Kirjoitettu: 18. toukokuuta 1859
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 114–117. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Manchester, 18. toukokuuta 1859
...Mitä nyt tulee historialliseen sisältöön,[1] olette Te hyvin selvästi ja oikeutetusti myöhempään kehitykseen viitaten esittäneet tuonaikaisen liikkeen molemmat puolet jotka Teitä ovat eniten kiinnostaneet: kansallisen aatelisliikkeen, jota edustaa Sickingen sekä humanistis-teoreettisen liikkeen ja sen edelleenkehittymisen teologisella ja kirkollisella alalla, uskonpuhdistuksen. Minua miellyttävät tässä parhaiten näytökset Sickingenin ja keisarin, legaatin ja Trierin arkkipiispan kohtaamisista (tässä olette samalla onnistuneet antamaan hyvän individuaalisen luonnehdinnan vastakohdasta maailmanmiesmäisen, esteettisesti ja klassisesti sivistyneen, poliittisesti ja teoreettisesti kaukonäköisen legaatin sekä typerän saksalaisen pappisruhtinaan välillä, luonnehdinnan joka kuitenkin lähtee molempien henkilöiden edustavasta luonteesta); hyvin naseva on myös Sickingenin sekä Kaarlen kohtaamista esittävän näytöksen luonnehdinta. Mitä tulee Huttenin omaelämäkertaan, jonka sisältöä Te aiheellisesti pidätte olennaisena, niin olette kuitenkin valinneet uhkarohkean keinon tämän sisällön valamiseksi draamaan. Hyvin tärkeä on myös Balthasarin ja Franzin välinen keskustelu 5. näytöksessä, jossa ensiksi mainittu esittelee herralleen todella vallankumouksellista politiikkaa jota tämän olisi tullut noudattaa. Tässä astuu varsinaisesti traaginen esiin; ja juuri tämän vuoksi minusta tuntuu että tähän olisi pitänyt viitata jo 3. näytöksessä jossa on monia tilaisuuksia siihen. Mutta taaskin lankean epäoleellisuuksiin.
Kaupunkien ja ruhtinaiden asema tuohon aikaan on samaten esitetty monasti suurella selvyydellä ja näin ovat tuolloisen liikkeen niin sanoakseni viralliset elementit suurimmaksi osaksi ammennettu tyhjiin. Mutta minusta näyttää, ettette ole antaneet tarpeellista korostusta epävirallisille, plebeijisille ja talonpoikaisille elementeille sekä niiden teoreettiselle edustukselle, joka kulkee näiden elementtien rinnalla. Talonpoikaisliike oli omalla tavallaan yhtä kansallinen, yhtä ruhtinaidenvastainen kuin aateliston liike, ja sen häviämän taistelun jättiläismäiset mittasuhteet pistävät hyvin merkittävästi silmään verrattuna siihen helppouteen jolla aateli, jättäen Sickingenin käpälälautaan, antautui historialliselle ammatilleen — liehakoinnille. Myös Teidän draamakäsityksenne kannalta, jota — kuten olette nähnyt — pidän hieman liian abstraktina, en tarpeeksi realistisena, näyttää talonpoikaisliike ansainneen lähempää tarkastelua. Joss Fritz -talonpoikaiskohtaus on kylläkin luonteenomainen ja tämän »villitsijän» yksilöllisyys on esitetty aivan oikein, mutta yksinään se ei edusta tarpeellisella voimakkuudella, aatelisliikkeeseen verraten, tuolloin jo mahtavana pauhaavaa talonpoikaisagitaation virtaa. Minun draamakäsitykseni mukaan, joka vaatii ettei ideaalisen ohella unohdeta realistista, Schillerin ohella Shakespearea, olisi tuolloin niin uskomattoman kirjavan plebeijisen yhteiskuntapiirin mukaanottaminen tarjonnut vielä aivan muuta aineistoa draaman elävöittämiseksi. Se olisi tarjonnut tyhjentymättömän taustan näyttämön etualalla esiintyvälle kansalliselle aatelisliikkeelle ja vasta asettanutkin tämän liikkeen oikeaan valoonsa. Mitä ihmeellisen tyypillisiä luonnekuvia antaakaan tämä feodaalisiteiden kuljeskeleviin kerjäläiskuninkaisiin, leivättömiin palkkasotureihin ja kaikenlaisiin seikkailijoihin hajoamisen aika. Se on falstaffilainen tausta, jonka täytyy olla tämäntyyppisessä historiallisessa draamassa vielä tehoisampi kuin Shakespearella! Mutta tästä puhumattakin minusta tuntuu että tämä talonpoikaisliikkeen taka-alalle sijoittaminen on seikka joka on johtanut Teidät esittämään myöskin kansallista aatelisliikettä virheellisesti eräässä suhteessa ja samalla laiminlyömään Sickingenin kohtalon todella traagista elementtiä. Minun mielestäni tuonaikaisen keisarillisen aateliston joukot eivät ajatelleet liiton solmimista talonpoikaisten kanssa; sen riippuvaisuus talonpoikien sorrolla saaduista tuloista ei sallinut sitä. Pikemminkin liitto kaupunkien kanssa olisi ollut mahdollinen; mutta sekään ei syntynyt tai syntyi vain osittaisesti. Mutta kansallisen aatelisvallankumouksen läpivieminen oli mahdollista vain kaupunkien ja talonpoikien, erityisesti viimeiksi mainittujen kanssa tehdyn liiton avulla. Juuri tässä piileekin mielestäni traaginen momentti: että tämä perusedellytys, liitto talonpoikaisten kanssa, oli mahdoton, että aateliston politiikan täytyi siis vääjäämättä pysyä näpertelynä, että samalla hetkellä kun aatelisto halusi astua kansallisen liikkeen kärkeen, kansakunnan joukot, talonpojat, protestoivat sen johtoa vastaan ja aateliston piti näin väistämättä luhistua. En kykene arvioimaan, missä mielessä Teidän oletuksenne, jonka mukaan Sickingen olisi todellakin ollut jossain yhteydessä talonpoikiin, on historiallisesti perusteltu eikä kyse ole lainkaan siitä. Kääntyessään talonpoikien puoleen Huttenin kirjoitukset muuten, mikäli muistan, ohittavat nopeasti aran aatelistoa käsittävän kohdan ja yrittävät kohdistaa talonpoikien vihan erityisesti pappeihin. Mutta en mitenkään halua evätä Teiltä oikeutta käsittää Sickingen ja Hutten siten että he olisivat pyrkineet talonpoikien vapauttamiseen. Silloin Teillä kuitenkin olisi heti se traaginen ristiriita, että molemmat olisivat joutuneet toisaalta aateliston, joka oli päättäväisesti talonpoikien vapauttamista vastaan, sekä toisaalta talonpoikien väliin. Tässä piili minun mielestäni historiallisesti välttämättömän vaatimuksen ja käytännöllisesti mahdottoman toteutuksen välinen traaginen yhteentörmäys. Antaessanne tämän momentin pudota pois Te supistatte traagisen konfliktin niihin vähäpätöisempiin ulottuvaisuuksiin, joissa Sickingen, sen sijaan että olisi heti alkanut taistelun keisaria ja valtakuntaa vastaan, alkoikin sen vain yhtä ruhtinasta vastaan (vaikka Te tässäkin tuotte talonpojat mukaan kuvaan oikealla tahdilla) ja annatte hänen tuhoutua yksinkertaisesti aateliston välinpitämättömyyteen ja pelkurimaisuuteen. Tämä pelkurimaisuus olisi kuitenkin täysin toisin motivoitu, jos jyrisevää talonpoikaisliikettä ja aikaisempien »Bundschuh»- sekä »Armer Konrad»-liittoutumien[2] myötä aateliston ehdottomasti konservatiivisemmaksi tulevaa mielialaa olisi korostettu enemmän. Kaikki tämä on muuten vain yksi niistä keinoista joiden avulla talonpoikainen ja plebeijinen liike olisi voitu vetää mukaan draamaan; ajateltavissa on vähintäänkin vielä kymmenen muuta keinoa, jotka ovat yhtä hyviä tai parempia...
[1] Ferdinand Lassalle, »Franz von Sickingen». Toim.
[2] »Bundschuh» (»Nauhakenkä») ja »Armer Konrad» (»Köyhä Konrad») olivat salaisia talonpoikaisliittoja, joiden muodostaminen valmisteli vuoden 1525 talonpoikaissotaa Saksassa. Toim.