Julkaistu: kesäkuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 42, kesäkuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 161–190. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Matti Paasivuori, Edvard Gylling. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Viime vaalit tapahtuivat vielä vallankumouksellisen kuohunta-ajan jälkimainingeissa. Suurlakosta oli tosin jo kulunut hyvän joukon toista vuotta, mutta sen innostuttava henki tuntui vielä vahvasti. Koko se aika talvella ja keväällä 1906, jolloin voitokkaasti taisteltiin yleisestä äänioikeudesta ja uudesta eduskunnasta, alituinen uuden suurlakon mahdollisuus silmäin edessä, se oli vallankumouksellisen innostuksen aikaa. Ja lisäksi v. 1906 Venäjän vallankumousliikkeen purkaukset olivat vielä verrattain voimakkaita ja tuntui niiden kuohuttava vaikutus huomattavasti meidänkin maassamme, varsinkin Viaporin sotilaskapinan aikana. Tuollainen kuohunta-aika ei vaikuttanut ainoastaan maamme köyhälistöön, vaan tuntuvasti myöskin porvaristoon. Se masensi porvariston taantumuksellisia viettejä ja hajotti sen itsepuolustusta. Herraspuolueet olivat neuvottomuudesta typerryksissään, suomettarelaiset koettivat voittaa toisia kauniilta näyttävillä vaalilupauksilla, ja vaalikiihotuksessaan porvaripuolueet taistelivat usein miltei yhtä kiivaasti toisiaan kuin sosialidemokratiaa vastaan, jonka mahtavuutta herrat eivät arvanneet.
Sosialidemokratisen puolueen suuri vaalivoitto löi sitte porvarit hämmästyksellä. Mutta samalla oli se sellaisenaan jo omiaan kokoamaan porvarien itsepuolustusta yhteiseen rintamaan. Nyt kun uuteen eduskuntaan astui 80 sosialidemokratia, huomasivat herrat selvästi, että kysymys oli todellakin jo monista heidän tärkeimmistäkin yhteisistä luokkaeduistaan eikä mistään parlamentaarisesta narripelistä. Ja heti siitä alkaen olikin ilmeisesti eri porvaripuolueitten yhteisenä pyrkimyksenä kaikilla käytettävissään olevilla keinoilla ryöstää maamme työväenluokalta tyyten sosialidemokratisen puolueen vaalivoiton siunaukset.
Perustuslailliset saivat ensinnä kunnian näyttää taantumuksellista karvaansa. Se kunnia johtui osaksi heidän johtavasta valta-asemastaan. »Laillisuuden» keppihevonen hampaissa he lisäsivät laillista kansan kuristusta siihen määrään, että heidän valtaansa jo voitiin syyllä sanoa »uusbobrikoffilaisuudeksi». He järjestivät valtaansa tueksi ennen kuulumattoman laajan poliisiarmeijan. Heidän tuomioistuimensa alottivat työväkeä vastaan, varsinkin järjestyneen työväen painovapautta vastaan, julmain luokkatuomioitten sarjan. Heidän senaattinsa jarrutti kaikkein tärkeimpäin lainsäädännöllisten uudistustointen valmistamista sen kuin taisi, puhumattakaan, että se muilla valtansa aloilla olisi mitään kansanvaltaisia uudistuksia toimittanut tai edes alkuun pannut. Täten hallitseva perustuslaillinen koplakunta, niin hyvin sen viikinkiläinen selkäranka kuin myös sen nuorsuomalainen häntä, teki voitavansa yhä vain lujittaakseen sitä samaa virkavaltaista luokkasortojärjestystä, joka meillä on niin kauvan, kauvan jo ollut kansan vitsauksena.
Valtiopäivillä oli porvarien yhteisenä pyrintönä ensinnäkin voittaa aikaa, estää tärkeämpäin uudistusten nopeaa valmistumista. Se tehtävä ei heille vaikeaa ollutkaan. Valiokuntiin on niin helppo hienommallakin jarrutuksella haudata uudistusalotteita yhdeksi tai kahdeksikin istuntokaudeksi. Kieltolaki tuli sentään loppuun käsitellyksi — senaatin ensin valmisteltua sen surmaamista Pietarissa! — samoin leipurilaki ja muuta vähäpätöisempää. Ja toisella istuntokaudella jo näkivät porvarit useampain tärkeitten uudistusesitysten uhkaavan joutusasti valmistuvan valiokunnista, sosialidemokratisten edustajain kiirehtiessä ja ponnistaessa. Ainakin torpparilaki ja kunnallinen äänioikeus oli hyvässä toivossa tulla ratkaistuksi ennen toisen istuntokauden loppua. Pitikö ne nyt ratkaistaman 80 sosialidemokratin ollessa mukana niitä päättämässä? Se ajatus pani epäilemättä herrat raapimaan päätään.
Onnekseen he kuitenkin olivat taas saaneet varman avun Pietarista käsin, Venäjän taantumukselta. Saattoi mainiosti huomata meillä porvarillisen taantumuksen aivan sitä mukaa nostavan ryöhkeänä päätään, mikäli Venäjälläkin taantumus vahvistui. Porvareilla oli selvänä, että Venäjän sortovallassa tulisi olemaan heidän paras turvansa maamme työväenliikettä vastaan. Sen vuoksi sitä perustuslaillinen hallitus suositteli renginpalveluksillaan ahdistaen täällä olevia venäläisiä pakolaisia. Ja samassa tarkoituksessa myös suomettarelaiset tekivät innostuneina milloin suoranaisia valtiollisia ilmiantajaan, milloin taas välillisesti parjauksillaan, kutsuivat suomisyöjiä maamme asioihin sekaantumaan. Yksissä porvarit työnsivät Venäjälle miljooneja.
Näihin vaaleihin nyt mentäessä on täten porvarillinen taantumus meillä yhä enemmän yhtynyt yhteiseen rintamaan, jonka takana on Venäjän taantumus. Tuon rintaman murtamiseksi käy sosialidemokratinen puolue näihin vaaleihin.
Voimassa oleva elinkeinolaki on v. 1868 elinkeinosta ja kaupasta annettu asetus, joka sitte v. 1879 valtiopäivillä laajennettiin elinkeinolaiksi.
Tällä lailla on ollut hyvin suuri vaikutus Suomessa kapitalistisen tuotantotavan kehitykseen.
Sen kautta vasta poistettiin keskiaikaisen ammattikuntalaitoksen jätteet, jotka täällä ehkäisivät suurteollisuuden kehitystä.
Silloin kun mainittu laki laadittiin, ei Suomessa vielä ollut paljo varsinaista palkkaköyhälistöä. Taistelu työn ja pääoman välillä oli silloin vielä yksityistä laatua. Jos joku yksityinen työntekijä oli tyytymätön palkkaansa ja pyysi sitä korotettavaksi, ja jos ei sitä korotettukaan, niin ei siitä mitään suurempaa taistelua syntynyt. Mutta sen jälkeen kun kapitalismi ehti luomaan suurlukuisen palkkaköyhälistön, jonka edut olivat ristiriitaiset sen etujen kanssa, oli tästä myöskin seurauksena taistelu työn ja pääoman välillä.
Työlakot — joukkoeroamiset — tulevat nyt yksityisten työstä eroamisten lisäksi.
Elinkeinolakia laadittaessa eivät herrat vielä osanneet tehdä pykäliä työlakkojen varalta. Heillä oli ainoastaan selvillä yksityisen työläisen työstä lakkaaminen, ja sitä varten he kyllä laativat säädöksiä seka määräsivät siitä rangaistuksen. Mutta joukkoeroamiset jäivät huomioon ottamatta. Tuo herrojen huomaamattomuus on sitte ollut suureksi siunaukseksi Suomen köyhälistölle.
Mikäpä heitä silloin olisi estänyt laatimasta työväelle vaikka minkälaisen kuristuslain? Ei mikään! He huomasivat erehdyksensä vasta sitte, kun työlakoista alkoivat porvarien sanomalehdet melua pitämään. Mutta se oli liian myöhään. Työnantajat ensin alussa työlakkojen sattuessa turvaantuivat elinkeinolakiinsa ja tuomioistuimiin, milloin työntekijät olivat eronneet noudattamatta irtisanomisaikaa. Mutta pian ne työläiset sentään oppivat lakkoon ryhtyessään noudattamaan irtisanomisaikaa, missä sitä työnantajankin puolelta työntekijöitä erotettaissa noudatettiin. Mutta niillä työaloilla, joilla työnantajat eivät sitä noudattaneet, eivät sitä työntekijätkään tarvinneet noudattaa. Tällaisia työaloja ovat: rakennus- ja yleensä kaikki ulkotyöt. Työlakon toimeenpaneminen rakennustyöpaikalla voi siten tapahtua milloin tahansa, vaikka keskipäivällä. Työntekijät esittävät työnantajalle vaatimuksia, ja jos ei hän niihin suostu, niin heti alkaa työlakko.
Näin oli asianlaita silloin, kun työntekijät eivät vielä olleet jäijestyneitä eikä ammattiyhdistysten ja työnantajain välillä ollut minkäänlaista sopimusta. Työnantajan useinkin täytyy suostua työntekijäin vaatimuksiin, jos ei hän suostuisi, niin hänen työnsä jäisivät tekemättä.
Työlakkojen suuri luku on vain siten selitettävissä, että työnantajat itse työntekijöitä erottaissaan eivät noudattaneet edeltäpäin määrättyä irtisanomisaikaa. Eikä enään löydy montakaan työläistä, jotka vaatisivat noudattamaan irtisanomisaikaa.
Työnantajain taholta on jo toistakymmentä vuotta vaadittu uudistuksia elinkeinolakiin. Näitä uudistuksia on vaadittu tehtäväksi siihen suuntaan, että elinkeinovapautta pikkuteollisuuden eduksi rajotettaisiin ja työntekijäin lakkovapautta tuntuvasti supistettaisiin. Lakon tekeminen tehtäisiin työläisille niin vaikeaksi kuin mahdollista ja lakkopetturit otettaisiin valtion puolesta erityisen suojeluksen alaisiksi.
Näitä ylläkerrottuun suuntaan meneviä uudistuksia laatimaan sitte hallitus v. 1898 asetti komitean senaattori Leo Mechelinin johdolla, jonka komitean mietintö sitte ilmestyi painosta seuraavana vuonna. Työlakkoon yllyttäjille ehdotettiin siinä ankara kuristuspykälä. Sen pykälän perusteluissa sanotaan näin:
»Teollisuussuhteet maassamme elinkeinokin ilmaantuessa noin kaksikymmentä vuotta sitten, eivät oikeuttaneet 'työlakkopykälän' tarpeellisuutta laissa, vaan oli kylliksi, että sopimuksen rikkominen rangaistiin, joko sitten elinkeinonharjottaja ennen säädettyä irtisanomisen aikaa eroitti apulaisen, työntekijän tahi oppilaan, tai joku näistä ennen aikojaan lakkasi työstä. Vaikkapa työväenkysymyksen rauhattomuus ei liene toistaiseksi maamme teollisuutta laajemmalti kosketellut, on kuitenkin ilmeistä, että E. L:n[1*]) yksinkertaiset säännökset asiassa eivät edes meillä enään vastaa ajan vaatimuksia. Varsinkin tulee lain määritellä toisistaan eroaviksi käsitteet: E. L:n edellyttämän yksityisen työstälakkaamisen ja n. s. »työlakon» s. o. joukkolakon, joka tarkoittaa liikkeenkäytön seisahtamista. Mitä tahansa ajateltaneenkin lakosta työntekijän välikeinona hankkiaksensa itselleen edullisemman aseman, niin ei, ainakaan meidän maassamme, voida kokemusta ottaa tueksi, joka oikeuttaisi yllytyksellä matkaansaatetun työstälakkaamisen, koska kerran irtisanomisoikeus tarjoo työntekijälle laillisen keinon päästä epäedullisista työehdoista vapaaksi. Ja kaikissa tapauksissa vaatii juuri se pakkotila, jonka työlakko käsittää, vaikkei väkivaltaa käytettäisikään, että sopimuksen rikkominen tässä on katsottava raskauttavilla asianhaaroilla suurennetuksi.»
»Komitean ehdotus säätää 25 §:län 4 kohdassa että työsopimusta älköön kummaltakaan puolelta irtisanottako niin kauan kun elinkeinon harjoittajan ja työntekijän välinen riitakysymys on sovintolautakunnassa vireillä ja että sellainen irtisanominen, jos se tapahtuu, ei ole lainvoimainen. Yhdenmukaisesti sen kanssa Komitea on katsonut että työstä eroittaminen tahi työstä lakkaaminen myöskin ovat pidettävät raskaana rikoksena.»
»Yksi työlakoissa yhä useammin esiintyvistä ilmiöistä, joka enemmän kuin muut aiheuttaa riidan yltymistä ja antaa työstä lakkaamiselle rikoksellisen leimansa, on se pakko, jota lakkolais-työntekijät koettavat harjoittaa tovereitaan kohtaan, saattaakseen ne sopimusrikokseen osallisiksi, tahi, jos siihen ovat ottaneet osaa, estävät heitä uudelleen työhön ryhtymästä, osaksi isännän kutsumia vieraita työmiehiä vastaan, estääkseen näitä ryhtymästä luvatta poistuneiden työhön. Rikoslaki sisältää tosin 25 luvun 12 §:ssä sellaisiin tapauksiin soveltuvan määräyksen, vaikkapa sitä kaksinkertaista oikeuden polkemista, jonka puheenaolevat toimenpiteet tuottavat isännälle yhdeltä puolen ja pakonalaiselle työntekijälle toiselta puolen, siinä ei ole suoranaisesti ilmaistu. Se rangaistuksen määrä, jonka mainittu lainkohta sisältää, on myöskin Komiteasta näyttänyt näistäkin raskaan lakkorikoksen kohdista täysin riittävältä ja saattanee, siltä näkökannalta katsoen, yksinkertainen viittaus rikoslain säännökseen olla riittävä. Koska rikoslaki ei kuitenkaan mainitse viettelemistä eikä houkuttelemista rikokseen §:ssä mainittujen rikoksellisten tekojen joukossa ja moinen menettely juuri kuuluu niihin välikeinoihin, johon lakon aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi etupäässä tavallisesti ryhdytään, on Komitea katsonut itsellensä olevan syytä, viittaamatta Rikoslakiin, tähän erittäin ottaa rangaistusmääräyksiä sellaisesta rikoksesta. Että sellaista pakkoa työntekijöitä vastaan lakkotilaisuuksissa todistettavasti usein harjoittavat henkilöt, jotka eivät laisinkaan kuulu niiden piiriin, on aiheuttanut tämän kohdan heihinkin sovelletun sananmuodostuksen. Sellaisia yllyttäjiä, jotka itse tuntematta niiden enemmän tai vähemmän epäsuotuisien elämänsuhteitten painoa, jotka kuitenkin useimmissa tapauksissa ovat syynä lakkoihin, panevat alkuun ja edistävät sopimusrikosta ja joilla monissa tapauksissa on yksityinen hyötynsä riidan jatkumisesta, samalla kun he tavallisesti eivät tee mitään uhrauksia lakon hyväksi, tulee säännön mukaan kohdata ankarampi rangaistus kuin itse työntekijöitä samanlaisesta rikoksesta. Komitea ei kuitenkaan, katsoen siihen että ehdotettu rangaistusmäärä on asteellinen ja tuomioistuin tässä niinmuodoin voi menetellä harkinnan mukaan, ole katsonut itsellään olevan syytä näitä erikoistapahtumia varten säätää eri määräyksiä.»
»Edesvastausmääräykset tässä kohdassa ovat E. L:ssa yhteenliitetyt säännöksiin ennenaikaisesta irtisanomisesta ja työstälakkaamisesta, mutta Komitea on katsonut välttämättömäksi, että näitä asioita käsitellään erikseen.»
Itse lakiteksti Mechelinin komitean ehdotuksessa oli seuraava:
»Jos ammatinharjoittaja erottaa työstään apulaisen, työntekijän tahi oppilaan, tahi jos nämät lakkaavat työstään ammatinharjoittajan luona varteenottamatta sitä irtisanomisaikaa tahi erityistä ajanmääräystä, johon laki tahi välipuhe heidät velvoittaa, taikka muissa tapauksissa kuin tämän lain 56, 57 ja 58 §§:t edellyttävät, vetäköön sakkoa kymmenestä viiteensataan markkaan ja korvatkoon vahingon.»
»Jos niin suuri luku työntekijöistä itseään irtisanomatta samaan aikaan lakkaavat työstään, että sen teollisuusliikkeen tahi yrityksen jatkaminen, jossa he ovat olleet työssä, kokonaan tahi suurimmaksi osaksi on keskeytettävä, olkoon tämä rangaistusta määrättäessä raskauttavana asianhaarana pidettävä.»
»Jos asia, joka on tuottanut eripuraisuutta ammatinharjoittajien ja työntekijöitten välillä, on sovintolautakunnalle ilmoitettu, ja jos ammatinharjoittaja siitä huolimatta erottaa työntekijät työstään tahi jos nämät lakkaavat työstään, odottamatta lautakunnan sovintoehdotusta, olkoon tämäkin raskauttavaksi asianhaaraksi katsottava.»
»Joka väkivallalla tahi uhkauksilla taikka vietellen houkuttelee työntekijöitä ottamaan osaa työn lakkoon, tuomittakoon vankeuteen korkeintaan vuodeksi tahi sakkoihin. Laki olkoon sama, jos joku, nyt mainitulla tavalla, estää työntekijää työhönsä palaamasta tahi luvatta poistuneitten tilalla puheena olevaan työhön ryhtymästä.»
»Jos ammatinharjoittaja ottaa työhönsä toisen apulaisen, työntekijän tahi oppilaan, joka lain ja välipuheen vastaisesti on tämän luota eronnut, vetäköön sakkoa viidestäkymmenestä viiteensataan markkaan ja korvatkoon kaiken vahingon.»
Tällä ehdotuksella, jos se olisi tullut laiksi, olisi saatettu kaikki työntekijäin luottamushenkilöt varmasti linnaan. Samalla kuin sen tarkotuksena oli antaa turvaa lakkopettureille, mikä seikka hyvin selvästi tuleekin edellä esitetyistä pykälän perusteluista ilmi.
Tuon komitean ehdotuksen johdosta Suomen järjestynyt työväki sitte toimeenpani suuria kokouksia, joissa hyväksyttiin jyriseviä vastalauseita tuota kuristuslakiehdotusta vastaan.
Sen jälkeen tuo komitean ehdotus v. 1902 annettiin Suomen teollisuusvaliokunnan keskuskomitealle tarkastettavaksi, jossa puheenjohtajana oli senaattori Lennart Gripenberg ja sihteerinä Heikki Renvall.
Tämä komitea laati sitten oman ehdotuksensa uudeksi elinkeinolaiksi. Sen ehdotus monessa kohdassa eroaa hallituksen asettaman elinkeinolakikomitean ehdotuksesta.
Työlakko-pykälästä lausutaan sen perusteluissa seuraavaan tapaan:
»Puheena oleva § on, semmoisena kuin se kuuluu E. L. Komitean ehdotuksessa, herättänyt paljon pahaa verta työväen piireissä. Komitea, joka on sitä mieltä, ettei ehdotetuilla säännöksillä voitettaisi, mitä niillä tarkoitetaan, vaan että ne synnyttäisivät yhäkin kireämpää suhdetta työnantajain ja työntekijäin välillä, on, huomioon ottaen myöskin Teollisuushallituksen asiassa antaman lausunnon, ehdottanut 2 ja 3 kohdan sekä sanat »vietellen houkuttelee» 5 kohdasta poistettaviksi. Komitea on voinut tätä puoltaa sitäkin mieluummin, kun Rikoslain 25 luvun 12 §:ssä jo on olemassa tästä asiasta säännös, joka asianmukaisesti käytettynä lienee tarpeeksi tehokas ase järjestyksen ylläpitämiseksi; ja Komitea ehdottaa että §:n 3 kohtaan pantaisiin viittaus mainittuun lainpaikkaan.»
»Mitä erityisesti sanoihin 'vietellen houkuttelee' tulee, on Komitea sillä perustuksella, että mainitut sanat, jos ne otettaisiin lakiin, voisivat antaa aihetta kulloinkin tuomarin subjektiivisen käsityksen mukaan sanoista 'vietellen houkuttelee' horjuvaan oikeudenkäyttöön, ehdottanut ne poistettaviksi. Tässä tulee myöskin huomauttaa siitä, että jo Rikoslain 5 luvun 2 § määrää rangaistuksen rikokseen yllyttäjälle, ja tuntuu siksi tarpeettomalta ottaa E. L:iin kysymyksessä oleva määräys.»
»Viimeisen edellisessä kohdassa ehdottaa Komitea lisäyksen, tarkoituksessa selvästi näyttää, että työnantajaa ei voida pitää velvollisena erikseen tutkimaan, onko joku hänen palvelukseensa tarjoutuva työntekijä laillisesti vapaa aikaisemmin tehdystä työsopimuksesta. Sellainen tutkiminen tuottaisi työnantajalle suurimpia vaikeuksia, ja sellainen veivoitus tuntuisi erittäin väärältä.»
Tämä komitea on sitä mieltä, että tuo Rikoslain pykälä on kyllin tehokas saattamaan työntekijäin luottamusmiehet linnaan! Mutta sitä ei aina luokkatuomioistuimetkaan ole voineet työlakkotapauksiin sovelluttaa. Tarvitaan elinkeinolakiin erityinen säädös, jossa viitataan rikoslain mainittuun pykälään. Sillä rikoslakia ei ole laadittu silmälläpitäen työlakkoja ja lakkopetturien suojelemista, vaan muita tapauksia.
Se elinkeinolain esitys, joka vuosien 1907–8 valtiopäivillä eduskunnalle esitettiin, on suureksi osaksi laadittu viimemainitun komitean ehdotuksen mukaan.
Työlakot ovat mainitun esityksen laatijoita kovasti huolestuttaneet. Sen perusteluissa sanotaan näin:
»Viime vuosien kokemukset yhä useammin sattuvista vaikeasti ratkaistavista ja taajoista työnseisauksista Suomessa eivät voi jäädä lainsäätäjältä huomioonottamatta. Nämä työrauhan häiriöt ovat useinkin seurauksiltaan tuhoa tuottavia ei ainoastaan niille yksityisille ja teollisuushaaroille joita ne kohtaavat, vaan myöskin koko yhteiskunnalle. Asiaan ryhtyminen yhteiskunnan puolelta, jotta, mikäli mahdollista, vältettäisiin sellaista häiriötä taloudellisen yhteiskuntaelämän säännöllisessä menossa, näyttää sentähden olevan yhtä luonnollinen kuin tarpeellinenkin. Ja kun työnseisaukset ainoastaan sikäli ovat vältettävissä, kuin niiden syitä, työriitoja, saadaan poistetuksi, täytyy pyrkimykset kohdistaa keinojen keksimiseen sellaistan riitain estämiseksi tahi sovittamiseksi.»
Kirjalliset yksityiset sopimukset, 'orjakontrahdit', oppilaitten ja 21 vuotta nuorempain työntekijäin kanssa, ehdotetaan pakollisiksi. Näillä sekä monilla muilla epäsuorilla ja kieroilla keinoilla siinä ehdotetaan rajoittamaan työntekijäin lakkovapautta!
Työriitain sovittaminen eli lakkojen jarruttaminen ehdotuksen mukaan annettaisiin ammattivaltuuston asettamalle sovintolautakunnalle, jolla 25 §. 2 m. m. mukaan olisi oikeus tunkeutua silloinkin riitelevien väliin sovintoa hieromaan, kun ei sitä kumpikaan riitapuoli pyydä. Tämä sovittelemispakko ei sentään ole vaarallista, sillä 26 §. 2:n kohdan mukaan voi jompikumpi taikka molemmat riitapuolet hyljätä sovintolautakunnan sovintoehdotuksen, jos 48 tunnin kuluessa, siitä tiedon saatuaan ilmoittaa, etteivät hyväksy sovintoehdotusta. Mutta sellainen sovittelu tulee työväelle vaaralliseksi vasta sen kautta, jos 30 §. säädökset tulevat hyväksytyiksi. Mainittu pykälä on seuraava:
»Mainitunlaisen asian (s. t. s. työriidan) ollessa sovittelulautakunnan tai sovinto-oikeuden tahi sovintomiehen käsiteltävänä ja vaikka irtisanomisaika irtisanomisen tapahduttua olisikin umpeen kulunut, älköön elinkeinonharjoittaja liikettä pysäyttämällä tahi muuten erottako apulaisia tahi työntekijöitä, älköötkä nämä lakatko työstään, ellei kaksi viikkoa ole katunut siitä, kuin asia pantiin vireille lautakunnassa, sovinto-oikeudessa tahi sovintomiehen luona.»
Tämän pykälän määräyksien rikkomisesta uhataan rangaistusta vähintäin 10 ja enintäin 500 markan sakolla.
Näiden säädösten kautta työntekijäin irtisanomisaika lakkotapauksissa usein venyisi kaksi viikkoa pitemmäksi kuin mitä se muuten olisi. Tällainen viivytys tapahtuisi, jos virallinen sovintolautakunta vasta irtisanomisajan lopussa tunkeutuisi riitelevien väliin, ja jos sen sovintopuuhat raukeaisivat tyhjään, ja sen ne varmaan tekisivät usein, sillä työnantajat, kun heidän ei tarvitseisi peljätä tyälakkoa, eivät suostuisi työväen kohtuullisempiinkaan vaatimuksiin.
Työnantaja tuollaisesta viivytyksestä vain hyötyisi. Hän saisi aikaa valmistaa pois kiireemmät tilaukset, eikä ottaisi vastaan uusia. Hän hankkisi vuosiorjainsa ja oppilaitten ynnä muitten kontrahdeilla olevain työläisten lisäksi rikkureita, joko kotimaasta taikka Venäjältä, josta viimeksimainitusta maasta niitä niin monta kertaa ennenkin on hankittu, ja kaikin tavoin varustautuisi työntekijäin työlakkoa vastaanottamaan.
Työntekijöille on taas se eduksi, ettei työnantaja kovin aikaisin saa tietoa heidän lakkoaikeistaan. Sovintolautakunnan oikeus jarruttaa työlakon alkamista tapahtuisi aina työntekijäin vahingoksi. He menettäisivät tilaisuuden panna lakon toimeen silloin, kuin se paraiten voisi taivuttaa työnantajaa suostumaan työntekijäin kohtuullisiin vaatimuksiin.
Tällä jarrutuslaitoksella sekä orjakontrahdeilla ja rikoslain säädöksillä hallitus ja porvarit koettavat epäsuoralla tavalla riistää työväeltä sen parhaimman aseen, se on lakkovapauden ja lakkovahtien asettamis-oikeuden. Ammatillinen työväenliike ilman näitä oikeuksia on merkitystä vailla.
Työväen luottamusmiehiä uhataan sitte seuraavalla säädöksellä:
»1. Joka väkivallalla tai uhkauksella pakottaa elinkeinonharjoittajan seisauttamaan ammattiliikkeensä tahi erottamaan tahi olemaan työhönsä ottamatta apulaisen tahi työntekijän taikka heidät ottamaan osaa työlakkoon, taikka sanotulla tavalla estää apulaista tahi työntekijää työtä tekemästä tahi tehtäväkseen ottamasta, rangaistakoon niinkuin Rikoslain 25 luvun 12 §:ssä sanotaan.»
Mainitussa kohdassa Rikoslaissa sanotaan, että siitä tuomitaan korkeintaan vuodeksi vankeuteen taikka sakkoon, ellei teko ole vieläkin ankaramman rangaistuksen alainen.
Nykyistä rikoslakia sovitetaan perin mielivaltaisesti työlakkoihin. Se riippuu asianomaisesta tuomarista. Porvarit tarvitseisivat elinkeinolain, jossa viitattaisiin rikoslain pykäliin, että sitä tuomarit vapaammalla omallatunnolla voisivat käyttää.
Tosin v. 1907 valtiopäivillä työväenasiain valiokunta teki hallituksen esitykseen muutamia muutoksia. Niinpä 30 §. poistettiin, vaikka Helsingin käsityö- ja tehdasyhdistyksen valtuutetut pitävät sitä erittäin hyvin perusteltuna ja vastustivat sen poistamista. Samoin viime vuonna myöskin poistettiin tuo 72 §, jossa viitataan Rikoslain säädöksiin. Mutta viime kerralla ei sitä enää poistettu.
Nyt, kun eduskunta tulee uusien vaalien kautta jonkun verran muuttumaan, niin entisillä muutoksilla ei ole enää mitään merkitystä. Jos porvarien aikomukset onnistuvat, että sos.-demokrateja tulee vähemmän kuin ennen eduskuntaan, niin silloin siellä säädetään työväelle vaikka minkälaisia kuristuslakeja. Mutta työläiset, joilla on äänioikeus, voivat jos tahtovat kuitenkin tehdä tyhjäksi nuo porvarien katalat aikomukset. Ne voivat äänestää ja lähettää entistä enemmän sosialidemokrateja eduskuntaan. Työläisten tulee muistaa, että porvarit aikovat rajoittaa lakkovapautta!
Matti Paasivuori.
Ennenkuin tarkastamme niitä näkökohtia, joista kaksi historioitsijaa, porvarillinen Tocqueville ja sosialidemokrati Jaurès ovat lähteneet käsittelemään Ranskan vallankumouksen syitä, lienee ehkä paikallaan määritellä tarkemmin syyn käsite meidän kannaltamme.
Meidän käsityksemme mukaan on syiden tutkiminen vaan tiettyjen ilmiöiden yhdistämistä eli kokemuksen erilaisten ilmauksien johtamista yhdeksi tieteelliseksi laiksi. Ajattelumme, paras ase taistelussa olemassaolomme puolesta, hakee yhtenäisyyttä kokemuksellisten ilmiöiden erilaisuudessa, sitä varten se muodostelee ilmiöiden joukosta erinäisiä lakeja, jotka helpottavat käsitystämme, nämä lait ovat relativisia, nousevat ja muuttuvat sen ilmiöluvun mukana, josta ne ovat syntyneet. Syyt eivät ole mitään muuta, kuin tapahtumain luonteesta johtuva systemi, menettelytapa eli yleinen järjestelmä, joka on laadittu sen mukaan, miten ilmiöt ajallisesti seuraavat toisiaan.
Niinpä ei ole käsityksemme mukaan koskaan minkäänlaisia taloudellisista seikoista riippumattomia syitä olemassa. Metodin ja systemin muodossa ovat syyt sangen relativisia, suhteellisia ja riippuvat juuri niitä käsittelevien henkilöiden yleisestä maailmankatsantokannasta ja heidän käyttämistään tieteellisten tosiseikkojen laadusta ja luvusta.
Siitä syystä onkin syiden määräämisessä kovin tärkeätä tietää tutkijain tieteellinen näkökanta, tarkoitusperäisyys ja heidän käyttämiensä tosiseikkojen monipuolisuus. Sen takia asetumme tutkijan näkökannalle ja hyväksymme hänet sikäli kun hän on tarkoituksenmukaisesti jaksanut kuvata ja järjestää ilmiöitä.
Pääsyyt vallankumoukseen ovat Tocqueville'n mukaan feodalinen järjestelmä ja vapauden aate, joka kirjailijoiden aiheuttamana 18 vuosisadan lopussa valtasi Ranskan yhteiskunnan. Näiden johtavien aatteiden ympärille on sitten Tocqueville järjestänyt laajan tutkimuksensa talonpoikien feodalitaakasta, itsevaltiudesta, maan henkisestä kypsyydestä j. n. e.
Tutkiessaan talonpoikien asemaa ennen vallankumousta, teki Tocqueville aikoinaan yhtä suuren tieteellisen keksinnön, kuin 50 vuotta myöhemmin Jaurès, osottamalla Ranskan porvariston taloudellisen mahdin. Tocqueville näytti, että talonpoika ennen vallankumousta oli jo maanomistaja, että pienviljelys Ranskassa oli jo voittanut siihen määrään jalansijaa, että 2⁄3 maasta jo kuului talonpojille. Talonpoika kuului vapaana maanomistajana taloudellisen asemansa puolesta yleistaloudellisessa suhteessa kapitalistiseen tuotantojärjestelmään, jonka tunnussanana oli rajaton kilpailu ja vapaa yksityisomaisuus, kuten Jaurès osoittaa. Talonpoika tuottaa ja myy tavaraansa, hän maksaa veroa kuninkaalle ja antaa poikansa sotapalvelukseen, häntä hallitsevat kuninkaan määräämät virkamiehet. Mutta paitsi talonpoikia, asuu maalla talonpoikaisväen keskellä, linnassaan joku henkilö, jota sanotaan aatelismieheksi; hän ei ole mitään muuta kuin yksityinen seudun asukas, hänellä ei ole minkäänlaisia erityisiä velvollisuuksia muihin asukkaihin nähden, mutta kumminkin on hänellä suunnaton taloudellinen valta muiden maanomistajain yli, jotka kuuluvat kolmanteen säätyyn.
Yksi maanomistaja maksaa toiselle maanomistajalle mitä erilaisimpia maksuja, ja vaikka ne maksut kuninkaan veroihin verraten eivät olisikaan niin suunnattoman suuria, kumminkin ovat ne sangen ärsyttäviä: ei ollut pienintäkään tehtävää, tointa eikä asiaa, joka olisi jäänyt vapaaksi verosta, lukuunottamatta ehkä ilmaa, asuipa työmies mökissään maalla, joka kerran oli kuulunut aatelisherralle, oli hänen tietyt päivät tehtävä työnsä kartanossa. Talonpoika maksoi veronsa päivätöissä, luonnonantimissa, paitsi rahaveroa, usein sattui semmoisiakin tapauksia, että kartanonherra vaati notarion useammaksi päiväksi vuodessa kotiinsa, laatimaan itselleen asiapapereita ilman maksua, koska muka notario toimi herran alueella.
Niistä feodalisista veroista on Tocqueville laatinut tarkan luettelon, joka vielä nyt pitää paikkansa, yhtä paljon kuin hänen väitteensä siitä, että talonpojilla oli liian vähän maata, koska maataomistavain talonpoikien luku ei yhtään noussut, silloin kuin valtio möi vallankumouksessa takavarikkoon otettuja aateliston ja kirkon maita. Jälkimäinen väite edellyttää laajoja kansantaloudellisia tutkimuksia talonpoikien tilasta, valitettava on vaan, että hän niin vähän siinä otti huomioon porvariston aineellisen tilan, jota tutkiakseen hän ehkä olisi syvemmälle nähnyt vallankumouksen syitä ja olisi päässyt lukuisista erehdyksistä.
Mutta hyväksytään täydellisesti Tocquevillen ensimäinen väite, jonka mukaan feodalinen järjestelmä on syypää vallankumoukseen ja sitten siirrytään hänen toiseen väitteeseensä: kirjailijain synnyttämästä »vapaus»-aatteesta. Sillä me voimme osoittaa ilmeisen ristiriidan hänen luonteenomaisen, synnynnäisen maailmankatsantokantansa ja hänen tosiseikkoihin perustuvan tutkimustensa tulosten välillä.
Tutkiessaan Ranskan hallitus- ja oikeusjärjestelmää ennen vallankumousta, on Tocqueville osoittanut, miten absolutismi tukehuttamalla politiset vapaudet riistää kansalta itsehallinnon kokemuksen, miten se kaikki säädyt yhtäläisesti alistaa valtansa alle ja tekee sitten tulevaisuudessa useat despotiset hallitukset mahdollisiksi. Hän on osoittanut, miten vallankumouksellinen hallitus- ja oikeudenkäyntijärjestelmä polveutuvat suorastaan vanhan järjestelmän laitoksista, joihin jo absolutismin kukoistuksen aikana yhtä mittaa tunkeutuivat uudet vallankumoukselliset käsitteet.
Tietysti hän ei tiedä syytä siihen, hän ei tiedä, että porvaristo taloudellisella mahdillansa on ottanut käsiinsä jo koko hallituksen ytimen, hän ei tiedä, että porvaristo intendenttien ja valtion velanantajien muodossa on päävaikutin keskityksessä, että se toimekkaisuudellaan on tunkeutunut kaikkialle vanhan järjestelmän laitoksiin, ja että se kukistaa absolutismin sen omilla aseilla. Alempana näemme kumminkin, että hän senkin aavistaa, vaikka se tapahtuukin ristiriidassa sen hänen käsityksensä kanssa, että ihmisille synnynnäinen »vapauden» aate saattaa hänet taistelemaan sortoa vastaan.
Mutta katsotaan edelleen, miten hän tutkii vallankumouksen syntymistä vanhasta järjestelmästä. Hän osottaa m. m. yhden mitä tärkeämmän kohdan vallankumouksen esihistoriassa, mikä on omiaan antamaan suurelle kumoukselle paljon enemmän kehityksen luonnetta, kun se tähän saakka on saanut osakseen, se on tämä seikka, että 20 vuotta ennen suurta vallankumousta tapahtui melkein yhtä laaja ja suuri kumous, kun kunnat saavuttivat itsehallinnon ja provinsseissa uudelleen astuivat voimaan provinssikokoukset, jotka alottivat välittömän taistelun absolutismia vastaan.
Mutta hänen geneettinen periaatteensa kohoaa kohoamistaan, hän käyttää jo determinismiä,[2*] määräten taloustieteen tutkijain riippuvaisuuden oloista. Hän näyttää, miten ekonomistit saivat absolutismilta yksityisomaisuuden halveksimisen ja erikoisoikeuksien poistamisen aatteen, jonka mukaan myöhemmin vallankumou toimi, sitten hän lisää, etteivät ekonomistit halunneetkaan hävittää itsevaltiasta keskusvaltaa, vaan että ne toivoivat voivansa johtaa sitä oikealle uralleen (s. t. s. suojelemaan porvaristoa, aateliston sijaan) he tahtoivat yhtäläisyyttä, eikä vapautta perustuslain muodossa. Tocqueville osottaa, miten he suunnitelmissaan olivat jättäneet paikalleen absoluuttisen vallan, antamalla sille vaan uuden nimen: »kuninkaan» sijaan tuli »valtio». Ekonomistit tahtoivat vallottaa keskitetyn valtiovallan, kumotakseen sen perusteet. Ja nyt hän väittää vallan loistavasti: »uusi kansanluokka käyttää aina samoja keinoja saavuttaakseen valtaa, kuin entiset luokat säilyttääkseen sitä».
Oikea johtopäätös tästä väitteestä on, että ihmisjärki aina riippuu olevissa oloissa, ettei se keksi mitään ilman olojen pakkoa ja käyttää aina keinoja, joita olot sille tarjoovat.
Koko tutkimuksensa kulussa on Tocqueville käyttänyt materialistista geneetista periaatetta, osottamalla miten kaikki uudet muodot johtuvat vanhoista, miten hallitus ja oikeusjärjestelmä oli jo siihen määrään kehittynyt uuteen suuntaan, että se pysyi paikalla, vaikka korkein hallitsija muuttui ja kuninkaan sijaan kansa tuli hallitsijaksi. Vallankumouksen muodot ovat hidasta kehitystä, kun talonpojat ovat taloudellisesti siihen kypsiä, poistavat he feodalisen verotaakan päähänsä j. n. e. Pääasia on kumminkin se, miten vähän merkitystä hänen tutkimuksensa mukaan aatteilla on, tärkeätä on, että Tocqueville on todistanut, etteivät ihmiset mielin määrin keksineet hulluja ajatuksia, etteivät he klassillisten aatteittensa toteuttamiseksi luoneet vallankumousta, vaan päinvastoin, että ihmiset toimivat sen mukaan kuin heitä yleinen taloudellinen ja siitä riippuva oikeudellinen ja hallinnollinen kehitys pakottaa toimimaan, ettei ihmisen tahto siis ole riippumaton.
Hänellä on myös hämärä aavistus absolutismia kohottaneesta vallasta, kun hän esipuheessaan osottaa, »että halu rikkauksiin ja nautintoihin, omaisuuden liikkuminen on omiaan, kohottamaan despotismia ja että despotismi suosii sitä halua, kuin vapaus sitä vastoin vapauttaa ihmisen rahan palveluksesta ja saattaa sen lähempään yhteyteen isänmaan kanssa».
Tässä olemme tulleet hänen epämääräiseen vapauden käsitykseensä, jonka lisäksi tulee yhtä epämääräinen käsitys kirjailijoiden vaikutuksesta. Hän väittää, että koska kansalla ei ollut itsehallintoa, niin yleisen mielipiteen johto tuli kirjailijoiden käsiin, jotka eivät lainkaan olleet taipuvaisia reformeihin, vaan halusivat samassa muuttaa koko valtiovallan ja lainsäädännön.
Sitten Tocqueville kertoo, että jo 1750 vuodesta alkaen, kansa oli toivonut enemmän taloudellisia uudistuksia, kuin politisia oikeuksia, ja että hän luulee, että siinä tapauksessa, jos Ranskan kuningas olisi ollut Friedrich Suuri, niin hän olisi itse suorittanut kaikki vallankumouksen tekemät reformit ja olisi sillä, ei ainoastaan säilyttänyt valtaansa, vaan vieläpä kohottanutkin sitä.
Tietysti on järjetöntä ajatella, että koko maan hallitusmuoto riippuisi vaan yhden ainoan ihmisen kyvystä eli kykenemättömyydestä. Mutta tässä on uudelleen ristiriita Tocquevillen oman tutkimuksen tulosten ja tämän väitteensä välillä. Hän on tosiasiallisen tutkimuksensa nojalla, vertailemalla eri maiden talonpoikien tilaa, saanut sen käsityksen, että talonpoikien asema kaikkialla Europassa oli (samoina aikoina) samallainen ja että kaikki Europan maat elävät läpi saman taloudellisen kehityksen. Tämä keksintö tuntuu meistä jokseenkin naivilta, koska tunnemme uudemman taloustieteen osottamia taloudellisen elämän kehityslakeja, jotka kaikkialla edellyttävät samanlaisen kehityksen, mutta sitä hauskempi on se Tocquevillellä, koska hän omin voimin on tullut siihen tulokseen. Mutta asia on vielä niinkin, että samassa kuin feodalinen järjestelmä kukistui, hukkui myöskin absolutismi ja sijalle perustuslaillinen hallitus, niinkuin Ranskassa v. 1789 ja Saksassa, koska se taloudelliseen kehitykseen nähden oli takapajulla, vasta 1848. Sen Tocquevillekin myöntää, mutta asian niin ollen ei olisi Fredrik Suuren kaltainenkaan nero, suorittamalla taloudelliset uudistukset Ranskassa, koskaan voinut kohottaa eli säilyttää valtaansa.
Sitten Tocqueville luulee, että Machaut, Ludvig XV:n ministeri, olisi ehkä kyennyt aikaansaamaan reformeja, mutta, että hänen ehdotuksensa eivät löytäneet vastakaikua kuninkaassa. Ja siihen hän lisää, että 20 vuotta myöhemmin uudistuksia ei enää voitu tehdä, koska (luultavasti kirjailijoiden kautta) »ranskalaiset olivat luoneet katseensa politisen vapauden perikuvaan, ja että se heitä yhä enemmän alkoi vietellä».
Ja me myönnämme, että se mahtaa olla ollut joku ihmeellinen voima, joka Ranskan kansan siihen määrään oli muuttanut. Mutta siitä voimasta Tocqueville ei kerro mitään. Hän itse kysyy,[3*] missä oikeastaan olisi tämä politisen vapauden lähde. Ja hän vastaa itse siihen, ettei hän luule, »että se vapauden halu tulisi niistä taloudellisista parannuksista ja hyveistä, joita vapaus voisi tuottaa, koska despotismikin kykenisi antamaan taloudellisia parannuksia ja hän myöntää, että ihmiset, jotka vaan niitä hakevat vapaudesta, myöskin helposti voivat kadottaa vapauden. Viimeiset sanat ovat epäilemättä totta ja sovellettuina Ranskan oloihin todellakin todistavat, että Ranskan väestö vapaudesta haki taloudellisia parannuksia. Sillä, kun Ranskan porvaristo taloudellisessa elämässään tarvitsi vankkaa keskusvoimaa pitämään kapinoivaa työväkeä kuuliaisuudessa, niin se kohotti despotismia, ja niin pian, kuin despotismi alkoi polkea sitä itseä, se hylkäsi sen työväen avulla. Ranskan porvaristo ei kyennyt kertaakaan idealisen vapauden tunteen takia antamaan työväelle mahdollisuuutta nauttia samasta vapaudesta.
Mutta Tocquevillen mukaan sisältää vapauden käsite »nautintoa siitä, että ihmisellä on oikeus puhua, toimia, hengittää ilman esteitä, totella vaan Jumalaa ja lakeja».
Siis on hänen mielestä »vapaus» semmoinen itsenäinen käsite, joka meidän käsityksemme mukaan ei koskaan mitään ilmaise. Vaan sovelletettuna erinäisiin yhteiskuntaoloihin, saa käsite vapauden sisällyksensä ja merkityksensä, tältä kertaa oli vapaudella myöskin hyvin monta merkitystä: porvaristolle merkitsi vapaus tarkastaa valtion tuloja, harjoittaa tuotantoa, talonpojilla se merkitsi pääsyä feodaliveroista j. n. e.
Epäilemättä on ristiriita olemassa sen näkökannan välillä, josta Tocqueville osoittaa vallankumouksen geneettisen kulun, jossa hallitusmuodot kehittyvät hallitusmuodoista, yksi tapaus toisesta ja sitten kirjailijoiden absolutisten aatteiden sekä »vapauden» välillä, jotka ovat alkuperältään epämääräisiä ja omiaan vaan rikkomaan kehityksen kulkua syystä seuraukseen.
Syynä siihen on tietysti hänen ja hänen aikansa maailman katsantokanta, vaillinainen yhteiskuntataloudellinen sivistys ja lähteiden puute, jotka estivät häntä ottamaan huomioon Ranskalaisen porvariston taloudellista tilaa, muutoin olisi hän ehkä huomannut, että kirjailijat saivat aatteensa oloista ja että »vapauden halu» sisälsi sangen suuria vaatimuksia. Sen kautta determinismi tulisikin täydelliseksi, eikä mikään satunnainen käsittämätön voima tulisi ulkoapäin häiritsemään historian kulkua.
Niin on sosialisti Jaurès menetellyt ja nykyajan tieteen kannalta häneltä ei kielletäkään tunnustusta.
Jos vertaamme Tocquevillen näkökohtia Jaurès'in tutkimuksien tuloksiin, niin huomaamme paikalla kuinka paljon tarkoituksenperäisempiä ovat jälkimäiset.
Tocqueville on osottanut vallankumouksen perussyyksi feodalisen järjestelmän ja sen välittömäksi aiheeksi valtiovelan.
Mutta Jaurès osottaa, miten vähän merkitystä oikeastaan oli talonpoikien feodalismitaakalla vallankumouksen puhkeamiseen. Hän väittää, että kuningasvallan olisi ollut mahdollista tehdä reformien kautta loppu feodalismista, ottamalla valtion huostaan hengellisen säädyn omaisuus, kuningas olisi ilman muuta voinut lunastaa aatelistolta sen etuoikeudet. Sitten Jaurès, vaikka hän tunnustaakin vallankumouksen välittömäksi aiheeksi valtiovelan, kuitenkin samassa osottaa, että olisi ollut mahdollista parantaa se, pakottamalla kolmannen säädyn avulla molemmat korkeammat säädyt maksamaan veroja ja ottamalla hengellisen säädyn rikkauksista 500 miljoonaa valtiovelan maksamiseksi. Se oli Malonet'in suunnitelma, ja jos se olisi mennyt läpi, niin koko vallankumous ei olisi ollut sen enempää kuin tavallinen finanssireformi.
Mutta samassa kysyy Jaurès:[4*] »miten se oikeastaan tapahtui, että tavallisesta rahapulasta nousi niin suunnattoman suuri yhteiskunnallisinhimillinen pula»?
Silminnähtävä on, että jos ajattelemme vallankumouksen vauhtia ja tuloksia siitä suunnattomasta mullistuksesta, niin meidän täytyy hakea syvemmältä vaikuttavia syitä.
Jaurès niitä löytää kaksi, ensiksi: ranskalaisen yhteiskunnan henkinen ja toiseksi ranskalaisen porvariston sosialinen kypsyys. Jaurès on turhaan asettanut viimemainitun seikan toiselle sijalle, edelleen hän tutkimuksensa kulussa osottaakin, että juuri Ranskan porvariston taloudellinen kypsyys oli Ranskan yhteiskunnan henkisen kypsyyden aiheuttaja. Porvaristo, joka siihen saakka absolutismin suojelemana, oli sen helman alle koonnut rikkauksia ja vahvistanut taloudellista asemaansa, sama porvaristo tunsi nyt mahtinsa, rikkautensa, oikeutensa ja melkein suunnattoman kehitysmahdollisuutensa ja tämä tunne sen saattoi luokkatietoisuuteen, joka oli niin valtava, että se muutti kaikki entisten aikojen ajatustavat ja tieteelliset metoditkin.
Vaikkakin Napoleon, Taine ja osaksi Tocquevillekin ovat luulleet vallankumouksen »ideologien lapseksi», niin on Jaurès osottanut, että ideologit olivat porvariston pääomasta johtuvan luokkatietoisuuden synnyttämiä ja porvariston taloudellisen kypsyyden henkisiä ilmaisijoita, »sillä», sanoo Jaurès,[5*] »ennenkuin jonkun kohoavan kansanluokan taloudellinen mahti muuttuu politiseksi, täytyy sen muuttua ajatukseksi, sen täytyy saada maailmankatsantokanta, joka sisältää koko maailman, yhteiskunnan ja elämän».
Jaurès on osottanut, miten suurta osa porvaristo näytteli koko maan elämässä, niin maalla kuin kaupungissa, hän on tutkinut kaikki eri vivahdukset siitä luokasta. Hän on kumonnut muiden materialistien pintapuolisen käsityksen siitä, että koneet muka olisivat aiheuttaneet vallankumouksen, osottamalla, ettei Ranskassa siihen aikaan vielä ollenkaan käytetty teollisuudessa kumouksia aiheuttavia koneita, ja että porvaristo juuri päinvastoin oli hyvin levoton sen ranskalais-englantilaisen kauppasopimuksen takia 1785, joka melkein johti kauppavapauteen ja uhkasi Ranskan teollisuutta englantilaisilla konetuotteilla.
Esittämällä Samaven mielipiteitä vallankumouksen syistä, niin kuin Samave ne tulkitsi Dauphine'n porvariston mielenlaatuun sopiviksi, Jaurès näyttää, miten porvaristo itsetietoisesti tunsi liikkuvan omaisuuden tärkeyden, joka Europassa kansanvallan muodossa vahvisti eri maiden valtiollisen yhteyden.
Porvaristo synnytti silloin tosioloihin perustuvalla luokkatietoisuudellaan sen tosiseikkoihin perustuvan tieteellisen menettelytavan, jota Jaurès sanoo klassilliseksi, se on tosiseikkojen yhdistämisen, abstraheerauksen metoodi, joka hakee tyyppejä, tekee ulkomaailman tosiseikkojen suunnattoman paljouden järjen käsiteltäväksi. Käyttäen sitä metoodia, porvaristo todisti taivaan ja maan tutkimisillaan politisen kypsyytensä.
Tosioloja tutkimalla porvaristo valmisti vallankumouksen, mutta jok'ainoan pienimmänkin feodalisen etuoikeuden eli kirkon väärinkäytöksen perusteellinen ja tarkka tutkimus ilman suurta yhdistävää aatetta ei olisi missään tapauksessa jaksanut kukistaa koko feodalista järjestelmää. Siitä sitten johtuikin se välttämätön suunnaton aatteiten palveleminen, siitä polveutuivat »vapauden» ja »yhtäläisyyden» käsitteet, jotka välittömästi löytyivät jokaisen silloisen porvarin sielunelämässä, seurauksena sen taloudellisesta asemasta.
Jaurès osoittaa ne suunnattomat tutkimukset kansan taloustieteen ja kaikkien muiden tiedeitten alalla, jotka porvaristo oli suorittanut ja sitten hän lisää: »koko se tiede ja filosofia olisivat olleet turhia, jos ei olisi ollut olemassa uutta kansanluokkaa, jolle oli vallankumous edullinen ja joka sen jaksoi suorittaa». Talonpojat eivät jaksaneet sitä koskaan tehdä, koska niiltä puuttui luokkatietoisuus, mutta se porvaristo sen suoritti, jota Tocqueville mainitsee vaan ohimennen, puhumalla valtion velan antajista, porvarillisista pääoman omistajista. — Mutta Ranskan suuri vallankumous ei ollutkaan köyhälistön vallankumous.
H. M.
Vallassa olevat väestöluokat meillä eivät tahdo tunnustaa, että eri väestön luokilla ovat vastakkaiset luokkaedut. He koettavat uskotella, että talollisten ja torpparien, omistajain ja tilattomain edut ovat siinä määrin samoja, että kaikki nämä väestönainekset hyvin voivat yhtyä samoja uudistusvaatimuksia ajamaan ja liittyä yhteen puolueeseen niiden toteuttamiseksi. Näin uskottelevat ruotsalaiset, jotka kansanpuolueeseensa pyrkivät yhdistämään suuret rahapomot ja tilalliset, yhtä hyvin kuin myöskin torpparit, tilattomat ja tehdastyöläiset. Ja samaa eri luokkien etujen sopusointua saarnaavat myöskin nuorsuomalaiset, että eritotenkin suomettarelaiset. Päinvastoin tekevät sosialistit. He nimenomaan julistavat luokkataistelua, opettavat, eri yhteiskuntaluokat pakostakin aina katsovat omaa etuaan ja että tämän vuoksi kunkin luokan tulee ajaa omia asioitaan itse.
Kaikenlaisilla keinoilla koettavat porvarimme todistaa, miten läheisesti työnantajan ja työmiehen edut käyvät yhteen suuntaan. Heidän todistelunsa ovat työväen taholta monta kertaa osotetut olevan vaan turhia silmänkääntäjäin temppuja. Niiden torjuminen tässä onkin sen vuoksi tarpeetonta, semminkin kuin jonkun väestöryhmän luokka-asema ei riipu hetkillisesti esiintyvistä pikkueduista, vaan siitä, miten sen edut suhtautuvat vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen kokonaisuutena katsottuna. Tarkastakaamme senvuoksi hiukan lähemmin asiaa tältä kannalta. Ottakaamme esimerkiksi Turun ja Porin läänin Satakunnan, s. o. Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin maaseutuväestön olot tältä kannalta tarkasteltaviksi. Vuonna 1901 oli tämän vaalipiirin maaseudulla kaikkiaan 43,515 ruokakuntaa, joista 4,615 oli talollisruokakuntia. 22,906 torpparien, mäkitupalaisten y. m. maanvuokraajien ruokakuntia ja 13,994 kokonaan tilatonta ruokakuntaa. Miten suhtautuvat näiden ryhmien edut vallitsevaan yhteiskuntaolojen järjestykseen. On tässä kohden eduksi tarkastaa kysymyksessä olevien väestöryhmien kehitystä ja syntyä.
Jos palaamme ajassa n. 160 vuotta taaksepäin, vuoteen 1749, huomaamme aivan toisenlaisen väestöryhmityksen kysymyksessä olevalla alueella. Seuraamalla taas kehitystä nykyaikaan saakka, voidaan havaita, milloin ja miten nykyinen asiantila on kehittynyt. Vaalipiirin alueella oli n. s. tabellilaitoksen tilaston mukaan:[6*]
| Talollisia. | Torppareita. | Mäkitupalaisia, itsellisiä ja loisia. |
|
| v. 1749 | 2,872 | 195 | 669 |
| v. 1815 | 3,930 | 4,087 | 1,370 |
| v. 1850 | 4,316 | 7,431 | 3,455 |
| v. 1890 | 4,463 | 12,801 | 21,079 |
160 vuotta sitten muodostivat talolliset näin ollen maaseudun varsinaisen väestön. Heitä oli n. 15 kertaa enemmän kuin torppareita, ja mäkitupalaisia ja loisia, joihin kuitenkin raihnaiset ja vanhukset olivat mukaan lasketut; oli niitäkin suhteellisesti varsin vähän: Mutta jo v. 1815 ovat talolliset torppareihin nähden jääneet vähemmistöön ja v. 1890 on torppareita kolme kertaa enemän kuin talollisia. Mäkitupalaiset, itselliset ja loiset, siis varsinaiset n. s. tilattomat, ovat taas varsinkin vuoden 1850 jälkeen alkaneet huimaavasti lisääntyä, joten niitä v. 1890 oli 4–5 kertaa enemmän kuin talollisia. Täydellinen mullistus on näin ollen viimeisen 160 vuoden aikana tapahtunut Turun läänin Satakunnan maalaisoloissa, voi sanoa, torpparien ja tilattomain väestöryhmät ovat sieltä tämän ajanjakson kuluessa syntyneet. Talolliset taas, jotka v. 1749 olivat maaseutuväestön pääosa ja siis myös sen pohjakerros, ovat v. 1890 siitä suhteellisesti vain vähäinen ryhmä. Mutta toiselta puolen ryhmä, jonka vaikutusvalta on suuri, sillä maanomistajina pitävät he enemmän tai vähemmän riippuvaisuudessa laajaa torppari- ja tilattoman väestön kerrosta.
Talollisia, torppareita, mäkitupalaisia, itsellisiä y. m. oli v. 1890 yhteensä 38,343, ja suurestikaan erehtymättä voi sanoa, että kukin talollinen, torppari j. n. e. muodosti eri ruokakunnan, joten yllämainittua lukua siis voi käyttää myöskin ruokakuntien lukua osoittamaan. V. 1901 oli Turun ja Porin läänin Satakunnan maaseudulla 43,515 ruokakuntaa. Kun ottaa huomioon, että edellinen luku on aikaisemmalta vuodelta ja että siihen eivät sisälly käsityöläis-, virkamies- y. m. ruokakunnat, täytyy molempia lukuja pitää pääasiassa toisiaan vastaavina. — Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin väkiluku v. 1904 oli henkikirjojen mukaan 224,185 henkeä, kun taas Porin ja Tyrvään rovastikuntien väkiluku v. 1749 oli 34,630 ja v. 1805 vaan 81,427. Väenlisäys on siis ollut hyvin suuri, väkiluku on 155 vuoden aikana kasvanut 6–7 kertaiseksi. Mutta kun talollisten luku ei edes puolella ole lisääntynyt, on väestön lisäkasvun täytynyt hakea elinkeinonsa muualta. Torpparien, mäkitupalaisten ja tilattomain väkiluvun nopea lisääntyminen on näin ollen yhteydessä tämän väenlisäyksen kanssa.
Hakiessamme syitä tälle kehitykselle on meidän palautettava mieleemme, miten maatalousolojen järjestys ja lainsäädäntö kysymyksessä olevana aikana muuttuivat 1700-luvun puolivälillä alkoi maataloudellisen lainsäädännön alalla suuri mullistuskausi. Ensinnäkin pääsi vauhtiinsa talojen perinnöksi osto, jonka kautta talolliset saivat varmemman asunto-oikeuden tiloihinsa, kun heillä ennen kruununtilallisina oli ollut. Samalla talollisluokan yhteiskunnallinen valta-asema luonnollisesti nousi, sillä perintöinään omistajina annettiin heille paljoa enemmän arvoa ja tunnustusta kuin heidän ollessaan kruununtilallisina eli kruunun lampuoteina. Toiseksi samoihin aikoihin talollisten käyttöoikeutta tiloihinsa melkolailla laajennettiin. Erityisesti on huomautettava, että luovuttiin siihenastisesta säännöstä, jonka mukaan maavero kasvoi sikäli kuin viljelykset suurenivat ja määrättiin se kerta kaikkiaan pysyväksi ja muuttumattomaksi. Sitäpaitsi kiellettiin siihen asti myöskin tavallinen torppien erottaminen vastoin omistajain tahtoa taloista erityisiksi valtiolle suoraan veroamaksaviksi tiloiksi. Vihdoin ryhdyttiin talojen kesken jakamaan kyläkuntien ja pitäjien yhteisiä takamaita ja erottamaan kullekin talolle omat ulkopalstansa, jonka käyttöoikeudesta kukin talollinen yksin oli määräämässä. Tällä tavalla kehitettiin yksityinen maanomistus täydellisemmäksi. Talollinen voi nyt jotenkin vapaasti hallita omaa maa-aluettaan. Ainoastaan metsänkäyttöoikeus oli vielä rajoitettu. 1800-luvun puolivälissä kuitenkin alkava tukkiliike kohotti metsien hintoja ja teki tarpeelliseksi metsien omistajille vapaasti saada käyttää metsiään. Tässä suhteessa vielä löytyvät rajotukset laeissa poistettiin nyt. Varsinainen kapitalistinen kehityskausi maassamme voidaan tästä katsoa alkaneen.
Nämä maan omistusoikeuden kehitysjaksot ovat asetettavat yhteyteen maatalouden alalla toimivain väestöluokkain kehityksen kanssa. Samalla kun omistusoikeus maahan muodostuu täydelliseksi 1700-luvulla, alkaa myöskin torppariluokka kehittyä. Talolliset pyrkivät nyt kilvan asettamaan mailleen vuokramiehiä, aluksi omia lapsiaan, sukulaisiaan, palvelusväkeään y. m. Hallituskin edisti torppalaitoksen leviämistä. Vähitellen täyttyivät takamaat tällä tavoin torppareilla ja entisistä harvalukuisista torppareista kehittyi lukuisa yhteiskuntaluokka, joka veronsa ja taloihin suorittamiensa työpäivien kautta tuli talollisille varsin tärkeiksi ja hyödylliseksi, jopa monissa osin maata suorastaan maanomistajan lypsylehmäksi.
1800-luvun puolivälillä alkaa sitten uusi kehitysjakso. Metsäliikkeen synnyttyä tarvittiin entistä enemmän työvoimia samalla kun toiselta puolen väkiluku kasvoi niin nopeasti, ettei kaikilla ollut tilaisuutta päästä edes torppareiksikaan. Näin syntyi tavattoman nopeasti varsinainen tilaton väestö maaseudulla. Viime aikoina on tätä kehitystä vielä edistänyt se, että talolliset, metsien arvon kohottua ovat ruvenneet uusien torppien perustamista vieromaan ja vanhojakin häätämään. Satakunnassa, jonka pohjoisosat vielä ovat harvaanasuttua korpimaata, ei tämä vastahakoisuus vuoteen 1890 vielä tuntunut niin paljon, kuin etelämpänä Suomessa.
Torppari- ja tilattoman väestön kehitys on siis alkanut samalla kun maatalouden alalla kehitys nykyisen muotoonsa sai alkunsa ja maanomistusoikeus muodostui täydelliseksi, s. o. samalla kun syntyivät edellytykset kapitalistiselle taloudelle maaseudulla. Tästä johtuu myöskin torpparien ja tilattoman väestön asema nykyiseen maatalousolojen järjestykseen yhteiskuntaolojen järjestykseen sinänsä. Nykyinen olotila ja varsinkin nykyinen rajattomaan yksityiseen omistusoikeuteen maahan perustuva maatalousolojen järjestys täytyy pakosta olla se vastustaja, jonka kukistamiseksi näiden väestöluokkien, joiden kurjan ja epävarman aseman juuri tämä olotila on synnyttänyt, on kohdistettava. Sillä tämä järjestelmä on perussyy kaikkiin niihin yksityiskohdissa huomattaviin epäkohtiin.
Onko Venäjällä todellakin uuden vallankumousliikkeen edellytyksiä? Onko ankara yhteentörmäys porvariston ja tsaarivallan kesken, onko porvarillisen vastustuksen uudelleen puhkeaminen mahdollinen, tai oikeammin sanoen, onko se kiertämätön välttämättömyys vai onko Venäjän porvaristo kolmivuotisen vallankumousliikkeen tapahtumain johdosta muuttunut toivottomaksi »taantumukselliseksi massaksi?»
V. 1905 tammikuun 22 päivän jälkeen, senjälkeen kuin venäläis-japanilainen sota, työläisjoukkojen julkinen valtiollinen esiintyminen ja yhä laajemmalle leviävät talonpoikaiskapinat olivat räikeästi paljastaneet tsaarin itsevaltiuden ja maan kapitalistisen kehityksen tarpeiden väliset ristiriidat, esitti suurporvaristo sarjassa kirjelmiä valtiolliset vaatimuksensa ja syyt, miksi he vaativat perustuslakeja.
Itsevaltius saattaa koko valtiokoneiston epäjärjestykseen, se suojelee ryöstämistä, mielivaltaa ja lahjottavaisuutta. Velkaantumisensa, valtiovarain tarkastamattoman käytön ja koko talouspolitikansa seurauksena on, että se uhraa »kotimaisen teollisuuden» edut virkavallan, aateliston ja ulkomaiden hyväksi. Se estää talonpoikain aseman parantamista, se pitää näitä köyhyyden, nälän ja kurjuuden kourissa ja kalvaa Venäjän teollisuuden juuria, jolta se riistää pois sisäiset markkinat. Se ei kykene tukahuttamaan työväenliikettä, mutta estää samalla liike-elämän säännöllistä kulkua ja tekee vallitseviksi taloudellisen taistelun anarkistiset järjestymättömät muodot, kun se raa'asti sortaa sen rauhallisia muotoja, sekaantuu tähän taisteluun valtiollisista syistä, vangituttaa ja karkottaa kymmeniä tuhansia työläisiä. Vielä enemmän. »Subatow-politika» paljasti sen pyrkimykset päästää valloilleen takapajulle jääneiden joukkojen hämärät vaistot ja saattaa ne virkavallan etuja palvelemaan. Tämä kaikki tekee kaupan ja teollisuuden säännöllisen kehityksen mahdottomaksi niin kauvan kuin itsevaltius pysyy pystyssä.
Tämä oli vuori-, nafta-, kutoma- ja sokuriteollisuuden harjottajain lukuisten kirjelmäin kuiva, asiallinen sisällys. Venäjän kapitalistiselle porvaristolle tuli perustuslaki elintarpeeksi.
Jos pääoma Venäjällä olisi ollut tarpeeksi kehittynyt ja voimakas pitääkseen omissa käsissään rahasäkin, josta tsaarinvalta rahalliset taistelukeinonsa ammentaa, niin ei ole epäilemistäkään eivätkö venäläis-japanilainen sota ja joukkojen alkeellinen vallankumouskuohunta olisi olleet sille riittävänä iskuna pakottaakseen itsevaltiuden antautumaan armoille ja saadakseen »kohtuullisen» perustuslain. Mutta Venäjän itsevaltius ei riipukaan rahallisesti niin paljo venäläisestä kuin ulkomaisesta pääomasta. Venäjän kapitalistinen porvaristo ei kyennyt ottamaan itselleen valtiollisia oikeuksia hajottamalla rahallista pakotusta tsaarinvaltaa vastaan ja käyttämällä hyväkseen hävityn sodan aikaansaamaa hallituskoneiston epäjärjestystä ja kansan joukkojen alkeellista kuohuntaa. Tämän lisäksi tulee vielä se seikka, että nämä massat etujoukkojensa — kaupunkilais-työväestön — johdolla ryhtyivät kulkemaan omia itsenäisiä teitään. Tämän johdosta jäi jälelle ainoastaan yksi tie valtiolliseen vapauteen: joukkojen vallankumousliike.
Me olemme nähneet, minkä hirvittävän voiman tälle liikkeelle antoi suurporvariston osanotto tai myötätuntoisuus; toiselta puolen tarvitsi suurporvaristo itse tätä liikettä pannakseen valtiolliset saavutuksensa toimeen. Sen täytyi sopeutua siihen. Ja tosiaankin, ennen lokakuun päiviä näemme suurporvariston kokonaisessa sarjassa julistuksia puolustavan yleistä äänioikeutta ja vieläpä joskus vaativan perustuslakeja säätävän kansalliskokouksenkin kokoon kutsumista. Monin paikoin ryhtyivät kaupunkien maistraatit järjestämään jonkunlaisia »kansalliskaarteja», luonnollisesti omaan porvarilliseen tapaansa, ei suinkaan työväestön milisiä, vaan pikkuporvarikaarteja, joiden kärki kuitenkin aluksi oli jyrkästi tähdätty itsevaltiutta ja mustaa sotniaa vastaan. Tätä nykyä rankaisee hallitus tämän »milisin» porvarillisia järjestäjiä.
On itsestään selvää, että suurporvaristo ainoastaan vastenmielisesti voi pysyä sovussa vallankumouksellisen joukkoliikkeen kanssa. Se toivoo perustuslakia, multa se toivoo myöskin »järjestystä». Enemmän vielä, se tarvitsee perustuslakia juuri saadakseen »järjestyksen» voimaan. Sen elämän ehtona on luja hallitus, mutta hallitus, joka on sen käsissä tai ainakin siitä riippuvainen. Mutta kun perustuslain saaminen ei käy päinsä ilman vallankumouksellista joukkoliikettä, on se valmis tekemään sovinnon tämän joukkoliikkeen kanssa, mutta ainoastaan lyhyeksi ajaksi, taisteluksi, joka nopeasti vie voittoon ja vakiinnuttaa »porvarillisen järjestyksen».
Lokakuun vallankumouksen toiveet olivat kuitenkin muodostuneet aivan toisiksi. Se uhkasi muodostua pitkäaikaiseksi »epäjärjestykseksi», se uhkasi tehdä ikuiseksi »epäjärjestyksen» valtion hallinnossa, vieläpä kaupunkien hallinnoissa ja teollisuuslaitoksissa.
Suurporvaristo käänsi vallankumoukselle selkänsä, se tahtoi anastaa itselleen vallan vallankumouksen ulkopuolella, ilman vallankumousta, vieläpä sitä vastaankin.
Porvariston erkaneminen heikensi vallankumousliikettä ja antoi hallitukselle voimia sen kukistamiseen, sitte ensimäisen duman hajotuksella ikäänkuin virallisesti ilmaistakseen voittonsa ja vallankumouksen kärsimän tappion.
»Järjestyksen» kaipuu vei porvaristoa yhä enemmän hallituksen syliin. Kun sen ei onnistunut luoda itselleen mitään »lujaa valtaa», niin eiköhän silloin voitaisi käyttää hallituksen »lujaa valtaa» sen eduksi. Sitäpaitse oli olemassa lokakuun 30. päivän manifesti, lakeja säätävä duma niinikään, hallitus oli siis »perustuslaillinen». Itsevaltius puolestaan houkutteli porvaristoa yhä pitemmälle tällä tiellä: se keimaili ja nosti tuon tuostakin kysymyksen »yleisen mielipiteen» kutsumisesta ministeristöön. Tosin teki nämä aikeet aina milloin mikäkin »satunnainen» este tyhjiksi.
Mutta porvaristo sokeana vihassaan vallankumousta ja työväestöä vastaan ei kuullut eikä nähnyt mitään ja vaipui lopuksi hallituksen jalkoja syleilemään.
Mutta itsevaltius, joka on vallankumouksen myrskyn nähnyt, jonka koko perinnäinen tenhovoima on mennyttä, joka sodassa on joutunut tappiolle, jota tuhansissa ivakuvissa on pilkattu, joka kaikilta puolin on loan ja veren tahraama, ei ole enää sama itsevaltius, kuin ennen venäläis-japanilaista sotaa. Siihen saakka oli se itsenäinen mahti, joka taidolla pysytteleikse aateliston ja kapitalistisen porvariston keskivaiheilla, nyt on se, kun vallankumous on kaivanut maan ontoksi sen jalkojen alta, tykkänään heittäytynyt aateliston käsiin. Vallankumouksen ei onnistunut hävittää aatelistoa, se vain kiiruhti sen taloudellista perikatoa. Jo alussaan pakotti se aateliston valtiollisesti liittymään yhteen, sen entinen vapaamielisyys katosi kuin savu tuuleen, se järjestyi itse ja järjesti kaupunkilais- ja maalaisväestön roskajoukot, kaikki nuo pimeät ainekset, joiden edut liittyvät lujasti »vanhan hallituksen» pystyssä pysymiseen. On itsestään selvää, etteivät nämä »kansan jaloimmat» sulkeneet toistakaan silmäänsä niin sanotun »mustasotnian» hurjalle menettelylle, vaan että he suoranaisesti edistivät pogromeja., ryöstöjä, murhia. Sen vuoksi aatelisto korjasikin kaikki näiden sankaritekojen valtiolliset hedelmät. Järjestyneenä yhteiskunnallisena mahtina on se paljo merkitsevä tekijä, sen käsissä on sotaväki, hovi, valtion hallitus, maakunta-itsehallitus ja aatelisjärjestöt. On kuvaavaa, että aateliston paraiten järjestynyt osa, saksalaiset Itämeren maakuntain paronit, tästä ajasta alkaen rupesi esittämään huomattavinta osaa kaikissa tosivenäläisissä sankariteoissa. Koko sarja kuuluisimpia »rauhottajia» — Rennenkampf, Kaulbars, Möller-Sakomelsky — oli heikäläisiä ja heidän poikiansa oli upseereina niissä kaartin rykmenteissä, jotka hävittivät Moskovaa, »rauhottivat» Itämeren maakuntia ja komensivat kuuluisia »rankaisuretkikuntia». Kuten julaistut asiapaperit todistavat, ovat kaikki hallituksen toimenpiteet kenttäsotaoikeuksista dumain hajotuksiin, agrarilakiin ja kesäkuun valtiokaappaukseen saakka tapahtuneet »yhdistyneen aateliston neuvoston» välittömästä alkuunpanosta. Venäjän itsevaltius, jonka syliin pelästynyt suurporvaristo syöksyi on kokonaisuudessaan muodostunut maanomistaja-aateliston diktaturiksi.
Mutta mitä nopeammin Venäjän aateliston taloudellinen rappeutuminen tapahtuu, sitä enemmän loismaiseksi sen herruus tulee. Se on hetken herruutta, jolla ei ole huomispäivää, jolla ei ole mitään määrättyä tehtävää maan taloudellisessa elämässä, joka pitää toimiohjeenaan lausetta: »Meidän jälkeemme vedenpaisumus», ja joka pysyy ainoastaan raa'an väkivallan avulla pystyssä.
Aateliston diktaturi ei voi Venäjällä jäädä pysyväksi valtiojärjestykseksi. Se on sapelin, kasakan pampun ja hirsipuun diktaturia. Sen perustana ovat poikkeuslait kaikkea sitä vastaan, joka on ristiriidassa aatelisetujen kanssa ja sopusoinnussa Venäjän uuden porvarillisen yhteiskunnan kehityksen kanssa. Kapitalistisen porvariston, joka oli esiintynyt perustuslakeja vaatien ja joka tahtoi laatia ne vastustamaan omia ja hallituksen etuja, täytyi askel askeleelta väistyä aatelishyökkäyksen tieltä. Lokakuun liiton, tämän suurporvariston ja »edistysmielisten» aatelisainesten puolueen, kehityshistoria on myöskin porvariston jatkuvan peräytymisen historiaa. Moskovan, hävityksen, kenttäsotaoikeudet, koko Venäjän julistamisen piiritystilaan, Stolypinin agrarilait, kesäkuun 16 päivän valtiokaappauksen — kaiken tämän täytyi tämän puolueen hyväksyä, joka alentui niin pitkälle, ettei se kolmannessa dumassa uskaltanut mainita perustuslakeja eikä edes lokakuun 30 päivän manifestia, joka sillä on lipussaan ja tervehti myrskyisillä mieltymyksen osotuksilla ministerin puhetta, joka ylisti itsevaltiutta ja »yksinvaltiaan vapaata tahtoa».
On itsestään selvää, ettei aatelisto tarvitse valtiollista diktaturia vallanrakkaudesta, se on sille välttämätön ensikädessä puolustaakseen taloudellisia etujaan ja estääkseen maaomaisuutensa menettämisprosessia ja, mikäli tämä käy mahdottomaksi, jättääkseen »sukuperintönä saadun» omaisuuden täysin taskuin. Aatelistolle on aivan samantekevää, mistä varoista se taskunsa täyttää, kapinallista kansaa kurissapitävän sotatilapolisikoneiston kustannukset suorittaa. Kun »omalta» kansalta ei voida puristaa, kun sota on tyhjentänyt valtiokassat, niin ovat nämä jalot isänmaan ystävät valmiit lainaamaan rahaa ulkomailta pahimmilla koronkiskomisehdoilla. Vaikka he omassa maassa toimeenpanevat juutalaisteurastuksia, julkaisi kuitenkin heidän puhetorvensa Russkoje Snamja viime vuonna ylistyslaulun berliniiäisen pörssijuutalaisen Mendelsohnin jalolle sielulle ja »kristillisille tunteille». Jollei heille enää tahdota lainata rahaa, ovat he valmiit myömään kaikki: metsät, vuorikaivokset, rautatiet j. n. e. Raha-, talous-, tulli- ja tariffipolitikan täytyy palvella heidän rahanhimoansa. Aatelisdiktaturin kiertämättömänä tuloksena ovat myöskin rajamaiden nylkeminen virkamieslauman eduksi, sen johdosta kansallisuussorron uusi koventaminen ja kansallisuusriidat.
Tällainen on asema, johon kapitalistisen porvariston on pakko tyytyä, jos se tahtoo ylläpitää liittoaan hallituksen ja aateliston kanssa, tai oikeammin sanoen, jos se alistuu aateliston vallan alaisuuteen. »Surullinen välttämättömyys» — tuo teeskentelylauseparsi, jota lokakuun liittolaiset käyttivät kesäkuun 16 päivän valtiokaappauksen jälkeen, kuvaa verrattomalla tavalla tätä porvariston asemaa. Kun se liian aikaisin asettui joukkoliikettä vastaan, kun se tahtoi laatia perustuslain ainoastaan itselleen ja yhteiskunnan ylimmille, joutui se Venäjän yhteiskuntaolojen kanssa ristiriitaan, otti itselleen tehtävän, joka historiallisesti on mahdoton ja joutui sen vuoksi turmiollisen ympyrän kehän sisään.
Luokkasuhteet Venäjällä asettavat rautaisella välttämättömyydellä maan ratkaistavaksi vaihtoehdon: taantumus vai vallankumousko? Porvaristo meni taantumuksen leiriin ja sen sijaan, että se vaatisi perustuslakeja, jotka se vielä nytkin tunnustaa teollisuuden kehityksen elämänehdoksi, on se pakotettu omin käsin ohjaamaan valtiolaivan itsevaltiuden, vieläpä entisestä suunnattomasti huonontuneen, aatelisvaltaisen itsevaltiuden satamaan! Ei ole kysymys enää vain valtiokoneiston epäjärjestyksestä vaan valtakunnan hajaantumisesta koko joukkoon satraappikuntia, kenraalikuvernöörikuntia omine lakineen, omine rikoksineen, omine petoksineen. Ei ole kysymys enää ainoastaan »kotimaisen» teollisuuden etujen loukkaamisesta, vaan kansallisrikkauksien myömisestä ulkomaalaisille ja valtiokassan ryöstämisestä tsaarin ja aateliston maaomaisuuden pelastamiseksi, ei yksin maaseudun rappeutumisesta, vaan kulkutaudintapaisesta nälänhädästä, kokonaisten paikkakuntien hävittämisestä, ryöstöistä, monien kymmenien tuhansien maalaispolisien kustantamisesta, levottomuuksista, jotka luikertelevan kulovalkean tavoin leviävät yltympäri.
Ja työväenliike? Vallankumouksen ilmaa jo kerran hengittäneestä työväenliikkeestä ei aatelisitsevaltius voi edes siinä määrin selviytyä kuin tähänastinen virkavaltaitsevaltius; vallankumouksellisen kuohunnan ilmapiirissä julkisen taistelun ollessa mahdotonta aikaansaa sorto ja työttömyys lukuisia häiritseviä tekoja: murhapolttoja, murhia, ryöstöjä, jotka etupäässä suuntautuvat omaisuutta ja teollisuuden hajottajien, kauppiasten ja näiden virkamiehien henkeä vastaan, puhumattakaan »pakkoluovutusten» jumaloimisesta, joka voi menestyä ainoastaan yhteiskunnallisen rappeutumisen maaperässä. Kuinka lapselliselta ja naurettavalta tuntuukaan Subatow-politika verrattuna kaupunkilaisroskaväen, tuon itsevaltiuden ja aateliston henkivartioväen mellastuksiin, joka saa rangaistuksetta ryöstää, murhata, panna toimeen pogromeja, saattaa koko taloudellinen elämä lamaan, kuten esimerkiksi Odessassa.
On aivan selvää, ettei kapitalistinen porvaristo, niin mielellään kuin se sen tekisikin, vallankumouksen pelosta ja vihasta työväenluokkaa vastaan, voi tyytyä tuollaiseen omituiseen järjestelmään, joka todellisuudessa toiselta puolen on herkeämätöntä kapinoimista ja toiselta puolen taas aatelisitsevaltiuden diktaturia. Kapitalistisen teollisuuden etujen täytyy ennemmin tai myöhemmin pakottaa porvaristoa astumaan aatelisitsevaltiutta vastaan.
Kaiketikin lohdutteleikse kapitalistinen porvaristo nykyisin sillä, että puolue, jonka lipun alle se on kokoontunut, on »johtavana» puolueena kolmannessa dumassa. Toistaiseksi niuhottavat sitä harhakuvat, että sen duman avulla onnistuisi hankkia itselleen tarpeelliset takeet ja saattaa hallituksen politika palvelemaan teollisuuden etuja ja toisin ajoin käyttää se kaikki tarmonsa riistääkseen työväestöltä kaikki sen saavuttamat tulokset. Mutta dumatöiden kulku on loistavasti osottanut, että suurporvariston on täytynyt antautua äärimmäistaantumuksellisen aateliston armoille, sillä Venäjällä nykyisin vallitseva »järjestys» ei ole suurporvariston, vaan äärimmäistaantumuksellisen aateliston diktaturia. Ja heti kun »johtavan» dumapuolueen — lokakuun liiton — porvarillinen puolisko hiukankin vain näyttää, ettei se tahdo ajaa läpi valtiollisia muutoksia, vaan että se tahtoo sopeuttaa valtiotaloutta kapitalistisen yhteiskunnan tarpeisiin, sukeltavat esiin peittelemättömät uhkaukset uudesta duman hajotuksesta ja itsevaltiuden muodollisestakin palauttamisesta. Tänään kielletään dumaa jyrkästi pyrkimästä todella käyttämään valtion tulo- ja menoarvion arvostelemis- ja hyväksymisoikeuttaan, huomenna pannaan puukko sen kurkulle, sen pitää myöntää kaksi miljardia laivastoa varten (Venäjän oloissa merkitsee se ensi kädessä: kokonaisen suuriruhtinasten johtaman maa-amiraalilauman ruokkimiseen ja laivastotarpeiden tilaamiseen ulkomaisilta veistämöilta palkinnoksi niistä vippauspalveluksista, joita ulkomainen porvaristo tekee Venäjän hallitukselle); ylihuomenna vihdoin, juuri niinkuin todella tapahtuikin, päätetään ottaa valtiorahaston neljä prosentisten setelien liikkeelle laskemisen muodossa 163 miljonan ruplan laina j. n. e. j. n. e.
Tämä kuitenkin on vasta alkua. Mitä pitemmälle mennään, sitä enemmän täytyy suurporvariston selvästi huomata, ettei se ole myömistään valtiollisen esikoisuutensa oikeuksista saanut edes taloudellisten etujen hernerokkaakaan. Mitä pitemmälle mennään, sitä jyrkemmäksi tulee vaihtoehto: joko kapitalistisen talouden täydellinen rappio esikapitalistisen järjestelmän historiallisesti mahdottoman palauttamisen eduksi tai aatelisdiktatuurin lakkauttaminen ja porvarillisen yhteiskunnan vapauttaminen. Tämä pulma tekee »lokakuun 30 päivän liiton», joka edustaa kapitalistisen porvariston ja aateliston liittoutumista, hajoamisen välttämättömäksi. Tätä askelta helpottaa sen kokemukset taistelusta työväestön kanssa, sillä siinä on se oppinut tuntemaan yhteiskunnallisen voimansa porvarillisessa yhteiskunnassa.
Nyt on jo olemassa koko joukon oireita tästä porvariston vastaisuudessa tapahtuvasta siirtymisestä vastustuspuolueiden riveihin: lokakuulaisten kesken on jo ankaria mielipiteiden eroavaisuuksia, ja puolueen porvarilliset ainekset valittelevat, että hallituksen joukottaiset aivan vähäpätöiset lakiesitykset ihan kiusaavat duman kuoliaaksi, kun taas hallitus aivan dumaa kuulematta hoitaa »korkeata» politikaa. Esiintyy luonteenomaisia pikkuporvariston ja porvarillisen luokan heräämisen merkkejä, joiden luokkien valtiollinen ilmapuntari aina koettaa pysyä samalla tasalla kuin suurporvaristonkin: pidetään taas intellegenssin — lääkärien, »kansan yliopistojen», — kokouksia, jotka ovat valtiollisen yhdistymisen aseita, ylioppilasrauhattomuudet alkavat uudelleen, on huomattavissa »sivistystyön» elpymistä.
Päiväjärjestyksessä Venäjällä on nyt taas porvarillisen vapaamielisyyden uudestaan eloon elpyminen tai oikeammin sanoen syntyminen, sillä tähän saakka on Venäjällä vapaamielisyys ollut maalaisvapaamielisyyttä. Vallankumouksen alussa keräytyi porvaristo lippunsa ympärille, ja Venäjän vapaamielisillä oli vielä perinnäinen semstvo-värinsä. Nyt vasta on suurkapitalistinen vapaamielisyys Venäjällä syntymässä.
Ei meillä ole mitään harhaluuloja tämän vapaamielisyyden kestävyydestä, johdonmukaisuudesta eikä kansanvaltaisuudesta. Mutta oli miten oli, sen ilmestyminen valtiolliselle näyttämölle ryhmittää voimat uudella tavalla ja luo valtiolliselle taistelulle uudet edelletykset. Jää sitte feodaliaateliston ja suurporvariston liiton hajaantumisen jälkeen porvarillinen oppositioni vähemmistöön ja duma myöskin viettämään maineetonta elämäänsä tai porvarillisen oppositionin onnistuu saada enemmistö ja duma hajotetaan edeltäjäinsä tavoin, molemmissa tapauksissa elvyttää suurporvariston siirtyminen vastustuspuolueiden riveihin ehdottomasti pikkuporvarillista kansanvaltaista liikettä ja heikentää porvariston hyökkäyksiä työväenluokkaa vastaan. Ainakin sen täytyy tapahtua.
Tosin, jos kapitalistinen porvaristo olisi älykästä ja valtiollisesti kehittynyttä, täytyisi sen päästä tietoisuuteen siitä, että vallankumouksellinen joukkoliike ja jyrkempi tai lievempi maareformi ovat nyt, kuten ennen lokakuun päiviäkin, ainoana tienä voittoon. Mutta niin paljoa emme odota. Valtiollisen vastustuksen pienin määräkin, johon porvaristo lopulta on pakotettu, riittää uudelleen ilmiliekkiin sytyttämään köyhälistön valtiollisen liikkeen kaupungeissa ja maalla samoihin aikoihin ja panemaan sillä tavalla nykyisin toimettoman vallankumouskoneiston uudelleen liikkeelle.
On itsestään selvää, että tapausten vastainen kulku suuressa määrin riippuu työväenluokan järjestöjen lujuudesta ja sen politisesta älystä ja että työväestön taloudellinen taistelu kärjistäessään porvarillisen yhteiskuntakäsityksen ja aatelisdiktaturin välistä vastakohtaa kiirehtää suurporvariston ja aateliston välisen yhteentörmäyksen ja porvariston vastustuspuolueiden riveihin siirtymisen hetkeä.
Tutkielmamme osottaa siis, että vallankumous on tosin kärsinyt tappion, mutta ettei sitä vielä ole lopullisesti voitettu, että sen voitonhetki on koittava, että Venäjän porvarillisen yhteiskunnan valtiollisen vallankumouksen liikkeellepanevana voimana on nyt kuten ennenkin työväestön itsenäinen joukkoliike, mutta että vallankumouksen uudelleen puhkeamisen edellytyksenä on porvariston oppositioni, sekä että vallankumouksellisen kuohunnan ja alkeellisten hävittävien voimien lähde on talonpoikaisväestössä.
Th. Dahn.
(»Neue Zeitista» lyhennellen suomennettu.)
Osuustoiminta suomettarelaisten ohjelmassa. Äskettäin on suomettarelaisten puolueen keskuudessa käyty kiivasta kynäsotaa osuustoimintaliikkeestä ia heidän puolueensa suhtautumisesta siihen. Tämä väittely, siinä kun on kosketeltu muutenkin periaatteelliselta kannalta puolueen ohjelmaan, ansaitsee lyhyen selostuksensa.
Kynäsodan alotti tohtori Gebhard ja aiheena oli eräs osuustoiminnallinen kysymys. Kuten lukijamme muistavat oli tohtori Gebhard viime keväänä puolueinnoissaan ryhtynyt taisteluun osuuskauppoja vastaan toisen osuustoiminnallisen liikkeen, Hankkijan hyväksi. Tämä liike oli säilytettävä maanviljeliäin, s. o. manttaalimiesten käsissä, ja siitä tuli kaikkien maanviljeliäin ostaa maanviljelystarpeensa eikä osuuskaupoista, jotka jo suureksi osaksi olivat luisuneet työväen ja maalaisköyhälistön käsiin. Tästä asiasta seurasi sitten lyhyt väittely tämänkin lehden palstoilla, joka oli omiaan selvittämään osuustoimintaa työväenpuolueen kannalta. Nyt on samanlainen selvittely tapahtunut suomettarelaisiin nähden. Aiheena on nytkin ollut tuo tohtori Gebhard'in lempilapsi Hankkija. Tämän vuoden alulla on nimittäin suomettarelaisen puolueen keskuudessa syntynyt uusi liikeyhdistys »Aatra». jonka tarkotuksena on toimia koneliikkeen alalla yleensä »kansallismielisessä hengessä» ja voittaa tämä liikeala kansallismielisten kasiin. Kun varma oli, että Aatrasta tulisi Hankkijalle, jonka tärkeimpänä toiminta-alana juuri ovat maanviljelyskoneet hyvin vaarallinen kilpailija ja varsin odottamattomalta taholta oli tohtori Gebhard'in pakko ryhtyä uudelleen ja nyt »omiaan» vastaan Hankkijaa puolustamaan. Hän alotti ensi hyökkäyksensä Suomettaressa, mutta kun täällä »kylmäkiskoisesti» hänen kirjoituksiaan kohdeltiin, siirtyi hän jatkamaan väittelyä aikakauslehti Ajassa, jonka palstoilla väittelyä on toukokuuhun saakka jatkunut.
Aikalehden neljännessä numerossa tohtori Gebhard ottaa todistaakseen, että osuustoimintaliike paljoa tehokkaammin kuin mikään varsinainen kansallisuustaistelu edistää kansallisuuden vaurastumista ja voimistumista. Sen vuoksi, kirjoittaa Gebhard »jokainen liikeyritys, olkoonpa se kuinka kansallinen tahansa, joka kilpailee maanviljeliäin osuustoimintaliikettä vastaan, toimii itse asiassa samalla myöskin kansallista voimistumistamme, kansallista yhteyttämme vastaaan, samalla kun se toimii suomalaisen puolueen ohjelmaa vastaan. Sillä kaikki tuollaiset liikkeet pyrkivät hajoittamaan maataviljelevää väestöä». Tohtori Gebhard viittaa sitten puolueen ohjelman vastaavaan kohtaan, jossa mainitaan, että suomal. puolueen tulee toimia siihen suuntaan, että maanviljelysväestö osuustoiminnan avulla ottaa omiin käsiinsä sekä maanviljelys tuotteiden myynnin että tarvetavaroittensa oston.
Gebhardia vastaan esiintyivät sekä uuden osakeyhtiö Aatran perustajat, joiden joukossa on puolueen »pomomiehiä», että vapaaherra Lauri Yrjö-Koskinen, joka erityisesti on ottanut ajaakseen »kansallismielisten liikemiesten» asiaa. Hän huomautti, että Gebhardin kanta johdonmukaisesti toteutettuna veisi siihen, ettei kenenkään suomettarelaisen puolueen jäsenen sallittaisi toimia millään muulla liikealalla kuin osuustoiminnallisella. Ja tämähän olisi hulluutta ja hajottamista puolueessa, jonka itsetietoisimman osan juuri muodostavat liikemiehet. Gebhardin puolueohjelman selitykseen pitää Y. K. tahallaan vääristelevänä ja lisää hän »valtiollisen puolueen ohjelma ei voi koskaan tarkoittaa muunlaista toimintaa jonkun aatteen hyväksi kuin lainsäädännön ja mahdollisesti valtion kannatuksen muodossa. Yksityisiltä jäseniltään voi puolue ainoastaan vaatia, että he rehellisesti toimivat näiden aatetta edistävien lakien aikaansaamiseksi — — —». Mihinkään lopulliseen tulokseen ei väittelyn voi sanoa johtuneen, vaan pysyivat kummatkin riitatoverit omalla kannallaan, tulkiten kumpikin omaksi edukseen puolueohjelmaansa. Puolue joka sisältää niin erilaisia aineksia kuin vanha suomalainen, epäilemättä ei myöskään voi ryhtyä johdonmukaisesti ohjelmaansa tulkitsemaan, loukkaamatta joko yhtä tai toista ryhmää kaikenlaisilla keinoilla kokoonhaalitusta valitsijajoukostaan. Ajan merkki on kuitenkin tällaisten riitaisuuksien esiintyminen. Toivokaamme jatkoa, sillä asioiden enempi selvittely epäilemättä aukaisee niiden torppari- ja työmiesparkojen silmät, jotka nvt kristillisyyden, kansallisuuden, kohtuuden y. m. pimityskeinojen avulla on saatu kannattamaan suomalaista, olemukseltaan niin vanhoillista puoluetta, ja toimimaan omaa etuaan ja omaa luokkaansa vastaan.
Kysymyksessä olevan väittelyn ohessa esiintyi pari kohtaa, joita kannattaa vielä sivumennen kosketella. Ensiksikin on mainittava Yrjö-Koskisen lausunto suomettarelaisten puolueohjelman merkityksestä. Tämä selvittely on periaatteellisesti tärkeä siitä syystä, että sitä näytään noudatetun muidenkin suomettarelaisten puoluetoverien keskuudessa. Niinpä puolueen ohjelma on mukamas torppari-ystävällinen, yksityiset puolueen jäsenet taas häätävät mielinmäärin torppareitaan, ohjelmassa vaaditaan kieltolakia, mutta puolueen pääkortteri Helsingissä, »Oma Pohja» on huonomainen kapakka j. n. e. Yrjö-Koskisen ohjelmaselvitys tekee siis puolueen jäsenten elämän varsin mukavaksi.
Toiselta puolen ansaitsee huomiota tohtori Gebhard'in sanat omasta puolueestaan, ja eritoten siitä ryhmästä, joka seisoi »Aatraa» tukemassa, ja jonne lukeutuvat vanhoilliset suurporvarikerrokset. Tohtori Gebhard huomauttaa siitä, että tämä ryhmä ajaa kansallisuusohjelmaa kaikessa alastomuudessaan, sanokaamme kaikessa köyhyydessään. »Jos suomalainen puolue olisi yhä vieläkin pysynyt näin 'puhtaana', se on näin köyhän ohjelman takana, niin se tietenkään ei olisi päässyt kohoamaan siitä lamautumistilasta, jossa se pari vuotta sitten oli. Minun vakaumukseni on se, että suomalainen puolue tunsi suurlakon jälkeen että sen piti, voidakseen nuortua ja uudelleen voimistua, laatia itselleen se rikas ja radikalinen yhteiskunnallinen ohjelma, joka sillä tätä nykyä on, ja joka m. m. sai minut vakaumuksesta rupeamaan puolueen valtiopäiväehdokkaaksi». »Mutta», lisää Gebhard, »se seikka että puheenaoleva 'kansallismielinen' osakeyhtiö vielä on voitu puolueen rahamiesten keskuudessa perustaa, todistaa kuitenkin, että tuo puolueen nuortuminen on käynyt nähtävästi nopeammin ja jyrkemmin, kuin että kaikki olisivat voineet vakaumuksesta ja itsetietoisesti olla siinä mukana». Nämä tohtori Gebhardin sanat ovat epäilemättä tosia. Suuri osa suomettarelaista puoluetta tuskin kannattaa sen torppariohjelmaa, koska he ovat tilallisia, joilla on torppareita, toiset taas koska ovat torppareita, joita suom. lakiehdotus ei kyllin turvaa. Huudettakoon vaan »luokkarajat selviksi» ja toteutettakoon se kehotushuuto, niin suomettarelainen puolue on lakannut olemasta. Silmät auki vaan, te köyhälistöön kuuluvat, jotka suomettarelaisten talutusnuorassa kuljette.
Ammatillinen työväenliike Englannissa. Uusimpien virallisten tietojen mukaan on työväenliike Englannissa saavuttanut v. 1906 sangen hyviä tuloksia, niin hyvin itse järjestäytymisen kuin palkkaolojen ja työajan suhteen. Labour Gazette'ssa julaistujen tietojen mukaan oli työvirastolle v. 1906 lopussa tiettynä 1,161 ammattijärjestöä, joiden yhteinen jäsenluku nousi 2,106,283. Tämä on korkein luku mikä Englannissa koskaan on saavutettu. Se on 10,1 % suurempi vastaavaa lukua v. 1905 ja 39,2 % suurempi vastaavaa lukua v. 1892, jolloin ammattiyhdistysliikkeen virallinen tilasto alotettiin. Suhteellisesti suurin oli lisäys v. 1906 kivihiilikaivostyömiesten, kutomotyöläisten ja rautatieläisten keskuudessa.
Sadasta suurimmasta ammattiyhdistyksestä, jotka edustavat 60 % koko järjestyneestä väestöstä, löytyy myöskin varallisuuskannallisia tietoja. Näillä ammattiyhdistyksillä oli omaisuutta 5 milj. puntaa, josta jokaisen jäsenen osalle tuli 81 shillinkiä. Mitä taas menoihin tulee on viimeisten 10 vuoden kuluessa käytetty keskimäärin joka vuosi 387,426 puntaa (22,1 % kokonaismenoista) työttömyysavustukseen, 234,437 puntaa (13,4 %) työriitoihin, 743,797 puntaa (42,6 %) erinäisiin hyvinvointia edistäviin tarkoituksiin, 385,477 puntaa (22 %) hallitus- ja järjestäymiskustannuksiin. Ilahduttava on myöskin tieto, että kaikki Englannin vuorityöläisjärjestöt ovat yhtyneet, kun mm. tähän asti erillään olleet Northumberlannin ja Durhamin vuorityöläiset ovat liittyneet »Kaivosmiesten liittoon», johon nyt kuuluvat kaikki kreivikuntaliitot 540,000 nousevine jäsenjoukkoineen.
Palkkojen kohoava pyrkimys, joka alkoi v. 1905 jälkimmäisellä puoliskolla, on jatkunut myös v. 1906. Muutoksia palkkaoloihinsa sai v. 1906 1,115,000 työmiestä. Näistä sai 1,098,000 palkan lisäyksiä, jotka kaikkiaan nousivat 58,400 puntaan viikossa; 5,000 sai palkan alennuksia, jotka tekivät yhteensä 500 puntaa viikossa; 12,000 työmiestä saivat vuoroon palkan lisäyksiä ja alennuksia, niin että lopullisesti heidän palkkaustansa jäi ennalleen; kaikkiaan siis nousivat saavutetut palkankorotukset 57,900 puntaan viikossa. Niistä 1 miljoonasta työmiehestä, jotka saivat palkankorotuksia oli 418,600 kivihiilikaivostyössä ja 12,400 muussa kaivostyössä, 402,500 työmiestä kuului kutomoteollisuuteen, 152,000 koneja laivanrakennusteollisuuteen. — Viimeisistä 10 vuodesta olivat vuodet 1896–1900 merkittävät palkkojen kohoamisen vuoksi, vuodet 1901–1⁄7 1905 taas palkkojen alentumisen vuoksi. Kuitenkin oli aikasempi kohoaminen korkeampi kuin jälestä seurannut laskeminen. Yhdessä vuoden 1906 saavutusten kanssa teki palkan nousu v. 1895 palkeista 267,000 puntaa viikossa. Palkankorotukset pakotti työväestö itselleen v. 1906 vain varsin pieneltä osaltaan lakoilla; yleensä saavutettiin se kaivosteollisuudessa sovitteluvirastojen kautta, rauta- ja terästeollisuudessa mukautuvien palkka-asteikkojen avulla, ja kutomo- ja koneteollisuudessa suoranaisella keskustelulla.
Työajan muutoksista on tilastoa 54,054 työmiehestä. Näistä sai 52,969 työpäivän lyhennyksiä; kaikkiaan teki työajan lyhennys kuitenkin vain 98,892 tuntia viikossa. Tärkeimmät muutokset työajan suhteen tapahtuivat metalli-, kone- ja laivarakennnsteollisuudessa sekä rakennusteollisuudessa.
Lakkotilastoa eri maista. Aikakauskirjassa Jahrbücher für Nationalekonomie und Statistik 1907, 34 nidos, on seuraava huvittava lakkotilasto eri maista.
| Lakkolaisia 1,000 työtätekevää kansalaista kohti: | |
| Saksa | 8,1 |
| Itävalta | 13 |
| Ranska | 22 |
| Belgia | 12 |
| Italia | 28 |
| Englanti | 8,3 |
| Amerikan Yhdysvallat | 24 |
| Lakkoja joihin kuului 50 osanottajaa tai vähemmän: | |||
| Saksassa | 73,78 % | kaikista | lakoista |
| Itävallassa | 55,70 % | » | » |
| Ranskassa | 48,08 % | » | » |
| Belgiassa | 45,47 % | » | » |
| Englannissa | 39,19 | » | » |
| Italiassa | 36,88 % | » | » |
| Lakkoja jotka kestivät 30 päivää tai vähemmän: | |||
| Saksassa | 81,1 % | kaikista | lakoista |
| itävallassa | 90,2 % | » | » |
| Ranskassa | 90,1 | » | » |
| Belgiassa | 91,2 | » | » |
| Italiassa | 94,2 % | » | » |
| Lakkojen tulokset olivat seuraavat eri maissa | ||||||
| Saksa 1899–1904 |
Itävalta 1899–1904 |
Belgia 1896–1900 |
Italia 1898–1903 |
Ranska 1899–1904 |
Englanti 1899–1904 |
|
| Voitto | 22,1 | 19,8 | 18,8 | 25,1 | 21,1 | 26,8 |
| Parannuksia | 32,0 | 42,5 | 14,8 | 38,4 | 38,3 | 31,3 |
| Tappio | 45,9 | 37,7 | 63,3 | 35,2 | 37,6 | 41,4 |
| Epävarma | — | — | 3,1 | 1,3 | — | 0,6 |
| Lakkolaisten luku tuloksien mukaan | ||||||
| Saksa 1899–1904 |
Itävalta 1899–1904 |
Belgia 1896–1900 |
Italia 1898–1903 |
Ranska 1899–1904 |
Englanti 1899–1904 |
|
| Voitto | 14,9 | 11,2 | 16,1 | 22,5 | 12,9 | 29,0 |
| Parannuksia | 49,1 | 65,8 | 7,9 | 46,7 | 65,1 | 33,4 |
| Tappio | 36,0 | 23,0 | 80,0 | 29,2 | 22,0 | 37,1 |
| Epävarma | — | — | 2,0 | 1,6 | — | 0,5 |
Taistelu trusteja vastaan. Pohjoisamerikan Yhdysvalloilla on Bureau of Corporations'issa (»Yhtiötoimisto») täydelleen itsenäinen liittovirasto, jonka tehtävänä on lakkaamatta vainota liittovaltion alueella trustiliikettä ja trustien toimintaa. Viraston menoarvio nousee vuosittain pyöreään miljoonaan dollariin, sen palveluksessa on noin sata virkamiestä. Viimeinen vuosikertomus osottaa, että toiminta heinäkuusta v. 1006 kesäkuun loppuun v. 1007 on mainitun viraston alotteesta ja sen avulla pantu eri valtioissa vireille 30 kannetta trustiyhtiöitä vastaan 9,764 erinäisestä riitakysymyksestä. Langetetuista tuomioista on Standard Oil Company'a vastaan Indianan valtiossa kohdannut, sakkojen suuruuden vuoksi, jotka kuten tiedetään nousivat 291⁄4 miljonaan dollariin (1461⁄4 miljonaan Suomen markkaan), herättänyt koko maailmassa suurta huomiota. —
Bureau of Corporations'illa on jonkalainen toimeenpanemisvaltuuskin, joten sen on mahdollista panna toimeen laajoja todistajainkuulusteluja. Tämä on luonnollisesti sangen tärkeä valtuus. Sen avulla voi toimia aivan toisin kuin jos olisi pakko nojautua kyseessä olevien yhtiöiden hyvään tahtoon.
Tämä virasto on koonnut ja julaissut laajoja aineskokoelmia suurista amerikalaisista trusteista, tähän saakka etupäässä petroleumi- ja lihatrusteja koskevia ja siten antanut arvokkaita lisiä kapitalismin historiaan.
Viljan ja jauhon hinnat huhtikuulla v. 1908. Viljan hinnat ovat osottaneet yhä edelleen taipumusta kohoamaan, vieläpä sangen tuntuvastikin. Seuraavat luvut ovat otetut 23 Saksan viljamarkkinapaikan keskihinnoista, jotka olivat:
| huhtikuulla | ||
| 1907 | 1908 | |
| Suomen markoissa | ||
| Vehnästä 1,000 kg | 231:90 | 251:75 |
| Rukiista 1000 kg | 213:30 | 229:40 |
| Vehnäjauhoista 1 kg | 0:40 | 0:45 |
| Ruisjauhoista 1 kg | 0:34 | 0:40 |
Työväestölle on tällainen hintojen kohoaminen sitäkin tuntuvampi kun liikepulan seurauksena samoihin aikoihin on ollut suuri työttömyys ja palkkojen laskeminen.
Kansainväliset renkaat. Saksan sinkkitehtailijoiden yhdistys koettaa aikaansaada liittoa amerikalaista kilpailua vastaan. Saksalainen syndikaatti itse toteutuisi ainoastaan sillä edellytyksellä, että Europan sinkkitehtailijat suostuvat yhteiseen sopimukseen. Keskustelut Belgian ja Englannin kanssa ovat jo käynnissä. Amerikan sinkkituotanto on 7 viime vuoden kuluessa tullut kaksinkertaiseksi, v. 1907 alkaen on se kysymyksessä olevien maiden etunenässä. Raakasinkin maailmantuotanto (v. 1900 478,500 ja v. 1907 738,400 tonnia) jakaantui yksityisten maiden kesken seuraavasti:
| 1900 | 1907 | |
| Yhdysvallat | 112,234 | 226,838 |
| Saksa | 154,492 | 208,707 |
| Belgia | 119,231 | 154,572 |
| Ranska ja Espanja | 42,117 | 55,733 |
| Suurbritannia | 30,307 | 55,595 |
| Hollanti | 6,953 | 14,990 |
| Itävalta ja Italia | 7,086 | 11,359 |
| Venäjä | 5,968 | 9,738 |
| Australia | — | 996 |
Kilpailu maailmanmarkkinoilla on siis suunnaton. On selvää, että ensiksi tahdotaan lopettaa Europan maiden keskinen kilpailu, tässä tulevat etupäässä Saksa ja Belgia kysymykseen, jotta sitten Pohjoisamerikaa yhdistynein voimin pidettäisiin kurissa, joka nyt hyötyy Europan maiden välisestä kilpailusta. Europan menekkialueena on etupäässä Aasia, jonka sinkin tarpeesta etupäässä Schlesia on tähän saakka pitänyt nuolta. Jos Pohjoisamerika alkaa kyetä viemään maasta ulos tätä tavaraa, on Saksan sinkkiteollisuus ankarasti uhattu. Siitä johtuvat yritykset saada aikaan europalainen liitto, jonka toiveet eivät pitäisi olla aivan huonot.
Meriliikkeen keskittyminen. Jo aikoja sitte on kadonnut yrittäjä, joka omalla laivallaan kulkee yli merien, vaihtaa tavaransa vieraalla rannalla, esiintyy samassa persoonassa laivurina, laivanvarustajana ja kauppiaana. Kun viime vuosisadan puolivälissä meriliikenteen oikeusvarmuus oli turvattu, alkoi yhtiöityminen. Syntyi osakelaivanvarustamista. Yhden tai useamman laivan yhdessä hankkimiseksi perustettiin laivanvarustajat kesken yhtiöitä, joiden etunenässä tavallisesti oli kirjeenvaihtaja-laivanvarustaja, jonka asiana oli johtaa liikettä. Hänen kumppaninsa olivat tavallisesti pikkueläjiä, satamakaupungin asukkaita, jotka toivoivat osanotostaan liikkeeseen hyvää pääomakorkoa, tai myöskin laivakäsityöläisiä, jotka toivoivat säästöjensä tai myöskin palkkansa liikkeeseen kiinnittämiseksi ennenkaikkea tulevansa huomioonotetuiksi tarpeellisia korjauksia, uutisrakennuksia tai kaikellaatuisia tilauksia tehtäessä. Perustajain ja pörssikeinottelijain esiintyminen karkotti pikkueläjät näistä liikkeistä ja loi sensijaan suurkapitalistisia osakeyhtiöitä.
Kuinka trustiutuminen on tapahtunut käy selville eräästä äskettäin Saksassa ilmestyneestä kirjasesta, jonka tekijä on herra S. Haarmann.
Koko Saksan merikauppalaivaliikkeen asema ja liikesuuruus käy ilmi seuraavasta taulusta:
| Osakeyhtiöiden luku |
Niiden omaisuus nettotonneissa |
|
| Enempi kuin 100,000 tonnia | 3 | 860,211 |
| 50,000–100,000 tonnia | 4 | 289,441 |
| 25,000–50,000 tonnia | 10 | 283,494 |
| 10,000–25,000 | 25 | 309,507 |
| alle 10,000 | 951 laivanvar. 115 osakeyht. 28 osuusk. |
751,372 |
Koko kauppalaivastossa on siis 60 prosenttia 7 yhtiön ja 80 prosenttia 38 liikeyrityksen käsissä.
ovat Hampuri–Amerikan linja ja Pohjoissaksalainen Lloyd, jotka enemmän kuin 1,200,000 tonnin laivastollaan ovat ylipäänsä suurimmat kansalliset laivanvarustusliikkeet. Niiden tulot menevät suurimmaksi osaksi yhteiseen kassaan. Molemmat yhtiöt ovat koko olemassaoloaikansa koettaneet sopimuksilla ja sulaumilla laajentaa vaikutusalaansa. Esimerkkejä sulaumista usein kovin korkealle pääomana laskemisen seuraamina tarjoaa ennen kaikkea Hampuri–Amerikan linja. Erinomaisen valtameriasemansa (v. 1904 oli satamaan tulleiden ja siitä lähteneiden laivojen luku 25,665 ja tonnimäärä 18,959,000 registeritonnia) ja rikkautensa vuoksi oli Hampuri omiansa toteuttamaan suurlaivanvarustusliikemuodon. Täällä alkoi myöskin erittäin kiivas kilpataistelu vanhempia yrityksiä vastaan, jonka taistelun täytyi lopullisesti päättyä siten, että suurempi nieli pienemmät. Niinpä osti Hampuri–Amerikan linja vain 30 viime vuoden kuluessa 6 osakeyhtiöitä, joilla yhteensä oli 41 suurta valtamerihöyrylaivaa.
Saksalaista yhtiötä vastaan on lujana mahtina amerikalaisten ja englantilaisten laivanvarustusliikkeiden muodostama »Internationale Mercantile Marine Company» yhteensä noin 850 miljonan markan osakepääomalla. Sen käytettävissä on 1,034,884 tonnia. Mutta molemmat kilpailijat ovat taaskin yhtyneet sopimukseen, joka on tehty toistaiseksi 20 vuodeksi. Liittouman tarkotuksena pääasiassa estää keskinäistä kilpailua kaikissa maanosissa ja rajottaa kummankin puolen päätyöskentelyalueet. Sen mukaan jäävät Saksan satamat saksalaiselle yhtiölle ja Amerikan–Englannin välinen tavaraliikenne trustille. 75 kertaa kuitenkin saavat yhtähyvin Hampuri–Amerikan linja kuin Pohjoissaksalaisen Lloydinkin laivat poiketa matkustajia ottamaan Englannin satamiin Amerikan matkoillaan. Uusien liikelinjojen avaaminen tai tuntuva liikenteen entisille linjoilla lisääminen on ilmoitettava molempain liittoutuneiden yhteiselle valiokunnalle. Toisella puolella on silloin ilman muuta oikeus ottaa uuteen yritykseen osaa yhdellä kolmanneksella. Yhtymällä on myöskin keskinäinen voitonjako. Neljännes saksalaisten osakeyhtiöiden voitosta kuuluu trustille, saksalaiset osakeyhtiöt saavat trustilta hyvitykseksi 6 prosenttia summasta, joka vastaa niiden osakepääoman neljännestä.
On itsestään selvää, että nämä trustiyhtiöt käyvät yhtä häikäilemättömästi etutaistelua työmiehiä kohtaan. Eräänä valoisana hetkenään on sikäläisten pääomavaltiaiden johtaja Ballin lausunut, että yrittäjälle on se asiaintila katsottava paraaksi ja onnellisimmaksi, jos lujaa yrittäjäin järjestöä vastaan on yhtä luja työläisten järjestö. Yrittäjä ei voi enää noudattaa periaatetta, että hän olisi personallisesti tekemisissä ainoastaan omien työläistensä kanssa; ainakaan suurissa liikkeissä se ei enään ole mahdollista.
Ikävätä kyllä on Ballin ja hänen uskoillensa ristiriidassa tämän työläisoikeuksien tunnustuksen kanssa koettaneet samalla herrainuljaudella kuin muiden teollisuusalojen herrat ja valtiaat tehdä mitättömäksi ammatilliset järjestymispyrkimykset. Kapitalistinen kehitys on kaikkialla luonut samallaiset olot ja samallaiset ilmenemismuodot ja synnyttää myöskin kaikkialla yrittäjäin aivoissa samallaisen suuruudenhulluuden.
Ylioppilaat ja Sosialismi. Saksalaiset puoluetoverit ovat huomauttaneet sitä eroa, joka on venäläisen ja saksalaisen ylioppilasnuorison välillä. Kun venäläiset sangen vähillä poikkeuksilla kuuluvat sosialistisiin puolueihin, lukeutuvat saksalaiset yhtä poikkeuksetta porvarispuolueihin, edellisillä on runsaasti yhteiskunnallisia harrastuksia, jälkimäiset sitävastoin supistavat harrastuspiirinsä leipätutkintojen suorittamiseen ja niiden välillä paraimmassa tapauksessa juomiseen. Syy tähän on, selittävät saksalaiset etupäässä siinä, että tietojen hankkiminen nykyaikana ennen kaikkea on rahakysymys, ainoastaan se jolla rahaa on, voi ajatella lukujensa jatkamista. Proletaari pysyy proletaarina. Väitteensä näyttävät ne toteen seuraavilla tilastollisilla luvuilla.
Ylioppilaista Preussissa oli sellaisia, joiden isä jo oli suorittanut jonkun yliopistollisen tutkinnon
| Lukuvuonna | 1899–1900 | 27,0 % |
| » | 1902–1903 | 25,7 % |
Jos taas tarkastetaan lähemmin millaisista väestönpiireistä ylioppilaat olivat lähteneet, saa seuraavan kuvan oloista.
| Isän elinkeino. | Ylioppilaita 100,000 henkeä kohden. |
| Maanviljelys ja sivuelinkeinot | 13 |
| Vuorityö ja teollisuus | 21 |
| Kauppa ja kulkuneuvot | 113 |
| Palkkatyö | 1 |
| Virka tai »vapaat ammatit» | 325 |
| niistä kirkon palv. olevia | 1,024 |
| »opetustoimen» | 553 |
Jo siis ylläolevista luvuista selviää, että pääosa ylioppilaita lähtee väestön varakkaista piireistä, että kaikesta nykyajan kansanvaltaisuudesta huolimatta virat ja kunniapaikat suureksi osaksi ovat yhtä perittäviä, kuin tuhat vuosia sitten. Tämä selvittää myöskin, miksi ylioppilasnuorisossa, joka etupäässä lähtee varakkaista väestön piireistä, on työväen luokkataistelulle niin vähän myötätuntoa.
Meilläkin on ylioppilasnuorison tila jotenkin sama kuin Saksassa. Huolimatta siitä vallankumouksenajanjaksosta, jossa olemme elänneet, ovat ylioppilaamme pysyneet varsin vähillä poikkeuksilla työväen vastaisella kannalla. Myöskin meillä on ylioppilasnuorison yleisemmät harrastukset täydelleen rappiotilassa. Samaten kun Saksassa saa meilläkin tähän hyvän selityksen yliopistotilastosta.[7*]
Ylioppilaat, joiden isä oli saanut yliopistollisen sivistyksen, tekivät Suomessa prosentteina koko miesylioppilasluvusta:
| % | |
| vv. 1867–69 | 53,3 |
| vv. 1879–81 | 43,8 |
| vv. 1891–93 | 32,0 |
| vv. 1903–05 | 27,8 |
Vaikkakin siis kysymyksessä olevien ylioppilasten luku on suhteellisesti viimeisen 40 vuoden aikana melkolailla vähentynyt, on Suomessa vielä nykyäänkin suhteellisesti suurempi osa sellaisia ylioppilaita, joiden isä oli saanut yliopistosivistyksen, kun Saksassa. Ja huomata lisäksi tulee, että tilasto Suomesta on puutteellinen siinä, suhteessa että suuri osa sellaisia, joiden isä luultavasti oli saanut yliopistosivistyksen, ei ole otettu ylläolevan lukuihin. Siten esim. on oletettu etteivät teollisuuden harjoittajat, insinöörit, maanmittarit y. m. ole yliopistosivistystä saaneet, vaikka tietysti varsin usein näin on asianlaita todellisuudessa. Miesylioppilaista vv. 1903–05 oli vaan 6,9 % sellaisia, joiden isä oli torppari, tehtaantyömies, päiväläinen tai merimies ja 6,5 % sellaisia joiden isä oli vahtimestari, veturinkuljettaja, poliisi y. m. Yliopistotilastojen epämukavan ammattiluokituksen vuoksi ei käy selvästi osoittaminen, kuinka suhteettoman paljoa suurempi prosenttiluku ylioppilaista on varakkaista väestöluokkista lähtenyt kuin varattomista verraten kumpaankin kuuluvaan koko väkilukuun. Huomautettakoon vaan, että niistä muutamista tuhansista perheistä, joissa perheen isä on saanut yliopistosivistyksen oli vv. 1903–05 lähtenyt 391 miesylioppilaista, kun maan 250–300,000 torppari- ja työmiesperhettä oli saanut vaan 98 poikaansa yliopistoon. Näistäkin yli kolmasosa opiskeli jumaluusopillisessa tiedekunnassa, jonne heitä epäilemättä oli vetäneet runsaat apurahat. Torppari- ja työmiesluokalla ei sen jälkeen heistä enään ollut paljoa odotettavaa.
Tämä yliopistonuorison kokoonpano Suomessa osoittaa myöskin syyn siihen sosialismivihaan, joka ylioppilaittemme keskuudessa on vallalla, joka esiintyi jopa vallankumouksen, suurlakon aikanakin. Eikä tähän asiantilaan nykyään yhteiskunnan aikana paljoakaan voi muutosta syntyä.
Kielikysymys ennen aikaan meillä Suomessa on ollut yhtä mutkikas kuin nykyään. Pari kielijuttua vanhoilta ajoilta voi sen vuoksi olla paikallaan tässä, semminkin kuin toinen käsittelee niin polttavaa kysymystä kun kieliasiata eduskunnassa.
Aatelissäädyn täysi-istunnossa 29 päivänä toukokuuta v. 1734 ilmoitti maamarskalka, että hänelle oli jätetty muutamien suomalaisten talonpoikain hakemus, jossa pyydettiin tulkkia säätyyn asetettavaksi ja samalla ilmoitettiin, että talonpoikaissääty oli tämän heidän pyyntönsä hylännyt.
Mainittujen talonpoikien kolmen muun säädyn puhemiehelle osottama anomuskirjelmä ja talonpoikaissäädyn kieltävä vastaus siihen, jota perusteltiin sillä, ettei ketään, joka ei kuulu talonpoikaissäätyyn, saa säädyn istuntoihin päästää, julkiluettiin sitten aatelissäädyn istunnossa, jonka jälkeen asiasta syntyi seuraava lyhyt keskustelu. Kreivi Fersen arveli, että kysymyksessä olevat talonpojat voisivat käyttää niiden säätykumppaniensa apua, jotka ymmärtävät molempia kieliä. Sekä hän, että 3–4 muuta aatelismiestä, jotka puheenvuoroa asiassa käyttivät, esittivät sitäpaitsi, ettei aateli voisi asiaan sekaantua, joka koski talonpoikaissäädyn keskenäisiä oloja, tästä voisi vaan olla seurauksena, että muut säädyt kenties joskus samalla syyllä pyrkivät aatelin asioihin sekaantumaan. Suomesta kotoisin oleva vapaaherra Wrede, joka yleensä esiintyi Suomen asioiden tuntijana, lisäsi tähän, että kaikissa Suomen maakunnissa löytyi sellaisia, jotka ymmärtävät molempia kieliä ja jollaisia senvuoksi olisi edustajiksi valittava ja että niistäkin talonpojista, jotka käsiteltävänä olevan anomuksen olivat allekirjoittaneet, olivat muut jo vaatimuksensa peräyttäneet ja että ainoastaan kaksi pitivät enää siitä itsepintaisesti ja jyrkästi kiinni. Paras olisi senvuoksi jättää asia silleen kuin talonpoikaissääty sen oli ratkaissut. Ainoastaan yksi aatelissäädyn jäsen, Didronn piti tarpeellisena tulkin myöntämistä, mutta hänen äänensä ei tullut kuuluville, vaan vedoten siihen, että kirjelmä oli osotettu maamarsalkalle, eikä aatelissäädylle, päätti sääty siihen vastata, ettei se ole voinut asiaa käsiteltäväkseen ottaa. Tästä päätöksestä oli tieto jätettävä pappis- ja porvarissäätyjen puhemiehille.
Huomautettakoon Suomen väkiluku oli siihen aikaan koko Ruotsin väkiluvusta oli noin 1⁄5 osa ja että noin 1⁄8 talon poikaissäädyn edusmiehistä oli Suomesta.
Suomen talousseurakin, joka noin sata vuotta sitten toimi, — ainakin muutamissa suhteissa, edistysseurana, eikä kuten nykyään edistyksen jarruna, oli joutunut kielikysymystä pohtimaan. Erääseen seuran kilpakysymykseen »Mitkä ovat ne esteet, jotka kahlehtivat Suomen maamiehen ahkeruutta» tuli m. m. eräs vastaus, jossa pääasiallisena syynä esitettiin tietämättömyyttä oikean maanviljelyksen hoidossa ja yleisissä asioissa. Tämä taas oli autettava levittämällä kansan keskuuteen maanviljelystaloudellisia kirjasia y. m. Näitä löytyi kuitenkin vaan ruotsinkielisiä ja tämän takia tulisi rahvaalle opettaa ruotsia, »sillä tämä olisi helpompaa, kuin käännättää ruotsinkieliset kirjaset suomeksi».
Kehotamme lukijoitamme, jotka eivät vielä ole uudistaneet tilaustaan, tekemään sen ensi tilassa. Tilaushinta on Suomessa koko vuodelta 4 markkaa, puolelta vuodelta 2 markkaa; Venäjällä koko vuodelta 1 rupla 50 kopeekkaa; Amerikassa 1 dollari ja muualla ulkomailla 5 markkaa. Tilauksia ottavat Suomessa vastaan postitoimistot, puoluelehtien konttorit, kirjakaupat sekä lukuisat asiamiehet; yksityiset tilaukset maaseudulla tapahtuvat paraiten postitoimistoissa. Asiamiehiä kehotetaan edelleen innokkaasti jatkamaan tilausten keräämistä ja lähettämään konttooriimme postikortilla tilaajien nimet. Tilitys tapahtuu paraiten posti-osotusten kautta.
[1*] E. L. — elinkeinolaki.
[2*] determinismi = syyn ja seurauksen laki sekä sen hyväksyminen.
[3*] Tocqueville — Ancien regime. Sivu 188.
[4*] Jaurès — Histoire socialiste. Causes de la Révolution.
[5*] Edellinen teos, sivu 71.
[6*] Esitetyt luvut koskevat Porin ja Tyrvään rovastikuntia. Niiden alue on jotenkin sama kuin Turun ja Porin läänin pohjoisen vaalipiirin. Lounaiskulmasta jää Rauman, Lapin ja Haukilahden pitäjät tilaston ulkopuolelle, kun taas Pirkkala, Ylöjärvi, Vesilahti ja Tottijärvi tulevat tilastoon mukaan otettua, vaikka kuuluvat Hämeen lääniin.
[7*] Edv. Hjelt, Tilastollisia tietoja opiskelevasta nuorisosta Suomen yliopistossa 1867–1905.