Preussin ja Itävallan hallitukset käyttivät vuoden 1849 alkukuukaudet loka- ja marraskuussa 1848 saavuttamiensa voittojen hedelmien korjuuseen. Wienin valloituksen ajoilta Itävallan valtiopäivät olivat vain nimellisesti olemassa pienessä määriläisessä maaseutukaupungissa Kremsierissä.[1] Siellä slaavilaiset valtiopäivämiehet, jotka yhdessä valtuuttajiensa kanssa olivat Itävallan hallituksen pääaseena auttamassa sitä pääsemään täydellisen avuttomuuden tilasta, saivat tavallaan rangaistuksen Euroopan vallankumouksen kavalluksestaan. Heti kun hallitus oli palauttanut voimansa, se alkoi osoittaa mitä suurinta väheksyntää valtiopäiviä ja niiden slaavilaista enemmistöä kohtaan, ja kun kuninkaallisen sotaväen ensimmäiset voitot toivat tiedon Unkarin sodan pikaisesta päättymisestä, hallitus laski 4. maaliskuuta hajalle valtiopäivät ja hajotti niiden jäsenet sotaväen voimin. Silloin vasta slaavilaiset huomasivat heitä vedetyn nenästä ja huudahtivat: »Lähtekäämme Frankfurtiin jatkamaan opposition asiaa, joka on täällä käynyt mahdottomaksi!» Oli kuitenkin liian myöhäistä ja yksin se seikka, ettei heillä ollut muuta valinnan varaa kuin joko pysyä rauhallisina tai liittyä voimattomaan Frankfurtin kansalliskokoukseen, yksin se seikka osoitti riittävän selvästi heidän äärimmäisen avuttomuutensa.
Siten päättyivät nyt ja hyvin luultavasti ainiaaksi Saksan slaavilaisten yritykset palauttaa kansallinen itsenäisyytensä. Niiden monituisten kansakuntien hajanaiset rippeet, joiden kansalliset erikoisuudet ja poliittinen elinkykyisyys olivat jo kauan sitten häipyneet ja jotka sen vuoksi olivat joutuneet melkein tuhannen vuoden ajan seuraamaan voimakkaampaa kansakuntaa, joka oli alistanut ne herruuteensa, kuten Englannissa oli tapahtunut walesilaisille (kymreille), Espanjassa baskilaisille, Ranskassa bretonilaisille ja uutena aikana espanjalaisille ja ranskalaisille kreoleille niissä Pohjois-Amerikan osissa, jotka englantilais-amerikkalainen rotu on viime aikoina valloittanut, — nämä katoamassa olevat kansallisuudet, tšekkiläiset, karinttilaiset, dalmatialaiset ym., koettivat käyttää hyväkseen yleistä sekaannusta 1848 palauttaakseen poliittisen status quon, joka oli ollut olemassa vuonna 800 meidän ajanlaskuamme. Kuluneen vuosituhannen historian oli osoitettava niille, että tuollainen takaisinpaluu on mahdoton, että mikäli kaikki Elben ja Saalen itäpuolella olevat alueet ovat tosiaan kuuluneet joskus ryhmälle slaavilaisia sukulaiskansoja, niin tämä tosiasia on vain todistus historiallisesta tendenssistä ja samalla saksalaisen kansakunnan fyysisestä ja intellektuaalisesta kyvystä alistaa valtaansa, sulauttaa ja assimiloida vanhat itäiset naapurinsa. Se todistaa myös sitä, että tämä saksalaisten sulauttamistendenssi on aina ollut ja on yhä vieläkin yksi voimakkaimmista keinoista, joiden avulla Länsi-Euroopan sivilisaatio on levinnyt mantereemme itäosissa, että tämä tendenssi lakkaa vaikuttamasta vasta sitten, kun germaanistamisprosessi ulottuu sellaisten suurten, yhtenäisten, pirstomattomien kansakuntien, kuten unkarilaisten ja tietyssä määrin puolalaisten, rajoille, jotka kykenevät itsenäiseen kansalliseen olemassaoloon, ja että noiden katoamassa olevien kansakuntien on luonnollisen ja väistämättömän kohtalon pakosta sallittava, että tuo hajoaminen ja voimakkaampiin naapureihin sulautuminen kehittyisi päätökseensä. Tämä ei tietenkään ole kovinkaan imarteleva näköala niiden panslavististen haaveilijoiden kunnianhimolle, jotka olivat onnistuneet panemaan liikkeelle osan tšekkiläisistä ja eteläslaavilaisista. Saattaisivatko he silti odottaa, että historia palautuisi tuhat vuotta taaksepäin joidenkin niiden vaivaisten ihmisryhmien mieliksi, jotka elävät kaikilla asuttamillaan alueilla sekaisin saksalaisten kanssa ja saksalaisten ympäröiminä, joilla ei ole ikimuistoisista ajoista ollut mihinkään sivistyksellisiin tarkoituksiin muuta kieltä kuin saksa ja joilta puuttuvat kansallisen olemassaolon ensimmäiset edellytykset: huomattava väkiluku ja yhtenäinen alue? Ei ole ihme, että panslavismi, jonka takana piili kaikilla Saksan ja Unkarin slaavilaisilla alueilla pyrkimys kaikkien noiden lukemattomien pienten kansakuntien riippumattomuuden palauttamiseen, törmäsi kaikkialla Euroopan vallankumousliikkeisiin ja että slaavilaiset osoittautuivat aina (puolalaisten demokraattista osaa lukuun ottamatta) olevan despotian ja taantumuksen puolella, vaikka he tekeytyivätkin vapaustaistelijoiksi. Näin oli Saksassa ja Unkarissa ja jopa toisin paikoin Turkissakin. Kansan asian kavaltajina ja Itävallan hallituksen juonittelujen puolustajina ja päätukena he olivat joutuneet vallankumouksellisten kansakuntien silmissä henkipattojen asemaan. Vaikka slaavilaiset väestöjoukot eivät osallistuneetkaan missään panslavismin johtomiesten sytyttämiin pieniin kansallisuusriitoihin — yksin sen vuoksi, että ne olivat liian sivistymättömiä — se tositapaus ei kuitenkaan jää milloinkaan unohduksiin, että puoleksi saksalaisessa kaupungissa, Prahassa slaavilaisten fanaatikkojen joukot yhtyivät innokkaasti toistamaan huutoa: »Mieluummin venäläinen ruoska kuin saksalainen vapaus!» Tuskin voitaneen olettaa, että ensimmäisen vuonna 1848 tekemänsä epäonnistuneen yrityksen ja Itävallan hallitukselta saamansa opetuksen jälkeen slaavilaiset tekisivät vastaisuudessa tilaisuudenkaan tullen toista sellaista yritystä. Mikäli ne kuitenkin aikoisivat vielä kerran liittoutua vastavallankumouksellisten voimien kanssa samanlaisten verukkeiden nojalla, niin Saksan velvollisuus olisi aivan selvä. Yksikään vallankumouksen tilassa oleva ja ulkoista vihollista vastaan sotiva maa ei voisi sietää, että sen sydämessä olisi Vendée.[2]
Meillä ei ole syytä palata perustuslakiin, jonka keisari[3] julisti samanaikaisesti valtiopäivien hajottamisen kanssa, sillä se ei tosiasiallisesti astunut milloinkaan voimaan ja nyt on kumottu kerrassaan. Itävallassa itsevaltius oli palautettu 4. maaliskuuta 1849 täydelleen joka suhteessa.
Preussissa eduskunta kokoontui helmikuussa tarkastelemaan ja hyväksymään uutta kuninkaan julistamaa valtiosääntöä. Eduskunta piti melkein kuusi viikkoa istuntojaan suhtautuen riittävän kuuliaisesti ja nöyrästi hallitukseen, mutta se ei ollut vielä täysin valmis mennäkseen niin pitkälle kuin kuningas ja hänen ministerinsä olisivat halunneet. Siksi eduskunta laskettiin hajalle heti sopivan tilaisuuden tullen.
Täten Itävalta ja Preussi pääsivät joksikin aikaa parlamenttivalvonnan pauloista. Hallitukset keskittivät nyt käsiinsä koko vallan ja saattoivat käyttää sitä juuri siellä missä katsoivat sen tarpeelliseksi: Itävalta Unkaria ja Italiaa vastaan, Preussi Saksaa vastaan. Preussihan valmistautui niin ikään sotaretkeen palauttaakseen »järjestyksen» pienissä valtioissa.
Nyt kun vastavallankumous oli päässyt voitolle Saksan liikkeen kahdessa suuressa keskuksessa, Wienissä ja Berliinissä, jäljellä olivat enää pienemmät valtiot, joissa taistelun lopputulos ei ollut vielä täysin määräytynyt, vaikka sielläkin vaakakuppi painui yhä enemmän vallankumouksen vahingoksi. Kuten jo sanoimme, nämä pienet valtiot löysivät yhteisen keskuksen Frankfurtin kansalliskokouksessa. Vaikka tuon niin sanotun kansalliskokouksen taantumuksellinen luonne oli jo kauan sitten käynyt niin ilmeiseksi, että kansa oli Frankfurtissa jopa nostanut aseen sitä vastaan, se oli kuitenkin alkujaan enemmän tai vähemmän vallankumouksellinen. Tammikuussa kansalliskokous oli ottanut sille epätavallisen vallankumouksellisen asenteen; sen toimivaltaa ei oltu milloinkaan määritelty ja se oli lopulta tullut siihen johtopäätökseen — jota muuten suuremmat valtiot eivät olleet milloinkaan tunnustaneet — että sen päätökset ovat lakivoimaisia. Tällaisten olosuhteiden vallitessa oli ymmärrettävää, että kun perustuslaillis-monarkistinen puolue havaitsi, että toipuneet itsevaltiuden kannattajat olivat lyöneet sen laudalta, niin melkein koko Saksan liberaalis-monarkistinen porvaristo pani viimeiset toiveensa kansalliskokouksen enemmistöön ja pikkuporvariston edustajat, demokraattisen puolueen ydinjoukko, yhdistyivät lisääntyvien vastoinkäymisten painostuksesta sen vähemmistön ympärille, vähemmistön, joka todella oli parlamenttidemokratian viimeinen suljettu falangi. Toisaalta suurempien valtioiden hallitukset, ja varsinkin Preussin ministeristö, ymmärsivät yhä selvemmin, että tuo epätavallinen valinnallinen laitos ei sovi yhteen Saksassa palautetun monarkkisen hallitusmuodon kanssa, ja mikäli ne eivät vaatineet kansalliskokouksen pikaista hajallelaskua, niin ainoastaan siksi, että se oli vielä aikaista, ja siksi, että Preussilla oli aikomus käyttää sitä ensin omiin kunnianhimoisiin tarkoituksiinsa.
Tuo mitätön kokous joutui kuitenkin yhä suuremman hämmingin valtaan. Sen jäseniä ja komissaareja kohdeltiin äärimmäisen ylimielisesti sekä Wienissä että Berliinissä; yksi sen jäsenistä[4] oli parlamentaarisesta immuniteetistaan huolimatta mestattu Wienissä ikään kuin tavallinen kapinallinen. Kansalliskokouksen päätöksiä ei missään otettu huomioon. Mikäli suuremmat valtakunnat mainitsivat niistä yleensä, niin ainoastaan vastalausenooteissaan, joissa ne kiistivät kansalliskokoukselta oikeuden hyväksyä niiden hallituksille velvoittavia lakeja tai asetuksia. Kansalliskokouksen edustaja, toimeenpaneva keskusvalta, oli osallisena diplomaattisissa kiistoissa melkein kaikkien Saksan kabinettien kanssa, eivätkä enempää kansalliskokous kuin keskushallituskaan voineet kaikista ponnistuksistaan huolimatta pakottaa Itävaltaa ja Preussia ilmoittamaan lopullisia aikomuksiaan, suunnitelmiaan ja vaatimuksiaan. Kansalliskokous oli alkanut vihdoin tajuta ainakin sen, että se oli menettänyt käsistään koko vallan, että se itse oli kokonaan riippuvainen Itävallan ja Preussin armosta ja että sen oli viipymättä ja mahdollisimman vakavasti ryhdyttävä asiaan, mikäli sillä oli yleensä aikomus antaa Saksalle koko liittovaltiota käsittävä perustuslaki. Monet horjuvaiset jäsenet näkivät myös sen, että hallitukset olivat vetäneet heitä nenästä hyvin onnistuneesti. Mitä he olisivat voineet nyt tehdä avuttomuudessaan? Ainoa askel, joka vielä olisi voinut pelastaa heidät, oli päättävä ja nopea siirtyminen kansan puolelle; tämänkin askeleen onnistuminen oli silti melko epäilyttävää. Olisiko sitä paitsi löytynyt oikeita ihmisiä niiden epäröivien, lyhytnäköisten ja itsetyytyväisten olentojen avuttomasta joukosta, jotka ristiriitaisten kuulopuheiden ja diplomaattisten noottien ainaisessa korvia vihlovassa hälinässä vakuuttelivat jatkuvasti ainoaksi lohdutuksekseen ja tuekseen, että he ovat maan parhaita, suurimpia, viisaimpia miehiä ja vain he voisivatkin pelastaa Saksan? Olisiko noiden onnettomien olentojen joukosta, joista yksi parlamenttitoiminnan vuosi oli tehnyt täydellisiä idiootteja, löytynyt ihmisiä, jotka olisivat pystyneet tekemään nopeita ja selviä päätöksiä, tarmokkaista ja johdonmukaisista toimista puhumattakaan?
Itävallan hallitus heitti lopulta naamion kasvoiltaan. Se julisti perustuslaissaan 4. maaliskuuta Itävallan jakamattomaksi monarkiaksi, jossa ovat yhteiset finanssit, yhtenäinen tullijärjestelmä ja yhtenäinen sotilasjärjestö, pyyhkäisten siten pois kaikki rajat ja eroavuudet saksalaisten ja ei-saksalaisten maakuntien väliltä. Tämä julistettiin vastoin Frankfurtin kansalliskokouksen päätöslauselmia ja kansalliskokouksen jo hyväksymiä liittovaltion suunnitteilla olleen perustuslain pykäliä. Se oli Itävallan heittämä haaste, eikä onneton kansalliskokous voinut muuta kuin ottaa sen vastaan. Se teki sen melko rehentelevästi, mihin Itävalta, joka tunsi mainiosti voimansa ja kansalliskokouksen täydellisen mitättömyyden, saattoi olla kiinnittämättä lainkaan huomiota. Ja niinpä Saksan kansan arvoisa edustusto, kuten se nimitti itseään, ei löytänyt mitään sen parempaa kostoksi Itävallalle tuosta loukkauksesta kuin sitoa kätensä ja polvistua Preussin hallituksen eteen. Niin uskomattomalta kuin se saattaakin tuntua, mutta se laskeutui polvilleen niiden samaisten ministereiden eteen, jotka se oli leimannut perustuslain vastustajiksi ja kansalle vihamielisiksi ja joiden viraltapanoa se oli tuloksettomasti vaatinut. Näiden häpeällisten lehmäkauppojen ja niitä seuranneiden tragikoomisten tapahtumain yksityiskohdat ovat seuraavan artikkelimme aiheena.
Lontoo, huhtikuu 1852
[1] — Tšekkiläinen nimi: Kroměříž. Toim.
[2] Tämä on vihjaus Vendéen (Ranskan läntinen departementti) vastavallankumoukselliseen kapinaan, jonka aloittivat 1793 ranskalaiset rojalistit. Taistelussaan Ranskan vallankumousta vastaan he käyttivät hyväkseen tämän departementin takapajuista talonpojistoa. Toim.
[3] — Frans Joosef I. Toim.
[4] — Robert Blum. Toim.