Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: huhtikuussa 1908
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 40, huhtikuu 1908. Kolmas vuosikerta 1908, s. 97–126. Työväen kirjapaino, Helsinki 1908.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Matti Paasivuori, Edvard Gylling. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 40, huhtikuu 1908

Suomettarelainen vallankaappausyritys.

Se suuri romahdus on nyt viimeinkin tapahtunut. Jo heti vaalien jälkeen oli selvä, että se tuleman piti. Hallituksen, jolla oli vaan runsas neljännes eduskuntaa ja kansaa takanaan, täytyi pakostakin olla horjuvalla perustalla. Ja tämä horjuva asema on jo kauan joka suhteessa esiintynyt mitä selvimmässä valossa ja voipa sanoa samalla, mitä turmiollisimmassa valossa.

Ensiksikin on seurauksena siitä ollut heikko asema ulospäin, ennen kaikkea Venäjää vastaan. Kun hallituksella ei ole ollut pohjaa toiminnalleen kotioloissa, ei se ole voinut ponnistaa ulkoapäin tulevaa taantumusta vastaan, vaan päinvastoin monessa suhteessa myöntyväisyydellään täytynyt koettaa hakea sieltä asemalleen tarpeellista vahviketta. Räikeimpänä tämä on esiintynyt venäläisiä pakolaisia koskevassa asiassa sekä jutussa 20 miljoonan myöntämisestä. »Suuri hallituksemme» on täten tosioloissa noudattanut ruotsalaisten herraslehtiemme laatimaa reseptiä, olla välittämättä eduskunnasta, koska meillä muka ei ole parlamentarisen toiminnan edellytyksiä. Mutta yhtävähän kuin senaatti eduskunnasta on pietarilainen taantumus pitänyt lukua senaatista, tämä jälkimäinen selvänä seurauksena edellisestä, sillä senaatilla, jolla kotimaassa on takanaan pieni vähemmistö, ei luonnollisesti ole suurta merkitystä maan rajojen ulkopuolella. Näin oli hallituksen »roikkuminen» kuukaudesta toiseen maalle käynyt arveluttavaksi vaaraksi.

Mutta vielä turmiollisemmin on meidän vähemmistösenaattimme vaikuttanut sisäisiin oloihimme, siihen uudistustyöhön, joka meillä olisi ollut tehtävä. Selvää on, että jokainen ponteva toiminta, ennen kaikkea ponteva uudistustyö, vaatii voimakasta hallitusta, jolla on kykyä laatia uudistusohjelmia ja voimaa ajaa ne täytäntöön. Ja kaikkeen tähän vaaditaan välttämättä myöskin varma ja luotettava kansaneduskunnan enemmistö, jonka kanssa hallitus on vuorovaikutuksessa ja joka täten pääasiassa seisoo hallituksen ehdotuksia tukemassa. Näin ei kuitenkaan ole ollut asianlaita lähimainkaan. Hallitus ei ole tehnyt esityksiä sellaisista asioista, jotka eduskunta puolestaan piti tähteellisimpinä eikä laatinut niitä sellaiseen henkeen, että ne olisivat voineet saavuttaa eduskunnan hyväksymistä. Tämän kautta on koko uudistuspuuha mitä suurimmassa määrin kärsinyt; kaikki lainsäädäntötyö on jäänyt ensimäisestä alotteesta alkaen eduskunnan huoleksi, ja ymmärrettävää on, että aluksi tottumaton lainsäätäjälaitos tällaisissa oloissa lyhyitten istuntokauttensa aikoina ei ole ennättänyt suurta saada aikaan.

Varsin helposti voi ymmärtää, että tällainen asiaintila porvariemmekin mielestä oli arveluttava, sitäkin enemmän, kun sosialidemokratinen puolue eduskunnassa oli kasvanut niin mahtavaksi, että kaikki muut puolueet siihen venaten olivat jääneet vähemmistöksi. Ja senpä vuoksi yhtämittaa onkin tehty yrityksiä koota porvarilliset puolueemme yhteisen ohjelman ja hallituksen taakse, antaakseen tälle tarpeellista kykyä ajaa läpi »kohtuullisia, ajan vaatimia ja oloihin soveltuvia» yhteiskunnallisia uudistuksia — niin järjettömät eivät nimittäin meidänkään porvarimme toki ole, etteivät huomaisi, että vaan uudistuksien kautta oli heidän enään pelastettava, mikä pelastettavissa oli. Jollei tässä onnistuttaisi, oli sosialidemokratian punainen peikko entistä uhkaavampana edessä. Nämä eri tahoilla tehdyt »kokoomisyritykset» ovat, huolimatta siitä, että sosialistiselta taholta on välillisesti näitä pyrinnöltä kylläkin koetettu edistää, yhtäkaikki epäonnistuneet. Asiaa lähemmin tarkastettaessa ovat syytkin tähän jotenkin kouraautuntuvia, ollen pääosaltaan yhteiskunnallista, osittain kuitenkin henkilöllistäkin laatua. —

Porvarillinen enemmistö eduskunnassa ei nimittäin ole voimakas, kokoomushallituksessa olisi täytynyt olla edustettuina kaikki porvarispuolueet, mahdollisesti lukuunottamatta maalaisliittolaisia, joiden merkitys ioka suhteessa on mitätön. Ja tässäpä juuri on asian ydin ja vaikein kohta. Porvarimmekaan eivät nimittäin ole yksimielisiä, eivät edes yhteiskunnallisten uudistusten alalla. Vanhoillinen suurporvaristo, etupäässä ruotsinkielinen, ei vieläkään ole ymmärtänyt, että on tehtävä ainakin jossain määrin »perinpohjaisia» uudistuksia talouselämänkin alalla. Vieläkin uskottiin voitavan sokeripaloilla syötellä työväenarmeijan kasvanutta joukkoa. Sitävastoin varsinkin suurin osa suomettarelaista ryhmää ovat täysin oivaltaneet, että uudistusten, etenkin maatalouden alalla, täytyy olla varsin pitkälle meneviä, jos mieli saada syntymään pohja puoluemuodostukselle, joka voisi kannattaa porvarillista hallitusta ja menestyksellä vastustaa sosialidemokratiaa. Nämäkin uudistukset tosin ovat porvarillisia, eivätkä voi köyhälistöä tyydyttää, sillä niiden sisin tarkotus ei ole köyhälistön avustaminen, vaan porvariston luokkavallan pönkittäminen, mutta ollakseen porvarillisia, ovat ne varsin pitkälle meneviä. Olemme jo aikaisemmin kerran viitanneet siihen, että tällainen erimielisyys porvariston kesken on ollut pääsyynä siihen, ettei m. m. torppari kysymys ele tullut ratkaistuksi. Sama on haitannut muidenkin uudistusten kulkua. Porvarit eivät sovi keskenään, mutta kellään heistä ei ole myöskään halua niin puhdasta tehdä, että voisivat tyydyttää sosialidemokratien vaatimuksia. He eivät senvuoksi täältäkään ole löytäneet eivätkä voi löytää tukea.

Luonnollista on asiain näin ollen, että kokoomushallitusaatteen täytyi kohdata vastarintaa. Ne porvarispuolueet, joiden mielestä oli välttämätöntä tehdä verrattain suuria yhteiskunnallisia uudistuksia, eivät voineet yhtyä kokoomushallitukseen puolueiden kanssa, jotka heiltä tässä suhteessa vaativat niin suuria myönnytyksiä, että niiden kautta menetettäisiin se pohja puoluemuodostukselle, jota he pitivät välttämättömänä. Ja kun viimemainitut, s. o. suomettarelaiset sekä kenties osa nuorsuomalaisia ja maalaisliittolaisia, yksin eivät kyenneet hallitusta muodostamaan, oli kokoomushallituksen aate käynyt hedelmättömäksi, s. o. sillä ei olisi siinä muodossa, jossa se olisi hajotetun eduskunnan sisäpuolella ollut toteutettava, ollut tulevaisuudenmahdollisuuksia, se olisi syntynyt kuollakseen. Tämä seikka, että laajempia yhteiskunnallisia uudistuksia ajavat porvarilliset puolueryhmät olivat liian heikosti eduskunnassa edustettuina, oli epäilemättä pohjimmaisena syynä kokoomuspuuhien epäonnistumiseen. Muut mahdolliset esteet ovat olleet toisarvoista laatua, kuten esim. eriävä kanta suhteestamme Venäjään (jossa itse asiassa eroa eri porvarispuolueiden välillä saa tikulla hakea). Ei edes kielikysymyskään eikä vanhat pesemättömät pyykit sorto- ja poikkeuslakien ajoilta ole voineet siinä määrin, kuin huomauttamamme näkökohta, tehdä tyhjäksi kaikki kokoomuspuuhat.

Mutta tämä tosiasia, samoinkuin selvä tietoisuus siitä, että ilman voimakasta hallitusta porvarillinen uudistusohjelma ei toteudu, on sille puolueelle, joka selvimmin on koettanut pyrkiä porvarilliseksi joukkopuolueeksi, s. o. suomettarelaisille, ollut pakottavana syynä koettaa luoda sellainen asiaintila, jossa kävisi mahdolliseksi toteuttaa heidän valtiollinen ja yhteiskunnallinen ohjelmansa, luoda ja vahvistaa perusta voimakkaalle porvarilliselle puoluemassalle. Ja kun äsken hajotettu eduskunta ei tällaisia edellytyksiä tarjonnut, oli varsin luonnollista, että ruvettiin ajattelemaan toivottujen edellytyksien luomista s. o. uusia vaaleja. Olihan nyt rautainen taantumuksen kausi, sama joka Saksassa oli vienyt sosialisteilta puolet edustajapaikoista ja Venäjällä luonut kolmannen duuman, miksi ei meilläkin voitaisi päästä samaan tulokseen. Kaiken tämän huomioon ottaen, tuntuu suomettarelaisten toiminta viime aikoina täällä kotona ja Pietarissa täysin harkitulta, itsetietoiselta ja, voipa sanoa, porvarilliselta katsantokannalta kaukonäköiseltäkin — ja, tämän toiminnan varmana tuloksena oli eduskunnan hajottaminen ja uudet vaalit. Lähemmät yksityiskohdat, etenkin suomettarelaisten keskustelut kokoomushallituksen aikaansaamisesta hallituksen epäluottamuslauseen jälkeen, ovat vaan pelkkiä silmänkääntäjätemppuja, joiden kautta koetetaan peitellä eduskunnan hajoittamisen varsinaista syytä. Selväähän on, että kokoomushallituksella epäluottamuslauseen jälkeen oli vieläkin vähemmän järkeä kuin sitä ennen.

Kaiken tämän huomioon ottaen, ei eduskunnan hajoittaminen ja uudet vaalit sen johdosta ole mikään seuraus, ainakaan pääasiassa, suhteestamme Venäjään. Tämä seikka, sovinto tai riita Venäjän taantumuksen kanssa on vaan asian ulkonainen ilmestymismuoto, varsinainen ajava syy ja pohjalla piilevä vaikutus on suomettarelaisen puolueen pyrkimys lisätä vaikutusvaltaansa vaalien kautta ja, kun sosialidemokratia etupäässä on se puolue, jolta alueita vaalin kautta olisi vallattava, kohdistuu kaikki tämä selväksi hyökkäykseksi juuri työväen puoluetta vastaan. Aseman selvitykseksi on tämä huomio erinomaisen tärkeä. Onko sosialidemokratien luovutettava osa valtaansa suomettarelaisille ja tehtävä näille mahdollisesti maalaisliittolaisten ja nuorsuomalaisten tähteiden kanssa muodostaa porvarillinen enemmistö eduskunnassa vai onnistuuko sosialidemokratia torjumaan hyökkäyksen voitokkaasti takasin, kenties vahvistamaankin asemaansa, se on tähän kun heinäkuun vaalit tulevat antamaan vastauksen. Edellinen tapaus merkitsee voimakasta suomettarelais-porvarillista enemmistöä, johon sosialidemokratisen puolueen vaikutus on mitätön ja siis poroporvarillista uudistuslainsäädäntöä, jälkimäinen taas epäilemättä vihdoin pakostakin aikaansaatua porvarillista yleistä kokoomushallitusta, heikkoa porvarisenemmistöä eduskunnassa, johon sosialidemokratisen puolueen vaikutus pakosta tulee olemaan tuntuva ja, mikä tärkeintä, porvarillista kokoomushallitusta sellaisilla perusteilla, joka olisi omiaan aukaisemaan koko köyhälistön silmät ja lähentämään nopein askelin sen voiton päiviä. Emme tarvinne opastaa puoluetovereita valinnassa. — Selvä lienee myöskin, ketä kohti vaalitaistelu on keskitettävä ja mitä asioita silmällä pitäen se on käytävä.

Takaisin sisällysluetteloon

Tapaturmavakuutuslain epäkohdat.

I.

Laki työnantajan vastuunalaisuutta työntekijää koskevasta ruumiinvammasta. Annettu Helsingissä, 5 p:nä joulukuuta 1895.

Tämä laki on nyt vasta vähän yli 12 vuotta vanha. Mutta siitä huolimatta on jo pitemmän aikaa työläisten puolesta vaadittu siihen korjauksia. Se on siis syntymisestään asti ollut työläismaailmassa huonossa huudossa.

Tämän lain puutteet ovat monet, mainitsen niistä tässä muutamia.

Ensiksi on tämän lain vaikutuspiiri kovin rajoitettu. Se koskee ainoastaan seuraavia työ- ja ammattialoja: a) vuorikaivoksia, vuorilaitoksia, ruukkia, kivenlouhoksia, kivenhakkimoita, sahalaitoksia, panimoita, tehtaita tahi tehtaan tavoin harjoitettavia teollisuuslaitoksia, joissa käytetään sulatus- tahi liekkiuuneja, höyrypannuja taikka höyryn, veden, tuulen, sähkön tai muun luonnon voimain avulla käypiä koneita, sekä ne yritykset, joissa valmistetaan räjähtäviä aineita tahi joissa niitä ammatin tapaan käytetään; b) rautatien, kanavan, sataman, satamalaiturin tai majakan rakennustyöt sekä ne isonlaiset sillanrakennustyöt, jotka tehdään valtion tai kunnan kustannuksella; c) kirkon- ja tehtaanrakennustyöt; niin myös yhtä kerrosta korkeampain huoneustojen rakentaminen kaupungeissa tai kauppaloissa sekä samanlainen työ maalla kun se toimitetaan valtion, kunnan tai muun yhteisön tarpeeksi; d) yleisten vesijohtojen, likaviemärien tahi kaasujohtojen laittaminen ja kunnossa pitäminen; e) liike, jonka tarkoituksena on sähköjohtojen laittaminen tai kunnossapitäminen taikka liikenteen käyttäminen rautateillä tai muilla yleistä keskusliikettä varten aijotulla raitioteillä; ja f) jossa ammattina harjoitetaan tavarain lossausta ja lastausta sekä samantapainen pelastus- ja sukellustoimi; niin myös nuohojan ammatti.

Tästä luettelosta huomataan, että kaikki käsityöliikkeet sekä yksikerroksiset rakennustyöt kaupungeissa ja kauppaloissa sekä kaikki muut rakennustyöt, paitsi kirkon ja tehtaan sekä isonlaisten siltojen rakennustyöt maalla, ovat ulkopuolella pakollisen tapaturmavakuutuslain. Samoin lautatarhatyöt, jos ne eivät ole sahalaitosten yhteydessä ja metsänhakkuu ja ajotyöt sekä yleensä kaikki puutavarain uittotyöt. Puhumattakaan siitä, että kaikenlaiset maanviljelystyöt (suurviljelyskin) ovat tämän lain ulkopuolella.

Tämän lain alle kuului v. 1906 2,468 työpaikkaa, ja niissä vuosityöntekijöitä yhteensä 78,994. Teollisuustyöntekijäinkin luku lasketaan nousevan ylitse 107,000. Pakollisen tapaturmavakuutuksen etuja nauttii siis ainoastaan pieni osa palkkatyöväen luokasta. Sellaisetkin vaaralliset ammatit kun rakennustyöt yksikerroksisilla rakennuksilla, ovat sekä kaupungeissa että maalla vakuutuksen ulkopuolella. Tälläkin ammattialalla tapahtuu vuosittain kuitenkin useita kymmeniä tapaturmia, niin kaupungeissa kuin myöskin maalla. Mutta niissä terveytensä taikka työkykynsä menettäneet työläiset saavat pitää sen omana vahinkonaan. Jos sattuu tapaturmaisesti kuolemaan ja jos osuu olemaan perhettä, niin perhe saa kärsiä vahingon. Vaivaishoito on silloin perheen ainoa tuki ja turva.

Samaten on asian laita monissa muissakin vaaranalaisissa töissä esim. metsänhakkuussa ja uittotyössä sekä maanviljelystyössä, etenkin suurviljelyksen alalla, jossa on luonnonvoimain avulla käypiä koneita. Näillä työaloilla ei tarvitse työväkeänsä pakollisesti vakuuttaa, eikä muutkaan työväensuojeluslait niihin ulotu.

Käsityön, missä ei ole luonnonvoimain avulla käypiä koneita, luulisi olevan aivan vaaratonta. Mutta tilasto puhuu toista. Sen mukaan on käsityökaluilla tapahtuneita tapaturmia 5,3 % kaikista tapauksista ja tilastossa puhutaan ainoastaan vakuutusvelvollisuuden alaisissa laitoksissa tapahtuneista tapaturmista.

Virallisen tilaston mukaan tapahtui vakuutusvelvollisuuden alaisissa teollisuus ynnä muissa yrityksissä v. 1906 2451 tapaturmaa. Jos olisi tilasto koko maassa kaikilta eri työaloilta tapahtuneista tapaturmista, niin tuo luku tulisi varmaan puolet suuremmaksi.

Tapaturmavakuutuslain puutteellisuudet ovat siinä, että se koskee melkein yksinomaan suurteollisuutta.

Tässä kohden olisi siis tämä laki laajenneitava kaikkia palkkatyöväkeä koskevaksi, sekä maanviljelyksessä että teollisuudessa.

Tapaturmain aikaansaamat vammat jakaantuvat laatunsa puolesta seuraavasti:

1) sellainen vamma, joka paranee 7 päivän kuluessa;

2) vamma, josta paranee 120 päivän kuluessa;

3) pysyvä osittainen työkyvyttömyys, jolloin osa työkyvystä on menetetty, se on vaihdellen 1–99 % koko työkyvystä;

4) täydellinen työkyvyttömyys, jolloin koko työkyky on menetetty;

5) tapaturma, josta kuolema on seurauksena.

Korvaus lasketaan eri tavalla ohimenevästä vammasta ja eri tavalla pysyvästä työkyvyttömyydestä.

Tapaturmista, jotka paranevat ensimmäisen seitsemän päivän kuluessa, ei makseta mitään korvausta. Sellaisia tapaturmia kuitenkin sattuu vähemmän eikä niitä kaikkia edes ilmoiteta. Tätä 7 päivän »karenssiaikaa» täytyy pitää tarpeettoman pitkänä. Työväen puolelta onkin vaadittu sitä kokonaan poistettavaksi, mutta ei sen poistaminen nykyoloissa ole mahdollista, niin kauvan kuin porvarit ovat — vallassa.

Korvaus ohimenevästä tapaturmasta lasketaan 60 % vahingoittuneen keskimääräisestä päiväpalkasta, joka korvaus ei missään tapauksessa saa nousta enempään kuin 2:50 penniin päivältä.

Tämä rajoitus koskee ankarammin paraiten palkattuja ammattityön tekiöitä. Jos työntekijän palkka on esim. 5 markkaa päivältä, niin hän ei saa korvausta 60 % päiväpalkastaan, vaan ainoastaan 50 %. Ja mitä korkeampi on päiväpalkka sen alempi on se prosenttimäärä, joka korvauksena maksetaan.

Vahingonkorvauksen sijasta on työntekijä velvollinen tyytymään sairashuoneessa annettavaan hoitoon ja ylläpitoon. Sillä aikaa kuin miestä hoidetaan sairashuoneessa, annetaan raha-apua vaimolle, jolla ei ole lapsia, korkeintaan 40 penniä päivässä tai vähintäin 16 ¹⁄₂ penniä. Lapselle annetaan puolet siitä mitä äidille annetaan.

Vaimolle, jolla on kaksi tahi useampia alle 15 vuoden olevia lapsia, annetaan yllä sanotussa tapauksessa raha-avustusta enintäin 80 ja vähintäin 33 ¹⁄₂ penniä päivässä. Tällaisella avustuksella saa sitte vaimo lapsijoukon kanssa elää ylöllisesti!

Työväen puolelta vaaditaan, että avustusta on maksettava saman verran kuin vahingoittuneella on ollut päiväpalkkana. Sairashuoneen maksuina ei saa vahingonkorvauksesta poisvetää enempää kuin mitä se kohtuullisen arvion mukaan maksaa.

Työkyvyttömyydestä taas maksetaan korvausta 60 % vahingoittuneen edellisen vuoden keskimääräisestä työansiosta, kuitenkin niin rajoitettuna, että korkeimmiksi vuosituloiksi lasketaan ainoastaan 720 markkaa.

Jos vahingoittuneen vuositulot ovat mainittua summaa suuremmat, niin ne eivät missään tapauksessa vahingonkorvausta määrättäessä tule olettavaksi laskelman perusteeksi. 720 markkaa on korkein ja 390 markkaa alin vuositulo, josta vahingon korvaukseksi lasketaan 60 %. Siis täydellisestä työkyvyttömyydestä on korkein korvaus 432 markkaa ja alin 189 markkaa vuodessa.

Sellaisia tapaturmia tapahtuu harvemmin, joissa katsottaisiin työkyky täydelleen menetetyksi.

Tapaturmatilaston mukaan on 9 vuoden kuluessa sattunut 17,617 tapaturmatapausta, joista pysyvä työkyyyttömyys on 3,428 tapauksessa ollut seurauksena ja viimemainitusta luvusta ainoastaan 27 tapausta, joista on ollut seurauksena täydellinen työkyvyttömyys s. o. koko työkyky on katsottu menetetyksi.

Tapaturmain luvusta on suurin määrä ohimeneviä, jotka paranevat 120 päivässä. Lähinnä lukuisimmat ovat sellaiset pysyvät osittaiset työkyvyttömyystapaukset, joissa 1–9 prosenttiin kokonaistyökyvystä katsotaan menetetyksi. Korvaus osittaisesta työkyvyttömyydestä on kokonaiskorvaukseesta määrätty osa. Jos vahingoittuneen katsotaan saaneen pysyvän vamman, josta arvostellaan hänen työkykynsä vähentyneen ¹⁄₁₀, niin korkeimpain vuositulojen mukaan laskettuna on siitä korvaus 43 markkaa 20 penniä vuodessa. Jos taas alimmat vuositulot ovat olleet laskelman perusteena, niin on korvaus 18 markkaa vuodessa.

Osittaista työkyvyttömyyskorvausta laskettaissa seurataan keisarillista julistusta, jossa on arvosteltu eri jäsenten ja ruumiin osain hinnat liikkuvassa asteikossa.

Mainitun julistuksen taksa on seuraava:

Muist.: Vasenkätisiin henkilöihin nähden koskevat ylemmät arvot vasenta ja alemmat arvot oikeata käsivartta tai kättä.

Tässä työläisten jäsenten hinnat!

Jos 720 markan vuositulot otetaan laskelman perusteeksi niin seuraavan laskun mukaan tekee 60 % siitä 432 mk. vuodessa, joka merkitsee koko työkyvyn menettämistä; osittaisesta menettämisestä ovat saman perusteen mukaan vuotuiset apurahat seuraavat:

Jos taas 400 markan vuositulot ovat alkuperäisen laskelman perusteena, niin tulee siitä seuraavat vuotuiset apurahat:

Tämän liikkuvan asteikon kautta tulee korvaus osittaisesta työkyvyn menettämisestä useassa tapauksessa mitättömän pieneksi.

Tapaturmavammoista edustaa suurinta lukua käsien taikka sormien menettämiset. Mutta vaikeimmat osittaiset vammat ovat ne, joista arvostellaan menetetyksi 50–80 prosenttiin työkyvystä. Tällaiset raajarikkoiset eivät saa enää työmarkkinoilla työtä, ja korvausmaksu on heille tuntuvasti pienempi kuin mitä se koko työkyvyn menettämisestä olisi.

Mutta myöntää täytyy, että tämän laatuisten vammain ja työkyvyn osittaisen vähentymisen oikein määritteleminen on perin vaikea.

Eri ammateissa on yhden sormen menettäminen arvosteltava eritavalla ammatin laadun mukaan. Samaten on muittenkin ruumiin osain menettämisen laita. Käsityöläiselle sormi merkitsee enemmän kuin tehtaan työläiselle j. n. e.

Tässä suhteessa on perin vähän toivoa saada varmaa ja oikeata hinnoittelua aikaan. Parannuksia saadaan vain sen kautta, että korvauksen prosenttimäärää ja vuositulojen laskemisen peruste tuntuvasti korotetaan. Työväen vaatimus tässä suhteessa on, ettei ylimpiä vuosituloja rajoiteta. Korvausta laskettaissa on myöskin otettava todelliset vuositulot laskelman perusteeksi eikä sillä tavalla rajoitetut, kuin nykyään tehdään.

Korvauksen suuruus tulisi riippumaan perheen suuruudesta. Perheelle, jossa on kaksi taikka useampia lapsia, olisi maksettava korvausta saman verran kuin työkykynsä menettäneellä oli tuloja edellisenä vuotena. Perheettömälle taas ³⁄₄ edellisen vuoden työansiosta. Nämä vaatimukset koskevat koko työkyvyn menettäneitä. Mutta osittaisten korvausten suuruus riippuu näistä vaatimuksista.

Kuoleman tapauksissa maksetaan voimassa olevan lain mukaan korvausta leskelle, jolla ei ole lapsia, 20 % edellä kerrotulla tavalla rajoitetusta vainajan työansiosta ja lapselle 10 %. Se on korkeintaan leskelle 144 markkaa ja lapselle 72 markkaa vuodessa. Leskelle, jolla on kaksi taikka useampia lapsia, jotka ovat alle 15 vuotta, korkeintaan 40 %, se on, korkeintaan 288 markkaa vuodessa.

Alimpain vuositulojen mukaan ovat vastaavat luvut leskelle 60, lapselle 30 ja leskelle jolla on kaksi taikka useampia lapsia yhteensä 120 markkaa vuodessa.

Tällaisella eläkkeellä voi sitte leski lapsijoukon kanssa elää ylellisesti! Leskelle on vaadittava korvausta vähintäin ²⁄₅ vainajan työansiosta. Ja lapselle siksi kunnes on täyttänyt 18 vuotta vähintäin ¹⁄₅ vainajan työansiosta.

Leskelle, jolla on kaksi taikka useampia alaikäisiä lapsia tulee myöntää ³⁄₄ vainajan työansiosta.

Voimassa olevan tapaturmavakuutuslain mukaan ei ensinkään makseta korvausta vanhemmille, jotka menettävät poikansa taikka tyttärensä, vaikkakin tämä olisi ollut vanhusten ja alaikäisten veljiensä ja sisartensa ainoa elättäjä. Tässäkin kohden on saatava muutos aikaan, niin että vanhemmille on lapsestaan maksettava korvausta, jos nämä ovat elättäneet ja hoitaneet vanhempiaan.

Näitten epäkohtain lisäksi on mainitun lain 1 §:n h momentti sellainen, että se antaa tilaisuutta mielivaltaiselle tulkitsemiselle. Siinä sanotaan: »Työssä sattuneesta tapaturmasta tulleeksi ei katsota sellaista ruumiin vammaa, joka on tahallisesti tahi törkeän huolimattomuuden kautta saattanut aikaan vahingoittunut itse taikka tahallisesti joku muu henkilö, kuin työnjohtaja tai katsastaja, taikka joka on tullut sellaisesta ylivoimaisesta sattumasta, mikä ei ole yhteydessä tehtävän työnlaadun tai niiden olosuhteiden kanssa, jossa työtä on toimitettu». Tämä koko momentti olisi poistettava.

Mainittua momenttia on toisin paikoin tulkittu niin ahtaasti, että kun työmies on illalla pimeässä loukannut itsensä tehtaan alueella kotia mennessään, niin ei hänelle ole siitä maksettu vahingon korvausta. Kun eräällä tehtaalla työmies pimeässä kotiin mennessään putosi tehtaan kanavaan ja kuoli sinne, niin perheelle ei annettu korvausta. Näitä tällaisia esimerkkejä voisi jatkaa, mutta sehän lienee tarpeetonta. Nämäkin osaltaan valaisevat sitä seikkaa, miten vahingollinen tämä momentti on työväelle ja siksi se on poistettava. Mutta turhaa on toivoa, että porvarit sen poistavat. Se on heidän paras pykälänsä koko laissa ja ne pitävät siitä kovasti kiinni. Muita pienempiä epäkohtia on vielä mainittava. Sellainen on 6 §, jossa annetaan senatille valta vapauttaa työnantaja vakuuttamasta työväkensä tapaturman varalta, jos hän itse ottaa niistä vastatakseen ja antaa niistä sellaisen vakuuden, jonka senaatti voi hyväksyä. Tätä vapautta ei yhdellä kertaa voi antaa muuta kuin kolmeksi vuodeksi.

Perin harvoin on tällaista vapautta kuulemma haettu, joten se ei ole niin vaarallinen kuin näyttää. Mutta joka tapauksessa täytyy sellaiset poikkeukset poistaa.

Suurempi epäkohta on se, että vakuutustoimi on yksityisten yhtiöiden taikka sitten työnantajain keskenäiselle vastuulle perustettujen yhtiöiden hallussa. Näillä yhtiöillä on valvottavana omat edut, eikä vakuutettujen. Mitä vähemmällä vahingonkorvausmaksulla vakuutusyhtiö vuodessa pääsee, sitä suurempi on vuotuinen voitto.

Mutta valtion vakuutuslaitoksen yksin tätä tarkoitusta varten perustaminen tulisi kalliiksi, ja on se otettava valtion huostaan sitte vasta kuin työkyvyttömyyden ja vanhuuden vakuutuslaitos valtion toimesta perustetaan. Silloin samat virastot voivat toimia näiden molempien vakuutustoimien alalla.

II.

Seuraavassa kerron työväen suojeluslakikomitean tähän lakiin tekemistä muutosehdotuksista.

Työväen suojeluslakikomitean tekemät muutosehdotukset tapaturmavakuutuslakiin.

1 §:n 2 momentista on poistettu sanat: »törkeästä huolimattomuudesta», ja samasta momentista vähä alempaa sanat: »tai muusta sattumasta». Mutta koko momenttia eivät herrat sentään ole tahtoneet poistaa. Mutta onpa siihen tehty seuraava lisäyskin: »työssä sattuneen tapaturman aiheuttamaksi katsotaan myöskin ruumiinvamma, mikä kohtaa työntekijää hänen ollessa työpaikalla, vaikkakaan hän ei toimisi varsinaisessa työssään, kuin myöskin vamma, mikä kohtaa työntekijää työntekijää työpaikan ulkopuolella, hänen ollessaan työnantajan asioilla».

Tämän lisäyksen kautta on laki laajennut siinä suhteessa, että jos työntekijä työmaalla tapaturmassa loukkaa itsensä, vaikkeikaan hän silloin olisi varsinaisessa työssään, on hän siltä oikeutettu vahingon korvaukseen.

Komitea on ehdottanut lakia laajennettavaksi niin, että se tulisi myöskin koskemaan käsityötä, kaupungeissa ja kauppaloissa, kaikkia rakennustöitä, maalla yksityisille rakennettavia yhtäkerrosta korkeampia rakennuksia, uittotyötä ja maanviljelystä ja sen sivuelinkeinoja siellä, missä on luonnonvoimain avulla käypiä koneita.

Myönnettävä on, että paljo sen lain vaikutusala jo tämänkin edotuksen mukaan laajenisi. Mutta ei hetikään tarpeellisessa määrässä. Maalla vielä suurin osa rakennustyöstä ja melkein koko maanviljelystyö jäävät eäelleenkin lain ulkopuolelle. Tässä suhteessa on koetettava saada laki niin laajennettua, että se koskisi kaikkia palkkatyöläisiä.

Karenssiaikaa ehdottaa komitea lyhennettäväksi 7:stä 4:ksi päiväksi. Jos sairaus kestää yli 10 päivää, maksetaan siinä tapauksessa korvausta joka päivältä ottamatta laskuun ensinkään karenssiaikaa. Poikkeukset vakuutuspakosta ehdotettu kiellettäviksi. Senaatti ei saa myöntää vakuutusvelvollisuudesta vapautta. Alimmaksi korvaukseksi sairausajalta on ehdotettu 1 mk. 20 p. päivältä. Ohimenevästä vammasta ehdottaa komitea maksettavaksi korvausta ²⁄₃ päiväpalkasta, ei kuitenkaan enempää kuin 3 markkaa päivältä. Tämän lisäksi on annettava lääkärinhoito ja lääkkeet.

Pysyvästä ruumiinvammasta ehdottaa komitea korvausta korotettavaksi 60 %, ²⁄₃ edellisen vuoden työansiosta.

Vuositulojen korkein raja ehdotetaan korotettavaksi 732 markasta 900 markkaan.

Leskelle ja lapselle tulevaa korvausta ei komitea ehdota prosenteissa yhtään korotettavaksi muuta kuin mitä se korkeimpain vuositulojen rajan korottamisesta muuten nousee, ja se tekee sen, leskelle 144 markasta korvaus nousee 180 markkaan ja lapselle 72 markasta nousee 90 markkaan vuodessa.

Leskelle ja lapsille yhteensä on korvaus ollut 40 % tai korkeintaan 288 markkaa. Sitä komitea nyt ehdottaa korotettavaksi korkeintaan 60 %:iin ja tulisi se nousemaan 288 markasta 540 markkaan.

Lasten ikärajaa ehdottaa komitea myöskin korotettavaksi 15 vuodesta 16 vuoteen. Vanhemmille, jotka menettävät lapsensa, joko poikansa taikka tyttärensä, joka on heitä elättänyt, ehdottaa komitea maksettavaksi korvausta samojen perusteiden mukaan kuin puolisollekin.

Nämä ehdotetut parannukset eivät hetikään tyydytä työläistä. Kun siis teollisuushallitus on tämän ehdotuksen suhteen kysellyt työntekijäin ja työnantajain järjestöjen mielipidettä, niin työntekijät ovat lausuneet tyytymättömyytensä ehdotettujen parannusten suhteen, niitä ei vielä ole pidetty riittävinä. Työnantajat myöskin ovat puolestaan lausuneet tyytymättömyytensä ehdotettujen parannusten johdosta ja he taas ovat niitä pitäneet liika pitkälle menevinä.

Näin eri tavalla näissä eri leireissä katsellaan näitä asioita. Kummallakin taholla ollaan tyytymättömiä komitean ehdotuksiin, vaikka eri tavalla ja eri syistä.

Senaatti, jonka asia on valmistaa komitean mietinnön pohjalla armollinen esitys valtiopäiville, ei tietääkseni ole vielä sen johdosta ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

Pikaisia parannuksia tälläkin alalla kipeästi kaivataan. Lain laajentamista maanviljelystyöväkeä koskevaksi tullaan kaikkein porvariryhmäin taholta ankarasti vastustamaan. Kun ei vastustamiseen ole asiallisia syitä, niin esitetään, ettei maalla voida kyllin tehokkaasti valvoa, että lakia noudatettaisiin. Nyt maalaistyöväellä tulee taas tilaisuus näyttämään, jos se tahtoo tällaisen lain itseään turvaamaan.

M. P–ri.

Takaisin sisällysluetteloon

Hiukan lampuotitilojen, torppien ja mäkitupa-alueitten vuokramaksuista.

Maatalousoloja koskeva tilasto on Suomessa ollut ja on kyllä yhä vieläkin sangen kurjalla kannalla. Vallassaoleville luokille on tämä puute ollut hyvänä keppihevosena — kun ei ole ollut tilastoja, eivät he ole tahtoneet myöntää epäkohtienkaan olemassaoloa. Ja eipä ole tahdottu edistää maalaisköyhälistöä koskevien tilastojen ja muitten tietojen keräämistäkään. Keisarillinen Suomen senaatti ei myöntänyt 1890-luvulla edes pientä apurahaa tätä tarkotusta varten, vaan täytyi Varén-vainajan torpparioloja koskeva teos yksityisen avustuksen nojalla tulla julkisuuteen.

Viimeisen kymmenen vuoden kuluessa — maalaisköyhälistö kun on näyttänyt varsin huomattavia heräämisen merkkejä ja siten väkisinkin kääntänyt herraskaisten huomion itseensä — on hallitus kyllä asettanut parisen komiteaa keräämään tietoja maalaisköyhälistön oloista, torpparioloista, sekä näitten keräämäinsä tietojen pohjalla tekemään ehdotuksia sanotuissa oloissa vallitsevien epäkohtien korjaamiseksi. Näitten komiteain tiedonantojen mukaan — sikäli kuin niitä toistaiseksi on raskittu julkisuuteen päästää — on meillä kyllä selvillä esimerkiksi niiden vuokramiesten luku, joilla on vähintään 0,06 ha viljeltyä maata hallussaan, ja sanotaan Agraarikomitean mietinnössä N:o 1 sivulla 62, että näitten luku on 160,525. Samoin tiedetään, että näistä 144,405 viljelee alle 10 hehtaarin suuruista maa-alaa. Yhtä ja toista on virallisesti tiedusteltu näiden rakennusten luvusta, laitumesta, ovatko rakennukset omia, paljoko lehmiä heillä on, paljoko on hevosia, lampaita, sikoja, y. m., mutta tärkein seikka on kokonaan jätetty huomioonottamatta, eli se, paljoko vuokramaksua nämä vuokramiehet suorittavat pintayksikköä kohti. Vuokramaksun suuruus on kuitenkin se, josta vuokramiehen taloudellinen toimeentulo suurimmaksi osaksi riippuu; jos vuokramaksu on korkea, ei viljelijä tietystikään voi vaurastua, vaikka viljelysala olisi suurikin. Vuokramaksua korottamalla torppari useinkin ajetaan konnultaan maantielle. Omituista näinollen on, että ei Tilattoman väestön alakomitean kyselykaavoihin v. 1901 otettu ensinkään vuokramaksun suuruutta koskevia kysymyksiä, vaikka vastauksen saaminen niihin ei arvatenkaan olisi mahdotonta ollut. Virallisissa kokoelmissa ei meillä niinollen ole juuri minkäänlaisia tietoja siitä, miten paljo torppareita y. m. tilanosan vuokraajia heidän isäntänsä nylkevät. Tosin nämä tiedot omistavan luokan kannalta katsoen eivät kenties erittäin huvittavia olisi olleet, sillä ne olisivat olleet kauheita agitatsiooniaseita heitä itseänsä vastaan, mutta sitä suurempi syy on köyhälistöllä valittaa tätä mainitun Alakomitean omituista laimiinlyöntiä.

Yksityisten asianharrastajain alotteesta on sitte koetettu edes jossain määrin korvata näitten tietojen puutetta. Vaikkakaan täten luonnollisesti ei ole voitu saada mitään yhtenäistä ja koko maata käsittävää tilastollista kuvaa vuokramiesten vuokramaksuista, on kuitenkin se, mikä jo on koottuna, siksi paljon torpparien y. m. vuokramiesten veronmaksuoloja valaisevaa, että ainesten julkisuuteen tuominen ja yhdessä kohtaa esittäminen on paikallaan.

Käymme seuraavassa näitä tietoja julkaisemaan. Koska ne ovat eri paikkakunnilta eri menettelytapoja noudattaen koottuja ja koska vuokramaksun rahaarvo niissä ei ole laskettu samojen perusteiden mukaisesti, on välttämätöntä tehdä näistä seikoista selkoa samalla kun esitämme lukuja kultakin paikkakunnalta. Etupäässä on seuraavassa esitetty tietoja vuokramaksun suuruudesta hehtaarilta viljelysmaata, jollaisia lukuja käyttämämme eri lähteet myöskin kaikki tarjoovat. Samassa yhteydessä on viitattu myöskin sellaisiin seikkoihin eri paikkakunnilla, jotka, kuten käsirahan käytäntö, suoranaisimmin vuotuisen vuokramaksun suuruuteen vaikuttavat.

Metsäkäyttöoikeuden laajuus, rakennusten omistussuhteet y. m. seikat, joiden vaikutus vuotuisen veron suuruuteen epäilemättä myöskin on tuntuva, ovat sitävastoin jätetyt huomiotta, näistä seikoista kun ei myöskään ole samassa määrin tietoja tarjolla.

Aikaisimmat tilastotiedot torpparien vuokramaksuista julkaisi Aksel Varén v. 1898 ilmestyneessä teoksessaan torpparioloista Suomessa.

Vuokramaksun suuruus hänen kokoamiensa tietojen mukaan oli:^[1*]

Käsi- eli ostorahaa maksettiin torppaan tultaessa yleisimmin Hämeenkyrössä, Varén'in mukaan 55 %:ssa hänen tutkimastaan 127 torpasta ja sen jälkeen Keuruulla, jossa 322 torpparista 113 eli 35 % olivat käsirahan suorittaneet. Loimaalta ei ole lukuja esitetty, mutta harvinaisempi käsirahan käytäntö siellä Varén'in mukaaan on. Herraskartanoilla ei käsirahaa juuri koskaan tavata. Keskimäärin oli käsirahan koko Keuruulla 297 mk. 33 penniä ja Hämeenkyrössä 297 mk. 23 penniä. Varén'in esittämiä lukuja vuokramaksun suuruudesta hehtaaria kohden arvosteltaessa on otettava huomioon, että Varén ainoastaan on ottanut peltomaan näissä laskuissa lukuun, eikä lainkaan niittymaita, kuten useimmissa niistä vuokramaksutilastoista, jotka seuraavassa esitetään.

Muutamia tutkimuksia vuokra-oloista eri osissa maata on viime vuosina julkaistu Kansantaloudellisen Yhdistyksen toimesta sarjassa Taloustieteellisiä tutkimuksia (n:rot III ja VI). Niihin sisältyy E. Gyllingin esitys maatyöväen oloista Ikaalisissa vuodelta 1902, J. E. Sunilan esitys talonosavuokrauksesta Limingan kunnassa vuodelta 1903, Sulo WuoJijoen esitys lampuotien, torpparien ja mäkitupalaisten vuokraoloista Hauhon pitäjässä v. 1903 ja Kaarle Nummelin esitys talonosa vuokraoloista Uudenmaan läänin Nummen pitäjässä v. 1904.^[2*]

Tutkimus Ikaalisten torppareista perustuu 76 torpan vuokrasopimuksiin, jotka paria poikkeusta lukuunottamatta ovat kirjallisia ja kiinnitettyjä. Torppien viljelysmaan pinta-ala on määrätty Tilattoman väestön alakomitean v. 1901 kokoaman tilaston perusteella. Eri kokoisista torpista (pinta-ala saatu yhteenlaskemalla pelto ja niitty) maksetun vuokramaksun suuruus selviää seuraavista luvuista:

Vuokramaksusta suoritettiin keskimäärin 53,6 % rahassa, työpäivien muodossa 42,8 %, muunlaisena työverona 3,4 % ja luonnontuotteissa 0,7 %. Yleensä oli rahavero, kuten ylläolevat luvut osoittavat, suuremmissa torpissa enemmän käytännössä. — Viljelysmaasta on Ikaalisissa noin 30 % luonnon niittyä, mutta ero on tässä kohden suuri pienten ja suurten torppien välillä. Edellisillä ei ole niittyä juuri nimeksikään, jota vastoin jälkimäisillä luonnonniitty tekee jopa 40 % koko viljelysmaan alalta.

Ikaalisissa varsin yleensä sopimusta tehdessä maksetaan erityinen ostoraha. 47 eli 61 % kysymyksessä olevista torppareista olivat ostorahan maksaneet. Ostorahan käytännöstä antavat muuten seuraavat luvut selkoa:

Gylling huomauttaa kuitenkin tekemiensä laskelmien nojalla, että ei voi todistaa, että ostorahan maksaminen olisi erityisesti vuokramaksun suuruuteen vaikuttanut.

Ylläolevat tilastotiedot Ikaalisista, etupäässä kun ovat laaditut sellaisten vuokrasopimusten perusteella, jotka olivat vakuudeksi päätilaan kiinnitetyt, osoittanevat kuitenkin jonkunverran liian edullisia lukuja, sillä tunnettua on, että huonoimmat ja ankarimmat sopimukset yleensä harvoin kiinnitetään. Myöskin tulee ottaa huomioon, että Ikaalisissa oli v. 1901 1,063 vuokralle annettua tilanosaa, »torppaa ja mäkitupaa» kun taas ylläoleva tilasto antaa tietoja vaan 76:sta.

Sunilan tutkimus Limingan torppareista on tässä kohden täydellisempi, antaen selkoa pitäjän kaikkien 316 torpparin vuokramaksusta. Kuinka paljon eri kokoisista vuokra-tiloista maksetaaan vuokraa hehtaarilta viljelysmaata, osoittavat seuraavat luvut.^[3*]

Viljelysmaaksi on luettu luonnonniittykin, jota Limingassa on paljon, 6,583 ha., kun peltoa vaan on 2,362. Kuitenkin on Sunilan käyttämissä laskuissa kaikki huonomainen niitty, noin ²⁄₃ koko niittyalasta, jätetty huomioonottamatta.

Jokaista vuokramiestä kohden, jolla Limingassa oli keskimäärin 1,2 ha. viljelysmaata, teki vuokramaksun keskimäärä 30 mk. 97 p:iä, kun taas jokainen talollinen keskimäärin vuokramaksuina kantoi 69 mk. 90 p:iä vuosittain. Mitä eri suuruisten tilojen vuokramiehiin tulee, suorittivat he vuokraa keskimäärin hehtaarilta seuraavasti:

Että pientilain vuokramiehet suorittavat suhteellisesti enemmän veroa, riippunee kuitenkin etupäässä siitä, että heidän vuokratilansa myöskin olivat keskimäärin pienemmät.

Rahavero on Limingassa yleisin vuokranmaksumuoto. 50 % kaikista vuokramiehistä suoritti ainoastaan rahaveroa, 24 % sekä raha että työveroa ja yksinomaan työveroa tai työveroa ja luonnontuotteita 20 %. Limingassa rahaveroa on yleisimmin pientorpilla, suuremmilla on enemmän työveroa.

Käsi- eli ostoraha on Limingan pitäjässä käytännössä, vaikkakin se on harvinainen. Ainoastaan 14 vuokramiestä eli 4,4 % oli sellaista maksanut keskimäärin 431:07 Smk. eli 253 mk. 80 penniä hehtaarilta. Myöskin Limingassa maksoivat pikkuvuokraajat suhteellisesti maa-alaan enemmän käsi- tai ostorahaa, kuin suurempien tilusten vuokramiehet. Käsirahan maksaneet vuokramiehet suorittivat veroa hehtaarilta 24:65 Smk., siis hiukan vähemmän kuin vuokramiehet Limingassa yleensä.

Wuolijoen tutkimuksen perustana Hauhon vuokramiesten vuokranmaksuista on tiedot 333 vuokramiehen suorittamista veroista. Hän on laskiessaan torppien viljelysmaan alaa muuntanut 4 ha. luonnonniittyä 1 peltohehtaaria vastaavaksi. Hauhon 442:lla vuokramiehellä oli v. 1901 1,116 ha. peltoa ja 661 ha. luonnonniittyä ja muuntamalla niitty pelloksi mainitun suhteen mukaan saadaan yhteensä 1,282 ha. viljelysmaata. Viljelysmaan todellinen ala on siis vähentynyt tämän laskusuorituksen kautta hiukan yli neljänneksellä. Keskimäärin oli vuokramiehellä 2,5 ha. peltoa ja 1,3 ha. luonnonniittyä tai peltoa + ¹⁄₄ niittyä 2,9 ha. Veron keskisuuruus vuokramiestä kohden teki 173:75 Smk. ja laskettuna ha. kohden viljelysmaata oli sen suuruus erikoisilla vuokratiloilla seuraava (tilasto käsittää 333 vuokramiestä):

Lampuodit Hauholla suorittivat veroa keskimäärin 528 mk. 81 penniä eli 48 mk. 39 penniä hehtaarilta, torpparit 324 mk. 13 penniä eli 80 mk. 86 penniä hehtaarilta ja mäkitupalaiset keskimäärin 22 mk. 6 penniä eli 148 mk. 93 penniä hehtaarilta. Hauholla suoritettiin suurin osa veroja työpäivien muodossa. Yksistään rahaveroa suoritti 5,5 % kaikista torppareista ja sen lisäksi oli 17,8 % sellaisia, joilla rahavero oli yli 50 % koko vuokrasta. Yli 75 %:lla vuokramiehistä olivat päivätyöt pääasiallisimpana verona. Pikkuvuokraajilla oli melkein säännöllisesti (yli 80 %) ainoastaan työpäiväveroa. — Käsi- tai ostoraha on Hauholla aivan tuntematon.

Nummen pitäjän vuokraolojen tutkimuksen perustana on 297 vuokrasopimusta. Täälläkin oli työvero pääasiallisin vuokramaksumuoto, yksinomaan työveroa suoritti 62,8 % kaikista vuokramiehistä ja työveroa sekä luonnontuotteita 14,2 %. Yksinomaan rahaverolla oli vaan 12 % vuokramiehistä, loput suorittivat sekä raha- että työveroa ja luonnontuotteita rinnan. Käsi- tai ostoraha on Nummen pitäjässä harvinainen, ainoastaan 8:sta vuokratilasta oli tällainen maksu suoritettu. Sen vaikutus vuotuisen vuokramaksun määrään oli kuitenkin ihmeinen, keskimäärin suorittivat hehtaaria kohden viljeltyä maata tällaiset ostetut torpat (niihin laskettuna 4 perintöosa torppaa) ainoastaan 6 mk. 1 pennin, jota vastoin muut vuoramiehet suorittivat samalla alalta 75 mk. 34 penniä. Lähemmin käy vuokramaksun suuruus erisuuruisilta vuokratiloilta seuraavista luvuista esille. (Viljelysmaan alaksi on laskettu pelto- ja niitty yhteensä):

Nummen pitäjässä vuokramiehet pienemmillä tiloilla suorittivat suhteellisesti pienemmän veron, kuin suurempien talojen torpparit. Niinpä maksoivat keskimäärin hehtaarilta vuokramiehet sellaisilla taloilla, joilla oli viljelysmaata alle 25 ha. ainoastaan 69:97 mk., taloilla, joiden viljelysmaan ala vaihteli 25–100 hehtaariin 71:97 mk. ja tiloilla yli 100 hehtaarin 80:38 mk. Samanlainen on suhde myöskin kun vertaa keskenään yhtäsuuria torpparyhmiä eri kokoisilla tiloilla. Tämä seikka, josta myöskin S. Wuolijoki Hauholta esiintuo lukuja, todistanee sen vuoksi, että suurtilat yleensä ankarammin vuokramiehiään verottavat Myöskin näyttää rahaveron käyttäminen merkitsevän suhteellisesti vähempää vuokramaksua, koska rahaverolla olevien vuokramaksu Nummen pitäjässä keskimäärin hehtaarilta nousi vaan 66 markkaan 87 penniin. Koska kuitenkaan ei ole mahdollista verrata vuokramiesten nauttimia etuja erikokoisilla taloryhmillä, eivät nämä johtopäätökset ilman muuta ole pätevät.

Edellä esitetyt tilastotiedot ovat ennen jo julkaistuja, vaikka hajallaan eri teoksissa. Niiden lisäksi on meillä esitettävänä muutamista pitäjistä tähän saakka julkaisemattomia tilastotietoja torpparien veroista.

Neljästä pitäjästä, Tuusulasta, Humppilasta, Räisälästä ja Vihannista ovat ne saadut siitä tilastollisesta ainehistosta v:lta 1903, joka invaliditeettivakuutuskomitean toimesta näistä pitäjistä koottiin. Näitä tietoja kerättäessä koottiin nimittäin myöskin tulosuhteiden selville saamiseksi tietoja vuokramiesten suorittamista vuokramaksuista ja niiden eri eristä.^[4*] Vuokratilojen pinta-ala on taas saatu määrätyksi Tilattoman väestön alakomitean tiedustelun mukaan v:lta 1901. Kun v. 1903 sitäpaitsi oli koottu tietoja kylvöstä ja sadosta, voitiin näitä vertaamalla keskenään tarkastaa pinta-alatietojen luotettavuutta ja jättää ne torpat, joita koskevat tiedot näyttivät epäilyttäviltä, kokonaan huomioonottamatta. Alla oleva taulut ovat tämän ainehiston perusteella Sos. dem. puoluetoimikunnan asettaman »maalaiskomitean» toimesta laaditut. Vuokramaksun suuruus Tuusulassa näiden tietojen mukaan käy lähemmin seuraavasta selville.

Tuusula.

Tilasto käsittää siis 310 tilanosan vuokramiestä. Tuusulassa oli v. 1901 kaikkiaan 419 sellaista ruokakuntaa, joilla oli viljelysmaata vuokrattuna yhteensä 2349 ha. Se, että syytinkiläiset ja kaikki koko tilan vuokramiehet ovat edellisistä luvuista jääneet pois, selittää pääasiassa tämän eroavaisuuden. Osaksi tämä myöskin johtuu siitä, ettei kaikkien tilanosan vuokramiesten viljelysmaan alaa v. 1903 ole saatu luotettavasti selville: — Käsi- tai ostorahaa ei Tuusulassa, yhtä vähän kuin Etelä-Suomessa yleensä, käytettäne. Mitään tilastollisia tietoja ei kuitenkaan löydy asian selvittämiseksi.

Humppilan pitäjästä käsittää tilasto 252 vuokramiestä. V. 1901 oli siellä vaan 230 ruokakuntaa, joilla oli vuokramaata 1745 hehtaaria. Vuokramiesten vähäinen luku johtuu etupäässä siitä, että kääpiövuokraajia, joilla oli maata alle 0,5 ha, v. 1901 oli vaan 31, v. 1903 sitävastoin 78. Useiden tällaisten vuokramiesten viljelysmaan pinta-alaa ei sen vuoksi ole voitu merkitä vuoden 1901 tilaston mukaan, vaan on se täytynyt arvostella niiden yksityiskohtaisten tietojen mukaan heidän kylvöstään ja sadostaan, joita v. 1903 oli koottu. Yksityiskohtaisesti käyvät vuokramaksuolot Humppilassa seuraavista luvuista esille.

Humppila.

Humppilakaan ei kuulu siihen alueeseen maatamme, jossa käsiraha on varsinaisesti käytännössä. Erääseen sos. dem. puoluetoimikunnan vuoden 1907 alulla tekemään tilastolliseen tiedusteluun saatiinkin vastaus, että vuokramiehet Humppilassa sopimuksia tehdessä sitoutuvat vaan vuotuiseen vuokran maksamiseen, eivätkä minkäänlaista käsi- tai ostorahaa suorita.

Räisälästä (Viipurin läänin eteläosassa) on tietoja 97 vuokramiehen vuokramaksusta. Pitäjässä oli kaikkiaan v. 1901 ruokakuntia, jotka viljelivät vuokramaata, 231, mutta kun suuren osan viljelysmaan pinta-alaa ei varmuudella ole saatu määrätyksi, ovat ne jätetyt huomioonottamatta. Näiden 97 vuokramiehen vuokramaksun suuruus selviää seuraavista luvuista.

Räisälä.

Suuri osa Räisälän torppareita kuului Räisälän hoville, jonka v. 1903 omasi venäläinen kreivi Sievers. Näiden torppien verotus on vaikuttanut etenkin ryhmien 5–10 ja 10–20 ha keskimäärään aivan ratkaisevasti. — Käsi- tai ostoraha ei Räisälässä liene käytännössä, ainakin sen naapurikunnista on nimenomaan selitetty, ettei sen käytäntöä lainkaan tunneta. (Jatk.)^[1]

Takaisin sisällysluetteloon

Ensimäinen kansainvälinen työnantajain järjestö työmiehiä vastaan.

Työväen ammatillisen liittäytymisen kintereillä on, viimeaikoina yhä nopeammin edistyen, seurannut vastaava kapitalistiluokan, työnantajain yhdistyminen heitä vastaan. Monessa suhteessa paljoa edullisemmassa asemassa toimien ovat työnantajain liitot usealla alalla jo vieneet voiton työväen ammatillisista järjestöistä. Erilaatuisen teollisuuden harjoittajat järjestöt ovat sulautuneet mahtaviksi kansallisiksi liitoiksi ja nämä ovat taas keskenään läheiseen vuorovaikutukseen yhtyneet. Tämän rinnalla on syntynyt paikallisia työnantajajärjestöjä määrätyitä alueita varten, jotka taas ovat keskenään yhteistyössä. Kokonainen verkko työnvälitystoimistoja on, etenkin suurkapitalistisissa maissa, järjestetty kaikkialle ja niiden välityksellä voidaan epämieluisat työmiehet estää työtä saamasta, yhtä hyvin kuin toiselta puolen värvätä lakonrikkureita työtaistelujen sattuessa.

Mitä täydellisimmin nykyajan taloudellinen elämä kehittyy kansainväliseksi, mitä enemmän tämän rinnalla kapitalismin kansainvälisyys astuu esille, sitä välttämättömämpää on myöskin, että työnantajain ja työmiesten ammatilliset taistelujärjestöt kehittyvät samaan suuntaan, koko yhtenäisen talouselämän piirin käsittäviksi. Ensimäinen todellinen kansainvälinen työnantajaliitto, käsittävä merenkulkuliikkeen sanan laajimmassa merkityksessä, on äskettäin syntynyt. Koska tämä seikka meillekin ja meidän satamatyöväen järjestöillemme on tärkeä, teemme seuraavassa E. Fischer'in kirjotuksen mukaan »Neue Zeit» lehdessä siitä lähemmin selkoa.

Merenkulun ja satamatyön alalla ovat suursuuntaisemmat taloudelliset taistelut vasta viime aikojen ilmiöitä. Ensimäiset mainitsemista ansaitsevat selkkaukset aikaansai vapunvietto Hampurissa v. 1890. Mutta vasta Hampurin suuresta satamatyömies- ja merimieslakosta vv. 1896–97 alkaa näitten työläisten järjestäyminen nopeammin edistyä. Satamatyömiesten liitto ja merimiesten liitto ovat useimmissa Saksan satamapaikoissa saavuttaneet vankan maaperän. Myöskin meillä Suomessa ovat aivan äskettäin satamatyöväen ammattijärjestöt aika lailla voimistuneet, liittoon kuului vuoden alussa jo 34 osastoa ja noin 3,000 jäsentä. Mutta myöskin laivanvarustajat ja lastaajat ovat toimineet. He ovat perustaneet paikallisjärjestöjään, joissa noudatettu kuri on ankara, useissa maissa ovat he muodostaneet kansallisia liittoja ja nyttemmin ovat he, kuten mainittu, perustaneet kansainvälisen järjestön taisteluun järjestyneitä satamatyömiehiä ja merimiehiä.

Lähimmän aiheen tähän antoivat kiivaat satamatyöselkkaukset Hampurissa, Antverpen'issä ja Rotterdamissa v. 1907, joissa eri maiden laivanvarustajat, joutuneina selkkauksiin osaa ottamaan, auttoivat toinen toistaan ja tämän kautta tulivat lähempään tekemiseen keskenään. Tällöin kypsyi tuuma perustaa pysyvä kansainvälinen laivanvarustajat liitto satamatyömies- ja merimiesjärjestöjä vastaan, keskenäisen avunantoon lakkojen ja sulkujen aikana sekä avustamiseen työnhaluisia hankkimalla.

Viime vuoden lokakuussa pidettiin sitten Lontoossa kansainvälinen laivanvarustajain kokous yhteisten kapitalististen etujen varteenottamiseksi ja suojelemiseksi merenkulun alalla. Keskustelut olivat salaisia. Kuten laivanvarustajain sanomalehdet myöhemmin ovat kertoneet, asetettiin toimikunta »laatimaan yhteistä puolustussuunnitelmaa laivaliikkeen menestystä ja kehitystä uhkaavaa sosialidemokratisten agitaattorien kiihotustyötä vastaan». Tammikuun lopulla tänä vuonna on tämä toimikunta jättänyt toimintakertomuksensa eräälle edustajain kokoukselle Lontoossa, jossa kaikki suuremmat laivanvarustajaliikkeet ja Belgian Tanskan, Ranskan, Saksan, Hollannin, Itävalta-Unkarin, Itaalian, Norjan, Espanjan, Ruotsin ja Englannin laivanvarustajajärjestöt olivat edustettuina. Täällä sovittiin tärkeimmistä periaatteista, joiden mukaisesti säännöt kansainvälistä järjestöä varten laivanvarustajaetujen suojelemiseksi olisi laadittavat. Sittemmin on toimikunta laatinut nämä säännöt, ja lausunnon antamista ja päätöksen tekoa varten jättänyt ne sitä varten asetetulle kansainväliselle komissionille. Sittenkun tämä säännöt on lopullisesti vahvistanut on kansainvälinen laivanvarustajaliitto valmis.

Sääntöjen mukaan on liiton nimenä kansainvälinen laivanvarustajain liitto (»International Schipping Federation»). Sen päätehtävänä on taistelu merimies- ja satamalakkoja vastaan. Tämän päämäärän saavuttamiseksi on tarkotuksena jäljestää keskenäinen rahallinen avustus lakkojen ja työsulkujen aikana, toimittaa erityisiä »mustia luetteloita», joihin merkittäisiin kaikki uppiniskaiset merimiehet ja agitaattorit, perustaa paikallisia, kansallisia, jopa kansainvälisiäkin »vapaita» merimies- ja satamatyömiesjärjestöjä, hankkia toinen toisilleen työnhaluisia rikkureita lakkojen ja sulkujen aikana sekä vihdoin taistella sosialidemokratisia merimiesjärjestöjä vastaan.

Olisi väärin halveksia tämän kansainvälisen laivurikapitalistien järjestön voimaa ja merkitystä. Laivaliikkeen alalla on päinvastoin liikkeenharjoittajilla mitä parhaat edellytykset sellaisen järjestön perustamiseen. Laivaliike on pääasiassa jo kansainvälinen luonteeltaan. Pääomien kehitys on tällä alalla edistynyt niin mahtavin askelein, että on varsin helppoa saada aikaan yhteisiä sopimuksia ja yhteistä toimintaa eri maiden suurten laivanvarustajaliikkeitten välillä. Eri maiden suurten laivanvarustajayhtiöitten etujen sopusointu on jo voimakkaana ilmennyt kansainvälisinä trustimuodostuksina laivaliikkeen alalla ja sen täytyy senvuoksi myöskin satamatyömiesten ja merimiesten vastustamisessakin esiintyä.

Satamatyömiesten ja merimiesten järjestöillä on siis erinomaisen voimakas vihollinen vastassaan, jonka voittamiseksi ja kukistamiseksi hyvinkin tuntuvia voimanponnistuksia on tarpeen. Laivanvarustajain suuret kansallisjärjestöt ovat jo yrittäneet toteutella kansainvälisen liittonsa ohjelmaa. Tanskan laivanvarustajain liitto on jo kauvan aikaa vaatinut merimiehiltä, jotka se palvelukseen ottaa, suostumuksen erityisiin sopimuksiin, joissa he sitoutuvat olemaan kuulumatta Tanskan lämmittäjä- ja matruusiliittoon. Tässä sopimuksessa on sitäpaitsi joukko muitakin määräyksiä, joiden tarkotuksena on vaikeuttaa tai kokonaan estää merimieslakot. Niinpä niiden mukaan merimiehet eivät sitoudu työhön määrätyllä laivalla, vaan on heidän laivanvarustajan määräyksen mukaan mentävä työhön mihin muuhunkin laivaan hyvänsä. Sitäpaitsi pidetään tarkkoja rekistereitä, joiden avulla helposti voidaan valvoa merimiesten käytöstä ja »luonnonlaatua», jotta, kuten eräässä Tanskan laivanvarustajaliiton julkaisussa luetaan »sopimattomat ainekset voidaan kytkeä pois». Ruotsalainen laivanvarustajain liitto on, toistaiseksi menestyksettä, samalla tavoin koettanut toimia merimiesten ja satamatyömiesten liittoihin nähden. Suuri saksalainen laivayhtiö Norddeutscher Lloyd on konetyömiehiltään, joiden merkitys lakon sattuessa tietysti on erittäin suuri, vaatinut suostumuksen sopimuksiin, jotka kokonaan tekevät lopun näitten työmiesten toimintavapaudesta. Ensiksikin on heidän sitouduttava, etteivät rupee jäseniksi merimiesliittoon tahi muuhun yhdistykseen, joka ajaa samaa tarkotusperää, toiseksi ovat he velkapäät palvelemaan millä yhtiön laivalla hyvänsä ja vihdoin ovat nämä sopimukset tehty määräämättämäksi ajaksi kolmen kuukauden ylössanomisajalla.

Nykyään parhaillaan ovat Hampurilaiset laivanvarustajat ja lastausliikkeenharjoittajat ryhtyneet kansainvälisen Lontoolaisen kokouksensa päätösten mukaisesti perustamaan »keltaisia» merimies- ja satamatyömiesjärjestöjä, joita vähitellen kaikkiin suurempiin satamapaikkoihin sijoitettaisiin ja joista muodostuisi »rikkurikaartti», jonka tehtävänä olisi esiintyä joka paikassa, missä satamatyömiehet ja merimiehet ovat joutuneet työnantajansa kanssa taloudelliseen taisteluun.

Englantilaisilla laivanvarustajilla on jo pitemmän aikaa ollut tällaisia rikkurijärjestöjä, jotka m. m. viimeisissä suurissa työselkkauksissa laiva- ja lastausliikkeen alalla näyttelivät varsin surullista osaa työnhaluisia hankkimalla työnantajille. On vaan ajan kysymys järjestää nämä rikkurikaartit kansainvälisiksi, jonka kautta niiden käyttäminen käy mukavammaksi. Kun näin pitkälle on päästy, ruvetaan tietysti pitämään mustia luetteloita merimies- ja satamatyömiesliittojen jäsenistä, julistamaan heidät pannaan ja tämän kautta pakottamaan puolueettomat merimiehet ja satamatyöntekijat kansainvälisen laivanvarustajaliiton suojelemiin »keltaisiin» järjestöihin. Olosuhteet laivaliikkeen alalla tekevät kansanväliseen järjestöön liittyneille laivanvarustajille varsin helpoksi käyttää hyväkseen näitä kansainvälisiä rikkurijärjestöjä. Lontoon kokouksessa juuri tästäkin puolesta asiaa avomielisesti keskusteltiin. Lakon puhjetessa jossain satamapaikassa on vaan tarvis sähköttää tästä kansainvälisen laivanvarustajat liiton toimitsijoille toisissa satamissa, niin heti kaikki lakkopaikalle purjehtivat laivat täytetään rikkureilla, jotka ovat orjasopimusten kautta pakotetut huonoimpiinkin oloihin tyytymään, jos tahtovat ankaroita rangaistusmääräyksiä välttää.

Tähän kapitalististen työnantajain kansainväliseen järjestöön nähden on merimiesten ja satamatyömiesten järjestäymisessä, vaikka se viimeaikoina onkin hämmästyttävän nopeasti kehittynyt, vielä paljon toivomisen varaa. Toistaiseksi eivät edes eri järjestöt samalla paikkakunnalla ole niin läheisessä yhteistoiminnassa keskenään, kuin toivottavaa olisi. Hampurin suurien työnselkauksien aikana oli vähä väliä riitaisuuksia merimiesten ja satamatyömiesten samoin kuin eri merimiesryhmien välillä, joista kävi ilmi molemminpuolisen ymmärryksen ja yhtenäisen taktiikan puute. Vielä huonommin on kansainvälisen toiminnan laita, kuten jo käy esille siitä, että mannermaan satamissa lakkojen aikana oli englantilaisten ammattijärjestöjen jäseniä rikkureina, ilman että nämä järjestöt heitä mitenkään koettivat estää. Tosin on heti mainitun Hampurilaisen lakon jälkeen kansainvälinen yhdysside merenkulun alalla työskenteleväin työmiesten kesken aikaansaatu, mutta tämä on vielä varsin puutteellinen eikä läheskään kykene vastaavalle kapitalististen työnantajain järjestölle vertoja vetämään.

Tässä on senvuoksi heti suurimmalla kiirulla ryhdyttävä työhön käsiksi, järjestöjen lujittaminen, menettelytapakysymysten selvittely työselkkauksien sattuessa, kansainvälisen siteen kehittäminen ovat kysymyksiä, joiden puolesta satamatyömiesten ja merimiesten tulee ponnistaa kaikki voimansa. Laivanvarustajain kansainvälisen järjestön olemassaolo tai ainakin sen pääasiallinen merkitys riippuu kokonaan siitä, onnistutaanko perustamaan kansainvälistä rikkurikaartia. Jos voidaan työläisten liittyminen näihin saada pysähdetyksi ja kokonaan loppumaan, silloin on myöskin laivanvarustajain liitolta voitettu se välttämätön työase, jota se kaipaa kukistaakseen satamatyömiesten ja merimiesten riippumattomat järjestöt. Koko kansainväliselle työväelle on erittäin tärkeää, ettei työnantajain kansainväliselle järjestölle onnistu panna esteitä ammatillisen järjestäytymisen vapaalle kehitykselle.

Takaisin sisällysluetteloon

Katsauksia.

Valtiopäivät eivät sen yli mitä viime numerossa on selostettu saaneet paljoa aikaan. Naimaikä ennätettiin naisille korottaa 17 vuodeksi s. o. kahdella vuodella ja postisäästöpankin hoitoa koskeva kertomus hyväksyttiin. Sitä pitemmälle ei päästy, ennenkuin eduskunnan päätös valtiollista asemaa koskevan välikysymyksen johdosta sai aikaan sen hajotuksen. Asian kulku tunnetaan jo tietysti kaikkialla varsin hyvin, siksi paljon on siitä melua pidetty. Koska päätös oli sosialistisen ryhmän ehdotuksen mukainen — tapaus siis ainoa laatuaan — sietää se lähemmän selostuksen.

Aiheen välikysymysten tekemiseen olivat antaneet Suomen asiaa koskevat välikysymykset Venäjän duumassa sekä muut samaan aikaan samalta taholta tehdyt hyökkäykset maamme itsenäisyyttä vastaan. Kun välikysymykset tulivat eduskunnassa käsiteltäväksi ilmeni siellä kolme eri kantaa niihin nähden. Suomettarelaiset, jotka pitkin matkaa ovat ylläpitäneet läheisiä suhteita Venäjän taantumuksen kanssa, pitivät nyt, kuten sortovuosinakin, myöntyväisyyttä Venäjää kohtaan ainoana keinona, jonka kautta voitaisiin suojella maatamme ylivoimaisen Venäjän hyökkäykseltä. Perustuslailliset taas esittivät aivan heidän henkeensä soveltuvan ehdotuksen, että eduskunnan olisi tarkalleen lausuttava, että se tinkimättä pitää kiinni maan perustuslakien pyhyydestä ja niistä oikeuksista, jotka maalla niiden mukaan on: Suomettarelaisten ehdotus merkitsi epäluottamuslausetta senatille, joka heidän mielestään ei ollut myöntyväisyydellä osannut välttää taantumuksellisia hyökkäyksiä Venäjän taholta, perustuslaillisten ehdotus taas luottamuslausetta hallitukselle, huolimatta siitä, että tämä ei ollut tinkimättä seisonut maan perustuslakien loukkaamattomuutta puolustamassa, vaan päinvastoin arveluttavasti niistä poikennut venäläisiä tyydyttääkseen. Sosialidemokratit taas pitivät välttämättömänä, että lujasti oli seistävä taantumusta vastaan, hyväksyi ponnen joka kokonaisuudessaan kuului näin:

Sen johdosta,

että keisarikunnassa on esiintuotu Suomen suhdetta keisarikuntaan koskevia vaatimuksia, jotka ainakin osaksi johtuvat maamme oikeudellisten ja valtiollisten olojen puutteellisesta tuntemisesta; sekä

lähtien siitä,

että Suomi, joka nauttien autonomiaa valtiona on erottamattomasti yhdistettynä keisarikunnan kanssa ja on osa Venäjän valtakuntaa, tunnustaa tästä sen asemasta johtuvat velvollisuudet, mutta pitää samalla kiinni maalle peruuttamattomasti vakuutetusta, sen kaikkiin osiin ja koko Suomen kansaan nähden voimassa olevasta valtiosäännöstä, jonka nojalla Suomella on oikeus omaan lainsäädäntöön, lainkäyttöön ja hallintoon sekä myös omaan suomalaisen miehen kautta tapahtuvaan maan asiain välittömään esittelyyn Hallitsijalle, ja johon valtiosääntöön voidaan muutoksia tehdä ainoastaan siinä itsessään säädetyssä järjestyksessä, ynnä

katsoen tärkeäksi,

että Suomi, joka on siinä vakaumuksessa, ettei sen oikeus ole soveltumaton Venäjän kansan etuihin saisi häiritsemättä antautua välttämättömään sisäiseen uudistustoimintaan,

päättää Eduskunta

siirtyessään päiväjärjestykseen lausua

että nykyinen hallitus, jolla ei alkuaankaan ollut kansan laajain kerrosten luottamusta,

laiminlyömällä tärkeän asevelvollisuutensa tuiki tarpeellisissa uudistuksissa vieläpä niitä jarruttamallakin, sekä noudattamalla hallitustoimissaan maamme köyhälistöluokkaa vastaan tähdättyä sortomenettelyä, on estänyt kansan enemmistön sisäistä valmistumista uusien ulkonaisten koettelemusten varalle, sekä

sallimalla vangita, karkoittaa ja hallinnollisten rangaistusoikeuksien haltuun luovuttaa, ei yksin niitä venäläisiä, jotka virkavaltaisen terrorin vaikutuksesta ovat johtuneet valtiollisiin rikoksiin, vaan myös muita vastustuspuolueisiin kuuluvia Venäjän kansalaisia, on loukannut kansamme oikeuksia tukevaa osaa Venäjän kansasta, ja vielä

taipumalla, arveluttavaa myötämielisyyttä osottaen, Venäjän taantumussuunnan vaatimuksiin kansamme itsemääräämisoikeuden rajottamiseksi on tätä taantumussuuntaa lähestyen jättänyt täyttämättä tärkeän velvollisuutensa kansamme taistelussa oikeuksiensa puolesta,

eikä näin ole osottanut olevansa kykenevä osaltaan torjumaan venäläisen taantumuksen nyt uudelleen maamme sisäisen itsenäisyyden ja kansamme vapauden tuhoamistarkoituksessa suunnittelemia hyökkäyksiä.

Eduskunnan äänestyksessä asetettiin ensin suomettarelaisten ja sosialistien ponnet vastakkain ja jälkimäiset saivat enemmistön sen kautta että perustuslailliset äänestivät sosialistien puolesta, suomettarelaisia vastaan. Viimemainitut, jouduttuaan täten äänestyksessä vähemmistöön, eivät seuraaviin äänestyksiin ottaneetkaan osaa, ja näin saivat sosialistit ensi kerran päätöksensä Eduskunnan päätökseksi.

Maatalouskysymys.

Agraariliikkeestä Venäjällä v. 1907 sisältää tammikuun 31 päivän numero aikakauslehteä »la Tribune Russe» huomiota ansaitsevia tilastollisia lukuja. Kun vallankumousliikkeen alkuaikoina syksyllä v. 1905 useat suurtilalliset mielellään halusivat päästä maastaan, laajennettiin keisarillisella ukaasilla 16 p. marraskuuta talonpoikaispankin maanostoa. Talojen tarjoominen myytäväksi talonpoikaispankille voi melkein käydä vallankumouksen ilmapuntuvista, joka alkoi laskea sittenkuin taantumus alkoi päästä voitolle. Vielä keväällä v. 1907 tarjosivat suurtilalliset suuressa määrin kartanoltaan pankille myytäväksi, he kun odottivat uusien levottomuuksien puhkeamista. Kesällä, sittenkuin maaseudulla alkoi tyyntyä, ja toinen duuma oli hajotettu, peräyttivät hyvin monet maanomistajat myyntitarjouksensa. Pankki myi maan talonpojille, jotka tällä tavoin tyydyttivät maatarpeensa. Miten suurissa piirtein maaomaisuus täten muutti omistajaa, näkyy jo siitä että 16 p:stä marraskuuta 1905 huhtikuun 14 p:ään 1907 talonpojat pankilta ostivat 12,175,520 desjatiinaa maata (desjatiina on hiukan suurempi hehtaaria), toisin sanoen 11,9 % kaikesta yksityisten omistamasta maasta. Niissä kuvernementeissä, joissa agraarilevottomuudet olivat kiivaimmat, on tämä prosenttiluku vielä paljoa suurempi. Simbirskin kuvernementissa oli se 36.4, Saratovin 35.4, Pensan 30.6, Samaran 28.2, Kasanin 24.6, Woroneschin 20.5 ja Tambow'in kuvemementissa 18.9 %. Tämä muistuttaa jo suurisuuntaista pakkoluovutusta — tosin korvausta suorittaen. Talonpoikaispankille tarjottiin myytäväksi etupäässä suurtiloja. Kun pientilojen koko lukumäärästä ei edes yhtä % tarjottu myytäväksi, oli vastaava luku suuruusluokassa 500–1,000 desjatiinaa 9.4, luokassa 1,000–2,000 oli se 11.2, 2,000–5,000 taas 14.6, 5,000–10,000 jopa 16.4, mutta yli 10,000 desjatiinaa ainostaan 7.5 %. Etupäässä siis palstoitettiin suurtiloja joiden pinta-ala oli yli 500 ha talonpoikien kesken. V. 1905 oli tällaisten talojen luku 27,833.

Voisi odottaa, että tällainen joukkotarjonta tuntuvasti olisi polkenut maanhintoja. Mutta näin ei ole ollut asianlaita, sillä talonpoikaispankin toiminta on tässä suhteessa vallankumouksen vaikutuksen tyhjäksi tehnyt, joten herrat ovat saaneet jopa korkeitakin hintoja maastaan. Talonpoikaispankki on siis toiminut erinomaisesti suurtilallisten eduksi ja talonpoikien vahingoksi.

Hallitus on tämän ohella toteuttanut omaa agraariohielmaansa, edistämällä talonpoikien joukkosiirtymistä Siperiaan. V. 1905 siirtyi sinne 33,662, v. 1906 200,794 ja v. 1907 jopa 551,461 perhettä. Mutta viime vuoden keskivaiheilla tukkeutui slirtolaisvirta, koska kurjuus siirtyneen väestön keskuudessa Siperiassa paisui ylenmäärin suureksi.

Tilattoman väestön lainarahasto. Jo useamman vuoden on tämä rahasto ollut toimessa ja kaikkiaan on sen välityksellä jo yli 3 miljoonaa lainattu »oman maan hankkimista varten tilattomalle väestölle». Olisi luullut, että kunnollista tilastoa niistä tuloksista, joihin näiden miljoonien kautta on päästy olisi hetimmiten laadittu ja julaistu. Mutta, kuten sopi odottaakin, ovat viranomaisemme saamattomuudessaan laiminlyöneet tämän tärkeän tehtävän. Lainarahaston toiminnan tuloksista voimme senvuoksi vaan saada epätäydellisiä tietoja. Niinpä esimerkiksi ei tärkeää kysymystä, kuinka kalliilla hinnalla »oma maa» on tullut hankituksi, yhtä vähän kuin maan hinnan vaihteluita eri osissa maata ja eri vuosina voida kunnolleen saada selville. Jonkunlaisia tietoja maanhinnoista antaa kuitenkin tilattoman väestön lainarahaston tarkastajan selonteko 22 rahaston toiminnasta, joita hän erityisesti on tutkinut. Näistä rahastoista oli annettu kaikkiaan 308 lainaa, yhteensä 256,168 Smk. Mihin tarkoituksiin näitä lainoja oli käytetty, käy seuraavista luvuista esille:

Pääasiallisesti on siis varoja käytetty maan ostoon. Miten suuria tiluksia ja mistä hinnoista noilla varoilla on saatu ostetuksi, on lainarahaston tarkastaja saanut selville vaan 224:stä maanostoon käytetyn lainan suhteen. Ostettujen maakappaleiden suuruus ja keskimäärin maksettu hinta hehtaarilta maata (viljeltyä, viljelyskelpoista ja muuta maata yhteensä) käyvät seuraavista luvuista esille.

Ammatillisen liikkeen alalta.

Työnselkkauksia Suomessa ja Ruotsissa. Ruotsin Kauppakollegion »tiedonannoissa» N:o 1 v. 1908 on m. m. kirjoitus työnseisauksista Suomessa vuosina 1903–1906. Siinä verrataan meidän maamme työnselkkauksia Ruotsissa tapahtuneisiin, mikäli se on mahdollista niiden epätäydellisten tietojen nojalla, joita Suomen teollisuushallituksen tiedonannoissa on saatavana.

Teemme tästä kirjoituksesta »Työnantajan» mukaan selkoa. Työnseisaukset laajoina ja yhteiskuntaelämään syvemmin vaikuttavina ilmiöinä, ovat Suomessa vasta viime aikoina esiintyneet. Etenkin vuosi 1906 on lakkovuosi sanan varsinaisessa merkityksessä, kuten seuraava taulu osottaa.

Ruotsissa, jossa tehdas- ja käsityöteollisuuden alalla työntekijäin luku on lähes neljä kertaa ja tehdasteollisuuden tuotanto noin kuusi kertaa suurempi kuin Suomessa, oli vuonna 1906 työnseisauksien luku 277, käsittäen 18,612 työntekijää.

Menetettyjen työpäivien luku Ruotsissa nousee 445,000, kun taas tietoja hukkaanmenneistä työpäivistä Suomessa on hyvin niukasti; kuitenkin on summittaisten arvioiden mukaan menetettyjen työpäivien luku 18 suuremmassa työnseisauksessa v. 1906 laskettu olleen n. 580,000. Huomioonotettava kuitenkin on, että tähän lukuun sisältyy suuri metallityöntekijäin lakko Helsingissä, joka käsitti 3,000 työläistä ja kesti 19 viikkoa. (Hukkaanmenneiden työpäivien luku Ruotsissa vuonna 1905 nousi 2,500,000).

Katsoen vuodenaikaan, jolloin työnseisaukset alkoivat, voidaan Ruotsin ja Suomen välillä huomata läheistä yhtäläisyyttä. Vuosien 1903–06 työnseisauksista alkoi vuoden eri neljänneksinä seuraava luku:

Yhtäläinen vastaavaisuus on huomattavissa työnseikauksien paikkaan katsoen, s. o. puhkesivatko ne maaseudulla tai kaupungissa. Suomessa vv. 1903–06 tapahtuneesta 368 työnseisauksesta oli 227 eli 62 % ollut kaupungissa ja 140 eli 38 % maaseudulla, kun taas vastaavat prosenttiluvut Ruotsissa ovat 58 ja 42.

Ne teollisuuden haarat, jotka eniten kärsivät työnseisauksista, olivat:

Huomiota ansaitsee se suuri määrä työriitoja, joka on huomattavana rakennusteollisuuden alalla Suomessa, lähes neljäs osa kaikista työnseisauksista. Myöskin maanviljelyksen ja metsätyön alalla oli työnseisauksien luku suun (vuonna 1906 yksin 35 Suomessa ja 27 Ruotsissa). Puuteollisuus taas on Ruotsissa puheena olevana ajanjaksona työnselkkauksilta paljon enemmän säästynyt kuin puuteollisuus Suomessa — mitä tulee työnseisausten lukumäärään.

Myöskin työnseisauksien jako syiden mukaan osottaa hämmästyttävää yhtäläisyyttä molempien maiden välillä.

Työnseisauksien syissä oli

Työnseisausten tulokset ovat tuntemattomat 145:ssä eli 39 %:ssa kaikista työnseisauksista Suomessa, kun taas vastaava prosenttiluku Ruotsissa on vaan 7. Seuraava vertailu työtaistelujen tuloksista kummassakin maassa ei senvuoksi ole tyhjentävä. Esitämme sen kuitenkin:

Työnseisauksissa, joiden tulokset tunnetaan ovat siis työntekijät useimmissa tapauksissa olleet voitolla sekä Suomessa että Ruotsissakin kysymyksessä olevana nelivuotisena ajanjaksona. Todennäköistä on kuitenkin, että ne työriidat Suomessa joiden tuloksia ei tunneta, yleensä ovat päättyneet työnantajain voitolla, koska työläislehdet, joiden tiedonantoihin tutkimus pääasiallisesti perustuu, luonnollisesti ovat olleet vähemmän halukkaita sellaisia tuloksia julkaisemaan.

Vuosien 1903–06 työtaistelujen tuloksia arvosteltaessa on otettava huomioon, että kysymyksessä oleva ajanjakso oli virkeän taloudellisen kehityksen kausi. Tulevaisuus on osoittava, miten työtaistelut taloudellisen pulan aikana, jollaisessa nyt elämme, onnistuvat.

Kirjallisuutta.

Karl Kautsky: Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia, suomennos, ilmestynyt Helsingissä v. 1907 Sosialistisen Aikakauslehden kustannuksella, sivuja 152, hinta nidottuna 1:50, sidottuna 1:75, vaatekansissa 2:25.^[2]

»Onko köyhälistölle välttämätöntä tai edes edullistakaan ottaa osaa eduskuntataisteluihin — taisteluihin eduskunnasta ja itse eduskunnassa vai onko se omiaan turmelemaan ja vahingoittamaan köyhälistöä?»

Vastaukseksi tähän kysymykseen on tekijä kirjansa kirjottanut. Mutta onko se ollut tarpeellista? Meistähän tuntuu selviöltä eduskuntataistelun ei ainoastaan edullisuus vaan vieläpä välttämättömyyskin; mitenkä köyhälistö muuten kykenisi ollenkaan asemaansa parantamaan. Niin ei kuitenkaan kaikista. Yksinvaltiuden ja virkamiesherruuden ihailijoista ei tässä yhteydessä tarvitse puhuakaan, heidän syynsä ovat selviä eikä niihin vaikuta muu kuin pakko, eikä tarvitse myöskään väitellä anarkistien katsantokantaa vastaan, joka hylkää kaiken köyhälistön valtiollisen taistelun ja uskottelee, että ammatillinen liike ja yleislakko loisivat yhtäkkiä köyhälistölle anarkistisen paratiisin, jossa ihmiset, kukin yksilö täysin vapaana, vapaaehtoisesti, jonkullaisiin tuotanto- ja kulutusyhdyskuntiin yhtyneinä, eläisivät pikkuporvarillista elämää. Nämä parlamentarismin, eduskuntalaitoksen vastustajat jättää tekijä aivan rauhaan, hänen polemikinsa, sillä kyseessä oleva teos on puhdas väittelykirjanen, kohdistuu niitä sosialidemokrateiksi itsensä sanovia henkilöitä vastaan, jotka kyllä ovat täysin vakuutettuja köyhälistön valtiollisen taistelun välttämättömyydestä, mutta jotka pitävät eduskuntalaitosta aseena, joka ei sovi köyhälistön käsiin, koska se muka on vain kapitalistiluokan herruuden mainio välikappale. Nämä esittävät eduskuntalaitoksen sijalle yleistä välitöntä »kansanlainsäädäntöä», se on, että kansa itse kokonaisuudessaan, tietysti jokainen yksilö yhtä oikeutettuna, välittömästi laatii itselleen lait, hoitaa valtiokoneistoa. Tämän suunnan etevimpänä esitaistelijana esiintyi Saksassa 60- ja 70-luvuilla sekä eteenpäinkin muuan Rittinghausen, joka on esittänyt oman sangen monimutkaisen järjestelmänkin tätä varten.

Itse välitön kansanlainsäädäntö ei ole mikään uusi keksintö, se on kehityksen alkuasteilla ollut sangen laajasti käytännössäkin. Raakalais- tai puolraakalaistilassa olevilla kansoilla ratkaisivat kansankokoukset yleensä kaikki kansaa, joista kuitenkin vähitellen erotettiin pois orjat ja naiset, koskevat asiat perinnäistapojen ja kansanvanhinten päätösten mukaisesti. Vanhan ajan kaupunkivaltioissa oli voimassa myöskin jonkunlainen kansanlainsäädäntö, mutta sielläkin olivat kansasta jo erotetut pois naiset ja orjat ja orjatalous yksin teki koko kansanlainsäädäntölaitoksen taloudellisesti mahdolliseksi. Mutta tämän tapainenkin kansanlainsäädäntö tulee tuotanto-olojen ja valtioiden yhä enemmän keskittyessä ja ratkaistavien asiain enentyessä vaikeaksi ja mahdottomaksi. Vapaat miehetkin jäävät kansankokouksista pois, siirtäen velvollisuuksiaan kuninkaiden rangaistusmääräyksistä huolimatta niille, joilla oli aikaa enemmän valtioiden hoitoon. »Tällä tavalla», sanoo tekijä itse, »ovat vanhat kansanvapaudet sivistyskauden alussa yhä enemmän hävinneet. Niitä eivät syrjäyttäneet pappien juonet eikä kuninkaiden vallanhimo, vaan tuotantotavan kehitys.» Syntyy Keskiajalla jonkullainen edustuslaitos, jossa ensin papit ja aateliset ovat itseoikeutettuina jäseninä, mutta johon kaupunkikunnat, päästyään sangen tärkeiksi tekijöiksi yhteiskunnissa, saavat oikeuden lähettää edustajia ja paikottain, kuten esim. Ruotsissa ja Suomessa, talonpojatkin. Säätyeduskunnat kehittyvät ja vakiintuvat. Mutta säätylaitoksen sisäisen kokoonpanon heikkouden tähden, säätyeduskunnan jäsenet eivät edustaneet koskaan kansaa, vaan paraimmassa tapauksessa luokkaansa, useimmiten ainoastaan omaa personaansa, kapitalismin alkava kehitys 1600-luvulla miltei tukahutti kaiken eduskuntalaitoksen vallan kuninkuuden eduksi melkein koko Europassa, Englanti, Ruotsi-Suomi ja Puola ainoina poikkeuksina, kunnes kapitalismin yhä edelleen kehittyessä yksinvaltius on osottautunut sekin mahdottomaksi ja edistystä jarruttavaksi, joten uudenaikainen kansanedustuslaitos on voittanut yhä enemmän alaa ja on toteutettukin joko todellisena tai valeparlamentarismina koko Europassa. Jätteitä välittömästä kansanlainsäädännöstä on tavattavissa ainoastaan Sveitsissä, jossa kansalla on oikeus kansanäänestyksen, referendumin, kautta hylätä tai hyväksyä joku eduskunnan laatima laki. Tällaisessa viattomassa muodossa saattaisi kansanlainsäädäntöä toteuttaa muissakin maissa, jos se katsotaan tarpeelliseksi. Mutta kansanlainsäädäntö edellä mainitun Rittinghausenin ehdottamassa muodossa on mahdoton. Hän nimittäin ehdottaa, että kansa itse tarpeellisen moneen kokoukseen jakaantuneena yhtä aikaa säätäisi lakeja ja tietenkin hoitaisi valtion hallitusta. Mutta tällainen järjestelmä tekisi kaiken lainlaadinnan suorastaan mahdottomaksi, sen avulla mahdollisesti saataisiin selville yleiset periaatteet, kuten eduskunnan jäseniäkin valitessa, mutta lakien sanamuoto, josta lopulta miltei kaikki riippuu, jäisi paraimmassa tapauksessa sattuman varaan tai pitäisi antaa sen laatiminen joko hallitukselle, jolloin johduttaisiin yksinvaltaan, tai valituille muodonsepittäjille, jolloin taaskin lopulta tultaisiin parlamentarismiin. Mutta olisipa siitä vielä muitakin haittoja, se ehkäisisi köyhälistön luokkataistelua, se sekottaisi luokkatietoisuutta, jota parlamenttivaalit ovat omiansa terottamaan. Kansan ei koskaan tarvitsisi asettua varmalle kannalleen suuriin peruskysymyksiin nähden, vaan sen pitäisi harjottaa ainaista kompromissailemista, yksityisistä toimeenpiteistä päättämistä. Senpä vuoksi ei edes sveitsiläismallinen referendum olisi edullinen maissa, joissa parlamentarismi vielä on valeparlamentarismia, näissä maissa ja sellaisiahan useimmat maat vielä ovat, on parlamentarismi ensin taisteltava ehdottomaan voittoon, äänioikeus on ulotettava yleiseksi ja yhtäläiseksi ja hallitus on pakotettava eduskunnan palvelijaksi, ainoastaan sen tahdon täytäntöön panijaksi. Ja tässä on työtä aivan tarpeeksi asti, etenkin kun taistelun taakka kaikkialla on miltei yksinomaan sosialidemokratien niskoilla. Porvaristo on lakannut pitämästä parlamenttia luokkavaltansa valioaseena, joka aina olisi sen käytettävissä. Se tuntee, että on mahdotonta pidättää köyhälistöä etäällä eduskunnista, se tietää, että hetki tulee, jolloin köyhälistö anastaa maassa toisensa jälkeen äänioikeuden ja sen avulla parlamentit. Se tuntee olevansa hukassa, jos parlamentarismi muuttuu todellisuudeksi. Porvaristo ei etsi enää itselleen pelastusta parlamentarismista, vaan sen vastakohdasta, sotilasvallasta ja itsevaltiudesta. E. A.

Sosialidemokratian vuosisata. Sittenkuin ensimäinen osa tätä suureksi suunniteltua teosta oli ilmestynyt, näytti jo aivan siltä, kuin jatkoa ei saataisikaan, uusia vihkoja ei moniin kuukausiin valmistunut Usea teoksen tilaajista epäilemättä tuskastui tähän pitkään odotusaikaan. Äskettäin on kuitenkin julkaisemista taas alettu jatkaa ja lyhyen ajan kuluessa ovat vihkot 36–39, jotka sisältävät alun saksalaista sosialidemokratiaa käsittävään esitykseen, ilmestyneet. Toivottava on, että julkaiseminen vastedes säännöllisesti tulee jatkumaan.

Äsken ilmestyneet vihkot kuvaavat kuinka 1800-luvun alussa teollisuusköyhälistö Saksassa kehittyi, kuinka sen keskuudessa saksalaisten filosoofien ja vapaushaaveiliain opit voittivat jalansijaa ja miten työväenliike läheisesti liittyi porvarillis-kansallisiin pyrintöihin Saksan vapauttamiseksi lukuisasta itsevaltiaasta pikkuruhtinasjoukosta. Tämä työväen liike, ajottain voimakkaan ranskalaisen vaikutuksen alaisena, kantoi selviä kypsymättömyyden merkkejä, ja oli luonteeltaan puoli- jopa kokoanarkististakin.

Tähän aikaan, 1840-luvulla, rupeaa sitten muutos kehittymään. Tällöin alkaa nimittäin Marxin ja Engelsin vaikutus, joka loi työväenliikkeelle varman tieteellisen pohjan ja josta m. m. oli seurauksena jyrkkä pesänero anarkistisen suunnan kanssa. Näiden kahden suurmiehen elämäkerta kuvataankin äsken ilmestyneissä vihkoissa aina »hullun vuoden» (v. 1848) vallankumoustapauksiin saakka, joissa he molemmat niin huomattavaa osaa näyttelivät. Juuri äsken olemme juhlineet Marx'in 25 vuotisen kuolinpäivän muistoa, toukokuun 5 p:nä on taas toinen Marx-juhla, 90 v. on nimittäin silloin kulunut hänen syntymästään, ja äskettäin oli myöskin 18 p. maaliskuuta, Berliinin katusulkutaistelujen 50 vuotinen muistopäivä. Juuri ilmestyneet vihkot ovat sen vuoksi sangen tervetulleet sekä niille, jotka tahtovat tarkemmin tutustua näihin merkkiaikoihin työväenliikkeen historiassa, kuin niillekin, jotka vaan tahtovat johdattaa muistiinsa köyhälistön aikaisempien taisteluiden vaiheita. Se Marxin elämäkerta, joka teokseen sisältyy, lupaa tulla laajimmaksi ja tarkimmaksi, mikä suomenkielellä toistaiseksi on saatavana.

Ilmestyneet vihkot sisältävät runsaasti ja hyvin valittuja kuvia. Kieli on hyvää ja sujuvaa.

Yleiseen olisi Sosialidemokratian vuosisataa vastaan muistutettava, että se pikemmin on sosialidemokratisessa liikkeessä toimineiden henkilöiden, kuin itse liikkeen historia. Esitys ei rakennu esittämään joukkoliikettä, sen syitä ja kehityssuuntia, vaan tyytyy kuvaamaan liikettä sellaisena kuin se esiintyy johtavien henkilöiden työssä ja elämässä. Tämän kautta on esitys kuitenkin voittanut mitä elävyyteen ja helppotajuisuuteen tulee, samalla kun se myöskin epäilemättä enemmän viehättää lukijoita. Voimme mitä parhaiden suositella teosta puoluetovereille ja työväenkirjastoille. Yhdessä Kansanlehden julkaiseman »Sosialismin historian» kanssa muodostaa »Sosialidemokratian vuosisata» yhtäjaksoisen köyhälistön historian vanhemmista ajoista saakka. E. G.

Toimitukselle tullutta kirjallisuutta:

Sosialidemokratian vuosisata, toimittanut Väinö Voionmaa. 36–39 vihko, Verner Söderström Porvoossa, hinta vihkolta 25 p.

Hugo Schulman, Taistelu Suomesta 1808–09, 2 vihko, Verner Söderström Porvoossa, hinta vihkolta 60 p.

Karl Marxin muistoksi, Elämäkerrallisia kuvauksia V. Liebknechtin mukaan. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, Helsinki, siv. 32, hinta —:25.

Karl H. Wiik och Runar Öhman, Till Karl Marx minne, med 3 illustrationer, Folktribunens förlag, Helsingfors, sid. 20, pris —:20.

G. Melander, Luonto tieteen valossa 1–4 vihko, Verner Söderström Porvoossa varustettu lukuisilla, osaksi värillisillä, kuvilla, sivuja suurta kokoa vihkossa 34, hinta —:75.

N. Roshkow, Venäjän maatalouskysymyksestä, suom. Sulo Vuolijoki. Työväen sanomalehtiosakeyhtiö, siv. 24, hinta —:25.

Punanen Viesti, Sosialistin julkaisema kevätjulkaisu, lukuisilla kuvilla varustettu, siv. 64 suurta kokoa, hinta 1:—.

H. Gebhard, Viljellyn maan ala ja sen jakautuminen, III:s osa Tilattoman väestön alakomitean tilastollista tutkimusta yhteiskuntataloudellisista oloista Suomen maalaiskunnissa v. 1901. Sivuja: tekstiä 128, tauluja 351.

S. Sario, Yleiskatsaus Suomen tuontiin ja vientiin v. 1907. Tullihallituksen tilastollisen konttorin ennakkoilmoitus, siv. 8.

T. Hultin, Köyhäin hoito Suomessa v. 1904. Suomen virallinen tilasto XXI, A. 11. Julkaissut Tilastollinen päätoimisto, sivuja: teksti 40, tauluja 111.

A. Meurman, Maa kuuluu kaikille, Verner Söderström Porvoossa, siv. 77, hinta —:80.

Sosialistinen Aikakauslehti, toinen vuosikerta 1907, on myytävänä konttorissamme sekä muiden työväenlehtien konttoreissa. Sidottuna koviin kansiin maksaa se 4 markkaa 75 penniä ja nidottuna 4 markkaa. Maaseudulle tulee lisää lähetyskustannukset. Nidos lähetetään jälkivaatimuksella ellei raha seuraa tilausta.

Myöskin Sosialistisen aikakauslehden ensimäistä vuosikertaa on vielä yllämainittuihin hintoihin rajoitettu määrä saatavana.

Viime vuoden tilaajille ilmoitamme, että lehtemme viime vuoden yksityisnumeroita on 50 pennin maksusta kultakin numerolta saatavana konttorissamme ja lähetämme niitä pyydettäissä maaseudulle postivapaasti, kun raha seuraa tilausta.

Sosialistisen Aikakauslehden konttorin ja toimituksen osote on kesäkuun ensi päivästä Sirkuskatu 3, (Työmiehen talo) sitä ennen Länsi-Heikinkatu 14, tel. 60 44. Avoinna 8–¹⁄₂ joka päivä.

Kirjoittajien huomautukset:

^[1*] Vuokramaksun rahaarvoa laskettaessa on käytetty seuraavia perusteita:

Nummen ja Hauhon pitäjissä on sitäpaitsi naisen päivätyö arvioitu eri perusteen mukaan sekä Ikaalisissa samoin ne päivätyöt, jotka suoritettiin säännöllisesti läpi vuoden. Limingan pitäjässä arvioitiin 1 mienenviikko heinäaikana 18 markaksi, leikkuuaikana 12 markaksi, keväällä 7:50 markaksi, ja syksyllä 9 markaksi, hevosviikko talvella 9 markaksi, naisen viikko heinäaikana 9 markaksi ja leikkuuaikana 7 markaksi. Tila ei anna myöten tässä tarkemmin esittää minkä arvojen mukaan luonnontuotteet y. m. vuokramaksunerät ovat rahaksi muutetut, vaan on tämän suhteen viitattava kysymyksessä oleviin tutkimuksiin.

^[2*] Katso nuottia edellisellä sivulla.

^[3*] Katso vuokramaksun raha-arvon laskemisesta sivulla 109 olevaa selontekoa, nuotti.

^[4*] Kyselykaavassa vaadittiin tietoja siitä kuinka suuri oli v. 1903 vuokramaksu rahassa, montako työpäivää oli suoritettava kesällä, montako talvella, montako hevosen kera, montako jalkasin, oliko muita epämääräisempiä töitä verona suoritettava sekä kuuluiko vuokramaksuun luonnontuotteita y. m. suoritettavia, jossa tapauksessa niiden raha-arvo oli ilmoitettava. — Työpäivät taas arvioitiin rahaksi seuraavien arvojen mukaan:

Toimituksen viitteet:

^[1] Ks. kirjoituksen toinen osa lehden seuraavasta numerosta. MIA huom.

^[2] Ks. Karl Kautsky, Parlamentarismi, kansanlainsäädäntö ja sosialidemokratia. MIA huom.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto