Julkaistu: 14. elokuuta 1908
Lähde: Työmies n:o 185, 14. elokuuta 1908, s. 7
Skannaus: Kansalliskirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kello on juuri pamputtanut 12 yöllä. Herra nukkuu ja rouva nukkuu. Ainoastaan pientä kahinaa kuuluu heidän makuukamaristaan.
Maisterikin, joka on herrasväeltä vuokrannut kalustetun kamarin ja asuu "kyökkini" viereisessä huonessa, tuntuu tänä iltana olevan erikoisesti raukeampi. Hän ei ole tänä iltana jaksanut minua rissuttaa kaikenmaailman pikkuaskareissaan kuten hänen tapansa on.
Olen siis tavallista aikaisemmin työstäni vapaa! Tänään oli ainoastaan 16 tuntia pitkä työpäivä. Ihan helsinkiläisten palvelustyttöjen normaalityöaika!
Tunsin harvinaista rauhaa ympärilläni, mutta itseäni ei silti nukuttanut.
Muistin "Työmiehen", jonka illalla lainasin talonmieheltä ja kuletin sen esiliinan alla kyökkiin ja pistin sen varovaisuuden vuoksi herrasväeltä piiloon tiskipöydän alle kaapin nurkkaan. Otin sen sieltä ja hain lehdestä — jos siinä olisi vielä siitä eduskunnan rakkaudesta, joitain vastalauseita. — Ei ollut. Mutta sen sijaan kiintyi huomioni viimeisellä sivulla kirjoitukseen: "Joku sana Helsingin tanssi-iltamista".
Lähdin sitä ahmasemalla lukemaan. Mutta tuskin olin päässyt kolmen sormeni leveyttä kun tuli vastaani sanat että silloin kuin suoritetaan jotain ohjelmaa, niin
"tuntuu ihan inhottavalta se rauhattomuus, joka iltayleisöstä ilmenee. Kopistellaan jalkoja, puhellaan ja naureskellaan äänekkäästi, jopa siihen määrin, jotta puhujat ovat olleet pakotetut keskeyttämään puheensa. Syy on siinä, että näissä iltamissa käyvä yleisö ei välitä muusta nautinnosta kuin tanssista."
Siihen määrään saakka kummastuin siitä löyhästä kirjoitustavasta että jos toveri Lylykorpi olisi ollut kyökissäni, niin olisi saanut tuntea oikein palvelustytön sisarellisen kurmoituksen.
Maltoin taas mieleni ja luin eteenpäin.
"Tanssiahan olemme oppineet pitämään eräänä nuorison virkistys- ja voimisteluleikkinä, jonka avulla nuoriso virkistää työstä kangistuneita jäseniään ja tyydyttää riemuiluhaluaan vailla mitään muita intohimoja. Mutta tanssi nykyiselle asteelle kehityttyään on eräs aste luonnonviettien tyydyttämisessä."
"Näky on niin inhottava, jotta sitä ei punastumatta voi katsella".
Toveri Lylykorpi! Oikeinko totta tarkoitatte?
Vaikka nyt vielä näyttää olevan varsin vaikeata puhua lehtien palstoilla peittelemätöntä kieltä "luonnonviettien" maailmasta, kuten näimme eräästä alakerrasta johtuneista jälkitoimenpiteistä, niin kuitenkin rohkenen jatkaa kirjoitustani kirjoituksenne johdosta, koska olen yksi niitä, joita teidän kirjoituksenne eräällä vissillä tavalla sortaa.
Pidättekö nälkäviettiä inhottavana kun se kerran luonnon lakien pakottamana esiintyy luonnossa ja siis meissä ihmisissäkin?
Toivottavasti ette. Niin luonnoton ette voi olla, että vihaisitte luonnon lakeja.
Väitättekö sukuviettiä luonnottomaksi?
No ette tietysti!
Koska nälkävietti on luonnollinen, niin meidän ei sitä tarvitse "inhoa" eikä "punastella" ja sama on siis laita sukuvietinkin suhteen kun se kerran on luonnollinen.
Luonnon edessä ei tarvitse punastua — ei — ei — muut kuin luonnottomat.
Itse pohjaperusteiltaan ei siis teillä ole ehjää maaperää kirjoituksessanne. Se on vaan hyvässä tarkoituksessa kirjoitettua hölynpölyä.
Näin käsittäen, kysymys on siis vaan enää muodollisesta puolesta. Ja silloin se on ainakin jossain määrin toisarvoisempi juttu.
Toisia ihmisiä nimittäin huvittaa erityisesti syödä moninkertaisilla kahveleilla ja veitsillä hopeaastioista — kuten meidän herrasväki on — ja toiset pistelevät ruokansa hyppysistä. Joku ei voi syödä omenaa kuorimatta kun taas toinen syö sen pilkkuineen siemenineen.
Tämä kaikki on olosuhteiden kasvattama makuasia.
Niin se on, hyvä toveri, sen teidän inhoamanne meidän tanssitapamme kanssa. Te olette ehkä tyytyneet tanssimaan olkapäät ja kylki vastakkain, meitä lystittää tanssia kasvot vastakkain.
Se siitä.
Mutta asiasta on otettava vielä eräs toinen puoli.
Meidän palvelustyttöjen palkat ovat perin alhaiset. Saa olla kovin kiitollinen, jos voi kerran kuussa uhrata varoistaan iltamalystiin. Eipä tahdo päästä niin pitkälle varoissa että voisi mennä iltamaan edes ilman lainavaatteita.
Tämän saman taulun toinen kulma on yhtä musta. Onko teillä selvänä, kuinka usein me pääsemme vapauteen? Saattaa joskus ja hyvinkin usein kulua viikkoja kun ei saa rouvalta lupaa vapauteen.
Nuori mieli — rakkauden vaistot kärsivät siitä syystä usein hirveätä nälkää.
Kun siis vetää yhteenvedon serpiirin vaikutuksesta, josta me palvelustytöt tulemme tanssi-iltamiin luettuna siihen vielä se kauhea rääkkäys, kidutus, hopotus ja oikkujen täyttäminen, jota saamme osaksemme herrasväeltämme, niin eiköhän se laimenna toveri Lylykorven innostusta siveellisyyden nimessä sorrettuja lisää sortamasta.
Tahdotteko te vielä senkin nautinnon meiltä viedä?
Ei, vastanette te, laitetaan parempaa sijaan.
Kun me tulemme tai oikeammin sanoen pääsemme iltamiin, nautimme me vapaudestamme siihen määrään, että me tömistämme jalkojamme, vihellämme, rääkymme ja teemme melkein mitä vaan kukistaaksemme sen joka asettuu eteemme sellaista ohjelmaa suorittamaan, josta me emme nauti. Alas vastenmieliset!
Ja nyt toveri Lylykorpi voinen jo teille vakuuttaa, että meidän vaistoissamme ole mitään vikaa, mutta teidän ohjelmissanne sitä on. Ne ovat kovin kömpelöt!
Puheet ovat raskaat sulattaa, esitystapa ihan surkea. Ainoa mikä niissä on hyvää on mahdollisesti tarkotus, mutta tarkotuksen tähden emme aina jaksa uhrata sitä harvinaisen kallista nautintotilaisuuttamme raskasmielisiin ohjelmanumeroihin. Syöttäkää meille joustavaa, periaatteellista ohjelmaa hauskasti esitettynä, niin me kyllä kuuntelemme jo vielä kokonaisena laumana. Muussa tapauksessa on yrityksenne turhaa. Me olemme vaistojen ihmisiä ja siksi työskentelemme välttämättömyyden pakosta yhteiskunnan raskaimmassa työssä.
Me joko uppoamme kokonaisena joukkona tai nousemme kokonaisena ryhmänä. Mikä meissä on yhteistä ei muutu moittimalla.
Tanssi-iltamissa käynyt palvelijatar.