Kirjoitettu: Heinäkuun 1 pnä 1853
Julkaistu: »New York Daily Tribunessa» heinäkuun 14 pnä 1853
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Marx ja Engels ammattiyhdistysliikkeestä», s. 75–84. Suomen ammattiyhdistysten keskusliitto (SAK), Helsinki 1947
Skannaus: Miikka Palokangas
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Lontoo, heinäkuun 1. pnä 1853
Lakot ja työläisten yhteenliittymät kehittyvät nopeasti ja ennenkuulumattoman laajasti. Edessäni on selostuksia kaikkien mahdollisten tehdastyöläisten lakoista Stockport'issa, seppien, kehrääjäin, kutojain y.m. — Manchesterissa, matontekijäin — Kidderminsterissä, kaivostyöläisten — Ringwood'in kaivoksissa Bristolin lähellä, kutojien — Blackburn'issa ja Daurven'issa, puuseppien — Boston'issa, valkaisijain, kiillottajain, värjääjäin ja konekutojain — Bolton'issa ja sen ympäristössä. Bornsley'n kutojain, Spitalfield'in silkkikankaita valmistavien työläisten, Nottinghamin silkkiteollisuustyöläisten, kaikille mahdollisille ammattialoille kuuluvien työläisten Birminghamin piirikunnassa ja monilla muilla paikkakunnilla. Jokaisessa postissa saapuu uusia tietoja lakoista: lakot saavat epidemian luonteen. Jokainen suuri lakko, kuten esim, Stockport'in, Liverpool'in j.n.e. synnyttää välttämättömästi joukon pienempiä lakkoja, sillä työläiset eivät pysty menestyksellisesti tekemään vastarintaa isännille pyytämättä tukea tovereiltaan kuningaskunnan muilta paikkakunnilta, ja heidän toverinsa vaativat solidaarisuuden vuoksi puolestaan palkankorotusta.
Sitä paitsi työläiset pitävät kaikkialla kunnia-asianaan ja aineellisen edun kysymyksenä olla suostumatta huonompiin ehtoihin, ollakseen eristämättä tovereittensa taistelua, ja niin ollen lakkoon yhdellä paikkakunnalla vastaavat lakoilla muut paikkakunnat, kaikkein etäisimpiä myöten. Muutamissa tapauksissa lisäyksien vaatimus supistuu pelkäksi yritykseksi saada isänniltä vanhat rästissä olevat maksut. Tämä koskee esim. suurta Stockport'in lakkoa.
Tammikuussa 1848 Stockport'in tehtailijt! alensivat 10 %:lla kaikkien työläistensä palkkoja. Tähän alennukseen suostuttiin sillä ehdolla, että konjunktuurin parantuessa palkat tulisivat ennalleen. Tämän vuoksi työläiset maaliskuun alussa 1853 muistuttivat isännilleen luvatusta 10 %:n palkankorotuksesta. Kun he eivät saaneet vaatimustaan tyydytetyksi, niin he, enemmän kuin 30.000 henkeä, ryhtyivät lakkoon. Useimmissa tapauksissa tehdastyöläiset selvästi toivat julki oikeutensa päästä osallisiksi maan rikkaudesta ja varsinkin isäntiensä rikkaudesta.
Nykyisten lakkojen erikoispiirre on se, että ne ovat alkaneet ammattitaidottomien työläisten (ei tehdastyöläisten) alimmissa kerroksissa, jotka nyt ovat siirtolaisuuden välittömän vaikutuksen alaisia ja vain vähitellen ulottuivat myös Ison-Britannian suurten teollisuuskeskusten tehdasproletariaattiin, kun aikaisemmin sitä vastoin lakot olivat aina lähteneet tehdastyöläisten huippukerroksesta — mekaanikoista, kehrääjstä, j.n.e., levinneet sitten suunnattoman suuren teollisen mehiläispesämme alimpiin kerroksiin ja vasta sen jälkeen ottaneet mukaansa myöskin käsityöläiset. Tämä ilmiö on yksinomaan siirtolaisuuden vaikutusta.
On sellaisia filantrooppeja, jopa sosialistejakin, jotka pitävät lakkoja sangen vahingollisina »työläisille itselleen» ja katsovat päätehtäväkseen etsiä keinoa vakituisten keskimääräisten työpalkkojen turvaamiseksi. Puhumattakaan siitä, että teolliset kierrosjaksot erilaisine vaiheineen tekevät täysin mahdottomiksi sellaiset keskimääräiset työpalkat — minä puolestani olen vakuuttunut siitä, että vuoroin toisiaan seuraavat palkankorotukset ja -alennukset ja tällä pohjalla alituisesti syntyvät selkkaukset isäntien ja työläisien välillä ovat teollisuuden nykyisen järjestelyn vallitessa korvaamaton keino mielialan kohottamiseksi työläisten keskuudessa, heidän yhdistämisekseen yhdeksi suureksi liitoksi vallitsevan luokan hyökkäilyjä vastaan ja heidän pelastamisekseen muuttumasta apaattisiksi, tiedottomiksi, jokseenkin kylläisiksi tuotantovälineiksi. Luokkavastakohtiin perustuvan yhteiskuntajärjestelmän vallitessa täytyy sen, joka haluaa hävittää orjuuden, sekä sanoissa että teoissa olla sodan kannalla. Arvioidaksemme oikein lakkojen ja työväen yhteenliittymien merkitystä, meidän ei pidä olla millämmekään niiden saavuttamien taloudellisten tulosten ulkonaisesta vähäpätöisyydestä — meidän täytyy ottaa ennen kaikkea huomioon niiden moraaliset ja poliittiset seuraukset. Ilman pysähdys-, kukoistus-, liikatuotanto-, pula- ja kurjistumiskausien vaihtelua, joiden kautta nykyaikainen teollisuus ajoittain kulkee ja jotka aiheuttavat työpalkkojen hyppäyksiä sekä isäntien ja työläisten herkeämättömän taistelun, joka on kiinteästi sidottu näihin työpalkan ja liikevoiton heilahteluihin — ilmaa tätä Ison Britannian ja koko Euroopan työväenluokka olisi masennettua, tahdotonta, murjottua, vastustuskyvytöntä massaa, jolle menestyksellinen taistelu vapautuksensa puolesta olisi yhtä mahdotonta kuin vanhan Kreikan ja Rooman orjille. Ei ole unohdettava, että maaorjien lakot ja yhteenliittymät olivat keskiaikaisten kyläyhdyskuntien taimitarhoja ja että nämä yhdyskunnat vuorostaan olivat nykyisin vallitsevan porvariston kehto.
Eräässä viimeisistä kirjeistäni totesin sen suunnattoman merkityksen, jonka työläisten nykyinen taistelu on antava chartistiliikkeelle Englannissa. Mielipiteeni ovat täysin vahvistaneet ne tulokset, jotka on saavutettu chartistijohtajan Ernest Jones'in johdolla alkaneen kamppailun kahden ensimmäisen viikon aikana. Ensimmäinen suuri kokous taivasalla piti pidettämän, kuten tiedätte, Blackston Age'n kukkulalla kesäkuun 19. pnä. Sinne kokoontuivat Lancashire'in ja Yorkshire'in paikallisten chartistiryhmien edustajat muodostaen edustajain neuvoston. Ernest. Jones'in esittämä anomus chartan julkaisemisesta hyväksyttiin yksimielisesti, samoin kuin molemmissa kreivikunnissa pidettyjen kokousten aloitteesta laaditut anomukset. Lancashireläisten ja yorkshireläisten anomusten esittäminen päätettiin antaa herra Upsley Pellat'in, Southworkin pariamenttiedustajan, tehtäväksi, ja hän suostuikin esittämään kaikki chartistien anomukset. Kansankokousta innokkaimmatkaan optimistit eivät pitäneet mahdollisena, sillä ilma oli kauhea, ukonilma synkkeni joka hetki ja vettä satoi kuin saavista kaataen. Aluksi näyttäytyi vain erillisiä kukkulan laelle kavunneita pikkuryhmiä, muita pian aikoi ilmestyä sankempia ihmisryhmiä ja mäeltä, josta avautui näköala ympärillä oleviin laaksoihin, voitiin nähdä, kuinka kaikkialta oli liikkeessä väkeä ohuina, mutta katkeamattomina säikeinä, sakean sadeverhon alla, lähikylistä johtavia teitä ja polkuja pitkin. Kokouksen alkamisen määrähetkeen mennessä oli enemmän kuin 3000 ihmistä kokoontunut kukkulalle, joka on hyvin kaukana kaikista asumuksista, ja pitkien puheiden kestäessä, kurjasta rankkasateesta välittämättä läsnäolijat pysyivät paikoillaan loppuun saakka.
Herra Edward Hobson'in ehdottamaa päätöslauselmaa, jossa sanottiin, että »maan työtätekevien luokkien sosiaalinen tyytymättömyys on luokkalakien tulos ja että ainoa keino näitä luokkalakeja vastaan on Kansan chartan hyväksyminen», kannattivat herra Hammage, chartistien toimeenpanevan komitean jäsen, sekä herra Ernest Jones, joiden puheista esitän muutamia otteita.
»Ehdoteltu päätöslauselma», sanoi herra Hammage, »selittää kansan tyytymättömyyden luokkalaeilla. Luulen, ettei yksikään tapahtumain kulkua seurannut ihminen kiistä tätä seikkaa. Niin sanottu alahuone on pysynyt kuurona kaikille joukkojen valituksille, ja kun kansa on äänekkäästi puhunut raivostaan, se on saanut osakseen vain pilkkaa ja häväistystä niiden miesten taholta, jotka esiintyvät kansakunnan edustajina; ja jos kansan hätähuudot ovat joskus poikkeustapauksessa löytäneet vastakaikua alahuoneessa, tämän vastakaiun on aina tukahduttanut meidän luokkalainsäätäjiemme rosvoenemmistön hihkunta (äänekkäitä suosionosoituksia). Alahuone ei ole ainoastaan kieltäytynyt tyydyttämästä kansan oikeutettuja vaatimuksia, vaan se on kieltäytynyt tutkimasta sen asemaakin. Te kaikki muistanette, että aivan äskettäin herra Sleney teki alahuoneessa esityksen, että asetettaisiin vakinainen valiokunta tutkimaan työläisten elinehtoja ja laatimaan suunnitelmaa heidän auttamisekseen, mutta alahuone oli niin lujasti päättänyt olla sallimatta tämän kysymyksen käsittelyä, että mainittua esitystä tehtäessä vain kaksikymmentäkuusi edustajaa oli paikoillaan ja istunnosta ei tullut mitään kun se ei ollut päätösvaltainen (Huutoja: »häpeällistä, häpeällistä!»). Kun esitys tehtiin uudelleen, ei sillä hyvä, että herra Sleney'n yritys jäi tuloksettomaksi, vaan mikäli muistan, 656 kunnioitettavasta gentlemannista vain 19 oli paikoillaan, suostuen edes harkitsemaan kysymystä. Kun ajattelette kansan todellista asemaa, luultavasti katsotte välttämättömäksi viipymättömän tutkimuksen toimittamisen tässä kysymyksessä. Meidän talousmiehemme väittävät, että maan vuotuinen tuotanto on 820.000.000 puntaa. Laskien, että Yhdistyneessä Kuningaskunnassa on 5.000.000 työläisperhettä ja että näiden perheiden keskimääräinen tulo on 15 shillinkiä viikossa, mitä muuten pidän liian korkeana numerona heidän todelliseen tuloonsa verrattuna (huutoja: »aivan liian korkea»!), olettaen kuitenkin tämän numeron huomaamme, että suunnattomasta vuosituotannostaan työläiset saavat viheliäisen osan, satayhdeksän kymmentäviisi miljoonaa (huutoja: »häpeällistä!»), ja kaikki muu menee joutilasten tilanherrojen, koronkiskurien ja yleensä kapitalistien taskuun... Tarvitseeko todistella, että nuo miehet ovat rosvoajia? Pahimpia varkaita eivät ole ne jotka istuvat vankiloissamme: vaarallisempia ja ovelampia ovat ne, jotka rosvoavat kansaa heidän itsensä laatimien lakien avulla, ja tämä suurrosvous on kaikkien maassa tapahtuvien pikkuryöstöjen todellinen syy.»
Ryhdyttyään sitten erittelemään alahuoneen kokoonpanoa puhuja totesi, että ottaen huomioon sen jäsenten luokkaluonteen ja heidän edustamansa luokat, ei ollut ajateltavissakaan minkään lainen kosketus heidän ja työtätekevien miljoonajoukkojen välillä. Lopuksi puhuja lausui, että kansan täytyi lähemmin tutustua yhteiskunnallisiin oikeuksiinsa.
Herra Ernest Jones lausui:
»Me julistamme tänään vaatimuksemme, että chartan on tultava laiksi (suosionosoituksia), Kehoitan teitä palaamaan suuren liikkeemme riveihin, sillä olen vakuuttunut siitä, että aika tähän on tullut, että menestys riippuu nyt teistä, enkä halua, että päästäisitte ohi tämän mahdollisuuden. Teollisuuden elpyminen ja siirtolaisuus antavat teille nyt valtin käteen, ja siitä, miten sitä käytätte, riippuu tulevaisuutenne. Jos käytätte sitä ainoastaan hetkellisten tarpeittanne tyydyttämiseen, ette kestä, kun nykyinen konjunktuuri muuttuu. Mutta jos ette käytä sitä ainoastaan nykyisen asemanne lujittamiseksi vaan myös tulevaisuuden turvaamiseksi, pääsette voitolle kaikista vihollisistanne. Jos teollisuuden vilkastuminen ja siirtolaisuus ovat teille voiman lähteenä, niin teollisuuden vilkastumisen ja siirtolaisuuden loppuessa tämän voiman täytyy kadota ja jos ette turvaa itseänne nyt, joudutte entistä pahempaan orjuuteen (kuulkaa, kuulkaa!). Enemmänkin: ne syyt, joista nyt johtuu voimanne, tulevat hyvin pian heikkoutenne lähteiksi. Siirtolaisuus, joku vähentää työkäsien lukumäärää, alkaa kohdakkoin vielä suuremmassa määrässä vähentää työn kysyntää... Teollisuudessa tulee tapahtumaan pysähdys, ja kysyn teiltä millaisiin toimenpiteisiin ryhdytte taataksenne turvallisuutenne tämän tapauksen varalle? Osallistutte suureen liikkeeseen työpäivän lyhentämisen ja palkankorotuksen puolesta ja olette todella saavuttaneetkin jotakin, mutta huomatkaa! — ette ole saavuttaneet sitä parlamentissa. Työnantajien tunnus kuuluu näin: lohdutelkaa heitä pikkualmuilla, mutta älkää antako heille ainoaakaan lakia! Älkää ajako läpi työpalkkaa koskevaa lakiehdotusta parlamentissa, mutta täyttäkää joitakin sen pykäliä tehtaassa (kuulkaa!). Palkkaorjat voivat sanoa: 'Mitä teemme poliittisella järjestöllä — taistellaksemme 10-tuntisen työpäivän tai korkeamman työpalkan puolesta? Olemme päässeet omillemme itse, ilman parlamenttia'. Niin, mutta voitteko säilyttää ilman parlamenttia sen, minkä olette valloittaneet? Mikä antoi teille voiton? Teollisuuden vilkastuminen. Mikä ottaa teiltä pois sen hedelmät? Teollisuuden pysähtyminen. Isäntänne tietävät tämän. Sen vuoksi he lyhentävät työpäiväänne, nostavat palkkaanne, maksavat teille rästit, toivoen, että täten he saavat teidät kieltäytymään oman poliittisen järjestön ajatuksesta (suosionosoituksia). He lyhentävät työpäivää tietäen, että pian heidän täytyy supistaa tuotantoaan, he lisäävät palkkaa nähden ennakolta että pian tuhannet teistä jäävät kokonaan ansiotta. Ja samalla he (sisäisten kreivikuntien tehtailijat) sanovat teille, että vaikka heille epämieluisat lait tulisivat hyväksytyiksikin, se pakottaisi heidät vain etsimään toisia keinoja teidän rosvoamiseksenne — sellainen oli heidän lausuntojensa suora sisältö. Niin että ensinnäkään ette voi saada tarvitsemianne lakeja, koska teillä ei ole kansan parlamenttia, ja toiseksi, jos sellaiset lait hyväksyttäisiinkin, teille sanottaisiin, että niitä ei kuitenkaan noudateta (äänekkäitä huutoja, »kuulkaa!»). Kysyn siis teiltä? Miten aiotte käyttää sitä suunnatonta voimaa, joka nyt on teidän hallussanne? Sillä te tulette olemaan aivan voimattomia, ollette ala valmistautua heti, te kadotatte kaiken, mitä olette valloittaneet. Olemmehan kokoontuneet tänne tänään juuri harkitaksemme, miten saavutuksiamme on säilytettävä ja laajennettava. Jotkut ajattelevat, että chartistijärjestö voi häiritä työväenliikkeen kehitystä. Luoja laupias! Vain chartistiliikehän sen voi viedä voittoon. Työmies ei voi tulla toimeen ilman työnantajaa, ellei hän voi itse antaa itselleen työtä. Mutta työmies ei voi antaa itselleen työtä, ellei hän omista tuotantovälineitä — maata, luottoa ja koneita. Hän ei milloinkaan saa niitä haltuunsa, ennen kuin on tehnyt lopun maa-, raha- ja teollisuusmonopolista, eikä hän voi tehdä siitä loppua ottamatta haltuunsa valtiovaltaa. Minkä vuoksi pyritte saamaan 10-tuntisen työpäivän lain? Ellei poliittista valtaa tarvita työväenluokan vapauden turvaamiseen, miksi silloin yleensä mennä parlamenttiin? Miksi ei saatettaisi tätä toimenpidettä voimaan välittömästi tehtaassa? Siksi, että tiedätte, tunnette, tunnustatte koko käyttäytymisellänne, sanoitta, että ilman poliittisen vallan valtaamista ei yhteiskunnallinen vapautus ole mahdollinen (äänekkäitä suosionosoituksia). Kiinnitänkin katseenne poliittisen vallan perustaan — yleiseen äänioikeuteen — chartaan (suosionosoitusten myrsky). Voidaan sanoa: 'Miksei odotettaisi pulan tuloa, jolloin miljoonat itse yhtyvät meihin?' Siksi, että tarvitsemme liikettä, joka ei perustu pelkoon ja hämmennykseen, vaan levolliseen vakaumukseen ja siveelliseen voimaan. Haluamme, ettette antautuisi tunteenpurkausten valtaan, vaan pitäisitte johtonanne järjen ääntä. Ja kehoitammekin teitä pystyttämään uudelleen järjestömme, jotta voisitte hallita vaistoperäisiä voimia ettekä uhittelisi sinne tänne niiden paineen alla. Uusi teollisuuden pysähdys tuo mukanaan vallankumouksen mannermaalla ja me tarvitsemme chartismin, vankan majakan, joka valaisisi tietämme edessä olevassa taistelussa. Siis aloitamme tänään uudelleen liikkeemme, ja saavuttaaksemme virallisen tunnustuksen valitsemme tien parlamentin kautta — emme siksi, että luotamme anomuksemme tulevan siellä hyväksytyksi, vaan siksi, että näemme siinä sopivimman äänitorven ilmoittaaksemme maailmalle uudestisyntymisemme. Niin, niillä samoilla ihmisillä jotka aivan äsken ilmoittivat meidän kuolleen, on nyt oleva odottamaton ilo ilmoittaa että olemme uudestisyntyneet ja anomuksemme on vain syntymätodistus, joka ilmoittaa maailmalle meidän uuden syntymisemme.» (Suosionosoitusten myrsky).
Hobson'in päätöslauselman ja parlamentille esitettävän anomuksen hyväksyivät innostuneina kaikki, jotka olivat läsnä tässä kokouksessa, samoin kuin samalla viikolla pidetyissä seuraavissa kokouksissa.
Blackston-Age'issä pidetyssä kokouksessa Ernest Jones ilmoitti Benjamin Ruston'in kuoleman — työmiehen, joka seitsemän vuotta sitten oli ollut samalla paikalla pidetyn suuren chartistikokouksen puheenjohtajana. Jones ehdotti muodostettavaksi Ruston'in hautajaiset suureksi poliittiseksi mielenosoitukseksi, joka yhdistettäisiin West-Riding'issä pidettävään chartistikokoukseen. Tämä oli, hän sanoi, arvokkain tapa saattaa manalle menneen veteraanin tomua. Ja on sanottava, että Britannian demokratian historia ei tunne valtavampaa mielenosoitusta kuin se, joka liittyi chartismin jälleenperustamiseen West-Riding'issä, sillä Benjamin Ruston'in hautajaisissa oli yli 200.000 henkilön. Ennenkuulumaton luku englantilaisen liikkeen myrskyisimmillekin ajoille. Ihmisille, jotka arvioivat englantilaista yhteiskuntaa vain sen tylsän, kaatuvatautisen ulkokuoren mukaan, suosittelisin käyntiä sellaisissa työväenkokouksissa ja vilkaisemista siihen syvyyteen, missä tämän yhteiskunnan hävittävät voimat myllertävät.