa. Marx antaa tähänkin kohtaan jälleen perinpohjaisen selityksen tarkastellen ja kuvaillen kolmea pääkeinoa, joiden avulla nämä parannukset saadaan aikaan: 1. kooperaatio eli monien samanaikaisesta ja suunnitelmallisesta yhteistoiminnasta johtuva voimien moninkertaistuminen, 2. työnjako sellaisena, jollaiseksi se muodostui varsinaisen manufaktuuriteollisuuden kaudella (siis noin vuodesta 1770 alkaen), vihdoin 3. koneet, joiden avulla sittemmin kehittyi suurteollisuus. Myös nämä kuvaukset ovat varsin kiinnostavia ja tuovat näkyviin hämmästyttävän asiantuntemuksen aina teknologisia yksityisseikkoja myöten. [....][4]
Emme voi pysähtyä lisäarvoa ja palkkaa koskevien tutkimusten muihin yksityiskohtiin, huomautamme vain väärinkäsitysten välttämiseksi, ettei myöskään koulutaloustieteelle, kuten Marx on monilla lainauksilla todistanut, ole tuntematon se tosiasia, että työpalkka on työn koko tuotetta pienempi. Toivottavasti tämä kirja tarjoaa kouluherroille tilaisuuden selittää meille lähemmin tätä epäilemättä oudostuttavaa kohtaa. Sangen kiitettävää on, että kaikki Marxin esittämät asiatiedot on otettu parhaista lähteistä, enimmäkseen virallisista parlamenttiselostuksista. Tässä yhteydessä kannatamme tekijän alkulauseessa epäsuorasti esittämää ehdotusta, että myös Saksassa tutkittaisiin hallituskomissaarien toimesta — näiden ei pidä olla mitään ennakkoluuloisia byrokraatteja — perusteellisesti työläisten oloja eri teollisuusaloilla ja esitettäisiin selostukset valtiopäiville ja yleisölle.
Ensimmäinen osa päättyy pääoman kasautumisen käsittelyyn. Tästä asiasta on kirjoitettu jo aikaisemminkin, mutta silti on myönnettävä, että siitäkin on esitetty melkoisia uutuuksia ja valaistu vanhaa uusilta puolin. Erikoisinta on vakuuttava todistus, että pääoman keskittymisen ja kasautumisen ohella ja yhtä jalkaa sen kanssa tapahtuu työtätekevän liikaväestön kasautuminen ja että ne molemmat tekevät lopulta yhteiskunnallisen mullistuksen toisaalta välttämättömäksi ja toisaalta mahdolliseksi.
Miten lukija suhtautuneekin tekijän sosialistisiin katsomuksiin, niin uskomme kuitenkin osoittaneemme hänelle yllä esitetyssä, että hän on tekemisissä teoksen kanssa, joka on korkeammalla tavanomaista sosiaalidemokraattista nykykirjallisuutta. Lisäämme tähän, että joillakin ensimmäisillä 40 sivulla olevia vaikeita dialektiikan asioita lukuun ottamatta kirja on kaikesta ankarasta tieteellisyydestään huolimatta kirjoitettu varsin helppo tajuisesti ja tekijän sarkastisen, ketään säälimättömän kirjoitustavan vuoksi jopa kiinnostavasti.
[1] Engels kirjoitti tämän resension »Rheinische Zeitungia» varten, joka ei kuitenkaan sitä julkaissut. Lehden toimittajiin kuului myös Bürgers, entinen Kommunistien liiton jäsen, joka sittemmin oli siirtynyt liberaalien puolelle.
»Rheinische Zeitung» — Düsseldorfissa 1863–1866 ja Kölnissä 1867–1874 ilmestynyt porvarillinen päivälehti.
[2] Karl Marx: »Kansantaloustieteen arvostelua».
[3] Kysymyksessä on 15. elokuuta 1867 annettu laki tehdaslakien ulottamisesta uusille teollisuusaloille.
[4] Käsikirjoitusliuska päättyy tähän; seuraavaa liuskaa, jolla nähtävästi on eritelty lisäarvoa ja palkkaa, ei ole löydetty.