Ystävämme kaikki todistelut supistuvat yksinkertaisimmassa teoreettisessa ilmaisussaan yhteen ainoaan dogmiin: »Tavaroiden hinnat määrää eli sääntelee työpalkka.»
Voisin vedota käytännöllisiin havaintoihin kumotakseni tämän vanhentuneen ja jo kumotun harhaluulon. Voisin viitata siihen, että englantilaiset tehtaiden, kaivosten, laivaveistämöiden ym. työläiset, joiden työstä maksetaan suhteellisen hyvin, vievät tuotteidensa halpuudella voiton kaikista muista kansakunnista, jota vastoin esim. englantilaisen maatyöläisen, jonka työstä maksetaan suhteellisen huonosti, voittavat hänen tuotteidensa kalleuden vuoksi miltei kaikki muut kansakunnat. Vertaamalla saman maan tuotetta toiseen tuotteeseen ja eri maiden tavaroita keskenään voisin osoittaa, että — lukuunottamatta eräitä enemmän näennäisiä kuin todellisia poikkeuksia — keskimäärin hyvin maksettu työ tuottaa halpoja tavaroita ja huonosti maksettu työ kalliita tavaroita. Tämä ei tietenkään todista, että toisessa tapauksessa työn korkeat hinnat ja toisessa alhaiset hinnat olisivat aina syynä näihin täysin vastakkaisiin tuloksiin, mutta joka tapauksessa se todistaa, ettei työn hinta määrää tavaroiden hintaa. Meidän on kuitenkin aivan tarpeetonta käyttää tätä kokemusperäistä metodia.
Joku saattaa ehkä kiistää, että kansalainen Weston on esittänyt dogmin: »Tavaroiden hinnat määrää eli sääntelee työpalkka.» Hän ei todellakaan ole milloinkaan sellaista sanonut. Hän on päinvastoin sanonut, että voitto ja korko niin ikään ovat tavaran hintojen ainesosia, sillä tavaroiden hinnoista ei makseta ainoastaan työläisten palkkoja, vaan myös kapitalistien voitot ja maanomistajien korot. Entä mistä hänen mielestään muodostuvat hinnat? Ennen muuta työpalkasta. Sitten hintoihin lisätään jokunen prosentti kapitalistin hyväksi ja lisäprosentit maanomistajien hyväksi. Olettakaamme, että palkka tavaran tuottamiseen käytetystä työstä on 10. Jos voiton suhdeluku olisi 100 prosenttia, niin kapitalisti lisäisi maksettuun työpalkkaan 10, ja jos maankorko olisi myös 100 prosenttia työpalkasta, niin lisättäisiin jälleen 10, ja tavaran koko hinta nousisi silloin 30:een. Mutta sellainen hinnan määrääminen merkitsisi yksinkertaisesti, että työpalkka määrää hinnan. Jos työpalkka mainitussa tapauksessa nousisi 20:een, niin tavaran hinta nousisi 60:een jne. Sen vuoksi kaikki vanhat kansantaloustieteilijät, jotka olivat esittäneet dogmin, että työpalkka sääntelee hinnat, yrittivät todistaa sitä sillä, että pitivät voittoa ja korkoa pelkkinä työpalkan prosenttilisinä. Kukaan heistä ei tietenkään kyennyt johtamaan näiden prosenttisien rajoja mistään taloudellisesta laista. He näyttivät päinvastoin uskovan, että voitto määrätään perintätavan mukaan, tottumuksesta, kapitalistin tahdosta tai jollain muulla yhtä mielivaltaisella ja selittämättömällä tavalla. Kun he väittävät, että kapitalistien välinen kilpailu määrää voiton, niin se ei sano yhtään mitään. Tämä kilpailu voi tosin epäilemättä tasoittaa erilaiset voiton suhdeluvut eri teollisuusaloilla, ts. nivelloida ne keskitasolle, mutta se ei voi suinkaan määrätä itse tätä tasoa tai voiton yleistä suhdelukua.
Mitä me tarkoitamme sanoessamme, että työpalkka määrää tavaroiden hinnat? Koska työpalkka on vain työn hinnan nimi, niin tarkoitamme sillä, että työn hinta sääntelee tavaroiden hinnat. Koska »hinta» on vaihtoarvo — ja puhuessani arvosta tarkoitan aina vaihtoarvoa — nimittäin rahassa ilmaistu vaihtoarvo, niin tämä väite tarkoittaa, että »tavaran arvon määrää työn arvo» eli »työn arvo on yleinen arvonmitta».
Entä kuinka sitten määräytyy itse »työn arvo»? Tässä joudumme umpikujaan. Umpikujaan joudumme tietysti vain, jos yritämme harkita loogisesti. Tuon dogmin puoltajat eivät muuten paljoakaan välitä logiikasta. Ottakaa esim. ystävämme Weston. Ensin hän sanoi meille, että tavaroiden hinnat määrää työpalkka ja että työpalkkojen noustessa täytyy siis hintojenkin nousta. Sitten hän rupesi todistelemaan meille päinvastaista, että työpalkkojen kohoamisesta ei ole mitään hyötyä, koska tavaroiden hinnat nousevat ja koska työpalkka itse asiassa mitataan niiden tavaroiden hinnalla, joihin se kulutetaan. Näin me alamme väitteestä, että tavaroiden arvon määrää työn arvo, ja lopetamme väitteeseen, että työn arvon määrää tavaroiden arvo. Täten kierrämme noidankehää emmekä pääse mihinkään tulokseen.
Onhan yleensä päivänselvää, että jos teemme jonkin tavaran, esim. työn, viljan tai jonkin muun tavaran arvosta yleisen arvonmitan ja sääntelijän, niin me vain lykkäämme vaikeutta tuonnemmaksi, koska mittaamme arvon toisella arvolla, joka taas puolestaan tarvitsee mittaamista.
Abstraktisimmassa muodossaan ilmaistuna dogmi »tavaroiden hinnat määrää työpalkka» tarkoittaa sitä, että »arvon määrää arvo», ja tämä tautologia merkitsee, ettemme todellisuudessa tiedä yhtään mitään arvosta. Jos hyväksymme tämän perusteen, niin jokainen keskustelu kansantaloustieteen yleisistä laeista muuttuu pelkäksi jaaritteluksi. Ricardon suuri ansio oli sen tähden se, että hän 1817 julkaistussa teoksessaan »On the Principles of Political Economy» hävitti perusteellisesti levinneen ja aikansa eläneen vanhan harhakäsityksen, että »hinnat määrää työpalkka», käsityksen, jonka Adam Smith ja hänen ranskalaiset edeltäjänsä olivat tutkimustensa todella tieteellisissä osissa hylänneet, mutta jonka he kuitenkin teostensa pintapuolisemmissa ja arkipäiväisissä luvuissa jälleen esittivät.