[30] Hallitsevan luokan ajatukset ovat jokaisena aikakautena hallitsevia ajatuksia, ts. se luokka, joka on yhteiskunnan hallitseva aineellinen voima, on samalla sen hallitseva henkinen voima. Luokka, jolla on käytössään aineellisen tuotannon välineet, määrää samalla henkisen tuotannon välineistä, niin että henkisen tuotannon välineitä omistamattomien ajatukset ovat yleensä tuon luokan alaisia. Hallitsevat ajatukset eivät ole mitään muuta kuin hallitsevien aineellisten suhteiden aatteellista ilmausta, ajatusmuotoon pukeutuneiden hallitsevien aineellisten suhteiden ilmausta; siis suhteiden, jotka juuri tekevätkin yhdestä luokasta hallitsevan, siis sen herruuden ajatuksia. Hallitsevan luokan muodostavat yksilöt omaavat muuten hekin tajunnan ja siis ajattelevat; koska he siis luokkana hallitsevat ja määräävät annetun historiallisen kauden koko laajuudessaan, on itsestään selvää, että he tekevät näin kaikilla alueilla, että he hallitsevat siis myös ajattelevina, ajatusten tuottajina, sääntelevät aikansa ajatusten tuotantoa ja jakoa, joten heidän ajatuksensa ovat siis aikakauden hallitsevia ajatuksia. Niinpä maassa, jossa kuningasvalta, aristokratia ja porvaristo taistelevat annettuna aikana herruudesta ja jossa herruus on siis jakautunut, hallitsevaksi ajatukseksi tulee vallanjako-oppi, joka julistetaan tällöin »ikuiseksi laiksi».
Työnjako, jonka jo edellä (s. [15–18])[1] havaitsimme erääksi tähänastisen historian tärkeimmistä mahdeista, ilmenee nyt myös hallitsevassa luokassa jakautumisena henkiseen ja [31] aineelliseen työhön tämän luokan sisällä, niin että osa siitä esiintyy tämän luokan ajattelijoina (niitä ovat tuon luokan aktiiviset ajatusvoimaiset ideologit, jotka ottavat pääelinkeinokseen tämän luokan omakeskeisten illuusioiden kehittelyn), kun taas toiset suhtautuvat näihin ajatuksiin ja illuusioihin enemmän passiivisina ja vastaanottajina, koska he ovat todellisuudessa tämän luokan aktiivijäseniä, joilla on vähemmän aikaa luoda itseään koskevia illuusioita ja ajatuksia. Tällainen kahtiajakoisuus tämän luokan sisällä voi kehittyä jopa tietyksi vastakohtaisuudeksi ja vihamielisyydeksi kummankin osan välillä, mikä kuitenkin raukeaa itsestään jokaisessa käytännöllisessä yhteentörmäyksessä, kun luokka itse on vaarassa ja kun ei jää jälkeäkään siitä näennäisyydestä, että hallitsevat ajatukset eivät olisi hallitsevan luokan ajatuksia ja että niiden valta ja voima eroaisi tuon luokan vallasta ja voimasta. Vallankumouksellisten ajatusten olemassaolo tiettynä aikakautena edellyttää vallankumouksellisen luokan olemassaoloa, minkä edellytyksistä edellä (s. [18–19, 22–23])[2] jo sanottiin se, mikä on tarpeellista.
Jos kuitenkin historian kulkua tarkasteltaessa hallitsevan luokan ajatukset irrotetaan itse hallitsevasta luokasta, jos ne itsenäistetään, jos tyydytään toteamaan, että tietyllä aikakaudella olivat vallitsevina nämä ja nuo ajatukset ilman että otetaan huomioon noiden ajatusten tuottamisehtoja ja tuottajia, jos siis jätetään kokonaan sivuun kyseisten ajatusten perustana olleet yksilöt ja historialliset olosuhteet, niin voidaan esimerkiksi sanoa, että aristokratian herruuden aikana olivat vallitsevina kunnian, uskollisuuden jne. käsitteet, kun taas porvariston herruuden aikana vapauden, tasa-arvoisuuden jne. käsitteet. Itse hallitseva luokka kuvittelee yleensä tällaista. Tämä historiankäsitys, joka on pääasiallisesti 18. vuosisadalta lähtien ollut yhteistä kaikille historiankirjoittajille, törmää väistämättä [32] sellaiseen ilmiöön, että vallalle pääsevät yhä abstraktisemmat ajatukset, so. yhä yleisemmän muodon saavat ajatukset. On nimittäin siten, että jokaisen uuden luokan, joka asettuu sitä ennen hallinneen paikalle, on pakko jo tarkoituksensa saavuttamista varten esittää oma etunsa yhteiskunnan kaikkien jäsenten yhteiseksi eduksi, so. aatteellisesti ilmaistuna: antamaan omille ajatuksilleen yleisluontoisen muodon, esittää ne ainoina järkevinä, yleispätevinä. Vallankumousta suorittava luokka astuu alusta pitäen esille koko yhteiskunnan edustajana eikä luokkana jo siksi, että sillä on vastassaan toinen luokka; se esiintyy yhteiskunnan koko joukkona ainoaa hallitsevaa luokkaa vastaan.[3] Se voi tehdä näin siksi, että sen etu alussa vielä punoutuu todellakin enemmän tai vähemmän yhteen kaikkien muiden ei-hallitsevien luokkien yhteisedun kanssa, koska sen erikoisetu erityisenä luokkana ei ole ehtinyt siihenastisten suhteiden puristuksessa vielä kehittyä. Sen voitto hyödyttää sen tähden monia yksilöitä myös muista, ei valtaan tulevista luokista, mutta ainoastaan sikäli kuin se saattaa kyseiset yksilöt asemaan, joka sallii heidän nousta hallitsevan luokan riveihin. Kun Ranskan porvaristo kukisti aristokratian herruuden, monille proletaareille avautui siten mahdollisuus nousta proletariaatin yläpuolelle, mutta vain sikäli kuin heistä tuli porvareita. Jokainen uusi luokka pystyttää siis herruutensa edeltäneen luokan perustaa laajemmalle tukiperustalle; sen sijaan myöhemmin vastakohtaisuus ei-hallitsevien luokkien ja nyt hallitsevaan asemaan päässeen luokan välillä kehittyy sitä terävämmäksi ja syvemmäksi. Nämä molemmat seikat aiheuttavat sen, että tätä uutta hallitsevaa luokkaa vastaan käytävä taistelu tuo puolestaan mukanaan tähänastisen yhteiskuntajärjestelmän päättäväisemmän ja radikaalimman kieltämisen kuin kaikki [33] sitä ennen valtaa tavoitelleet luokat ovat voineet suorittaa.
Koko tämä näennäisyys, että tietyn luokan herruus olisi vain tiettyjen ajatusten herruutta, raukeaa luonnollisesti itsestään heti kun luokkaherruus lakkaa yleensä olemasta yhteiskuntajärjestyksen muotona, heti kun käy tarpeettomaksi esittää erikoisetu yhteiseksi tai »yleinen» hallitsevaksi.
Sen jälkeen kun hallitsevat ajatukset on irrotettu hallitsevista yksilöistä ja ennen kaikkea tuotantotavan kulloisenkin kehitysasteen synnyttämistä suhteista ja päädytty siten tulokseen, että historiassa ovat aina vallitsevina ajatukset, sen jälkeen on jo hyvin helppoa abstrahoida näistä erilaisista ajatuksista »ajatus sinänsä», aate yms. historiaa hallitsevaksi tekijäksi ja esittää kaikki nämä erilliset ajatukset ja käsitteet historiassa kehittyvän Käsitteen »itsemääräämiseksi». Silloin on myös luonnollista, että kaikki ihmisten suhteet voidaan johtaa ihmisen käsitteestä, kuvitellusta ihmisestä, ihmisen olemuksesta, »Ihmisestä». Spekulatiivinen filosofia onkin tehnyt näin. Hegel itse myöntää »Historianfilosofian» lopussa, että hän »on tarkastellut yksistään käsitteen eteenpäinmenoa» ja esittänyt historiassa »todellista teodikeaa» (s. 446). Tämän jälkeen voidaankin palata uudestaan »käsitteen» tuottajiin, teoreetikkoihin, ideologeihin ja filosofeihin sekä tehdä johtopäätös, että filosofit, ajattelijat sinänsä, ovat ikiajoista hallinneet historiassa — johtopäätös, jonka, kuten näemme, esitti jo Hegel.
Näin muodoin koko taitotemppu, jolla pyritään osoittamaan hengen yliherruutta (Stirnerillä hierarkia) historiassa, huipentuu siis seuraaviin kolmeen temppuun.
[34] N:o 1. Empiirisistä syistä, empiirissä olosuhteissa ja aineellisina yksilöinä hallitsevien yksilöiden ajatukset on irrotettava itse näistä hallitsevista yksilöistä ja siten tunnustettava ajatusten tai illuusioiden herruus historiassa.
N:o 2. Tässä ajatusten herruudessa on saatava aikaan jonkinlainen järjestys, on todistettava jonkinlaisen mystisen yhteyden olemassaolo toisiaan seuraavien hallitsevien ajatusten välillä, mikä saadaan aikaan pitämällä niitä »käsitteen itsemääräämisenä» (tämä on mahdollista, koska nämä ajatukset ovat empiirisen perustansa välityksellä todella yhteydessä keskenään, ja koska niistä — pelkkinä ajatuksina käsiteltyinä — tulee itse-eroavuuksia, ajattelun aikaansaamia eroavuuksia).
N:o 3. Tämän »itsensä määräävän käsitteen» mystisen ulkonäön poistamiseksi se personoidaan eräänlaiseksi henkilöksi — »Itsetajunnaksi» — tai näyttääkseen oikein materialistiselta, kokonaiseksi joukoksi henkilöitä, jotka edustavat historiassa »käsitettä», »ajattelijoiksi», »filosofeiksi», ideologeiksi, jotka vuorostaan määritetään historianluojiksi, »vartijain neuvostoksi», hallitseviksi.[4] Täten historiasta syrjäytetään kaikki materialistiset ainekset, minkä jälkeen voidaankin huoletta hellittää suitsia ja antaa spekulatiivisen ratsun ravata.
Tähän Saksassa vallinneeseen historialliseen menetelmään sekä siihen, miksi se vallitsi pääasiallisesti siellä, on etsittävä selitystä sen yhteydestä ideologien illuusioihin yleensä, esimerkiksi lakimiesten, poliitikkojen (sekä myös käytännön valtiomiesten) illuusioihin, näiden miekkosten kaavaoppineista unelmista ja kieroumista, jotka saavat aivan yksinkertaisesti selityksensä heidän käytännöllisestä asemastaan elämässä, heidän puuhistaan ja vallitsevasta työnjaosta.
[35] Kun tavallisessa elämässä jokainen shopkeeper[5] sangen hyvin osaa erottaa, keneksi joku tekeytyy ja kuka hän todellisuudessa on, niin meikäläinen historiankirjoitus ei ole vielä tiedostanut tätä triviaalia seikkaa. Se uskoo jokaisen aikakauden sanaa, puhuipa ja kuvittelipa se itsestään mitä hyvänsä.
[1] Ks. kappale II, osio 4. Toim.
[2] Ks. kappale II, osio 5 ja osio 6. Toim.
[3] Marxin reunamerkintö: »(Yleisyys soveltuu: 1. luokalle säätyä vastaan, 2. kilpailuun, yleismaailmalliseen kanssakäymiseen jne., 3. hallitsevan luokan suureen lukumäärään, 4. illuusioon yhteisistä eduista, alussa tämä illuusio on touudellinen, 5. ideologien itsepetokseen ja työnjakoon.)» Toim.
[4] Marxin reunamerkintö: »Ihminen sinänsä = 'ajatteleva ihmishenki'.» Toim.
[5] — kauppias. Toim.