Rudolf, Geroldsteinin ruhtinas, hyvittää maallisella vaelluksellaan kaksinaisen rikkomuksen, mieskohtaisen rikkomuksensa ja kriittisen kritiikin rikkomuksen. Hän itse on kiihkeässä välienselvittelyssä kohottanut miekkansa omaa isäänsä vastaan. Kriittinen kritiikki on kiihkeässä välienselvittelyssä intoutunut synnillisiin affekteihin joukkoa vastaan. Kriittinen kritiikki ei ole paljastanut ainoatakaan salaisuutta. Rudolf hyvittää tämän synnin ja paljastaa kaikki salaisuudet.
Kuten herra Szeliga kertoo, Rudolf on ihmisyyden valtion ensimmäinen palvelija (švaabi Egidiuksen »ihmisyysvaltio » Ks. tohtori Karl Weilin »Konstitutionelle Jahrbücher», 1844, 2. nide).
Jotta maailma ei joutuisi perikatoon, on herra Szeligan väitteiden mukaan
»armottoman kritiikin miesten astuttava esiin... Rudolf on sellainen mies... Rudolf käsittää puhtaan kritiikin ajatuksen. Ja tämä ajatus kantaa hänelle ja ihmiskunnalle enemmän hedelmää kuin kaikki ihmiskunnan historiassaan saamat kokemukset, kaikki tieto jonka Rudolf luotettavimmankaan opettajan johdolla on tästä historiasta voinut omaksua... Puolueeton tuomio, jonka avulla Rudolf tekee maallisesta vaelluksestaan kuolemattoman, ei itse asiassa ole mikään muu kuin yhteiskunnan salailuuksien paljastus.»
Hän on »paljastettu salaisuuksien salaisuus».
Rudolfilla on käytettävissään mittaamattomasti enemmän ulkoisia keinoja kuin muilla kriittisen kritiikin miehillä. Kritiikki lohduttautuu:
»Saavuttamattomissa ovat kohtalon vähemmän suosimille Rudolfin tulokset» (!), »mutta saavuttamaton ei ole loistava tavoite» (!).
Niinpä kritiikki antaa kohtalon suosiman Rudolfin itse toteuttaa kritiikin ajatukset. Se laulaa hänelle:
Hahnemann,
Saat kulkea edellä,
Sinullahan on isot vedenpitävät saappaat![1]
Seuratkaamme Rudolfia hänen kriittisellä maallisella vaelluksellaan, joka »kantaa ihmiskunnalle enemmän hedelmää kuin kaikki ihmiskunnan historiassaan saamat kokemukset, kaikki tieto» jne. ja joka kaksi kertaa pelastaa maailman perikadolta.
Chourineur oli alunperin ammatiltaan teurastaja. Kaikenlaiset yhteensattumat tekevät luonteeltaan väkivaltaisesta luonnonlapsesta murhaajan. Rudolf löytää hänet sattumalta, juuri kun hän on pahoinpitelemässä Fleur de Marieta. Rudolf sinkauttaa muutaman hyvin suunnatun ja vaikuttavan nyrkiniskun tuon ketterän tappelupukarin päähän. Siten Rudolf voittaa Chourineurin kunnioituksen. Myöhemmin varkaiden kapakassa paljastuu Chourineurin hyväsydäminen mielenlaatu. Rudolf sanoo hänelle: »Onhan sinulla yhä sydän ja kunniasi.» Näillä sanoilla voidellen hän herättää Chourineurin itsekunnioituksen. Chourineur on autettu parannukseen eli, kuten herra Szeliga sanoo, muutettu »moraaliseksi olennoksi». Rudolf ottaa hänet suojelukseensa. Seuratkaamme Rudolfin johdolla tapahtuvaa Chourineurin kasvatusta.
1. vaihe. Aluksi Chourineurille opetetaan tekopyhyyttä, uskottomuutta, petollisuutta ja teeskentelyä. Rudolf käyttää moraalisesti parannettua Chourineuria hyväkseen aivan samalla tavoin kuin Vidocq käytti moraalisesti parantamiaan rikollisia, ts. Rudolf tekee hänestä vakoojan ja provokaatioiden järjestäjän. Häntä neuvotaan »antamaan» maître d'écolelle[3] »vaikutelma», että hän on muuttanut »periaatettaan olla varastamatta», ehdottamaan maître d'écolelle ryöstöretkeä ja houkuttelemaan siten hänet Rudolfin virittämään ansaan. Chourineur tuntee, että häntä halutaan käyttää väärin hyväksi huonossa »kepposessa». Hän vastustelee vaatimusta toimia vakoojana ja provokaatioiden järjestäjänä. Rudolf saa helposti luonnonlapsen vakuuttuneeksi käyttämällä kriittisen kritiikin »puhdasta» kasuistiikkaa: pahansuopakaan kepponen ei ole pahansuopa, jos se tehdään »hyvistä, moraalisista» syistä. Provokaatioiden järjestäjänä Chourineur houkuttelee toveruuden ja luottamuksen varjolla entisen seuralaisensa satimeen. Ensi kertaa elämässään hän tekee jotakin häpeällistä.
2. vaihe. Tapaamme jälleen Chourineurin Rudolfin vuoteen äärestä: Chourineur on pelastanut Rudolfin hengenvaarasta.
Chourineurista on tullut niin kunnollinen moraalinen olento, että hän torjuu neekeritohtori Davidin kehotuksen istuutua lattialle, peläten likaavansa maton. Hän on liian ujo jopa istuutuakseen tuolille. Ensiksi hän asettaa tuolin kumoon ja sitten istuutuu tuolin etujaloille. Hän muistaa pyytää joka kerran anteeksi nimitettyään hengenvaarasta pelastamaansa herra Rudolfia »ystäväkseen» tai »monsieuriksi»[4] eikä »monseigneuriksi».[5]
Ihailtavaa kesyttömän luonnonlapsen koulimista! Chourineur ilmaisee kriittisen muutoksensa sisimmän salaisuuden, kun hän tunnustaa Rudolfille tuntevansa tätä kohtaan samaa kiintymystä kuin buldogi tuntee herraansa. »Je me sens pour vous, comme qui dirait l'attachement d'un bouledogue pour son maître.»[6] Entinen teurastaja on muuttunut koiraksi. Tästä lähtien kaikki hänen hyveensä palautuvat koiran hyveiksi, sen puhtaaksi »uhrautumiseksi» herransa puolesta. Hänen itsenäisyytensä ja yksilöllisyytensä häviävät täydellisesti. Mutta kuten huonojen maalarien on pantava maalaamiinsa muotokuviin lappu kertoakseen ketä maalaus kuvaa, samoin myös Eugène Sue panee »buldogi» Chourineurin suuhun lappusen, jossa alituisesti vakuutetaan: »Nämä kaksi sanaa, 'Sinulla on sydäntä ja kunniaa', ovat tehneet minusta ihmisen.» Viimeiseen hengenvetoonsa asti Chourineur on saava tekojensa motiivin tästä lappusesta, eikä inhimillisestä yksilöllisyydestään. Moraalista parannustaan todistaakseen hän monesti pohdiskelee erinomaisuuttaan ja toisten yksilöiden huonotapaisuutta. Aina kun hän kylvää suustaan moraalisia puheenparsia, sanoo Rudolf hänelle: »Kuulen mielelläni sinun puhuvan noin.» Chourineurista ei ole tullut mitään tavanomaista buldogia, vaan hänestä on kehkeytynyt moraalinen buldogi.
3. vaihe. Olemme jo ihailleet Chourineurin karkean vaikkakin pelottoman itsevarmuuden sijalle tullutta poroporvarillista säädyllisyyttä. Saamme nyt kuulla, että hän, kuten »moraaliselle olennolle» sopiikin, on omaksunut myös poroporvarin käyntitavan ja asenteen.
»Kun olisi häntä nähnyt... olisi ilman muuta pitänyt häntä maailman viattomimpana porvarina.»
Tätä muotoa vielä surullisempi on se sisältö, jonka Rudolf antaa Chourineurin kriittisesti uudistetulle elämälle. Hänet lähetetään Afrikkaan, jotta hän »olisi uskottomien maailmalle elävä ja tervehdyttävä katumuksen esimerkki». Tästä lähtien hänen on määrä esittää kristillistä dogmia eikä omaa ihmisluontoaan.
4. vaihe. Kriittis-moraalinen muutos on tehnyt Chourineurista sävyisän ja varovaisen miehen, joka toimii pelon ja elämänviisauden sääntöjen mukaan.
»Chourineur», kertoo Murph, joka äärettömässä typeryydessään alituisesti puhuu sivu suunsa, »ei ole sanonut sanaakaan maître d'écolen rankaisusta, koska hän pelkää joutuvansa itse välikäteen.»
Chourineur siis tietää, että maïtre d'écolen teloitus oli oikeudenvastainen teko. Peläten joutuvansa itse ahdinkoon hän ei lörpöttele tätä julki. Viisas Chourineur!
5. vaihe. Chourineurin moraalinen sivistyminen on niin pitkällä, että tajuaa koiramaisen suhteensa Rudolfiin sivistyneessä muodossa. Pelastettuaan Germainin hengenvaarasta hän sanoo tälle:
»Minulla on suojelija, joka merkitsee minulle samaa kuin jumala papeille — mieleni tekee heittäytyä polvilleni hänen eteensä.»
Ajatuksissaan hän polvistuukin jumalansa edessä.
Hän kertoo edelleen Germainille: »Herra Rudolf suojelee teitä. Sanon herra, vaikka minun pitäisikin sanoa armollinen herra. Olen kuitenkin tottunut nimittämään häntä Rudolf-herraksi ja hän sallii minun tehdä niin.»
»Pyhä autuus ja kukoistus!», huudahtaa Szeliga kriittisessä ihastuksessaan.
6. vaihe. Chourineur päättää arvokkaasti puhtaan uhrautuvaisuuden ja moraalisen buldogimaisuuden elämänuransa ottamalla herransa puolesta vastaan kuolettavan iskun. Samalla hetkellä kun Luuranko [Squelette] uhkaa ruhtinasta veitsellään, pysäyttää Chourineur murhaajan käden. Luuranko pistää hänet kuoliaaksi. Kuoleva Chourineur sanoo kuitenkin Rudolfille:
»Olin oikeassa kun sanoin, että minunlaiseni maakokkare» (buldogi) »voisi monesti olla hyödyllinen teidänlaisellenne suurelle armolliselle herralle.»
Tämä koiramainen lausahdus on tiivistelmä Chourineurin koko kriittisestä elämänkaaresta. Lappunen hänen suussaan lisää siihen:
»Välimme ovat selvät, herra Rudolf. Te sanoitte, että minulla oli sydäntä ja kunniaa.»
Herra Szeliga kiljuu niin kovaa kuin voi:
»Miten ansiokkaasti Rudolf tekikään antaessaan 'puukkojunkkarin' takaisin ihmiskunnalle (?)!»
Vielä sananen herra Szeligan spekulatiivisesta »Päivänkukasta», ennen kuin siirrymme Eugène Suen Fleur de Marieen.
Spekulatiivinen »Päivänkukka» on ennen kaikkea oikaisu. Lukija nimittäin olisi saattanut herra Szeligan rakennelman perusteella päätellä, että Eugène Sue on
»erottanut objektiivisen perustan» (»maailmantilan») »esityksen niiden toimivien yksilöllisten voimien tarkastelusta, jotka voidaan käsittää vain mainitun perustan muodostamaa taustaa vasten».
Päivänkukan tehtävänä on siis oikaista tämä lukijan erheellinen otaksuma, jonka herra Szeligan esitys synnytti. Lisäksi sillä on vielä metafyysinen tehtävä »eepoksessamme», nimittäin herra Szeligan »eepoksessa».
»Maailmanjärjestys ja eeppiset tapahtumat eivät vielä taiteellisesti nivoudu todella yhdeksi kokonaisuudeksi, jos ne vain risteävät toisiaan kirjavana sekoituksena ja jos hiukkanen maailmanjärjestystä tässä ja jälleen toiminnallinen kohtaus tuossa vuorottelevat keskenään. Jos todellisen ykseyden on synnyttävä, on molempien, tuon ennakkoluuloisen maailman salaisuuksien ja Rudolfin niihin tunkeutuessaan ja ne paljastaessaan osoittaman selkeyden, avoimuuden ja varmuuden, yhdistyttävä yhdessä yksilössä... Tämä on Päivänkukan tehtävä.»
Herra Szeliga rakentaa Päivänkukan samalla tavoin kuin Bauer rakensi jumalanäidin.
Toisella puolella on »jumalallinen» (Rudolf), »jolle kaikki mahti ja vapaus» annetaan ja joka on ainoa toimiva periaate. Toisella puolella ovat passiivinen »maailmanjärjestys» ja siihen kuuluvat ihmiset. Maailmantila on »todellisen perusta». Herra Szeligan on nyt langettava »uskonnollisen tietoisuuden ristiriitaan», mikäli tätä perustaa ei haluta »täysin jätettävän» eli »luonnontilan viimeisiä rippeitä» ei haluta »poistettavan», mikäli itse maailmalla on vielä oltava jokin osuus »kehityksen periaatteeseen», jonka Rudolf on vastoin maailmaa keskittänyt itseensä, ja mikäli »inhimillistä ei haluta esittää kerrassaan epävapaana ja toimimattomana». Vaikka herra Szeliga tempaa maailmanjärjestyksen ja sen toiminnan erilleen toisistaan luoden kuolleen joukon ja kritiikin (Rudolfin) dualismin, on hänen siitä huolimatta jätettävä maailmanjärjestykselle ja joukolle jälleen eräitä jumalallisuuden attribuutteja ja rakennettava molempien, Rudolfin ja maailman, spekulatiivinen ykseys Päivänkukkana (Ks. »Synoptikkojen kritiikki», I nide, s. 39).
Talonomistajan (toimivan »yksilöllisen voiman») ja hänen talonsa (»objektiivisen perustan») välisten todellisten suhteiden lisäksi mystinen spekulaatio ja myös spekulatiivinen estetiikka tarvitsevat vielä kolmannen elementin, konkreettisen spekulatiivisen ykseyden, subjektin-objektin, jonka muodostavat talo ja talonomistaja yhdessä henkilössä. Koska spekulaatio ei pidä ylen seikkaperäisistä luonnollisista välityksistä [Vermittlungen], ei se näe, että sama »hiukkanen maailman järjestystä», esimerkiksi talo, joka jollekulle, esimerkiksi talonomistajalle, on »objektiivinen perusta», on toiselle, esimerkiksi talon laatineelle rakennusmestarille, »eeppinen tapahtuma». Kriittinen kritiikki syyttää »romanttista taidetta» »ykseyden dogmista». Tuottaakseen »todella yhden kokonaisuuden» ja »todellisen ykseyden» se asettaa maailmanjärjestyksen ja maailman tapahtumien välisen luonnollisen ja inhimillisen yhteyden tilalle kuvitteellisen yhteyden, mystisen subjektin-objektin. Hegel asetti samalla tavoin ihmisen ja luonnon todellisen yhteyden sijaan absoluuttisen subjektin-objektin, absoluuttisen hengen, joka on samanaikaisesti sekä koko luonto että koko ihmiskunta.
Kriittisessä Päivänkukassa »tuon ajan yleinen syyllisyys, salaisuuden syyllisyys» tulee »syyllisyyden salaisuudeksi» samoin kuin yleinen salaisuuden syyllisyys velkaantuneen rihkamakauppiaan persoonassa tulee velkojen salaisuudeksi.
Jumalanäiti-rakennelman mukaisesti Päivänkukan itse asiassa tulisi olla maailman vapahtajan Rudolfin äiti. Herra Szeliga selittää tämän nimenomaisesti:
»Loogisena seurauksena Rudolfin tulisi olla Päivänkukan poika.»
Hän on kuitenkin tytön isä eikä poika. Niinpä herra Szeliga löytääkin tästä »sen uuden salaisuuden, että nykyaika usein kantaa kohdussaan tulevaisuuden sijasta kauan sitten ohitettua menneisyyttä». Hän jopa löytää toisen, vielä suuremman, joukkomaisen tilastotutkimuksen suoranaisesti kiistävän salaisuuden, että »lapsi, josta ei vuorostaan tule isää tai äitiä, vaan joka neitseellisenä ja viattomana astuu hautaansa ... on ... olennaisesti ... tytär».
Herra Szeliga noudattaa tunnontarkasti hegeliläistä spekulaatiota: »loogisena seurauksena» tytär hänen mielestään on isänsä äiti. Hegelin historianfilosofiassa, kuten hänen luonnonfilosofiassaankin, poika synnyttää äitinsä, henki luonnon, kristillinen uskonto pakanuuden, tulos alun.
Kun herra Szeliga on todistanut, että Päivänkukan on »loogisena seurauksena» oltava Rudolfin äiti, todistaa hän sitten päinvastaista: »jotta hän täysin vastaisi sitä ideaa jonka hän meidän eepoksessamme ruumiillistaa, ei hänestä koskaan saa tulla äitiä». Tämä osoittaa ainakin sen, että eepoksemme idea ja herra Szeligan looginen seuraus ovat keskenään ristiriitaiset.
Spekulatiivinen Päivänkukka ei ole mikään muu kuin »idean ruumiillistuma». Minkä idean? »Hänen tehtävänsähän on ikään kuin esittää viimeisiä surunkyyneliä, jotka menneisyys vuodattaa ennen täydellistä katoamistaan.» Hän on vertauskuvallisen kyyneleen esitys, ja tätäkin vähää hän on vain »ikään kuin».
Emme seuraa edemmälti herra Szeligan esitystä Päivänkukasta. Jätämme viimeksi mainitulle sen miellyttävän tehtävän, että hän herra Szeligan määräyksen mukaisesti »muodostaa mitä päättäväisimmän vastakohdan joka ikiselle», salamyhkäisen vastakohdan, yhtä salamyhkäisen kuin jumalan ominaisuudet.
Yhtä vähän vaivaamme päätämme sillä »tosi salaisuudella», jonka »jumala on laskenut ihmisten sydämeen» ja johon spekulatiivinen Päivänkukka »ikään kuin» viittaa. Siirrymme herra Szeligan Päivänkukasta Eugène Suen Fleur de Marieen ja Rudolfin hänelle suorittamiin kriittisiin ihmeparannuksiin.
Kohtaamme Marien ilotyttönä rikollisten keskellä, rosvokapakan emännän orjattarena. Tässä alennustilassaan hän säilyttää inhimillisen sielun jalouden, inhimillisen avoimuuden ja inhimillisen kauneuden. Nämä piirteet tekevät vaikutuksen hänen ympäristöönsä. Ne kohottavat hänet rosvopiirin runolliseksi kukkaseksi ja niiden ansiosta hän saa nimen Fleur de Marie.
On välttämätöntä kiinnittää tarkoin huomiota Fleur de Marieen hänen ensi esiintymisestään lähtien, jotta voitaisiin verrata hänen alkuperäistä hahmoaan hänen kriittiseen uudelleenhahmotukseensa.
Kaikesta hentoudestaan huolimatta Fleur de Marie osoittaa heti alussa elämänvoimaisuutta, iloisuutta ja luonteen joustavuutta. Vain nämä ominaisuudet voivat selittää hänen inhimillisen kehityksensä niissä epäinhimillisissä oloissa, joissa hän elää.
Hän puolustautuu Chourineurin pahoinpitelyä vastaan saksillaan. Tässä tilanteessa kohtaamme hänet ensi kerran. Hän ei esiinny puolustuskyvyttömänä, ylivoimaiselle raakuudelle vastustelematta antautuvana lampaana. Hän on tyttö, joka osaa puolustaa oikeuksiaan ja säilyttää asemansa tappelussa.
Rue aux Fevesin rosvokapakassa hän kertoo elämäntarinansa Chourineurille ja Rudolfille. Kertomuksensa välissä hän nauraa Chourineurin sukkeluudelle. Hän valittaa tuhlanneensa vankilasta päästyään siellä ansaitsemansa 300 frangia, sen sijaan että olisi etsinyt työtä, »mutta kukaan ei neuvonut minua». Muisto hänen elämänsä luhistumisesta — kun hän myi itsensä kapakan emännälle — saa hänet surulliseksi. Hän muistelee kaikkia näitä tapahtumia nyt ensi kertaa lapsuutensa jälkeen. »Niin, tulen murheelliseksi kun ajattelen menneisyyttäni ... olisihan toki kaunista olla rehellinen.» Kun Chourineur ivallisesti sanoo, että hänen olisi ruvettava rehelliseksi, hän huudahtaa:
»Jumalani, rehellinen! Miten sitten voisin olla rehellinen?» Hän korostaa, ettei hän ole mikään »itkuinen elehtijä» (»je ne suis pas pleurnicheuse»;) mutta hänen elämänasemansa on surullinen — »ei se mukavakaan ole». Vihdoin hän menneisyydestä puhuessaan lausuu kristillisen katumuksen vastakohtana vapaan ja vahvan ihmisen yhtä stoalaisen kuin epikurolaisen, inhimillisen periaatteen:
»Mutta mikä on tapahtunut, se on tapahtunut.»
Seuratkaamme nyt Fleur de Marien ensimmäistä kävelyretkeä Rudolfin kanssa.
»Tietoisuus kauheasta asemastasi lienee sinua usein piinannut», sanoo Rudolf, jonka suuta jo kihelmöi halu aloittaa moraalinen keskustelu.
»Kyllä», tyttö vastaa, »useammin kuin kerran olen tuijottanut Seinen vettä suojakaiteen ylitse, mutta sitten olen katsonut kukkia ja aurinkoa ja sanonut itselleni: virta on aina kulkeva tuossa, ja minä en ole vielä seitsemäntoistakaan ikäinen, kukapa tietää mitä voi tapahtua? Sellaisena hetkenä tunsin, että en ole ansainnut kohtaloani, että minussa on jotakin hyvää. Sanoin itselleni: minua on kohdeltu varsin huonosti, mutta ainakaan minä en ole tehnyt pahaa kenellekään.»
Fleur de Marie pitää asemaansa, jota hän ei ole ansainnut, kohtalona eikä hänen oman toimintansa tuloksena ja hänen oman itsensä ilmauksena. Huono-onnisuus voi muuttua muuksi. Hän on vielä nuori.
Hyvä ja paha eivät Marien käsittäminä ole hyvän ja pahan moraalisia abstraktioita. Hän on hyvä, sillä hän ei ole aiheuttanut kenellekään kärsimyksiä ja on aina ollut inhimillinen epäinhimillistä ympäristöään kohtaan. Hän on hyvä, sillä aurinko ja kukat ilmaisevat hänelle aurinkoisen ja kukoistavan luontonsa. Hän on hyvä, sillä hän on vielä nuori, toiveikas ja täynnä elämänvoimaa. Hänen asemansa ei ole hyvä, koska se pitää hänet luonnottomassa ahdingossa, koska se ei ole hänen inhimillisten pyrkimystensä ilmaus eikä hänen inhimillisten toiveidensa toteutuma ja koska se on piinallinen ja iloton. Hän arvioi elämänasemaansa oman yksilöllisyytensä ja luonnollisen olemuksensa eikä hyvän ideaalin valossa.
Luonnossa, jossa porvarillisen elämän kahleet kirpoavat ja jossa Fleur de Marie voi vapaasti ilmaista omaa luontoaan, hän räiskyykin elämänhalua, tunteiden rikkautta ja inhimillistä iloa luonnon kauneuden johdosta. Tämä osoittaa, että hänen asemansa yhteiskunnassa on koskettanut vain hänen pintaansa ja on pelkkää kovaa onnea, ja että hän itse on vain inhimillinen, ei hyvä eikä paha.
»Mitä onnea, Rudolf-herra! Ruohoa! Peltoja! Sallittehan minun astua maahan ... täällä on niin kaunista! Tahtoisin niin kävellä näillä niityillä!»
Vaunuista astuttuaan hän kerää Rudolfille kukkia, »saa iloltaan tuskin puhutuksi» jne. jne.
Rudolf sanoo hänelle, että aikoo viedä hänet rouva, Georgen vuokratilalle. Siellä hän voi nähdä kyyhkyslakkoja, kotieläinten talleja ja muuta; siellä on maitoa, voita, hedelmiä jne. Ne ovat tälle lapsukaiselle todellisia armonesineitä. Tytön ainoa ajatus on, että nyt hän pääsee nauttimaan olostaan. »Sehän kuulostaa aivan uskomattomalta! Miten haluankaan nauttia ja iloita!» Hän selittää kerrassaan avoimesti Rudolfille olevansa itse syyllinen huonoon onneensa. »Jouduinhan ahdinkoon vain siksi etten säästänyt rahojani.» Niinpä hän neuvoo miestäkin olemaan säästäväinen ja sijoittamaan rahansa säästöpankkiin. Hänen mielikuvituksensa temmeltää Rudolfin hänelle rakentamissa pilvilinnoissa. Hän vaipuu murheeseen vain siksi, että »oli unohtanut nykyhetken» ja »tuon nykyhetken vastakohtaisuus unelmalle iloisista ja hymyilevistä oloista palautti hänen mieleensä hänen asemansa kauheuden».
Tähän asti näemme Fleur de Marien alkuperäisessä epäkriittisessä hahmossaan. Eugène Sue on noussut tässä ahtaan maailmankatsomuksensa näköpiirin yläpuolelle. Hän on lyönyt korville porvariston ennakkoluuloja. Tämän jälkeen hän luovuttaa Fleur de Marien Rudolf-sankarille hyvittääkseen julkeutensa ja saadakseen osakseen kaikkien vanhojen miesten ja naisten, Pariisin koko poliisin, vallitsevan uskonnon ja »kriittisen kritiikin» suosion.
Rouva George, jolle Rudolf luovuttaa Fleur de Marien, on onneton, luulotautinen ja uskonnollinen nainen. Hän ottaa lapsukaisen heti hoiviinsa hurskastelevin sanoin, että »jumala siunaa niitä, jotka häntä rakastavat ja pelkäävät ja jotka ovat olleet onnettomia ja katuvat». Rudolf, »puhtaan kritiikin» mies, kutsuu paikalle pappi Laporten, jonka hiukset ovat harhauskoisuudesta harmaantuneet. Hänen on määrä suorittaa Fleur de Marien kriittinen parannustyö.
Marie lähestyy iloisena ja avoimesti vanhaa pappia. Kristillisen karkeasti Eugène Sue antaa »ihmeellisen vaiston» heti kuiskata tytön korvaan, että »häpeä päättyy siellä, missä katumus ja tunnonvaivat alkavat», nimittäin kirkon piirissä, joka yksin voi pelastaa. Sue unohtaa kävelyretken iloisen avoimuuden, luonnon armonesineiden ja Rudolfin ystävällisen mukanaolon synnyttämän ilon, jota vain ajatus palaamisesta takaisin roistomaisen emännän luokse himmensi.
Pappi Laporte omaksuu heti ylimaallisen asenteen. Hänen ensi sanansa ovat:
»Jumalan laupeus on ehtymätön, rakas lapseni! Ja sen hän on sinulle osoittanut, kun hän tuskallisimmissakaan koettelemuksissa ei ole sinua hylännyt... tuo jalo mies, joka sinut pelasti, toteutti tämän pyhien kirjoitusten sanan:» (huomattakoon: pyhän sanan, ei inhimillistä tavoitetta!) »Herra on niitä lähellä, jotka häntä huutavat; hän on täyttävä niiden toiveet, jotka häntä huutavat; hän on kuuleva heidän huutonsa ja heidät pelastava... Herra on tekevä oman työnsä.»
Marie ei vielä oivalla papin saarnan pahansuopaa mieltä. Hän vastaa:
»Olen rukoileva niiden puolesta, jotka minua armahtivat ja johdattivat minut takaisin jumalan luo.»
Hänen ensi ajatuksensa on hänen inhimillinen pelastajansa eikä jumala, ja hän haluaa rukoilla pelastajansa eikä oman synninpäästönsä puolesta. Hän uskoo omalla rukouksellaan olevan jotakin vaikutusta toisten pelastumiseen. Hän on jopa niin naiivi, että kuvittelee tulleensa jo nyt johdatetuksi takaisin jumalan huomaan. Pappi pitää velvollisuutenaan häivyttää tämä vääräuskoinen harhakuvitelma.
Pappi keskeyttää tytön: »Pian olet ansaitseva synninpäästön, vapautuksen suurista erheistäsi... sillä, puhuakseni vielä profeettain kielellä: Herra on pitävä kaikki lankeamaisillaan olevat oikealla tiellä.»
Älkäämme jättäkö huomiotta papin epäinhimillisiä sanankäänteitä. Pian olet ansaitseva synninpäästön! Vielä ei sinun syntejäsi ole anteeksi annettu.
Kun Laporte saa tytön synnintuntoon, niin Rudolf antaa hänelle jäähyväislahjaksi kullatun ristin, häntä odottavan kristillisen ristiinnaulitsemisen symbolin.
Marie on jo jonkin aikaa asunut rouva Georgen vuokratilalla. Kuunnelkaamme seuraavaksi pappiukko Laporten ja rouva Georgen keskustelua. Pappi pitää mahdottomana, että Marie menisi »naimisiin, koska kenelläkään miehellä ei hänen, Laporten, takeistaan huolimatta ole rohkeutta katsoa silmästä silmään menneisyyttä, joka tahrasi tytön nuoruuden». Hän vielä lisää, että »tytön on sovitettava suuret synnit; moraalisen tajun olisi täytynyt pitää hänet oikealla tiellä». Hän osoittaa ihmiselle mahdolliseksi pysyä oikealla tiellä ja tekee sen kuin halpamaisin porvari: »Onhan Pariisissa paljon armeliaita ihmisiä.» Tekopyhä pappi tietää varsin hyvin, että nämä Pariisin armeliaat ihmiset kulkevat välinpitämättöminä niiden seitsemän-kahdeksanvuotiaiden tyttösten ohi, jotka keskiyöhön asti kauppaavat vilkkaimmilla kaduilla tulitikkuja ja sen sellaista; näin oli Mariekin aikanaan tehnyt, ja näiden tyttösten tuleva kohtalo on miltei poikkeuksetta sama kuin Marien.
Pappi on ratkaissut kantansa Marien katumuksen suhteen. Miehen sisimmässä tyttö on jo kadotukseen tuomittu. Seuratkaamme Fleur de Marien iltakävelyä; Laporte saattaa häntä kotiin.
»Katsohan, lapseni», pappi alkaa hurskastelevin kaunopuhein, »tuota ääretöntä näköpiiriä, jonka rajoja emme enää erota» (on nimittäin ilta) »minusta näyttää, että hiljaisuus ja äärettömyys tuovat mieleemme miltei ajattomuuden idean... Sanon näin sinulle, Marie, koska sinä havaitset luomakunnan kauneudet... Usein minua liikuttaa se uskonnollinen ihailu, jonka ne sinussa synnyttävät, sinussa, jolta uskonnolliset tunteet niin kauan aikaa oli riistetty.»
Pappi on jo onnistunut muuttamaan Marien alunperin luonnon kauneuksien johdosta tunteman naiivin ilon uskonnolliseksi ihailuksi. Luonnosta on tullut tytölle jo harras, kristitty luonto; se on madaltunut luomakunnaksi. Läpinäkyvä ilma on madallettu liikkumattoman ikuisuuden pimeäksi symboliksi. Tyttö on jo oppinut, että kaikki hänen olemuksensa inhimilliset ilmaukset olivat »maallisia», uskonnottomia, jumalattomia, niistä puuttui uskonto ja tosi pyhitys. Papin on liattava tyttö tämän omissa silmissä, vedettävä lokaan hänen luonnolliset ja henkiset voimansa ja kykynsä, jotta tyttö tulisi alttiiksi papin hänelle lupaamalle yliluonnolliselle armon välikappaleelle — kasteelle.
Kun Marie sitten haluaa tehdä tunnustuksen ja pyytää papilta armeliaisuutta osakseen, vastaa tämä:
»Herra on osoittanut sinulle laupeutensa.»
Marie ei saa kokea osakseen saamaa armeliaisuutta läheisen ihmisolennon luonnolliseksi ja itsestään selväksi suhteeksi häneen, ihmisolentoon. Hänen on miellettävä armeliaisuus ylenpalttiseksi, yliluonnolliseksi ja yli-inhimilliseksi laupeudeksi ja alentuvaisuudeksi, nähtävä inhimillinen armeliaisuus jumalalliseksi laupeudeksi. Hänen on astuttava kaikkien inhimillisten ja luonnollisten suhteiden tuolle puolen, suhteisiin jumalan kanssa. Tapa, jolla Fleur de Marie vastauksessaan yhtyy papin jaarituksiin jumalan laupeudesta, osoittaa miten suuresti uskonnolliset opit jo ovat turmelleet hänet.
Tyttö sanoo, että heti asemansa parannuttua hän on tuntenut vain uuden onnensa.
»Ajattelin joka hetki Rudolf-herraa. Usein nostin silmäni kohti taivasta, en etsiäkseni jumalaa, vaan etsiäkseni sieltä ja kiittääkseni häntä, Rudolf-herraa. Niin — soimaan itseäni siitä, isä; minä ajattelin enemmän häntä kuin jumalaa. Hänhän oli tehnyt minulle sen, minkä jumala yksin olisi voinut tehdä... Olin onnellinen, onnellinen kuin se, joka ikiajoiksi on välttynyt suurelta vaaralta.»
Fleur de Marien mielestä on jo väärin tuntea uusi onnellinen elämänasema yksinkertaisesti siksi, mitä se todella on, uudeksi onneksi, ts. suhtautua siihen luonnollisesti eikä yliluonnollisesti. Hän soimaa jo itseään siitä, että hän näki hänet pelastaneen ihmisen siksi, mitä tämä todella oli, pelastajakseen, eikä sen sijasta katsonut pelastumistaan kuvitellun pelastajan, jumalan ansioksi. Häneen on jo tarttunut uskonnollinen tekopyhyys, joka ottaa toiselta ihmiseltä pois sen mitä hän minun taholtani on ansainnut, ja antaa sen jumalalle, joka näkee ylipäänsä kaikki ihmisen inhimilliset piirteet itselleen vieraiksi ja kaikki hänen epäinhimilliset piirteensä tosi omaisuudekseen.
Marie kertoo, että hänen ajatustensa, tunteidensa ja elämänasenteensa uskonnollinen muuntuminen on rouva Georgen ja Laporten ansiota.
»Kun Rudolf vei minut pois kaupungista, tajusin jo heikosti alennustilani. Mutta vasta teidän ja rouva Georgen minulle suoma kasvatus, neuvot ja esimerkit ovat saaneet minut käsittämään... että olin enemmänkin syyllinen kuin onneton... Te ja rouva George olette saaneet minut käsittämään kadotukseni pohjattoman syvyyden.»
On siis toisin sanoen pappi Laporten ja rouva Georgen ansiota, että tytön inhimillinen ja siten siedettävä tietoisuus omasta alennuksestaan on hänen mielessään vaihtunut kristilliseksi ja siten sietämättömäksi tietoisuudeksi pohjattomasta kadotuksesta. Pappi ja tekohurskas laupeudensisar ovat opettaneet hänet arvioimaan itseään kristilliseltä katsantokannalta.
Marie havaitsee sen henkisen onnettomuudentilan pohjattomuuden, johon hänet on syösty. Hän sanoo:
»Kun tietoisuus hyvästä ja pahasta on koitunut minulle niin pelottavaksi, niin miksei minua jätetty onnettoman kohtaloni huomaan?.. Jos minua ei olisi temmattu pois alhaisuudestani, olisivat kurjuus ja lyönnit tehneet minusta varsin pian lopun; olisin ainakin kuollut tietämättä mitään siitä puhtaudesta, jota nyt olen aina turhaan toivova.»
Sydämetön pappi vastaa:
»Jaloinkin luonne saa lähtemättömän polttomerkin, kun se yhdenkin päivän ajaksi joutuu sellaiseen lokaan, josta sinut nostettiin. Tämä on jumalallisen oikeudenmukaisuuden muuttumaton säädös.»
Fleur de Marie, jota tämä hunajainen papinmanaus on syvästi haavoittanut, huudahtaa:
»Näette siis, että minun on elettävä epätoivossa.»
Harmaapäinen uskonnonrenki vastaa:
»Sinun ei pidä toivoa voivasi reväistä tämän lohduttomuuden irti elämästäsi, mutta sinun tulee luottaa jumalan äärettömään laupeuteen. Lapsiparka, täällä alhaalla osanasi ovat kyyneleet, katumus ja tunnontuskat, mutta kerran olet saava tuolla ylhäällä anteeksiannon ja ikuisen onnenautuuden!»
Marie ei vielä ole kyllin typertynyt, jotta tieto ikuisesta onnenautuudesta ja anteeksiannosta ylhäällä rauhoittaisi hänet.
»Sääli minua», hän huudahtaa, »sääli minua, jumalani! Minähän olen vielä niin nuori... Voi minua!»
Nyt papin tekopyhä viisastelu saavuttaa huippunsa.
»Päinvastoin, onni sinulle, Marie, onni sinulle, jolle Herra lähettää nämä niin katkerat, mutta hyvää tekevät tunnonvaivat! Ne osoittavat, että sielusi on uskonnollisesti altis... kaikki kärsimyksesi nähdään tuolla ylhäällä. Usko minua, jumala on hetkeksi ohjannut sinut huonolle tielle taatakseen osallesi tunnontuskien kunnian ja katumuksesta koituvan ikuisen palkinnon.»
Tästä hetkestä lähtien Marie on synnintunnon orjatar. Aiemmin perin onnettomassa elämänasemassaan hän pystyi kehittymään rakastettavaksi, inhimilliseksi yksilöllisyydeksi ja tiedosti ulkonaisen alennustilansa keskellä inhimillisen olemuksensa tosi olemuksenaan. Nyt sen sijaan nykyisen yhteiskunnan lika, jota hän ulkoisesti kosketti, tulee hänen sisimmäksi olemuksekseen. Hänen velvollisuudekseen, itse jumalan ennalta asettamaksi elämäntehtäväksi, hänen olemassaolonsa itsetarkoitukseksi muodostuu alituinen, luulosairas oman itsensä piinaaminen tällä lialla. Ennen hän kehui: »En ole itkijä», ja ennen hän tiesi, että »mikä on tapahtunut, se on tapahtunut». Nyt itsekidutuksesta tulee hänen hyvänsä, ja tunnontuskista tulee kunnia.
Myöhemmin käy ilmi, että Fleur de Marie on Rudolfin tytär. Kohtaamme tytön jälleen, nyt Geroldsteinin prinsessana. Kuulemme hänen keskustelunsa isän kanssa:
»Turhaan pyydän jumalaa vapauttamaan minut näistä kiusauksista, täyttämään sydämeni vain hänen hurskaalla rakkaudellaan ja hänen pyhillä toiveillaan, ottamaan minut vastaan kokonaan, koska haluan kokonaan kuulua hänelle. Hän ei kuuntele toiveitani, varmaankin siksi että maalliset ajatukseni tekevät minut arvottomaksi astumaan hänen yhteyteensä.»
Kun ihminen on havainnut harha-askeleensa äärettömiksi rikoksiksi jumalaa vastaan, voi hän taata itselleen vapahduksen ja armon vain antautumalla täysin jumalan huomaan, kuolemalla täysin maailman ja maallisten intressien kannalta. Kun Fleur de Marie on havainnut, että hänen vapautumisensa epäinhimillisestä elämänasemasta on jumalallinen ihme, on hänen itsensä tultava pyhimykseksi ollakseen tuollaisen ihmeen arvoinen. Hänen inhimillisen rakkautensa on muututtava uskonnolliseksi rakkaudeksi, onnen tavoittelun on muututtava ikuisen onnenautuuden tavoitteluksi, maallisen tyydytyksen on muututtava pyhäksi toivoksi, yhteyden ihmisten kanssa on muututtava yhteydeksi jumalan kanssa. Jumalan on otettava hänet kokonaan huomaansa. Hän ilmaisee itse salaisuuden, miksi jumala ei ota häntä kokonaan. Hän ei ole vielä kokonaisuudessaan antautunut jumalalle, maanpäälliset asiat pitävät hänen sydäntään yhä vankina. Tämä on hänen voimakkaan luontonsa viimeinen leimahdus. Hän antautuu kokonaan jumalalle luopumalla maailmasta kokonaan ja menemällä luostariin.
Se saa mennä luostariin
Kuka tehnyt riittämiin
Syntiä maan päällä on,
että joutaa onneton
tekemättä muuta työtä
katua vain päivää yötä. (Goethe)[8]
Luostarissa Fleur de Marie pääsee Rudolfin järjestelyjen avulla abbedissaksi. Aluksi hän kieltäytyy ottamasta tätä asemaa vastaan, tuntien arvottomuutensa. Vanha abbedissa taivuttelee häntä:
»Kuulehan mitä sanon, rakas tyttäreni! Vaikka elämäsi ennen sisarkuntaan liittymistä olisi ollut yhtä täynnä harha-askelia kuin se päinvastoin oli puhdas ja kiitettävä, olisivat evankeliset hyveesi, joista täällä oleskellessasi olet antanut meille esimerkin, itse herran silmissä sovittaneet kaikkein syntisimmänkin menneisyyden.»
Abbedissan sanoista käy ilmi, että Fleur de Marien maalliset hyveet ovat muuttuneet evankelisiksi hyveiksi, tai pikemminkin hänen todelliset hyveensä saavat enää tulla esiin ainoastaan evankelisesti irvailtuina.
Marie vastaa abbedissan sanoihin:
»Pyhä äiti, uskon nyt, että voin ottaa tehtävän vastaan.»
Luostarielämä ei sovi Marien yksilöllisyydelle — hän kuolee. Kristinuskosta on hänelle lohtua vain kuvitelmissa, toisin sanoen hänen kristillisenä lohtunaan on juuri hänen todellisen elämänsä ja olemuksensa tuhoutuminen — hänen kuolemansa.
Rudolf on siis ensiksi muuttanut Fleur de Marien katuvaiseksi syntiseksi, sitten muuttanut katuvaisen syntisen nunnaksi ja vihdoin muuttanut nunnan ruumiiksi. Tytön hautajaisissa sekä katolinen pappi että myös kriittinen pappi Szeliga pitävät muistosaarnan.
Viimeksi mainittu kutsuu tytön »viatonta» olemassaoloa hänen »katoavaiseksi» olemassaolokseen ja asettaa sen »ikuista ja unohtumatonta syyllisyyttä» vastaan. Hän ylistää sitä, että tyttö »viimeisenä hengenvetonaan» »anoi syntiensä anteeksiantoa». Mutta kun protestanttinen pappismies on maininnut herran armon välttämättömyyden, vainajan osallisuuden yleiseen perisyntiin ja hänen synnintuntonsa voimakkuuden, on hänen ryhdyttävä maallisin sanankääntein ylistämään vainajan hyveitä. Samalla tavoin herra Szeligankin on sanottava:
»Ja kuitenkaan ei hänelle henkilökohtaisesti ole mitään anteeksi annettavaa.»
Lopuksi hän heittää Marien haudalle saarnastuolikaunopuheisuuden kuihtuneimman kukkasen:
»Hän nukkui pois tästä maailmasta, sisimmältään niin puhtaana kuin harva ihminen.»
Aamen!
Maître d'école on rikollinen, jolla on Herkuleen ruumiinvoimat ja suuri henkinen energia. Hän oli alunperin sivistynyt ja koulutusta saanut mies. Hän, intohimoinen voimamies, joutuu ristiriitaan porvarillisen yhteiskunnan lakien ja tapojen kanssa, joiden yleisenä mittana ovat keskinkertaisuus, herkkä moraali ja tyyni kaupankäynti. Hänestä tulee murhaaja ja hän heittäytyy kaikenlaisiin väkivaltaisen, itselleen sopivaa toimintaa mistään löytämättömän mielenlaadun hurjasteluihin.
Rudolf vangitsee tämän rikollisen. Hän haluaa kriittisesti uudistaa tämän ja asettaa hänet esimerkiksi oikeudellista maailmaa varten. Rudolf kiistelee oikeudellisen maailman kanssa rangaistuksen lajista ja tavasta, ei itse »rangaistuksesta». Kuten neekeritohtori David sattuvasti asian ilmaisee, Rudolf keksii rangaistusteorian, joka on »suurimman saksalaisen rikostutkijan» arvolle sopiva ja jota siitä lähtien jopa kohtaa sellainen onni, että saksalainen rikostutkija puolustaa sitä saksalaisen vakavasti ja saksalaisen perusteellisesti. Rudolf ei edes aavista, että rikostutkijan yläpuolellekin voisi nousta. Hänen kunnianhimonaan on olla »suurin rikostutkija», primus inter pares.[9] Hän antaa neekeritohtori Davidin tehtäväksi sokaista maître d'écolen.
Rudolf kertaa aluksi kaikki kuluneet väitteet kuolemanrangaistusta vastaan: sillä ei ole vaikutusta rikolliseen ja sillä ei ole vaikutusta kansaan, joka pitää sitä huvinäytelmänä.
Lisäksi Rudolf tekee eron maître d'écolen ja maître d'écolen sielun välillä. Hän haluaa pelastaa maître d'écolen sielun autuuden eikä ihmistä, ei todellista maître d'écolea.
Hän opettaa: »Sielun autuus on pyhä asia... Vapahtaja sanoo, että jokaista rikosta voidaan katua ja se voidaan hyvittää, mutta tämä on mahdollista vain sille, joka vakavissaan haluaa katua. Askel oikeussalista mestauslavalle on liian lyhyt... Sinä» (maître d'école) »olet rikollisesti käyttänyt voimaasi väärin ja minä aion halvaannuttaa voimasi... Olet vapiseva heikoimpienkin edessä, rangaistuksesi on oleva rikoksesi mukainen... mutta tämä kauhistuttava rangaistus avaa sinulle ainakin katumuksen rajattoman näköpiirin... Aion ainoastaan erottaa sinut ulkomaailmasta, syöstäkseni sinut läpitunkemattomaan yöhön, yksinäisyyteen turmantöittesi muiston kanssa... Sinä joudut luomaan katseesi omaan itseesi ... älysi, jonka olet madaltanut, on heräävä ja johdattava sinut katumukseen.»
Rudolf pitää sielua pyhänä, mutta ihmisen ruumista maallisena, ja siten hän katsoo vain sielun todeksi olennoksi, koska sielu — herra Szeligan ihmiskunnasta antaman kriittisen kuvauksen mukaan — on taivaalle kuuluva olento. Siispä maître d'écolen ruumis ja voima eivät kuulu ihmiskunnalle. Hänen olemuksensa ilmauksia ei voida muodostaa inhimillisiksi eikä niitä voida palauttaa ihmiskunnalle. Niitä ei voida kohdella itse ihmisen olemuksen asioina [als ein selbstmenschliches Wesen]. Maître d'école on käyttänyt voimaansa väärin. Rudolf halvaannuttaa, lamauttaa ja tuhoaa tämän voiman. Ei olekaan mitään sen kriittisempää keinoa päästä eroon inhimillisen olemusvoiman vääristyneistä ilmauksista kuin tuhota tämä olemusvoima. Tämä on juuri kristillinen keino repäistä silmä pois jos silmästä on harmia, katkaista käsi jos kädestä on harmia, sanalla sanoen: tappaa ruumis, jos ruumiista on harmia, koska silmä, käsi ja ruumis ovat itse asiassa vain ihmisen tarpeettomia, syntisiä lisäkkeitä. Jotta ihmisluonnon sairaudet voidaan parantaa, on se lyötävä kuoliaaksi. Tässä kohdin myös joukkomainen lainkäyttö on samaa mieltä kuin kriittinen: inhimillisten voimien lamauttaminen ja halvaannuttaminen nähdään näiden voimien häiritsevien ilmausten vastamyrkyksi.
Rudolfia, puhtaan kritiikin miestä, vaivaa maallisessa rikosoikeudessa liian nopea siirtyminen oikeussalista mestauslavalle. Hän haluaa sitä vastoin yhdistää rikolliselle tapahtuvan koston rikollisen katumukseen ja synnintuntoon, ruumiillisen rangaistuksen hengelliseen rangaistukseen, aistimellisen kidutuksen katumuksen ei-aistimelliseen kidutukseen. Maanpäällisen rangaistuksen on samalla oltava kristillis-moraalinen kasvatuskeino.
Tämä rangaistusteoria, joka yhdistää lainkäytön teologiaan, tämä »paljastettu salaisuuden salaisuus» ei ole kerrassaan mikään muu kuin katolisen kirkon rangaistusteoria, jota jo Bentham teoksessaan »Rangaistusten ja palkintojen teoria» laajasti tarkasteli. Bentham todisti tässä teoksessa myös nykyisten rangaistusten moraalisen kelvottomuuden. Hän nimittää lakisääteisiä kuritustoimia »oikeudelliseksi pilkanteoksi».
Rudolf rankaisee maître d'écolea samalla tavalla kuin Origenes rankaisi itseään. Hän kuohitsee tämän, hän riistää tältä toimintaelimen, silmän. »Silmä on ruumiin lamppu.» On kunniaksi Rudolfin uskonnolliselle vaistolle, että hän päätyy juuri sokaisuun. Tämä rangaistus oli päivittäinen asia koko Bysantin kristillisessä valtakunnassa, ja se kukoisti Englannin ja Ranskan kristillis-germaanisen valtakunnan väkevinä nuoruusvuosina. Ihmisen erottaminen aistimellisesta ulkomaailmasta, pyrkimys parantaa hänet syöksemällä hänet takaisin hänen abstraktiin sisimpäänsä — sokaisu — on kristillisen opin väistämätön seuraus: kristinopin mukaanhan tämän eron täydellinen toteuttaminen, ihmisen eristäminen puhtaasti spiritualistiseksi »Minäkseen», on itse hyvä. Vaikka Rudolf ei menettelekään Bysantin ja frankkien valtion tapaan sulkemalla maître d'écolen todelliseen luostariin, sulkee hän miehen ainakin ideaaliseen luostariin, läpitunkemattoman ja ulkomaailman valolta suojatun yön luostariin, toimettoman omantunnon ja ainoastaan aavemaisten muistojen kansoittaman synnintunnon luostariin.
Tietty spekulatiivinen siekailu estää herra Szeligaa tunnustamasta avomielisesti sankarinsa Rudolfin rangaistusteoriaa, maallisen rangaistuksen nivomista kristilliseen katumukseen ja tunnontuskaan. Sen sijaan hän asettaa Rudolfin suuhun — ja tietenkin maailmalle vasta nyt paljastettavana salaisuutena — teorian, jonka mukaan rangaistuksen tarkoituksena on kohottaa rikollinen »oman» rikoksensa »tuomariksi».
Tämän paljastetun salaisuuden salaisuus on Hegelin rangaistusteoria. Hegelin mukaan rikollinen rangaistuksessa langettaa itselleen oman tuomionsa. Gans on laajemmin kehitellyt tätä teoriaa. Hegelillä se on Kantin ainoaksi oikeudelliseksi rangaistusteoriaksi esittämän vanhan jus talionisin[10] spekulatiivista ehostusta. Hegelillä rikollisen itserankaisu jää pelkäksi »ideaksi», pelkäksi voimassa olevien empiiristen rikosrangaistusten spekulatiiviseksi tulkinnaksi. Siksi hän jättää sen toimeenpanotavan valtion kulloisenkin kehitysvaiheen asiaksi, so. hän jättää rangaistuksen sellaisekseen. Juuri tässä hän osoittautuu kriittisemmäksi kuin hänen kriittinen kaikunsa. Rangaistusteoria, joka samalla tunnustaa rikollisen ihmiseksi, voi tehdä näin ainoastaan abstraktiona ja kuvittelussa, mikä johtuu juuri siitä että rangaistus, pakotus, on ristiriidassa inhimillisen toiminnan kanssa. Lisäksi tällainen teoria olisi mahdoton toteuttaa. Abstraktin lain sijaan astuisi puhdas subjektiivinen mielivalta, koska rangaistuksen langettaminen rikollisen yksilöllisyyden mukaisesti riippuisi kulloinkin virallisista, »kunniallisista ja kunnollisista» toimihenkilöistä. Jo Platon oivalsi, että laki on välttämättä yksipuolinen ja yksilöllisyydestä eroon abstrahoituva. Inhimillisissä oloissa rangaistus sitä vastoin todella on vain lakia rikkoneen itselleen langettama tuomio. Tuskinpa kukaan haluaa uskotella hänelle, että ulkoinen, toisten hänelle tekemä väkivalta on hänen itselleen tekemää väkivaltaa. Hän näkee päinvastoin, että toiset ihmiset luonnollisella tavalla pelastavat hänet rangaistukselta jonka hän on itselleen asettanut; toisin sanoen suhde muodostuu suorastaan päinvastaiseksi.
Rudolf lausuu sisimmän ajatuksensa — ts. paljastaa sokaisun tarkoituksen — kun hän sanoo maître d'écolelle:
»Jokainen sanasi on oleva rukous.»
Hän tahtoo opettaa miehen rukoilemaan. Hän haluaa muuttaa Herkuleen kaltaisen roiston munkiksi, joka ei tee muuta kuin rukoilee. Miten ihmisystävällinen onkaan tavanomainen rangaistusteoria, kun sitä verrataan tähän kristilliseen julmuuteen; sehän yksinkertaisesti katkaisee ihmisen kaulan, kun se haluaa tuhota hänet. Vihdoinkin käy päivänselväksi, että vakavasti pyrkiessään parantamaan rikolliset todellinen, joukkomainen lainsäädäntö menettelee äärettömästi ymmärtävämmin ja ihmisystävällisemmin kuin tämä saksalainen Harun al Rašid. Hollannin neljä maanviljelyssiirtolaa ja Ostwaldin rikollissiirtola Elsassissa ovat maître d'écolen sokaisuun verrattuina todella inhimillisiä kokeiluja. Rudolf surmasi Fleur de Marien luovuttamalla hänet papin ja synnintunnon huomaan, hän surmasi Chourineurin riistämällä häneltä inhimillisen itsenäisyyden ja alentamalla hänet buldogiksi, ja nyt hän surmaa maître d'écolen puhkaisemalla tämän silmät, jotta mies oppisi »rukoilemaan».
Tällä tavoinhan koko todellisuus »yksinkertaisesti» ilmaantuukin »puhtaan kritiikin» uumenista: vääristymänä, todellisuuden mielettömänä abstraktiona.
Heti maître d'écolen sokaisun jälkeen herra Szeliga antaa moraalisen ihmeen tapahtua.
»Pelottava Koulumestari», Szeliga kertoo, »oivaltaa yhtäkkiä rehellisyyden ja kunniallisuuden voiman, hän sanoo Puukkojunkkarille: Kyllä, sinuun voin luottaa, sinä et ole milloinkaan varastanut.»
Ikävä kyllä Eugène Sue on merkinnyt muistiin maître d'écolen Chourineurista esittämän huomautuksen, johon tämä tunnustus sisältyy. Huomautus ei voi olla sokaisun ansiota, koska se on lausuttu ennen sitä. Maître d'école nimittäin puhuu Rudolfin kanssa käymässään luottamuksellisessa keskustelussa Chourineurista näin:
»Hän ei muuten ole sellainen mies, joka pettää ystävänsä. Ei, hän on kunnon kaveri... hänellä on aina ollut omalaatuisia ajatuksia.»
Tämä näyttää tekevän lopun herra Szeligan moraalisesta ihmeestä. Katsokaamme nyt Rudolfin kriittisen parannustyön todellisia tuloksia.
Kohtaamme maître d'écolen seuraavaksi matkaamassa Chouetten kanssa Bouquevalin tilalle; hän haluaa tehdä katalan tempun Fleur de Marielle. Hänen päässään luonnollisesti pyörii ajatus kostaa Rudolfille, mutta hän ei pysty muuhun kuin kostamaan hänelle ainoastaan metafyysisesti, ajattelemalla ja hautomalla hänen kiusallaankin »pahaa». »Hän vei silmieni valon, mutta pahan ajatusta hän ei voinut minulta viedä.» Hän kertoo Chouettelle, miksi hän haetti tämän luokseen:
»Ikävystyin, kun olin ypöyksin noiden rehellisten ihmisten parissa.»
Eugène Sue mässäilee ihmisen itsealennuksen johdosta tuntemallaan munkkimaisella, petomaisella hekumalla siinä määrin, että hän panee maître d'écolen polvillaan kerjäämään vanhalta noidalta Chouettelta ja pikku peikolta Tortillardilta, etteivät he hylkäisi häntä. Mutta tässä suuri moralistimme unohtaa, että hän ojentaa Chouettelle aivan pirullisen itsenautinnon kukkasen. Rudolf osoitti juuri väkivaltaisen sokaisun avulla rikolliselle sen fyysisen väkivallan mahdin, jonka hän halusi tälle osoittaa mitättömäksi. Samalla tavoin Eugène Sue opettaa maître d'écolen vasta nyt tajuamaan täyden aistimellisuuden mahdin. Hän ohjaa miehen näkemään, että tämä vailla aistimellisuutta lakkaa olemasta mies ja jää vastustuskyvyttömäksi lasten pilkan maalitauluksi. Hän saa miehen vakuuttumaan siitä, että maailma on ansainnut hänen sille tekemänsä rikokset, koska hänen tarvitsi vain menettää silmänsä joutuakseen maailman kaltoin kohtelemaksi. Hän riistää miehen viimeisen inhimillisen harhakuvitelman; maître d'école uskoi nimittäin Chouetten kiintymykseen. Mies oli sanonut Rudolfille: »Nainen heittäytyisi puolestani vaikka tuleen.» Sitä vastoin tyydyttää Eugène Sue nyt itseään sillä, että maître d'école äärimmäisessä epätoivossaan huudahtaa:
»Jumalani! Jumalani! Jumalani!»
Hän on oppinut »rukoilemaani. Ja herra Suen mielestä on tässä »tahattomassa jumalallisen laupeuden huudahduksessa jotakin kaitselmuksen ohjaamaa».
Tämä tahaton rukous on Rudolfin kritiikin ensimmäinen seuraus. Sitä seuraa heti Bouquevalin vuokratilalla vastentahtoinen katumus: murhattujen haamut ilmestyvät unessa maître d'écolelle.
Sivuutamme tämän unen laajan kuvauksen. Kohtaamme kriittisesti uudistetun maître d'écolen jälleen, nyt »Bras rougen» kellarissa, kahlittuna, rottien puoleksi pureksimana, puoliksi nälkään nääntyneenä, Chouetten ja Tortillardin puolihulluksi rääkkäämänä, mylvivänä kuin sonni. Tortillard on järjestänyt Chouetten miehen kynsiin. Katsokaamme, kun hän käy naiseen käsiksi. Hän ei jäljittele Rudolf-sankaria ainoastaan ulkonaisesti, raapimalla Chouettelta silmät päästä. Hänen jäljittelynsä on myös moraalista: hän toistaa Rudolfin tekopyhyydet ja koristaa hirveän tekonsa hartain sanankääntein. Heti kun Chouette on joutunut maître d'écolen kynsiin, ilmaisee mies »kauhistuttavan ilonsa», hänen äänensä vapisee vihasta.
»Ymmärräthän, etten halua heti tehdä sinusta selvää... Piina piinaa vastaani.. Ennen kuin tapan sinut, aion puhua kanssassi kauan... Se on oleva sinulle hirveää... Ensinnäkin, katsohan... sen jälkeen kuin näin Bouquevalissa tuon unen, joka palautti kaikki rikokseni jälleen eteeni, unen, joka teki minusta miltei mielipuolen ja joka yhä tahtoo tehdä minusta sellaisen... tapahtui minussa kummallinen muutos... Entinen pahuuteni rupesi kauhistuttamaan minua. Ensinnäkään en antanut sinun pahoinpidellä Satakieltä,[11] mutta ei se vielä mitään. Kun kahlitsit minut tähän kellariin ja annoit minun kärsiä kylmää ja nälkää... jätit minut täydellisesti omien ajatusteni herättämän kauhun valtaan. Sinä et tiedä, miltä tuntuu... olla yksin... Eristykseni on puhdistanut minut. En olisi uskonut sellaista mahdolliseksi. Toinen osoitus siitä, että olen nyt ehkä vähemmän paha kuin muulloin, on se sanomaton ilo, jota tunnen saatuani sinut, hirviön, nyt kynsiini! — en kostaakseni itseni puolesta, vaan kostaakseni uhriemme puolesta. Niin, olen täyttävä velvollisuuden, kun omin käsin rankaisen rikostoveriani... Tunnen nyt inhoa aikaisempia murhatöitäni kohtaan, ja kuitenkin — eikö se sinustakin ole kummallista? — aion täysin pelottomana ja aivan rauhallisena murhata sinut hirveällä tavalla, suorastaan oivallisen kauhistuttavin tempuin. Sano, sano minulle, voitko käsittää tämän?»
Näillä muutamilla sanoilla maître d'école käy läpi koko moraalisen kasuistiikan sävelasteikon.
Hänen ensimmäiset sanansa on avomielinen kostonjanon ilmaus. Hän haluaa antaa piinan piinasta. Hän haluaa murhata Chouetten, hän haluaa pitkittää naisen kuolontuskia pitkällä saarnalla, ja — kalliin sofistiikan nimessä! — puhe, jolla hän naista piinaa, on moraalisaarna. Mies väittää, että uni Bouquevalissa paransi hänet. Samalla hän ilmaisee tämän unen tosi vaikutuksen tunnustamalla, että uni teki hänet miltei hulluksi ja tahtoo vieläkin sumentaa hänen mielensä. Todistukseksi parantumisestaan hän esittää, että hän ehkäisi Fleur de Marien rääkkäämisen. Eugène Suen romaanihahmojen, aikaisemmin Chourineurin ja nyt maître d'écolen, on ilmaistava Suen oma kirjallinen aikomus, jonka johdosta hän pani heidät toimimaan näin eikä noin, heidän omana harkintanaan ja omien tekojensa tietoisena motiivina. Heidän on alituisesti sanottava: olen tehnyt parannuksen tältä, tuolta, tuolta jne. osin. Koska he eivät saavuta todella sisällökästä elämää, on heidän lausumillaan korosteltava merkityksettömiä tekoja, kuten tässä Fleur de Marien varjelua.
Kun maître d'école on selostanut Bouquevalin unensa hyvää tekevän vaikutuksen, on hänen selitettävä miksi Eugène Sue suljetutti hänet kellariin. Hänen on osoitettava romaanin kirjoittajan menettely järkeväksi. Hänen on sanottava Chouettelle: Sulkiessasi minut kellariin rottien kaluttavaksi ja antaessasi minun kärsiä nälkää ja janoa teit parannuksestani täydellisen. Yksinäisyys on puhdistanut minut.
Maître d'écolen eläimellinen mylvintä, raivoisa viha ja kauhistuttava kostonhimo hänen saadessaan Chouetten kynsiinsä lyövät kasvoihin tätä moraalista sanahelinää. Ne paljastavat niiden mietteiden luonteen, joihin mies tyrmässään heittäytyi.
Maître d'école näyttää itsekin huomaavan tämän, mutta kriittisenä moralistina hän osaa sovittaa ristiriitaisuudet.
Saatuaan Chouetten käsiinsä hän selittää nimenomaan tuntemansa »sanomattoman ilon» parantumisensa merkiksi. Hänen kostonhimonsa nimittäin on moraalista eikä luonnollista. Hän haluaa kostaa itsensä ja Chouetten yhteisten uhrien puolesta, ei omasta puolestaan. Kun hän murhaa naisen, ei hän tee murhaa, vaan hän täyttää velvollisuuden. Hän ei kosta naiselle, vaan puolueettomana tuomarina hän rankaisee rikostoveriaan. Hän tuntee kauhistusta aikaisempien murhatekojensa johdosta, ja kuitenkin — hän ihmettelee itsekin kasuistiikkaansa — kuitenkin hän kysyy Chouettelta, eikö tämän mielestä ole eriskummallista, että hän haluaa tappaa tämän pelottomasti ja suruitta! Tarkemmin mainitsemattomista moraalisista syistä hän samassa yhteydessä nautiskelee aikomastaan hirveästä murhasta, oivallisen kauhistuttavin tempuin tehtävästä murhasta.
On maître d'écolen luonteen mukaista, että hän murhaa Chouetten, ainakin ajateltaessa sitä kauheaa tapaa, jolla nainen on häntä rääkännyt. Mutta se että hän tekee murhan moraalisista syistä, että hän tulkitsee moraalisesti raakamaista iloaan puhumalla hirveästä murhasta ja kauhistuttavin tempuin tehtävästä murhasta, että hän tekee entisten murhatöidensä katumuksen todeksi nimenomaan tekemällä uuden murhan, että ennen yksinkertaisia murhia tehneestä miehestä tulee murhaaja kahdessa mielessä, moraalinen murhaaja — kaikki tämä on Rudolfin kriittisen parannustyön loistokasta tulosta.
Chouette yrittää päästä pois maître d'écolen kynsistä. Tämä huomaa sen ja tarttuu naiseen lujin ottein.
»Pysy hiljaa, pöllöseni, minun on perinpohjaisesti selitettävä sinulle, miten tulin katumukseen. Se mitä saat kuulla on oleva sinulle... vastenmielistä, sillä se on osoittava sinulle miten armottomasti olen uhriemme nimissä sinulle kostava. Mutta minun täytyy kiirehtiä — vereni kiehuu ilosta kun pidän sinua kynsissäni... minulla on vielä aikaa tehdä kuoleman läheisyys sinulle kauheaksi pakottamalla sinut kuuntelemaan minua... Olen sokea, ja ajatukseni saavat hahmon, ruumiinmuodon, jossa uhrieni piirteet joka hetki käyvät näkyviksi, miltei kosketeltaviksi... Kun tunnontuskiin yhdistyy kauhistavan voimakas katumus, katumus joka muuttaa elämän yhdeksi pitkäksi, unettomaksi epätoivoisten ajatusten ja kostonnäkyjen yöksi — niin ehkä silloin tunnonvaivoja ja katumusta seuraa ihmisten anteeksianto.»
Maître d'école jatkaa hurskasteluaan, joka hetki toisensa jälkeen paljastuu tekopyhyydeksi. Chouette on kuuleva, miten mies asteittain tuli katumukseen ja tunnonvaivoihin. Nainen on kammoava tätä paljastusta, sillä se osoittaa, että miehen velvollisuus on toteuttaa armoton kosto — ei omissa nimissään, vaan molempien yhteisten uhrien nimissä. Äkkiä maître d'école keskeyttää opettavaisen luentonsa. Hän sanoo, että hänen on »kiirehdittävä» luennoimistaan, koska ilo pidellä naista kiinni saa veren kiehumaan hänen suonissaan; mikä moraalinen syy lyhentää luentoa! Sitten hän jälleen rauhoittaa verensä. Hänen pitkään kestävä moraalisaarnansahan ei ole hänen kostonsa kannalta hukkaan heitettyä aikaa. Se »tekee kuoleman läheisyyden naiselle kauheaksi». Toinen moraalinen syy, tällä kertaa pidentää saarnaa! Nyt, nämä moraaliset syyt mainittuaan, hän voi tyynesti jatkaa moraalista puhettaan siitä, mihin hän sen keskeytti.
Maître d'école antaa oikean kuvauksen siitä tilasta, johon eristyminen ulkomaailmasta ihmisen syöksee. Kun aistimellinen maailma käy ihmiselle pelkäksi ideaksi, muuttuvat pelkät ideat sitä vastoin hänelle aistimellisiksi olioiksi. Hänen aivojensa kummajaiset saavat ruumiillisen muodon. Oman henkensä piirissä hän luo kosketeltavien, tuntuvien haamujen maailman. Se on kaikkien hurskaiden näkyjen salaisuus, ja se on samalla mielipuolisuuden yleinen muoto. Maître d'école, joka toistelee Rudolfin fraaseja »hirvittäviin piinoihin yhdistyvästä katumuksen ja tunnontuskien mahdista», toistelee siten niitä jo puolihulluna ja osoittaa näin itse asiassa kristillisen synnintunnon yhteyden mielipuolisuuteen. Vastaavasti kun maître d'école näkee katumuksen ja tunnontuskien tosi tulokseksi elämän muuttumisen harhanäkyjen täyttämäksi unten yöksi, ilmaisee hän puhtaan kritiikin ja kristillisen parannuksen tosi salaisuuden. Se on nimenomaan ihmisen muuttuminen haamuksi ja hänen elämänsä muuttuminen unielämäksi.
Tässä kohdin Eugène Sue havaitsee, miten noloon valoon miehen menettely Chouettea kohtaan saattaa siunaukselliset ajatukset, jotka Rudolf on syöttänyt sokealle roistolle. Niinpä hän panee maître d'écolen suuhun seuraavat sanat:
»Näiden ajatusten vaikutus on niin siunauksellinen, että vihani laantuu.»
Maître d'école myöntää siis nyt, että hänen moraalinen vihansa ei ollut mitään muuta kuin maallista raivoa.
»Rohkeuteni, voimani ja tahtoni rankaista sinua pettävät... Ei, minun tehtäväni ei ole vuodattaa sinun vertasi; se olisi murha, tosin kenties anteeksiannettava, mutta silti murha.»
Juuri oikeaan aikaan Chouette haavoittaa maître d'écolea tikarillaan. Eugène Sue voi nyt antaa miehen vailla sen enempää moraalista kasuistiikkaa tappaa Chouetten.
»Hän päästi viiltävän tuskanhuudon. Tuon hyökkäyksen äkkiä herättämä ja äärimmileen kärjistynyt kostonjano, raivo ja verenhimo leimahtivat hirveään hehkuun, ja miehen jo kolhuja saanut ymmärrys pakeni täydellisesti. — Sinä käärme, minä sain maistaa hampaastasi!.. Sinun on menetettävä silmäsi, kuten minullekin kävi.
Hän repii naiselta silmät päästä.
Purkaus on sitäkin väkivaltaisempi ja kauhistuttavampi, kun maître d'écolen luonto, jonka Rudolfin parannustyö vain tekopyhästi ja sofistisesti on kukittanut ja vain askeettisesti kukistanut, vihdoin puhkeaa esiin. Eugène Sue ansaitsee kiitokset tunnustuksestaan, että maître d'écolen järki jo oli kaikkien Rudolfin pohjustamien tapahtumien varsin kovasti kolhima.
»Tuohon kauhunhuutoon, tuohon kirotun huutoon sammui hänen järkensä viimeinen säde» (mies näkee murhattujen haamuja). »Maître d'école riehuu ja mylvii kuin raivoisa eläin... Hän hakkaa Chouetten kuoliaaksi.»
Herra Szeliga mutisee partaansa:
»Koulumestaria ei käy muuttaminen niin nopealla» (!) »ja onnellisella» (!) »tavalla kuin Puukkojunkkaria.»
Samalla tavoin kuin teki Fleur de Mariesta luostarin asukin, tekee Rudolf maître d'écolesta hullujenhuoneen, Bicêtren asukin. Hän lamauttaa paitsi tämän henkisen myös fyysisen voiman. Oikeinhan se on. Sillä mies ei ole tehnyt syntiä vain fyysisellä voimallaan, vaan on käyttänyt myös henkistä voimaansa, ja Rudolfin rangaistusteorian mukaan syntiä tekevät voimat on tuhottava.
Mutta herra Eugène Sue ei vielä ole päässyt »kauheaan kostoon yhdistyvän katumuksen ja tunnonvaivan» loppuun. Maître d'école saa ymmärryksensä takaisin, mutta peläten joutumista oikeuden käsiin hän pysyy Bicêtressä ja näyttelee mielipuolta. Herra Sue unohtaa, että »hänen jokainen sanansa oli oleva rukous», kun taas lopussa kuulemme pikemminkin mielipuolen epäselvää mölinää ja raivoamista. Vai rinnastaako herra Sue ehkä ironisesti nämä elämänilmaukset rukoilemiseen?
Maître d'écolen sokaistessaan Rudolf on soveltanut sitä rangaistuksen ideaa, jonka mukaan ihminen eristetään pois ulkomaailmasta oman sielunsa piiriin, oikeudellinen rangaistus siis yhdistetään teologiseen rääkkäykseen. Tämä idea on perinpohjaisimmin toteutettu eristyssellijärjestelmässä. Niinpä herra Sue kehuskelee myös eristyssellijärjestelmää.
»Miten monia vuosisatoja tarvittiinkaan sen oivaltamiseksi, että on olemassa vain yksi keino kitkeä pois sosiaalista organismia uhkaava, nopeasti ympärille leviävä saastetauti» (nimittäin ihmisten rappeutuminen vankiloissa) » — tuo keino on eristys.»
Herra Sue on samaa mieltä kuin kunnon ihmiset, jotka selittävät rikosten leviämisen vankilaoloilla. Jotta rikollinen pääsisi eroon huonosta seurasta, jätetään hänet itsensä seuraan.
Herra Eugène Sue julistaa:
»Pitäisinpä itseäni onnellisena, jos heikko ääneni kuultaisiin kaikkien niiden äänten joukossa, jotka niin oikein perustein ja niin suurella hartaudella vaativat eristyssellijärjestelmän täydellistä, ehdotonta käyttöönottoa.»
Herra Suen toivomus on vain osittain täyttynyt. Edustajainhuoneessa tänä vuonna käydyissä, eristyssellijärjestelmää koskevissa keskusteluissa oli jopa tämän järjestelmän virallisten puoltajien myönnettävä, että sen seurauksena rikollisista ennemmin tai myöhemmin tulee hulluja. Kaikki yli 10 vuoden vankeusrangaistukset oli siksi muutettava karkotustuomioiksi.
Jos herra Tocqueville ja herra Beaumont olisivat perusteellisesti tutkiskelleet Eugène Suen romaania, he olisivat vääjäämättömästi asettuneet eristyssellijärjestelmän ehdottoman ja täydellisen käyttöönoton kannalle.
Vaikka Eugène Sue eristää tervejärkiset rikolliset seurasta tehdäkseen heidät hulluiksi, haluaa hän saattaa hullut toisten ihmisten seuraan saadakseen heidät järkiinsä.
»Kokemus osoittaa, että eristys on hulluille yhtä turmiollista kuin se on rikollisille tervehdyttävää.»
Herra Sue ja hänen kriittinen Rudolf-sankarinsa eivät ole enempää katolisella rangaistusteorialla kuin metodistisella eristyssellijärjestelmälläkään tehneet oikeudenkäyttöä yhtäkään salaisuutta köyhemmäksi. Sitä vastoin he ovat rikastuttaneet lääketiedettä uusilla salaisuuksilla, ja loppujen lopuksihan on yhtä ansiokasta löytää uusia salaisuuksia kuin paljastaa vanhoja salaisuuksia. Kriittinen kritiikki kertoo herra Sueen yhtyen maître d'écolen sokaisusta:
»Hän ei usko, vaikka hänelle sanotaan, että hänen silmiensä valo on häneltä riistetty.»
Maître d'école ei voinut uskoa näkökykynsä menetystä, koska hän todellakin vielä näki. Herra Sue kuvailee meille uudenlaisen kaihin. Hän ilmaisee joukkomaiselle, epäkriittiselle oftalmologialle todellisen salaisuuden.
Pupilli oli leikkauksen jälkeen valkea. Kysymyksessä siis oli harmaakaihi. Sellainenhan on näihin päiviin asti voitu aiheuttaa lähinnä lasiaiskuorta loukkaamalla ja jokseenkin tuskattomasti, joskaan ei täysin vailla kipua. Mutta lääkärit saattoivat saavuttaa tämän tuloksen ainoastaan luonnonmukaisella tavalla, ei kriittistä tietä, joten ei voitu tehdä muuta kuin odottaa vamman aiheuttamisen jälkeen, kunnes tulehdus ja sen yhteydessä tapahtuva vuoto himmensivät linssin.
Vielä suurempi ihme ja salaisuus sattuu maître d'écolelle 3. niteen 3. luvussa.
Sokaistu näkee jälleen:
»Chouette, maître d'école ja Tortillard näkivät papin ja Fleur de Marien.»
Ellei tätä maître d'écolen näön palautumista ole tulkittava »Synoptikkojen kritiikki» -kirjan menettelyn tapaan kirjalliseksi ihmeeksi, lienee asia niin, että maître d'école on uudelleen leikkauttanut kaihinsa. Myöhemmin hän tulee jälleen sokeaksi. Hän siis on avannut silmänsä liian pian leikkauksen jälkeen, valon ärsytys on aiheuttanut tulehduksen, ja tämä on johtanut verkkokalvon lainautumiseen aiheuttaen parantumattoman umpisokeuden. Että kaikki tämä tapahtuu tässä yhden sekunnin aikana, on uusi salaisuus epäkriittiselle oftalmologialle.
Rudolf-sankari paljastaa uuden teorian, joka pitää yhteiskuntaa yllä palkitsemalla hyvät ja rankaisemalla pahoja. Epäkriittiseltä kannalta tämä teoria ei ole mikään muu kuin nykyisen yhteiskunnan teoria. Miten vähän toivomisen varaa se jättääkään hyvien saamien palkintojen ja pahojen saamien rangaistusten suhteen! Miten epäkriittinen onkaan tämän paljastetun salaisuuden valossa joukkomainen kommunisti Owen, jonka mielestä rangaistus ja palkinto ovat yhteiskunnallisten asemien eroavuuksien pyhitystä ja täydellisiä orjallisen viheliäisyyden ilmauksia.
Saattaa näyttää uudelta paljastukselta, että Eugène Sue esittää palkintojen tulevan annetuiksi rikoskaaren lisäkkeen perusteella ja tyytymättömänä yhteen tuomiovaltaiseen tahoon keksii kaksi sellaista. Valitettavasti tämäkin paljastettu salaisuus on vanhan, Benthamin edellä mainitussa teoksessaan laajasti käsittelemän opin toistoa. Sitä vastoin ei ole syytä kiistää herra Eugène Suelta sitä kunniaa, että hän on perustellut ja esittänyt ehdotuksensa Benthamia verrattomasti kriittisemmin. Kun joukkomainen englantilainen jää täysin maan kamaralle, kohoaa Suen päättely taivaan kriittisiin kerroksiin. Herra Sue esittää tällaista:
»Pahojen pelottamiseksi materialisoidaan taivaallisen vihan ennakoidut vaikutukset. Miksipä ei samalla tavoin materialisoitaisi ja maan päällä ennakoitaisi jumalallisten palkintojen vaikutuksia hyvien ihmisten suhteen?»
Epäkriittisen näkemyksen mukaan on taivaallisessa rikosteoriassa päinvastoin vain idealisoitu maanpäällinen teoria, samalla tavoin kuin jumalallinen palkinto on vain inhimillisen palkkapalvelun[12] idealisointia. On välttämätöntä, ettei yhteiskunta palkitse kaikkia hyviä ihmisiä, jotta jumalallinen oikeudenmukaisuus edes jossain suhteessa kävisi ennen inhimillistä oikeudenmukaisuutta.
Riipustaessaan nyt näkyviin kriittisesti palkitsevaa oikeudenkäyttöään herra Sue antaa »esimerkin tuosta naismaisesta», (herra Edgarin Flora Tristanin yhteydessä koko »tiedostamisen tyyneydellään» hutkimasta) »dogmaattisuudesta, joka haluaa laatia kaavan ja muodostaa sen vallitsevan kategorioiden mukaan». Herra Eugène Sue luonnostelee entiselleen jättämänsä nykyisen rikosoikeuden joka kohdan osalta sitä yksityiskohtaisesti jäljittelevän palkintaoikeuden, vastikkeen, jonka hän sitten liittää ensin mainittuun. Jotta lukija helpommin saisi käsityksen asiasta, olemme laatineet Suen esittämästä alkuperäistekstin ja sen vastikkeen kuvauksesta taulukon.
| Kriittisesti täydellisen oikeudenkäytön taulukko | |
| Olemassaoleva oikeus | Kriittisesti täydentävä oikeus |
| Nimi: Rikosoikeus | Nimi: Hyveen oikeus |
| Tuntomerkit: Kädessä miekka, jolla pahoista tehdään päätään lyhyempiä. | Tuntomerkit: Kädessä kruunu, jolla hyvistä tehdään päätään pitempiä. |
| Tarkoitus: Pahojen rankaiseminen, vankeudessa pito, alentaminen, elämän riisto. | Tarkoitus: Hyvien palkitseminen, vapaat ateriat, kunnia, elämän säilyttäminen. |
| Kansalle tehdään tunnetuiksi pahojen saamat hirvittävät rangaistukset. | Kansalle tehdään tunnetuiksi hyvien osakseen saamat loistavat riemujuhlat. |
| Pahojen löytämiskeinot Poliisin vakoilu, pahoja etsivät urkkijat. | Hyvien löytämiskeinot: Hyveen vakoilu, hyviä etsivät urkkijat. |
| Miten ratkaista, onko ihminen paha: Les assisses du crime, rikosvalamiehistö. Yleinen minis- teriö osoittaa syytetyn rikokset ja saattaa ne julkisen koston piiriin. | Miten ratkaista, onko ihminen hyvä: Assisses de la vertu, hyveen valamiehistö. Yleinen minis- teriö osoittaa syytetyn jalot teot ja saattaa ne julkisen kiitollisuuden piiriin. |
| Rikollisen asema tuomion jälkeen: Ylimpien poliisiviranomaisten valvonnassa. Ruokitaan vankilassa. Valtio vastaa kuluista. | Hyveellisen asema tuomion jälkeen: Ylimmän moraalisen huoltotoimen valvonnassa. Ruokitaan kotonaan. Valtio vastaa kuluista. |
| Tuomion käytäntöönpano: Rikollinen seisoo mestauslavalla. | Tuomion käytäntöönpano: Aivan rikollisen teloituspaikkaa vastaapäätä seisoo jalusta, jolle astuu kelvollisuuden jättiläinen, hyveen kaakinpuu. |
Tämän kuvan nähdessään herra Sue huudahtaa liikuttuneena:
»Voi, se on utopiaa! Mutta ajatelkaapa, että yhteiskunta olisi järjestetty tällä tavoin!»
Tällainen siis on yhteiskunnan kriittinen järjestys. Meidän on toden totta puolustettava tätä järjestystä sitä Eugène Suen syytöstä vastaan, että se tähän asti olisi jäänyt vielä utopiaksi. Sue on jälleen unohtanut jotakin, nimittäin »Hyveen palkinnon», joka vuosittain jaetaan Pariisissa ja jonka hän itsekin on maininnut. Tuo palkinto on järjestetty jopa kaksinkertaiseksi: miesten ja naisten jalot teot palkitaan materiaalisella prix Montyonilla, ja kaikkein kunniallisimmat tyttöset saavat prix rosièren.[13] Eipä puutu Eugène Suen vaatima ruusukruunukaan.
Entä hyveen vakoilu ja ylimmän moraalisen huoltotoimen valvonta? Jesuiitat ovat järjestäneet ne jo kauan sitten. Sitä paitsi »Journal des Débats»,[14] »Siècle»[15] ja »Petites Affiches de Paris»[16] osoittavat ja saattavat tietoon päivittäin käypään hintaan kaikkien Pariisin pörssihaiden hyveet, jalot teot ja ansiot — puhumattakaan poliittisten jaloudentekojen osoittamisesta ja tunnetuksi tekemisestä, jota varten jokaisella puolueella on oma äänenkannattajansa.
Jo vanha Voss huomautti, että Homeros oli parempi kuin hänen jumalansa. Siispä vastuu Eugène Suen ajatuksista voidaan antaa »paljastetulle salaisuuksien salaisuudelle», Rudolfille.
Herra Szeliga kertoo vielä:
»Sitä paitsi kohtia, joissa Eugène Sue keskeyttää kertomuksen ja poikkeaa juonesta, on varsin paljon, ja kaikki ne ovat kritiikkiä.»
Rikollisuuden ja siten kulttuurissa esiintyvän raakalaisuuden voittamiseksi tarvittava oikeudellinen ehkäisyväline on se »suojaholhous, johon valtio ottaa teloitettujen ja elinkautisiin rangaistuksiin tuomittujen lapset». Sue haluaa järjestää rikosten jakautumisen vapaamielisemmin. Yhdelläkään perheellä ei enää saa olla perinnäistä etuoikeutta rikokseen — rikosten vapaan kilpailun on voitettava yksinoikeudet.
Herra Sue voittaa »valtiossa esiintyvän oikeudettomuuden» uudistamalla »luottamuspulaa» koskevan jakson rikoslakikirjassa, etenkin asettamalla toimeen palkattuja oikeusavustajia köyhiä varten. Siispä herra Suen mielestä valtiossa esiintyvä oikeudettomuus on voitettu siellä missä on köyhien oikeusavustajia, Piemontissa, Hollannissa jne. Ranskan lainsäädännön vikana on vain se, että sen piirissä köyhien asianajajia ei palkata, heitä ei ohjata toimimaan yksinomaan köyhien piirissä, ja köyhyyden lakisääteiset rajat ovat liian ahtaat. Ikään kuin oikeudettomuus ei vasta toden teolla alkaisikaan itse oikeus jutussa, ja ikään kuin ei Ranskassa olisi jo kauan aikaa tiedetty, että oikeus ei anna mitään vaan vain sanktioi, vahvistaa jo olemassaolevat suhteet. Jo kuluneeksi käynyt oikeuden ja tosiasian erottelu näyttää jääneen kriittiselle romaanikirjailijalle Pariisin salaisuudeksi.
Kun oikeudellisten salaisuuksien kriittiseen paljastukseen lisätään vielä ne suuret uudistukset, jotka Eugène Sue haluaa kaupunginvoutien osalta panna toimeen, voidaan käsittää pariisilaislehti »Satanin»[17] kirjoitukset. Siinä erään kaupunginosan asukkaat kirjoittavat tuolle rivimäärän mukaan palkkionsa saavalle suurelle uudistajalle, että heidän katunsa ovat vielä vailla kaasuvalaistusta. Herra Sue vastaa, että tämä puute on oleva autettu hänen »Vaeltavan juutalaisen» kuudennessa niteessä. Toisen kaupunginosan asukit valittavat puutteellista alkeisopetusta. Sue lupaa uudistaa alkeisopetuksen tämän kaupunginosan kohdalta »Vaeltavan juutalaisensa» kymmenennessä niteessä.
»Rudolf ei seisahdu ylevälle» (!) »katsantokannalleen... hän ei kaihda vaivaa omaksua vapaasti valiten katsantokantoja oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta.» Szeliga.
Muuan kriittisen kritiikin pääsalaisuus on »katsantokanta» ja asioiden arviointi katsantokannan katsantokannalta. Jokainen ihminen, kuten jokainen hengentuotekin, muuttuu kriittiselle kritiikille katsantokannaksi.
Mikään ei ole helpompaa kuin selvittää katsantokannan salaisuus, kunhan on oivallettu kriittisen kritiikin yleinen salaisuus: vanhan, spekulatiivisen roskan uudelleenlämmittäminen.
Lausukoon aluksi itse kritiikki patriarkan, herra Bruno Bauerin suulla julki oman »katsantokannan» teoriansa.
»Tiede... ei koskaan tarkastele tätä eri erityistä katsantokantaa... Tosin se ei milloinkaa päästä käsistä mahdollisuutta poistaa jonkin katsantokannan rajat, jos työ on vaivan arvoinen ja jos rajoilla on todella yleistä inhimillistä merkitystä; mutta se käsittää nuo rajat puhtaaksi itsetietoisuuden kategoriaksi ja määreisyydeksi ja kohdistaa sanansa siksi vain niille, jotka ovat kyllin rohkeita noustakseen itsetietoisuuden yleisyyteen, ts. eivät tahdo jäädä kaikin voimin noiden rajojen sisälle» (»Anekdota», osa II, s. 127).
Tämän Bauerin rohkeuden salaisuus on Hegelin »Fenomenologia». Koska Hegel asettaa siinä ihmisen tilalle itsetietoisuuden, esiintyy siinä mitä moninaisin inhimillinen todellisuus vain yhtenä määrättynä itsetietoisuuden muotona, määreisyytenä. Mutta pelkkä itsetietoisuuden määreisyys on »puhdas kategoria», pelkkä »ajatus», jonka siis voin myös ylittää »puhtaassa» ajattelussa ja voittaa puhtaalla ajattelulla. Hegelin »Fenomenologiassa» jäävät inhimillisen itsetietoisuuden erilaisten vieraantuneiden muotojen materiaaliset, aistimelliset, esineelliset perustat sellaisikseen. Tuon hävitystä kylvävän teoksen tuloksena oli mitä konservatiivisin filosofia, koska se luuli voittaneensa esineellisen maailman, aistimellisesti todellisen maailman heti muutettuaan sen »ajatusolioksi», pelkäksi itsetietoisuuden määreisyydeksi ja voidessaan siten hajottaa myös utuiseksi tulleen vastustajan »puhtaan ajatuksen uduksi». »Fenomenologia» päättyykin siksi johdonmukaisesti siihen, että kaiken inhimillisen todellisuuden sijaan asetetaan »absoluuttinen tietäminen» — tietäminen, koska se on itsetietoisuuden ainoa olemassaolotapa (Daseinsweise) ja koska itsetietoisuutta siinä pidetään ihmisen ainoana olemassaolotapana — absoluuttinen tietäminen juuri siksi, että itsetietoisuus tietää vain itsensä eikä sitä enää vaivaa mikään esineellinen maailma. Hegel tekee ihmisestä itsetietoisuuden ihmisen, sen sijasta, että tekisi itsetietoisuudesta todellisen ja siksi myös todellisessa, esineellisessä maailmassa elävän ja sen määräämän ihmisen itsetietoisuuden. Hän kääntää maailman päälaelleen ja voi siksi myös poistaa kaikki rajat päässään, jolloin ne luonnollisesti jäävät edelleen olemaan huonolle aistimellisuudelle, todelliselle ihmiselle. Sitä paitsi hänelle merkitsee rajaa kaikki se, mikä osoittaa yleisen itsetietoisuuden rajoittuneisuuden: kaikki aistimellisuus, todellisuus, niin ihmisten kuin heidän maailmansa yksilöllisyys. Koko »Fenomenologia» pyrkii todistamaan, että itsetietoisuus on ainoa ja kaikkikäsittävä reaalisuus.
Herra Bauer on meidän ajallamme kastanut absoluuttisen tietämisen uudelleen, kritiikiksi, ja kastanut myös itsetietoisuuden määreisyyden maanläheisemmältä kuulostavaksi katsantokannaksi. »Anekdotassa» molemmat nimikkeet esiintyvät vielä rinta rinnan, ja katsantokantaa selvitellään vielä itsetietoisuuden määreisyyden välityksellä.
Koska »uskonnollinen maailma» on olemassa »uskonnollisena maailmana» vain itsetietoisuuden maailman muodossa, ei kriittinen kriitikko — teologi ex professo[18] — saata tulla lainkaan ajatelleeksi sitä, että on olemassa maailma, jossa tajunta ja oleminen eroavat toisistaan, maailma joka jää entiselleen jos ylitän vain sen ajatuksellisen olemassaolon, sen olemassaolon kategoriana, katsantokantana, so. jos muutan subjektiivista tietoisuuttani muuttamatta esineellistä todellisuutta todella esineellisellä tavalla, so. muuttamatta omaa esineellistä todellisuuttani, omaa ja toisten ihmisten todellisuutta. Olemisen ja ajattelun spekulatiivinen mystinen identtisyys toistuu siis kritiikissä yhtä mystisenä käytännön ja teorian identtisyytenä. Siitä sen suuttumus käytäntöä kohtaan, joka haluaa olla jotain muutakin kuin teoriaa sekä teoriaa kohtaan, joka haluaa olla jotain muutakin kuin määrätyn kategorian palauttamista »itsetietoisuuden rajattomaksi yleisyydeksi». Sen oma teoria rajoittuu julistamaan, että kaikki määreinen (alles Bestimmte) on itsetietoisuuden rajattoman yleisyyden vastakohta ja raukenee siis tyhjiin; näin esimerkiksi valtio, yksityisomistus jne. On päinvastoin osoitettava, miten valtio, yksityisomistus jne. muuttavat ihmiset abstraktioiksi eli ovat itse abstraktin ihmisen tuotteita eivätkä yksilöllisten, konkreettisten ihmisten todellisuutta.
Vihdoin on sanomattakin selvää, että kun Hegelin »Fenomenologia» spekulatiivisesta perisynnistään huolimatta monilta osin sisältää inhimillisten olojen todellisen kuvauksen aineksia, esittää herra Bruno kumppaneineen sitä vastoin vain sisällyksettömän irvikuvan, joka tyytyy ottamaan jonkin hengentuotteen tai myös reaalisten olojen ja liikkeiden määreisyyden, muuttamaan tuon määreisyyden ajatukselliseksi määreisyydeksi, kategoriaksi, ja esittämään tuon kategorian tuotteen, olojen ja liikkeen katsantokannaksi; sen jälkeen he voivat riemuiten ja pikkuviisaasti suunnata abstraktion, yleisen kategorian, yleisen itsetietoisuuden katsantokannalta käsin katseensa alas tuohon määreisyyteen.
Kuten kaikki ihmiset Rudolfin mielestä ovat hyvän tai pahan katsantokannalla ja heitä arvioidaan näiden kahden muuttumattoman käsityksen mukaan, samoin he ovat herra Bauerin ja kumppanien mielestä kritiikin tai joukon katsantokannalla. Kummatkin herroistamme muuttavat todelliset ihmiset abstrakteiksi katsantokannoiksi.
Rudolf on tähän asti vain osannut palkita hyvät omalla tavallaan ja rangaista pahoja omalla tavallaan. Näemme nyt pian esimerkin siitä, miten hän tekee intohimot hyödyllisiksi ja »antaa Clémence d'Harvillen suotuisten luonnonlahjojen kehittyä tarkoitusta vastaavalla tavalla».
»Rudolf», sanoo herra Szeliga, »kiinnittää hänen huomionsa hyväntekeväisyyden viihdyttäviin puoliin. Tämän ajatuksen luo ihmistuntemus, jollainen voi syntyä vain Rudolfin kovia kokeneessa älyssä.»
Ilmaukset, joita Rudolf käyttää keskustellessaan Clémencen kanssa: »tehdä puoleensavetäväksi», »käyttää hyväksi luonnollista makua», »säännellä juonitteluja», »käyttää hyväksi taipumusta teeskentelyyn ja viekasteluun», »muuttaa käskijämäiset ja armottomat vaistot jaloiksi ominaisuuksiksi» jne. sekä nämä ilmaukset että itse ne vaistot, joita erityisesti naisluonteella tässä väitetään olevan, paljastavat Rudolfin viisauden salatun lähteen, Fourierin. Rudolf on saanut käsiinsä kansantajuisen esityksen Fourierin opista.
Tämän opin soveltaminen on Rudolfin kriittistä omaisuutta yhtä suuressa määrin kuin hänen edellä tarkasteltu Benthamin teorian soveltamisensa.
Hyväntekeväisyys sinänsä ei tarjoa nuorelle markiisittarelle hänen inhimillisen olemuksensa tyydykettä, toiminnan inhimillistä sisältöä ja tavoitetta, eikä siten myöskään viihdettä. Hyväntekeväisyys muodostaa pikemminkin vain ulkoisen syyn, vain verukkeen, vain materian tietynlaiselle viihteelle, jonka sisältönä voisi aivan yhtä hyvin olla mikä tahansa muukin materia. Kurjuutta käytetään tietoisesti hyväksi, jotta hyväntekijä kokisi »suoranaista romaanikertomuksen kiihkoa, uteliaisuuden tyydytystä, seikkailuja, naamiohuveja, nautintoa oman erinomaisuutensa johdosta, hermojärkytyksiä ja muuta sellaista».
Rudolf on näin tietämättään lausunut julki sen jo kauan sitten paljastetun salaisuuden, että itse inhimillisen kurjuuden, rajattoman viheliäisyyden, jossa ihminen joutuu elämään almuilla, on palveltava rahan ja sivistyksen ylimys valtaa, joka voi sen parissa leikkiä, tyydyttää itserakkauttaan, kihelmöidä ylemmyydellään ja huvittaa itseään.
Tämä on Saksan moninaisten hyväntekeväisyysyhdistysten, Ranskan monien hyväntekeväisyysseurojen, Englannin lukuisten surullisen hahmon laupeusritarien tekojen, köyhien hyväksi järjestettyjen konserttien, kutsujen, näytelmäesitysten ja aterioiden, jopa onnettomuuksien uhrien hyväksi järjestettyjen yleisten keräysten ainoa merkitys. Tässä muodossa hyväntekeväisyys onkin jo kauan sitten järjestetty viihteeksi.
Markiisittaren äkillinen, perusteeton muuttuminen hänen kuultuaan pelkän sanan »amusant»[19] panee meidät epäilemään hänen parannuksensa kestävyyttä, tai pikemminkin tämä muutos on vain näennäisesti äkillinen ja perusteeton, hyväntekeväisyyden kuvaileminen viihteeksi on vain näennäisesti saanut sen aikaan. Markiisitar rakastaa Rudolfia, ja Rudolf alkaa hänen kanssaan naamioitua, juonitella, ryhtyä hyväntekeväisyysseikkailuihin. Myöhemmin, hyväntekeväisyyskäynmlla Saint-Lazaren vankiloissa, markiisittaren mustasukkaisuus Fleur de Marieta kohtaan pääsee voitolle, ja mustasukkaisuudelleen armeliaana hän salaa Rudolfilta tiedon Marien vangitsemisesta. Parhaassa tapauksessa Rudolf on silti onnistunut ainakin opettamaan onnettoman naisen näyttelemään onnettomien olentojen kanssa typerää komediaa. Rudolfin hautoman ihmisystävällisyyden salaisuuden paljasti se pariisilainen keikari, joka tanssin jälkeen pyysi naistaan illalliselle seuraavin sanoin:
»Voi, hyvä rouva, eihän riitä, että olemme tanssineet noiden köyhien puolalaisten hyväksi... Olkaamme ihmisystäviä viimeiseen asti... menkäämme nyt toki syömään illallista köyhien hyväksi.»
Louise Morelin pidätyksen yhteydessä Rudolf lausuu mietteitä, jotka hän kiteyttää näin:
»Isäntä turmelee usein palvelijattaren; hän voi säikyttää tämän, yllättää hänet tai käyttää muuten hyväkseen palvelussuhteen luonnosta aiheutuvia tilaisuuksia. Hän syöksee tytön onnettomuuteen, häpeään ja rikoksiin. Laki ummistaa silmänsä tältä seikalta... Rikollinen, joka itse asiassa ajoi tytön tekemään lapsenmurhan jää rankaisematta.»
Rudolfin mietteet eivät yllä edes kohdistamaan hänen armollisinta kritiikkiään itse palvelussuhteeseen. Pikku hallitsijana hän on suuri palvelussuhteiden suosija. Vielä vähemmän pyrkii Rudolf käsittämään naisen yleisen aseman nykyisessä yhteiskunnassa epäinhimilliseksi. Täysin uskollisena tähänastiselle teorialleen hän ei kaipaa muuta kuin lakia, joka rankaisee viettelijää ja yhdistää katumuksen ja tunnonvaivat hirveisiin rangaistuksiin.!
Rudolfin olisi vain tarvinnut hieman silmäillä muissa maissa vallitsevaa lainsäädäntöä. Englannin lainsäädäntö täyttää hänen kaikki toiveensa. Sen hienotunteisuus, jota Blackstone kiitellen korostelee, menee niin pitkälle, että myös ilotytön vietellyt julistetaan syylliseksi tärkeään rikokseen.
Herra Szeliga puhaltaa juhlatorveen:
»Näin» (!) »ajattelee» (!)... »Rudolf» (!). »Verratkaapa nyt näitä ajatuksia kuvitelmiinne naisen vapautuksesta Näissä ajatuksissa vapautuksen asia on miltei käsin kosketettavissa kun te taas olette alun alkaen aivan liian käytännöllisiä ja siksi ’pelkissä yrityksissanne olette niin monesti epäonnistuneet.»
Ainakin herra Szeliga ansaitsee kiitoksen sen salaisuuden paljastamisesta, että ajatuksissa voi koskettaa asiaa miltei käsin. Entä hänen naurettava tapansa verrata Rudolfia miehiin, jotka ovat puolustaneet naisten vapautusta? Verrattakoon Rudolfin ajatuksia vaikkapa seuraaviin Fourierin »kuvitelmiin»:
»Aviorikos ja viettely ovat viettelijöille kunniaksi, ne ovat suurta huutoa... Mutta tyttö parka! Lapsenmurha, mikä rikos! Jos tyttö haluaa pitää kiinni kunniastaan, on hänen häivytettävä kaikki kunniattomuuden jäljet, ja jos hän uhraa lapsensa maailman ennakkoluuloille, saa hän osakseen vieläkin suuremman häpeän ja joutuu lain ennakkoluulojen uhriksi... Tämä on se noidankehä joka kaikissa sivistyneissä toimissa piirtyy esiin.»
»Eikö nuori tytär ole tavara, joka myydään suotuisimman tarjouksen tekijälle ja jonka hän haluaa saada vain hänelle kuuluvaksi omaisuudekseen ... Kuten kieliopissa kaksi kieltoa merkitsevät yhtä myöntöä, niin eikö samoin voida sanoa, että aviokaupassa kaksi häpäisyä ovat yhtä kuin yksi hyve.»
»Historiallisen ajanjakson muutos voidaan aina määrittää tarkastelemalla naisten vapauspyrkimysten tilaa, koska ihmisluonnon voitto raakuudesta havaitaan selvimmin naisen suhteessa mieheen, heikon sukupuolen suhteessa vahvaan. Naisten vapautumisen aste on yleisen vapautuksen luonnollinen mitta.»
»Naissuvun alennustila on sekä sivistyksen että raakalaisuuden olennainen tunnuspiirre. Erona on vain se, että raakalaisuuden yksinkertaisella tavalla harjoittamalle paheelle sivistys antaa monimutkaisen, kaksimielisen, hämäräselkoisen, tekopyhän olemassaolotavan... Kukaan ei syvemmin ansaitse rangaistusta naisen orjuuttamisesta kuin mies itse» (Fourier).[20]
Rudolfin ajatuksia vastaan ei tarvitse asettaa sen enempää Fourierin mestarillista kuvausta avioliitosta kuin ranskalaisen kommunismin materialistisen siiven kirjoituksia.
Romaanikirjailijamme laatima sosialistisen kirjallisuuden surullisin kuona paljastaa kuitenkin kriittiselle kritiikille yhä tuntemattomia »salaisuuksia».
Ensimmäinen paljastus: Rikkaus johtaa usein tuhlaukseen, tuhlaus johtaa perikatoon.
Toinen paljastus: Rikkauden edellä mainitut seuraukset johtuvat siitä, että varakkaalle nuorisolle ei anneta riittävästi opetusta.
Kolmas paljastus: Perintö ja yksityisomaisuus ovat ja niiden on oltava loukkaamattomia ja pyhiä.
Neljäs paljastus: Rikas on moraalisesti työläisille tilivelvollinen omaisuutensa käytöstä. Suuri omaisuus on periytyvä talletus — feodaaliläänitys —, jos se on viisaissa, varmoissa, taitavissa ja jalomielisissä käsissä, joiden tehtävänä on saada se hedelmälliseksi ja käyttää sitä niin, että kaikki, millä on onni paistatella suuren omaisuuden loistokkaan ja tervehdyttävän säteilyn piirissä, hedelmöittyy, puhkeaa eloon ja parantuu.
Viides paljastus: Valtion on opetettava kokemattomalle varakkaalle nuorisolle yksilöllisen taloudenpidon alkeet. Sen on moralisoitava omaisuus.
Kuudes paljastus: Vihdoin valtion on paneuduttava työn järjestämisen valtavan kysymyksen pariin. Sen on annettava tervehdyttävä esimerkki työn ja pääomien yhteenliittymästä, jonka on oltava rehellinen, henkevä ja kohtuudenmukainen; se turvaa työläisen hyvinvoinnin vahingoittamatta rikkaan omaisuutta, se luo näiden kahden luokan välille luottamuksen ja kiitollisuuden siteet ja varmistaa siten ikiajoiksi valtion rauhan.
Koska valtio ei vielä toistaiseksi ole omaksunut tätä teoriaa, esittää Rudolf itse muutamia käytännön esimerkkejä. Ne paljastavat sen salaisuuden, että tunnetuimmatkin taloudelliset suhteet ovat jääneet herra Suelle, herra Rudolfille ja kriittiselle kritiikille »salaisuuksiksi».
Rudolf perustaa köyhäinpankin. Tämän kriittisen köyhäinpankin säännöt ovat seuraavat:
Pankki avustaa rehellisiä perheellisiä työläisiä silloin kun he ovat työttöminä. Sen on määrä korvata almut ja panttilainaamot. Sen vuotuiset tulot ovat 12 000 frangia ja se antaa 20–40 frangin suuruisia korottomia avustuslainoja. Sen toiminta-alue käsittää aluksi Pariisin seitsemännen piirialueen, jossa useimmat työläiset asuvat. Avustusta anovilla mies- ja naistyöläisillä on oltava viimeisen työnantajan kirjoittama todistus heidän hyvästä käytöksestään ja työn loppumisen syystä ja ajankohdasta. Lainat on maksettava takaisin kuukausittain, kuudes- tai kahdestoistaosina lainaajan valinnan mukaan, ja maksu alkaa siitä päivästä, jolloin henkilö on jälleen saanut työtä. Lainan takuuna on kunniasanallinen velvoitus. Lisäksi kahden muun työläisen on taattava lainan saajan kunniasana. Koska köyhäinpankin kriittisenä tarkoituksena on tuoda apu erääseen työläisen elämän raskaimpaan onnettomuuteen, työn keskeytymiseen, annetaan avustusta ainoastaan työttömille ruumiillisen työn tekijöille. Laitosta johtava herra Germain nauttii vuotuista 10 000 frangin palkkaa.
Luokaamme nyt joukkomainen silmäys kriittisen kansantalouden käytäntöön. Pankin vuotuiset tulot ovat 12 000 frangia. Kukin saa avustusta 20–40 frangia, siis keskimäärin 30 frangia. Seitsemännen piirialueen virallisesti »kurjuudessa» eläviksi katsottujen työläisten lukumäärä on ainakin 4000. Vuosittain voidaan siis avustaa neljääsataa työläistä, toisin sanoen kymmenettä osaa seitsemännen piirialueen kipeimmin apua tarvitsevista työläisistä. Pariisin suhteen se on vähän, jos arvioimme työttömyysajan keskimäärin neljäksi kuukaudeksi (aivan liian köykäinen arvio), siis 16 viikoksi. Kun 30 frangia jaetaan 16 viikon osalle, saadaan viikkoa kohti hieman alle 37 souta ja 3 centimeä, päivää kohti summa ei yllä edes 27 centimeen. Yhden vangin päivittäiset kulut ovat Ranskassa keskimäärin hieman yli 47 centimeä, ja siitä yksin ruokaan menee yli 30 centimeä. Mutta herra Rudolfin avustamalla työläisellä on perhe. Jos arvioimme perheeseen kuuluvan miehen ja vaimon lisäksi keskimäärin kaksi lasta, saamme jakaa 27 centimeä neljän hengen kesken. Asuntomenot — päivittäisen maksun alaraja on 15 centimeä — poistetaan, joten jäljellä on 12 centimeä. Yhden vangin keskimäärin syömä leipä maksaa noin 14 centimeä. Työläinen perheineen ei siis voi ostaa kriittisen köyhäinpankin avustuksen turvin edes neljäsosaa päivittäisestä leipäannoksesta, muista tarpeista puhumattakaan, ja heillä on edessään varma nälkäkuolema elleivät he turvaudu niihin keinoihin, jotka köyhäinpankki haluaa panna viralta: panttilainaamoon, kerjäämiseen, varasteluun ja prostituutioon.
Sitä ylenpalttisemmin armottoman kritiikin mies on ajatellut köyhäinpankin johtajaa. Hänen alaisensa laitoksen tulot ovat 12 000 frangia, johtajan palkka puolestaan on 10 000 frangia. Johtotoimi siis maksaa 45 prosenttia koko summasta, lähes kolme kertaa enemmän kuin toimihenkilöiden palkkamenot Pariisin joukkomaisen köyhäinavun piirissä, jossa osuus on noin 17 prosenttia.
Olettakaamme kuitenkin hetkeksi, että köyhäinpankin tarjoama apu on todellista eikä vain harhaa. Tällöin paljastetun kaikkien salaisuuksien salaisuuden perustana on harhaluulo, että työläisen pysyminen hengissä läpi koko vuoden edellyttää vain toisenlaista palkan jakautumista.
Proosallisessa mielessä ottaen: 7 500 000 ranskalaista työläistä ansaitsevat vain 91 frangia kukin. Toiset 7 500 000 ranskalaista työläistä ansaitsevat vain 120 frangia kukin. Siis summa on ainakin 15 000 000 työläisen osalta vähemmän kuin hengissä pysyminen ehdottomasti edellyttää.
Jos kriittistä köyhäinpankkia muissa suhteissa pidetään järkeenkäyvänä, sen ajatus perustuu myös siihen, että työläisen työssäoloaikana hänen palkastaan vähennetään niin paljon kuin hän tarvitsee pysyäkseen hengissä työttömyysajan yli. On sama asia, annanko hänen käytettäväkseen työttömyysaikana tietyn rahamäärän ja hän palauttaa työssä ollessaan tämän summan minulle, vai antaako hän työssäoloaikanaan minulle tietyn rahasumman, jonka sitten palautan hänelle kun hän on joutunut työttömäksi. Kummassakin tapauksessa hän antaa työssä ollessaan minulle sen, mitä hän työttömänä ollessaan on minulta saanut.
»Puhdas» köyhäinpankki siis eroaa joukkomaisista säästöpankeista, vain kahden varsin omintakeisen ja varsin kriittisen piirteensä suhteen: ensinnäkin sikäli, että pankki lainaa rahansa à fonds perdu[21] edellyttäen järjettömästi, että työläinen voi maksaa ne takaisin kun haluaa ja että hän aina haluaa maksaa ne takaisin kun voi, ja toiseksi sikäli, että pankki ei maksa mitään korkoa työläisten säästämistä summista. Koska säästetty summa muodostaa eräänlaisen ennakon, arvelee pankki olevansa työläiselle suosiollinen kun se itse ei vaadi työläiseltä mitään korkoja.
Kriittinen köyhäinpankki eroaa siis joukkomaisista säästöpankeista sikäli, että työläinen menettää korkotulonsa ja pankki pääomansa.
Rudolf perustaa Bouquevaliin mallitilan. Paikan valinta on sitäkin onnistuneempi, kun seutu vielä voi iloita feodaaliajan muistoilla — siellä on ritarilinna.
Kukin tilalla työskentelevistä kuudesta miestyöläisestä saa 150 écuta eli 450 frangia, kukin naistyöläinen saa 60 écuta eli 180 frangia vuotuista työpalkkaa. Lisäksi heidän ruokansa ja asuntonsa on ilmainen. Bouquevalilaisten tavanomainen arkiruoka koostuu »hirvittävästä» lautasellisesta kinkkua, yhtä pelottavasta lautasellisesta lammasta ja lopuksi joukkomaisuudessaan näiden veroisesta palasta vasikkaa, ja lisukkeina on kaksi vihreää salaattia, kaksi suurta juustoa, perunoita, omenaviiniä jne. Kaikki kuusi miespuolista työläistä tekevät kaksi kertaa enemmän työtä kuin tavallinen ranskalainen päiväläinen.
Jos Ranskassa vuosittain tuotetun tulon kokonaismäärä jaetaan kaikille tasan, saadaan kunkin osalle keskimäärin vain 93 frangia. Ranskan koko väestöstä kaksi kolmasosaa työskentelee välittömästi maatalouden piirissä. Tästä voidaan päätellä, millaisen mullistuksen saksalaisen kalifin mallitilan yleinen jäljittely aiheuttaisi, ei vain kansallisrikkauden jakelussa, vaan myös sen tuotannossa.
Mutta Rudolfhan onkin saavuttanut tämän ennenkuulumattoman suuren tuotantoasteen ainoastaan siten, että hän on pannut jokaisen työläisen tekemään työtä kaksi kertaa tähänastista enemmän ja ahmimaan ruokaa kuusinverroin tavanomaista enemmän.
Ranskalainen talonpoika on varsin työteliäs, joten kaksi kertaa enemmän työtä tekevien työläisten täytyy olla yli-inhimillisiä voimamiehiä; tähän kai »hirvittävät» liha-annoksetkin viittaavat. Voimme siis otaksua, että kukin näistä kuudesta työmiehestä ahmaisee päivittäin ainakin yhden naulan lihaa.
Jos kaikki Ranskassa tuotettu liha jaettaisiin tasan, saisi jokainen ihminen päivittäin hieman alle neljännesnaulan lihaa. Näemme siis, millaisen mullistuksen Rudolfin esimerkki aiheuttaisi tässäkin suhteessa. Maatalousväestö söisi yksin enemmän lihaa kuin Ranskassa tuotetaan, joten tämän kriittisen uudistuksen tuloksena Ranskan karjanhoito kuivuisi tyhjiin.
Bouquevalin tilanhoitajan, isä Chatelainin kertoman mukaan Rudolf antaa työläisille korkean palkan ja ylellisten elinetujen lisäksi viidesosan tilan kokonaistuotosta. Se ei ole mikään muu kuin hänen maankorkonsa. Voidaan keskimääräisen laskennan jälkeen otaksua, että ranskalaiselle maanomistajalle jää kaikkien tuotantokustannusten ja käyttöpääoman voittojen poiston jälkeen viidesosa tilan kokonaistuotosta; toisin sanoen maankoron suhde kokonaistuottoon on yhden suhde viiteen. Vaikka Rudolf kiistatta vähentää suhteettomasti käyttöpääomansa voittoja korottamalla suhteettomasti menoja työläisille — Chaptalin (»Ranskan kansantalous», I, s. 239) mukaan ranskalaisen maatyöläisen keskimääräinen vuotuinen tulo on 120 frangia — ja vaikka hän lahjoittaa koko maankorkonsa työläisille, saamme kuitenkin kuulla isä Chatelainilta, että ruhtinas tällä tavoin nostaa tulojaan ja kannustaa siten toisia, epäkriittisiä maanomistajia ryhtymään samanlaiseen tilanpitoon.
Bouquevalin mallitila on pelkkää kuviteltua harhaa; sen kätketyn pääoman muodostaa Rudolfin satumainen taikasäkki[22] eikä Bouquevalin luonnollinen maaperä!
Kriittinen kritiikki metelöi:
»Koko suunnitelmasta näkee ensi silmäyksellä, että se ei ole mikään utopia.»
Vain kriittinen kritiikki voi ensi silmäyksellä nähdä, että taikasäkki ei ole mikään utopia. Kriittinen ensi silmäys on »pahan silmän» luoma!
Rudolfin ihmekeinona hänen tehdessään vapahduksiaan ja parannustöitään on hänen käteisrahansa eivätkä hänen kauniit sanansa. Sellaisia moralistit ovat, sanoi Fourier. Jotta voisi jäljitellä heidän sankareitaan, on oltava miljoonamies.
Moraali on »toimeen pantua voimattomuutta».[23] Aina kun se kamppailee pahetta vastaan, se jää tappiolle. Ja Rudolf ei kohottaudu edes itsenäisen moraalin katsantokannalle, joka ainakin perustuu tietoisuuteen ihmisarvosta. Hänen moraalinsa perustuu sen sijaan tietoisuuteen inhimillisistä heikkouksista. Hän on teologisen moraalin kantaja. Olemme yksityiskohtaisesti seurailleet hänen sankaritöitään, jotka hän toteuttaa muuttumattomien, kristillisten ideoidensa avulla, joilla hän maailmaa mittailee; niitä ovat »hyväntekeväisyys», »uhrautuvaisuus», »kieltäytymykset», »katumus», »hyvä» ja »paha», »palkinto», »rangaistus», »hirvittävät rangaistukset», »eristys», »autuus» ym. hullutukset. Meidän on enää käsiteltävä vain Rudolfin, »kaikkien salaisuuksien paljastetun salaisuuden» eli »puhtaan kritiikin» paljastetun salaisuuden, henkilökohtaista luonnetta.
»Hyvän» ja »pahan» vastakohta astuu kahtena henkilöitymänä kriittistä Herkulesta vastaan jo tämän nuoruusvuosina; Murph ja Polidori ovat kummatkin Rudolfin opettajia. Ensin mainittu kasvattaa hänet hyvään ja on »hyvä». Toinen kasvattaa hänet pahaan ja on »paha». Jotta tämä näkemys ei missään suhteissa jäisi jälkeen toisten moraalisten romaanien vastaavien käsitysten tyhjänpäiväisyydestä, ei »hyvä», Murph, saa olla liian »oppinut», eikä »henkisesti erityisen kyvykäs». Sitä vastoin hän on rehellinen, yksinkertainen ja harvasanainen, tietää mahtavuutensa nimittäessään pahaa sellaisilla sanasilla kuin häpeällinen ja halpamainen, ja tuntee kammoa kaikkea alhaista kohtaan. Käyttääksemme Hegelin sanoja, hän asettaa rehellisin mielin hyvän ja toden melodian tasasäveliseksi, toisin sanoen yhteen nuottiin.
Polidori on sen sijaan viisauden, tietouden ja sivistyksen ihme; lisäksi hän osoittaa »mitä vaarallisinta moraalittomuutta», ja erityisesti hänessä esiintyy se, mikä Eugène Sue Ranskan nuoren, hurskaan porvariston jäsenenä ei saanut unohtaa: »mitä pelottavin skeptisismi». Eugène Suen ja hänen sankarinsa hengenvoimia ja sivistystä voidaan arvioida heidän skeptisismiä kohtaan tuntemansa paniikinomaisen kauhun mukaan.
»Murph», sanoo herra Szeliga, »on samalla kertaa sekä tammikuun kolmannentoista ikuinen syyllisyys[24] että tämän syyllisyyden ikuinen sovitus Rudolfin henkilöä kohtaan osoitetulla verrattomalla rakkaudella ja uhrautuvuudella.»
Samalla tavoin kuin Rudolf on deus ex machina[25] ja maailman välittäjä, on Murph puolestaan henkilökohtainen deus ex machina ja Rudolfin välittäjä.
»Rudolf ja ihmiskunnan pelastus, Rudolf ja ihmisen olemuksen täydellisyyksien toteutuminen ovat Murphille erottamaton ykseys, jota hän palvelee tietäen ja itsenäisesti, ei orjan tyhmällä, koiramaisella kiintymyksellä.»
Murph on siis valistunut, tietäväinen ja itsenäinen orja. Jokaisen ruhtinaanrengin tavoin hän näkee herransa ihmiskunnan pelastuksen henkilöitymäksi. Graun imartelee Murphia sanomalla häntä »pelottomaksi henkivartijaksi». Rudolf itse kutsuu häntä nimellä palvelijan mallikuva, ja hän onkin todella esikuvallinen palvelija. Kuten Eugène Sue kertoo, hän on hyvin tarkka siitä, että puhuttelee Rudolfia jopa tête-à-tête[26] »monseigneuriksi» Toisten kanssa puhuessaan hän kutsuu Rudolfia tämän tuntemattomana pitääkseen suullaan »monsieuriksi», mutta sydämessään »monseigneuriksi».
»Murph auttaa poistamaan verhon salaisuuksien yltä, mutta hän tekee sen vain Rudolfin takia. Hän antaa apunsa salaisuuksien mahdin hävittämiseen.»
Murphin keskustelusta lähettiläs Graunin kanssa voidaan päätellä, miten paksu on se verho, joka kätkee Murphilta yksinkertaisimmatkin maailman asiat. Hätätilanteessa tapahtuvan itsepuolustuksen laillisesta oikeudesta hän päättelee, että Rudolf salaisena tuomarina sai sokaista kahlitun ja »avuttoman» maître d'écolen. Hänen kuvauksensa siitä, miten Rudolf valamiesten edessä tulee selostamaan »jaloja» tekojaan, häikäisemään kuulijat kaunopuheisilla ilmauksilla ja vuolaasti purkamaan suurta sydäntään, vetää vertoja lukiolaiselle, joka on juuri lukenut Schillerin »Rosvot». Ainoa salaisuus, jonka Murph antaa maailman selvitettäväksi, on kysymys, mustasiko hän hiilenkantajaa leikkiessään kasvonsa hiilenpölyllä vai mustalla värillä.
»Enkelit lähtevät ja erottavat pahat vanhurskaista.» (Matteus 13, 49.) »Tuska ja ahdistus jokaisen ihmisen sielulle, joka pahaa tekee; mutta kirkkaus ja kunnia ja rauha jokaiselle, joka tekee sitä, mikä hyvä on.» (Paavali roomalaisille 2, 9–10.)
Rudolf tekee itsestään tällaisen enkelin. Hän lähtee maailmaan erottaakseen pahat vanhurskaista, rangaistakseen pahoja ja palkitakseen hyvät. Kuvitelma pahasta ja hyvästä on siinä määrin juurtunut hänen heikkoihin aivoihinsa, että hän uskoo ruumiillistuneeseen saatanaan ja haluaa vangita pirun elävältä, kuten professori Sack-vainaja Bonnissa. Toisaalta hän kuitenkin yrittää pikkutarkasti jäljitellä pirun vastakohtaa, jumalaa. Hänen mielestään on hauskaa »näytellä hieman kaitselmuksen osaa». Samalla tavoin kuin kaikki eroavuudet todellisuudessa kerran toisensa jälkeen sulautuvat yhteen köyhän ja rikkaan eroavuudeksi, ratkeavat ideassa kaikki aristokraattiset eroavuudet hyvän ja pahan vastakohdaksi. Tämä eroavuus on viimeinen muoto, jonka aristokraatti antaa ennakkoluuloilleen. Rudolf pitää itseään hyvänä, ja pahat ovat olemassa taatakseen hänelle nautinnon hänen omasta erinomaisuudestaan. Tarkastelkaamme häntä, »hyvää», hieman lähemmin.
Herra Rudolf harjoittaa sellaista hyväntekeväisyyttä ja tuhlailua kuin Bagdadin kalifi »Tuhannen ja yhden yön» tarinoissa. Hän ei voi mitenkään jatkaa tätä elämäntapaa imemättä pientä saksalaista maa-aluettaan vampyyrin tavoin tyhjäksi viimeiseen pisaraan. Herra Suen oman selostuksen mukaan hänestä olisi tullut yksi valtakunnan alaisuuteen liitetyistä saksalaisista ruhtinaista,[27] ellei ranskalaisen markiisin suojelus olisi pelastanut häntä kruunusta luopumiselta. Tämä antaa meille vihjeen hänen maittensa koosta. Sen, miten kriittisesti Rudolf arvioi omaa tilannettaan, näemme myös siitä, että hän, saksalainen pikkuylimys, Pariisissa ollessaan pitää tarpeellisena pysyä puoliksi tuntemattomana ollakseen herättämättä huomiota. Hän ottaa mukaansa kanslerin[28] yksinomaan siitä kriittisestä syystä että tämä edustaisi hänelle »yksinvallan teatraalista ja lapsellista puolta»; ikään kuin pikkuylimys itsensä ja peilinsä ohella tarvitsisi vielä kolmannen tahon, joka edustaa yksinvallan teatraalista ja lapsellista puolta. Rudolf on onnistunut saamaan seurueensa samalla tavoin kriittisesti väheksymään itseään. Niinpä palvelija Murph ja lähettiläs Graun eivät huomaa, miten pariisilainen hovimestari, herra Badinot pitää heitä pilkkanaan teeskennellen, että hän pitää heidän yksityistehtäviään valtiollisina asioina samalla kun hänen ivalliset jaarituksensa koskevat
»salaperäistä yhteyttä, joka saattaa esiintyä mitä erilaisimpien intressien ja valtioiden kohtaloiden välillä». »Niin», kertoo Rudolfin lähettiläs, »hän on kyllin hävytön sanoakseen monesti minulle: 'Miten paljon kansalle tuntemattomia sekavuuksia valtion johtamisessa onkaan! Kukapa arvelisi, että teille, herra paroni, jättämäni nootit epäilemättä osaltaan vaikuttavat Euroopan asioiden kulkuun?'»
Lähettilään ja Murphin mielestä häpeämättömyytenä on se, että Badinot näin ihannoi omaa alhaista ammattiaan, eikä se, että heidän arvellaan vaikuttavan Euroopan asioihin.
Palauttakaamme aluksi mieleen muuan kohtaus Rudolfin kotielämästä. Rudolf kertoo Murphille, että »hänellä on ylpeyden ja onnellisuuden hetkensä». Heti sen jälkeen hän joutuu suunniltaan, koska Murph ei halua vastata hänen erääseen kysymykseensä. »Käsken Teitä puhumaan.» Murph ei halua itseään käskettävän. Rudolf sanoo hänelle: »Minä en pidä vaikenemisesta.» Hän unohtaa itsensä ja käy siinä määrin halpamaiseksi, että huomauttaa Murphille, että tämä saa maksun kaikista palveluksistaan. Poika ei rauhoitu, ennen kuin Murph muistuttaa häntä tammikuun kolmannestatoista. Jälkeenpäin Murphin orjanluonto, jonka tämä hetkeksi unohti, palaa takaisin. Hän raastaa »hiuksiaan», joita hänellä ei onneksi ole, hän on epätoivoissaan siitä, että hän oli hieman töykeä armolliselle herralle, joka kutsuu häntä »palvelijan mallikuvaksi», »hyväksi, vanhaksi ja uskolliseksi Murphikseen».
Näiden huonoutensa ilmausten jälkeen Rudolf toistaa piintyneet ideansa »hyvästä» ja »pahasta» sekä kertoo hyvyydessä ottamistaan edistysaskelista. Hän nimittää almuja ja sääliä hänen haavoittuneen sielunsa puhtaiksi ja hurskaiksi lohdukkeiksi. Olisi hirveää ja jumalatonta häpäistä ne jakelemalla niitä kelvottomille ja arvottomille olennoille, sellainen olisi pyhäinhäväistystä. Aivan, ovathan sääli ja almut hänen sielunsa lohtu. Siispä niiden häpäisy olisi pyhäinhäväistys. Se olisi »epäilysten herättämistä jumalaa kohtaan, ja sen, joka antaa, on saatava ihmiset uskomaan häneen». Almun antaminen kelvottomalle — ajatus on mahdoton!
Rudolf pitää jokaista sielunsa liikahdusta äärettömän tärkeänä. Niinpä hän alituisesti arvioi ja havainnoi niitä. Niinpä tuo hupsu nyt Murphille raivottuaan lohduttautuu sillä, että Fleur de Marie on liikuttanut häntä. »Olin liikuttunut kyyneliin asti, ja minua syytetään siitä, että olen piittaamaton, kova ja itsepintainen.» Kun hän tällä tavoin on todistanut oman hyvyytensä, hurmioitsee hän »pahalla», Marien tuntemattoman äidin pahuudella, ja niin juhlavasti kuin voi hän lausuu Murphille: »Tiedäthän — moni kosto on minulle kovin suloinen, monet tuskat aiheuttavat minulle riemua.» Näin sanoessaan hän irvistelee niin pirullisesti, että uskollinen palvelija huudahtaa kauhistuneena: »Voi, armollinen herra!» Tuo suuri herra muistuttaa Nuoren Englannin[29] jäseniä, jotka myös haluavat uudistaa maailman, tekevät jaloja tekoja ja saavat samanlaisia hysteerisiä kohtauksia.
Ne seikkailut ja tilanteet, joihin Rudolf joutuu, selittyvät ennen kaikkea hänen seikkailijantaipumuksillaan. Hän rakastaa »romaanikertomuksen kiihkoa, huvituksia, seikkailuja, naamiohuveja», hänen »uteliaisuutensa» on »kyltymätön», hän tuntee »eloisan, kihelmöivän tunnekuohun tarvetta», hän »himoaa voimakkaita hermojärkytyksiä».
Näitä hänen taipumuksiaan tukee himo näytellä kaitselmusta ja järjestää maailma omien piintyneiden kuvitelmien mukaiseksi.
Hänen suhdettaan kolmansiin henkilöihin välittävät joko abstrakti, piintynyt idea tai täysin henkilökohtaiset, satunnaiset motiivit.
Niinpä hänen perusteenaan vapauttaa neekeritohtori David ja tämän rakastettu ei ole heidän herättämänsä välittömästi inhimillinen myötätunto, hän ei pyri vapauttamaan heitä itseään. Rudolf haluaa näytellä kaitselmusta orjanomistaja Willisiä kohtaan ja kurittaa tämän uskottomuutta jumalaa kohtaan. Samaten hän näkee maître d'écolen sallimuksen lahjaksi, johon hän voi soveltaa jo kauan hautomaansa rangaistusteoriaa. Toisaalta Murphin keskustelu lähettiläs Graunin kanssa avaa meille syviä näkymiä Rudolfin jaloja tekoja määrääviin puhtaasti henkilökohtaisiin motiiveihin.
Ruhtinaan kiinnostus Fleur de Marieen perustuu, kuten Murph sanoo, paitsi tyttöparan herättämään sääliin, myös siihen että tytär, jonka menetys niin katkeroitti Rudolfin, olisi sillä hetkellä samanikäinen. Rudolfin myötämielisyys markiisitar Harvillea kohtaan perustuu, paitsi hänen ihmisystävällisiin oikkuihinsa, myös siihen henkilökohtaiseen seikkaan, että ilman vanhaa markiisi Harvillea ja tämän ystävyyttä keisari Aleksanterin kanssa Rudolfin isä olisi joutunut pois saksalaisten yksinvaltiaiden piiristä.
Rudolfin hyvänsuopuus rouva Georgea kohtaan ja hänen kiinnostuksensa Germainiin, naisen poikaan, johtuvat samasta syystä. Rouva George kuuluu Harvillen sukuun.
»Siksipä köyhä rouva George saikin osakseen niin paljon hyväntekoja hänen korkeutensa taholta, ei ainoastaan onnettomuutensa ja hyveensä johdosta, vaan myös tämän sukulaisuussiteen ansiosta.»
Puolustelija Murph yrittää peitellä Rudolfin motiivien kaksimielisyyttä sellaisin sanankääntein kuin »etenkin, paitsi, ei sen vähemmän kuin».
Rudolfin koko luonne kiteytyy vihdoin »puhtaaksi» teeskentelyksi, jossa yhteydessä hän osaa pukea itsensä ja toisten edessä pahojen intohimojensa purkaukset purkauksiksi pahojen ihmisten intohimoja vastaan, samalla tavoin kuin kriittinen kritiikki pukee omat tyhmyytensä joukon tyhmyyksiksi, sapekkaan kaunansa itsensä ulkopuolisen maailman kehitystä kohtaan ulkopuolisen maailman kaunaksi kehitystä kohtaan, ja vihdoin kaiken hengen muka nielaisseen itsekkyytensä joukon itsekkääksi ristiriidaksi henkeä vastaan.
Osoitamme Rudolfin »puhtaan» teeskentelyn tarkastelemalla hänen menettelyään maître d'écolen, kreivitär Sarah MacGregorin ja notaari Jacques Ferrandin suhteen.
Rudolf on suostutellut maître d'écolen murtautumaan hänen asuntoonsa houkutellakseen hänet ansaan ja saadakseen hänet kiinni. Rudolfin intressi on tällöin puhtaasti henkilökohtainen eikä mikään yleisinhimillinen. Maître d'écolen hallussa nimittäin on kreivitär MacGregorin laukku, ja Rudolfin kiinnostus saada tuo laukku itselleen on suuri. Tête-à-tête maître d'écolen kanssa kertoo meille selvin sanoin:
»Rudolf oli äärimmäisen neuvoton. Jos hän päästäisi käsistään tämän tilaisuuden saada kiinni maître d'école, ei toista ehkä enää milloinkaan tarjoutuisi. Roisto... saisi muuten haltuunsa ne salaisuudet, jotka merkitsivät Rudolfille niin paljon.»
Rudolf siis hankkii maître d'écolen mukaan kreivitär MacGregorin laukun. Hän ottaa maître d'écolen kiinni henkilökohtaisen intressin johdosta. Hän sokaisee miehen henkilökohtaisen intohimonsa johdosta.
Kun Chourineur kertoo Rudolfille maître d'écolen kamppailusta Murphin kanssa ja perustelee ensinmainitun vastarintaa sillä, että hän tiesi mikä häntä odotti, vastaa Rudolf: »Ei hän sitä tiennyt», ja lausuu nämä sanansa »synkin mielin, piirteet sen kovan ja miltei villin ilmeen vääristäminä, josta jo aikaisemmin puhuimme». Koston ajatus leimahtaa hänen mielessään, hän maistaa ennakolta sitä villiä nautintoa, jonka maître d'écolen raakamainen rankaisu on hänelle antava.
Niinpä Rudolf huudahtaakin hänen koston välikappaleeksi määräämänsä neekeritohtori Davidin saapuessa: »'Kosto! Kosto!', huusi Rudolf jäätävän ja silmittömän vihaisena».
Jäätävä ja silmitön viha piti häntä otteessaan. Sitten hän kuiskaa suunnitelmansa hiljaa tohtorin korvaan, ja kun tämä kavahtaa sitä, osaa Rudolf heti antaa henkilökohtaiselle kostolle »puhtaan» teoreettisen syyn. Hän sanoo, että kysymyksessä on vain hänen ylevässä mielessään jo usein olleen »idean soveltaminen», eikä hän unohda lisätä hurskaasti: »Miehen edessä on vielä avautuva katumuksen rajaton näköpiiri.» Rudolf jäljittelee Espanjan inkvisitiota, joka jätettyään roviolle tuomitun maallisten viranomaisten haltuun liitti mukaan vielä tekopyhän laupeudenpyynnön katuvaisen syntisen puolesta.
On selvää, että kun maître d'écolen kuulustelu ja rankaisu on määrä panna toimeen, istuu armollinen herra varsin mukavassa olohuoneessa pukeutuneena pitkään, syvänmustaan aamutakkiin ja kasvoillaan mitä tenhoavin kalpeus. Jäljitelläkseen tarkoin oikeussalia on hän asetuttanut eteensä pitkän pöydän, jolla todisteaineistot ovat. Nyt hänen on myös häivytettävä kasvoiltaan se villi ja kostava ilme, jolla hän kertoi Chourineurille ja tohtorille rangaistussuunnitelmansa. Hänen on esiinnyttävä mitä naurettavimmin ja juhlavin itsekeksityn maailmantuomarin elein, »rauhallisesti, surullisesti ja maltillisesti».
Estääkseen pienimmätkin epäilyt sokaisun »puhtaasta» motiivista Murph-typerys myöntää lähettiläs Graunille:
»Maître d'écolen hirveän rangaistuksen ensisijaisena tarkoituksena oli toteuttaa minun kostoni salamurhaajalle.»
Tête-à-têtessä Murphin kanssa Rudolf toteaa:
»Vihani pahoja kohtaan... on kasvanut, ja vastenmielisyyteni Sarah'a kohtaan kasvaa epäilyksettä samassa suhteessa kuin tuska tyttäreni kuolemasta.»
Rudolf kertoo, miten hänen vihansa pahoja kohtaan on käynyt yhä voimakkaammaksi. Tietenkin on selvää, että hänen vihansa on kriittistä, puhdasta, moraalista vihaa, vihaa pahoja kohtaan, koska he ovat pahoja. Niinpä hän pitääkin tätä vihaa edistysaskeleena omalla tiellään hyvyyteen.
Samalla hän kuitenkin paljastaa, että tämä moraalisen vihan kasvu ei ole mikään muu kuin tekopyhä vahviste, jolla hän kaunistelee Sarah'a kohtaan tuntemansa henkilökohtaisen vastenmielisyyden lisääntymistä. Epämääräinen moraalinen kuvitelma pahoja kohtaan tunnetun vihan kasvusta on vain määrätyn epämoraalisen tosiasian, Sarah'a kohtaan tunnetun vastenmielisyyden kasvun ulkokuori. Tällä vastenmielisyydellä on varsin luonnollinen, yksilöllinen syy: Rudolfin henkilökohtainen suru. Tämä suru on hänen tuntemansa vastenmielisyyden mitta. Epäilemättä!
Vielä tympäisevämpää tekopyhyyttä näemme, kun Rudolf kohtaa kuolevan kreivitär MacGregorin.
Kun se salaisuus on paljastunut, että Fleur de Marie on Rudolfin ja kreivittären tytär, Rudolf lähenee naista »uhkaavin, armottomin ilmein». Tämä pyytää häneltä armoa.
»Ei armoa», vastaa mies, »kirous teille, sillä te olitte minun ja perheeni paha henki.»
Hän siis haluaa kostaa »perheen» puolesta. Hän kertoo kreivittärelle edelleen, miten hän isänsä murhayritystä katuessaan asetti osakseen maallisen vaelluksen, jonka aikana hän palkitsee hyvät ja rankaisee pahoja. Rudolf piinaa kreivitärtä, hän kohdistaa naiseen tunteenpurkauksensa, mutta omissa silmissään hän vain toteuttaa sen tehtävän jonka hän asetti itselleen tammikuun kolmannentoista jälkeen — »vainota pahoja».
Hänen poistuessaan Sarah huudahtaa: »Armahtakaa! Minä kuolen!»
»'Siis kuolkaa minun kiroamanani!', vastasi Rudolf, jonka viha oli kauhistuttava.»
Viimeiset sanat, »jonka viha oli kauhistuttava», paljastavat Rudolfin menettelyn puhtaat, kriittiset ja moraaliset motiivit. Juuri sama viha sai hänet kohottamaan miekkansa hänen omaa, herra Szeligan kuvauksen mukaan korkeasti autuasta isäänsä vastaan. Sen sijaan että vastustaisi tätä pahaa itsessään, taistelee hän puhtaana kriitikkona sitä vastaan, kun se esiintyy toisissa.
Lopuksi Rudolf ylittää jopa katolisen rangaistusteoriansa. Hän halusi poistaa kuolemanrangaistuksen ja muuttaa rangaistuksen katumukseksi, mutta vain niin kauan kuin murhaaja oli tappanut vieraita ihmisiä ja ollut kajoamatta Rudolfin suvun jäseniin. Rudolf ottaa kuolemanrangaistuksen käyttöön heti kun murha kohdistuu hänen sukulaiseensa. Hän tarvitsee kaksinkertaisen lainsäädännön, yhden omaa henkilöään varten ja toisen maallisia henkilöitä varten.
Sarah'lta hän saa kuulla, että Jacques Ferrand on aiheuttanut Fleur de Marien kuoleman. Hän sanoo itselleen:
»Ei! Se ei vielä riitä! ... Mikä palava kostonhalu! ... Mikä verenjano! ... Mikä tyyni ja harkittu viha! ... Silloin kun en vielä tiennyt, että oma lapseni oli eräs tuon hirviön uhri, sanoin itselleni: tuon ihmisen kuolema olisi hedelmätön... Eläminen rahattomana, elämä vailla hänen hurjan aistimellisuutensa tyydytyksiä on oleva pitkää ja moninkertaista kidutusta ... Mutta uhri oli minun tyttäreni! Minä tapan sen ihmisen!»
Ja hän ryntää tiehensä tappamaan hänet, mutta löytää miehen sellaisessa tilassa joka tekee murhatyön tarpeettomaksi.
»Hyvä» Rudolf! Hän tuntee kostonhimon kuumeista leimua, verenjanoa, tyyntä ja harkittua vihaa. Hänen tekopyhyytensä kaunistelee kasuistisesti kaikki pahansuovat purkaukset. Näin juuri hänellä on kaikki ne pahan intohimot, joiden varjolla hän puhkaisee toisten silmät. Ainoastaan onnekkaat sattumat, raha ja arvoasema pelastavat tuon »hyvän» rangaistussiirtolalta.
Muun mitättömyytensä korvikkeeksi »Kritiikin mahti» tekee tästä Don Quijotesta »hyvän vuokralaisen», »hyvän naapurin», »hyvän ystävän», »hyvän isän», »hyvän porvarin», »hyvän kansalaisen», »hyvän ruhtinaan» — mitä kaikkia sävelkuvioita herra Szeliga hyräileekään. Se ylittää kaikki tulokset joita »ihmiskunta koko historiassaan» on saavuttanut. Se riittää Rudolfille, jotta hän kahdesti pelastaisi »maailman» »perikadolta»!
[1] Saksalaisesta koomisesta kansankertomuksesta Seitsemän švaabia. Toim.
[2] Ranskalainen, puukkojunkkaria tarkoittava pilkkanimi. Suom.
[3] — koulumestarille. Toim.
[4] — herraksi. Toim.
[5] — armolliseksi herraksi (korkeista kirkonmiehistä sekä prinsseistä käytettävä arvonimi). Toim.
[6] — »Tunnen teitä kohtaan jotakin sen tapaista kuin buldogin kiintymys herraansa.» Toim.
[7] — Szeliga käyttää »Fleur de Marie» asemesta »Marie-Blume» (päivänkukka, päivänkakkara). Toim.
[8] Goethe, Sävyisät Xeniet, IX. Toim.
[9] — ensimmäinen tasavertaisten joukossa. Toim.
[10] — oikeusperiaate, jonka mukaan samasta teosta annetaan sama rangaistus; »silmä silmästä». Toim.
[11] Fleur de Marie. Toim.
[12] Lohndienerei: Marx viittaa sekä palkkatyöhön että »palkan palvontaan». Suom.
[13] — ruusupalkinnon. Toim.
[14] »Journal des Débats», lyhenne ranskalaisen porvarillisen päivälehden »Journal des Débats politiques et littéraires» (Poliittisten ja kirjallisten keskustelujen lehti) nimestä; perustettu Pariisissa 1789. Heinäkuun monarkian aikana hallituksen äänenkannattaja, orleanistisen porvariston puhetorvi. Toim.
[15] »Le Siècle» (Vuosisata), vuosina 1836–1939 Pariisissa ilmestynyt päivälehti. 1840-luvulla ilmaisi sen pikkuporvariston osan katsomuksia, joka rajoittui vaatimaan maltillisia perustuslaillisia uudistuksia. Toim.
[16] Tarkoitetaan sanomalehteä »Petites Affiches de Paris» (Pikkutietoja Pariisista). Ranskan vanhin aikakauslehti, perustettu Pariisissa 1612. Eräänlainen tiedotuslehti, jossa julkaistiin mitä erilaisimpia tiedotuksia ja ilmoituksia. Toim.
[17] »Le Satan» (Saatana), satiirinen porvarillinen lehti joka ilmestyi Pariisissa vuosina 1840–1841. Toim.
[18] — ammattinsa puolesta. Toim.
[19] — rattoisa. Toim.
[20] Marx lainaa tässä seuraavia Charles Fourierin teoksia: Théorie des quatre mouvements et des destinées générales (Neljän liikkeen ja yleisten kohtaloiden teoria), Le nouveau monde industriel et sociétaire (Uusi taloudellinen ja yhteisöllinen maailma) ja Théorie de l'unité universelle (Universaalisen ykseyden teoria). Toim.
[21] — takaisinmaksua vaatimatta. Toim.
[22] Viittaus Fortunatukseen, saksalaisen kansantarinan hahmoon, jonka hallussa on ihmeellinen tyhjentymätön rahakukkaro sekä taikahattu. Toim.
[23] Charles Fourierin kirjasta Théorie des quatre mouvements et des destinées générales (Neljän liikkeen ja yleisten kohtaloiden teoria), 2. osa, epilogi. Toim.
[24] Tammikuun kolmastoista: Suen romaanissa Rudolf kerran tuona vuodenpäivänä yritti riistää isältään hengen, mutta tuli katumapäälle ja antoi sanansa siitä että tekee vain hyvää. Suom.
[25] — sananmukaisesti: jumala koneesta (antiikin teatterissa erityisen koneiston avulla aikaansaatu jumalilmestys, joka puuttui tapahtumien kulkuun), tarkoittaa lähinnä odottamattoman, tilanteen pelastavan henkilön ilmaantumista. Toim.
[26] — kahden kesken. Toim.
[27] Kyseessä ovat mahtinsa menettäneet saksalaiset pikkuruhtinaat, joiden maat Saksassa Napoleonin sotien ja Wienin kongressin (1814–1815) aikana suoritettujen aluejärjestelyjen seurauksena liitettiin suurempiin saksalaisvaltioihin. Toim.
[28] Tarkoittaa tässä lähinnä yksityissihteeriä. Suom.
[29] Nuori Englanti (Young England), 1840-luvun alussa perustettu ryhmä johon kuului tory-puolueeseen liittyneitä englantilaisia poliitikkoja ja kirjailijoita. Se toi ilmi maaylimystön tyytymättömyyden porvariston taloudelliseen ja poliittiseen voimistumiseen, pyrki demagogian avulla alistamaan työväenluokan vaikutuksensa alaiseksi ja käyttämään sitä taistelussa porvaristoa vastaan. Kommunistisen puolueen manifestissa Marx ja Engels kuvaavat ryhmän näkemyksiä »feodaaliseksi sosialismiksi». Toim.