Kirjoitettu: Pariisissa 31. heinäkuuta 1844
Julkaistu: »Vorwärts» lehden 63., 64. n:oissa 7. ja 10. elokuuta 1844. Werke, Bd. 1, S. 392–409.
Suomentaja: © Antero Tiusanen
Lähde: Marx–Engels. Valitut teokset (6 osaa). 1. osa, s. 118–138. Kustannusliike Edistys, Moskova (1978).
Skannaus, oikoluku & HTML: Joonas Laine
»Vorwärtsin» numerossa 60 julkaistiin artikkeli[1] otsikolla »Preussin kuningas ja yhteiskunnallinen uudistus» ja kirjoittajaksi oli merkitty »Preussilainen».[2]
Aluksi »Preussilaisena» esiintyvä selostaa Sleesian työläiskapinaa[3] koskevaa Preussin kuninkaallisen hallituksen määräystä sekä ranskalaisen »La Réforme» lehden[4] mielipidettä tästä hallituksen määräyksestä. »Réformen» mielestä määräys perustuu kuninkaan »kauhistukselle ja uskonnolliselle tunteelle». Lehti näkee määräyksessä jopa ennakkoaavistuksen niistä suurista uudistuksista, joiden edessä porvarillinen yhteiskunta on. »Preussilainen» opettaa »Réformea» seuraavalla tavalla:
»Kuningas ja saksalainen yhteiskunta eivät ole vielä saaneet ennakkoaavistusta uudistuksista, eivätkä edes Sleesian ja Böömin kapinat ole sitä herättäneet. On mahdotonta selittää Saksan kaltaiselle epäpoliittiselle maalle teollisuusseutujen osittainen ahdinko yleiseksi asiaksi, saati sitten tappioksi koko sivistyneelle maailmalle. Tapahtuman merkitystä saksalaisille voi verrata johonkin paikalliseen luonnononnettomuuteen tai nälänhätään. Sen vuoksi kuningas pitää sitä seurauksena hallintotoimien tai hyväntekeväisyystoiminnan puutteellisuuksista. Näistä syistä ja koska pienet asejoukot selviytyivät heikoista kankureista, ei tehtaiden ja koneiden särkeminen myöskään herätä kuninkaassa ja viranomaisissa mitään 'kauhistusta'. Eikä liioin uskonnollinen tunne ole sanellut hallituksen määräystä. Se on sangen selväpäinen ilmaus kristillisestä valtiotaidosta ja opista, jota sen ainoa lääke, 'kristittyjen sydänten jalo suhtautumistapa' ei jätä koskaan pulaan. Köyhyys ja rikollisuus ovat kaksi suurta pahaa: kuka voi ne parantaa? Valtio ja viranomaisetko? Ei, vaan kristittyjen sydänten liittyminen yhteen.»
»Preussilaisena» esiintyvä kirjoittaja kieltää kuninkaan »kauhistuksen» senkin perusteella, että pienet asejoukot selviytyivät heikoista kankureista.
Eikö siis asevoiman väkinäinen käyttö heikkoja kankureita vastaan olisi mikään tapaus eikä mikään hirvittävä tapaus sellaisessa maassa, missä juhlapäivälliset liberaalisine maljoineen ja liberaalisine shamppanjankuohuineen — muistettakoon Düsseldorfissa pidetyt juhlat — johtavat kuninkaallisen hallituksen määräykseen,[5] missä ei tarvittu yhtään ainoata sotilasta tukahduttamaan koko liberaaliporvariston halu saada lehdistön vapaus ja perustuslaki, maassa missä passiivinen tottelevaisuus on päiväjärjestyksessä? Ja heikot kankurit saavuttivat voiton ensimmäisessä yhteenotossa. Heidät kukistettiin myöhemmin hankittujen lisäjoukkojen avulla. Onko työläisjoukon kapina vähemmän vaarallinen siksi, että kapinan kukistamiseen ei tarvita koko armeijaa? Viisas »Preussilainen» verratkoon Sleesian kankurien nousua englantilaisten työläisten kapinoihin. Silloin hän havaitsee Sleesian kankurit vahvoiksi.
Jäljempänä selitämme politiikan yleisellä suhteella yhteiskunnallisiin puutteisiin, miksi kankurien kapina ei voinut herättää kuninkaassa mitään erityistä »kauhistusta». Toistaiseksi riittäköön sen toteaminen, että kapina ei ollut suunnattu välittömästi Preussin kuningasta, vaan porvaristoa vastaan. Aristokraattina ja itsevaltaisena monarkkina Preussin kuningas ei voi pitää porvaristosta. Vielä vähemmän hän voi kauhistua siitä, että jännittynyt ja kireä suhde proletariaattiin lisää porvariston alistuvuutta ja voimattomuutta. Edelleen on puhdasoppisen katolilaisen suhde puhdasoppiseen protestanttiin vihamielisempi kuin hänen suhteensa ateistiin, samoin kuin legitimistin suhde liberaaliin on vihamielisempi kuin hänen suhteensa kommunistiin. Tämä ei johdu siitä, että ateisti ja kommunisti olisivat katolilaiselle ja legitimistille läheisempää sukua kuin protestantti ja liberaali, vaan siitä, että nämä ovat vieraampia, ovat katolilaisen ja legitimistin piirin ulkopuolella. Poliitikkona on Preussin kuninkaan välittömänä poliittisena vastakohtana liberalismi. Proletariaatin muodostama vastakohta on kuninkaalle yhtä olematon kuin kuningas proletariaatille. Proletariaatin olisi jo täytynyt saavuttaa huomattava valta pystyäkseen tukahduttamaan antipatiat ja poliittiset vastakohdat ja suuntaamaan politiikan koko vihamielisyyden itseensä. Ja kun kuninkaalla vihdoin on tunnetusti kiinnostavaa ja merkitsevää himoitseva luonne, täytyi »kiintoisan» ja »usein mainitun» pauperismin saamisen omalle maalle merkitä suorastaan iloista yllätystä. Siinä tarjoutui tilaisuus päästä jälleen puheenaiheeksi. Miten miellyttävää kuninkaalle mahtoikaan olla tieto siitä, että hänellä nykyisin on »oma» kuninkaallispreussilainen pauperismi omistuksessaan!
»Preussilaisemme» on vielä onnettomampi kiistäessään, että »uskonnollinen tunne» olisi hallituksen määräyksen lähteenä.
Miksi sitten uskonnollinen tunne ei ole määräyksen lähteenä? Koska se on »sangen selväpäinen ilmaus kristillisestä valtiotaidosta» ja »selvä» ilmaus siitä opista, jota »sen ainoa lääke, kristittyjen sydänten jalo suhtautumistapa ei jätä koskaan pulaan».
Eikö uskonnollinen tunne ole kristillisen valtiotaidon lähde? Eikö sellainen oppi, jonka universaalisena lääkkeenä on kristittyjen sydänten jalo suhtautumistapa, pohjaudu uskonnolliselle tunteelle? Eikö uskonnollisen tunteen selväpäinen ilmaus ole enää uskonnollisen tunteen ilmausta? Asia menee vielä pitemmällekin! Väitän hyvin sumentuneeksi ja humaltuneeksi sellaista uskonnollista tunnetta, joka katsottuaan »valtion ja viranomaiset» kyvyttömiksi löytämään »parannusta suureen pahaan» etsii sitä »kristittyjen sydänten yhteenliittymisestä». Uskonnollinen tunne on hyvin humaltunut kun se näkee kaiken pahan juureksi kristillisen mielen puutteen — kuten »Preussilainen» tunnustaa — ja neuvoo viranomaisille, että ainoa keino tämän mielialan vahvistamiseen on »kehotus». »Preussilaisen» mukaan hallituksen määräyksen tavoitteena on kristillinen suhtautumistapa. Käy selväksi, että kun uskonnollinen tunne on humaltunut, kun se ei ole selväpäinen, se pitää itseään ainoana hyvänä.
Näkemänsä pahan se panee oman itsensä puuttumisen syyksi, sillä jos se on ainoa hyvä, voi se myös ainoana synnyttää hyvää. Uskonnollisen tunteen sanelema hallituksen määräys sanelee niin muodoin uskonnollisen tunteen. Selväpäistä uskonnollista tunnetta edustava poliitikko ei »neuvottomuudessaan» etsisi »avukseen» »hurskaan saarnaajan kehotusta kristilliseen suhtautumistapaan».
Miten »Preussilaisena» esiintyvä sitten todistaa »Réformelle», ettei hallituksen määräys ole uskonnollisen tunteen ilmausta? Kuvailemalla tätä määräystä kaikkialla uskonnollisen tunteen ilmaukseksi. Voiko näin epäloogisen ajattelijan odottaa oivaltavan yhteiskunnan liikkeitä? Kuunnelkaamme mitä hän jaarittelee saksalaisen yhteiskunnan suhteesta työväenliikkeeseen ja ylipäätään yhteiskunnalliseen uudistukseen.
Tehkäämme ero siinä missä »Preussilainen» jättää sen tekemättä, erotelkaamme ne eri kategoriat, jotka on koottu yhdeksi ilmaukseksi »saksalainen yhteiskunta»: hallitus, porvaristo, lehdistö ja itse työläiset. Nämä ovat ne eri massat, jotka asiaan vaikuttavat. »Preussilainen» liittää nämä massat yhteen ja korkealta paikaltaan hän langettaa niistä nipussa tuomionsa. Hänen mukaansa saksalainen yhteiskunta »ei ole vielä saanut ennakkoaavistustakaan 'uudistuksista'».
Miksi siltä puuttuu tämä vaisto?
Preussilainen vastaa: »On mahdotonta selittää Saksan kaltaiselle epäpoliittiselle maalle teollisuusseutujen osittainen ahdinko yleiseksi asiaksi, saati sitten tappioksi koko sivistyneelle maailmalle. Tapahtuman merkitystä saksalaisille voi verrata johonkin paikalliseen luonnononnettomuuteen tai nälänhätään. Sen vuoksi kuningas pitää sitä seurauksena hallintotoimien tai hyväntekeväisyystoiminnan puutteellisuuksista.»
»Preussilainen» siis selittää nurinkurisen käsityksen työläisten ahdingosta epäpoliittisen maan omalaatuisuudella.
Englanti myönnetään poliittiseksi maaksi. Edelleen myönnetään, että Englanti on pauperismin maa ja itse sanakin on englantilaista perua. Jotta siis oppisi tuntemaan poliittisen maan suhtautumisen pauperismiin, on varminta tutkia Englantia. Työläisten ahdinko ei ole Englannissa osittainen, vaan yleinen. Se ei ole rajoittunut teollisuusalueille, vaan levinnyt myös maatalousalueille. Sen aiheuttamat protestiliikkeet eivät ole täällä vasta syntymässä, vaan ovat miltei vuosisadan toistuneet jaksoittain.
Miten sitten Englannin porvaristo ja sen yhteyteen kuuluva hallitus ja lehdistö käsittävät pauperismin?
Sikäli kuin Englannin porvaristo tunnustaa pauperismin politiikan viaksi, niin whigit pitävät toryja ja toryt puolestaan whigeja[6] pauperismin syynä. Whigien mukaan on pauperismin päälähteenä suurmaanomistuksen monopoli ja viljan tuontia estävä lainsäädäntö. Toryjen mielestä koko paha piilee liberalismissa, kilpailussa ja liian pitkälle viedyssä tehdasjärjestelmässä. Kumpikaan puolueista ei katso, että syy olisi politiikassa ylipäätään, vaan kumpikin näkee päinvastoin syyksi vain vastapuolen politiikan. Yhteiskunnan uudistamisesta ei kumpikaan puoli edes antaudu uneksimaan.
Englannin kansantaloustiede, ts. maan kansantaloudellisten olosuhteiden tieteellinen heijastuma on ratkaisevin ilmaus pauperismin ymmärtämiselle maassa — ja tässä tarkoitamme aina Englannin porvariston ja hallituksen tapaa ymmärtää asia.
McCulloch, kyynisen Ricardon oppilas ja yksi Englannin parhaista ja kuuluisimmista kansantaloustieteilijöistä, joka tuntee nykyiset olot ja jolla täytyy olla kokonaisnäkemys porvarillisen yhteiskunnan liikkeestä, tohtii julkisessa esitelmässä ja vielä suosionosoitusten kaikuessa soveltaa kansantaloustieteeseen näitä Baconin filosofiasta lausumia sanoja:
»Se joka todellisella ja väsymättömällä viisaudella siirtää mielipiteensä muodostamista tuonnemmaksi, etenee asteittain, raivaa yhden toisensa jälkeen tieltä ne esteet, jotka vuorten tavoin kohoavat tutkimusten eteen, saavuttaa ajan mittaan tieteen huipun. Siellä hän saa nauttia levosta ja puhtaasta ilmasta, sieltä luonto avautuu katseltavaksi koko kauneudessaan ja sieltä voi mukavaa alaspäin viettävää polkua laskeutua käytännön viimeisten yksityiskohtien pariin.».[7]
Hyvää ja puhdasta ilmaa on — englantilaisten kellariasuntojen löyhkäävässä ilmapiirissä! Suurta luonnonkauneutta on — Englannin köyhien mielikuvituksellisissa ryysyissä ja työn ja kurjuuden kuluttamien naisten kuihtuneessa kuivettuneessa lihassa, liassa viruvissa lapsissa ja rujoudessa, jota synnyttää liiallinen raataminen tehtaiden yksitoikkoisten koneistojen ääressä! Käytännön viimeisistä yksityiskohdista herttaisimpia ovat: prostituutio, murhat ja hirsipuut!
Jopa Englannin porvariston sekin osa, joka tuntee pauperismin vaaran, käsittää tämän vaaran ja auttamiskeinot ei ainoastaan osittaisella, vaan myös suoraan sanoen lapsellisella ja typerällä tavalla.
Niinpä tri Kay on äskettäin ilmestyneessä kirjasessaan »Uusimpia toimenpiteitä kasvatuksen parantamiseksi Englannissa» katsonut, että koko asia johtuu kasvatuksen laiminlyömisestä. Ja arvattakoon mitkä ovat perusteet! Kasvatuksen puuttuessa työllinen ei ymmärrä »kaupankäynnin luonnollisia lakeja», jotka väistämättä painavat hänet pauperismiin. Sen vuoksi hän nouseekin kapinaan. Se saattaa »häiritä Englannin tuotantolaitosten ja kaupan kukoistusta, horjuttaa liikemiesten keskinäistä luottamista ja vähentää poliittisten ja yhteiskunnallisten laitosten vakavuutta».
Näin ajatuksista tyhjää on Englannin porvaristo ja sen lehdistö kirjoittaessaan pauperismista, tästä kansallisesta vitsauksesta.
Olettakaamme nyt, että »Preussilaisen» saksalaiseen yhteiskuntaan kohdistamat moitteet ovat perusteltuja. Onko syytettävä siitä Saksan epäpoliittista tilaa? Mutta jos epäpoliittisen Saksan porvaristo ei osaa selvittää itselleen osittaisen ahdingon yleistä merkitystä, osaa poliittisen Englannin porvaristo sen sijaan tulkita väärin universaalisen ahdingon yleisen merkityksen. Osittain tämän yleisen merkityksen on tuonut esiin hädän jaksoittainen toistuminen, osittain sen laajeneminen ja osittain kaikkien auttamisyritysten raukeaminen tyhjiin.
»Preussilainen» pitää lisärasituksena Saksan epäpoliittisille oloille sitä, että Preussin kuningas näkee pauperismin syyksi hallintotoimien ja hyväntekeväisyystoiminnan puutteellisuuden ja etsii tästä syystä lääkettä pauperismiin hallinnollisista ja hyväntekeväisyystoimenpiteistä.
Onko se näkökanta ominainen vain Preussin kuninkaalle? Luokaamme nopea silmävs Englantiin. Se on ainoa maa, jonka kohdalla voidaan puhua laajamittaisesta poliittisesta toiminnasta pauperismin yhteydessä.
Maan nykyinen köyhäinhoitolainsäädäntö on peräisin Elisabetin hallitusajalta.[8] Mitä keinoja tässä lainsäädännössä esitetään? Seurakunnat on velvoitettu huolehtimaan köyhistä työläisistään, on säädetty köyhäinhoitovero ja esitetään paikallista hyväntekeväisyyttä. Tämä lainsäädäntö, joka merkitsee hyväntekeväisyyttä hallinnollista tietä, on ollut voimassa kaksi vuosisataa. Mille kannalle on näiden kahden vuosisadan pitkien ja tuskallisten kokemusten jälkeen päätynyt parlamentti lainmuutoksessaan vuodelta 1834?
Ensinnä parlamentti esittää, että pauperismin hirvittävä lisääntyminen johtuu »hallintovirheistä».
Tästä syystä uudistetaan köyhäinhoitoverotuksen käytännön hallintotyö, jonka olivat hoitaneet kunkin seurakunnan virkailijat. Parikymmentä seurakuntaa yhdistetään aina yhteenliittymäksi ja ne saavat yhden ja yhtenäisen hallinnon. Köyhäinhoitolautakunta — Board of Guardians — jonka verovelvolliset valitsevat, kokoontuu määräpäivinä yhteenliittymän hallintokeskuksessa päättämään tuen soveliaisuudesta. Näitä lautakuntia yhdistävät ja valvovat hallituksen edustajat eli Somerset Housen[9] keskuslautakunta — pauperismiministeriö, kuten eräs ranskalainen[10] sitä osuvasti nimittää. Tämän hallinnon käyttämä pääoma nousee miltei samaan summaan kuin Ranskan sotilashallinnossa käytetty. Keskushallinnon alaisten paikallisten lautakuntien luku nousee viiteensataan ja jokainen näistä työllistää vähintään kaksitoista virkailijaa.
Englannin parlamentti ei pysähtynyt hallinnon muodolliseen uudistamiseen.
Se on löytänyt pääsyyn maan pauperismin akuuttiin tilaan itse köyhäinlaista. Hyväntekeväisyys, lain keino yhteiskunnallista puutetta vastaan, edistää tätä puutetta. Mitä sitten tulee pauperismiin yleensä, on se Malthusin teorian mukaan ikuinen luonnonlaki:
»Koska väestö pyrkii herkeämättä ylittämään toimeentulon välineet, on hyväntekeväisyys narrimaisuutta, kurjuuden virallista yllyttämistä. Näin ollen valtio ei voi tehdä mitään muuta kuin jättää kurjat kohtalonsa haltuun ja korkeintaan helpottaa heidän kuolemaansa.»
Tähän ihmisystävälliseen teoriaan liittää Englannin parlamentti sen kantansa, että pauperismi on työläisten kurjuutta johon he ovat muka itse syyllistyneet. Niin ollen sitä ei pidä ehkäistä onnettomuutena, vaan se on päinvastoin torjuttava ja rangaistava rikoksena.
Näin syntyi work housien, köyhäintalojen järjestelmä. Niiden sisäinen järjestys on niin hirvittävä että se pelottaa kurjat yrittämästä paeta nälkäkuolemaa. Näissä taloissa hyväntekeväisyys on kekseliäästi punottu yhteen sen koston kanssa, jonka porvaristo kohdistaa sen hyväntekeväisyyteen vetoavaan kurjaan.
Englanti on siis alkuaikoina yrittänyt pauperismin hävittämistä hyväntekeväisyydellä ja hallintotoimilla. Sitten pauperismin etenemistä ei ole nähty nykyajan teollisuuden väistämättömänä seurauksena, vaan päinvastoin Englannin köyhäinhoitoveron seurauksena. Yleinen ahdinko on siellä nähty pelkkänä maan lainsäädännön erityispiirteenä. Sen minkä katsottiin aiemmin johtuvan hyväntekeväisyyden puutteesta, katsotaan nyt johtuvan liiallisesta hyväntekeväisyydestä. Vihdoin kurjuus katsottiin kurjien syyksi ja heitä rangaistiin siitä.
Pauperismin poliittisessa Englannissa saama yleinen merkitys rajoittuu siihen, että pauperismista on kehityksen kuluessa hallintotoimista huolimatta tullut kansallinen laitos. Tämän vuoksi se on pakostakin tullut haaroittuvan ja laajalle leviävän hallinnon kohteeksi. Tämän hallinnon tehtävänä ei kuitenkaan enää ole pauperismin tukahduttaminen, vaan sen saattaminen kuriin, sen ikuistaminen. Hallinto on luopunut pauperismin lähteen tukkimisesta positiivisilla menetelmillä. Hallinto tyytyy kaivamaan sille poliisin hellin ottein kuolleen leposijan aina kun pauperismi pulpahtaa maan virallisen elämän pintaan. Sen sijaan että Englannin valtio olisi ylittänyt hallinnolliset ja hyväntekeväisyystoimet, se on huomattavasti alittanut ne. Se hallitsee vain sitä pauperismia, joka on niin epätoivoinen, että antaa ottaa itsensä kiinni ja sulkea köyhäintalojen sisään.
Toistaiseksi »Preussilainen» ei siis ole löytänyt Preussin kuninkaan menettelystä mitään erikoista. Mutta miksi? huudahtaa tämä suuri ihminen harvinaisen naiivisti. »Miksi Preussin kuningas ei anna heti määräystä kaikkien heitteille jätettyjen lasten kasvattamisesta?» Miksi hän kääntyy ensin viranomaisten puoleen ja odottaa heidän suunnitelmiaan ja ehdotuksiaan?
Liika viisas »Preussilainen» voi rauhoittua kuullessaan että Preussin kuningas on tässä asiassa yhtä vähän omintakeinen kuin muissakin toimissaan. Hän on jopa valinnut ainoan tien minkä valtionpää voi valita.
Napoleon halusi poistaa kerjäämisen yhdellä iskulla. Hän antoi viranomaistensa tehtäväksi valmistella suunnitelmat kerjäämisen hävittämisestä koko Ranskasta. Suunnitelma viipyi, Napoleon menetti kärsivällisyytensä ja kirjoitti sisäministerilleen Crétetille. Hän käski tämän hävittää kerjäämisen kuukauden kuluessa. Napoleon kirjoitti:
»Emme saa kulkea tämän maan läpi jättämättä jälkiä, jotka herättävät jälkimaailman kunnioituksen meitä kohtaan. Älkää antako minun enää odottaa kolmea tai neljää kuukautta selvityksiä. Teillä on nuoria lakimiehiä, viisaita prefektejä, taitavia tie- ja vesirakennusinsinöörejä. Pankaa heidät kaikki toimeen älkääkä torkkuko tavanomaisen toimistotyön ääressä.»
Kaikki kävi muutamassa kuukaudessa. Heinäkuun 5. päivänä 1808 säädettiin kerjäämisen tukahduttava laki. Millä keinoin? Keinona olivat köyhäintalot, jotka muuttuivat hyvin nopeasti rangaistuslaitoksiksi ja pian köyhät joutuivat niihin enää vain huoltopoliisin tuomioistuinten kautta. Ja siitä huolimatta lakiasäätävän edustajakamarin jäsen Noailles du Gard huudahti tuolloin:
»Ikuinen tunnustus kuuluu sille sankarille, joka on taannut puutteenalaisille turvapaikan ja köyhille elatuksen. Lapset eivät jää enää heitteille, perheet eivät enää jää ilman toimeentuloa eivätkä työläiset vaille elatusta ja työtä. Vastenmielisen heikkouden ja häpeällisen kurjuuden näkeminen ei enää pysäytä meitä kadulla.»
Viimeinen kyyninen lause on ainoa totuus tässä ylistyspuheessa.
Kun kerran Napoleon vetosi lakimiestensä, prefektiensä ja insinööriensä ymmärrykseen, niin miksi Preussin kuningas ei voisi vedota viranomaisiinsa?
Miksi Napoleon ei määrännyt, että kerjääminen oli poistettava heti? Samanarvoinen on tämä »Preussilaisen» kysymys: »Miksi Preussin kuningas ei anna heti määräystä kaikkien heitteille jätettyjen lasten kasvattamisesta?» Tietääkö »Preussilainen» mitä kuninkaan sitten pitäisi määrätä? Ei mitään sen vähempää kuin hävittämään proletariaatin. Jotta lapsia voisi kasvattaa, heidät on ravittava ja vapautettava ansiotyöstä. Heitteille jätettyjen lasten ravitseminen ja kasvattaminen, ts. koko varttuvan proletariaatin ravitseminen ja kasvattaminen merkitsisi proletariaatin ja pauperismin poistamista.
Konventti[11] oli hetken kylliksi rohkea määrätäkseen pauperismin poistettavaksi. Ei tosin »heti», kuten »Preussilainen» vaatii kuninkaaltaan, vaan vasta sen jälkeen kun konventti oli antanut tarpeelliset suunnitelmat ja ehdotukset yhteishyvän valiokunnan valmisteltaviksi ja kun tämä oli käyttänyt hyväkseen perustuslakia säätävän kokouksen perinpohjaisia selvityksiä Ranskan kurjaliston olosuhteista ja kun Barère oli ehdottanut, että perustetaan »Kansallisen hyväntekeväisyyden kirja» jne. Mitä konventin määräyksestä seurasi? Se että maailmaan oli saatu yksi määräys lisää ja että yhtä vuotta myöhemmin nälkiintyneet naiset piirittivät konventtia.
Kuitenkin konventti edusti mitä suurinta poliittisen energian, poliittisen vallan ja poliittisen ymmärryksen määrää.
Yksikään hallitus maailmassa ei ole antanut pauperismia koskevia heti voimaan astuvia määräyksiä ilman viranomaisten kanssa tehtyjä selvityksiä. Englannin parlamentti lähetti jopa edustajiaan kaikkiin Euroopan maihin tutustumaan erilaisiin hallinnollisiin parannuskeinoihin. Mutta sikäli kuin valtiot ovat käsitelleet pauperismia, ne ovat pysähtyneet hallinnollisiin ja hyväntekeväisyystoimiin tai jääneet näiden alapuolelle kieltäytymällä niin hallinnollisista kuin hyväntekeväisyystoimistakin.
Voiko valtio toimia toisin?
Valtio ei katso milloinkaan »valtiota ja yhteiskuntajärjestystä» yhteiskunnallisten puutteiden syyksi, kuten »Preussilainen» vaatii kuninkaaltaan. Niissä maissa, joissa on poliittisia puolueita, kunkin mielestä jokainen paha johtuu siitä, että valtion peräsimessä on tämän puolueen vastustaja. Radikaalit ja kumoukselliset poliitikotkaan eivät etsi pahan syytä valtion olemuksesta, vaan tietystä valtiomuodosta, jonka he haluavat korvata toisella valtiomuodolla.
Poliittiselta näkökannalta valtio ja yhteiskuntajärjestys eivät ole kaksi eri asiaa. Valtio on yhteiskunnan järjestys. Sikäli kuin valtio tunnustaa yhteiskunnalliset epäkohdat, se etsii niiden syitä joko luonnonlaeista, jotka eivät ole minkään inhimillisen mahdin käskettävissä, tai valtiosta riippumattomasta yksityiselämästä tai valtiosta riippuvan hallinnon epätarkoituksenmukaisuudesta. Niinpä Englanti näkee kurjuuden perustuvan luonnonlakiin, jonka mukaan väestön täytyy aina ylittää elintarvikkeiden määrä. Toisaalla Englanti selittää pauperismin köyhien pahalla tahdolla, samoin kuin Preussin kuningas selittää sen rikkaiden epäkristillisellä mielellä ja konventti omistajien vastavallankumouksellisella epäilyttävällä mielialalla. Näin ollen Englanti rankaisee köyhiä, Preussin kuningas nuhtelee rikkaita ja konventti mestaa omistajia.
Vihdoin kaikki valtiot pyrkivät näkemään hallinnon satunnaisissa tai tarkoituksellisissa puutteissa syyt pauperismiin ja sen vuoksi hallinnollisissa toimissa apukeinon siihen. Miksi näin? Koska juuri hallinto on valtion organisoivaa toimintaa.
Poistaakseen ristiriidan yhtäältä hallinnon määräyksen ja sen hyvän tahdon ja toisaalta keinojensa ja kykyjensä välillä valtion pitäisi poistaa itsensä, sillä valtio perustuu tälle ristiriidalle. Se perustuu julkisen elämän ja yksityiselämän ristiriidalle, yleisten etujen ja yksityisetujen ristiriidalle. Sen vuoksi hallinnon täytyy rajoittua muodolliseen ja negatiiviseen toimintaan, sillä siinä mistä kansalaiselämä ja sen työ alkaa, juuri siinä hallinnon valta lakkaa. Kun otetaan huomioon ne seuraukset, joita tämän kansalaiselämän, tämän yksityisomistuksen, tämän kaupan ja teollisuuden, eri kansalaispiirien vastavuoroisen rosvouksen epäsosiaalisella luonteella on, kun otetaan tämä kaikki huomioon, on voimattomuus hallinnon luonnonlaki. Sillä tämä rikkinäisyys, tämä alhaisuus tämä kansalaisyhteiskunnan orjuus on se luonnonperusta, jolla nykyaikainen valtio lepää, samoin kuin orjuuden kansalaisyhteiskunta oli se luonnonperusta, jolla antiikin valtio lepäsi. Valtion olemassaolo ja orjuuden olemassaolo ovat erottamattomat. Antiikin valtio ja antiikin orjuus — avomieliset klassiset vastakohdat — eivät olleet sen läheisemmin toisiinsa kytketyt kuin nykyaikainen valtio ja nykyaikainen voittoa kiskova maailma — nämä tekopyhät kristilliset vastakohdat. Jos nykyaikainen valtio tahtoisi poistaa hallintonsa voimattomuuden, sen täytyisi poistaa nykyinen yksityiselämä. Jos se haluaisi poistaa yksityiselämän, sen täytyisi poistaa, lakkauttaa itsensä, sillä valtio on olemassa ainoastaan vastakohtana yksityiselämälle. Mutta yksikään elollinen olento ei usko, että sen olemassaolon epäkohdat perustuvat sen elämän periaatteeseen, sen elämän olemukseen, vaan uskoo niiden perustuvan elämänsä ulkopuolisiin olosuhteisiin. Itsemurha on luonnonvastainen. Niinpä valtio ei voi uskoa hallintonsa, toisin sanoen oman itsensä sisäiseen voimattomuuteen. Se kykenee näkemään vain muodollisia, satunnaisia epäkohtia hallinnossa ja yrittää auttaa niitä. Jos tehdyt muutokset jäävät hedelmättömiksi, silloin yhteiskunnallinen puute on luonnollinen, ihmisistä riippumaton epätäydellisyys, jumalan laki. Tai sitten yksityisten ihmisten tahto on liiaksi pilalla tullakseen hallinnon hyvien tavoitteiden avuksi. Entä miten nurinkurisia yksityiset ihmiset oikein ovat? He napisevat hallitusta vastaan aina kun se rajoittaa vapautta ja he vaativat hallitusta estämään tämän vapauden väistämättömät seuraukset!
Mitä mahtavampi valtio on ja mitä poliittisempi maa näin ollen on, sitä vähemmän se on taipuvainen käsittämään yhteiskunnallisen puutteen yleisen periaatteen ja etsimään sen syytä valtion periaatteesta, siis nykyisestä yhteiskuntajärjestyksestä, jonka toimivana, itsestään tietoisena ja virallisena ilmauksena valtio on. Poliittinen ymmärrys on poliittista ymmärrystä juuri siksi, että se toimii politiikan rajojen sisällä. Mitä teroitetumpi, mitä elävämpi tämä ymmärrys on, sitä kyvyttömämpi se on käsittämään yhteiskunnallista puutetta. Ranskan vallankumous on poliittisen ymmärryksen klassinen aikakausi. Ranskan vallankumouksen sankarit eivät suinkaan näe valtion periaatetta yhteiskunnallisten vikojen lähteeksi, vaan he näkevät päinvastoin yhteiskunnalliset viat poliittisten epäkohtien lähteeksi. Niinpä Robespierre näki suuressa köyhyydessä ja suuressa rikkaudessa vain puhtaan demokratian esteen. Siksi hän halusi, että otettaisiin käytäntöön yleinen spartalainen niukkuus. Tahto on politiikan periaate. Mitä yksipuolisempi, siis toisin sanoen mitä täydellisempi poliittinen ymmärrys on, sitä enemmän se uskoo tahdon kaikkivaltaan, sitä sokeampi se on tahdon luonnollisille ja henkisille rajoille, sitä kyvyttömämpi se on siis löytämään yhteiskunnallisen puutteen lähteen. Tämän pitemmälti ei tarvitse käsitellä sitä »Preussilaisen» typerää toivomusta, että »poliittinen ymmärrys» on kutsuttu »löytämään yhteiskunnallisen hädän juuri Saksan osalta».
Oli tyhmää odottaa, että Preussin kuninkaalla olisi sellainen valta, jollaista Napoleonilla ja konventilla ei ollut edes yhteensä. Oli tyhmää vaatia, että kuninkaalla olisi sellainen katsantokanta, joka ylittää kaiken politiikan rajat. Viisas »Preussilainen» itse ei ole sen lähempänä tällaista katsomuskantaa kuin hänen kuninkaanakaan. Koko julistus tulee sitäkin typerämmäksi kun »Preussilainen» tekee meille seuraavan tunnustuksen:
»Hyvät sanat ja hyvä suhtautumistapa ovat halpoja, ymmärtämys ja menestykselliset teot ovat kalliita. Tässä tapauksessa ne ovat enemmän kuin kalliita, niitä ei ole vielä lainkaan saatavissa.»
Ellei niitä ole vielä lainkaan saatavissa, olisi annettava tunnustus jokaiselle, joka yrittää toteuttaa sen mikä hänen tilanteessaan on mahdollista. Muutoin jätän lukijan harkintaan, kuuluvatko sellaiset merkantilistiset mustalaiskielen sanat kuin »halpa», »kallis», »enemmän kuin kallis», »ei vielä lainkaan saatavissa» tässä yhteydessä »hyvien sanojen» ja »hyvän suhtautumistavan» kategoriaan.
Olettakaamme, että »Preussilaisen» huomautukset saksalaisesta hallituksesta ja porvaristosta — jälkimmäinenhän sisältyy toki »saksalaiseen yhteiskuntaan» — ovat täysin perusteltuja. Onko tämä yhteiskunnan osa Saksassa neuvottomampi kuin Englannissa ja Ranskassa? Voiko olla sen neuvottomampi kuin ollaan esimerkiksi Englannissa, missä neuvottomuudesta on tehty järjestelmä? Jos tänä päivänä koko Englannissa puhkeaisi työläiskapinoita, ei sikäläisellä porvaristolla ja hallituksella olisi sen parempia neuvoja kuin niillä oli 1700-luvun kolmena viimeisenä vuosikymmenenä. Niiden ainoa neuvo on aineellinen valta. Mutta koska tämä valta vähenee samassa määrin kuin pauperismi leviää ja proletariaatin ymmärrys lisääntyy, kasvaa Englannin neuvottomuus väistämättä geometrisessa sarjassa.
Vihdoin on väärin, tosiasiallisesti väärin, ettei Saksan porvaristo ymmärtäisi Sleesian kansannousun yleistä merkitystä. Monissa kaupungeissa mestarit yrittävät liittyä yhteen kisällien kanssa. Kaikki liberaalit saksalaiset lehdet, liberaaliporvariston äänenkannattajat ovat tulvillaan työn organisaatiota, yhteiskunnan uudistamista koskevaa aineistoa, monopolien ja kilpailun kritiikkiä jne. Kaikki tämä on työväenliikkeen seurausta. Trierin, Aachenin, Kölnin, Weselin, Mannheimin, Breslaun, jopa Berliininkin lehdissä on usein aivan järkeviä yhteiskunnallisia kirjoituksia, joista »Preussilainenkin» voisi aina ottaa opikseen. Niin, kirjeenvaihtajien Saksasta lähettämissä kirjoituksissa ihmetellään jatkuvasti miten heikkoa on porvariston vastarinta yhteiskunnallisia tendenssejä ja aatteita kohtaan.
Jos »Preussilainen» tuntisi paremmin yhteiskunnallisen liikkeen historiaa, hän olisi esittänyt kysymyksensä toisinpäin. Miksi jopa Saksan porvaristokin tulkitsee osittaisen hädän suhteellisen universaaliseksi? Mistä johtuu poliittisesti kehittyneen porvariston vihamielisyys ja kyynisyys suhtautumisessa proletariaattiin ja mistä poliittisesti kehittymättömän porvariston vastarinnattomuus ja sympatiat suhtautumisessa siihen?
Menkäämme nyt niihin »Preussilaisen» oraakkelinsanoihin, jotka koskevat saksalaisia työläisiä.
Saksalaiset köyhät eivät ole sen viisaampia kuin poloiset saksalaiset, hän vitsailee. Toisin sanoen saksalaiset eivät näe kotilietensä, tehtaansa, asuinseutunsa yli. Kaiken läpitunkeva poliittinen sielu on toistaiseksi vielä jättänyt koko kysymyksen rauhaan.»
Jotta »Preussilainen» voisi vertailla saksalaisten työläisten oloja ranskalaisten ja englantilaisten työläisten oloihin, hänen täytyisi verrata Ranskan ja Englannin työväenliikkeiden ensimmäistä muotoa, niiden alkua, Saksan juuri alkamassa olevaan liikkeeseen. Sen hän lyö laimin. Tästä syystä hänen ajatuskulkunsa päätyy latteuteen, suurin piirtein siihen, että teollisuus ei ole vielä Saksassa niin kehittynyttä kuin Englannissa tai että liike näyttää alkuvaiheissaan toisenlaiselta kuin pitemmälle kehitettyään. Hän halusi puhua Saksan työväenliikkeen omalaatuisuudesta. Siitä aiheestaan hän ei kuitenkaan sano sanaakaan.
»Preussilainen» asettukoon oikealle kannalle. Hän tulee sitten huomaamaan, että yksikään Ranskan tai Englannin työläisnousuista ei ole ollut luonteeltaan niin teoreettinen ja tietoinen kuin Sleesian kankureiden nousu.
Muistettakoon ensinnäkin Kankurien laulua,[12] tätä taistelun rohkeaa tunnussanaa. Siinä ei edes mainita kotiliettä, tehdasta eikä asuinseutua, vaan proletariaatti huutaa heti julki vastakohtaisuutensa yksityisomistuksen yhteiskunnan kanssa iskevällä, terävällä, piittaamattomalla ja väkivaltaisella tavalla. Sleesian nousu alkaa juuri siitä mihin Ranskan ja Englannin nousut loppuvat, se alkaa proletariaatin olemusta koskevasta tietoisuudesta. Itse toiminnallakin on tämä ylivoimainen luonne. Siellä ei tuhottu vain koneita, näitä työläisten kilpailijoita, vaan myös kauppiaiden tilikirjoja, näitä omistuksen osoittajia. Ja kun kaikki muut liikkeet ovat suuntautuneet vain tehtaanomistajaa, näkyvää vihollista vastaan, tämä liike suuntautuu samalla pankkiiria, kätkettyä vihollista vastaan. Vihdoin ei Englannissa ole yhtäkään työläisten nousua toteutettu yhtä urhoollisesti, harkitusti ja kestävästi.
Mitä tulee yleensä Saksan työläisten sivistystasoon ja kykyyn sivistää itseään, haluan muistuttaa Weitlingin nerokkaista kirjoituksista. Teoreettiselta kannalta ne ylittävät usein jopa Proudhonin, niin paljon kuin ne esitystavan kannalta jäävätkin jälkeen. Mistä porvaristo, sen filosofit ja kirjanoppineet mukaanluettuina, ottaisi omaan vapautukseensa, poliittiseen vapautukseensa liittyvän vastaavanlaisen teoksen kuin on Weitlingin »Harmonian ja vapauden takeet»? Verrattakoon Saksan poliittisen kirjallisuuden maltillista hiljaista keskinkertaisuutta tähän Saksan työläisten valtaisaan ja loistokkaaseen kirjalliseen ensiesiintymiseen. Ja kun vertaa näitä proletariaatin jättikokoisia lapsenkenkiä Saksan porvariston lintallaan olevien poliittisten kenkien kääpiömäisyyteen, on ennustettava, että saksalainen Tuhkimo on hahmoltaan atleetti. On myönnettävä, että Saksan proletariaatti on Euroopan proletariaatin teoreetikko, kuten Englannin proletariaatti on sen kansantaloustieteilijä ja Ranskan proletariaatti sen poliitikko. On myönnettävä, että Saksalla on yhteiskunnalliseen vallankumoukseen yhtä klassinen kutsumus kuin sillä on kyvyttömyyttä poliittiseen vallankumoukseen. Sillä samoin kuin Saksan porvariston voimattomuus on Saksan poliittista voimattomuutta, on Saksan proletariaatin lahjakkuus — vaikka saksalaista teoriaakaan ei otettaisi lukuun — Saksan yhteiskunnallista lahjakkuutta. Saksan filosofisen ja poliittisen kehityksen epäsuhta ei ole mikään epänormaali ilmiö. Tämä epäsuhta on väistämätön. Filosofinen kansa voi löytää vasta sosialismissa vastaavan käytäntönsä, siis se voi vasta proletariaatissa löytää vapautuksensa toimivan elementin.
Tällä hetkellä minulla ei kuitenkaan ole aikaa eikä halua selvittää »Preussilaiselle» »saksalaisen yhteiskunnan» suhdetta yhteiskunnalliseen kumoukseen ja tästä suhteesta käsin yhtäältä Saksan porvariston heikkoa reaktiota sosialismia vastaan, toisaalta Saksan proletariaatin erinomaisia taipumuksia sosialismiin. Hän löytää tämän ilmiön ymmärtämisen ensimmäiset elementit johdatuksestani »Hegelin oikeusfilosofian kritiikkiin» (»Deutsch-Französische Jahrbücheristä»).
Saksan köyhien viisaus on siis käänteisessä suhteessa poloisten saksalaisten viisauteen. Mutta sellaiset ihmiset, joiden on saatava jokaisesta asiasta aihe julkisille tyyliharjoitelmilleen, johtuvat tämän formaalisen toiminnan tietä nurin kääntyneeseen sisältöön. Nurinkurinen sisältö puolestaan lyö muotoon alhaisuuden leiman. Niinpä »Preussilaisen» yritys käyttää Sleesian työläislevottomuuksien kaltaista tilaisuutta järkeilyihin antiteesin muodossa on johdattanut hänet suurimpaan antiteesiin totuutta vastaan. Tämän Sleesian työläisnousun ensimmäisen puhkeamisen kohdalla ei ajattelevalle ja totuutta rakastavalle ihmiselle tarjoutuvana tehtävänä suinkaan ollut leikkiä koulumestaria tälle tapahtumalle. Tehtävänä oli päinvastoin tutkia tapahtuman omalaatuista luonnetta. Siihen tarvitaan tosin jonkin verran tieteellistä näkemystä ja jonkin verran ihmisrakkautta. Sen sijaan toiseen operaatioon riittää täysin valmis fraseologia, joka on uitettu ontossa itserakkaudessa.
Miksi »Preussilainen» arvioi Saksan työläisiä niin halveksuen? Koska hänen mielestään »kaiken läpi tunkeva poliittinen sielu on toistaiseksi vielä» jättänyt sikseen »koko kysymyksen»— nimittäin kysymyksen työläisten ahdingosta. Lähemmin hän ilmaisee platonisen rakkautensa poliittista sielua kohtaan tähän tyyliin:
»Kaikki ne kapinat, jotka puhkeavat ihmisten ollessa auttamattoman eristyneitä yhteisöstä ja heidän ajatustensa erotessa yhteiskunnallisista periaatteista tukahtuvat vereen ja ymmärtämättömyyteen. Mutta kun hätä synnyttää ymmärryksen ja saksalaisten poliittinen ymmärrys löytää yhteiskunnallisen hädän juuren, silloin nämä tapahtumat havaitaan Saksassakin suuren mullistuksen oireiksi.»
»Preussilainen» sallikoon, että teemme ensin tyyliä koskevan huomautuksen. Hänen antiteesinsä on epätäydellinen. Ensimmäisessä puoliskossa hän sanoo: Kun hätä synnyttää ymmärryksen. Ja toisessa puoliskossa: Poliittinen ymmärrys löytää yhteiskunnallisen hädän juuren. Antiteesin ensimmäisen puoliskon yksinkertainen ymmärrys muuttuu jälkipuoliskossa poliittiseksi ymmärrykseksi samoin kuin antiteesin alkupuoliskon yksinkertainen hätä muuttuu jälkipuoliskossa yhteiskunnalliseksi hädäksi. Miksi tyylitaiturimme on suonut lahjojaan niin epätasaisesti antiteesin molemmille puoliskoille? En usko hänen tehneen laskelmia asiasta. Haluan osoittaa hänelle, mihin sisältyy hänen oikea vaistonsa. Jos »Preussilainen» olisi kirjoittanut: »Kun yhteiskunnallinen hätä synnyttää poliittisen ymmärryksen ja poliittinen ymmärrys löytää yhteiskunnallisen hädän juuren», ei tämän antiteesin järjettömyys olisi voinut jäädä yhdeltäkään ennakkoluulottomalta lukijalta huomaamatta. Jokainen olisi ensimmäiseksi kysynyt, miksi anonyymi kirjoittaja ei suhteuta yhteiskunnallista ymmärrystä yhteiskunnalliseen hätään ja poliittista ymmärrystä poliittiseen hätään, minkä yksinkertaisinkin logiikka osoittaa. Menkäämme nyt asiaan!
On niin väärin sanoa yhteiskunnallisen puutteen synnyttävän poliittista ymmärrystä, että voidaan päinvastoin sanoa yhteiskunnallisen hyvinvoinnin synnyttävän poliittista ymmärrystä. Poliittinen ymmärrys on spiritualisti ja se on suotu sille jolla jo on, joka jo on hyvässä asemassa. »Preussilaisemme» kuunnelkoon mitä ranskalaisella kansantaloustieteilijällä Michel Chevalierillä on asiasta sanottavana:
»Kun porvaristo vuonna 1789 nousi, siltä puuttui vapautuakseen vain osallistuminen maan hallitukseen. Sen vapautuminen merkitsi, että sen oli otettava etuoikeutettujen monopolivallassaan pitämien julkisten asioiden johto sekä korkeampien sotilaallisten, uskonnollisten ja kansalaisasioiden hoito käsiinsä. Porvaristo halusi irrottautua mielivaltaan nojautuneesta hallituksesta, sillä se oli rikasta ja valistunutta, se kykeni olemaan kylliksi oma itsensä ja johtamaan itseään.»[13]
Olemme jo osoittaneet »Preussilaiselle» miten kyvytön poliittinen ymmärrys on löytämään yhteiskunnallisen puutteen lähteen. Hänen tätä koskevasta käsityksestään vielä sananen. Mitä kehittyneempi ja yleisempi kansan poliittinen ymmärrys on, sitä enemmän proletariaatti tuhlaa voimiaan — ainakin liikkeen alussa — ymmärtämättömiin, hyödyttömiin ja vereen tukahtuviin kapinoihin. Koska sen ajattelun muoto on poliittinen, se pitää tahtoa syynä kaikkiin epäkohtiin ja väkivaltaa ja tietyn valtiomuodon kumoamista parannuskeinona kaikkeen. Tästä ovat todisteina Ranskan proletariaatin ensimmäiset nousut.[14] Lyonin työläiset luulivat tavoittelevansa vain poliittisia päämääriä, olevansa vain tasavallan sotilaita kun he tosiasiassa olivatkin sosialismin sotilaita. Näin heidän poliittinen ymmärryksensä hämärsi heidän silmissään yhteiskunnallisen puutteen juuret, näin se väärensi heidän omien todellisten päämääriensä oivaltamisen, näin heidän poliittinen ymmärryksensä johti heidän yhteiskunnallisen vaistonsa harhaan.
Mutta miksi »Preussilainen» yhdistää »vereen tukahtumisen» ja »ymmärtämättömyyteen tukahtumisen» odottaessaan, että puute synnyttää ymmärrystä? Jos puutetta yleensä pidetään keinona, niin verinen puute on suorastaan hyvin akuuttinen keino ymmärryksen synnyttämiseksi. »Preussilaisen» olisi siis sanottava: tukahtuminen vereen tukahduttaa ymmärtämättömyyden ja luo ymmärrykselle tarpeellisen henkireiän.
»Preussilainen» ennustaa tukahtumisen olevan niiden kansannousujen kohtalona, jotka puhkeavat »ihmisten ollessa auttamattoman eristyneitä yhteisöstä ja heidän ajatustensa erotessa yhteiskunnallisista periaatteista».
Olemme osoittaneet, ettei Sleesian kansannousu suinkaan tapahtunut ajatusten erotessa yhteiskunnallisista periaatteista. Jäljelle jää enää »ihmisten auttamaton eristyneisyys yhteisöstä». Yhteisöllä ymmärretään tässä poliittista yhteisöä, valtiolaitosta. Tässä vedetään vanhaa virttä epäpoliittisesta Saksasta.
Mutta eivätkö kaikki kansannousut poikkeuksetta puhkea ihmisten ollessa auttamattoman eristyneitä yhteisöstä? Eikö jokainen kansannousu välttämättä edellytä eristyneisyyttä? Olisiko vuoden 1789 vallankumous tapahtunut ilman Ranskan porvarien auttamatonta eristyneisyyttä yhteisöstä? Vallankumouksen oli määrä kumota juuri tämä eristyneisyys.
Mutta se yhteisö, josta työläinen on eristetty, on todellisuudeltaan ja laajuudeltaan vallan muuta kuin poliittinen yhteisö. Se yhteisö, josta työläisen oma työ hänet erottaa, on elämä itse, fyysinen ja henkinen elämä, inhimillinen siveellisyys, inhimillinen toiminta, inhimillinen nautinto, inhimillinen olemus. Inhimillinen olemus on ihmisten tosi yhteisö. Samoin kuin auttamaton eristyneisyys tästä olemuksesta on suunnattomasti monipuolisempaa, sietämättömämpää, hirvittävämpää ja ristiriitaisempaa kuin eristyneisyys poliittisesta yhteisöstä, siten myös tämän eristyneisyyden kumoaminen ja jopa osittaisreaktio, kapina sitä vastaan on yhtä paljon äärettömämpi kuin ihminen on valtion kansalaista ja inhimillinen elämä poliittista, elämää äärettömämpi. Näin ollen niin osittainen kuin teollisuustyöläisten kansannousu yhä lieneekin se kätkee sisäänsä universaalisen sielun; universaali poliittinen kansannousu lieneekin, se kätkee mitä suunnattomimpaan muotoon pikkumaisen hengen.
»Preussilainen» päättää kirjoituksensa arvokkaasti seuraavalla fraasilla:
»Yhteiskunnallinen vallankumous ilman poliittista sielua (ts. ilman organisoivaa ymmärtämistä kokonaisuuden kannalta) on mahdoton.»
Olemme nähneet seuraavaa. Yhteiskunnallinen vallankumous on sen vuoksi kokonaisuuden kannalla, että se — tapahtukoonpa se vaikka vain yhdellä teollisuusalueella — on ihmisen protesti epäinhimillistä elämää vastaan, että se lähtee erillisen todellisen yksilön kannalta, että se yhteisö, jonka erottamista vastaan yksilö reagoi, on ihmisen tosi yhteisö, inhimillinen olemus. Vallankumouksen poliittinen sielu sen sijaan muodostuu poliittisesti vaikutusvallattomien luokkien pyrkimyksestä kumota eristyneisyytensä valtiolaitoksesta ja vallasta. Sen kanta on valtion kanta ja valtio on abstraktinen kokonaisuus, joka on olemassa ainoastaan todellisesta elämästä eroamisen nojalla ja jota on mahdoton ajatella ilman ihmisen yleisen idean ja yksilöllisen olemassaolon välistä organisoivaa vastakohtaa. Tästä syystä poliittisen sielun vallankumous organisoikin tämän sielun rajoittuneen ja kaksijakoisen luonteen mukaisesti yhteiskuntaan hallitsevan piirin itsensä yhteiskunnan kustannuksella. Haluamme sanoa luottamuksellisesti »Preussilaiselle», mitä on »yhteiskunnallinen vallankumous, jolla on poliittinen sielu». Samalla uskomme hänelle senkin salaisuuden, ettei hän itse ymmärrä edes sanontatavoissa kohottautua ahdasjärkisen poliittisen kannan yläpuolelle.
»Yhteiskunnallinen» vallankumous jolla on poliittinen sielu, on joko järjetön yhdistelmä, mikäli »Preussilainen» ymmärtää »yhteiskunnallisella» vallankumouksella poliittisen vallankumouksen vastakohtaa, ja tästä huolimatta antaa yhteiskunnalliselle vallankumoukselle poliittisen sielun yhteiskunnallisen sijasta. Tai sitten »yhteiskunnallinen vallankumous, jolla on poliittinen sielu» on pelkkä muunnettu nimi sille mitä aikaisemmin kutsuttiin »poliittiseksi vallankumoukseksi» tai »vallankumoukseksi yleensä». Jokainen vallankumous hajottaa vanhan yhteiskunnan ja on sikäli yhteiskunnallinen. Jokainen vallankumous kukistaa vanhan vallan ja on sikäli poliittinen.
»Preussilainen» tehköön valintansa nimimuunnoksen ja järjettömyyden välillä! Mutta niin nimeltään muunneltu tai järjetön kuin on yhteiskunnallinen vallankumous, jolla on poliittinen sielu, yhtä järjellinen ilmaus on poliittinen vallankumous, jolla on yhteiskunnallinen sielu. Vallankumous yleensä — olemassaolevan vallan kukistaminen ja vanhojen suhteiden purkaminen — on poliittinen tapahtuma. Sosialismi ei voi toteutua ilman vallankumousta. Sosialismi tarvitsee tätä poliittista tapahtumaa, sikäli kuin se tarvitsee hävittämistä ja purkamista. Mutta silloin kun sosialismin organisoiva toiminta alkaa, silloin kun sen itsetarkoitus, sen sielu tulee esiin, silloin sosialismi heittää poliittisen verhon pois.
Tarvittiin näin pitkät esitykset sen erehdysten kudelman hajottamiseksi, joka mahtui yhdelle ainoalle lehtipalstalle. Kaikilla lukijoilla ei voi olla tarpeellista koulutusta ja aikaa tällaisten kirjallisten huijausten setvimiseen. Eikö nimimerkki »Preussilaisen» velvollisuutena lukevaa yleisöä kohtaan olisi pidättäytyä toistaiseksi kirjoittelemasta poliittisista ja yhteiskunnallisista asioista samoin kuin luennoimasta Saksan oloista ja eikö hänen olisi pikemminkin ryhdyttävä tunnontarkasti selvittämään omaa tilaansa itselleen?
Pariisissa 31. heinäkuuta 1844
[1] Minulla on erityisiä syitä ilmoittaa, että tämä on ensimmäinen »Vorwärts» -lehdelle lähettämäni artikkeli. K. M.
[2] Marx tähtäsi tämän kirjoituksensa »Vorwärtsissä» salanimellä Preussilainen (Ein Preusse) esiintynyttä Arnold Rugea vastaan.
»Vorwärts!» (Eteenpäin), saksalainen sanomalehti, joka ilmestyi Pariisissa kahdesti viikossa tammi-joulukuussa 1844. Kesästä 1844 alkaen Marxin tultua mukaan toimitustyöhön lehti pani vireille kärkevän arvostelukampanjan Preussissa vallinnutta taantumuksellista järjestystä vastaan. Tammikuussa 1845 Guizotin ministeriö antoi Preussin hallituksen vaatimuksesta määräyksen Marxin ja eräiden muiden lehden avustajien karkottamisesta Ranskasta. Lehden julkaiseminen lakkautettiin. Toim.
[3] Tarkoitetaan 4.–6. kesäkuuta 1844 tapahtunutta Sleesian kankureiden kapinaa, joka oli ensimmäinen suuri proletariaatin ja porvariston yhteenotto Saksassa. Toim.
[4] »La Réforme» (Reformi), Pariisissa 1843–1850 ilmestynyt ranskalainen päivälehti; pikkuporvarillisten tasavaltalaismielisten demokraattien äänenkannattaja. Toim.
[5] Marx tarkoittaa Preussin kuninkaan Fredrik Vilhelm IV:n kesäkuun 18. päivänä 1843 antamaa määräystä, johon oli syynä hallitusviranomaisten osallistuminen liberaalien Reinin seitsemänsien maakuntapäivien kunniaksi järjestämiin juhlapäivällisiin Düsseldorfissa. Määräys kielsi valtionviranomaisia osallistumasta senkaltaisiin kokouksiin. Toim.
[6] Whig ja tory, 1670–1680-luvuilla Englannissa muodostuneet poliittiset puolueet. Whigit ajoivat finanssi- ja kauppaporvariston sekä porvaristuneen aristokratian osan etuja. Whigeistä sai alkunsa liberaalinen puolue. Toryt edustivat suurmaanomistajia ja anglikaanisen kirkon korkeimpaa papistoa, puolustivat keskiajan perinteitä ja estivät liberaalisia ja edistyksellisiä uudistuksia. Siitä sai alkunsa konservatiivinen puolue. Toim.
[7] Marx lainaa Baconia J. R. McCullochin kirjan ranskannoksesta Discours sur l'origine, les progrès, les objets particuliers, et l'importance de l'économie politique (Kansantaloustieteen alkuperää, menestyksiä, sen eri kysymyksiä ja merkitystä valaiseva mietelmä), Genève–Pariisi 1825, s. 131–132. Toim.
[8] Tarkoitustemme kannalta ei ole välttämätöntä palata taaksepäin Edvard III:n aikaiseen työläisasetukseen asti.
[9] Somerset House, Lontoon länsiosassa sijaitseva palatsi, jossa oli erilaisia hallituslaitoksia. Toim.
[10] — Eugène Buret. Toim.
[11] Konventti, 1700-luvun lopulla tapahtuneen Ranskan porvarillisen vallankumouksen aikana toiminut kolmas kansalliskokous. Se valittiin elo–syyskuussa 1792. Konventti lakkautti kuningasvallan ja julisti maan tasavallaksi. Se hävitti lopullisesti feodalismin, nujesti armotta kaikki vastavallankumoukselliset ja sovintoa hakevat ainekset, taisteli ulkomaiden aseellista interventiota vastaan. Konventti toimi lokakuun 26. päivään 1795 saakka. Toim.
[12] Marx viittaa vallankumouslauluun Verinen tuomio, joka oli levinnyt Sleesian kankurien keskuudessa heidän kapinansa aattona. Toim.
[13] Marx lainaa Michel Chevalierin kirjaa Des Intérêts matériels en France (Aineellisista eduista Ranskassa), joka ilmestyi muutamina painoksina 1838 Pariisissa ja Brüsselissä. Toim.
[14] Kysymyksessä ovat Lyonin työväen kapinat marraskuussa 1831 ja huhtikuussa 1834. Toim.