Edellisissä artikkeleissa esitetyn perusteella on jo selvää, että koska maaliskuun vallankumousta 1848 ei seurannut uusi vallankumous, niin Saksassa palautuisi väistämättä tätä tapahtumaa edeltänyt asiaintila. Historiallinen ongelma, jota aiomme kuitenkin jonkin verran valaista, on niin mutkallinen olemukseltaan, että myöhempiä tapahtumia ei voida ymmärtää täydellisesti, ottamatta huomioon sitä, mitä voitaneen nimittää Saksan vallankumouksen kansainvälisiksi suhteiksi. Nuo kansainväliset suhteet olivat muuten yhtä sekavat kuin sisäisetkin asiat.
Kuten hyvin tunnetaan, Saksan koko itäosa Elbeä, Saalea ja Böhmerwaldia myöten oli viimeisen vuosituhannen aikana vallattu takaisin slaavilaissyntyisiltä valloittajilta. Suurin osa näistä alueista saksalaistettiin ja sen seurauksena slaavilainen kansallisuus ja kieli hävisivät sieltä kokonaan jo muutamia vuosisatoja sitten. Ja ellei oteta lukuun harvoja täysin eristettyjä jäännöksiä, joita on kaiken kaikkiaan alle sata tuhatta henkeä (kašubit Pommerissa, vendit eli sorbit Lausitzissa), niin tämän seudun asukkaat ovat joka suhteessa saksalaisia. Asianlaita on aivan toisin koko entisen Puolan rajavyöhykkeellä ja maissa, joissa puhutaan tšekkien kieltä, Böömissä ja Määrissä. Kaksi kansallisuutta ovat sekoittuneet niissä kaikilla seuduilla: kaupungit ovat yleensä saksalaisvoittoisia, mutta maaseudulla on enemmistönä slaavilainen aines, vaikka sielläkin saksalaisen vaikutuksen kasvu hajottaa ja syrjäyttää sitä vähitellen.
Tällainen asiaintila johtuu seuraavasta syystä. Kaarle Suuren ajoista alkaen saksalaiset ovat ponnistelleet horjumattomasti ja itsepintaisesti valloittaakseen, kolonisoidakseen tai ainakin sivilisoidakseen Itä-Euroopan. Feodaalisen aateliston valloitukset Elben ja Oderin välimailla ja sotilaallisten ritarikuntien siirtomaat Preussissa ja Liivinmaalla raivasivat vasta tietä verrattomasti laajemmalle ja tehokkaammalle järjestelmälliselle saksalaistamiselle sen kauppa- ja teollisuusporvariston välityksellä, jonka sosiaalinen ja poliittinen merkitys oli 1400-luvulta alkanut kasvaa Saksassa samoin kuin muissakin Länsi-Euroopan maissa. Slaavilaiset, muun muassa länsislaavit, puolalaiset ja tšekit, olivat enimmäkseen maanviljelijöitä; he eivät olleet milloinkaan harjoittaneet sanottavasti kaupankäyntiä tai teollisuutta. Tästä johtui, että kun väestö kasvoi ja perustettiin kaupunkeja, niin kaikkien teollisuustavaroiden tuotanto joutui näissä maissa saksalaisten immigranttien haltuun, ja näiden tavaroiden vaihto maataloustuotteisiin muodostui juutalaisten yksinomaiseksi monopoliksi, ja mikäli juutalaiset kuuluvat yleensä mihinkään kansallisuuteen, niin näissä maissa he olivat pikemminkin saksalaisia kuin slaavilaisia. Samaa oli havaittavissa, joskin pienemmässä määrin, koko Itä-Euroopassa. Pietarissa, Pestissä, Iasissa ja jopa Konstantinopolissakin käsityöläisenä, pikkukauppiaana ja pientehtailijana on tänä päivänäkin saksalainen; ja päinvastoin sellainen hyvin tärkeä persoona näissä harvaan asutuissa maissa kuin koronkiskuri, majatalonisäntä tai kulkukauppias oli melkein aina juutalainen, jonka äidinkielenä oli tuntemattomiin runneltu saksa. Kaupunkien, kaupankäynnin ja teollisuuden kasvun mukana jatkuvasti lisääntynyt saksalaisuuden merkitys slaavilaisilla raja-alueilla voimistui entisestään, kun havaittiin tarpeelliseksi tuoda Saksasta miltei kaikki henkisen kulttuurin ainekset. Saksalaisen kauppiaan ja käsityöläisen perään slaavilaisten maalle muutti asumaan saksalainen pastori, saksalainen koulunopettaja ja saksalainen oppinut. Eivätkä vihdoin valloittaja-armeijain järkkymätön käynti, diplomatian tarkasti harkitut anastukset ainoastaan seuranneet hidasta mutta varmaa sosiaalisen kehityksen vaikutuksesta tapahtunutta epäkansallistamisprosessia, vaan usein myös edelsivät sitä. Niinpä huomattavat osat Länsi-Preussia ja Poznania saksalaistettiin Puolan ensimmäisen jaon jälkeen myymällä ja lahjoittamalla valtion maita saksalaisille siirtoasukkaille, kannustamalla saksalaisia kapitalisteja perustamaan näillä viereisillä alueilla teollisuuslaitoksia jne. ja hyvin usein mitä despoottisimmilla toimenpiteillä puolalaista väestöä vastaan.
Viimeisten 70 vuoden aikana saksalaisen ja puolalaisen kansallisuuden välinen rajalinja on näin ollen siirtynyt aivan toiseen paikkaan. Vuoden 1848 vallankumous sai heti kaikki sorretut kansakunnat vaatimaan itsenäisyyttä ja oikeutta ratkaista itsenäisesti omat asiansa; siksi on aivan luonnollista, että puolalaiset vaativat heti maansa palauttamista vanhan, vuotta 1772 edeltäneen Puolan tasavallan rajoihin. Tuo raja oli tosin jo silloinkin vanhentunut, mikäli se käsitetään saksalaisen ja puolalaisen kansallisuuden väliseksi demarkaatiolinjaksi, ja se vanheni vuosi vuodelta yhä enemmän sitä mukaa kuin saksalaistuminen edistyi. Koska saksalaiset kannattivat kuitenkin niin innokkaasti Puolan entisten rajojen palauttamista, heidän olisi pitänyt odottaa, että heitä pyydetään myötätuntonsa vilpittömyyden tärkeimmäksi todistukseksi kieltäytymään heidän itsensä rosvoamasta saaliista. Olisiko toisaalta taas pitänyt luopua kokonaisista pääasiallisesti saksalaisten asuttamista alueista ja täysin saksalaisista kaupungeista ja luovuttaa ne kansalle, joka tähän mennessä ei ollut kertaakaan osoittanut kykyään vapautua maalaisväestön orjuutukseen perustuvasta feodalismin tilasta? Kysymys oli melko pulmallinen. Sen ainoa mahdollinen ratkaisu oli sota Venäjää vastaan. Silloin kysymys vallankumouksen pyörteisiin joutuneiden eri kansakuntien välisestä rajankäynnistä olisi muuttunut toisarvoiseksi verrattuna pääkysymykseen varman rajan määrittelemisestä yhteistä vihollista vastaan. Saatuaan laajoja alueita idässä puolalaiset muuttuisivat myöntyväisemmiksi ja kohtuullisemmiksi vaatimuksissaan lännen suhteen; Riika ja Mitau[1] osoittautuisivat heistä yhtä tärkeiksi kuin myös Danzig ja Elbing.[2] Siksi Saksan etumainen puolue kannatti puolalaisia, sillä se piti sotaa Venäjää vastaan välttämättömänä mannermaalla tapahtuvan liikkeen tukemiseksi ja oli varma siitä, että kansallisen itsenäisyyden palauttaminen vaikkapa vain osassa Puolaa johtaisi väistämättä tuohon sotaan. Hallitsevalle liberaalipuolueelle sen sijaan oli päinvastoin selvää, että kansallinen sota Venäjää vastaan johtaisi sen itsensä kukistumiseen, sillä tuo sota nostaisi esiin aktiivisempia ja tarmokkaampia henkilöitä ja antaisi vallan heidän käsiinsä. Siksi se tekeytyi saksalaisuuden innokkaaksi levittäjäksi ja julisti Puolan vallankumouksellisen kuohunnan pääpesäkkeen, preussilaisen Puolan, Saksan valtakunnan erottamattomaksi yhdysosaksi. Kiihtymyksen alkupäivinä puolalaisille annetut lupaukset rikottiin häpeällisesti; preussilainen tykistö hajotti ja murskasi puolalaiset aseistetut joukko-osastot, jotka oli perustettu hallituksen suostumuksesta, ja jo huhtikuussa 1848, kun tuli kuluneeksi vasta kuusi viikkoa Berliinin vallankumouksesta, puolalainen liike tukahdutettiin, ja saksalaisten ja puolalaisten välillä vallitsi taas entinen kansallisuusviha; Liberaalit liikemiesministerit Camphausen ja Hansemann tekivät tämän tavattoman suuren ja arvostamattoman palveluksen Venäjän itsevaltiaalle. Lisättäköön että puolalainen kampanja oli ensiarvoinen keino, jonka avulla saatiin uudelleenjärjestelyksi ja rohkaistuksi jälleen se samainen preussilainen armeija, joka kukisti sitten liberaalipuolueen ja tukahdutti herrojen Camphausenin ja Hansemannin niin suurella vaivalla aikaansaaman liikkeen. »Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se itse siihen lankeaa.» Sellainen oli yleensä vuosien 1848 ja 1849 kaikkien kiipijöiden kohtalo Ledru-Rollinista Changarnieriin ja Camphausenista Haynauhun asti.
Kansallisuuskysymys oli taistelun aiheena Böömissäkin. Tämä kahden miljoonan saksalaisen ja kolmen miljoonan tšekkiä puhuvan slaavilaisen asuttama maa säilytti suuria muistelmia, jotka liittyivät miltei kokonaan tšekkien entiseen johtoasemaan. Tämän slaavilaiskansojen sukuhaaran mahti oli murtunut hussilaissotien aikoina 1400-luvulla,[3] tšekkiläiset maat oli erotettu toisistaan: osa muodosti Böömin kuningaskunnan, toinen Määrin ruhtinaskunnan ja kolmas, slovakkien vuoristomaa Karpaateilla liitettiin Unkariin. Siitä pitäen määriläiset ja slovakit ovat jo kauan sitten menettäneet tyystin kansallistajuntansa ja kansallisen elinkykyisyytensä, joskin ovat huomattavassa määrin säilyttäneet oman kielensä. Böömiä ympäröivät kolmelta taholta täysin saksalaiset alueet. Saksalaisuus oli menestynyt suuresti omalla alueellaan; jopa pääkaupungissa Prahassa kumpaakin kansallisuutta oli lukumäärältään miltei saman verran, mutta pääoma, kaupankäynti, teollisuus ja henkinen kulttuuri oli kaikkialla saksalaisten käsissä. Professori Palacký, tšekkiläisyyden suurin puolustaja, on vain hassahtanut saksalainen tiedemies; hän ei vielä tähänkään mennessä osaa puhua tšekkiä oikein, ilman vierasvoittoisuutta. Kuten usein silti tapahtuu, kuoleva — kaikkien viimeisten neljän vuosisadan historiasta tuntemiemme seikkojen perusteella kuoleva — tšekkiläisyys teki 1848 viimeisen yrityksen palauttaa entisen elinkykyisyytensä, ja tämän yrityksen epäonnistuminen on kaikista vallankumouksellisista näkökohdista huolimatta todistava, että Böömin olemassaolo käy vastaisuudessa mahdolliseksi ainoastaan Saksan yhdysosana, vaikka osa sen asukkaista ei muutamien vuosisatojen aikana vieläkään puhuisi saksaa.
Lontoo, helmikuu 1852
[1] — Latvialainen nimi: Jelgava. Toim.
[2] — Puolalaiset nimet: Gdansk ja Elblong. Toim.
[3] Hussilaissodat olivat tšekkiläisten 1419–1437 saksalaisia feodaaleja ja katolista kirkkoa vastaan käymiä kansallisia vapautussotia. Ne saivat nimensä tšekkiläistä uskonpuhdistusta johtaneen Jan Husin (1369–1415) mukaan. Toim.