Sosialistinen aikakauslehti

1906–1908

Julkaistu: marraskuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 19, marraskuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 433–456. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: J. Forsman, Hilja Pärssinen. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.

Sosialistinen aikakauslehti

N:o 19, marraskuu 1906

Santarmipalvelukset isänmaallisina hyveinä.

Päivä päivältä kasvavalla inholla olemme seuranneet niitä santarmipalveluksia, joita Uuden Suomettaren taholta on viime aikoina Venäjän hallinnolliselle taantumukselle tehty, luonnollisesti suomettarelaisten vuosi sitte menettämän valtiollisen vallan ja virkapaikkojen takaisin ostamiseksi. Aktivisen vastustuspuolueen yrityksistä hankkia maahan aseita sekä perustaa Voima-yhdistyksiä, on mainitulla taholla saatu haluttu tilaisuus harjottaa järjestettyä urkkimista, tehdä mitä häikäilemättömimpiä ilmiantoja sekä kaikin mahdollisin keinoin yllyttää Venäjän taantumusta vallassaolevain vastustajain kimppuun.

Tuontapaisista hommista me mieluummin vaikenisimme. Mutta kun suomettarelaisten johtavissa piireissä näytään tahdottavan pyhittää moisten santarmipalvelusten toimittaminen oikein isänmaalliseksi hyveeksi ja kansalliseksi kunniaasiaksi, niin emme voi enää semmoista peliä vaieten katsella.

Me emme tunne niitten tuumia eikä toimia, jotka aseita maahan ovat tuoneet, enempää kuin mitä niistä yleensä heidän piiriensä ulkopuolella tiedetään. Emme myöskään ole olleet missään tekemisissä Voimaseura-hommain kanssa, ja mikäli tiedämme, on järjestynyt työväki kaikkialla pysynyt kylmäkiskoisena noille porvarillisten taholta lähteneille puuhille. Mutta koska, sen mukaan kuin asianomaiselta taholta aina on sanottu, yllämainittu toiminta tarkottaa kansallisen milisin luomista, eikä ole ensinkään syytä sitä epäillä, niin luulisi toki jokaisen suomalaisen tervehtävän sellaista tuumaa vilpittömällä myötätuntoisuudella ja varsinkin kaikkien porvarillisten, jotka aina erityisesti kerskuvat isänmaallisuudellaan.

Mutta suomettarelaiset!

He saarnaavat kansallista asettautumista vastaan vähintäin yhtä suurella raivolla kuin Venäjän taantumuksen korpit. He urkkivat aseitten kuljetusta verrattomalla poliisi-innolla, ja niin pian kun saavat vähääkään vihiä, huutavat heidän sanomalehtensä äänensä käheiksi — jotta vain kuuluisi Pietariin asti. Helsinkiläinen pää-äänenkannattaja, Uusi Suometar, tietysti köörin etunenässä. Sen menettely esim. viimeisissä aselöytöjutuissa on siksi julkeata ja häikäilemätöntä, että vaikea sille on keksiä sopivaa nimitystä. Samoin sen alituiset, vasten parempaa tietoaan syytämät viittailut, että aktiviset hankkisivat noita aseita joitakin puoluetarkotuksessa toimivia lahtarikaarteja varten — joilla viittauksilla on nähtävästi koetettu saalistaa ilmiannoille työväen kannatusta. Ja kaiken hyvän päälliseksi on samanen lehti ryhtynyt aseiden kuljetuksesta ilmiantamaan erityisesti nimitettyjä henkilöitä.

Tämä kaikki tapahtuu sitte vielä »isänmaan onnen ja turvallisuuden nimessä! Varsinkin koetettiin suomettarelaisten viime puoluekokouksessa saada tuollainen urkkimis- ja ilmiantovimma pyhitettyä isänmaalliseksi hyveeksi. Ja saatiinkin. Oli hyvin kuvaavaa tuolle kokoukselle, että ainoa kysymys, mistä siellä innostuttiin oikein liikuttavalla lämmöllä puhumaan, koski juuri aseitten maahantuontia ja yleensä kansan asestamista. »Tässä maassa ei tarvita aseita», huudettiin siellä, sillä »ulkonaisia vihollisia ei meillä ole». (Heillä ei niitä lienekään!) Useat puolueen johtomiehet kevensivät siellä sydäntään, tekemällä laajasti selvää viimeaikaisten urkkimistensa tuloksista. Oikein kilpailtiin siitä, kellä olisi enemmän ilmiannettavaa, kehotettiin tarmokkaasti jatkamaan paljastuksia ja pidettiin luonnollisena että puolue ottaa saattaakseen kaikki syylliset viranomaisten välityksellä ansaittuun rangaistukseen. Lopuksi hyväksyttiin yksimielisesti juhlallinen ponsilauselma, jossa mitä jyrkimmin paheksuttiin »aseiden salakuljetusta ja kansalaisten asestamista», lausuttiin julki ankara moite siitä leväperäisyydestä, jota viranomaiset ovat osottaneet selvityksen hankkimisessa näistä salaisista hommista sekä lopuksi vaadittiin »kansalaisten ja yhteiskunnan turvallisuuden nimessä» hallitusta ja viranomaisia viipymättä ryhtymään asiassa ponteviin toimiin. Ja tätä kaikkea on nähtävästi päätetty huutaa aina siihen asti, kunnes korkeimmassa paikassa huomataan välttämättömäksi kutsua palvelusintoiset suomettarelaisen puolueen johtajat maan ohjaksiin.

Ja nämät ovat nyt niitä kaikkein isänmaallisimpia ja kansallismielisimpiä tosisuomalaisia!

Kun kansamme on jo lähes vuosisadan ollut samassa asemassa kuin kulkukoira, joka nahkansa takia on otettu taloon, vaikkei sitä vielä ole jouduttu suuremmilta lahtihommilta lopettamaan eikä ole pidetty kiirettäkään, kun koira on aina nöyränä madellut jaloissa, — niin nämä ehta »kansallismieliset» tappelemat sekä kynsin että hampain kansanpuolustuksen järjestämistä vastaan. — Hyvät herrat, porvarit ja natsionalistit! Pitääkö tosiaankin meidän sosialidemokratien, »isänmaattomien lurjusten», opettaa teille kansallista itsetuntoa, siis ainoata hyvettä, joka ulkomaiden porvarillisia puolueita elähyttää. Onko teiltä tosiaankin kaikki hyveet kadonneet jo siihen määrään, että kotinne ja kontunne puolustamisen velvollisuuskin on teille vieras tunne?

Me sosialidemokratit vaadimme puolueohjelmamme mukaan yleistä kansan asestusta. Se on valtiollisen kansanvaltaisuuden kaikkein tärkeimpiä vaatimuksia ja samalla on se yhteiskunnan rauhallisen kehityksen varmin tuki. Ja juuri siinä on myöskin kansamme sisäisen itsenäisyyden turva, eikä suinkaan siinä keinottelupolitiikassa, jonka turvissa meillä tähän asti on eletty valtiollisen kerjurin elämää. Sillä valtiomuotokysymykset ovat voimakysymyksiä, kuten Lassallekin jo aikoinaan sanoi.

Näin ollen on siis aivan selvää, että kansan asestamisessa on kansan turva. Mutta suomettarelaiset, he ovat huomanneet että juuri tätä vastaan tulee Venäjän taantumus kiihkeimmin taistelemaan, — ja se tieto on määrännyt heidän menettelytapansa. Ilmiantaa ja ehkäistä niiden toimia, jotka kansanmilisiä puuhaavat, siinä heidän ohjelmansa, josta he vielä kerran tulevat saamaan Venäjän taantumukselta kauniit kiitokset.

Emme tietystikään tahdo syyttää koko sitä osaa kansastamme, joka suomettarelaiseen puolueeseen lukeutuu. Siitä, kuten yleensä porvarillisista puolueista, on varmaan suurin osa aivan rehellistä, enemmän tai vähemmän vanhoillista väkeä, paraasta päästä polittisiin koukkuihin tottumatonta maalaisrahvasta, jota kaupunkilaisherrat tarkotuksiinsa käyttävät. Mutta suomettarelaisten kiihkeät puoluejohtajat ja varsinkin ne heistä, jotka edellisen hallitusjärjestelmän aikana pääsivät vallan makuun, he juuri tätä urkkijapolitiikkaa ohjaavat sillä he näkevät ainoan isänmaallisen velvollisuutensa olevan nykyisen hallituspuolueen kukistamisen keinoilla millä tahansa. Tässä onnistuakseen, he aivan silminnähtävästi koettavat turvautua Venäjän taantumuksen pistimiin.

Ja turvautukoot meidän puolestamme. Jos he eivät vieläkään usko, että heidän keinottelunsa on sitä kaikkein lyhyintä politiikkaa ja että Venäjän taantumus on se kaikkein kelvottomin tuki, niin on se heidän asiansa. Mutta meidän sosialidemokratien, jotka katkerista kokemuksista tiedämme, mitä kansallamme on venäläisen taantumuksen taholta odotettavissa, meidän asiamme on ryhtyä taistelemaan tällaista politiikkaa vastaan. Ja samalla paljastaa suomettarelaisten puoluejohtajat taistelukeinot sekä todelliset tarkotukset, osottaa, että he tekevät omallekin puolueelleen pelkkiä pyövelinpalveluksia.

Siis hyvät herrat! Me emme vaadi politiikassa muuta kuin rehellisyyttä. Tapelkaa vain vimmatusti tarkotuksienne puolesta. Polkekaa omat kansallisporvarilliset hyveennekin ja huutakaa siinä työssä avuksenne vaikka minkämaalaisia pistimiä. Urkkikaa, ilmiantakaa, jos niin tahdotte. Mutta älkää sitte enää kansan silmissä luikerrelko isänmaallisuuden naamarin taa.

Takaisin sisällysluetteloon

Mietteitä yleisen äänioikeuden merkityksestä.

Puhe, joka pidettiin sosialidemokratisen ylioppilasyhdistyksen iltamassa lokakuun 30 päivänä.

Tärkein tulos siitä suurlakosta, jonka muistoa nyt vietämme, oli yksikamarijärjestelmä ja yleinen sekä yhtäläinen äänioikeus. Totta on kyllä, että se äänioikeus, jonka olemme saavuttaneet, ei ole juuri sellainen, jommoista sosialidemokratinen puolue on vaatinut. Mutta kaikkine vajavaisuuksineenkin on tämä nyt toimeenpantu eduskuntareformi suurenmoinen kansanvaltaisuuden voitto, voitto, jommoista tuskin kukaan vielä vuosi sitten uskalsi edes uneksiakaan. Koska nyt jo pian, muutaman kuukauden perästä, riennämme miehissä ja naisissa käyttämään tätä oikeutta, on meillä nyt ehkä vielä suurempi syy kuin milloinkaan ennen saada itsellemme selväksi yleisen äänioikeuden merkitys; ennen kaikkea meidän on itsellemme selvitettävä, mitä tuloksia siitä juuri tällä hetkellä voi olla, niissä määrin se voi edistää niiden päämäärien saavuttamista, jotka sosialidemokratia on itselleen asettanut. Kun nyt lähden esittämään muutamia mietteitä tästä asiasta, pyydän heti saada lausua etten tietysti voi niinä minuutteina, jotka minulla tässä on käytettävinä, valaista asiaa kaikilta mahdollisilta puolilta. Esityksessäni voi olla paljonkin aukkoja. En myöskään tahdo esittää mietteitäni minään ehdottomina totuuksina, vaan myönnän kernaasti että niitä vastaan saattaa ehkä tehdä varsin oikeutettuja vastaväitteitä.

Yleisen äänioikeuden merkityksestä ja suotavuudesta on aikain kuluessa oltu hyvinkin erimielisiä ei ainoastaan porvarillisten vaan sosialistienkin kesken. Mitä erityisesti viimemainittuihin tulee, niin on ollut ja on vieläkin sosialisteja, jotka eivät anna paljon arvoa yleiselle äänioikeudelle. Nämä ovat etupäässä niitä, joita oikeastaan olisi sanottava anarko-sosialisteiksi, niitä, jotka enemmän tai vähemmän kallistuvat varsinaiseen anarkismiin. Saksan sosialidemokratisessa puolueessakin, joka kuitenkin niin suuressa määrin on käyttänyt hyväkseen yleistä äänioikeutta, jonka koko valtiollinen merkitys ensi sijassa perustuu juuri yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen, on vielä näinä viime aikoinakin esiintynyt anarko-sosialistinen ryhmä, jonka johtomiesten suusta saa kuulla yleisestä äänioikeudesta ja parlamentarismista tämäntapaisia lausuntoja: »Me emme tule itkemään yleisen äänioikeuden menettämistä. Parlamentarismi on hallitsevain luokkain välikappale, se ei ole tuottanut meille mitään hyötyä. Suurlakko on ainoa keino, jolla voi antaa surmaniskun luokkavaltiolle.»

Suurin osa sosialisteja, ennen kaikkea varsinaiset sosialidemokratit, on kuitenkin ollut tästä asiasta toista mieltä. Ensimäisiä sosialisteja, joka täysin oivalsi yleisen äänioikeuden suuren merkityksen, oli suuri saksalainen agitatori Ferdinand Lassalle. Kun hän v. 1863 perusti yleisen Saksan työväenyhdistyksen, asetti hän sen ensimäiseksi, toistaiseksi ainoaksi päämääräksi yleisen äänioikeuden saavuttamisen. Hänen mielestään yleinen äänioikeus oli ainoa keino, jonka avulla työväki saattoi päästä tarkoitustensa perille, ainoa keino, jonka avulla se saattoi parantaa taloudellistakin tilaansa. Hän myöntää kyllä, että tämä oikeus ei saattanut varjella hetkellisistä erehdyksistä, mutta hän väittää, että se oli samalla ainoa keino, millä saattoi pysyväisesti korjata tällaiset erehdykset. Se oli keihäs, joka itse paransi ne haavat, mitkä se iski. Kansa on sen vuoksi, sanoo Lassalle, aina pitävä yleistä vaalioikeutta välttämättömän tarpeellisena taisteluaseena, sen saavuttamista tärkeimpänä vaatimuksenaan.

Kun muistaa, millä innolla ja voimalla Lassalle ajoi yleisen äänioikeuden asiaa, tuntuu sitä omituisemmalta että tuo toinen suuri saksalainen sosialisti, n. s. tieteellisen sosialismin perustaja, Karl Marx vielä v. 1868, pari vuotta sen jälkeen kuin yleinen äänioikeus jo oli saatettu voimaan Pohjois-Saksan liitossa, piti erehdyksenä, että Lassalle oli ruvennut agiteeraamaan yleisen äänioikeuden hyväksi. Marxin mielestä se kokemus, joka vähää ennen oli saavutettu Ranskasta, jossa yleinen kansanäänestys oli kohottanut ensin tasavallan presidentiksi ja sittemmin keisarinistuimelle tuon vähäpätöisen seikkailijan Louis Napoleonin, oli todistuksena siitä, että työväki ei vielä useimmissa Europan maissa ollut kypsynyt yleistä äänioikeutta käyttämään. Huomattava on kumminkin, ettei Marxkaan tietysti periaatteessa ollut yleisen äänioikeuden vastustaja. Olihan hän jo Kommunistisessa manifestissa sanonut, että ensimäinen askel proletaarisen vallankumouksen tiellä oli köyhälistön kohottaminen vallitsevaksi luokaksi, demokratian, kansanvallan voimaan saattaminen. Hän oli vain sitä mieltä, että siellä, missä ei ollut olemassa itsetietoista, luokkatietoista köyhälistöä, siellä oli yleisestä äänioikeudesta enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Missä köyhälistö ei ollut vielä tälle kannalle kehittynyt, siellä oli yleinen äänioikeus vain keino, millä hallitus saattoi pettää työväkeä.

Saksaan sovitettuna tämä siis merkitsi sitä, että Marxin käsityksen mukaan tässä maassa ei vielä mainittuun aikaan ollut sellaista luokkatietoista köyhälistöä, joka olisi voinut käyttää todelliseksi hyödykseen yleistä äänioikeutta, joka olisi voinut käyttää sitä niin, että se ei olisi tullut olemaan välikappaleena kansan pelaamiseen, vaan sen vapauttamiseen. Mutta että Marx tässä erehtyi, siitä on Saksan sosialidemokratian kehityshistoria selvänä todistuksena. Tässä käytännöllisessä kysymyksessä, kysymyksessä, oliko silloinen hetki otollinen yleisen äänioikeuden toimeenpanemiselle Saksassa, Lassallen valtiollinen vaisto oli selvempi ja varmempi kuin Marxin.

Mutta jättäkäämme nyt nämä kaksi sosialismin suurmiestä, joiden mielipiteitä yleisestä äänioikeudesta olemme ohimennen kosketelleet, ja siirtykäämme omiin oloihimme. Kysyn siis, mitä me tällä hetkellä voimme yleisestä äänioikeudesta toivoa ja odottaa. Luulen, että meillä, varsinkin niissä laajoissa kansankerroksissa, jotka nyt vasta pääsevät valtiollisesta vaalioikeudesta osallisiksi, toivotaan siitä paljon, ehkä liiankin paljon.

Mistä syystä olemme yleistä äänioikeutta halunneet? Tietysti ensinnäkin siitä syystä että kansan tahto, että kansan suuren enemmistön, ennen kaikkea vähäväkisten tahto ja toivomukset siten saataisiin ilmoille tuoduksi.

Mutta onko meillä ihan varmat takeet siitä, että tämä kansan suuren enemmistön tahto tulee meillä nyt jo selvästi esiin yleiseen äänioikeuteen perustuvissa vaaleissa. Luulen ettei meillä ole sellaisia takeita. Sillä ensinnäkin meillä on vielä hyvin paljon sellaisia, joilla ei ole mitään tahtoa, s. o. mitään kantaa valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa kysymyksissä, sellaisia, jotka eivät näitä kysymyksiä ymmärrä ja jotka eivät niistä välitä. Älköön minua väärin ymmärrettäkö. Minä myönnän tietysti, että meillä on niiden joukossa, jotka nyt ovat valtiollisen vaalioikeuden saavuttaneet, äärettömän paljon sellaisiakin, joilla jo on enemmän tai vähemmän varma kantansa. Näitä on tietysti ensi sijassa järjestyneen työväen ydinjoukko. Minä myönnän myöskin, että yleisten asiain harrastus on viime aikoina valtavasti kasvanut niissäkin köyhälistön kerroksissa, jotka vielä ovat järjestyneen työväen ulkopuolella. Toihan viimesyksyinen suurlakko muassaan herätyksen, jommoista maassamme ei vielä ole nähty. Mutta luulen myöskin että tämä herätys vielä hyvin monessa on jäänyt vain pinnalle ja että hyvin suuri joukko on jäänyt kokonaan sen ulkopuolellekin. Olen siis sitä mieltä, että sekä porvarillisissa että köyhälistössä on hyvin paljon välinpitämättömiä. Mitenkä nyt nämä sitten tulevat esiintymään vaaleissa? Joko niin, etteivät ota niihin ensinkään osaa, tai niin että äänestävät niinkuin se, jonka kanssa viimeksi ovat olleet puheissa, tai ehkä useimmissa tapauksissa niinkuin se, josta he ovat taloudellisesti riippuvaiset.

Näin olen tullut kosketelleeksi erästä seikkaa, jolla täytyy olla mitä suurin vaikutus valtiollisiin vaaleihin, tarkoitan taloudellisia valtasuhteita. Ulkomailta, niistä maista, joissa yleinen äänioikeus on voimassa, tiedetään kyllä kertoa, mikä merkitys tällä asialla voi olla vaaleissa. Kerrotaan, mitenkä siellä työnantajat komentavat työväkensä äänestysuurnalle äänestämään heidän mielensä mukaan. Tällaisissa tapauksissa ei siis edes salainen äänestys ole tarjonnut riittävästi turvaa. En tahdo väittää, että meillä tullaan hajottamaan vaalipakkoa näin törkeässä muodossa, mutta mahdottomana en pidä, että sitä meilläkin tulee jossakin muodossa esiintymään. Niin saattaa tapahtua, että monikin, varsinkin heikkoluontoisempi, joka ei tahdo panna taloudellista asemaansa alttiiksi, että moni sellainenkin, jolla jo on jonkinlainen kanta, tulee äänestämään vasten omaa vakaumustansa.

Välinpitämättömyys, taloudelliset valtasuhteet, vieläpä kaikenlaiset satunnaisetkin seikat, joihin en tässä saata puuttua, vaikuttavat siis minun ymmärtääkseni sen, ettei yleinen äänioikeus vielä tätä nykyä voi tuoda esiin kansan tahtoa puhtaana ja väärentämättömänä.

Varmaa on kumminkin joka tapauksessa, että yleinen äänioikeus ja sen perusteella valittu eduskunta on tuova kansan tahdon esiin selvempänä ja voimakkaampana kuin entinen vaalioikeutemme ja hautaan mennyt nelikamarinen eduskuntamme.

Olen puhunut kansan tahdosta. Mitä sitten kansamme heränneet pohjakerrokset tällä hetkellä hartaimmin tahtovat ja toivovat? Ne toivovat tietysti ennen kaikkea taloudellisen ja yhteiskunnallisen asemansa kaikinpuolista parantumista. Epäilemättä yleinen äänioikeus onkin ase, jonka avulla ne saattavat suuressa määrin saada tämän toivomuksensa toteutumaan, mikäli tällaisia asioita yleensä voidaan lainsäädännön avulla perille ajaa. Yleisen äänioikeuden suurin merkitys on juuri siinä, että se väkisinkin nostaa etualalle yhteiskuntareformin, suuret yhteiskunnalliset parannuskysymykset. Että se meilläkin tulee tämän aikaansaamaan, on itsestään selvä asia; sen osottaa jo pikainen silmäys puolueidemme nykyisiin ohjelmiin.

Luulen kumminkin, ettemme vielä saa tässä suhteessa toivoa kovin suuria. En tässä puutu niihin vaikeuksiin, joita valtiollinen asemamme, suhteemme Venäjään saattaa tuottaa. Pysyn sisäisissä oloissamme. Silloin on ensinnäkin otettava huomioon se seikka, josta äsken puhuin, se nim. ettei yleinen äänioikeus meillä vielä voi selvästi kuvastaa kansan suuren enemmistön tahtoa. Tästä täytyy minun ymmärtääkseni olla sekin seuraus, ettei sosialidemokratinen puolue, se puolue, joka juuri ennen kaikkea on perinpohjaisen yhteiskunnallisen uudistuksen puolue, ettei se voi eduskunnassa saada enemmistöä eikä siis myöskään yksin määrätä yhteiskunnallisen lainsäädäntömme sisällystä. Tämä asia tulee yhä edelleen riippumaan porvarillisista puolueistamme. Mutta nyt on huomattava, että niissä on hyvin heterogenisia, erilaisia aineksia. Niiden keskuudessa on kyllä sellaisiakin, jotka ovat valmiit menemään yhteiskunnallisessa reformityössä varsin pitkälle, mutta niiden keskuudessa on ja täytyy olla myöskin sellaisia, joille radikalinen yhteiskunnallinen lainsäädäntö on todellinen kauhistus. Nämä jälkimäiset ainekset eivät tosin nyt esiinny pinnalla, mutta ratkaisuun ryhdyttäissä on niidenkin mielipide tietysti huomioon otettava. Pelkään siis, että yhteiskunnallista lainsäädäntöämme voi tulla haittaamaan jonkinlainen puolinaisuus.

Mutta olkoonpa niinkin, että olen tässä erehtynyt, olkoonpa niinkin, että saamme pian sarjan suuriakin vaatimuksia tyydyttäviä reformilakeja. Jos näin tulee käymään, niin kysyn vain onko meillä sitten takeet siitä, että näitä lakeja myöskin tullaan noudattamaan, ja jos niin on, että niitä todella noudatetaan, onko meillä varmat takeet siitä, että niitä tullaan noudattamaan juuri siinä hengessä, joka niiden tarkoituksena on. Laki on niinkuin laki luetaan. Tässä kohden voivat tosiolot, ennenkaikkea voimassa olevat taloudelliset valtasuhteet, herpaista paraimmatkin lait vieläpä taittaa niiltä niiden kärjen.

Vakaumukseni on siis, ettei yleinen äänioikeus vielä voi meillä selvästi tuoda ilmoille kansan tahtoa ja ettei se vielä voi tuottaa kaikkea sitä hyötyä, mitä sen pitäisi ja mitä se voisi tuottaa.

Mikä on näissä oloissa sosialidemokratin tehtävä? Sen tehtävä on selvä. Sen tehtävä on saattaa yleinen äänioikeus todella vastaamaan sitä, mitä sillä tarkoitetaan, sen tehtävänä on toimia niin, että yleinen äänioikeus saavuttaa kaiken sen kantavuuden, mikä sillä olla saattaa.

Sosiaalidemokratian tehtävänä on siis edelleen jatkaa herätys- ja valistustyötänsä. Sen tulee temmata nuo välinpitämättömät köyhälistön ainekset välinpitämättömyydestänsä, sen tulee istuttaa niihin sosialistista henkeä ja saada ne ymmärtämään että niiden oikea paikka on sosialidemokratisessa puolueessa. Sen tulee koettaa saada kaikki todellista yhteiskunnallista uudistusta harrastavat yksilöt yhtymään piiriinsä, sen tulee juurruttaa yleiseen »eloisuuteen käsitystä yhteiskunnallisen uudistuksen välttämättömyydestä. Minun ei tarvitse muuta kuin viitata siihen, että erityisesti juuri vaalit ja eduskunnan puhujalava tulevat tähän tarjoamaan oivallisia tilaisuuksia. Mutta työväen tulee samalla yllä edelleen kehittää taloudellista voimaansa, taloudellisia järjestöjänsä ammattiylidistyksiänsä ja osuuskuntiansa, kehittää ne niin voimakkaiksi että ne pystyvät olemaan todellisena vastapainona kapitalismille ja sen luomille valtasuhteille. Ainoastaan niiden avulla se voi tehdä vaalipakotuksen mahdottomaksi, etupäässä niiden avulla se myöskin voi pitää huolen siitä, että köyhälistön hyväksi säädetyt lait todellisuudessa tulevat noudatetuiksi. Sosialidemokratian valtiollinen toiminta vaatii siis tuekseen taloudellisen toiminnan. Toiselta puolen taas köyhälistön taloudellinen toiminta edellyttää menestyäksensä vilkasta valtiollista toimintaa. Valtiollinen ja taloudellinen toiminta ovat mitä läheisimmässä vuorovaikutuksessa keskenään. Toinen ei voi tulla toimeen ilman toista.

Mitä tarmokkaammin sosialidemokratia toimii siihen suuntaan kuin nyt olen viitannut, sitä paremmin yleinen äänioikeuskin vastaa tarkoitustansa, sitä pikemmin siitä voi tulla ase, jonka avulla työväki voi toteuttaa suuria sosialistisia päämääriänsä ja sitä uutta sivistystä, kultuuria, jonka tienraivaaja se on.

Ei voi olla epäilystäkään siitä, että yhteiskunnallisesta merkityksestään selvillä oleva työväenluokka tätä nykyä on tällainen sivistyksen tienraivaaja, sillä ei minkään luokan etu, sanoo tunnettu saksalainen sosialisti E. Bernstein, vaadi tätä nykyä niin voimakkaasti kuin työväenluokan etu, että kultuuri kehittyy yhä täydellisemmäksi, s. o. että ihmiskunta pääsee yhä suuremmassa määrässä hallitsemaan luontoa, että se yhä enemmän pääsee kehittämään ja hallitsemaan talouttaan, että ihmiselämä pukeutuu yhä rikkaampiin muotoihin ja saavuttaa yhä arvokkaamman sisällyksen.

Mutta, niin kuulee tätä nykyä usein sanottavan, ajaahan köyhälistö vain omia, itsekkäitä luokkaetujaan. Tämä on kysymys, josta voisi puhua paljonkin, mutta koska se ei kuulu varsinaiseen aineeseemme, vastaan mainittuun väitteeseen nyt vain Lassallen sanoilla: Työväenluokka on sen puolesta onnellisessa asemassa, että sen personallinen etu ei ole ristiriidassa todellisen kultuurikehityksen kanssa. Tässä luokassa itsekkäisyys esiintyy vain yksilöiden, mutta ei koko luokan välttämättömänä virheenä. Jos työväen luokan jäsenet ajattelevat ainoastaan omia itsekkäitä pyyteitään, niin he pian huomaavat, etteivät saata tuntuvasti parantaa tilaansa. Mutta siinä tapauksessa, että he harrastavat koko luokkansa yhteistä hyvää, he ajavat koko ihmiskunnan edistyksen asiaa.

Mikä suurenmoinen, mikä kunniakas tehtävä olla ihmiskunnan sivistyksen tienraivaajana. Mutta samalla, mikä ääretön vastuunalaisuus. Kun ajattelun tätä vastuunalaisuutta, en saata olla lopettamatta tätä puhetta samantapaisilla sanoilla kuin ne, jotka Lassalle kerran lausui häntä kuulemaan kokoontuneelle työväenjoukolle: Teidän maailmanhistoriallinen tehtävänne velvoittaa teitä. Teille ei enää sovi sorrettujen paheet, ei ajattelemattomain joutavat ajanvietot, ei edes mitättömien lapsellinen kevytmielisyys. Kun te kerran olette se kallio, jolle tulevaisuuden kirkko on rakennettava, niin tämän ajatuksen siveellisen vakavuuden tulee vallata teidän mielenne kokonaan. Mitä enemmän te siihen syvennytte, mitä hehkuvammalla innolla te antaudutte sen omaksi, sitä varmemmin ja pikemmin voitte myöskin lähestyä suuria päämääriänne.

J. Forsman

Takaisin sisällysluetteloon

Työläisnaisten lainmukainen suojelus terveydellinen välttämättömyys.

Kun kapitalisti armossaan antaa työtä naisproletaarille, tekee hän sen saadakseen rahasäkkiinsä enemmän kuin miestyöläisen käyttämisestä työssään. Hän tahtoo kiskoa mahdollisimman korkeaa voittoa, huolimatta siitäkään, jos nainen menettää terveytensä, elinvoimansa, työkuntonsa ja tulee kykenemättömäksi sukua jatkamaan.

Työkansa heikkonee sentähden tuntuvasti. Lisääntyy virheellisten, kuolleina syntyneiden luku. Kuolevat aikaisin lapset, vanhentuvat jo nuorina. Kapitalismi on ihmiselämän ryöväri, kiduttaja. Kun se voi naisen työvoimaa saada helpommalla kuin miehen, niin käyttää se sitä sellaisella tavalla, joka on kaiken terveyshoidon pilkka. Näin se naisen sekä hänen kauttaan tulevan sukupolven kokonaan tärvelee.

Kapitalismia vastaan taisteleva proletariaatti ei voi käsiään ristiin panna ja levätä. Tulevan sukupolven edestä taistelkaa! Aseet annettakoon voimakkaisiin käsiin. Ainoastaan terve ja vahva proletaarinen suku kykenee lopettamaan mitä isät ovat lukemattomilla uhrauksilla alkaneet. Luokkatietoisen proletariaatin on siis vedettävä rajat tuolle työläisnaisen sortamiselle, ja suojeltava hänen terveyttään, elämänvoimaansa ja lapsiaan. Siihen tähtäävätkin ne lailliset toimenpiteet, joita kansainvälinen sosialistinen työväenkongressi Zürichissä vaatii naistyöläisten suojaksi. Ne vaatimukset ovat: naisten työn kielto muutamia viikkoja ennen sekä muutamia jälkeen synnyttämisen, naisen työnteon kielto kaikissa terveyttä erittäin vahingoittavissa ammateissa, yötyön kielto, lyhempi työaika ja tyydyttävien lepohetkien säätäminen. Nämä vaatimukset ovat myös meidän vaaliohjelmassamme.

Kapitalisti antaa naisen tehdä orjantyötä synnytyshetkeen asti. Tuskin on raskaat hetket ohi kun kapitalisti taas kutsuu hänet mitään enempää ajattematta rattaaksi työkoneeseensa. Ja kuitenkin on tällä seikalla — kuten lääkäritkin ovat todistaneet — vahingollisimmat vaikutukset sekä naisen että kehittyvän sikiön elimistöön. Vaarallista on näet silloin naisen äkkiä kumarrella, suoristua, oikealle ja vasemmalle ruumistaan väännellä. Vieläpä vahingollisemmin se vaikuttaa synnyttämisen jälkeen, jolloin äiti tarvitsisi erinomaisen hellää hoitoa tointumiseen ja tervehtymiseen. Virheellisiä, ennenaikaan tai kuolleina syntyneitä lapsia, vaikeat äidintaudit ovat luonnottoman rasituksen seurauksena. Tosin taloudessa työskentelevät työläisnaiset ja pikkuporvarien vaimot saavat niinä aikoina monasti ponnistella yli voimainsa. Mutta heidän työnsä ovat vaihtelevammat, useammanlaiset kuin tehdasorjaltaren. Heidän työnsä ei vaadi määrättyjen elinten, lihasten ja hermojen suurinta pingoitusta, he voivat silloin tällöin levähtää. Toisin kapitaalin palveluksessa olevat palkkalaiset; 10, 12 jopa useampiakin tunteja saavat samat liikkeet toistua, samat elimet jännittyä ilman lepoa. Koneet eivät heitä palvele, päinvastoin heidän täytyy niitä palvella, joten he ovat ikäänkuin palkkaorjattarista koneen orjattariksi tulleet. Kaikki ne kivut, joita naiset raskaudentilassa ja heti synnytyksen jälkeen työskennellessään tehtaissa ovat saaneet, eivät ole tulleet julkisuuteenkaan, harvoilla on ollut varaa tahi tilaisuutta turvautua lääkärin apuun.

Työläisnaiset, jotka lyijymaali-, fosfori- ja peilitehtaissa, kirjasinten valimoissa y. m. s. työskentelevät, tulevat lyhyen ajan perästä sairaiksi ja kivulloisiksi. Ja sairalloiset äidit eivät voi terveitä, voimakkaita lapsia synnyttää. Sitäpaitsi vaikuttaa noissa töissä myrkkyaine naisen elimistöön niin arveluttavasti että sen kanssa työskentelevät naiset tulevat kykenemättömiksi terveitä elinvoimaisia lapsia synnyttämään. Ranskalaiset lääketieteen ja terveysopin professorit, Proust, Arnould ja Deplas, ovat todistaneet, että jokaisesta 100:sta työläisestä 50 tulee vuosittain sairaiksi. Konstantin Paul'in tutkimuksen mukaan synnyttää 27:sta lyijymaalitehtaassa työskentelevästä raskaasta naisesta 22 keskoset, 4 kuollutta ja ainoastaan yksi terveen lapsen. Toisesta lyijymaalitehtaasta laski hän, että 43:sta syntyneestä oli 38 virheellistä, kolme kuolleena syntynyttä ja ainoastaan kaksi tervettä, vaan nekin hyvin heikkoja. Fosforitehtaassa työskentelevät vaimot ovat tuskin kykeneviä ainoatakaan lasta synnyttämään. Jos lapsi syntyykin elävänä, niin on se kivuloinen ja kuolee melkein aina ennen viidettä ikävuotta.

Wienissä on tutkittu, että enemmän kuin puolet kirjainvalimoissa työskentelevistä naisista eivät enään ole kykeneviä synnyttämään. 288:sta kirjapainossa työskentelevästä naimisissa olevasta naisesta voi 258 normaalisesti synnyttää, 30 siis 10,4% saivat keskoset. 78:sta kirjainvalimossa työskentelevästä naisesta synnytti 37 normaalisesti, 41 siis 52,5% virheellisesti.

Ranskalaisen Tardien mukaan 171:stä lyijyväritehtaassa olevasta naisesta synnytti 86 ennen aikaansa, 5 tosin oikealla ajalla, mutta kuolleita. Tohtori Glattauer Wienissä kirjoittaa, että hän ja useimmat lääkärit ovat epäämättömästi todistaneet, että naiset, jotka raskautensa aikana työskentelevät lyijyn kanssa silmäänpistävän usein kärsivät virheellisen synnytyksen. Hän tuntee kirjainvalimon naisia, jotka vuodessa yhdestä kahteen kertaan saavat keskosia. Tohtori Glattauer sanoo edelleen, että lyijymyrkky siirtyy äidistä lapsen elimistöön. Lyijysairasten äitien lapsista kuolee yli puolet ensimäisenä ikävuotenaan, toiset kituvat kauvemmin. Tohtori Hirt otaksuu, että 65 prosenttia elohopeatyöläisnaisten lapsista kuolee ensi ikävuodellaan. Kapitalisti uhraa rikoksellisessa välinpitämättömyydessään naisten ja lasten terveyden ja elinvoiman voittoa saadakseen. Proletariatin täytyy tehdä loppu tällaisesta järjestelmällisestä murhaamisesta, toisin sanoen saada aikaan suojeluslakeja tällaista ihmiselämän raakaa hävittämistä vastaan.

Myöskin yötyö vaikuttaa erittäin vahingollisesti naisen terveyteen. Sairaskassan ilmoituksen mukaan tuli Elsass-Lothringin kehruutehtaissa, joissa ei tehdä yötyötä jokaiselle 1,000 työläisnaiselle:

Sitävastoin oli sairaustapausten ja potemispäiväin luku suurempi kehruutehtaissa, joissa oli osittainen yötyö käytännössä, vaikka yötyön aika olikin 22 prosenttia lyhempi kuin päivätyön. Täällä tuli jokaiselle 1,000 työläisnaiselle:

Kun Ranskan edustajakamari suunnitteli lakia, joka kieltäisi naisten yötyön vaati se lääketieteen akatemialta lausuntoa. Tähän antoivat professorit Brouardel, Proust, Tarnier ja Rochard seuraavan vastauksen:

»Yötyö tehtaissa vahingoittaa naisten ja heidän lastensa terveyden, se vahingoittaa heidän siveyttään ja perhe-elämäänsä ... Yötyö laihduttaa heidät ja tekee heidät verettömiksi. Pian ilmenevät hermosysteemin kaikki häiriöt. Äidiltä kuivuu rintamaito ja lapsi tulee siten välttämättömästi uhratuksi. Me ranskalaiset käännämme aivan oikein huomiomme syntyneitten vähäiseen lukuun ja pientenlasten suureen kuolevaisuuteen; olemme laatineet lain näitä suojellaksemme. Tämän lain jäsennämme poistamalla naisten yötyön, sillä se vahingoittaa työkansan eliniuuria kuihduttaessaan perheenäidit ...»

Vuonna 1890 selitti Mazurelle, erään suuren villakehruutehtaan omistaja, kamarin asettamalle komitealle:

»Olen antanut naisten neljänä vuonna työskennellä öisin. Olen useamman kerran koettanut naisten yötyötä lopettaa. Naiset eivät päivillä levänneet kylliksi, kun he pitivät huolta taloudesta, joten usein suurella halulla tulivat tehtaaseen työn ääressä torkkumaan. Kokemukseni on, että naiset ovat kykenemättömiä öillä työskentelemään».

Eräs kauppakamarin jäsen puhui komitealle seuraavaa:

»Naiset tulevat yötyöstä kotiinsa ja hommaavat taloudessa levon asemasta. He rupeavat kello 8 tahi 9 aamulla makaamaan. Kello 11 nousevat he ylös aamiaista valmistamaan, kello 1:tä käydessä panevat he taas maata ja nukkuvat kello 5:teen. Näiden naisten unen keskimäärä on korkeintaan 5 tuntia, sekin katkonaista. Nainen, joka 10 vuotta on yötyötä tehnyt, on kuihtuneempi kuin nainen, joka 20 vuotta on päivin tehnyt työn».

Eräs työläisnainen selitti saman komitean edessä:

»Kuusi kuukautta kestävä yötyö riittää minut kuihduttamaan».

Toinen sanoi:

»Mulla on kolme lasta. Viisi on vetotautiin kuohut tahi hukkunut. 8 vuotta olen öillä tehnyt työtä».

Yötyö vahingoittaa naista erittäinkin kahdesta syystä: ensiksikin on naisen ruumiinrakenne toisenlainen kuin miehen, ja toiseksi kun nainen on ensin tehdasorjattarena yöllä ylenmäärin ponnistellut, saa hän vielä päivällä tehdä toiset työt kotiorjattarena. Nämä seikat vaikuttavat sen, että tehdastyö vahingoittaa naisia enemmän kuin miehiä. Sveitsiläinen tehdastarkastaja tohtori Schüler todistaa, että tehdasnaisten sairalloisuus ja kuolevaisuus on suurempi kuin tehdasmiesten. Sveitsissä tuli työläisnaisille 1 ¹⁄₂, kertaa enemmin työkyvyttömyyspäiviä kuin työmiehille. Työläisnaisten kuolevaisuus oli 27 prosenttia suurempi työmiesten kuolevaisuutta. Sveitsissä suhtautui työläisnaisten sairaustapaukset työmiesten sairaustapauksiin seuraavissa ammatteissa täten:

Nämä tosiasiat puhuvat selvää kieltä. Terveydellinen välttämättömyys on siis ruveta lyhentämään naisten työaikaa sekä laatimaan lain kautta rajoituksia naisten riistolle. Mutta voitanee sanoa, tässä luetellut esimerkithän ovat ulkomaiden oloista otettuja. Vielä ei Suomessa ole naistyöntekijäin luku niin suuri, että se antaisi aihetta tällaiseen lainlaadintaan. Erehdystä. Naistyöntekijämme luku näyttää olevan kasvamassa. Niiupä oli teollisuustöissä:

Nykyään on naistyöntekijöitä teollisuusaloilla noin 25,000. Läntisen piirin ammattitarkastaja lausuu kertomuksessaan v:lta 1904: »Teollisuuden palveluksessa olevain naisten luku on kuluneena vuonna suhteellisesti lisääntynyt erittäinkin sahalaitoksissa». Teollisuuslaitoksissa sattuneiden tapaturmain luku oli samana vuonna 1,667, kuinka monta niistä oli naisia, ei käy ammattitarkastajain tiedonannoista ilmi.

Monissa tehtaissamme käytännössä oleva naisten ylityö pitentää muutoinkin pitkää työaikaa. Tästä lausuu toimintakertomuksessaan naispuolinen ammattitarkastaja Vera Hjelt: »Ylityö suoritetaan osaksi vapaaehtoisesti ja osaksi se on pakollista. Ylityön ollessa vapaaehtoista jopa haluttuakin, suoritetaan se tavallisesti korkeampaa palkkaa jopa 50% palkankorotusta vastaan. Kun ylityö on pakollista ja suoritetaan samoilla palkkaehdoilla kuin päivätyö s. o. tuntipalkalla, tehdään sitä useimmiten hiljaa nurkuen. Ei mielellään tahdota kieltäytyä antamasta työnantajalle apua ylityön muodossa, kun sitä on tarpeen jos kohtelu esimiesten puolesta muutoin on ollut hyvää ja inhimillistä. Mutta nurina johtuu siitä luonnollisesta syystä, että on mahdoton kyetä seisomaan koneen ääressä k:lo 7:stä aamulla k:lo 9:een ja 10:een illalla, toisinaan kuukausmääriä yhteen jaksoon. Useissa tehtaissa käytetyn 50% palkankorotuksen avulla on verrattain helppo saada vapaaehtoista työvoimaa. Mutta senkautta voi syntyä varsin arveluttavaa lisärasitusta. Onpa sattunut semmoistakin että naistyöntekijät nimenomaisesta pyynnöstään ovat työskennelleet yhtämittaa jopa 36 tuntia, keskeyttäen työn ainoastaan tavallisina ruokailuaikoina».

Jos siis tahdotaan työläisnaisen taloudellista ja siveellistä kohottamista, on kiireimmiten saatava meilläkin aikaan suojeluslakeja. Tiedämme eteväin teollisuusmaiden tässä suhteessa jo olevan edellämme. Me yhä saamme turhaan etsiä työväenlainsäädännöstä työläisnaista turvaavia asetuksia. Ja kumminkin on hänen suojelemisensä terveydellinen välttämättömyys sekä nykyisen että tulevan sukupolven kannalta. Se on myös kohottava naisen sivistyskantaa, antava perheenjäsenille edes hieman tilaisuutta hyvän perheelämän jalostavaan viettämiseen.

Mutta ketkä tätä tärkeää asiaa ensikädessä ajamaan. Sorretut itse! Proletariaatin naisten on oman, lastensa ja koko köyhälistön luokkaedun vuoksi niin tehtävä. Ja köyhälistön luokkaedun tietä voimme vihdoin saada kaikkien yhteiskuntaluokkien edut sopusointuisuuteen.

Hilja Pärssinen.

Takaisin sisällysluetteloon

Kulttuurin edustajat.

Ken on sattunut pistäytymään nykyisin niin kurjankuuluisissa Itämerenmaakunnissa, hän on tahtomattaan tullut huomanneeksi erikoisen ihmisrodun, joka jyrkästi eroaa sikäläisestä raatajaluokasta. Järeärakenteinen, korkeakasvuinen mies, tukka valkea, silmät vaaleansiniset. Hän ottaa teidät vastaan tavattoman kohteliaasti, mutta heti te huomaatte, että hän on tottunut kaiken ikänsä käskemään. On varsin luonnollista, että näissä miehissä, jotka ovat herraslapsina ylenneet isänsä yksinäisissä kartanoissa sekä pienestä pitäin tottuneet ratsua ohjailemaan ja pyssyä pitelemään, on itsetunto kehittynyt sangen voimakkaaksi. Ei tarvitse heidän alistua, ei raataakaan toisten rinnalla ja riveissä. Kuitenkaan tällainen urho ei ainoastaan halveksi työtä ja rakasta komentaa, vaan on hänessä myöskin silmiinpistävänä piirteenä huomattava erityinen herrasmainen itsepäisyys ja varma tietoisuus säätynsä etevämmyydestä. Hän arvioi korkealle »valitun rotunsa etuudet», hän ei tahdo olla missään tekemisissä minkäänlaisten »kerjäläissukuisten» kanssa, joiden pelkkä seura jo voisi häntä alentaa. Yksi jalo intohimo vain on vallannut tuon vanhan maailman sankarillisten teutonien jälkeläisen. Sudet, jänikset ja ketut saavat hänet yhtä kiihkoisaksi kuin muinoin Arminiuksen, ja kedoilla, joilla yksinomaan hänen herrautensa vallitsee, vainuu hän intohimoisesti nelijalkaisia otuksia, elvyttäen siten uudelleen eloon Teutoburgin metsän muinaistarinat.

Lukija varmaan jo arvaa, ettei tämä merkillinen olento ole kukaan muu kuin saksalainen junkkari, baltilainen paroni. Itämerenmaakuntien saksalaista elämää ihastuksella ylistelevä runoilija Paptenius Berlinistä kuvaa heimolaisiaan tähän tapaan: Vapaaherra ei merkitse edes kirjeisiinsäkään erityisesti vapaaherrallista arvonimeään, sillä, kun hän piirtää oman nimensä, itsestään käy ilmi, ettei hän voi olla muuta kuin vapaaherra.»

Saadaksemme käsityksen näiden vapaaherrojen »hyvistä avuista», meidän täytyy heittää lyhyt silmäys muutamia vuosisatoja takaperin.

Kuten tunnettua kohtasi Itämeren maakuntia »onni ja autuus» puolivälissä 12:tta vuosisataa, kun saksalaiset sivistyksen edustajat omanvoitonpyynnön ja »kristillisten tunteitten» elähyttäminä saapuivat Väinäjoen suulle ja päättivät täältä pitäin levittää kristinuskoa ympärillensä. Tässä »pyhässä edesottamisessa» auttoivat heitä jalot saksalaiset ritarit, jotka eivät jättäneet koettelematta, mitä risti ja miekka vaikuttavat liiviläisten, semigallien, lättiläisten, kuurilaisten ja virolaisten pääkalloihin. Rauhalliset maanasukkaat, jotka elättivät itseänsä metsästyksellä ja mehiläishoidolla, eivät suinkaan syyttä suotta arvelleet, että Perkon-jumala kumppaneineen oli paljoa soveliaampi vuodattamaan ihmisverta, kuin katolilainen Kristus. Sitä paitsi Perkon ei vaatinut kymmenyksiä eikä maitten luovutusta tunnustajillensa. Silloin päätettiin ratkaista asevoimalla, kumpi olisi vahvempi ja voimakkaampi: lättiläistenkö jumalat ja keihäät vai ritarienko ristin pyhittämät sotamiehet. Kristittyjen »jumalalla» ei ollut ainoastaan kylliksi käytettävänään voimaa, vaan myöskin varalla asestettu rosvojoukko Europassa ja lisäksi vielä viekkautta, joka vaikutti paremmin kuin pakanoiden keihäät Liittoutuen toisten alkuasukasten kanssa toisia vastaan ja yllyttäen milloin virolaisia ryöstämään lättiläisiä, milloin taas lättiläisiä käymään virolaisten kimppuun, saksalaiset »Kristuksen ristin ritarit» onnistuivat työntämään kivisen kiilan eri heimokuntien väliin ja hävittämään loppujen lopuksi lättiläisten puiset linnoitukset yhden toisensa perästä. Käymällä veristä ja petomaista sotaa alkuasukkaita vastaan, hävittämällä säälimättömästi pakanoita ja siirtämällä alituisesti vereksiä taisteluvoimia Germaniasta kukistivat he vihdoin vierasheimolaisten epätoivoisen vastustuksen. Voitetut itse ja näiden maat annettiin uhrilahjaksi katolilaisille papeille, merirosvokauppiaille ja munkkiritareille.

Me emme huoli pysähtyä tässä niiden »loistavien sotaretkien» historiaan, jotka saksalaiset ritarit suorittivat Itämerenmaakunnissa, tuossa »vanhimmassa saksalaisessa siirtolassa». Tässä riittää kun mainitsemme vain johtopäätöksen, jolla hra von Dornet lopettaa kertomuksensa lättiläisten kukistamisesta: »Se seikka, että kohtalaiselle joukolle saksalaisia yleensä osottausi mahdolliseksi asettautua satojen tuhansien villien pakanoiden keskelle ja voitokkaasti lopettaa taistelu, se seikka tulee lopultakin merkitä todistukseksi siitä, että he taistelivat korkeimman kulttuurin edustajina ja samalla myöskin sellaisen uskonnon apostoleina, joka siitä huolimatta, että sitä saarnattiin väärennetyssä muodossa ja että se edustajissaan joutui syvälliseen alennustilaan, oli kuitenkin hengeltään edeltäkäsin määrätty valloittamaan maailman». — Kunnioitetun saksalaisen mielestä ei se siis suinkaan ollut raaka voima tai viekkaus, joka Itämerenmaakuntain vallotuksessa vei voiton lättiläisten ja virolaisten metsämiesten alkuperäisestä miehuudesta, ei, vaan se oli »henki», joka saksalaisten valloittajain persoonassa voitti »aineen». Ja ikäänkuin varta vasten tehdäkseen vieläkin huomattavammaksi sanojensa syvällisen ivan, kirjailijamme kertaa senaikuisten tapausten kertojan sanat: »Kaikki oli poltettu, koko maa oli raunioina, eikä kukaan olisi voinut sanoa, että siellä ennen kukosti elämä.»

Saattaa sanoa, että jokseenkin puhtaaksi puhalsi »henki» tieltänsä »aineen». Kuitenkin oli se laskuissaan niin tarkka, että jätti vielä riittävän määrän »materiaa» saksalaisten »kulttuurin edustajain» orjuutettavaksi. Kuurilaiset ja liiviläiset eivät tosin ollenkaan kestäneet ritarillisen »hengen» vaikutusta ja kuolivat kohta sukupuuttoon. Lättiläiset ja virolaiset kuitenkin säilyivät ja muodostivat sen ihmislauman, jonka kustannuksella noitten »syntyperäisten herrojen» elämä saavutti kukoistuksensa. Ja huolimatta ajottaisista keskeytyksistä, joita saivat aikaan sodat liiviläisiä, puolalaisia ja venäläisiä vastaan, alkoi siitä pitäin »kulttuurin voittokulku», historiankirjoittajien mukaan olivat lättiläiset saksalaisten hyökätessä maahan jo jokseenkin korkealla kehitysasteella. Länsi-Europan valtioiden myötävaikutuksella olisivat he piankin kohonneet sivistyskansaksi. Mutta saksalaiset ritarit toimittivat tämän sivistystyön silloisiin aikoihin katsoen aivan erikoisella tavalla.

Ottaen käytäntöön alusta aikain järkevän kasvatustavan he riistivät alkuasukkailta kaiken maan ja jakoivat sen keskenään. Samalla säätivät he lain, jonka ei ainoastaan tullut ikuisiksi ajoiksi vahvistaa heidän »jalosukuisille jälkeläisilleen» yksinomaisen oikeuden omistaa maata, vaan myöskin yksinomainen oikeus metsästää, valita virkamiehet, laatia lait ja istua tuomarin istuimella.

Näin syntynyttä paratiisia kuvailevat samojen saksojen joukkoon kuuluvat baltilaiset kirjailijat, julkisen sanan sankarit, seuraavin piirtein: »Saksalaisten feodaliherrojen siunaustatuottavan piiskan vinkuessa saivat lättiläiset kerrassaan ihmeitä aikaan». Jo aivan alussa »alkoi kansa saksalaisten herrojensa ohjaamana yhä enemmän ja enemmän raivata metsiä, kuivata soita, laajentaa peltoja, lisätä karjaa ja korjailla asuntoja.» Eivätkä orjat ainoastaan rauhan aikana ja tavallisten olosuhteiden vallitessa toimittaneet kaikkea tätä herrojensa hyväksi. Päinvastoin jokainen herrojen sota ja jokainen uusi hävitys vaati heiltä uutta jännitettyä työtä ja uusia ponnistuksia herrojen hyvinvoinnin palauttamiseksi. Niinpä kun 16:lla vuosisadalla alkoi 24-vuotinen sota, hävitti se kaikki, mitä 300-vuotinen työ oli aikaansaanut. Kuitenkin kohta sen jälkeen ryhtyi Itämerenmaakuntain aatelisto uudelleen rakentamaan hajotettuja linnojansa ja tätä työtä se ei tietystikään suorittanut omin käsin. Uudelleen vinkui herran piiska ja kaksijalkainen eläin, kuten saksat nimittivät maan asukkaita, tarttui taasen entiseen orjantyöhönsä.

Ja niin ahkerasti ahersivat herrojensa hyväksi nyt jo »sivistyneet» alkuasukkaat, että, muistellessaan tätä, valtaa erään kaunopuheliaan junkkarimme äkkinäinen jalojen tunteitten puuska.

Nimittäen lättiläisiä laulajakansaksi, jolla on rikas runous ja runsas satuvarasto, kirjailijamme ylistelee sen rakkautta luontoon ja puhuu edelleen: »Hänestä (s. o. lättiläisestä) tuli kylän-asukas ja sellaisena ansaitsee hän ainoastaan kiitosta. Mitä kaikkea hän on tehnytkään hiekkarantamista, soista ja rämeistä, jotka vielä nytkin peittävät suuria aloja Itämerenmaakunnnissa, ja joiden vuosisatoja takaperin täytyi peittää verrattain paljoa suurempia alueita. Hänen voimiensa ponnistuksia ja työtään tulee meidän, Baltian saksalaisten, kiittää varallisuudestamme. Hänen kättensä töille on aatelistomme ennen kaikkea kiitollisuuden velassa hyvinvoinnistaan. Tätä emme saa koskaan unhottaa!»

Tuonnempana näemme, kuinka paronit »eivät unhottaneetkaan» tätä.

Totta kyllä, että lättiläiset eivät suinkaan lauleskellen kohottaneet saksalaisia paroneja hyvinvoipaiseen asemaan. Historia kertoo tuimistakin kapinanyrityksistä. Niinpä 14:nnen vuosisadan keskipaikkeilla pohjoisosassa maata puhjennut talonpoikaiskapina uhkasi tuhota saksalaiset perin pohjin. »Ja silloin», sanoo professori Schiemann, »poltettiin herrojen linnoja ja itse herrat, missä vain heitä yksin tielle sattui, surmattiin». Kuitenkin saksalaiset pääsivät aseman herroiksi ja rakennuttivat linnansa uudelleen. Samassa lujittivat he saksalaisen yliherruuden niin vahvaksi, ettei yksikään kapina ole enää uudistunut...» Niin, totta puhuu kunnianarvoinen oppinut junkkari, jonka nimi koristaa puolivirallisen junkkari-preussilaisen lehden palstoja. Syvälle syöksivät saksalaiset veriset keihäänsä lättiläisten rintoihin, niin syvälle, että ikäänkuin jonkun verran häveten mainitsee eräs Itämerenmaakuntain saksalaisista historioitsijoista, että »kyllähän vallassa olevat saksalaiset kohtelivat julmasti ja petomaisesti lättiläisiä». — Mutta kaikki tämä on varsin helposti ymmärrettävissä. Juuri sama kunnianarvoinen kirjailija lisää: »Se oli ominaista tuon ajan olosuhteille, jolloin piiska merkitsi enemmän kuin valistus». Piiska kannatti tällä tavoin saksalaisen yliherruuden järkkymättömyyttä ja voimaa. Tämän jälkeen ei ole ollenkaan ihme, että Itämerenmaakuntain alkuasukkaat ennen pitkää alistuivat »syntyperäisten herrojensa» ikeen alle, näitten piiska kun alituiseen uhkasi heitä. Julmuuden ja petomaisuuden pidellessä kiinteästi ohjaksista »alkoi nopeasti kehittyä baltilais-saksalainen kulttuuri ...»

Loppupuolella 18:tta vuosisataa kuului herraspiiristä kovia ääniä, jotka osottivat, että juuri heidän velvollisuutensa oli johtaa talonpojat vapauteen. Ja tätä niinsanottua talonpoikien vapauttamista, joka Itämerenmaakunnissa alkoi jo v:sina 1817–1819, ylistelevät saksalaiset historioitsijat mielihyvällä korkeimmaksi inhimillisyyden ja hyveen ilmaisumuodoksi. Katsokaamme, kuinka paljon paroneja tässä johti inhimillisyys, kuinka paljon ensi luokan nylkyrin kylmä harkinta. —

Kuten tunnettua, oli osuusjärjestelmässä, vaikka se jättikin talonpojan täydellisesti herran mielivallasta riippuvaksi, eräs herroillekin paha puoli: paroni oli näet pakotettu syöttämään nälän ja puutteen aikana omat talonpokansa. Paljoa edullisemmalta näytti sen tähden sellainen talousjärjestelmä, että tilallinen saisi aivan mielensä mukaan erottaa työntekijöitä ja myöskin sen mukaan, kuin tarve vaatii, lisätä raatajien lukumäärää vapaasta varajoukosta. Näin ollen tarjosi talonpoikien vapauttaminen baltilaisille paroneille samat edut, jotka aikanaan olivat saaneet englantilaiset maalordit siirtymään laajaperäisestä talousjärjestelmästä voimaperäiseen. Sitä paitsi oli toisaalta talonpoikia kielletty muuttamasta kaupunkiin, toisaalta taas otettu käytäntöön niin sanottu vapaa sopimus vuokraajain ja työntekijäin kesken. Nämä sopimukset vakaannuttivat täydellisesti paronien herruuden riistettyjen talonpoikien yli. Mutta raskaat luonnossa suoritettavat verot synnyttivät uuden orjuuden, jonka perustana oli jo kirjallinen välipuhe. Miten mieluisata oli muutto vapaaherralliseen vapauteen, sitä todistaa sekin tosiseikka, että talonpojat monin paikoin nostivat agraarimellakoita ja koettivat ankarasti vastustaa maatonta vapautta. Kuitenkin jo silloinkin ennättivät venäläiset asevoimalla läänitysherrojen avuksi ja pakottivat talonpojat nurisematta alistumaan kirjallisella välipuheella vahvistettuun orjuuteen.

Siten monta kertaa hyödyttömästi kapinaan kuohahtaneet, mutta aina alussa asevoimalla saksalaisten kukistamat ja perin pohjin lannistamat lättiläiset taivuttivat yhä alemmas ja alemmas niskansa jalosyntyisten junkkarien piiskan iskujen alla. Ei ole sen tähden ihmeteltävää, että syvä surumielisyys on ominaista lättiläisissä lauluissa, ja että niiden sävel on yhtä kaihoisa kuin surukellojen soitto; ei oudoksuttavaa, että he lauluissaan lakkaamatta puhelevat luonnon kanssa, lakkaamatta vertailevat omia pyrkimyksiään ja kärsimyksiään luonnon ikuiseen tuskaan, että niiden sisällys on usein pelkkää valitusta ja kyyneleitä ja lisäksi vielä raskasmielisyys melkein poikkeuksetta vallitsevana piirteenä niiden yleisessä sävyssä.

Esiintyen omilla tiluksillaan ylpeänä valtijana, jonka lähestyessä talonpojan täytyi jo sadan askeleen päässä paljastaa päänsä, osasi junkkari samalla mainiosti notkistaa selkäänsä hallitsevan venäläisen virkavallan edessä. Ja juuri näin menettelemällä onnistui heidän täyttää kasvateillaan venäläiset ministeriöt ja kaartin kasarmit, senaatti ja valtakunnan neuvosto, kenraalikuvernöörien ja kuvernöörien paikat. Osaten alistua »yleisen ja kaikkien tunnustaman lain alle» baltilaiset paronit siirtyivät vallan helposti aateliskastistaan aristokratisen virkakoneiston kautta yhtä ylhäiseen venäläiseen virkamieskastiin ja kiipesivät näin venäläisen itsevaltaisen byrokratian korkeimmille kukkuloille.

Vaikuttaen tällä tavoin venäläisen yksinvaltiuden eduksi itse Venäjällä pitivät saksat samalla kuitenkin tarkasti huolta siitä, ettei samainen yksinvalta päässyt vähääkään sekaantumaan heidän asioihinsa eikä hyökkäämään heidän alueellensa. Mikä kävi päinsä Venäjällä, sen täytyi kunnioituksella pysähtyä sen suojamuurin edessä, jonka muodosti heidän ylhäisyyksiensä, paronien, yliherruus heille elatukseksi annetuissa maakunnissa. Sen lisäksi käyttäytyivät junkkarit niin moitteettomasti, että Venäjän keisarit aina Aleksanteri III:een saakka lupasivat juhlallisesti säilyttää koskemattomina saksalaisten herrojen etuoikeudet Itämerenmaakunnissa. Sama olisi asian laita vielä nytkin, jos eivät saksalaisten salaneuvosten ja kenraalien venäläiset kumppanit olisi kääntäneet suosiollista katsettaan niihin lihaviin laitumiin, joilla käyskenteli aivan kuin kukkatarhassa kokonaisia sukupolvia saksalaisvenäläisiä patrioteja.

Silloin tapahtui niin kauheata, etteivät junkkarit voi siitä vielä nytkään puhua päästämättä loppumattomia isänmaallisia valituspurkauksia valloillensa. Aleksanteri II:sen aikana lakkautettiin Itämerenmaakuntain kenraalikuvernöörin virka ja perustettiin kaupungin hallitus. Aleksanteri III:nnen astuessa valtaistuimelle koituivat baltilaisille paroneille paljon kovemmat ajat. Venäläistyttämispolitiikan suosijana alkoi Aleksanteri III perin pohjin puhdistaa saksalaisia läänityslaitoksia. V. 1889 vaihdettiin vapaaherralliset tuomioistuimet venäläisiin oikeuslaitoksiin, samoin sai maan asukkaille käsittämätön saksankieli väistyä näille yhtä käsittämättömän venäjänkielen tieltä. 80-luvun paikkeilla venäläistytettiin koululaitos, jonka ohessa koko opetustoimi riistettiin hovilaisten alaisilta papeilta ja uskottiin venäläisille venäläistyttäjille, jotka olivat alistetut »kansanvalistus»-hallinnon alle. Sitä ei tarvinne mainitakaan, että muinaissaksalaiset perintötiluksittain järjestetyt vapaaherralliset poliisi- ja hallintolaitokset vaihdettiin aito venäläisiin. Lopputulos oli seuraava. Sen sijaan, että venäläiset mässärit ennen olivat vain kurotelleet kohti Itämerenmaakuntia, pakottivat he nyt venäläistyttämisen varjossa paronit jakamaan kanssaan ne voitot ja tulot, jotka junkkarit olivat tähän asti yksin nauttineet kadehdittavan loistavassa linnassaan.

Mutta tällainen jako vertaistensa nylkyrien kanssa ei ollut ollenkaan mieleen junkkareille. Vaikea on kuvitellaan sitä kiihkoa ja raivoa, jolla kunnianarvoisat saksat kirjoittivat tästä aina näihin aikoihin asti. Mutta kun he kotvan olivat torailleet — leppyivät he. Kauan ei voinut kestää kinailua Itämerenmaakuntain läänitysherrojen ja venäläisten nyrkkivaltijaiden välillä. Venäläinen byrokratia opetti vähitellen saksalaisen veljensä ymmärtämään asian oikeata laitaa ja todisti tälle silminnähtävästi, ettei ole soveliasta vastustella kunnon ystävätä, kun on kysymyksessä yhdessä hankitun vieraan omaisuuden jakaminen. Totta kyllä, että läksytys oli hiukan ankara, lienee siinä jonkun verran »kulttuuriakin» riistetty ja raastettu. Mutta kun opetuksen arveltiin jo riittävän, kohdistettiin Pietarissa huomio ja osanotto ritarillisen mustan-sotnian valituksiin ja annettiin kaikki anteeksi. Vaikuttamatta asian eduksi ei ollut eräiden suosiollinen välityskään. Häiriöitä aikaansaanut veli vakuutti vieläkin kerran järkähtämätöntä luottoansa. Veljesriita oli päättynyt. Liikuttavalla yksimielisyydellä liittoutuivat kasakkojen ja henkikaartilaisten rauhottajajoukot saksalaisen veljeskunnan jalorotuisten ritarien kanssa. Ja yhteinen työ ja toimi alkoi. Lasien helinä ja taantumuksen ulvonta täytti korkean jalosyntyisten »kulttuuriparonien» hovit. Hyvin tervetullut oli tällä kertaa tuo likainen ja raaka villi-vieras, jota niin syvästi halveksivat Jumalan armosta Itämerenmaakuntain herroiksi ylenneet ritarit. Heidän jalosukuisuuksiensa ja ylhäisyyksiensä kreivien ja ruhtinaiden valkea hento kätönen painui leikillisen tuttavallisesti moskovalaisen pyövelin mustaan veren tahrimaan käpälään ja balilaisten vapaaherrattarien ylpeät päät kumartuivat kunnioituksella yleisvenäläisen villin verikoiran edessä. Feodalinen kulttuuri ja kasakan nagaikka, baltilainen hyve ja tosivenäläinen julmuus esiintyivät koko maailman edessä avoimessa veljesliitossa, paljastivat maailmalle mieltä hivelevällä hävyttömyydellä vanhat syntinsä, jotka olivat tähän asti olleet piilotettuina Venäjän poliisikamarien, kasarmien ja vankilain kujien kolkissa ja nurkissa. Liittolaiset astuivat esille kaikessa loistossaan kammoen kaikkea ihmisyyttä ja kyynillisesti halveksien, mitä maailmassa vain on suurta ja pyhää. Yhdessä he vainosivat ja vainoavat vieläkin ihmisiä, nämä baltilaiset ylimykset ja venäläiset jätkät, yhdessä he ammuskelevat, yhdessä surmaavat heitä, yhdessä kiduttavat ja polttavat, yhdessä raiskaavat, yhdessä kukistavat vihaamaansa sosialistista »kapinaa». Lättiläisten ja virolaisten verellä on saksalaisten »miekkaveljesten» ja venäläisten pistin- ja nagaikkaveljesten liitto lujitettu ...

A. Krasts

Takaisin sisällysluetteloon

Juutalaisen työväenliiton periaatteellinen asema.

Juutalaisten työväenliittoa, joka yleisemmin tunnetaan »Bund»in (s. o. liiton) nimellä, on viime aikoina puoluelehdistössä useinkin mainittu Venäjän vallankumousliikkeen yhteydessä. Sanomalehdissä olleet uutiset ja selonteot ovat kuitenkin yleensä koskeneet vain Bundin historiaa sekä toimintaa, käsittelemättä juuri ensinkään sen periaatteellista asemaa. Siitä on nyt eräässä »Neue Zeitin» viimeisistä numeroista nimimerkki A. L. kirjottanut erittäin valaisevan selonteon, johon tahdomme tässä tutustuttaa lukijoitamme. —

Kun juutalaisten työväenliitto on puhtaasti sosialidemokratinen järjestö, huomauttaa kirjottaja, ei ole tarpeen selitellä niitä periaatteita, jotka muodostavat jokaisen sosialidemokratisen järjestön toiminnan perustan, vaan voidaan pitää silmällä ainoastaan sellaisia kohtia, jotka erityisesti Bundille ovat luonteen omaisia. Sellaisia on nyt ohjelmakysymyksistä kansallissivistyksellinen itsenäisyyden vaatimus ja järjestymiseen nähden se kanta, että kansallisten järjestöjen on yhdyttävä liitoksi, mutta niitä ei ole oitis kokonaan yhteen sulatettava.

Kansallisuuskysymyksessä on Bund, uskollisena kansainvälisen sosialidemokratian periaatteille, köyhälistön luokkakannalla ja siltä kannalta se katselee kapitalistisessa valtiossa riehuvain kansallisuustaistelujen sekasortoa.

On olemassa kaksi tärkeätä vaikutinta, selittää kirjottaja, jotka pakottavat sosialidemokratista puoluetta voimakkaalla kädellä ja valistavalla sanalla puuttumaan kansallisuustaisteluihin. Ensiksi: vaikka kansallisuussorrosta kärsiikin koko kansa, painaa tuo sorto sentään aina kaikkein raskaimmin köyhälistön hartioita; kansallinen kieli ja kirjallisuus, kansallinen sivistys on köyhälistölle usein ainoa väylä, josta sille tiedon ja valistuksen raitista ilmaa virtaa. Jos se siltä tukitaan tulee se useinkin koko sivistyselämästä poissuljetuksi, ja joka tapauksessa jää se kehityksessä kauvas jälelle niistä luokkatovereistaan, jotka tässä suhteessa saavat nauttia suurempaa vapautta.

Mutta toinen peruste painaa vielä paljoa enemmän. Aivan viime aikoihin asti on kansallisuuskysymys, taistelu kansallisesta vapaudesta ollut yksinomaan porvariston käsissä, joka siitä on takonut vaarallisen aseen köyhälistön luokkatietoisuuden himmentämiseksi, koettaen köyhälistössä herättää ahdashenkistä kansallis-yltiöpäistä tuntoa sekä sen kautta kääntää sen huomiota pois sen todellisesta vihollisesta ja todellisista eduista. Sen vuoksi on köyhälistön edun kannalta tuiki tarpeellista, että se tekee kansallisuuskysymyksen itselleen selväksi ja ottaa tuon kysymyksen omiin käsiinsä. Köyhälistö on kyllä tietoinen siitä, että sen ratkaisu voi lopullisesti tapahtua ainoastaan sosialistisessa yhteiskunnassa. Mutta jotta luokkataistelu, joka yksin voi sosialismin toteuttaa, vapautettaisiin sekottavista natsionalistisisla vaikutteista, mitkä estävät sen täyttä kehittymistä, täytyy jo kapitalistisessa valtiossa saada kansain yhteis-olo sellaiseksi, että kansailisuustaistelut ja -ristiriidat supistuvat mitä väliimpään.

Tuo porvarillisten puolueitten niin suuresti ylistämä kansallis-alueellinen itsenäisyys ei voi kelvata kansallisuuskysymyksen ratkaisuksi. Se saattaa korkeintaan tulla kysymykseen vain sellaisten kansain suhteen, jotka valtiollisesti irtautumalla niitä sortavasta elimistöstä voivat muodostua kansallisvaltioksi s. o. valtioksi, missä väestö on yhtenäinen. Mutta kaikkein useimmissa tapauksissa on siihen tuskin ensinkään mahdollisuutta; onhan kyllin tunnettua, että kapitalistinen kehitys pyrkii sekottamaan eri kansallisuudet keskenään mitä kirjavimmalla tavalla. Kapitalistisesti kehittyneissä valtioissa on siten tuskin ainoatakaan suurempaa aluetta, missä ei lukumäärältään voimakkaamman kansallisuuden rinnalla olisi edustettuna myöskin enemmän tai vähemmän merkitsevä vähemmistö, jota sen asuntoalueen itsenäiseksi tekeminen ei millään tavalla auttaisi oikeuksiinsa: luomalla kansallisuusvaltioita, joissa väestö olisi sekalaista, ei likipitäenkään ratkaistaisi kansallisuuskysymystä.

Porvarillinen yhdenvertaisuus, jota niin usein ylistetään yleislääkkeenä kansallisuussortoa ja kaikkea siitä johtuvaa pahaa vastaan, ei myöskään kykene kansallisuusvaltioissa ratkaisemaan kansallisuuskysymystä, vaikka sen tunnustaminen yksityisissä tapauksissa, esim. Venäjällä, merkitsee suurta askelta eteenpäin.

Sillä taistelulla, jota käydään kansallisuuksien yhdenvertaisuuden puolesta, on kaksi puolta: se on negativinen, hävittävä, sikäli kuin sen tarkotuksena on poistaa eri poikkeuslakeja; se on positivinen, rakentava, mikäli se asettaa niitten sijalle eräitten oikeuksien tunnustamisen. Mutta jonkin oikeuden pelkkä julistaminen paperilla ei ole mitään, jollei ole suotu mahdollisuutta sen käyttämiseen, takeita sen puolesta, lyhyesti — jollei ole luotu mitään juridista yhteisöä, jonka tehtävänä on tuon oikeuden toteuttaminen. Kapitalistinen valtio ei sellaisenaan voi tulla kysymykseen, sillä se, ei koko väestön, vaan hallitsevan porvariston mahdin ilmauksena, on kansallissivistystäkin koskevissa kysymyksissä, joissa kansallisuustaistelu esiintyy puhtaimmissa muodoissaan, toimiva tuon hallitsevan porvariston mielen mukaan, s. o. sortava muitten kansallisuuksien kansallista sivistystä kaikilla sille tarjona olevilla keinoilla. Samasta syystä ei jonkin kansallisuuden kulttuuriasioita voida jättää alueellisen itsehallinnon organeille eikä muille eri kansallisuuksien edustajista kokoonpannuille laitoksille. Kukin kansallisuus sellaisenaan, kokonaisuudessaan, hoitaa itsenäisesti omia kultuuriasioitaan erityisten, tätä tarkotusta varten kansanvaltaisesti valittujen elinten avulla, joitten käsiin tällä alalla koko tuo valtion toimintapiirin ulkopuolella oleva työ joutuu. Tällä tavoin katoaa niin monien kansallisuustaistelujen näyttämö, kunkin kansan kansallinen sivistys voi vapaasti kehittyä, jokaisen kansallisuusryhmän sisäpuolella avautuu laaja kenttä puhtaalle luokkataistelulle, jota ei enää hämmennä minkäänlaiset kansallis-yltiöpäiset tunteet — luokkataistelu käy yksinkertaisemmaksi ja selkiää. — Tämä on pääpiirteissään kansallissivistyksellisen itsenäisyyden olemus ja tarkotus, sellaisena kuin Bund sen käsittää ja kannattaa sen ottamista ohjelmavaatimukseksi.

Vain pieni huomautus vielä tästä asiasta. Bundille on usein muistutettu, ettei sosialidemokratian asiana ole keinotekoisesti edistää kansallista sivistystä. Muistutus on aivan oikea, mutta kansallissivistyksellisen itsenäisyyden tarkotus onkin kokonaan toinen. Itsessään ei kansallisella sivistyksellä ole meille mitään arvoa, se saa meidän silmissämme merkitystä vain sikäli kuin se edistää tai ehkäisee luokkataistelua. Mutta jokapäiväinen kokemus opettaa meille, että kaikki kansallisen kulttuurin keinotekoinen ylläpitäminen, samoin kuin kaikki sen väkivaltainen estäminenkin vahingoittaa luokkataistelun puhtautta; sen vuoksi vaadimme me kaikella ponnella, että kansallisen kehityksen kulun — suuntautukoon se sitten eteenpäin tai taaksepäin — tulee tapahtua vapaana kaikilta ulkoapäin tulevilta vaikutuksilta, jotta köyhälistön luokkatietoisuutta ei pääsisi himmentämään enemmän kansallisuussorto kuin nurkkaisänmaallinen yltiöpäisyyskään. Ainoastaan tätä pelkästään estävää tarkotusta pitää Bund silmällä, kun se vaatii kansallissivistyksellistä itsenäisyyttä ja selittää kaikki muunlaiset kansallisuuskysymyksen ratkaisut riittämättömiksi.

Kerrassaan väärä on se mielipide, joka johtaa Bundin järjestäytymisperiaatteen — kansainvälisten järjestöjen liittoutumisen — sen vastauksesta kansallisuuskysymykseen. Tämä periaate on syntynyt elämän käytännöllisistä tarpeista. Jokaisen kansan köyhälistö elää erilaisessa henkisessä ja suureksi osaksi myös taloudellisessa ympäristössä, joka ensiksikin suuressa määrin vaikuttaa sen omaan sielunelämään eikä toiselta puolen jätä painamatta leimaansa myös porvarillisiin puolueisiin, antaen niitten luokkaluonteelle erikoisen kansallisen värin (esim. juutalainen sionismi ja puolalainen »Narodova demokratia»). Tuollaisessa omalaatuisessa sosialipolitisessa ympäristössä voi tulla toimeen, köyhälistön luokkataistelua voi siinä puhtaana, jyrkkänä johtaa ja porvarillis-natsionalistisia puolueita voi siinä menestyksellä vastustaa ainoastaan sellainen puolue, joka, itse köyhälistön helmasta nousseena ja siihen tuhansin lujin sitein liittyneenä, on tutkinut kansallisen ympäristön syvimmät yhteydet ja kokonaan antautuu työhön sen keskuudessa; mutta sellainen puolue on välttämättä aina kansallinen järjestö, sillä yksi yhtenäinen keskitetty puolue, joka käsittäisi kaikkien kansain työläiset, ei parhaimmalla tahdollakaan voisi tyydyttää niitten usein niin perin erilaisia tarpeita eikä ottaa niitten vaatimuksia oikeuden mukaan huomioon.

Se puoluejärjestön muoto, johon Bund pyrkii, on kansallisten järjestöjen yhtyminen yhdeksi puolueeksi federativisella (liittoutumisen) pohjalla. Yksityiset kansalliset järjestöt säilyttävät itsenäisyytensä kaikissa kysymyksissä, jotka kuuluvat heidän toimintansa alalle sen kansan köyhälistön seassa, jonka keskuudessa he elävät. Mutta koko köyhälistön ohjelma ja taktiikka, yleisten periaatteiden asettaminen ja yhteisten toimenpiteitten johto on yleisen puoluehallinnon ja puoluekokouksen käsissä, joitten jäsenet valitaan eri kansallisuusjärjestöistä ja siten toimivat niitten edustajina. Kun puolueasioitten määrääminen järjestetään tällä tavalla, tulevat toiseltapuolen kunkin kansallisuusjärjestön edut huomioon otetuksi ja toiseltapuolen taas tehdään mahdolliseksi koko köyhälistön taistelun yhtenäisyys ja suunnitelmallisuus. »Kansallinen itsenäisyys ja kansainvälinen solidarisuus» — siinä on sen järjestäytymismuodon pääperiaate, mihin »Bund» pyrkii.

Bundilla on nyt, lausuu kirjottaja esityksensä lopulla, tärkeä ratkaisu edessään: kolme vuotta kestäneen erossaolon, kiivaan polemiikin ja taistelun perästä Bundin ja Venäjän sosialidemokratian kesken tarjoutuu taas yhtymisen mahdollisuus. Vuonna 1903, Venäjän sosialidemokratian toisilla puoluepäivillä, näki Bund olevansa pakotettu eroamaan puolueesta, joka, pitäen kiinni tiukasta keskittämisestä, ei tahtonut pitää keskuudessaan mitään sisäisessä toiminnassaan itsenäistä järjestöä; kysymys koski silloin Bundin olemassaoloa. Sen kolmen vuoden aikana, mikä on kulunut Bundin eroamisesta puolueesta, on Venäjän vallankumouselämässä moni asia muuttunut; järjestäytymisenkään suhteen eivät mielipiteet Venäjän sosialidemokratien keskuudessa ole pysyneet samoina, ja niissä järjestyssäännöissä, jotka neljäs yleinen puoluekokous tänä vuonna Bundille esitti ja jotka tulevat lähestyvässä »Bundin» seitsemännessä puoluekokouksessa käsittelyn alaisiksi, ei ole enää kysymys sen olemassaolosta, vaan ainoastaan siitä, missä määrin nuo säännöt vastaavat Bundin järjestäytymis-ihannetta.

Huomioon ottaen mikä tavaton merkitys on Venäjän sosialidemokratian yksimielisyydellä, varsinkin nykyhetkellä, jolloin ratkaiseva kamppailu itsevaltiutta vastaan on joutunut aivan lähelle, voidaan kohtuudella toivoa, että huolimatta niistä erilaisista puutteellisuuksista, mitä Bundin kannalta katsoen mainituissa järjestösäännöissä on, yhtyminen on likimmässä tulevaisuudessa kypsyvä tosiasiaksi, jota kaikki ne, joille Venäjän vallankumouksen pyrkimykset on kalliit, tulevat tervehtämään ilolla ja mielihyvällä.

Takaisin sisällysluetteloon

Pikku ihmiset.

Keväinen päivä alkoi illastua. Laskeva aurinko kulta-säteillään valaisi »Feliks ja kump.» tupakkatehtaan akkunoita. Muhkeina kohosivat tehtaan rakennukset paljoa korkeammalle niitä ympäröivää kauppalaa, josta ainoastaan kiemurteleva jokipahainen eroitti tuon »kapitalismin» pesäpaikan. Kauppalassa asui ainoastaan työkansaa, jota Venäjällä kutsutaan »pikku ihmisiksi», joiden niskoille yhteiskunta on sälyttänyt arvaamattoman raskaan työtaakan, jonka palkkiona on niukka leipäpalanen ...

Tehtaan ison portin vieressä on »läpikäytävä» vahtimiesten koju, jossa alinomaa neljä vartijaa seisoi rintamassa vartioiden isännistön tavaraa ja omaisuutta. Heidän tehtävänään on »kopeloida» jokainen työstä palaava mies ja nainen, tullakseen sillä tavalla vakuutetuksi tehtaalaisten rehellisyydestä. Noin kolmenkymmenen vanha lihava herrasmies lähestyi kojua arvokkaan näköisenä, hänen pukunsa on viimeistä muotia, tukkansa ja viiksensä tottuneella kädellä kammattu ja kierretty. Näkyi paikalla, että tällä miehellä on talossa valtaa: vartijat hattu kourassa nöyrinä nyökäyttelivät päätään seuraten tarkoin hänen kättensä liikkeitä, valmiina tottelemaan asiallisia sekä asiattomia määräyksiä. Kuului vihellys. Vartijat juoksevat kojuunsa, työväki lähtee ulos rakennuksista. Pitkänä jonona, nojaten toinen toisensa selkään käsillään, kulkevat perätysten sekaisin miehet ja naiset, nuoret ja vanhat. Etsintä alkaa: vartijat »kopeloivat» jokaisen erikseen, silitellen vatsat, rinnat, selät ja kupeet. Miehet välinpitämättömästi antoivat itsensä vartijain syynättäväksi, pikemmin päästäkseen koetuksesta, vaan naiset sitävastoin käyttäytyivät omituisesti; kun vartijain kädet koskettivat heidän ruumistaan, kipristelivät ja vääntelivät he itseään sairaloisesti.

Ulos päästyään nuo raukat tähystelivät ympärilleen, kuin puolimieliset, aivan kuin ensikerran näkisivät päivän valon; heidän vaaleanvihreillä kasvoillaan kuvastui uupumus, välinpitämättömyys. Näytti siltä, juuri kuin nuo sairaat olisi laskettu kuolemaan noihin kauppalan likaisiin komeroihin, mutta se vaan näytti siltä; todellisuudessa he olivat kaikki eläviä ihmisiä, jotka voivat ajatella, kärsiä ja toivoa ...

Tällä kerralla oli heillä jotain tärkeää ajattelemista; kukaan ei kiirehtinyt kotiaan, vaan portin ulkopuolelle päästyään seisattui joukko, jokainen koetti tirkistää portin raosta sisälle, jotakin tärkeää oli tekeillä. Huomion esineenä oli nuori tehtaantyttö N:o 115, Annikki nimeltään. Hänet oli pidätetty tuon muotiherran käskystä tarkempaa etsintää varten. Tämä muotiherra on tehtaan hoitaja, tunnettu haureudestaan, saanut useat kerrat selkäänsäkin asianomaisten miehiltä ja veljiltä luvattomista lemmenseikkailuista. Hänellä on isännistön lupa ja rajaton valta »kopeloida» ja silitellä tehtaalaisten kaikkia ruumiin osia. Isännistö piti häntä arvossa, kutsuen häntä Pjotr Ivanovitshiksi; työmiehet haukkuivat — »Keltaiseksi».

Annikin tunsivat kaikki siveäksi ja hyväntahtoiseksi; hänen tummista silmistään loisti viattomuus, kasvoillaan oli alinomainen viehättävä hymy ... Hän oli juurikuin jostakin yläilmoilta pudonnut näiden likaisten, ryysyisten veljiensä ja sisariensa keskelle, vaikkei hän milloinkaan ylpeillyt paremmuudellaan. Ystävällinen ja herttainen oli hän kaikille. Nuoret miehet supattelivat keskenään Annikin nähdessään, kaikki kadehtivat Annikin sulhasta, jolle onnetar oli suopa sellaisen ylevän vaimon ...

»Keltainen» oli myöskin ottanut Annikin erityiseen suojelukseensa: tytön tervehdyksiin hän vastaeli nöyrillä kumarruksilla ja useammin kuin toisia kutsui hänet konttoriin luokseen. Annikki käyttäytyi siivosti, oli kaikille avomielinen, joten kaikki häneen olivat erityisesti kiintyneet ... Jokainen tunsi hänet omakseen; tuo harmaa tehtaalaisjoukko ylpeili tästä kukasta, joka huolimatta ympäristön kurjuudesta, likaisuudesta oli säilynyt viattomana ja puhtaana ...

Nyt epäiltiin Annikkia paperossien varkaudesta ... Tästä olivat kaikki ihmeissään, kaikkia harmitti ja säälitti Annikin kohtalo. Näytti siltä, niinkuin hän näiltä köyhiltä naapureiltaan olisi myös jotain varastanut, jotain kallista, joka ei milloinkaan enää tule takaisin, joka ei milloinkaan mielestä lähde ... Vaaleana hämmästyksestä seisoo syytetty kojun edustalla, hätäisenä silmäillen vartijoihin ...

»Keltainen» katsoi tutkivasti Annikkiin terävillä silmillään. Väkijoukko liikahti, jokainen tahtoi nähdä mitä tästä seuraa; he kurottivat kaulaansa, nousivat varpailleen. Tuli hiljaisuus. Ei kuulunut hiiskahdustakaan.

— Viaton olen! sanoi tyttö. Jumala näkee viattomuuteni! En ole milloinkaan mitään varastanut! — soperteli hän, — laskekaa minut vapaaksi.

»Keltainen» ei voinut itseään pidättää; hänen huulensa vetäantyivät ilkeään hymyyn, hän sulki oikean silmänsä; tytön hämmästys tuotti hänelle erinomaista nautintoa. Hän viivytteli suotta. Kärsimättömänä odotteli Annikki milloin koetus loppuu.

— Etsikää tarkoin! — komensi »Keltainen», iskien silmää vartijoille. Katkonaisia hengähdyksiä kuului joukosta — taas vallitsi haudan hiljaisuus...

Kaksi vartijoista alkoi etsinnän: yksi heistä kopeloi hiat, avasi vaatteiden napit, tutkien tarkasti toinen käänsi taskut nurin, etsi hameen poimut, sukan varret ... Tyttö kalpeni tuollaisesta väkivaltaisuudesta, ruumiinsa värisi suonenvedon tapaisesti vieraiden käsien kosketuksesta. Yhtäkkiä häpeän puna nousi hänen kasvoilleen, hän koetti huutaa, ääni takertui kurkkuun ... Äänettömänä katseli väkijoukko tuota kohtausta, jokainen luuli tuntevansa suonenvetoja omassa ruumiissaan, aivan kuin heidänkin ihoonsa olisivat koskettaneet noiden hävyttömien kylmät kädet ...

Keltainen» seisoi vieressä, seuraten silmillään asiain menoa; hänen kasvoillaan kuvastui rietas ilme, huulensa liikkuivat pirullisesti, hetki oli jännittävä. Läsnä-olijat tunsivat omituista häpeää, aivan kuin hekin olisivat olleet syyllisiä tuohon viattoman tytön häväistykseen — he eivät voineet katsoa toisiaan silmiin ...

— En löytänyt mitään, ilmoittaa vartija, en ainoatakaan paperossia.

— Laskekaa irti, komentaa »Keltainen», lähtien samassa kulkemaan pitkin lehtipihaa. Vartijatkin poistuivat. Liikkumattomana seisoo Annikki avoimin rinnoin aivankuin jähmettyneenä häpeästä. Vasta kun väkijoukko liikahti, uskalsi hän tulla ulos portista muutamien toveriensa saattamana. Hätäisenä katsahti Annikki tehtaalle päin, aivan kuin peljäten, että hänet uudestaan otetaan kiinni ja aiotaan taas kopeloida ... Pitkin poskia juoksivat virtanaan kuumat kyyneleet.

— Älä itke, kultaseni, lohdutteli eräs tovereista, onhan muitakin kopeloitu, kaikkialla meikäläisiä häväistään, kutomatehtaalla niinikään, se on tiettyä. »Keltainen» omia lemmityitään vaan ei häpäise, kunnon ihmisiä on hän ikänsä narrannut. — Annikki yritti jotain sanoa, vaan ei saanut itkultaan.

— Panisit napit kiinni, ihmiset voivat ajatella jotain pahempaakin tapahtuneen, puheli yksi tovereista, autellen Annikkia.

— Kunhan isännän tytärtä tuolla tavalla häväisisi, tietäisi, koira, kunniansa, sanoi joku vanhempi nainen; hän aikoi vielä jotakin jatkaa, mutta hänet yllätti pitkä tupakka-yskä . ..

Erään ränstyneen tuparähjän luona Annikki jätti hyvästit tovereilleen ja meni pihaan. Toverit puhelivat hänen mentyään: Eipä hän suotta itkekään! Kunhan vaan sulhanen ei pahastuisi. Ei tuollainen menettely ole sulhasenkaan mieleen.

— Eihän se ole Annikin syy, puolusteli joku. Jos vaikka vanhemmat kävisivät puolustamaan?

— Vanhemmat! Minkä he voivat! Ei mitään. Jos »Keltainen» suuttuu, ajaa jok'ikisen huomenna pellolle. Vanhemmat! Kaikki riippuu »Keltaisen» hyväntahtoisuudesta.

Allapäin kulkivat tytöt koteihinsa, jokainen ajatteli Annikin kohtaloa; ei ollut mitään takeita siitä, ettei jo huomenna voisi heille käydä samalla tavalla itselleen. »Keltaisella» on valta sekä voimaa menetellä mielensä mukaan turvattomien »pikku ihmisten» kanssa ...

Juhlallisena laski aurinko metsän taa, noustakseen taas »uuden päivän tullen». Yksinäisenä hirviönä kohosi tehtaan musta savupiippu korkeuteen, pihalla oli kaikki hiljaa ...

Kauppalan pimeissä, likaisissa komeroissa kihisi elämä ja hyörinä: yhteiskunnan unhottamat »pikku ihmiset» laittautuivat levolle väsyneinä »päivän helteestä» toivoen ja odottaen sydäinmensä sisimmässä »uuden valoisamman päivän» tuloa.

N. Temnyi.

Suomensi R–i.

Takaisin Sosialistisen aikakauslehden luettelosivulle
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto