Tällä erää on kysymys lähinnä tästä: työn suhtautuminen pääomaan tai työn objektiivisiin ehtoihin pääomana edellyttää historiallista prosessia, joka hajottaa ne eri muodot, joissa työläinen on omistaja tai omistaja tekee työtä.
Siis tarkoitetaan ennen kaikkea seuraavia kohtia:
1) Sen suhteen hajoaminen, joka työläisellä on maahan luonnollisena tuotannonehtona, maahan, johon hän suhtautuu omana epäorgaanisena olemisenaan, voimiensa laboratoriona ja tahtonsa valtapiirinä. Kaikki muodot, joissa tämä omaisuus esiintyy, edellyttävät yhteisöä, jonka jäsenet, vaikka heidän välillään voi olla muodollisia eroja, ovat sen jäseninä omistajia. Tämän omaisuuden alkuperäinen muoto on niin ollen itse välitön yhteisomaisuus (itämainen muoto, muuttuneena slaavilaisilla; vastakohdaksi kehittyneenä, mutta kuitenkin vielä salaisena, vaikkakin vastakohtaisena perustana antiikin ja germaanisessa omaisuudessa).
2) Niiden suhteiden hajoaminen, joissa työläinen esiintyy työvälineen omistajana. Niin kuin yllä mainittu maaomaisuuden muoto edellyttää todellista yhteisöä, niin tämä työvälineen oleminen työläisen omaisuutta edellyttää manufaktuurityön kehityksen erityistä muotoa käsityönä; tähän liittyy ammattikunta-korporaatiolaitos jne. (Muinaisitämaista manufaktuuria voidaan tarkastella jo kohdassa 1.) Tässä työ on itse vielä puolittain taiteellista, puolittain itsetarkoitus jne. Mestarin taito. Kapitalisti itse on vielä mestari. Erityisen työtaitavuuden myötä turvattu työvälineen hallinta jne. jne. Sitten tietyssä määrin työtapojen perinnöllisyys työorganisaation ja työvälineen kanssa. Keskiajan kaupunkilaitos. Työ on vielä työntekijän omaa; tiettyä yksipuolisten kykyjen itseriittoista kehitystä jne.
3) Molempiin sisältyy se, että työläisellä on ennen tuotantoa hallinnassaan kulutustarvikkeet, jotka ovat tarpeen tuottajana — siis tuotannon aikana, ennen sen päättymistä — elämistä varten. Maaomistajana hänellä on tarpeellinen kulutusvaranto välittömästi käytössään. Käsityömestarina hän on perinyt, ansainnut, säästänyt sen kokoon, ja käsityöläisen oppilaana hän on ensin oppipoika, jolloin hän ei esiinny vielä lainkaan varsinaisena itsenäisenä työläisenä, vaan on patriarkaalisesti isäntänsä ruoassa. Todellisena kisällinä hänellä on tietty yhteisosallisuus mestarin omistamaan kulutusvarantoon. Jos se ei olekaan kisällin omaisuutta, niin se on kuitenkin ammattikunnan sääntöjen, perinteiden jne. nojalla hänen myötähallinnassaan jne. (tähän on perehdyttävä tuonnempana).
4) Toisaalta yhtä lailla niiden suhteiden hajoaminen, joissa itse työläiset, itse elävät työkyvyt kuuluvat vielä välittömästi objektiivisten tuotannonehtojen joukkoon, ja otetaan omaksi sellaisina — ovat siis orjia tai maaorjia. Pääomalle ei työläinen ole tuotannonehto, vaan työ. Jos sen voi tehdä koneet tai jopa vesi tai ilma, sitä parempi. Eikä pääoma ota omakseen työläistä, vaan hänen työnsä — ei välittömästi, vaan vaihdon välittämänä.
Nämä ovat nyt toisaalta historiallisia edellytyksiä sille, että työläinen olisi olemassa vapaana työläisenä, vailla objektiivisia työnehtoja, puhtaasti subjektiivisena työkykynä tuotannon objektiivisia ehtoja vastassa, objektiivisia ehtoja hänen ei-omaisuutenaan, vieraana omaisuutena, itseään varten olevana arvona, pääomana.
Toisaalta herää kysymys, mitkä ehdot ovat tarpeen, jotta työläinen löytää pääoman vastassaan olevana.
{Pääoman kaavaan, jossa elävä työ suhtautuu sekä raaka-aineeseen että työvälineeseen että työn aikana tarvittaviin elintarpeisiin negatiivisina, ei-omaisuutena, sisältyy aluksi ei-maaomaisuus eli siinä on kielletty sellainen olotila, jossa työtä tekevä yksilö suhtautuu maahan omanaan, ts. tekee työtä, tuottaa maan omistajana. Parhaassa tapauksessa hän ei ainoastaan suhtaudu työläisenä maahan, vaan maan omistajana itseensä työtä tekevänä subjektina. Maaomaisuus sisältää mahdollisuutena sekä raaka-aineen että alkuperäisen työvälineen, maan itsensä sekä sen itsestään kasvaneiden hedelmien omistuksen. Alkuperäisimmässä muodossa suhtautuminen maahan omistajana merkitsee raaka-aineen, työvälineen ja maan itsensä, eikä työn luomien elintarpeiden löytämistä siitä. Kun tämä suhde on jo uusinnettu, esiintyy maaomaisuuteen, sen primitiivisissä muodoissa, sisältyvinä sekundaarisia työvälineitä ja työn itsensä luomia maanhedelmiä. Tämä historiallinen tila kielletään siis ensin täydempänä omaisuussuhteena työläisen suhteessa työnehtoihin pääomana. Tämä on historiallinen tila n:o 1, joka on kielletty tai edellytetty historiallisesti hajonneeksi tässä suhteessa.
{Mutta toiseksi, missä työvälineen omistus eli työläisen suhtautuminen työvälineeseen omana, missä hän työskentelee työvälineen omistajana (mikä edellyttää samalla välineen alistamista hänen yksilölliselle työlleen, ts. edellyttää työn tuotantovoiman erityistä rajoitettua kehitysastetta), missä tämä työläisen muoto omistajana tai työtä tekevän omistajan muoto on jo asetettu itsenäisenä muotona[1] maaomaisuuden rinnalla ja ulkopuolella — on jo edellytetty toinen historiallinen vaihe ensimmäisen rinnalla ja ulkopuolella, vaihe, jonka täytyy olla jo huomattavasti muuttunut tämän toisen omaisuuden lajin tai työtätekevän omistajan lajin itsenäistymisen vuoksi.
{Koska työväline on jo itse työn tuote, siis elementti, joka muodostaa omaisuutta, on jo työn asettama, ei yhteisö, tarkoitetaan yhteisöä, johon tämän lajin omaisuus perustuu, voi tässä enää esiintyä luontaissyntyisessä muodossa niin kuin ensimmäisessä tapauksessa, vaan jo itse tuotettuna, syntyneenä, sekundaarisena, jo työläisen itsensä tuottamana yhteisönä. On selvää, että missä työvälineen omistus on suhtautumista työn tuotannonehtoihin omaisuutena, esiintyy työväline todellisessa työssä vain yksilöllisen työn välineenä; taito ottaa työväline todella omaksi, käsitellä sitä työvälineenä esiintyy työläisen erityisenä valmiutena, joka asettaa hänet instrumentin omistajaksi. Lyhyesti sanottuna ammattikuntalaitoksen olennainen luonne (käsityömäisen työn olennainen luonne subjektinsa, omistajan konstituoivana) on palautettava suhtautumiseen tuotantoinstrumenttiin (työvälineeseen omaisuutena) erotukseksi suhtautumisesta maahan (raaka-aineeseen sellaisenaan) omana. Se että suhtautuminen tähän yhteen tuotannonehtojen momenttiin konstituoi työtä tekevän subjektin omistajana, tekee hänestä työtä tekevän omistajan, tämän historiallinen tila n:o 2, joka luonteensa mukaisesti voi olla olemassa vain muuttuneen ensimmäisen tilan vastakohtana tai, jos niin halutaan, samalla sen täydennyksenä — tämä on samalla tavoin kielletty pääoman ensimmäisessä kaavassa.
{Kolmas mahdollinen muoto, työntekijän suhtautuminen omistajana ainoastaan elintarvikkeisiin, niiden löytäminen valmiina työtä tekevän subjektin luonnollisena ehtona suhtautumatta maahan ja työvälineeseen, siis myös itse työhön omana, on pohjimmaltaan orjuuden ja maaorjuuden kaava, joka on kielletty, asetettu historiallisesti hajonneeksi tilaksi työläisen suhteessa tuotan-nonehtoihin pääomana.
{Omaisuuden alkumuodot palautuvat välttämättä suhteeseen tuotannon ehtona oleviin eri objektiivisiin momentteihin omina; ne muodostavat yhteisön eri muotojen taloudellisen perustan yhtä lailla kuin niillä puolestaan on edellytyksenä tietyt yhteisön muodot. Näitä muotoja muuttaa olennaisesti itse työn siirtäminen objektiivisten tuotannonehtojen joukkoon (maaorjuus ja orjuus), minkä vuoksi kaikkien n:o 1:een sijoittuvien omaisuusmuotojen yksinkertaisesti vahvistava luonne katoaa ja muuttuu. Ne kaikki sisältävät orjuuden mahdollisuutena ja niin ollen omana kumoutumisenaan. Mitä tulee n:o 2:een, jossa työn erityinen laatu, mestarin taito työssä, ja sitä vastaavasti työvälineen omistus on samaa kuin tuotannonehtojen omistus — niin se sulkee tosin orjuuden ja maaorjuuden pois; mutta se voi saada kastilaitoksessa vastaavan negatiivisen kehityksen.}
{Kolmas omaisuusmuoto — elintarpeiden omistus — kun se ei palaudu orjuuteen tai maaorjuuteen, ei voi sisältää työtä tekevän yksilön suhdetta tuotannon ja niin ollen olemisen ehtoihin. Se voi niin ollen olla vain maaomaisuutensa menettäneen alkuperäiseen maaomaisuuteen perustuneen yhteisön jäsenen suhde, jäsenen, joka ei ole vielä edennyt n:o 2:n lajiseen omaisuuteen, niin kuin Rooman plebs panes et circenses[2] -aikaan.}
{Feodaalisen seurueen suhde lääninherraansa eli henkilökohtainen palvelussuhde on olennaisesti erilainen. Sillä se muodostaa pohjimmaltaan vain maanomistajan itsensä olemassaolotavan, maanomistajan, joka ei enää tee työtä, vaan jonka omaisuus sisältää tuotannonehtojen joukkoon kuuluvana itse työläisen maaorjana jne. Tässä herruussuhde esiintyy olennaisena omaksioton suhteena. Eläimeen, maahan jne. ei pohjimmaltaan voi olla herruussuhdetta omaksioton nojalla, vaikka eläin palvelee. Vieraan tahdon omaksiotto on herruussuhteen edellytys. Tahtoa vailla oleva, kuten esimerkiksi eläin voi siis kylläkin palvella, mutta se ei tee omistajasta herraa. Näemme tässä kuitenkin sen verran, että herruus- ja alistussuhteet kuuluvat samoin tähän tuotantoinstrumenttien omaksioton kaavaan. Nämä suhteet muodostavat kaikkien alkuperäisten omistussuhteiden ja tuotantosuhteiden kehityksen ja tuhoutumisen alkuperäisen käytteen, samoin kuin ne myös ilmaisevat niiden rajoittuneisuuden. Tosin ne uusinnetaan pääomassa — välitetyssä muodossa — ja siten ne muodostavat yhtä lailla sen hajoamisen käytteen ja ovat sen rajoittuneisuuden vertauskuva.}
{»Oikeus myydä itsensä ja omaisensa hädässä oli ikävä yleinen oikeus; se päti sekä pohjoisessa että kreikkalaisilla että Aasiassa; velkojan oikeus ottaa orjakseen velallinen, joka ei pystynyt maksamaan, ja maksun ottaminen hänen työnsä välityksellä tai myymällä hänet henkilönä, mikäli se riitti, oli melkein yhtä laajalle levinnyt» (Niebuhr. Römische Geschichte. Erster Theil, s. 600).}
{Niebuhr sanoo eräässä paikassa, että Augustuksen aikana kirjoittaneille kreikkalaisille kirjailijoille oli vaikeata käsittää patriisien ja plebeijien välinen suhde, että he käsittivät sen väärin ja sekoittivat tämän suhteen patronusten ja klienttien väliseen suhteeseen muka sen vuoksi, että he
{»kirjoittivat aikana, jolloin rikkaat ja köyhät olivat ainoat todelliset kansalaisluokat; jolloin hädänalainen, olipa hänen syntyperänsä miten jalo tahansa, tarvitsi suojelijaa, ja miljonääriä, olipa hän vaikka vapautettu orja, etsittiin suojelijaksi. Perityistä riippuvuussuhteista he tunsivat tuskin jälkeäkään» (mts. 620).}
{»Käsityöläiset olivat molemmissa luokissa» (metoikeissa[3] ja vapautetuissa ja heidän jälkeläisissään) »ja maataloudesta luopunut plebeiji otti näille säädetyt rajoitetut kansalaisoikeudet. Heiltä ei myöskään puuttunut laillisten ammattikuntien kunniaa; ja heidän ammattikuntiaan pidettiin niin suuressa arvossa, että niiden perustajaksi mainittiin Numa; niitä oli 9; soittajat, kultasepät, kirvesmiehet, värjärit, satulasepät, nahkurit, kuparisepät, savenvalajat ja yhdeksäs ammattikunta muille ammateille yhteisesti... Jotkut heistä olivat itsenäisiä kaupungin ulkopuolella asuvia kansalaisia; isopoliitteja, joilla ei ollut suojelijaa — jos sellainen oikeus oli; epävapaiden jälkeläisiä, joiden side oli hajonnut heidän suojelijansa koko suvun kuolemisen vuoksi; näille vanhojen kansalaisten ja yhteisön riitely oli epäilemättä yhtä vierasta kuin Firenzen ammattikunnille Guelfien ja Ghibelliinien sukuriidat: epävapaat olivat ehkä vielä kaikki patriisien käskyvallassa» (mts. 623).}
Toiselta puolen edellytetään historiallisia prosesseja, jotka ovat saattaneet jonkin kansakunnan jne. yksilöiden suuren joukon, joskaan eivät aluksi vapaiden työläisten tilaan, niin kuitenkin sellaisten työntekijäin, jotka ovat sitä δυνάμει,[4] työläisten, joiden ainoa omaisuus on heidän työkykynsä ja mahdollisuus vaihtaa se saatavilla oleviin arvoihin. Yksilöitä ovat vastassa tuotannon kaikki objektiiviset ehdot vieraana omaisuutena, heidän ei-omaisuutenaan, mutta samalla arvoina vaihdettavia, niin ollen tietyssä määrin omaksi otettavia elävän työn avulla. Sellaiset historialliset hajoamisprosessit ovat myös niiden riippuvuussuhteiden hajoamista, jotka kytkevät työläisen maahan ja maan omistajaan; mutta edellyttävät tosiasiallisesti hänen omistavan elintarpeensa — tämä on todellisuudessa hänen maasta irrottamisensa prosessi, niiden maaomaisuussuhteiden hajoaminen, jotka konstituoivat hänet yeomanina, vapaana työtä tekevänä pienenä maanomistajana tai vuokraajana (kolonina), vapaana talonpoikana;[5] sellaisten ammattikuntasuhteiden hajoaminen, jotka edellyttävät työläisen omistavan työinstrumenttinsa ja itse työn tiettynä käsityömäisenä taitavuutena, omaisuutena (eikä vain sen lähteenä). Nämä historialliset hajoamisprosessit ovat klienteelisuhteiden hajoamista, klienteelisuhteiden eri muodoissaan, joissa ei-omistajat esiintyvät herransa suojattijoukossa lisätuotteen myötäkuluttajina ja kantavat vastikkeeksi herransa palveluspukua, ottavat osaa hänen riitoihinsa, tekevät henkilökohtaisia palveluksia, kuviteltuja tai todellisia jne.
Lähempi tarkastelu osoittaa, että kaikissa näissä hajoamisprosesseissa hajoavat sellaiset tuotannon suhteet, joissa käyttöarvo, tuotanto välitöntä käyttöä varten on vallitseva. Vaihtoarvolla ja sen tuotannolla on edellytyksenä toisen muodon vallitsevuus; niin ollen kaikissa näissä suhteissa luontaissuoritukset ja luontaismaksut ovat vallitsevia rahamaksuihin ja rahasuorituksiin nähden. Mutta tämä vain ohimennen. Lähemmässä tarkastelussa käy samaten selville, että kaikki hajonneet suhteet olivat mahdollisia vain aineellisten (ja niin ollen myös henkisten) tuotantovoimien tietyn kehitysasteen myötä.
Tässä on ennen muuta kysymys seuraavasta: hajoamisprosessi, joka muuttaa jonkin kansakunnan jne. yksilöiden suuren joukon δυνάμει vapaiksi palkkatyöläisiksi (yksilöiksi, jotka vain heidän omaisuudettomuutensa pakottaa työhön ja työnsä myyntiin), ei edellytä toisaalta sitä, että näiden yksilöiden siihenastiset tulolähteet ja osaksi omaisuusehdot ovat kadonneet, vaan päinvastoin sitä, että vain niiden käyttö on muuttunut toiseksi, että niiden olemisen tapa on muuttunut, että ne ovat siirtyneet vapaana varantona toisiin käsiin tai osaksi jääneet samoihinkin. Mutta näin paljon on selvää: sama prosessi, joka on erottanut joukon yksilöitä siihenastisista (tavalla tai toisella) myönteisistä suhteista työn objektiivisiin ehtoihin, on kieltänyt nämä suhteet ja siten muuttanut nämä yksilöt vapaiksi työläisiksi, sama prosessi on potentiaalisesti vapauttanut nämä työn objektiiviset ehdot (maan, raaka-aineen, elintarpeet, työvälineet, rahan tai kaiken tämän yhdessä) niiden siihenastisesta sidonnaisuudesta niistä nyt erotettuihin yksilöihin. Ne ovat vielä saatavilla, mutta toisessa muodossa, vapaana varastona, joihin nähden kaikki vanhat poliittiset jne. suhteet on hävitetty, ja jotka nyt ovat arvojen, itsestään pysyvien arvojen muodossa näitä irrotettuja, omaisuudettomia yksilöitä vastassa.
Sama prosessi, joka on asettanut massan vapaina työläisinä objektiivisia työnehtoja vastaan, on asettanut myös nämä ehdot pääomana vapaita työläisiä vastaan. Historiallinen prosessi johti siihen asti sidottujen elementtien erottamiseen; tulos ei niin ollen ole se, että jokin elementeistä katoaa, vaan että kukin niistä esiintyy negatiivisessa suhteessa toiseen: vapaa työläinen (mahdollisuutena) toisella puolen, pääoma (mahdollisuutena) toisella. Vapaiksi työläisiksi muutettujen luokkien erottamisen objektiivisista ehdoista täytyy yhtä lailla esiintyä näiden samojen ehtojen itsenäistymisenä vastakkaisessa kohtiossa.
Jos pääoman ja palkkatyön suhdetta ei tarkastella tuotannon kokonaisuutta jo määräävänä ja hallitsevana,[6] vaan historiallisesti syntyvänä, (ts. jos tarkastellaan rahan alkuperäistä muuttumista pääomaksi, vaihtoprosessia toisella puolen vain mahdollisuutena olemassa olevan pääoman ja toisella vain mahdollisuutena olemassa olevien vapaiden työläisten välillä), niin on tietenkin väkisinkin tehtävä se yksinkertainen huomio, josta taloustieteilijät tekevät suuren asian, että pääomana esiintyvällä puolella on oltava hallinnassaan raaka-aineita, työvälineitä ja elintarvikkeita, jotta työläinen voi elää tuotannon aikana, ennen tuotannon loppuunsaattamista.
Tämä esiintyy edelleen siten, että kapitalistin taholla on täytynyt tapahtua kasautuminen ([palkka] työtä edeltänyt, eikä [palkka] työstä versonnut kasautuminen), joka antaa hänelle kyvyn panna työläinen työhön ja pitää hänet toimeliaana, ylläpitää hänet elävänä työvoimana.[7] Tämä pääoman teko, joka on riippumaton työstä, ei ole työn asettama, siirretään sitten edelleen tästä pääoman syntyhistoriasta nykyisyyteen, muutetaan sen todellisuuden ja toiminnassa olon, sen itsemuodostuksen momentiksi. Sitten siitä johdetaan pääoman ikuinen oikeus vieraan työn hedelmiin, tai pikemminkin kapitalistinen voitonhankintatapa kehitellään vastikkeiden vaihdon yksinkertaisista ja »oikeudenmukaisista» laeista.
Rahan muodossa käsilläoleva rikkaus voi vaihtua työn objektiivisiin ehtoihin vain, kun ja jos nämä ehdot on erotettu itse työstä. Että rahaa voidaan osaksi kasata pelkästään vastikkeiden vaihdon tietä, sen olemme nähneet; mutta tämä muodostaa niin merkityksettömän lähteen, että historiallisesti se ei ole maininnan arvoinen — edellyttäen, että raha hankitaan oman työn vaihdolla. Pääomaksi varsinaisessa merkityksessä, teollisuuspääomaksi muutetaan pikemminkin koronkiskonnan (erityisesti suhteessa maaomaisuuteen harjoitetun) ja kauppavoittojen avulla kasattu liikkuva omaisuus — rahaomaisuus. Jäljempänä meillä on vielä tilaisuus puhua enemmän molemmista muodoista sikäli kuin ne eivät esiinny itse pääoman muotoina, vaan varhempina rikkauden muotoina, pääoman edellytyksinä.
Kuten olemme nähneet, pääoman käsitteeseen, sen syntyyn sisältyy, että sen lähtökohta on raha ja niin ollen rikkaus, joka on olemassa rahan muodossa. Yhtä lailla siihen sisältyy se, että pääoma ilmenee kierrosta tulevana, kierron tuotteena. Pääomanmuodostuksen lähtökohta ei niin muodoin ole maaomaisuus (tässä korkeintaan maanvuokraaja, sikäli kuin hän käy kauppaa maataloustuotteilla), ei myöskään ammattikunta (vaikka viimeksi mainitussa on mahdollisuus), vaan kauppiaan ja koronkiskurin omaisuus. Mutta tämä omaisuus löytää ehdot, joissa vapaa työ on ostettavissa, vasta kun historiallinen prosessi on erottanut tämän vapaan työn objektiivisista olemassaoloehdoistaan. Vasta silloin rikkaus löytää myös mahdollisuuden ostaa itse nämä ehdot. Ammattikuntalaitoksen oloissa ei esimerkiksi pelkkä raha, jos se ei ole ammattikunnallista, mestarin rahaa, voi ostaa kangaspuita käyttääkseen niitä työhön; on määrätty, kuinka paljon yksi mestari saa tuottaa jne. Lyhyesti sanottuna instrumentti itse on vielä siinä määrin elävään työhön kiinni kasvanut ja esiintyy sen valta-alueena, että se ei vielä todella osallistu kiertoon.
Rahaomaisuudelle antaa kyvyn tulla pääomaksi juuri se, että ensiksi löytyy vapaita työläisiä; että toiseksi löytyy elintarvikkeita ja raaka-aineita jne., jotka ennen tavalla tai toisella olivat nyt ei-objektiivisiksi tulleiden massojen omaisuutta ja jotka samalla ovat vapaina ja ostettavissa olevina.
Mutta työn toisen ehdon — tietyn taitavuuden, instrumentin työn välineenä jne. — pääoma tapaa valmiina tällä esikaudellaan tai ensimmäisellä kaudellaan, osaksi kaupunkien ammattikuntalaitoksen, osaksi kotiteollisen tai maatalouden lisäkkeeksi kiinnittyneen teollisuuden tuloksena. Historiallinen prosessi ei ole pääoman tulos, vaan sen edellytys. Sen kautta sitten myös kapitalisti työntyy välittäjäksi (historiallisesti) maaomaisuuden tai omaisuuden ylipäätään ja työn väliin. Mukavista kuvitelmista, joiden mukaan kapitalisti ja työläinen solmivat liiton jne., ei historia tiedä mitään, eikä niistä löydy jälkiä myöskään pääoman käsitteen kehityksessä. Rajatapauksissa manufaktuuri voi kehittyä paikallisesti tietyissä vielä aivan toiseen aikakauteen kuuluvissa puitteissa, kuten esimerkiksi Italian kaupungeissa ammattikuntien rinnalla. Mutta aikakauden yleisesti vallitsevana muotona pääoman ehtojen täytyy olla kehittyneet laajassa mitassa, eikä ainoastaan paikallisesti. (Tämä ei estä sitä, että ammattikuntien hajotessa yksittäiset ammattikuntamestarit muuttuvat kapitalisteiksi; tämä tapaus on kuitenkin, ja juuri asian luonteen vuoksi, harvinainen. Kokonaisuutena katsoen ammattikuntalaitos, mestari ja kisälli, tuhoutuu siellä, mihin kapitalisti ja työläinen ilmestyvät.)
On itsestään selvää — ja tässä puheena olevaa historiallista aikakautta lähemmin tarkasteltaessa osoittautuu yksityiskohtia myöten — että aikaisempien tuotantotapojen ja työläisen työn objektiivisiin ehtoihin suhtautumisen tapojen hajoamisen aika on tosiaan samalla aikaa , jona rahaomaisuus toisaalta on jo kehittynyt tiettyyn laajuuteen ja toisaalta kasvaa ja laajenee nopeasti samojen olosuhteiden nojalla, jotka nopeuttavat tuota hajoamista. Rahaomaisuus itse on yksi tuon hajoamisen toimeenpanijoista samalla kun tuo hajoaminen on sen pääomaksi muuttumisen ehto. Mutta ei rahaomaisuuden pelkkä käsilläolo, eikä edes se, että se on saavuttanut tietynlaisen ylivallan, riitä aiheuttamaan sitä, että tuo hajoaminen pääomaksi tapahtuisi. Muuten muinainen Rooma, Bysantti jne. olisivat päättäneet historiansa vapaaseen työhön ja pääomaan tai pikemminkin aloittaneet niistä uuden historian. Siellä vanhojen omaisuussuhteiden hajoaminen kytkeytyi rahaomaisuuden — kaupan jne. — kehittymiseen. Mutta teollisuuden sijasta tämä hajoaminen johti itse asiassa maaseudun herruuteen yli kaupungin.
Pääoman alkuperäinen muodostuminen ei tapahdu siten, että pääoma kasaisi, kuten kuvitellaan, elintarvikkeita, työinstrumentteja ja raaka-aineita, lyhyesti sanottuna maasta irrotettuja ja itse jo ihmistyön kanssa yhtyneitä työn objektiivisia ehtoja.[8] Ei niin, että pääoma luo työn objektiiviset ehdot.
Pääoman alkuperäinen muodostuminen tapahtuu yksinkertaisesti siten, että rahaomaisuutena olemassa oleva arvo tulee vanhan tuotantotavan hajoamisen historiallisen prosessin kautta kykeneväksi toisaalta ostamaan työn objektiiviset edellytykset, toisaalta vaihtamaan itse elävän työn rahaa vastaan vapautuneilta työläisiltä.
Kaikki nämä momentit ovat käsillä. Niiden erottaminen itse on historiallinen prosessi, hajoamisprosessi ja juuri tämä hajoamisprosessi antaa rahalle kyvyn muuttua pääomaksi. Raha itse, sikäli kuin se on toimeliaana mukana historian kulussa, on toimelias vain siinä määrin kuin se itse puuttuu tähän prosessiin erittäin voimakkaana erottamisvälineenä ja siinä määrin kuin se myötävaikuttaa kynittyjen, objektiivisia elinehtoja vailla olevien vapaiden työläisten aikaansaamiseen; mutta varmasti ei siten, että se luo heidän olemassaolonsa objektiiviset edellytykset, vaan siten, että se auttaa nopeuttamaan heidän erottamistaan niistä — heidän omaisuudettomuuttaan.
Kun esimerkiksi englantilaiset suurmaanomistajat hajottivat feodaaliset seurueensa, jotka kuluttivat heidän kanssaan maan lisätuotteen; kun heidän vuokraajansa karkottivat pienet mökkiläiset jne., niin siten oli ensiksikin heitetty työmarkkinoille suuri joukko eläviä työvoimia [Arbeitskräfte], massa, joka oli vapaa kaksinaisessa merkityksessä, vapaa vanhoista feodaalisista suojatti- tai riippuvuussuhteista ja palvelussuhteista ja toiseksi vapaa kaikesta maallisesta rikkaudesta, kaikesta objektiivisesta, esineellisestä olemismuodosta, vapaa kaikesta omaisuudesta; ainoana neuvona elannon hankkimiseksi työvoimansa myyminen tai kerjääminen, irtolaisuus ja rosvoaminen. On historiallisesti todettu, että nämä ihmiset yrittivät jälkimmäistä ensiksi, mutta heidät ajettiin tältä tieltä hirsipuiden, häpeäpaalujen ja ruoskien avulla työmarkkinoille — jolloin siis hallitukset, esimerkiksi Henrik VII, Henrik VIII jne. esiintyivät historiallisen hajoamisprosessin ehtoina ja pääoman olemassaolon ehtojen luojana.
Toisaalta elintarvikkeet jne., jotka maanomistajat seurueineen aikaisemmin söivät, olivat nyt rahan käytettävinä, rahan, joka tahtoi ostaa ne ostaakseen niiden välityksellä työtä. Raha ei ollut luonut eikä kasannut näitä elintarpeita; ne olivat käsillä, ne kulutettiin ja uusinnettiin ennen kuin ne kulutettiin ja uusinnettiin rahan välityksellä. Muuttunut oli ainoastaan se, että nämä elintarvikkeet oli nyt heitetty vaihtomarkkinoille — ne oli erotettu välittömästä yhteydestään seurueen suiden kanssa jne. ja muutettu käyttöarvoista vaihtoarvoiksi, ja siten ne joutuivat rahaomaisuuden valtapiiriin ja yliherruuteen.
Samoin kävi työvälineen. Rahaomaisuus ei keksinyt eikä valmistanut rukkia eikä kangaspuita. Mutta maastaan erotettuina kehrääjä ja kutoja joutuivat kangaspuilleen ja rukkeineen rahaomaisuuden ylivaltaan jne. Ominaista pääomalle on vain sen löytämien työkäsien joukon ja instrumenttien yhdistäminen. Se kokoaa ne valtansa alle. Tämä on sen todellista kasaamista. Se on työläisten kasaamista instrumentteineen tiettyihin pisteisiin. Tätä on käsiteltävä lähemmin niin sanotun pääoman kasaamisen yhteydessä.
Rahaomaisuus — kauppiaanomaisuutena — oli epäilemättä auttanut ja nopeuttanut vanhojen tuotantosuhteiden hajoamista ja tehnyt maanomistajalle mahdolliseksi, kuten A. Smith jo kehitteli kauniisti, vaihtaa viljansa, karjansa jne. muilta mailta tuotuihin käyttöarvoihin sen sijasta, että oli seurueineen tuhlannut itse tuottamansa käyttöarvot ja nähnyt rikkautensa suureksi osaksi hänen kanssaan kuluttavan seurueen lukumääräisyydessä. Se oli antanut hänen tulonsa vaihtoarvolle suuremman merkityksen. Samoin tapahtui hänen vuokraajiinsa nähden, jotka olivat jo puoleksi kapitalisteja, mutta kylläkin vielä hyvin verhottuja.
Vaihtoarvon kehitys — kauppiassäädyn muodossa olemassa olevan rahan edistämänä — hajottaa tuotannon, joka on suuntautunut enemmän välittömään käyttöarvoon, ja sitä vastaavat omaisuusmuodot (työn suhteet objektiivisiin ehtoihinsa) ja jouduttaa siten työmarkkinoiden (jotka on tarkoin erotettava orjamarkkinoista) luomista. Kuitenkin myös tämä rahan vaikutus on mahdollinen vain edellyttäen kaupunkien elinkeinotoimintaa, joka ei perustu pääomaan ja palkkatyöhön, vaan työn organisointiin ammattikunniksi jne. Kaupunkilainen työ oli itse luonut tuotantovälineet, joille ammattikunnat olivat tulleet yhtä ahtaiksi kuin vanhat maaomaisuussuhteet kehittyneelle maanviljelylle, mikä puolestaan oli osaksi seurausta maataloustuotteiden kasvaneesta menekistä kaupungeissa jne. Muut seikat, jotka esimerkiksi 16. vuosisadalla lisäsivät yhtä lailla kiertävien tavaroiden kuin rahankin määrää, loivat uusia tarpeita ja kohottivat niin ollen kotimaisten tuotteiden vaihtoarvoa jne., kohottivat hintoja jne.— kaikki tämä edisti toisaalta vanhojen tuotantosuhteiden hajoamista, nopeutti työläisen tai työkykyisen tyhjäntoimittajan erottamista uusintamisensa objektiivisista ehdoista, ja edisti siten rahan muuttumista pääomaksi.
Mikään ei voi olla typerämpää kuin käsittää tämä pääoman alkuperäinen muodostuminen siten, että juuri pääoma on kasannut ja luonut tuotannon objektiiviset ehdot — elintarvikkeet, raaka-aineet, instrumentit — ja tarjonnut ne työläiselle, jolta ne on riisuttu. Pikemminkin rahaomaisuus auttoi osaksi riisumaan nämä ehdot työkykyisten yksilöiden työvoimasta [die Arbeitskräfte]; osaksi tämä erottamisprosessi tapahtui ilman sitä. Kun pääoman alkuperäinen kasautuminen oli saavuttanut tietyn tason, saattoi rahaomaisuus asettua välittäjäksi siten vapautettujen elämän objektiivisten ehtojen ja vapautettujen, mutta myös kaiken menettäneiden elävien työvoimien [Arbeitskräfte] väliin, ja ostaa jälkimmäiset edellisillä. Mutta mitä tulee nyt itse rahaomaisuuden muodostumiseen ennen sen muuttumista pääomaksi, niin se kuuluu porvarillisen talouden esihistoriaan. Koronkiskonta, kauppa, kaupungit ja niiden mukana syntyvä valtionkassa esittävät siinä pääosaa. On merkitystä myös maanvuokraajien, talonpoikien jne. rahasäästöillä, vaikkakin vähäisemmässä määrin.
Tässä osoittautuu myös, miten vaihdon ja vaihtoarvon kehitys, vaihtoarvon, joka on kaikkialla kaupan välittämä, tai jonka välitystä voidaan nimittää kaupaksi (raha saa itsenäisen olemassaolon kauppiassäädyssä, samoin kuin kierto kaupassa), miten tämä kehitys tuo mukanaan sekä niiden omaisuussuhteiden hajoamisen, jotka työllä on omiin olemassaoloedellytyksiinsä, että niiden suhteiden hajoamisen, joissa työ on sijoitettu itse tuotannon objektiivisten ehtojen joukkoon; — nämä ovat suhteita, jotka ilmaisevat yhtä lailla käyttöarvon ja välittömään kulutukseen suunnatun tuotannon vallitsevuutta kuin vielä välittömästi itse tuotannon ehtona käsillä olevaa todellista yhteisöä.
Vaihtoarvoon perustuva tuotanto ja näiden vaihtoarvojen vaihtoon perustuva yhteisö (niin suuresti kuin ne, kuten näimme edellisessä rahaa käsittelevässä luvussa, näyttävätkin ulkonaisesti asettavan omaisuuden pelkästään työn juoksettumana, asettavan oman työn tuotteen yksityisen omistuksen [työn] ehdoksi — ja työ rikkauden yleisenä ehtona) edellyttää ja tuottaa työn erottamisen objektiivisista ehdoistaan. Tämä vastikkeiden vaihto tapahtuu, se on vain pintakerros tuotannossa, joka perustuu vieraan työn omaksiottoon ilman vaihtoa, mutta vaihdon ulkoisessa asussa. Tämän vaihtojärjestelmän perusta on pääoma, ja kun sitä tarkastellaan pääomasta irrallaan, sellaisena kuin se tulee näkyviin pinnalla, itsenäisenä järjestelmänä, niin tämä on pelkkä ulkoasu, mutta välttämätön ulkoasu.
Niin ollen nyt ei tarvitse enää ihmetellä, että vaihtoarvojen järjestelmä (työllä mitattujen vastikkeiden vaihto) muuttuu tai pikemminkin osoittaa kätketyksi taustakseen vieraan työn omaksioton ilman vaihtoa, työn ja omaisuuden täydellisen eron. Itse vaihtoarvon ja vaihtoarvoja tuottavan tuotannon vallitsevuus nimittäin edellyttää, että vieras työkyky itse on vaihtoarvo — ts. että elävä työkyky on erotettu objektiivisista ehdoistaan; edellyttää suhtautumista niihin — eli omaan objektiivisuuteen — vieraana omaisuutena; suhtautumista niihin sanalla sanoen pääomana. Vain feodaalisen järjestelmän tuhoutumisen aikoihin, kun se kuitenkin vielä käy sisäisiä taisteluita — näin Englannissa 1300-luvulla ja 1400-luvun ensimmäisellä puoliskolla — on kulta-aikaa vapautuvalle työlle. Jotta työ suhtautuisi jälleen objektiivisiin ehtoihinsa omaisuutenaan, täytyy toisen järjestelmän astua yksityisvaihdon järjestelmän sijaan, yksityisvaihdon, joka aiheuttaa, kuten olemme nähneet, esineellistetyn työn vaihdon työkykyyn ja sen vuoksi elävän työn omaksioton ilman vaihtoa.
Tapa, jolla raha muuttuu pääomaksi, tulee usein näkyviin historiallisesti aivan yksinkertaisen kouriintuntuvasti niin, että kauppias antaa useiden kutojien ja kehrääjien, jotka siihen asti harjoittivat kutomista ja kehräämistä maatalouden sivuelinkeinona, työskennellä häntä itseään varten ja tekee heidän sivuelinkeinostaan heille pääansion. Silloin hän on varmistanut ja alistanut heidät komentoonsa palkkatyöläisinä. Heidän vetämisensä sitten pois kotipaikoiltaan ja kokoamisensa yhteen työpajoihin on seuraava askel. Tässä yksinkertaisessa prosessissa on selvää, ettei kauppias ole valmistanut raaka-aineita, eikä instrumentteja, eikä elintarvikkeita kutojalle ja kehrääjälle. Kaikki, mitä hän on tehnyt, on siinä, että hän on vähitellen rajoittanut heidät yhteen työn lajiin, jolloin he tulevat riippuvaisiksi myynnistä, ostajasta, kauppiaasta ja tuottavat lopulta enää vain häntä varten ja hänen välityksellään. Alunperin hän on ostanut vain heidän työnsä ostamalla heidän tuotteensa; niin pian kuin he rajoittuvat tämän vaihtoarvon tuotantoon ja heidän siis täytyy tuottaa välittömästi vaihtoarvoja, täytyy vaihtaa työnsä kokonaan rahaan voidakseen olla jatkuvasti olemassa, he joutuvat kauppiaan käskyvaltaan, ja lopuksi häviää myös se ulkoasu, että he muka myyvät hänelle tuotteita. Hän ostaa heidän työnsä ja ottaa heiltä ensin tuotteen, pian myös työvälineen omistuksen, tai jättää sen heille näennäiseksi omaisuudeksi pienentääkseen omia tuotantokustannuksiaan.
Alkuperäiset historialliset muodot, joissa pääoma esiintyy aluksi hajatapauksina ja paikallisesti, vanhojen tuotantotapojen rinnalla, mutta räjäyttäen ne vähä vähältä kaikkialla, on yhtäältä varsinainen manufaktuuri (ei vielä tehdas). Manufaktuuri syntyy siellä, missä tuotetaan suurina määrinä vientiä varten, ulkomarkkinoita varten — siis laajan meri- ja maakaupan perustalla, tärkeimmissä kauppapaikoissa, kuten Italian kaupungeissa, Konstantinopolissa, Flanderin ja Hollannin kaupungeissa, eräissä Espanjan kaupungeissa, kuten Barcelonassa jne. Manufaktuuri ei valtaa aluksi niin sanottuja kaupunkielinkeinoja, vaan maaseudun sivuelinkeinot, kehruun ja kutomisen, työn, joka vaatii vähiten ammattikuntamaista taitoa ja ammatillista oppia. Lukuunottamatta noita suuria kauppapaikkoja, joissa manufaktuuri tapaa valmiina ulkoisten markkinoiden tarjoaman perustan, joissa tuotanto on niin sanoaksemme luontaissyntyisesti vaihtoarvoon suuntautunut — siis manufaktuureja, jotka kytkeytyvät suoraan merenkulkuun, laivanrakennus itse jne.— manufaktuuri ei asetu ensiksi kaupunkeihin, vaan maaseudulle, kyliin, joissa ei ole ammattikuntalaitosta jne. Maaseudun sivuelinkeinot tarjoavat laajan perustan manufaktuurille, kun taas kaupunkielinkeinot vaativat tuotannon korkeata kehittymistä, jotta niitä voitaisiin harjoittaa tehdasmaisesti. Samoin sellaiset tuotannonhaarat — kuten lasitehtaat, metallitehtaat, sahat jne., jotka vaativat alunperin suurempaa työvoimien [Arbeitskräfte] keskittämistä, käyttävät alunperin enemmän luonnonvoimia, vaativat massatuotantoa, samaten työvälineiden kehittämistä jne. Samoin paperitehtaat jne.
Toisaalta maanvuokraajan ilmaantuminen ja maata viljelevän väestön muuttuminen vapaiksi päiväläisiksi. Vaikka tämä muutos toteutuu viimeiseksi maaseudulla viimeisine seurauksineen ja puhtaimmassa muodossa, niin se alkaa siellä aikaisemmin.
Antiikin ihmiset, jotka eivät koskaan ylittäneet varsinaista kaupunkikäsityötä, eivät voineet sen vuoksi päästä milloinkaan suurteollisuuteen. Sen ensimmäinen edellytys on maan vetäminen koko laajuudessaan, ei käyttöarvojen, vaan vaihtoarvojen tuotantoon. Lasitehtaissa, paperitehtaissa, rautatehtaissa jne. ei voida tuottaa ammattikuntamaisesti. Ne vaativat massatuotantoa, menekkiä yleisillä markkinoilla, rahaomaisuutta yrittäjän puolella (ei niin, että hän ikään kuin loisi ehdot, subjektiiviset ja objektiiviset; mutta vanhojen omaisuussuhteiden ja tuotantosuhteiden vallitessa näitä ehtoja ei voida koota yhteen).
Maaorjuussuhteiden hajoaminen, niin kuin manufaktuurin ilmaantuminen muuttavat sitten vähitellen kaikki työnhaarat pääoman hallitsemiksi. Kaupungeissa itsessäänkin on ammattikuntien ulkopuolelle olevassa päiväläisten, aputyöläisten jne. joukossa yksi elementti varsinaisen palkkatyön muodostamista varten.
Kun siis olemme nähneet, että rahan muuttuminen pääomaksi edellyttää historiallista prosessia, joka on erottanut työntekijästä työn objektiiviset ehdot, itsenäistänyt ne työläistä vastaan — niin toisaalta kerran syntyneellä pääomalla ja sen prosessilla on se vaikutus, että se alistaa itselleen kaiken tuotannon ja kehittää ja toteuttaa kaikkialla työn ja omaisuuden välisen, työn ja työn objektiivisten ehtojen välisen eron. Kehittelyn edetessä osoittautuu, miten pääoma tuhoaa käsityön, työtä tekevän pienen maaomaisuuden jne. ja jopa itsensä muodoissa, joissa se ei esiinny työn vastakohtana — pienessä pääomassa ja vanhojen tuotantotapojen (tai niiden pääoman perustalla uudelleen syntyneiden muotojen) ja pääoman klassisen, adekvaatin tuotantotavan välisissä väli- ja sekamuodoissa.
Ainoa kasaaminen, mikä on edellytetty pääoman synnyssä, on rahaomaisuuden kasaaminen, rahaomaisuuden, joka sinänsä tarkasteltuna on läpikotaisin tuottamaton, koska se on peräisin vain kierrosta ja kuuluu siihen. Sisäiset markkinat pääoma muodostaa nopeasti siten, että se tuhoaa kaikki maaseudun sivuelinkeinot, siis kehrää ja kutoo kaikille, vaatettaa kaikki jne., lyhyesti sanoen saattaa aikaisemmin välittöminä käyttöarvoina luodut tavarat vaihtoarvojen muotoon, — prosessi, joka tapahtuu itsestään työläisten maasta ja tuotantovälineiden omistuksesta (olipa sillä sitten vaikka riippuvuussuhteen muoto) erottamisen nojalla.
Kaupunkilaisessa käsityössä, vaikka se perustuukin olennaisesti vaihtoon ja vaihtoarvojen luomiseen, on tuotannon päätarkoitus ylläpito käsityöläisenä, käsityöläismestarina, siis käyttöarvo; ei rikastuminen, ei vaihtoarvo vaihtoarvona. Tuotanto on niin ollen kauttaaltaan alistettu tietylle edellytetylle kulutukselle, tarjonta kysynnälle, ja laajenee vain hitaasti.
| * | * | |
| * | ||
Kapitalistien ja palkkatyöläisten tuotanto on siis yksi pääoman arvonlisäysprosessin päätuote. Tavanomainen poliittinen taloustiede, joka pitää silmällä vain tuotettuja esineitä, unohtaa tämän täydellisesti. Kun tässä prosessissa esineellistetty työ on samalla asetettu työläisen ei-esineellisyytenä, työläistä vastassa olevan subjektiviteetin esineellisyytenä, hänelle vieraan tahdon omaisuutena, on pääoma välttämättä samalla kapitalisti, ja eräiden sosialistien ajatus, että tarvitsemme pääomaa, mutta emme kapitalisteja, on läpikotaisin väärä. Pääoman käsitteessä on asetettu, että työn objektiiviset ehdot — ja nämä ovat työn oma tuote — omaksuvat työtä vastaan henkilöllisyyden, eli että, mikä tarkoittaa samaa, ne on asetettu työläiselle vieraan henkilön omaisuudeksi. Pääoman käsite sisältää kapitalistin.
Tämä erehdys ei silti ole mitenkään sen suurempi kuin esimerkiksi kaikkien niiden filologien erehdys, jotka puhuvat pääomasta antiikin aikana, roomalaisista, kreikkalaisista kapitalisteista. Tämä on vain toinen ilmaus sille, että työ oli Roomassa ja Kreikassa vapaata, mitä herrat tuskin haluaisivat väittää. Se, että me nykyään emme ainoastaan nimitä amerikkalaisia plantaasinomistajia kapitalisteiksi, vaan että he myös ovat niitä, perustuu siihen, että he ovat olemassa poikkeusilmiönä vapaaseen työhön perustuvien maailmanmarkkinoiden puitteissa.
Jos kysymys on sanasta pääoma, jota antiikin kansoilla ei esiinny,[9] niin Aasian ylätasangoilla vielä laumoineen vaeltavat paimenet ovat suurimpia kapitalisteja, koska pääoma tarkoittaa alunperin karjaa, minkä vuoksi Etelä-Ranskassa pääoman puutteen takia usein solmittuja vuokrasopimuksia nimitetään suorastaan poikkeuksellisesti: Bail de bestes à Chaptel.[10] Jos sallitaan huono latina, niin meidän kapitalistimme, Capitales Homines[11] olisivat sellaisia »qui debent censum de capite».[12]
Pääoman käsitteenmäärityksessä ilmaantuu vaikeuksia, joita rahan kohdalla ei esiintynyt. Pääoma on olennaisesti kapitalisti; samanaikaisesti taas kapitalistista eroava hänen olemassaolonsa elementti tai tuotanto yleensä on pääoma. Siten havaitsemme edempänä, että pääomalle alistuu paljon sellaista, mikä ei näytä kuuluvan siihen sen käsitteen mukaan. Pääomaa esimerkiksi lainataan. Sitä kasataan jne. Kaikissa näissä ilmaisuissa se näyttää olevan pelkkä esine ja lankeavan täysin yhteen sen aineen kanssa, josta se koostuu. Tämä ja muut seikat saavat kuitenkin selityksensä kehittelyn kuluessa.
(Sivumennen pantakoon pilana merkille: kunnon Adam Müller, joka käsittää kaikki kuvaannolliset puhetavat hyvin mystisesti, on myös kuullut elävästä pääomasta tavallisessa elämässä kuolleen vastakohtana ja perustelee sen nyt teosofisesti. Kuningas Athelstan voisi valistaa häntä tässä: Reddam de meo proprio decimas Deo tam in Vivente Capitali (elävänä karjana), quam in mortuis fructibus terrae (kuolleina maan hedelminä).[13]
Raha pysyy aina samana muotona samassa substraatissa; ja se voidaan siten helpommin käsittää pelkäksi esineeksi. Mutta sama tavara, raha jne. voi esittää pääomaa tai tuloa jne. Niinpä jopa taloustieteilijöille on selvää, että tässä muodossa raha ei ole mitään kouriintuntuvaa; vaan että sama esine voi olla alistettu milloin pääoman määritykselle, milloin jollekin toiselle ja vastakkaiselle määritykselle, ja sen mukaan on tai ei ole pääomaa. Pääoma on siten ilmeisesti suhde ja voi olla vain tuotantosuhde.
[1] Toisin sanoin: työn käsityömäinen ja kaupunkilainen kehitys — jotka eivät ole kuten ensimmäisessä tapauksessa maaomaisuuden aksidenssina ja sille alistettuna; missä siis raaka-aine ja elintarpeet ovat vasta välitettynä käsityöläisen omaisuutta, hänen käsityönsä välittämänä, hänen työvälineomaisuutensa välittämänä.
[2] Panem et circenses , »leipää ja sirkushuveja». Marx tarkoittaa Rooman orjavaltion kukoistuskautta, jolloin kaupunkiväestön alhaiso (ns. plebeijit) joutui eristetyksi tuotannon piiristä ja eli pääasiassa valtion ja rikkaiden orjanomistajien almuilla, kun nämä tarjosivat heille »leipää ja sirkushuveja». Toim.
[3] — muukalainen. Toim.
[4] — mahdollisesti. Toim.
[5] Yhteisöllisen omaisuuden ja todellisen yhteisön vielä vanhempien muotojen hajoaminen on itsestään selvä asia.
[6] Sillä tässä tapauksessa palkkatyön ehtona edellytetty pääoma on palkkatyön oma tuote ja sen itsensä ehtona sen itsensä edellyttämä.
[7] Niin piankuin pääoma ja palkkatyö kerran on asetettu omina edellytyksinään, itse tuotannon edellytyksenä olevana perustana, ilmenee asia aluksi niin, että niiden raaka-aineiden ja työvälineiden lisäksi, jotka ovat tarpeen, jotta työläinen uusintaa itsensä, luo tarpeelliset elintarvikkeet, ts. realisoi välttämättömän työn, kapitalistilla on hallinnassaan raaka-aineet ja työvälineet, joilla työläinen realisoi lisätyön, ts. luo todellakin kapitalistin voiton. Pidemmälle menevässä analyysissa tämä ilmenee niin, että työläinen luo kapitalistille pääoman muodossa alituisesti kaksinaisen varaston, josta osa täyttää jatkuvasti hänen olemassaolonsa ehdot, osa kapitalistin olemassaolon ehdot. Kuten olemme nähneet, lisäpääomassa — ja lisäpääomassa suhteessa vedenpaisumusta edeltävään suhteeseensa työhön — on todellinen, nykyinen pääoma, sen jokainen elementti yhtäläisesti esineellistettyä ja pääoman omakseen ottamaa vierasta työtä, joka on otettu omaksi ilman vaihtoa, ilman siitä riittävää vastiketta.
[8] Ensi näkemältä on selvää, miten lattea kehä olisi, jos toisaalta työläiset, jotka pääoman täytyy panna työhön asettaakseen itsensä pääomaksi, täytyisi ensin luoda, saattaa maailmaan pääoman kasaamisen kautta, jos he odottaisivat sen maagista käskyä: tulkoon työläisiä!, kun taas se itse olisi toisaalta kykenemätön kasaamaan ilman vierasta työtä, voisi kasata korkeintaan oman työnsä, ts. siis olla itse olemassa ei-pääoman ja ei-rahan muodossa, koska työ voi ennen pääoman olemassaoloa toteutua vain sellaisissa muodoissa kuin käsityön, pienen maanviljelyn jne. muodossa, lyhyesti sanottuna pelkästään muodoissa, jotka eivät voi kasata, tai voivat kasata vain niukasti, muodoissa, jotka sallivat vain vähäisen lisätuotteen ja kuluttavat sen suureksi osaksi. Ylipäänsä meidän on vielä tutkittava lähemmin tätä käsitystä kasaamisesta.
[9] Vaikkakin kreikkalaisilla αρχεια [eli αρχαια alkuperäinen pääoma ilman siihen kasvanutta korkoa] vastaa latinankielistä ilmausta principalis summa rei creditae [lainattavan perussumma].
[10] — karjan vuokraaminen pääomana. Toim.
[11] — erinomaiset ihmiset. Toim.
[12] — »jotka maksavat veroa päältä». Toim.
[13] — Annan omaisuuteni kymmenykset Jumalalle, sekä elävänä karjana että kuolleina maan hedelminä (Marx lainaa tässä Ducangen sanakirjaa). Toim.