Kirjoitettu: 2. joulukuuta 1856
Suomennos: © Timo Koste, Vesa Oittinen
Lähde: Marx–Engels. Kirjeitä, s. 93–94. Kustannusliike Edistys, Moskova (1976).
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
[Lontoo], 2. joulukuuta 1856
9, Grafton Terrace, Maitland
Park, Haverstock Hill
...Se historiallinen tosiseikka, että kaikki vallankumoukset sitten vuoden 1787 mittaavat melkoisella varmuudella voimaperäisyyttään ja elinkelpoisuuttaan suhtautumisellaan Puolaan, on varmuudella saanut minut puolalaisten puolelle tutkiessani viime aikoina Puolan historiaa. Puola on niiden »ulkoinen» lämpömittari. Tämä on yksityiskohdin osoitettavissa Ranskan historiassa. Lyhyessä saksalaisessa vallankumousvaiheessamme, samoin unkarilaisessa, tämä on silmiinpistävää. Kaikista vallankumouksellisista hallituksista, Napoleon I mukaan lukien, muodostaa yhteishyvän valiokunta poikkeuksen vain sikäli ettei se kieltäytynyt interventiosta heikkouden, vaan »epäluulon» vuoksi. Vuonna 1794 he kutsuivat puolalaisten kapinallisten edustajan eteensä ja esittivät tälle »kansalaiselle» seuraavat kysymykset:
»Mistä johtuu, että Teidän Kościuszkonne, kansan diktaattori sietää rinnallaan kuningasta,[1] josta hän toki tietää, että tämä kuningas on asetettu valtaistuimelle Venäjän toimesta? Mistä johtuu, että Teidän diktaattorinne ei uskalla toteuttaa talonpoikien joukkomittaista liikekannallepanoa pelosta aristokraatteja kohtaan, jotka eivät halua luopua »työkäsistä»? Mistä johtuu, että hänen julistuksensa menettävät vallankumouksellista väriään sitä mukaa kuin hänen marssireittinsä loittonee Krakovasta? Mistä johtuu, että hän on heti rangaissut kansannousun Varsovassa hirsipuilla, kun aristokraattiset »isänmaanpettäjät» vuorostaan ovat vapaina tai piilotetaan hitaiden oikeudenkäyntimuodollisuuksien taakse. Vastatkaa!»
Puolalaisen »kansalaisen» oli vaiettava näiden kysymysten edessä.
Mitä sanot Neufchâtelista ja Valanginistä?[2] Tämä tapaus on saanut minut paikkailemaan erittäin puutteellisia tietojani Preussin historiasta. Totta tosiaan, maailmanhistoria ei ole tuottanut mitään viheliäisempää. Pitkä historia siitä, kuinka Ranskan nimellisistä kuninkaista tulee todellisia kuninkaita, on sekin täynnä pikkumaisia taisteluita, petoksia, juonitteluja. Mutta se on tietyn kansakunnan syntyhistoriaa. Itävallan historia — kuinka Saksan valtakunnan vasalli perustaa oman valtansa — tulee kiinnostavaksi sen seikan johdosta, että vasalli petkuttaa itseään keisarina, sotkeutuneista suhteista Itään, Böömiin, Italiaan, Unkariin jne., ja lopulta sen johdosta, että hallitsijahuoneen valta saa sellaiset mittasuhteet että Eurooppa pelkää siinä yleismaailmallista monarkiaa. Preussin kohdalla ei ole mitään tällaista. Se ei ole alistanut ainoatakaan mahtavaa slaavilaista kansakuntaa, ei edes kyennyt saamaan Pommeria 500 vuoden aikana ennen kuin sai sen vasta »vaihdolla».[3] Sleesiaa lukuunottamatta Brandenburgin rajakreivikunta ei ylipäätänsä ole tehnyt varsinaisia valloituksia siitä lähtien kun sen saivat Hohenzollernit. Koska tämä on heidän ainoa valloituksensa, Fredrik II:sta kutsutaan kai siksi »Ainoaksi»! Pikkumaisia näpistyksiä, lahjontaa, suoria ostoja, perinnöillä kähmiskelyä jne. — tuollaisesta kurjuudesta koostuu Preussin historia. Mikä muuten on kiinnostavaa feodaalisessa historiassa, maan lääninherran ja vasallin välinen taistelu, huijaushommat kaupunkien kanssa yms., kaikki tämä on Preussissa kääpiömäisessä pilakuvamuodossa, koska kaupungit ovat vähäpätöisiä ja ikäviä, feodaaliherrat lurjusmaisen merkityksettömiä ja maan lääninherra itse on mitättömyys. Uskonpuhdistuksen sekä Ranskan vallankumouksen aikana horjuvaa viekkautta, puolueettomuutta, erillisrauhaa, touhua niistä muutamista suupaloista joita Venäjä heittää Preussille sen järjestämien jakojen aikana esim. Ruotsin, Puolan, Saksin suhteen. Sen lisäksi hallitsijoiden luettelosta löytyy vain kolme luonnekuvaa jotka seuraavat toisiaan kuin yö päivää epäsäännöllisyyksin, jotka ovat vain järjestyksen häiriintymistä, vaan eivät uusien luonteiden mukaantuloa — tekopyhä, aliupseeri ja narri. Jos mikään kaikesta huolimatta pitikin valtiota jaloillaan, niin se on keskinkertaisuus — aurea mediocritas[4] — täsmällinen kirjanpito, äärimmäisyyksien välttäminen, tarkkuus sotilaallisissa ohjesäännöissä, tietty kotikutoinen halpamaisuus ja »kirkollisasetus». Se on vastenmielistä![5]...
[1] — Stanislaus II Poniatowskia. Toim.
[2] Kyse on niin sanotusta Neufchâtelin konfliktista, joka syntyi Preussin ja Sveitsin välillä vuoden 1856 syksyllä. Neufchâtelin ruhtinaskunta sekä siihen liittyvä Valangin muodostivat 1707–1806 Preussin alaisen pikkuvaltion. Vuonna 1806, Napoleonin sotien aikana, Neufchâtel liittyi Ranskaan. Wienin kongressin päätöksellä se liitettiin 1815 Sveitsin valtioliittoon 21. kantonina, mutta säilytti samalla vasalliriippuvuuden Preussiin nähden. Neufchâtelissa puhkesi 19. helmikuuta 1848 porvarillinen vallankumous, joka teki lopun Preussin ylivallasta ja maa julistettiin tasavallaksi. Mutta Englannin, Ranskan ja Venäjän välisellä sopimuksella, joka allekirjoitettiin 24. toukokuuta 1852, Preussin kuninkaan oikeudet Neufchâteliin vahvistettiin uudelleen. Syyskuussa 1856 ruhtinaskunnassa syttyi rojalistikapina, jonka osanottajat Sveitsin hallitus pidätti. Preussin kuningas vaati pidätettyjen vapauttamista. Vastaukseksi tähän Sveitsin hallitus vaati kuningasta luopumaan oikeuksistaan Neufchâteliin. Konflikti jatkui kevääseen 1857 ja ratkaistiin lopullisesti Neufchatelin kysymystä käsittelevässä Euroopan valtioiden neuvottelukokouksessa, joka kutsuttiin koolle 5. maaliskuuta 1857 Ranskan hallituksen aloitteesta. Toim.
[3] Marx ilmeisesti viittaa siihen tosiasiaan, että Preussi sai vuoden 1815 Wienin sopimuksen mukaan osan Pommeria — niin sanotun Ruotsin Pommerin — mutta sen piti luopua vaatimuksistaan Etelä-Saksissa, jonka alue oli vuonna 1813 käydyn Leipzigin taistelun jälkeen preussilaisen kuvernöörin valvonnassa. Toim.
[4] — kultainen keskinkertaisuus. Toim.
[5] Tässä kirjeessä esitettyjä ajatuksia jotka olivat syntyneet Preussin historian tutkimisen yhteydessä, Marx kehitteli artikkelissaan »Hohenzollernien jumalallinen oikeus». Toim.