Olemme päässeet siihen ratkaisevaan tapahtumaan, joka oli Pariisin kesäkuun kapinan vallankumouksellinen rinnastuskohta Saksassa ja joka sai yhdellä iskulla vaakakupin painumaan vastavallankumouksellisen puolueen puolelle, nimittäin Wienin kapinaan lokakuussa 1848.
Olemme nähneet, millainen oli Wienin eri luokkien asenne maaliskuun 13. päivän voiton jälkeen. Olemme todenneet myös sen, miten saksalaisen Itävallan liike punoutui yhteen Itävallan ei-saksalaisten maakuntien liikkeen kanssa ja miten nämä tapahtumat jarruttivat sitä. Nyt teemme siis vain lyhyen katsauksen syihin, jotka johdattivat viimeiseen ja kaikkein uhkaavimpaan kapinaan saksalaisessa Itävallassa.
Korkein aatelisto ja rahaporvaristo, jotka olivat Metternichin vallan epävirallinen tuki, pystyivät vieläpä maaliskuun tapahtumien jälkeenkin säilyttämään ratkaisevan vaikutuksensa hallitukseen käyttämällä tällöin hyväkseen paitsi hovia, armeijaa ja virkavaltaa vielä suuremmassa määrin porvariston keskuudessa nopeasti levinnyttä »anarkian» pelkoa. Ne rohkenivat hyvin pian päästää muutamia koepalloja painolain,[1] epämääräisen aristokraattisen perustuslain[2] ja vanhanaikaiseen »säätyjakoon» perustuvan vaalilain[3] muodossa. Niin sanottu perustuslaillinen ministeristö, joka koostui aroista ja kyvyttömistä puoliliberaaleista byrokraateista, uskaltautui 14. toukokuuta jopa suoranaiseen hyökkäykseen kansanjoukkojen vallankumouksellisia järjestöjä vastaan ja laski hajalle kansalliskaartin ja Akateemisen legioonan[4] edustajista muodostetun keskuskomitean, järjestön, joka oli varta vasten perustettu valvomaan hallitusta ja nostamaan tarpeen tullen kansan voimat sitä vastaan. Tämä toimenpide aiheutti vain 15. toukokuuta kapinan, joka pakotti hallituksen tunnustamaan keskuskomitean, kumoamaan perustuslain ja vaalilain ja luovuttamaan uuden perustuslain laatimisvaltuudet perustuslakia säätäville valtiopäiville, jotka valittaisiin yleisen äänioikeuden perusteella. Kaikki tämä vahvistettiin seuraavana päivänä ilmestyneessä valtakunnallisessa julistuksessa. Taantumuksellinen puolue, jolla olivat omat edustajansa ministeristössä, onnistui kuitenkin pian yllyttämään »liberaalit» kollegansa hyökkäämään uudelleen kansan saavutuksia vastaan. Akateeminen legioona oli liikepuolueen tuki ja vakituisen agitaation keskus, ja juuri siksi maltillisemmat wieniläiset porvarit alkoivat vihata sitä. Se laskettiin 26. toukokuuta hajalle ministeristön asetuksella. Isku olisi saattanut onnistuakin, jos asetuksen toimeenpano olisi annettu ainoastaan kansalliskaartin osaston tehtäväksi, mutta hallitus ei luottanut kaartiinkaan, vaan pani liikkeelle sotaväen, ja kansalliskaarti teki heti jyrkän käänteen, liittyi Akateemiseen legioonaan ja ajoi siten karille ministeristön suunnitelman.
Keisari[5] oli jo 16. toukokuuta poistunut hoveineen Wienistä ja paennut Innsbruckiin. Fanaattisten tirolilaisten ympäröimänä, joiden alamaiset tunteet olivat heränneet uudella voimalla sardinialais-lombardialaisen maahanhyökkäyksen vaaran uhatessa, ja lähellä, tykin kantaman päässä Innsbruckista sijaitsevan Radetzkyn armeijan tukemana vastavallankumouksellinen puolue löysi itselleen turvapaikan, jossa se saattoi ilman minkäänlaista valvontaa ja silmälläpitoa, ilman vähäisintäkään vaaraa koota hajanaisia voimiaan, punoa juoniaan ja kietoa niiden verkkoon koko maan. Palautettiin yhteydet Radetzkyyn, Jellachichiin ja Windischgrätziin sekä eri maakuntien hallinnolliseen hierarkiaan kuuluneisiin luotettaviin henkilöihin ja alettiin vehkeillä slaavilaisten johtajien kanssa; siten vastavallankumouksellisella kamarillalla oli hallussaan reaalisia voimia, kun taas Wienin avuttomien ministerien oli suotu tuhlata lyhytaikainen ja vähäinen arvovaltansa alituisissa yhteenotoissa vallankumouksellisten joukkojen kanssa ja tulevissa keskusteluissa perustuslakia säätävillä valtiopäivillä. Politiikka, jonka tarkoituksena oli se, että liikkeen sallittaisiin pääkaupungissa kehittyä toistaiseksi omaa tietään, politiikka, joka olisi Ranskan kaltaisessa keskitetyssä ja yhdenlaatuisessa maassa tehnyt liikepuolueen kaikkivoipaiseksi, osoittautui Itävallassa, tuossa monenkirjavassa poliittisessa koostumassa, erääksi varmimmaksi taantumusvoimien uudelleenjärjestämisen keinoksi.
Wienin porvaristo oli varma siitä, että hovin kärsimän kolmen peräkkäisen tappion jälkeen ja yleisen äänioikeuden perusteella valittujen perustuslakia säätävien valtiopäivien ollessa olemassa sillä ei ole enää syytä pelätä sellaista vastustajaa kuin hovipuoluetta, ja vajosi yhä enemmän siihen uupumukseen ja apatiaan ja siihen ikuiseen järjestyksen ja rauhallisuuden tavoitteluun, joka valtaa tuon luokan aina voimakkaiden järkytysten ja niiden aiheuttaman liike-elämän sekasorron jälkeen. Itävallan pääkaupungin teollisuus oli rajoittunut miltei yksinomaisesti ylellisyysesineiden tuotantoon, mutta niiden kysyntä oli tietenkin jyrkästi supistunut vallankumouksen puhjettua ja hovin lähdettyä pakoon. Kehotukset säännöllisen hallintojärjestelmän palauttamiseen ja hovin takaisin paluuseen olivat tulleet yleisiksi porvariston keskuudessa, sillä niiden kummankin toivottiin johtavan jälleen kaupankäynnin kukoistukseen. Heinäkuussa perustuslakia säätävien valtiopäivien avajaisia tervehdittiin ihastuneesti merkkinä vallankumouskauden päättymisestä. Samoin tervehdittiin myös hovin paluuta, joka Radetzkyn Italiassa saavuttamien voittojen ja Doblhoffin taantumuksellisen ministeristön valtaantulon jälkeen tunsi olevansa riittävän voimakas ollakseen pelkäämättä kansan painostusta ja piti samalla välttämättömänä Wienissä oloaan, jotta olisi saanut viedyksi päätökseen valtiopäivien slaavilaisen enemmistön kanssa aloittamansa vehkeilyt. Samaan aikaan kun perustuslakia säätävillä valtiopäivillä käsiteltiin lakeja talonpoikien vapauttamisesta feodaalisista kahleista ja pakollisesta työstä aatelien hyväksi, hovi suoritti menestyksellisesti ovelan manööverin. Keisaria kehotettiin pitämään 19. elokuuta kansalliskaartin katselmus: keisariperheen jäsenet, hovimiehet ja kenraalit imartelivat kilvan aseistettuja porvareita, jotka muutenkin olivat jo päihtyneet siitä ylpeästä tietoisuudesta, että heidät tunnustetaan julkisesti yhdeksi valtion ratkaisevista voimista. Kohta sen jälkeen ilmestyi hallituksen ainoan suosiota nauttivan ministerin, herra Schwarzerin allekirjoittama määräys, joka kielsi työttömien siihen mennessä saaman valtion avustuksen. Temppu onnistui. Työläiset järjestivät mielenosoituksen; porvariston kansalliskaarti kannatti ministerinsä antamaa määräystä; kaartilaiset hyökkäsivät »anarkisteja» vastaan; 23. elokuuta he hyökkäsivät kuin tiikerit aseettomia työläisiä vastaan, jotka eivät tehneet vastarintaa, ja joista monet saivat surmansa. Siten murrettiin vallankumouksellisten taisteluvoimien yhtenäisyys ja mahti. Porvariston ja proletariaatin luokkataistelu kärjistyi näin ollen myös Wienissä veriseksi yhteenotoksi, ja vastavallankumouksellinen kamarilla näki sen päivän jo lähenevän, jona se antaisi ratkaisevan iskun.
Unkarin asiat antoivat hyvin pian aihetta julistaa avoimesti ne periaatteet, joita vastavallankumouksellinen kamarilla aikoi pitää toimintojensa ohjeena. Virallisessa »Wiener Zeitungissa»[6] 5. lokakuuta julkaistu keisarillinen asetus, jonka alla ei ollut yhdenkään unkarilaisen vastuunalaisen ministerin allekirjoitusta, ilmoitti Unkarin valtiopäivien hajottamisesta ja eteläslaavilaisten taantumuksen johtajaa, Unkarin laillista valtaa vastaan avoimesti sotineen Kroatian baanin Jellachichin nimittämisestä Unkarin siviili- ja sotilaskuvernööriksi. Samaan aikaan Wienissä olleet sotaväenosastot saivat määräyksen lähteä marssille ja yhdistyä armeijaan, jonka piti tukea Jellachichin valtaa. Se olisi kuitenkin merkinnyt koko mustan hankkeen tekemistä liian ilmeiseksi, Wienin jokainen asukas käsitti, että Unkaria vastaan käyty sota on sotaa perustuslaillisen hallitusmuodon periaatetta vastaan. Tuota periaatetta oli kyseisessä asetuksessa loukattu jo siten, että keisari yritti antaa lain voiman määräyksilleen, joita ei oltu vahvistettu vastuunalaisen ministerin allekirjoituksella. 6. lokakuuta
kansa, Akateeminen legioona ja Wienin kansalliskaarti nousivat kapinaan ja estivät sotaväenosastojen lähettämistä pois kaupungista. Muutamat krenatöörit siirtyivät kansan puolelle; tapahtui pieni yhteenotto kansan taisteluvoimien ja sotaväen välillä; sotaministeri Latour sai surmansa kansan käsistä, ja iltaan mennessä kansa osoittautui voittajaksi. Sillä aikaa Stuhlweissenburgin[7] edustalla Perczelin murskaama haani Jellachich pakeni Wienin lähettyvillä sijaitsevalle saksalais-itävaltalaiselle alueelle. Wienin varuskunta, jonka olisi pitänyt tulla hänen avukseen, osoittikin häntä kohtaan ilmeistä vihamielisyyttä ja valmistui puolustautumaan; keisari ja hovi pakenivat jälleen, tällä kertaa Olmütziin,[8] puoleksi slaavilaiselle alueelle.
Olmützissa hovi oli kuitenkin aivan toisenlaisessa asemassa kuin Innsbruckissa ollessaan. Nyt se pystyi jo aloittamaan välittömästi rynnäkön vallankumousta vastaan. Sitä ympäröivät perustuslakia säätävien valtiopäivien slaavilaiset jäsenet, jotka kokoontuivat joukoittain Olmütziin, ja slaavilaisintoilijat monarkian kaikista osista. Sotaretken olisi heidän käsityksensä mukaan pitänyt muuttua slaavilaisuuden palauttamisen puolesta käytäväksi sodaksi ja hävityssodaksi saksalaisia ja madjaareja vastaan, jotka olivat hyökännet heidän slaavilaisena pitämäänsä maahan. Windischgrätzistä, Prahan valloittajasta ja nykyisestä Wienin ympärille keskitetyn armeijan komentajasta tuli heti slaavilaisten kansallissankari. Hänen armeijansa keskitti hyvin nopeasti kaikkialta saapuvat voimansa. Böömistä, Määristä, Steiermarkista, Ylä-Itävallasta ja Italiasta marssi rykmentti toisensa perään Wienin suuntaan yhdistyäkseen Jellachichin joukkoihin ja entiseen Wienin varuskuntaan. Lokakuun aikana oli näin ollen kokoontunut yli 60 000 miestä, jotka alkoivat kohta kaikilta puolin valtakunnan pääkaupungin piirityksen, kunnes vihdoin lokakuun 30. päivään mennessä he olivat päässeet niin pitkälle, että saattoivat uskaltautua ratkaisevaan rynnäkköön.
Wienissä taas oli vallalla hämminki ja sekasorto. Heti voiton jälkeen porvaristossa oli herännyt taas vanha epäluulo »anarkistista» työväenluokkaa kohtaan. Työläiset muistivat hyvin, miten aseistetut porvarit olivat kohdelleet heitä kuusi viikkoa aikaisemmin, he muistivat koko porvariston epävakaan ja alituisesti horjahtelevan politiikan eivätkä halunneet jättää porvaristolle kaupungin puolustusta, vaan vaativat itselleen aseita ja oman sotilaallisen järjestönsä perustamista. Taistelukiihkossaan keisarillista despotiaa vastaan Akateeminen legioona ei kyennyt laisinkaan ymmärtämään kahden luokan keskinäisen vieraantumisen todellista syytä eikä yleensäkään pystynyt käsittämään muodostuneen tilanteen sanelemia vaatimuksia. Sekä kansa että johtavat piirit olivat päästään pyörällä. Valtiopäivien jäljelle jääneet saksalaiset jäsenet ja muutamat slaavilaiset, jotka harvoja puolalaisia vallankumouksellisia valtiopäivämiehiä lukuun ottamatta harjoittivat vakoilua olmützilaisten ystäviensä hyväksi, alkoivat pitää keskeytyksettömästi istuntoja. Tarmokkaiden toimien asemesta he tuhlasivat kuitenkin aikansa turhanpäiväisiin väittelyihin siitä, voidaanko keisarilliselle armeijalle antaa vastaisku ylittämättä perustuslaillisuuden puitteita. Miltei kaikkien Wienin demokraattisten järjestöjen edustajista muodostettu turvallisuuskomitea oli tosin valmis osoittamaan vastarintaa, mutta siinä esittivät johtavaa osaa enemmistönä olleet porvarit sekä pienet käsityöläiset ja kauppiaat, jotka eivät olisi milloinkaan sallineet sen ryhtyä päättäviin, tarmokkaisiin toimiin. Akateemisen legioonan komitea hyväksyi sankarillisia päätöslauselmia, mutta ei kyennyt ollenkaan johtajan rooliin. Epäluottamuksen ympäröimät aseettomat ja järjestymättömät työläiset saattoivat ilmaista itsensä ainoastaan äänekkäissä mielenosoituksissa, sillä he olivat vasta äsken vapautuneet siitä henkisestä orjuudesta, jossa vanha järjestelmä oli heitä pitänyt, ja he olivat vasta heränneet tajuamaan vaistomaisesti yhteiskunnallisen asemansa ja heidän kannaltaan tarkoituksenmukaisen politiikan, mutta eivät vielä olleet heränneet tiedostamaan niitä. Siksi heiltä ei voitu odottaa, että he olisivat pystyneet voittamaan kaikki ajankohdan vaikeudet. He olivat silti valmiit samoin kuin kaikkialla Saksassa vallankumouksen aikana taistelemaan loppuun saakka heti aseet saatuaan.
Tällainen tilanne oli Wienissä. Wienin ulkopuolella oli uudelleenjärjestetty, Radetzkyn Italiassa saamien voittojen rohkaisema itävaltalainen armeija, 60–70 tuhatta hyvin aseistettua ja hyvin järjestettyä miestä, joilla oli kuitenkin komentajisto, niin puutteellinen kuin se olikin. Wienissä vallitsivat kaaos, luokkaristiriidat ja epäjärjestys. Osa kansalliskaartia oli kieltäytynyt yleensä taistelemasta, osa epäröi ja vain vähäinen kourallinen oli valmis toimimaan. Lukumäärältään voimakkaalla proletaarijoukolla ei ollut johtajia eikä minkäänlaista poliittista vaimennusta, se joutui yhtä helposti paniikin kuin miltei aiheettomien raivonpuuskienkin valtaan ja kaikkien valheellisten kuulopuheiden uhriksi, se pyrki kiihkeästi taisteluun, mutta oli aseeton ainakin alussa ja vain kehnosti aseistettu ja jotenkuten järjestetty, kun se lopulta vietiin taisteluun. Avuttomilla valtiopäivillä käytiin yhä keskustelua teoreettisista hienouksista, vaikka katto oli jo tulessa. Johtavalta komitealta puuttui innostusta ja tarmoa. Kaikki oli muuttunut sitten maaliskuun ja toukokuun päivien, jolloin vastavallankumouksen leirissä oli vallinnut täydellinen kaaos ja vallankumouksen synnyttämä voima oli ollut silloin ainoa järjestynyt voima. Tuskin lienee jäänyt enää sijaa epäilyksille taistelun lopputuloksen suhteen, ja mikäli epäilyksiä olikin, niin lokakuun 30. ja 31. ja marraskuun 1. päivän tapahtumat poistivat ne.
Lontoo, maaliskuu 1852
[1] Itävallan hallituksen 1. huhtikuuta 1848 julkaisemat väliaikaiset painoasioita koskevat säädökset asettivat sanomalehden julkaisemisehdoksi suuren lunastusmaksun. Toim.
[2] Huhtikuun 25. päivänä 1848 hyväksytty perustuslaki sääti valtiopäivävaalien kohdalla korkean varallisuussensuksen ja vakinaisen asuinpaikan sensuksen; sen mukaan edustuslaitos koostui kahdesta kamarista — alahuoneesta ja senaatista; maakuntien säätyjakoiset edustuslaitokset säilyivät ennallaan ja keisarille myönnettiin oikeus kumota kamarien hyväksymät lait. Toim.
[3] Vuoden 1848 toukokuun 8. päivän vaalilaki kielsi äänioikeuden työläisiltä, päiväläisiltä ja palvelijoilta. Osan senaatin jäsenistä nimitti keisari ja toinen osa valitiin välillisillä vaaleilla suurinta veroa maksaneista henkilöistä. Edustajakamarin vaalit olivat nekin välilliset. Toim.
[4] Akateeminen legioona oli Wienin yliopiston radikaalismielisten opiskelijoiden muodostama sotilaallistettu kansalaisjärjestö. Toim.
[5] — Ferdinand I. Toim.
[6] »Wiener Zeitung» on hallituksen virallisen äänenkannattajan »Oesterreichisch Kaiserliche Wiener Zeitung» (Itävallan keisarillisen Wienin lehden) lyhennetty nimi. Lehti ilmestyi tällä nimellä vuodesta 1780. Toim.
[7] — Unkarilainen nimi: Székesfehérvar. Toim.
[8] — Tšekkiläinen nimi: Olomouc. Toim.