Samaan aikaan kun Saksan etelä- ja länsiosat olivat avoimen kapinan vallassa ja hallitukset käyttivät yli kymmenen viikkoa Dresdenissä alkaneista sotatoimista Rastattin antautumiseen tukahduttaakseen Saksan ensimmäisen vallankumouksen viimeisen leimahduksen, kansalliskokous oli hävinnyt poliittiselta näyttämöltä eikä kukaan ollut edes huomannut sen katoamista.
Jätimme tuon korkean laitoksen Frankfurtiin siinä hämmennyksen tilassa, johon se oli joutunut hallitusten sitä vastaan tekemien julkeiden kunnianloukkausten ja sen itsensä perustaman keskusvallan voimattomuuden ja kavalan toimettomuuden vuoksi sekä sen puolesta esiintyneen pikkuporvariston kapinoiden ja vallankumouksellisempaan lopulliseen päämäärään pyrkineen työväenluokan kapinoiden vuoksi. Kansalliskokouksen jäsenet olivat äärimmäisen masennuksen ja epätoivon vallassa; tapahtumat olivat saaneet niin selvän ja ratkaisevan käänteen, että kaikki noiden oppineiden lainsäätäjien harhakuvitelmat heidän todellisen voimansa ja vaikutuksensa suhteen romahtivat muutamassa päivässä. Taantumukselliset olivat jo hallituksiltaan saamansa merkin mukaan poistuneet kansalliskokouksesta, jonka olemassaolo saattoi siitä lähtien merkitä vain haastetta laillisille vallanelimille. Äärimmäisessä hämmingissään liberaalit katsoivat asian toivottomasti menetetyksi; he luopuivat niin ikään edustajanvaltuuksistaan. Kunnianarvoisat herrat lähtivät karkuun sadoittain. Aluksi heitä oli ollut 800:n tai 900:n paikkeilla, mutta tuo luku pieneni sellaista kohta tunnustettiin määräenemmistöksi riittävän sadanviidenkymmenen ja muutaman päivän kuluttua sadan edustajan läsnäolo. Tätäkin määräenemmistöä oli vaikea saada kootuksi, vaikka demokraattinen puolue oli vielä kokonaisuudessaan pysynyt kansalliskokouksessa.
Oli riittävän selvää, mitä jäljelle jääneen parlamentin olisi pitänyt tehdä. Sen olisi pitänyt vain avoimesti ja päättävästi liittyä kapinaan ja antaa siten kapinalle se voima, minkä laillisuus suinkin pystyy antamaan; saman tien se olisi saanut armeijan, joka olisi puolustanut sitä. Sen olisi pitänyt vaatia, että keskusvalta olisi saanut viipymättä lakkautetuksi kaikki sotatoimet, ja ellei tuo valta olisi voinut tai halunnut tehdä sitä, kuten saatettiin odottaa, sen olisi pitänyt kaataa se heti ja vaihtaa se tarmokkaampaan hallitukseen. Ellei kapinallisten joukkoja voitu viedä Frankfurtiin (mikä olisi ollut helppoa alussa, niin kauan kuin Saksan valtioiden hallitukset eivät olleet vielä riittävästi valmistautuneet taisteluun, vaan olivat epäröivällä kannalla), kansalliskokous olisi voinut aikaa haaskaamatta siirtää olinpaikkansa kapinaan nousseen alueen keskustaan. Jos tämä kaikki olisi tehty heti ja epäröimättä viimeistään toukokuun puoliväliin tai loppuun mennessä, niin sekä kapinalla että kansalliskokouksella olisi saattanut vielä olla menestymismahdollisuuksia.
Saksan poroporvariston edustajilta ei silti olisi mitenkään voitu odottaa noin päättäviä toimia. Nuo kunnianhimoiset valtiomiehet eivät olleet hitusenkaan vertaa luopuneet harhakuvitelmistaan. Ne parlamentin jäsenet, jotka olivat menettäneet kohtalokkaan uskonsa sen voimaan ja koskemattomuuteen, olivat jo paenneet; jäljelle jääneitä demokraatteja oli vaikea saada luopumaan niistä vallan ja suuruuden unelmista, joita he olivat elättäneet kokonaisen vuoden. Noudattaen uskollisesti aiemmin ottamaansa suuntaa he karttoivat kaikin mahdollisin keinoin päättäviä toimia siihen asti kunnes lopulta ei jäänyt mitään menestymismahdollisuuksia eikä edes mahdollisuutta vaikkapa kaatua kunniallisesti. Jatkaen puhtaasti näennäistä, touhottavaa toimintaansa, jonka täydellinen hyödyttömyys saattoi mahtipontisen isottelun rinnalla herättää vain sääliä ja ivaa, he lähettivät edelleenkin päätöslauselmia, adresseja ja kyselyjä valtionhoitajalle, joka ei kiinnittänyt heihin lainkaan huomiota, ja ministereille, jotka olivat avoimessa liitossa vihollisen kanssa. Kun vihdoin Wilhelm Wolff, Striegaun[1] edustaja ja yksi »Neue Rheinische Zeitungin» toimittajista, ainoa todellinen vallankumousmies koko kansalliskokouksessa, sanoi, että mikäli he kunnioittavat sanojaan, heidän on tehtävä loppu jaarittelusta ja julistettava viipymättä lain ulkopuolelle valtionhoitaja, maan pääkavaltaja, niin noiden herrojen parlamentaarikkojen kauan pidätetty hyveellinen suuttumus puhkesi yhtäkkiä niin voimakkaana, ettei mitään sen kaltaista oltu nähty silloinkaan, kun valtakunnan hallitus oli ladellut heille loukkauksen toisensa jälkeen. Asian kuuluikin olla siten, sillä Wolffin ehdotus oli ensimmäinen järkevä sana, joka oli lausuttu pyhän Paavalin kirkossa.[2] Hänhän vaati nimenomaan sitä, mikä olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta tuollainen avomielinen puhe, jossa asiat nimitettiin niiden oikealla nimellä, saattoi vain loukata tunteellisia sieluja, jotka olivat päättäviä vain päättämättömyydessään ja jotka ollessaan liian arkoja toimimaan olivat ainakin saaneet päähänsä, että toimettomana olo onkin juuri sitä, mitä pitäisi tehdä. Jokainen sana joka salaman tavoin valaisi heidän aivojaan peittävää ja heidän itsensä tahallaan ylläpitämää sumua, jokainen lause, joka olisi saattanut viedä heidät labyrintista, johon he halusivat hinnalla millä hyvänsä jäädä mahdollisimman pitkäksi aikaa, jokainen selvä katsaus asiain todelliseen tilaan, kaikki se oli tietenkin tuon suvereenin kansalliskokouksen ylhäisyyden loukkausta.
Kohta sen jälkeen kun kaikista päätöslauselmista, vetoomuksista, välikysymyksistä ja julistuksista huolimatta kunnianarvoisien edustajaherrojen asemien puolustaminen Frankfurtissa oli käynyt mahdottomaksi, he poistuivat, mutta eivät kapinaan nousseille alueille, sillä se olisi ollut liian rohkea askel. He lähtivät Stuttgartiin, missä württembergiläinen hallitus oli pysynyt omalaatuisella odottelevalla puolueettomuuskannalla. Siellä he lopulta julistivat valtionhoitajan kukistetuksi ja valitsivat omasta keskuudestaan viisihenkisen sijaishallituksen. Sijaishallitus hyväksyi tuota pikaa nostoväkeä koskevan lain, joka lähetettiin kaikkia tavanomaisia muodollisuuksia noudattaen kaikille Saksan hallituksille. Noille kansalliskokouksen pahimmille vihollisille annettiin määräys koota voimia kansalliskokouksen puolustamista varten! Siten perustettiin — paperilla tietenkin — armeija kansalliskokouksen puolustamista varten. Divisioonat, prikaatit, rykmentit ja patterit — kaikki oli harkittu ja säädetty ennakolta. Ei puuttunut muuta kuin todellisuudentajua, sillä tuo armeija ei tietenkään milloinkaan syntynyt maailmaan.
Vielä yksi, kansalliskokouksen viimeinen suunnitelma oli syntymässä aivan itsestään. Demokraattinen väestö lähetti maan kaikista osista edustajistoja tarjoamaan itseään parlamentin määräysvaltaan ja kannustamaan sitä päättäviin toimiin. Kansa, joka tunsi Württembergin hallituksen todelliset aikomukset, rukoili kansalliskokousta pakottamaan tuon hallituksen osallistumaan julkisesti ja aktiivisesti naapureiden alullepanemaan kapinaan. Se rukoili kuitenkin suotta. Stuttgartiin siirryttyään kansalliskokous oli antautunut Württembergin hallituksen armoille. Edustajat käsittivät tämän ja vastustivat siitä syystä agitaation harjoittamista kansan keskuudessa. Tämän vuoksi he menettivät viimeisetkin sen arvovallan rippeet, jonka olisivat vielä voineet säilyttää. He saivat osakseen ansaitsemansa ylenkatseen, ja Württembergin hallitus teki Preussin ja valtionhoitajan yllyttämänä lopun tuosta demokratiailveilystä: 18. kesäkuuta 1849 se lukitsi parlamentin istuntosalin ovet ja antoi sijaishallituksen jäsenille määräyksen poistua maasta.
Silloin he lähtivät Badeniin, kapinallisten leiriin, mutta he olivat jo tarpeettomia siellä. Kukaan ei välittänyt heistä. Sijaishallitus jatkoi silti edelleenkin omin voiminsa isänmaan pelastamista riippumattoman Saksan kansan nimissä. Antamalla passeja kaikille, jotka vain halusivat niitä ottaa, se koetti saada ulkomaat tunnustamaan sen itsensä. Se antoi julistuksia ja lähetti komissaareja nostattamaan kapinaa niillä samaisilla Württembergin alueilla, joiden aktiivisen tuen se oli hylännyt silloin, kun aikaa ei vielä oltu kadotettu, mutta tuo kaikki oli tietenkin tuloksetonta touhua. Käsissämme on alkuperäinen tiedotus, jonka oli osoittanut sijaishallitukselle yksi sen komissaareista, herra Rösler (Ölsin[3] edustaja); sen sisältö on hyvin kuvaava. Siinä on merkintä: Stuttgart, 30. kesäkuuta 1849. Kuvattuaan seikkailuja, joihin oli joutunut puoli tusinaa samanlaisia komissaareja etsiessään tuloksettomasti varoja, herra Rösler esittää puolustuksekseen seikkoja, joiden vuoksi hän ei ollut vieläkään päässyt matkansa määränpäähän, ja sen jälkeen hän paneutuu mitä syvämietteisimpiin järkeilyihin mahdollisista hankauksista Preussin, Itävällan, Baijerin ja Württembergin välillä ja niiden mahdollisista seurauksista. Tarkasteltuaan tuota kaikkea seikkaperäisesti hän tekee kuitenkin johtopäätöksen, ettei mistään ole toivoa. Edelleen hän kehottaa järjestämään tiedotuspalvelun luotettavista henkilöistä ja perustamaan vakoilujärjestelmän Württembergin ministeristön aikomusten paljastamiseksi ja joukkojen siirtoa koskevien tietojen hankkimiseksi. Tämä kirje ei ollut saapunut perille, koska sen kirjoittamisaikana »sijaishallitus» oli siirtynyt jo kokonaan »ulkoasiainhallintoon», ts. Sveitsiin. Samaan aikaan kun poloinen herra Rösler vaivasi vielä päätään sillä, millaisia lienevät pahanpäiväisen kuningaskunnan pelottavan ministeristön suunnitelmat, sata tuhatta preussilaista, baijerilaista ja hesseniläistä sotilasta oli jo ratkaissut koko asian viimeisessä taistelussa Rastattin muurien juurella.
Siten hävisi Saksan parlamentti ja sen mukana Saksan vallankumouksen ensimmäinen ja viimeinen luomus. Sen koollekutsuminen oli vahvistanut ensimmäisenä laillisesti sen tosiasian, että Saksassa oli todellakin vallankumous; ja se oli ollut olemassa niin kauan kunnes tuosta Saksan ensimmäisestä nykyajan vallankumouksesta tehtiin loppu. Tuon parlamentin oli valinnut kapitalistiluokan vaikutuksen alaisena eristäytynyt ja hajanainen maalaisväestö, josta suurin osa oli vasta äsken tointunut feodaalisesta jähmetyksestä, ja parlamentti oli koonnut yhteen kaikki vuosina 1820–1848 tunnetut suuret nimet hävittääkseen ne sitten kokonaan. Se oli koonnut kaikki porvarillisen liberalismin kuuluisuudet. Porväristo oli odottanut ihmeitä, mutta se oli niittänyt häpeää itselleen ja edustajilleen. Saksassa teollisuus- ja kauppakapitalistien luokka oli kärsinyt raskaamman tappion kuin missään muussa maassa. Aluksi se oli voitettu, nujerrettu, häädetty valtionviroista Saksan kaikissa erillisissä valtioissa, ja sitten se oli murskattu, häväisty ja pilkattu Saksan keskusparlamentissa. Poliittinen liberalismi — porvariston hallinto joko monarkistisessa tai tasavaltaisessa valtiomuodossa — oli käynyt ainiaaksi mahdottomaksi Saksassa.
Olemassaolonsa loppuaikoina Saksan parlamentti oli saanut häväistyksi ikiajoiksi puolueen, joka oli maaliskuusta 1848 ollut julkisen opposition johdossa, demokraattisen puolueen, joka oli edustanut pienkäsityöläisten ja -kauppiaiden luokan ja osittain talonpojiston etuja. Touko- ja kesäkuussa 1849 tuo luokka oli saanut tilaisuuden näyttää, miten se pystyi järjestämään pysyvän hallituksen Saksassa. Olemme jo nähneet, miten se epäonnistui — ei niinkään paljon epäsuotuisten olosuhteiden kuin ilmeisen raukkamaisuutensa vuoksi, joka tuli aina esiin kaikissa liikkeissä, mitä suinkin oli ollut vallankumouksen alusta lähtien. Se epäonnistui, koska se osoitti politiikassa sitä samaa likinäköisyyttä, arkuutta ja epävarmuutta, mikä on leimallista sen liiketoimillekin. Toukokuussa 1849 se oli jo menettelynsä vuoksi jäänyt vaille työväenluokan — Euroopan kaikkien kapinoiden todellisen taisteluvoiman — luottamusta. Sillä oli silti suotuisia menestymisen näköaloja. Siitä pitäen kun taantumukselliset ja liberaalit olivat poistuneet, Saksan parlamentti oli yksinomaan sen käsissä. Maalaisväestö oli sen puolella. Kaksi kolmannesta pienten valtioiden armeijoista, kolmannes Preussin armeijasta ja suurin osa nostoväestä olivat valmiit yhtymään siihen, jos se olisi alkanut toimia asiaintilan selvän käsityksen edellyttämää päättävyyttä ja uljuutta osoittaen. Tuon luokan johdossa olleet poliitikot eivät kuitenkaan olleet sen kaukonäköisempiä kuin heitä seurannut pikkuporvareiden joukkokaan. He olivat vielä sokeampia kuin liberaalit, he pitivät vielä itsepäisemmin kiinni harhaluuloista, joita he itse vapaasta tahdostaan elättivät, he olivat vielä herkkäuskoisempia ja vielä vähemmän kuin liberaalit pystyivät ottamaan huomioon tosiasiat. Heidän poliittinen merkityksensäkin oli laskenut alle nollan. Koska he eivät kuitenkaan olleet vielä toteuttaneet latteita periaatteitaan, olisivat he erittäin suotuisten olosuhteiden vallitessa voineet elpyä jälleen joksikin aikaa, ellei vallankaappaus olisi vienyt heiltä, enempää kuin Louis Bonaparten vallankaappaus heidän kollegoiltaan »puhtailta demokraateilta» Ranskassa, tuota viimeistä toivoa.
Saksan ensimmäisen vallankumouksen historia päättyy kapinan tukahduttamiseen Lounais-Saksassa ja Saksan parlamentin hajottamiseen. Tehtäväksemme jää heittää viime silmäys voitolle päässeihin vastavallankumouksellisen liiton jäseniin. Sen teemme seuraavassa artikkelissamme.[4]
Lontoossa 24. syyskuuta 1852
[1] Puolalainen nimi: Strzegom. Toim.
[2] Paavalinkirkossa Frankfurt am Mainissa Saksan kansalliskokous piti istuntojaan 18. päivästä toukokuuta 1848 toukokuun 30. päivään 1849. Toim.
[3] Puolalainen nimi: Oleśnica. Toim.
[4] Viimeinen tämän sarjan artikkeleista ei ilmestynyt »New York Daily Tribunessa». Marxin tyttären Eleanor Marx-Avelingin painoon valmistamassa vuoden 1896 englanninkielisessä painoksessa samoin kuin useissa myöhemmissä painoksissa viimeiseksi artikkeliksi sijoitettiin Engelsin kirjoittama Äskeinen Kölnin oikeusjuttu joka ei kuitenkaan kuulunut tähän sarjaan. Toim.