Kansalaisen Westonin todistelu perustuu itse asiassa kahteen olettamukseen:
1. että kansallistuotteen paljous on jokin muuttumaton, pysyväinen määrä eli, kuten matemaatikko sanoisi, vakiosuure;
2. että reaalipalkkojen summa, ts. sillä tavaramäärällä jonka niillä voi ostaa mitattujen työpalkkojen summa, on muuttumaton summa, vakiosuure.
Mutta hänen ensimmäinen väitteensä on ilmeisesti virheellinen. Tulette huomaamaan, että tuotteen arvo ja paljous suurenevat vuosi vuodelta, että kansallisen työn tuotantovoimat kasvavat ja että tämän kasvaneen tuotannon kiertokululle välttämätön rahamäärä vaihtelee alituisesti. Mikä pätee koko vuoteen ja eri vuosiin niitä toisiinsa verrattaessa, se pätee myös vuoden jokaiseen erilliseen päivään. Kansallistuotteen paljous eli suuruus vaihtelee alituisesti. Se ei ole mikään vakiosuure, vaan muuttuva suure, eikä toisin voi ollakaan, vaikkei otettaisikaan lukuun väestön lukumäärän muutoksia, koska pääoman kasautumisessa ja työn tuotantovoimassa on alituista vaihtelua. Varmaa on, että jos tänään yleinen palkkataso nousisi, niin tämä nousu sinänsä ei välittömästi muuttaisi tuotteen paljoutta, olkoot sen lopulliset seuraukset mitkä tahansa. Sen lähtökohtana olisi aluksi asioiden nykyinen tila. Mutta jos kansallistuote oli ennen palkankorotusta muuttuva eikä vakiosuure, niin silloin se on palkankorotuksen jälkeenkin muuttuva eikä vakiosuure.
Mutta olettakaamme että kansallistuotteen määrä olisi vakiosuure eikä muuttuva suure. Silloinkin se, mitä ystävämme Weston pitää loogisena johtopäätöksenä, olisi vain perustelematon väite. Jos on määrätty luku, sanokaamme 8, niin tämän luvun ehdoton raja ei estä sen osien suhteellisten rajojen muuttumista. Jos voitto on 6 ja työpalkka 2, niin työpalkka voi nousta 6:een ja voitto laskea 2:een ja kuitenkin kokonaismäärä on 8. Näin siis tuotepaljouden pysyvyys ei suinkaan todistaisi työpalkan summan pysyvyyttä. Kuinka sitten ystävämme Weston todistaa työpalkan summan pysyvyyden? Vain väittämällä sitä.
Mutta jos olettaisimmekin hänen väitteensä oikeaksi, niin sen pitäisi vaikuttaa kahteen suuntaan, kun hän sen sijaan antaa sen vaikuttaa vain yhteen suuntaan. Jos palkkasumma on vakiosuure, niin sitä ei voida suurentaa eikä pienentää. Jos siis työläiset, pyrkiessään saamaan ohimenevän palkankorotuksen, menettelevät tyhmästi, niin kapitalistit menettelevät yhtä tyhmästi pyrkiessään saamaan aikaan ohimenevän palkanalennuksen. Ystävämme Weston ei kiistä, että tietyissä olosuhteissa työläiset voivat pakottaa kapitalistit korottamaan palkkaa, mutta koska palkkasumma on hänestä luonnostaan vakio, niin vastavaikutuksenkin täytyy seurata. Mutta toisaalta hän tietää myös sen, että kapitalistit voivat väkisin alentaa palkkaa ja todellakin pyrkivät tekemään sitä alinomaa. Palkkavakio-periaatteen mukaan vastavaikutuksen täytyy tässä tapauksessa seurata yhtä hyvin kuin edellisessäkin. Työläiset menettelevät sen tähden oikein, jos he nousevat vastustamaan palkanalennusyrityksiä tai jo toimeenpantuja palkanalennuksia. He ovat siis oikeassa pakottaessaan korottamaan palkkaa, sillä jokainen palkanalennusta vastustava toimenpide on toimenpide palkankorotuksen puolesta. Kansalaisen Westonin itsensä esittämän palkkavakio-periaatteen mukaan työläisten pitää sen tähden tietyissä olosuhteissa liittyä yhteen ja taistella palkankorotuksen puolesta.
Jos hän kiistää tämän johtopäätöksen, niin hänen täytyy luopua siitä olettamuksesta, josta se johtuu. Siinä tapauksessa hänen ei pidä sanoa, että palkkasumma on vakiosuure, vaan että — vaikka se ei voi eikä saakaan kohota — se voi ja sen täytyy aleta aina kun pääoma tahtoo sitä alentaa. Jos kapitalistia huvittaa ruokkia teitä perunoilla lihan asemesta ja kauralla vehnän asemesta, niin teidän täytyy pitää hänen tahtoaan kansantaloustieteen lakina ja alistua siihen. Jos jossakin maassa palkkataso on korkeampi kuin toisessa, esim. Yhdysvalloissa korkeampi kuin Englannissa, niin teidän on selitettävä, että tämä palkkatason erilaisuus johtuu Amerikan ja Englannin kapitalistien tahdon erilaisuudesta — metodi, joka kylläkin suuresti yksinkertaistaisi ei vain taloudellisten ilmiöiden, vaan myös kaikkien muiden ilmiöiden tutkimista.
Mutta siinäkin tapauksessa voisimme kysyä, miksi amerikkalaisen kapitalistin tahto on erilainen kuin englantilaisen kapitalistin. Voidaksemme vastata tähän kysymykseen on siirryttävä tahdon piirin ulkopuolelle. Pappi voi sanoa, että jumala tahtoo Ranskassa toista kuin Englannissa. Jos vaadin häntä selittämään tämän tahdon kaksinaisuuden, hänellä saattaa olla otsaa vastata, että jumalaa huvittaa tahtoa Ranskassa toista kuin Englannissa. Mutta ystävämme Weston on varmasti viimeinen ottamaan todistusperusteeksi kaiken järjellisen ajattelun täydellisen kiistämisen.
Kapitalisti tahtoo tietenkin ottaa niin paljon kuin mahdollista. Meidän tehtävänämme ei suinkaan ole jaaritella hänen tahtomuksistaan, vaan tutkia hänen voimaansa, tämän voiman rajoja ja näiden rajojen luonnetta.