Julkaistu: elokuussa 1906
Lähde: »Sosialistinen aikakauslehti», n:o 14, elokuu 1906. Ensimäinen vuosikerta 1906, s. 313–336. Työväen kirjapaino, Helsinki 1907.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tekijänoikeus: Tässä lehdessä julkaistujen julkaistuista teksteistä seuraavien kirjoittajien tekijänoikeus on rauennut: Väinö Vuolijoki. Muiden kirjoittajien tekstit © tekijät.
| Toimitus: | |
| Edv. Gylling Vastaava | O. W. Kuusinen Toimitusihteeri |
| Sulo Wuolijoki | Yrjö Sirola |
Oulun puoluekokous tulee silminnähtävästi olemaan sekä suuremmoisempi että tärkeämpi kuin mikään edellinen sosialidemokratinen puoluekokous meillä.
Tampereella viime marraskuussa pidetyn lähinnä tämän edellisen (ylimääräisen) puoluekokouksen jälkeen ei ole kyllä aikaa paljoa kulunut, mutta paljon, merkillisen paljon on puolueemme asema kuitenkin ennättänyt muuttua.
Ennen kaikkea on huomattava puolueemme hämmästyttävä kasvaminen. Viime vuoden lopussa oli puolueessa noin 45 tuhatta jäsentä ja 177 puolueyhdistystä. Nykyään on yhdistyksiä yli 500 ja Oulun kokous sadan tuhannen puoluetoverin edustajakokous. Se on tulos, jonka vertaista suhteellisesti tuskin muualla lienee koskaan saavutettu.
Puolueen valtiollinen asemakin on tällä välin suuresti muuttunut Tampereen kokouksen aikoina valmistauduttiin ratkaisevaan taisteluun eduskuntauudistuksen ja yleisen yhtäläisen äänioikeuden puolesta. Nyt on meillä uudessa perustuslaissa vahvistettuna yleisen yhtäläisen ja välittömän vaalioikeuden periaatteiden mukaisesti valittava yksikamarinen eduskunta. Ja sen uudistuksen kautta on sosialidemokratinenkin puolue saavuttanut huomattavan valtiollisen vallan, josta tähän saakka ei voinut olla puhettakaan.
Näistä suurista muutoksista on luonnollisena seurauksena, että myös Oulun puoluekokouksessa käsiteltävät kysymykset tulevat olemaan kokonaan toisellaisia kuin mitä viimeksi Tampereella pohdittiin. Kuten muistamme oli Tampereen kokouksessa »polttavana» kysymyksenä: osanotto vaiko vaalilakko lähestyvissä valtiopäivämiesvaaleissa? Ja kokous asettui luokkatietoisen vaalilakon kannalle. Nyt valmistaa ja käsittelee Oulun kokous monien muitten tärkeiden tekijäin ohella Suomen sosialidemokratisen puolueen ensimäistä vaaliohjelmaa, johon on suunniteltu kuuluvaksi esim. sellaiset suurisuuntaiset uudistukset kuin eduskunnan oikeuksien laajentaminen, maatalouskysymyksen ratkaisu maalaisköyhälistön aseman perinpohjaiseksi korjaamiseksi, kunnallinen äänioikeusreformi, yleinen väkijuomien kieltolaki ja 8-tuntisen työpäivän toteuttaminen, muita mainitsematta.
Sellaisen ohjelman voi jo ensimäisellä askeleella astuessaan eduskuntataistelun tielle ottaa ajaakseen ainoastaan valtiollisesti täysin kypsynyt puolue, joka, kuten meidän nykyinen sosialidemokratiamme, tuntee todellisen mahtavan voimansa. Sellaiselle puolueelle kuuluu tulevaisuus.
Tervehdämme Oulun kokousta ja toivomme sille tulevan hedelmällisen ja innostavan työviikon.
Venäjän vallankumousliike on arvaamattoman lyhyessä ajassa kehittynyt niin pitkälle, että sen aihettamain tapausten vyöry tuntuu nyt jo tavalla tai toisella yli koko maailman. Miten järkyttävästi se vielä onkaan koskeva meihin, jotka olemme täällä suorastaan sen jaloissa! Ei ole enää epäilemistäkään, ettei meidän maamme asema ja valtiollisten olojemme kehitys ole pitkiksi ajoiksi miltei kokonaan riippuva tuon suuremmoisen maailmanhistoriallisen liikkeen kulusta.
Olisi sen vuoksi meiltä anteeksiantamatonta sokeutta enää kauvemmin katsella Venäjällä alkanutta olojen mullistusta meille vieraana etäisenä näytelmänä, niinkuin meillä yleensä on tähän saakka tahdottu tehdä. Venäjän kansan nykyinen taistelu sikäläistä itsevaltiutta ja itsevaltiuden turvissa hallitsevaa sotilas- ja virkavaltaa vastaan ei ole meille enää samanarvoinen tapaus kuin oli esim. venäiäis-japanilainen sota, vaan se koskee kansallisen olemuksemme juuriin. Kauvanko Venäjällä tuo kamppailu on kestävä ja miten se on päättyvä, onko vallankumous voittava vai ei, ja miten suuri venäläinen yhteiskunta on taas järjestävä valtiolliset olonsa silloin kun nykyinen taistelu on loppuun suoritettu — tuollaiset kysymykset, jolleivät ne vielä ole, niin ne ainakin hyvin pian tulevat olemaan myös meille elinkysymyksiä. Meillä on niinmuodoin täysi syy nyt jo kiinnittää sangen vakavaa huomiota Venäjän vallankumousliikkeeseen ja tarkasti harkita, miten meidän on sen kehittymisestä aiheutuvain eri mahdollisuuksien suhteen asiamme järjestettävä.
Lyhyt silmäys Venäjän vallankumousliikkeen nykyiseen luonteeseen on ehkä jossain määrin myös selventävä kysymystä: mitä meidän on tehtävä?
On turha tässä ryhtyä seulomaan tuon vallankumousliikkeen syitä. Niitä on tietysti ollut tuhansia, niinkuin kaikilla suurilla historian ilmiöillä. Kahden viimeisen vuosikymmenen kansan vitsaus: erityisen synkkä hallinnollinen taantumus lukemattomine rikoksineen ja erehdyksineen, joista suurin oli sota Japanin kanssa, siinä kai yksi tärkeimpiä välittömiä syitä. Välillisen pääsyyn taas tahtoisin puolestani nähdä siinä asiaintilassa, että laaja enemmistö Venäjän kansaa on ilmeisesti kultuurikehityksessään kasvanut ulos, jos niin voisi sanoa, sen alhaisilta kehityskausilta säilyneen valtiomuodon, personallisen itsevaltiuden puitteista, mikä Venäjällä — Europan viimeisessä mohikanivaltiossa — vielä on vallalla.
Tämän viimeksi mainitun syyn todennäköisyyteen viittaa sekin seikka, että vallankumousliike jo näin lyhyessä ajassa on silminnähtävästi vetänyt mukaansa koko laajan kansanenemmistön, suunnattoman talonpoikaisväestön ja osan sotaväkeäkin, — sellaista kansanpaljoutta ei varmaankaan mikään tilapäinen aihe olisi saanut herkeämättömään kuohuntaan. Ei kukaan enää epäile, ettei ainakin koko kansanvaltainen Venäjä olisi nyt vallankumousliikkeessä mukana, vieläpä aktivisesti toimivana. Suurin osa kadettejakin, s. o. sitä kirjavaa puoluetta, joka nimittää itseään perustuslailliskansanvaltaiseksi, on valtakunnanduuman loppuajoilta alkaen ratkaisevasti yhtynyt vallankumouksellisiin. »Nykyinen liike on levinnyt laajimpiinkin kerroksiin», lausui hiljattain tunnettu entinen duuman jäsen (kadetti), prof. Kusmin-Karavajev, »niin hyvin tilanomistajiin kuin talonpoikiin, maaseutuvirkamiehistöön ja teollisuuspiireihin.» Äärimmäisvanhoillisetkaan eivät näytä enää jaksavan uskollisesti seurata hallitustaan — nekin muodostavat nyt puolueita »Venäjän uudestimuodostamista varten», vaikka toistaiseksi sentään vielä »rauhallisia». Sellainenkin pata kuin Novoje Vremja kalisee nyt »perinpohjaisten uudistusten välttämättömyyttä. Ja yksinpä korkeitten hallitus- ja sotilaspiirien koteja näyttää vallankumousliike myrkyttävän: sanomalehdistä alkaa vilistä sellaisiakin tietoja kuin eräskin uutinen äskettäin, että oli jossain räjähdyksessä saatu vangiksi naishenkilö, vallankumouksellisten paikallisen pommilaboratorion johtaja, joka sitte tunnettiin jonkin Pietarilaisen kenraalin ja sotilasneuvoston jäsenen tyttäreksi. Säilyneeko kohta enää puhtaana »tähtipalatsikaan»!..
Kuka sitte johtaa tuota suuremmoista kansanliikettä? Niin, kenpä sen voi sanoa. Nähtävästi on »johtajia» yhtä lailla tuhansia kuin liikkeen syitäkin. Huomattavimpana ja vaikuttavimpana ydinjoukkona vallankumousliikkeessä esiintyy sentään selvästi Venäjän mahtava sosialidemokratia, ensiksikin siksi, että tuo sikäläinen veljespuolueemme on päättänyt toistaiseksi keskittää kaiken toimintansa yksin vallankumoustaisteluun ja luonnollisesti myös sen vuoksi, että sosialidemokratia siellä kuten meilläkin on ainoa järjestynyt valtiollinen puolue. Sosialivallankumoukselliset, joita nykyisessä taistelussa usein mainitaan sosialidemokratien rinnalla ja joihin kuuluu suurempi tai pienempi joukko jyrkimpiä vallankumouksellisia viimeksimainitun puoluen ulkopuolelta, ovat nähtävästi hyvin järjestymätöntä väkeä ja vailla selvää positivista ohjelmaa.
Mutta mitä sosialidemokrateilla ja heidän luonnollisella päatarkotusperällään, köyhälistön taloudellisen kurjuuden parantamisella, on oikeastaan tuon vallankumoushomman kanssa tekemistä? Niin voisi joku kysyä. Eivätkö Venäjän sosialidemokratit, tuhlatessaan kaikki äärettömät voimansa tuollaiseen »keisaripolitiikkaan», ole kokonaan unohtaneet suuren sosialistisen aatteensa, kokonaan poikenneet sosialidemokratian periaatteiden mukaisesta toiminnastar?
Ymmärtääksemme nyt venäläisten puoluetoveriemme menettelyä on meidän ensiksikin tarkastettava, mihin päämäärään Venäjän vallankumousliike näyttää pyrkivän.
Mitä nuo vallankumoukselliset tahtovat? — »Alas itsevaltius!» kuuluu vastaukseksi. Niinpä kyllä, siinä on heidän yhteinen kielteinen päämääränsä.
Mutta mitä sitte, kun itsevaltius on kukistettu? — »Maata ja vapautta!» vastataan meille jälleen vallankumouksellisten riveistä. Maata kansalle! kaikki maaomaisuus kansalle! sen vaatimuksen me sosialidemokratit kyllä käsitämme. Mutta kaiketi on sitte vaadittava yhtä kyytiä kaikki muutkin tuotannonvälineet koko kansalle. Vaativatko kaikki Venäjän vallankumoukselliset sitä? Ja tahtovatko todellakin sikäläiset sosialidemokratit nykyisen itsevaltiuden kukistuttua siellä oitis käytännössä toteuttaa sosialistisen yhteiskunnan, ja luulevatko he siinä noin vaan onnistuvan?
Niin kyllä väittävät monet itsevaltiuden kätyrit. Ja muistamme, että esim. Itämeren maakunnissa tässä yhteen aikaan hallituksen rangaistusretkikunnat pitivät tapanaan joukottain telottaa ihmisiä sellaisesta saksalaisten paroonien tekemästä ilmiannosta, että nuo onnettomat olivat hautoneet päässään sosialistisen yhteiskunnan perustamista.
Kuitenkin tietävät aivan hyvin niin vallankumoukselliset kuin taantumuksenkin aseenkantajat — ja varmasti on siitä joka ainoa sosialidemokrati täysin tietoinen — ettei nyt Venäjällä odotettavissa oleva vallankumous suinkaan tule olemaan se lopullinen sosialinen vallankumous, josta välittömästi syntyisi sosialistinen yhteiskuta, vaan se on oleva aivan porvarillinen, niinkuin aikanaan oli esim. Ranskan suuri vallankumous. Se on selvää. Nykyinen vallankumousliike ei välittömästi pyri edes mihinkään taloudellisiin, vaan yksinomaan valtiollisiin uudistuksiin. Yksinpä sekin yleisesti vaadittu, koko laajan talonpoikaisväestön tuskalla odottama taloudellinen elinuudistus, että maattomalle talonpojalle toimitettaisiin tarpeeksi maata viljeltäväksi, sekin on niiden silmissä, joiden vallankumouksellinen toiminta on täysin tietoista, toistaiseksi vielä aivan sivuasia. He eivät vaadi yhdellä kertaa maata ja vapautta, vaan ensi sijassa ainoastaan vapautta, valtiollista vapautta, eikä mitään muuta. Sillä he tietävät, että ennen kuin on saatu varma määrä vapautta, ennen ei Venäjällä saada maata eikä yleensä mitään parannuksia.
Valtiollinen vapaus täydessä laajuudessaan, se on Venäjän sosialidemokrateillekin nykyisessä vallankumousliikkeessä kaikki kaikessa. Se on koko liikkeen suuri positivinen päämäärä.
Aivan porvarillinen päämäärä. Sama päämäärä, jonka puolesta esim. Ranskan edistysmieliset porvarit kamppailivat lähes sadan vuoden ajan ja jonka he sitte viime vuosisadan 70-luvulla saivat kotimaassaan verrattain laajassa muodossa lopullisesti lujitetuksi. — Mitä sellainen päämäärä merkitsee sosialidemokrateille?
Katsokaamme lähemmin, mitä tuo päämäärä sisältää.
Valtiolliseen vapauteen kuuluu ensinnäkin nuo erikoiset tärkeät kansalaisvapaudet, yhdistymis-, kokoontumis- ja sananvapaus, joita vailla ei mikään vapaitten kansalaisten yhteistyö enemmän yhteiskunnallisella kuin valtiollisellakaan alalla ole mahdollinen. Tiedämme, ettei Venäjällä noista valtiollisen vapauden elinehdoista voi vielä olla puhettakaan. Esim. sosialidemokratien on siellä ollut pakko alusta alkaen toimia pääasiassa aivan salaisesti, joka hetki hallituksen urkkijain ja santarmien ahdistamina, maanpaon, vankikomeron ja hirsipuun alituinen uhka silmäin edessä; viime puoluekokouksensakin oli heidän pidettävä Tukholmassa. Siis jo tässä suhteessa on paljon, mikä kaipaa korjausta.
Mutta valtiolliseen vapauteen laajemmassa merkityksessä sisältyy muitakin kuin mainitut erikoiset kansalaisvapaudet. Siiheen sisältyy myös täydellinen valtiollinen kansanvalta. Kansa, jota hallitsee joku muu kuin se itse, jonka kohtalot määrää ja olot järjestää esim. ruhtinas, ylimysryhmä, etuoikeutetut säädyt tahi luokat tahi ehkä joku toinen kansa, sellainen kansa ei ole valtiollisesti vapaa. Vasta kun valtiollinen yliherruus, suvereniteetti, on itsensä koko kansan käsissä, on se kansa vapaa. Valtiollinen kansanvalta, kansan suvereniteetti ja kansan valtiollinen vapaus merkitsevät niinmuodoin jokseenkin samaa.
Ja vielä on meidän pidettävä mielessä pari seikkaa.
Valtiollinen kansanvalta toteutuu kansanvaltaisessa valtiomuodossa. Mitä siihen sitte kuuluu? Nykyaikaisen valtiooikeuden mukaan katsotaan sellaiseen valtiomuotoon kuuluvan kaksi päätekijää: 1) kansaneduskunta, jonka jäsenet valitaan yleisen, yhtäläisen ja välittömän vaalioikeuden perusteella, ja 2) eduskuntavaltainen (parlamentarinen) hallitusjärjestelmä. Ainoastaan silloin kun nuo molemmat tekijät on olemassa, on valtiomuto kansanvaltainen.
Ettei Venäjällä ole niistä kumpaakaan, sen me kaikki tiedämme. Siellä vallitsee vielä täydellinen personallinen itsevaltjus, jossa kaikkinainen valtiollinen valta on yksin valtionpäämiehen käsissä. Äskettäin oli siellä tosin jonkinlainen, äärimmäisen rajotetulla vaalioikeudella kokoonsaatu eduskunta, mutta kun se alkoi vaatia olojen parannuksia, lopetti itsevaltias senkin päivät. Siis valtiollisesta kansanvallasta ei Venäjällä ole vielä alkeitakaan.
Mutta siihen juuri nykyinen vallankumousliike pyrkii. Itsevaltiuden se tahtoo kukistaa ja asettaa sijaan kansanvaltaisen valtiomuodon. Se tahtoo luoda sekä todellisen kansaneduskunnan että parlamentarisen hallitusjärjestelmän. — Tuo tehtävä on nyt tarkemmin ja selvemmin lausuttuna Venäjän vallankumousliikkeen positivinen päämäärä.
Ainakin sellaiseksi sen sikäläiset sosialidemokratit käsittävät ja sen eteen he taistelevat. Ja kuka väittää enää, etteivät he siinä taistelisi juuri sosialidemokratian periaatteiden puolesta! Niistä ajoista alkaen kun Lassalle saarnasi yleisen yhtäläisen äänioikeuden ja politisen taistelun tärkeyttä, ovat kaikki nykyaikaisen sosialismin kannattajat taloudellisten uudistuspyrintöjensä ohella ottaneet käytännölliseksi päämääräkseen myös valtiollisen kansanvallan. Vieläpä käsittää meidän päiviemme sosialidemokratia valtiollisen kansanvallan yleensä kaiken menestyksellisen taloudellisen uudistustyön välttämättömäksi edellytykseksi.
Ja jos kerran tuo edellytys on missään välttämätön, niin on se sitä varmaan Venäjällä. Venäjällä, missä ei ainoastaan kaikki sosialinen kehitys ja uudistustyö ole jo pitkät ajat ollut hallinnollisen kuristusjärjestelmän tyrehdyttämä, vaan missä ei yleensä enää mikään ihmisellinen elämä näytä mahdolliselta, jollei itsevaltius pian kukistu ja valtiollinen valta siirry kansan käsiin!
Siitä syystä ovat Venäjän sosialidemokratit vallankumouksellisia.
Tuollainen valtiollisen vallan siirto kuin nyt venäläisessä yhteiskunnassa on odotettavissa, voi kyllä tapahtua rauhallisestikin, asteettaisen kehityksen kautta, vaikka historia osottaa, että sen sangen usein on täytynyt käydä veristen vallankumousten kautta. Venäjällä oli rauhallisen kehityksen tie ilmeisesti tukkoutunut jo silloin kun nykyinen vallankumousliike alkoi. Muuhun johtopäätökseen emme tosioloja arvostellessa voi tulla. Yhteentörmäävät vastakohdat, kaikkea vapautta kammova hallitusjärjestelmä ja kauan kärsinyt, täydelliseen valtiolliseen vapauteen kypsynyt kansa, ne olivat jo niin jyrkän ja syvän kuilun erottamat, ettei kompromissi, sovinto enää voinut tulla kysymykseen.
Eikä Venäjän hallitus siitä alkaen ole tehnyt kerrassa mitään lopullisen vallankumouksen lähestymistä pidättääkseen, vaan päinvastoin kaikki voitavansa sitä jouduttaakseen. Valtakunnanduumallakaan ei hallitus tahtonut muuta kuin sokaista kansaa ja pyhittää sekä entiset että vastaiset rikoksensa. Se oli oljenkorsi, jolla itsevaltius yritti kiinnittää juuriaan altaan luisuvaan maapohjaan, mutta joka oli vähällä käydä sille hirttonuoraksi. Ajatelkaamme nyt, että hallitus epätoivoissaan yrittäisi samaa temppua vielä toisen kerran. Sen olisi nyt uuttaa duumaa varten joko entisestään vielä tuntuvasti rajotettava vaalioikeutta tahi sitte laajennettava se kerrassaan yleiseksi ja yhtäläiseksi. Mikä olisi seurauksena? Edellisessä tapauksessa tulisi hallituksella olemaan »kaksi valtakunnanneuvostoa», joilla kummallakaan ei olisi vähintäkään merkitystä toivottuun suuntaan, vaan pikemmin päinvastoin. Ja jälkimäisessä tapauksessa tulisi vallankumousliikkeellä olemaan valmiiksi järjestetty, täysvaltainen perustuslakeja säätävä kansalliskokous — toisin sanoen: itsevaltiudella silmu kaulassa.
Luultavinta lie, ettei hallitus enää ryhdy kumpaankaan yritykseen. Siinä asemassa kuin se nykyään on, lieneekin täydellinen sotilasdiktatuuri — mihin nykyhetkellä kaikki merkit viittaavat — käyttökelpoisin puolustuskeino. Siihen ryhtymästä ei sitä kai tähänkään asti ole pidättänyt muu kuin ehkä vaistomainen tietoisuus siitä, että tuo keino on oleva myös sen viimeinen keino.
Ja sekin niin vaarallinen keino. Päivä päivältä laajenevat sotilaskapinat puhuvat sen suhteen ukkosen äänellä uhkaavaa ja varottavaa kieltä. Mutta kaatumaisillaan olevan hallitusjärjestelmän edustajat ne menettelevät niinkuin he voisivat komennussanallaan tuon luonnonäänen vaimentaa... Niinkuin olisi heillä aikomuksena sotaoikeudessaan tuomita telotettavaksi koko laaja Venäjän kansa...
Tällainen menettely, jota Venäjän itsevaltiuden aseenkantajat ovat johdonmukaisesti noudattaneet koko nykyisen kansallistaistelun ajan, se selittänee suureksi osaksi tämän taistelun verisyyden ja samalla myös vallankumousliikkeen hämmästyttävän kasvamisen.
Sen, joka vielä epäilee Venäjän vallankumousliikkeen läheistä voittoa, täytyy olla niin sokaistu, ettei sitte usko yleensä minkään vallankumouksen mahdollisuuteen. Jolleivät nuo kaikki yhä voimakkaampina uudistuvat sotaväenkapinat, kansannousut, suurlakot ja jokapäiväiset terroristiset teot, yleensä koko suuremmoinen liike tuhansissa eri muodoissaan, siitä johtuva kuristava valtion rahapula ja ehkä vielä muitten valtioitten ahdistelut, jolleivät ne ajan pitkään tee perinpohjaista loppua Venäjän nykyisestä hallitusvallasta ja hallitusjärjestelmästä, niin ei sitte koskaan mailmassa vallankumous ole itsevaltiutta kukistanut. Kestäköön lopullisen ratkaisun tulo vaikka vuosikausia — kymmentäkään vuotta se ei voi kestää — ja tulkoon sen jälkeen mitä tahansa — joka tapauksessa täytyy vallankumouksen voittoa pitää varmana.
Kun lähdemme siitä vakuutuksesta — ja siitä nyt mielestäni meidän täytyy lähteä — että vallankumousliike on Venäjällä voittava, on miltei itsestään selvää, että vallankumous tulee samalla tapahtumaan meilläkin. Venäjän tsaari on Suomen suuriruhtinas, ja kuin Venäjällä tsaarius kukistuu, tulee kaiken todennäköisyyden mukaan kukistumaan myös Suomen yksinvaltiaan suunnaton mahti. Ja sitä voi sanoa Suomen vallankumoukseksi.
Nyt on vain kysymys siitä, mitä meidän on puolestamme tehtävä, jotta tuo odotettavissa oleva vallankumous tulisi olemaan meille onni eikä onnettomuus.
Jos tuossa vallankumouksessa ei tapahtuisi muuta kuin henkilön vaihdos Suomen suuriruhtinaskunnan valtaistuimella, jos maamme valtiollinen asema ja nykyisissä perustuslaeissamme vahvistettu valtiomuoto jäisivät siinä entiselleen, olisi se meille suuri onnettomuus.
Tiedämme, että ensiksikin maamme asema Venäjään nähden on ollut varsin huonosti turvattu. Sanotaan, että Venäjän yliherruuden meidän maamme suhteen pitäisi oikeuden mukaan rajottua vain asioihin, jotka koskevat valtiollisia suhteitamme ulkovaltoihin nähden. Mutta siitä huolimatta on tavantakaa monien mitä tärkeimpäin, sisäisen itsehallintomme piiriin kuuluvain asiain suhteen selitty Pietarista käsin, että se ja se asia kuuluukin yleisvaltakunnallisiin asioihin ja on sen vuoksi Venäjän sisäasiain ministeristön määrättävissä. Bobrikoffin venäläistyttämisjärjestelmän aikana lienee jo Pietarissa valmistauduttu selittämään sellaisetkin asiamme kuin raha, tulli ja rautatiet, yleisvaltakunnallisiksi asioiksi. Rajaa ei ole näkynyt missään.
Että tämän aivan turvattoman asemamme korjaaminen on oleva tärkeimpiä tehtäviämme lähestyvässä vallankumouksessa, se on kaikille selvä seikka. Maamme sisäisen itsehallinnon, autonomian, vakaannuttaminen oikeudellisesti järkähtämättömän varmaksi, se asia on epäilemättä jokaisen Suomen kansalaisen sydämellä. Siinä määrin on varmasti joka ainoa sosialidemokratikin »natsionalisti».
Mutta tämän tärkeän voiton ohella on meillä — tosin ei enää koko kansan, vaan kumminkin laajan kansanenemmistön, kansanvaltaisen kansan, tavottamana päämääränä — lähestyvän vallankumouksen kautta voitettavana myös suureksi osaksi samat kalliit realiset edut, joita olemme nähneet Venäjän vallankumousliikkeen tavottavan. Meiltäkin puuttuu vielä ainakin toinen puoli valtiollista vapautta, toinen puoli valtiollista valtaa, toinen puoli vapaan valtiollisen kehityksen ja kaiken menestyksellisen sosialisen uudistustyön välttämättömiä edellytyksiä.
Yleisen yhtäläisen äänioikeuden ja eduskuntareformin puolesta nyt pitkät ajat taisteltuamme olemme mahdollisesti jossain määrin unohtaneet, että kansanvaltainen edistystyö tarvitseekaan edellytyksikseen muita valtiollisia uudistuksia kuin kunnollisen kansaneduskunnan. Nyt kun tuo uudistus on jossain, vaikkakin vaillinaisessa muodossa toteutettu, on meillä kuulunut ääniä ei yksin porvarillisten, vaan omankin puolueemme keskuudessa, että täällä nyt muka olisi kaikki valmista, rauhallista ja menestyksellistä eduskuntataistelua varten ja ettei meidän enää pitäisi ajatellakaan muita taistelutapoja kuin vaalitaistelua ja valtiopäivätoimintaa.
Tuollainen käsitys on mielestäni suuri erehdys.
En puhu tässä ensinkään noista erikoisista kansalaisvapauksista, yhdistymis-, kokoontumis- ja sananvapaudesta, jotka, kuten tiedämme, ovat meillä vielä nytkin, senaatin, kenraalikuvernöörin ja säätyjen yksissä laatimain uusien lakien nojassa, äärettömän huonosti turvatut En myöskään puhu eduskuntauudistuksen suurista puutteista, jotka kyllä hyvin tunnemme. Vaan puhun sen uuden eduskunnan vallasta ja oikeuksista. Vaikkapa me sosialidemokratit saisimme jo ensi vaaleissa edusmiespaikoista enemmistön, vaikkapa sinne ei tulisi ketään muita kuin sosialidemokrateja, niin mitä mainittavia uudistuksia luulisitte sen uuden eduskunnan avulla aikaansaatavan? Kaiken todennäköisyyden mukaan: ei kerrassa mitään. Perustuslakia varten ei tuo »punanen» eduskunta voisi edes käsitelläkään, saati sitten päättää mitään uudistusehdotuksia. Useissa vaikka ei kaikissa muissa lainsäädäntökysymyksissä voitaisiin sentään tehdä komeita päätöksiä, voitaisiin päättää esim. 8-tunnin työpäivä Suomessa oitis toteutettavaksi; mutta pian Pietarista tulisi kyllä tieto, ettei H. Majesteettinsa — luultavasti venäläisten ja suomalaisten neuvonantajansa kehotuksesta — ole suostunut sellaiseen uudistukseen. Ja asia on sillä rauennut. Vieläpä voisi hallitus — venäläinen tai suomalainen — jonain kauniina päivänä ottaa ulkomailta muutaman kymmenen miljoonan valtiolainan »erityisiä asioita varten», tai määrätä parin miljoonan lisämenon »järjestyksen ylläpitoon Helsingissä», — kansaneduskunnan oikeutena ja velvollisuutena olisi vain toimittaa rahat noihin »valtiotarpeisiin». Sillä niin säätää pyhä perustuslaki meillä Suomessa.
Se laki on meidän nykyinen hallitusmuotomme. En ryhdy tässä pitemmältä sen puutteista puhumaan, semminkin kun niistä tulee pian puhetta Oulun puoluekokouksessa. En myöskään tunne edes likipitäin kaikkia maailman perustuslakeja, mutta siitä olen puolestani toistaiseksi vallan vakuutettu, että meidän hallitusmuotomme on nykyään itsevaltaisin kaikista perustuslaillisista hallitusmuodoista maailmassa. Niin vähän on sen mukaan meidän uudella eduskunnallamme valtaa ja oikeuksia.
Hallitusmuotoreformi, nykyisen valtiosääntömme perinpohjainen uudistus eduskunnan oikeuksien laajentamiseksi, se suuri tehtävä on meidän sosialidemokrateillamme vielä edessä, ennenkuin voimme menestyksen toivossa ryhtyä eduskuntataisteluun. Enkä ainakaan minä puolestani voi nähdä, mitenkä muuten tuon tehtävän saattaisimme suorittaa kuin vallankumouksen tietä, Venäjän voittoisan vallankumouksen yhteydessä. Eduskuntauudistus ei kohdannut hallitusvallan puolelta niin kovaa vastustusta, että sen vuoksi vallankumous olisi ollut tarpeen, sillä siinä oli kysymyksessä ainoastaan meidän niin sanoakseni kotiolojemme järjesteleminen, joka korkeimmassa kiirastulessa mahtoi tuntua jokseenkin yhdentekevältä. Hallitusmuotoreformissa sitävastoin käännetään hyökkäysten rintama suorastaan nykyistä korkeinta hallitusvaltaa vastaan. Siinä on alusta loppuun saakka kajottava valtionpäämiehen nykyisiin etuoikeuksiin ja kumottava ne miltei aivan tyyten. Kuinka se voisi käydä muuten kuin vallankumouksen kautta?!
Kun sitte ryhdymme itsellemme selvittelemään, mitä meidän nyt olisi lähestyvän vallankumouksen vuoksi ja edelläesitetyn tarkoitusperän saavuttamiseksi tehtävä, nousee ensinnäkin itsestään kysymys: millaisena meidän on pidettävä suhteemme Venäjän vallankumousliikkeeseen?
Tapausten logiikka on hiljattain äkkiarvaamatta heittänyt tuon kysymyksen vastattavaksemme.
Viaporin sotilaskapina, joka nähtävästi pääsi puhkeamaan ennen aikojaan ja ainakin osaksi vastoin vallankumouksellisten aikeita, näytti muutamaksi päivää panneen hyvän Helsingin elämän varsin sekasin. Porvarilliset olivat ilmeisesti miltei yhtä säikähtyneitä kuin viime syksyisen suurlakon aikana. Kapteeni Kock ja jotkut Helsingin punasen kaartin osastot näyttivät jossain määrin aktivisesti ottavan osaa kapinaliikkeesen, koettaen saada syntymään suurlakkoa ja m. m. rikkoen rautateitä muutamin paikoin maaseudulla. Helsingin suurlakkokomitea yhtyi kapt. Kockin suurlakkokehotukseen, mutta sosialidemokratinen puoluehallinto vaikeni (nim. niinä päivinä kuin Viaporin kapinaa kesti), eikä lakkoa syntynyt muuta kuin osaksi Helsingissä; rautatieliikennekin oli Helsingin ja Pietarin välisellä radalla vain hetken aikaa keskeytynyt.
Miten pelästyneitä kunnon porvarimme todella olivat kapinan aikana, osottaa selvästi säätyjen menettely valtiopäivillä. Ne näet lausuivat — Suomen valtiosäädyt lausuivat — »syvimmän myötätuntoisuutensa» Venäjän nykyiselle vapausliikkeelle, siis aivan virallisesti ylistivät työtä, jota yleisesti laissa sanotaan valtiopetokseksi! Se oli tosiaan jotain jota kannattaa mainita! — Samassa hengenvedossa kyllä samat säädyt sitte kiven kovaan varottivat »Suomen kansaa» ottamasta osaa tuohon vapausliikkeeseen. Ja samaa varotusta huusivat yhteen ääneen kaikki porvarilliset sanomalehdet. Sen, joka ottaisi osaa valtiosäätyjen ylistämään jaloon vapaustaisteluun, sanottiin panevan alttiiksi koko Suomen kansan kansallisen olemassaolon.
Siitä huolimatta oli joku osa suomalaista työväkeä, pääasiassa kai juuri punakaartilaisia, mukana aktivisessa taistelussa kapinallisen sotaväen puolella. He läksivät tuohon taisteluun kukin omaa vakaumustaan noudattaen, ja kuka puoluetoveri tahtoo sanoa, että he tekivät siinä väärin tai että he toimivat »vastoin sosialidemokratian periaatteita»! He toimivat niinkuin he taistelivat ja monet kaatuivatkin: sankareina. Voidaan olla eri mieltä siitä, oliko heidän toimintansa täysin harkittua, poliitisesti viisasta, mutta ei siitä, oliko se ylevää ja oliko se kaikkein korkeimpainkin periaatteiden mukaan oikein.
Toinen asema oli sosialidemokratisella puoluehallinnolla. Se toimi kapinan aikana epäilemättä sangen vaikeissa oloissa, eikä kukaan tyynesti ajatellen kieltäne sen ehdottomasti tarkottaneen puolueen parasta. Ja jos se sittenkään ei toiminut kaikissa suhteissa niinkuin sen olisi pitänyt, niin voi sen toiminnan ainakin hyvin ymmärtää. — Puolestani olisin sitä mieltä, ettei puoluehallinto käsittänyt oikein velvollisuuttaan siinä, kun se ei käyttänyt vaikutusvoimaansa rautatielakon aikaansaamiseksi ainakin niillä rataosilla, joita myöten tiedettiin hallituksen sotaväkeä olevan tulossa. Tuollaisesta rautatielakosta — suurlakko, ainakin koko maata käsittävä, olisi kai tällä kertaa ollut jokseenkin tarkoitukseton — niin, rautatielakosta olisi Viaporissa taisteleville vallankumouksellisille ollut todellista, vaikkapa vähäistäkin etua, ja senkautta me suomalaiset olisimme itse asiassa pysyneet aivan puolueettomina. Sen sijaan nyt me olemme todellisuudessa Viaporin kamppailun aikana toimineet Venäjän hallituksen hyväksi sen kautta että Suomen rautateillä suomalaisen työväen myötävaikutuksella! kuljetettiin silloin hallituksen joukkoja.
Joka tapauksessa olisi kuitenkin aivan väärin nyt tämän takia pitää suurta melua, joka vain hajottaisi rivejämme ja hyödyttäisi vastustajiamme. Semminkin kun tiedämme, että kysymyksessä olevan vallankumousvälinäytöksen kulkuun tai ratkaisuun nähden merkitsi sangen vähän, jos mitään, menettelikö puoluehallinto niin taikka näin. — Toiselta puolen ei tietysti myöskään puoluehallinnolla ole oikeutta ehdottomasti tuomita niitten menettelyä tai joittenkin suurlakkoohjeiden nojalla julistaa niitä puolueesta eronneiksi, jotka tässä tapauksessa käsittivät velvollisuudekseen toimia toisin kuin puoluehallinto parhaaksi katsoi. Puolueesta erottamisenhan voi lopullisesti päättää ainoastaan puoluekokous.
Mutta palatkaamme varsinaiseen kysymykseemme.
Ehdoton puolueettomuus on nyt kai vähintä, mitä Venäjän vallankumoukselliset voivat meiltä vaatia heidän kamppaillessaan sikäläisen hallitusvallan kanssa. Ja meistä sosialidemokrateista on kai jokainen yhtä mieltä siinä, että jos ei muuta niin ainakin on meidän puolueettomuutta jyrkästi noudatettava. Muistakaamme vain tarkasti harkita, jos vast'edes joudumme samallaiseen asemaan kuin oli nyt Viaporin kapinan aikana, mitä kaikkea ehdottomaan puolueettomuuteen kuuluu.
Puolueettomuus onkin meidän luonnollinen asemamme Venäjän kansan nykyiseen vapaustaisteluun nähden, sillä vallankumoustyönsä suorittavat tietysti venäläiset itse emmekä me. Venäjän mahtavalla vallankumousliikkeellä on kyllä aina oleva voimia suorittaa tehtävänsä meidän avuttammekin.
Mutta silti saattaisi tulla tilaisuuksia, jolloin me ilmeisesti suoranaisella toiminnallakin, tavalla tai toisella, voisimme hyödyttää Venäjän vallankumousliikettä. Mitä meidän sellaisessa tapauksessa olisi tehtävä?
Tuollaisten yksityistapausten varalle ei tietysti voi varmasti edeltäpäin sanoa sitä eikä tätä. Mutta jos kerran ensiksikin Venäjän vallankumoukselliset silloin ovat apua meiltä pyytäneet ja toiseksi jos me voimme heille apua antaa panematta oman puolueemme tai koko kansamme ilmeisiä etuja vaaralle alttiiksi, niin on meidän mielestäni myös ehdottomasti apua annettava. On silloinkin heitä tarmokkaasti tositoimilla autettava, vaikka noista toimistamme ei olisi meille itsellemme mitään välitöntä hyötyä.
Sellainen puhe, että me suomalaiset kaikella suoranaisella toiminnalla Venäjän vallankumousliikkeen hyväksi saatamme oman maamme suureen vaaraan ja voimme ainoastaan vahingoittaa venäläisten veljiemme asiaa, ei ole meiltä muuta kuin itsekästä ja kiittämätöntä tai raukkamaista jaarittelua, — milloin se nim. ei ole suorastaan itsevaltiuden ja virkavallan laskuun ostettua. Pikemmin voitaisiin puhua päinvastoin. Sillä jos me kerran vähänkin uskomme Venäjän vallankumousliikkeen lähestyvään voittoon, niin tiedämme myös, että se on lopultakin sille uudelle, vasta syntyvälle Venäjälle, joka nykyään on vallankumouksellinen Venäjä, kuin meidän on näistä vuosista tiliä tehtävä, eikä nykyiselle kaatumaisillaan olevalle itsevaltiudelle.
Mitä siis on ensi sijassa tehtävä? Vastaus ei voi olla muu kuin: varustauduttava! Nopeasti, järjestelmällisesti, tarmokkaasti ja hyvillä aseilla.
Millä aseilla?
Suurlakko on yksi. Millainen se on aseena ja miten sitä tulee käyttää, tunnemme jo vähän kokemuksestakin. Ja muutenkin olemme sitä keinoa viime kevättalven kuluessa paljon ajatelleet, vaikka eduskuntauudistusten päättämisessä emme sitä enää tarvinneet. Nyt lie jokseenkin varmaa, että se käy välttämättömäksi hallitusmuotoreformin toteuttamisessa. Sen avulla voimme silloin taas toivoa puristavamme vanhoillisimmistakin porvareistamme mukiinmeneviä demokrateja.
Mutta se on huono keino ulospäin, kelpaamaton ase päävihollistamme, korkeinta hallitusvaltaa vastaan. Tarvitsemme järkyttävää voimaa.
Punosten kaartien perustamisaate oli varsin hyvä. Mutta korkeita kotimaisia vallanpitäjiämme noiden kaartien olemassaolo ajan pitkään liiaksi hermostutti. Olihan se aivan luonnollista. Sosialidemokratisen puolueen keskuudessa oli suuri sotilaallinen järjestö, vaikkapa aseetonkin — ja porvaristo sekä porvarilliset vallanpitäjät vailla sotaväkeä ja suojelusta. Siinä oli varsinkin tällaisina aikoina — kovin huolestuttava asiaintila, jollaisesta ei tosiaan nykymailman aikaan missään muualla ole ollut esimerkkiä.
Toisestakin syystä täytyi punasen kummituksen senaattia hermostuttaa. Venäjällä Novoje Vremja ja muut samanääniset pitivät aina aika-ajoin melua »Suomen uudesta sotaväestä», jopa joskus, kuten muistamme, aivan tosissaan pelkäsivät Pietarin vallottamista. Ja Suomen kiitollinen Keisarillinen Senaatti oli yleisen kokoontumisvapauden vuoksi pakotettu sallimaan ja katselemaan noita punasia joukkoja. Tosiaan tukala asema perustuslaillisella senaattiparalla kahden punasen välissä, jotka kumpikaan eivät tainneet suuresti kunnioittaa meidän nykyisiä kultaisia perustuslakeja eikä ihania »laillisia oloja». Toisesta pahasta oli senaatin välttämättä päästävä, ja kun nyt Viaporin sotilaskapinan yhteydessä kävi ilmi, että jotkut punakaartilaiset tarpeen tullen osaavat tehdä muutakin kuin marssia Kaisaniemessä, riensi se luonnollisesti heti käyttämään tilaisuutta hyväkseen kieltäen kaikki punaset kaartit Suomessa. Sijaan on saatu kasakat avustamaan herraskaartilaisia raitiotievaunujen kuletuksessa ja punakaartilaisten sekä Viaporista paenneitten kapinallisten ajojahdissa. Ja senaatti on saavuttanut kaksinaisen tuloksen: päässyt punasesta kummituksesta sekä voittanut Novoje Vremjain, Perelom'ien y. m. ennen puuttuvan tunnustuksen. Siis pelannut hyvin.
Me emme tietystikään voi jättää peliin vastaamatta. Ja minä puolestani ehdottaisin näihin senaatin toimenpiteisiin vastattavaksi sellaisella yksimielisellä päätöksellä, että tästä lähin on joka ainoa meistä oleva punakaartilainen. Jos tuo päätös toteutetaan, saamme kokoon noin sadan tuhannen suuruisen armeijan, jolla hyvin jo kelpaa tehdä vallotusretkiä.
Me tarvitsemmekin lähestyvässä vallankumoustaistelussa koko tuon armeijan. Miten sen vain asestamme?
Tarvitsemmeko todellakin tappavia aseita?
Aseet ovat näinä aikoina hyvät olemassa, arveleisin puolestani. Venäjän sosialidemokratit käyttävät aseellista kapinaa taistelukeinonaan, ja kuka meistä menee heitä siitä syystä moittimaan! Meillä eivät olot ainakaan toistaiseksi ole likimainkaan niin äärimmilleen kärjistyneet, toivottavasti eivät tulekkaan kärjistymään sellaisiksi kuin Venäjällä. Mutta jos ne sellaisiksi kävisivät Venäjän hallinnollisen taantumuksen kiristyksistä, niin ei ainakaan minulla olisi sydäntä lähteä laulamaan, että sosialidemokratian periaatteiden mukaan ei valtiollisessa taistelussa ole muuta luvallista asetta kuin »valistava sana ja vaalilippu». Se on nyt kerran surullinen tosiasia, että sitä valtaa vastaan joka on niin meidän kuin Venäjän vallankumouksellistenkin yhteinen vastustaja, ei ole muuta kyllin tehokasta ja kunnioitusta herättävää asetta kuin se mikä tappaa. Sitä tosiasiaa emme me voi muuttaa.
Omia kansalaisiamme vastaan emme missään tapauksessa tarvitse emmekä saa hioa aseita. Niiden kanssa tulemme aina ilmankin toimeen. Silloin kun me kerran yksimielisesti päätämme seisauttaa kaikki pyörät, niin silloin ne kyllä seisahtavat niin ettei yksikään raitiotievaunu pyöri kadulle. Omat porvarimme, taantumusmieliset byrokratimme, ne me kyllä hyvin järjestetyllä suurlakolla pidämme aisoissa aivan aseitta, vaikkapa heillä olisikin käskettävänään joku satakunta ampumaintoisia suojeluskaartilaisia.
Ja joka tapauksessa, jos jollain sattuu olemaan ase, niin säästäköön sen ainoastaan äärimmäisten tapausten varalle. Tehkäämme kaikki voitavamme, jotta meidän vallankumouksemme tulisi niin vähän veriseksi kuin mahdollista. Parasta olisi mielestäni, jos koko kansamme olisi hyvin aseistettu, niin että lähestyvässä lopullisessa Venäjän vallankumouksessa pelkkä tieto siitä suojelisi koskemattomana meidän puolueettomuutemme ja pitäisi kaikki mahdolliset vihollisemme kunnioittavan matkan päässä. Silloin ehkä säilyisimme parhaiten kaikelta verenvuodatukselta.
Ja enempi kuin parhaimmatkaan aseet on meille sosialidemokrateille nykyään varmasti merkitsevä rivien kokoaminen, lujittaminen ja kohottaminen edessämme olevan suuren tehtävän tietoisuuteen. Pois kaikki epäröiminen ja horjuvaisuus! Pois keskinäiset kinat ja kaikki malttamattomat sekä hajanaiset yritykset! Ei vähintäkään voimain tuhlausta, vaan kaikkien voimain kokoamista ratkaisevaa hetkeä varten! Kun silloin joka ainoa meistä seisoo varmana paikallaan, selvillä omasta tehtävästään ja samalla koko armeijan yhteisestä päämäärästä, niinkuin japanilaista sotamiestä on kuvattu, silloin me suoritamme minkä valloituksen tahansa.
Mikä lienee sillä hetkellä meidän tärkeimpänä toimenamme?
Nähdäkseni on meillä silloin ensi sijassa oleva kaksikin tehtävää. Ensiksi meidän on kokoonsaatava järjestykseltään kansanvaltainen ja oikeuksiltaan täysvaltainen perustuslakeja säätävä kansalliskokous. Siihen jäseniä valittaessa ei saa olla olemassa muuta yleisen vaalioikeuden rajotusta kuin 21 vuoden ikä. Ja toiseksi on meidän tuolle kokoukselle esitettävä selvät ja järkähtämättömät vaatimuksemme hallitusmuotoreformin ja muittenkin mahdollisesti kysymykseen tulevain perustuslakiuudistusten suhteen, sekä ajettava nuo vaatimuksemme tarmolla läpi niin siinä kokouksessa kuin myös Venäjän edustajain kanssa sopimuksia tehtäessä.
Nuo ovat ne tehtävät, joita varten meidän on varustauduttava. Porvarillisia radikaleja, jotka monissa muissa maissa ovat juuri puheenaolevat uudistukset suorittaneet, ei meillä liene toivoa saada suurtakaan joukkoa noihin tehtäviin. No, siinä tapauksessa kamppailkaamme yksin. Kamppailkaamme vielä kerran yksinomaan demokrateina suuri taistelu puhtaasti porvarillisen päämäärän eteen, valtiollisen kansanvallan puolesta, jotta pian pääsisimme täydellä tarmolla niihin tehtäviin käsiksi, mitkä meille sosialisteina, sosialidemokrateina, ovat miltei kaikki kaikessa: taloudellisiin uudistuksiin sekä lopullisen sosialisen kumouksen valmistamiseen. —
Tahdon lopettaa pitkäksi venähtäneen lausuntoni samoilla sanoilla, mitkä ehdessämme jo viime kevättalvella lausuttin tässä laajemmin koskettelemaani lähestyvää vallankumoustaisteluamme tarkottaen:
Asema on selvä: varustautukaamme!
O. W. K.
Yleensä on tunnettua mihin suuntaan tieteellinen sosialismi alkuaan on ajatellut maanviljelyksen kehittyvän tulevaisuudessa. Se on ennustanut pikkuviljelykselle perikatoa, kuten pikkuliikkeille teollisuudenkin alalla. Kaikkien maiden sosialidemokratein ohjelmien periaatteellisessa puolessa lausutaan se selvin sanoin julki. Niin myös meidän. Puheenalainen kohta nykyisessä ohjelmassamme kuuluu: »Yhä kohoava teknillinen edistys, yhä kasvava tuotannon ja omaisuuden sekä kaiken taloudellisen vallan keskittyminen kapitalistien ja kapitalistiryhmien käsiin vaikuttaa, että yhä suuremmat joukot ennen itsenäisiä pikkuteollisuuden harjoittajia ja pikkutilallisia menettävät tuotannon välikappaleensa ja joutuvat milloin palkkatyöläisinä, milloin palkattuina apulaisina, milloin velkataakan alaisiksi sortuneina joko suorastaan tai välillisesti kapitalisteista riippuvaisiksi».
Tämän periaatteellisessa ohjelmassamme lausutun suunnan on viitottanut sosialismin suuri tiedemies Karl Marx, yksi viime vuosisadan suurimpia neroja, joka Englannin maanviljelys-oloja tutkiessaan oli tälle kannalleen saanut yhä enemmän ja enemmän vahvistusta. Englannissa oli kapitalismi silloin pisimmälle kehittynyt ja suurimmin vaikuttanut maanviljelykseen, ja maanviljelyksen tila osotti selvästi pyrkimystä keskittymistä kohti. Pientilat hävisivät huikeata vauhtia, sillä niiden viljelys ei näyttänyt voivan kyetä kilpailemaan suurtilain kanssa. Myös Pohjois-Amerikassa vietti suurviljelys samaan aikaan voiton päiviä. Siellä suuret jättiläisfarmit saivat viljanviljelyksellä aivan erinomaisen hyviä tuloksia ja alkoivat arveluttavasti vaikuttaa Europan maanviljelyksen tilaan. Kaiken tämän johdosta ennusti Marx pikkuviljelykselle nopeata perikatoa.
Myöhempi kehitys on kuitenkin osottanut, että pikkuviljelys ei olekaan niin vähän elinvoimainen kuin tieteellisen sosialismin suuri oppiisä oli olettanut; onpa tämän ehkä jyrkimmin Marxin kannalla oleva sosialistinen tiedemies Karl Kautskykin myöntänyt v. 1902 kirjoittaessaan, että pienviljelyksen häviäminen tapahtuu paljoa hitaammin kuin m. . hän oli alkuaan olettanut, olipa se toisin paikoin voittanut jonkun verran alaakin.
Näin Kautsky. Mutta paljoa jyrkemmin ovat sen sijaan useat muut sosialistiset teoretikot ryhtyneet marxilaista kantaa vastustamaan (E. Bernstein, Vollmar, Schoenlank, Bebel, David y. m.), vedoten sekä agraari-tilastoon eri maissa että käytännöllisen kokemuksen osottamiin tuloksiin. Tilastoihin vetoaminen ei kuitenkaan ole täysin selvästi osottanut sitä eikä tätä, sillä tilastoon turvautuvat myöskin suurviljelyksen puoltajat. Muutamissa maissa osottautuu tilasto suurviljelyksen puoltajille edullisemmaksi, toisissa maissa päinvastoin. Tämä johtuu ensiksikin siitä, että maanviljelystilasto ei yksin meillä vaan yli koko koko maailman, on enemmän tai vähemmän puutteellinen, joten ehdottoman varmoja lukuja varsinkin pitemmiltä ajanjaksoilta on mahdoton saada; toiseksi siitä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa vaikuttavat niin monet maanviljelyksestä riippumattomat seikat maanomistusolojen kehittymiseen. Englannissa esim. kohosi maan hinta yhteen aikaan aivan suhdattomasti yli sen tuotantokyvyn, ja siihen oli suurimpana syynä se, että yhteiskunnallinen vaikutusvalta oli yhdistetty maanomistukseen ja sentähden koettivat kaikki maan suuremmoisen teollisuuden avulla rikastuneet henkilöt saada haltuunsa niin paljo maata kuin mahdollista.
Sekä tosioloihin perustuva kokemus että maanviljelysolojen teoretinen tutkimus näyttävätkin nykyään kallistuvan yhä enemmän pienviljelykselle suosiolliseen suuntaan. Vaikkakin yleensä kaikille, jotka tätä kysymystä ovat vähänkin seuranneet, lienee useat pikkuviljelyksen puoltajien väitteistä tuttuja, esitän tässä kuitenkin kaikessa lyhykäisyydessään muutamia seikkoja ja näkökohtia, jotka mielestäni enimmän puhuvat pienviljelyksen puolesta.
Kun Englannissa noin nelisenkymmentä vuotta takaperin kehityskulku näytti menevän siihen suuntaan, että suurviljelys voitti alaa ja pienviljelys hävisi, oli siinä paitsi edellä mainittua syytä, että valtiollinen vaikutusvalta oli yhdistetty maanomistukseen, suurimpana vaikuttimena se, että maanviljelys oli pääasiallisesti ekstensivistä (laajaperäistä) viljanviljelystä, jossa, kuten tunnettu, suurviljelys voi jättiläiskoneiden, niinkuin höyryauran, höyrypuimakoneen y. m. avulla menestyksellä kilpailla pienviljelyksen kanssa. Mutta kun viljan hinnatt vuodesta 1872 merentakaisen (Pohjois-Amerikan, Argentinan) kilpailun vaikutuksesta Europassa alkoivat laskeutua — mitä ne ovat tehneet aina meidän päiviimme asti — alkoi viljanviljelys käydä yhä kannattamattomammaksi, niin että esim. Englannissa, jossa viljatullit eivät olleet hintoja keinotekoisesti korottamassa, suuret alat ennen viljeltyjä alueita jäi viljelemättä ja koko maanviljelyksen täytyi kääntyä toiseen suuntaan, valmistamaan markkinoille sellaisia tuotteita, joissa kilpailu ei ollut niin suuri, niinkuin karjantuotteita, puutarhatuotteita y. m. Ja näillä aloilla eivät koneet merkitse läheskään niin paljoa kuin viljanviljelyksessä ja jos koneita käytetäänkin, ovat ne siksi halpoja, että pienviljelijäkin voi ne hankkia.
Erittäin tärkeänä pienviljelyksen auttajana on nykyaikana esiintynyt osuustoiminta, joka ei ainoastaan tee pienviljelijälle mahdolliseksi käyttää kalliita koneita ja siten saada häntä teknikassa suurviljelijän kanssa kilpailukykyiseksi, vaan helpottaa myös hänen tuotteitensa myyntiä ja huojistaa ostettavia tarpeita sekä mikä vielä tärkeämpää, kohottaa hänen ammattitaitoaan, jossa suhteessa suurviljelijä, valtion erityisesti suurviljelijöitä suosivien toimenpiteiden johdosta (maanviljelyskoulut ja maanviljelysseurat), on näihin saakka ollut verrattomasti edellä.
Vielä on mainittava eräs tärkeä näkökohta. Ihmiskunnan lisääntyessä on viljelyksen käytävä yhä intensivisemmäksi, voimaperäisemmäksi sillä maan tuotannon pitää nousta, voidakseen elättää suuremman ihmismäärän. On huomattu, että suurviljelijä ei milloinkaan voi saada niin suuria satoja kuin pienviljelijä, joka useimmiten itse tekee työnsä ja voi sen siis tehdä suuremmalla huolella ja sopivammalla ajalla, koska hänellä yleensä on enemmän työvoimaa maan pintaalayksikköä kohti kuin suurviljelijällä, ja koneet eivät voimaperäisessä viljelyksessä tule siinä määrässä käytäntöön kuin laajaperäisessä.
Sitäpaitsi teollisuudessa voi liike laajentua miltei rajattomiin asti, mutta maan viljelyksessä sillä on rajansa, sillä mitä kauvempana pellot ovat päätilasta, sitä vaikeampi niitä on viljellä. On esim. Neu-Vorpommerissa laskettu, että peltoja, jotka ovat 2 km. etäämpänä talosta, ei enää kannata viljellä. Omistajat kyllä sellaisissa tapauksissa voivat antaa etäämpänä olevat pellot vuokralle, kuten suurtilalliset juuri meillä Suomessa tekevät, ja meillä se kannattaakin vielä mainiosti, kun teollisuus ei ole maatyömiehiä suuremmassa määrässä vetänyt puoleensa. Maaseudulla on irtolaisväkeä aivan riittävästi painamaan työväen palkat alas ja kohottamaan torpan vuokrat korkeiksi. Mutta kun teollisuus kehittyy ja kun maatyöväestö järjestyy, liittyy työväenyhdistyksiin, jolloin se voi arvaamattomalla ponnella taistella etujensa puolesta, niin ei suurtilallinen enää voikaan saada yhtä korkeita veroja maastaan ja silloin tulee hän huomaamaan, että on edullisempaa myydä torppa kuin vuokrata se, sillä pikkutilain hinnat ovat kohoamaan päin.
Tällaisiin pienviljelystä puolustaviin näkökohtiin on nyt Suomen sosialidemokratinen puoluekin nojautunut ottaessaan käytännölliseen ohjelmaansa sellaisia pikkuviljelystä suosivia toimenpiteitä kuten valtion omistamain maiden luovuttaminen tilattomain käytettäviksi sekä pikkuviljelyksen edistäminen valtioavulla (§§ 5 ja 6 maatalousohjelmassa), vaikka ne ovatkin suorassa ristiriidassa ohjelmamme periaatteellisessa puolessa lausutun kehityssuunnan kanssa. Ja viime aikoina on kuulunut ääniä sekä puolueen sanomalehdissä että puolueen jäsenten kesken, että ohjelman periaatteellinen puoli olisi muutettava sopusointuun käytännöllisen ohjelman kanssa. Tällaista muutosta pitäisin puolestani kuitenkin tällä kertaa, vaikkakin kuulun niihin jotka uskovat pienviljelyksen tuottavaisuuteen, tarpeettomana. Ensinnäkin sen tähden, että kauvas kantavia periaatteellisia ohjelmia on niin harvoin kuin suinkin, ainoastaan olosuhteitten ehdottomasti vaatiessa, muutettava. Että niin ajatellaan muuallakin, sen näemme kaikkien maiden sosialidemokratien ohjelmista, ja toiseksi ei tiede ole vielä sanonut tässä asiassa lopullista sanaansa. Eihän esim. meillä Suomessa ole maataloustilastoa eikä yleensä tarkkoja maataloudellisia tutkimuksia, joihin voisi vedota. Odottakaamme niinmuodoin edes siksi kunnes Tilattoman väestön alakomitean tilastolliset tiedustelut saatetaan julkisuuteen, jos mahdollisesti niiden johdolla voitaisi maanviljelyksemme kehityssuunnasta jotain varmempaa sanoa.
Myöskin maatalousohjelmamme käytännöllistä puolta on vaadittu tarkistettavaksi, muutettavaksi, jyrkennettäväksi. Ja epäilemättä olisi sitä ollut ainakin uudella maanvuokralailla täydennettävä, ellei maatalouskysymyksemme olisi saanut jonkun verran uutta käännettä senkautta, että enimmän vääryyttä kärsinyt osa maalaisköyhälistöämme, torppariväestö, on vihdoinkin itse viime syksyisen suurlakon välittömästi herättäminä noussut oikeuksiaan valvomaan. Tampereen yleisessä koko maata käsittävässä torpparikokouksessa ovat torpparit esittäneet uutta maanvuokralakia varten seikkaperäiset uudistusvaatimuksensa, jotka useimmat kokouksen jäsenistä tuntenevat ja joista tarkemman selonteon voimme senkin tähden tästä jättää. Kuitenkin on noissa uudistusvaatimuksissa muuan, jonka sekä teoretinen merkitys että käytännöllinen kantavuus on siksi suuri, -että se koskee koko maan proletariatia, ja sen vuoksi on tässä otettava puheeksi. Se on tuo viljelyspakkoa koskeva pykälä, jossa ehkä tehokkaammalla tavalla kuin koskaan ennen ehdotetaan käytännössä supistettavaksi yksityistä omistusoikeutta. Koska arvaan, että monta heikkouskoista sosialidemokratiakin pöyristyttää sellainen kuin toisen omistusoikeuden supistaminen, lienee syytä katsoa, millaista »vääryyttä» sen kautta omistavalle luokalle tehdään.
Meidän ei tarvitse mennä vallankaan kauvas muinaisuuteen, kun huomaamme että maa on yhteisomaisuutta, ja vasta sitte kun maanviljelys on päässyt vähän kehittymään, anastavat eräät yksityiset viljelysmaan omakseen. Metsämaa pysyy kuitenkin vielä vuosisatoja sen jälkeen yhteisenä. Kun viljelys sitte yhä laajenee, huomataan kumminkin että metsilläkin on jotakin arvoa joko rakennustarpeina tai laidunmaana ja uutisviljelys- ja kaskimaana, ja silloin muuttuvat metsätkin niiden yksityisomaisuudeksi, joille viljelysmaa jo ennestään kuului. Kuitenkin monet muut nykyään maaomistuksen kanssa yhteensidotut oikeudet, kuten metsästys, kalastus y. m., pysyivät vielä kauvan joka miehen oikeutena; eipä vielä nytkään useissa paikoin maatamme, missä olot ovat enemmän alkuperäisellä kannalla, järven kaloja ja ilman lintuja katsota yksinomaan maanomistajalle kuuluviksi, vaikkakin omistavien luokkain säätämä laki ne heille tarkoin määrää. Me näemme siis, että yksityistä omistusoikeutta on yhä enemmän ja enemmän eri aloille ulotettu. Vieläpä omistavat luokat muutama vuosi takaperin koettivat nelisäätyeduskunnassaan saada sienet, marjat ja varvutkin yksin maanomistajalle säädetyiksi siinä kuitenkan onnistumatta. Mutta niin on yläluokan ruokahalu syödessä kasvanut, että useat maanomistajat ovat sekä kirkoissa että sanomalehdissä kuulutuksilla kieltäneet »kaiken marjain ja sienien poimimisen» maillaan, vaikka lainsäädäntö ei vielä ollut kerinnyt niin pitkälle.
Näitä anastuksiaan puolustavat yläluokat sillä että se on tapahtunut laillisessa järjestyksessä. No niin, aivan samoin mekin aijomme purkaa nämä omistusoikeudet »laillisessa järjestyksessä» eduskunnan säätämän lain avulla, kun vaan ehdimme saada valtiolliset olomme tarpeeksi kansanvaltaisiksi. Ja samaten kuin talonostajakeinottelija on tähän asti voittanut ja rikastunut osatessaan edeltäpäin laskea maan hinnan kohoamisen, saa sama keinottelija nyt tappiota maan hinnan laskemisen tähden, koska hän ei ole ollut tarpeeksi tarkkanäköinen huomaamaan yhteiskunnallisen kehityksen vievän maanomistajain oikeuksien supistamiseen ja siitä seuraavaan maan hinnan alenemiseen. Siinä ei tapahdu vääryyttä kenellekään.
Kysymyksessä oleva viljelyspakkopykälä Tampereen kokouksen päätöksessä kuuluu: »On määrättävä sellainen yleinen viljelyspakko, että kaikki valtion omistamien metsämaiden, kruununpuistojen, virkatalojen sekä kuntien, seurakuntien, yhtiöiden sekä yksityisten hallussa oleva viljelyskelpoinen maa on uuden maanvuokralain ehdoilla annettava etupäässä tilattoman väestön viljeltäväksi, jollei omistaja itse sitä viljele. Ei kuitenkaan enempää kuin 25 hehtaria viljelyskelpoista maata».
Tämä on mielestäni sellainen pykälä, jonka ei mitenkään voi katsoa koskevan yksinomaan torpparien ammattiluokkaa. Juuri tämä pykälä sisältää sen uudistusvaatimuksen, jonka toteuttamisella helpoimmin voidaan ratkaista myös meidän polttavin yhteiskunnallinen kysymyksemme: tilattoman väestön kysymys. Ja tämä on samalla se vaatimus, joka varmaan porvarillisten puolelta tulee kohtaamaan jyrkintä vastarintaa ja joka tällä kertaa siis erittäin voimakkaasti tulee edistämään luokkataistelun vireilläpysymistä. Sentähden tulee puoluekokouksen mielestäni panna mahdollisimman paljo painoa tähän uudistukseen, viljelyspakkoon, ja nyt jo tässä kokouksessa ryhtyä sen johdosta tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Mutta tämän reformivaatimuksen yhteydessä tulisi puoluekokouksen ottaa lähemmin harkittavakseen myöskin toinen kysymys, ja se on: maan palauttaminen pakkoluovutuksen kautta valtion haltuun.
Nykyisen maatalousohjelmamme eri pykälissä on jo tähän uudistukseen viitattu, vaikka sitä koko laajuudessaan ei ole vielä vaadittu. Puolueen sanomalehdistössä on sama asia tämän kesän kuluessa ollut jo jonkun verran puheena, ja on niissä huomautettu asian tärkeyttä siihenkin nähden että maatalouskysymys kaiken todennäköisyyden mukaan tulee ensi valtiopäivillä porvarillisten taholta esille. Meidän edustajillamme tulee luonnollisesti silloin olla varmat menettelyohjeet ja varma ohjelma, ja tätä varten tulisi mielestäni tämän puoluekokouksen määrätä puoluehallinto asettamaan sosialidemokratisen agrarikomitean, joka heti ryhtyisi toimeen laatiakseen ensi valtiopäiviä varten lakiehdotuksen maatalouskysymyksestä erityisesti juuri pakkoluovutusta ja viljelyspakkoa silmällä pitäen. Käytännöllistä maatalousohjelmaamme muuttamaan ei meidän siltä tarvitse nyt ryhtyä, vaan voisi nyt asetettava maatalouskomitea laatia ensi puoluekokoukselle myös ehdotuksen uudeksi maatalousohjelmaksi.
Viljelyspakko ja pakkoluovutus — jotka mielestäni ovat toistensa yhteydessä ajettavat — ovat jokaiselle sosialidemokratille, joka hiukankin on asiaa seurannut siksi selviä, että tässä ei edellisen lisäksi niistä tarvitse enää laajalti puhua.
Kaikkein voimakkaimmin puhuu mielestäni viljelyspakon ja pakkoluovutuksen puolesta juuri edellämainittu tilattoman väestön kysymys, joka meillä on ehkä polttavampi kuin missään muualla Europassa Venäjää lukuunottamatta. Kaikki myöntävät, että kysymys on tärkeä ja että tässä jos missään ovat omistavat luokat hajottaneet lainsäädäntönsä avulla mitä tunnottominta vääryyttä varattomia kansanluokkia kohtaan. Hallitus asettaa komitean komitean perästä asiaa tutkimaan» ja kustantaa herroja jos jonkin näköisiä ulkomaille asiaa »tutkimaan», ja nämä kaikki puhuvat kilpaa kauniita sanoja. Mutta toimenpiteet, joita he ehdottavat, ovat sangen laihoja. Ainoa keino koko kysymyksen saattamiseksi onnelliseen ratkaisuun on kuitenkin se, että pakkoluovutuksen kautta hankitaan maamme eri osista mahdollisimman suuret määrät maaomaisuutta — tietysti etupäässä sekä yhtiöiden että yksityisten omistamia suurtiloja — valtion haltuun ja mainitut maaerät sitte sopivan kokoisina palstoina annetaan tilattomain viljeltäväksi täysin turvatulla hallinto-oikeudella. Tämä on kai jokaiselle selvä.
Tilattoman väestön kysymyksen yhteydessä on mainittava siirtolaisuus, joka uhkaa tehdä lopun koko kansallisuudestamme ja joka ei suinkaan johdu asukasten muuttelemishalusta, vaan siitä että maamme kapitalistiluokka on tehnyt varattoman kansan toimeentulon miltei mahdottomaksi. Mutta siirtolaisuuskin aivan varmaan miltei loppuisi, jos pantaisi mahdollisimman laaja yksityismaiden pakkoluovutus käytäntöön.
Lopuksi sopii vielä huomauttaa, ettei maamme pintaalasta nykyään ole viljelyksen alla muuta kuin hiukan yli 3 prosenttia. Europassa löytyy kuitenkin maita, joitten koko pintaalasta on 60:kin prosenttia viljeltyä. Aivan epäilemättä on suurimpana syynä siihen, että viljelys meillä edistyy näm hämmästyttävässä määrässä huonommin kuin kaikista edellytyksistä päättäen, voisi odottaa, on juuri se seikka, että uutis-asutus on meillä yksityisten mielivallasta riippuvainen. Halua maanviljelykseen ja uutisviljelykseen ei meidän tilattomalta väestöltämme suinkaan puutu. Siitä ovat todistuksina ne puutarhan tavoin viljellyt karut kivikkomäet, joita alituisesti kulkiessa näkee tilattomain mökkinsä ympärille muokanneen. Niitten vieressä on usein mitä muhkeinta niittyä luonnontilassa, — mutta se kuuluu suurviljelijälle, joka itse ei kykene tai ei tahdo ryhtyä sitä viljemään.
Tällaisissa oloissa olisi totisesti viljelyspakko tarpeen! —
Ryhtymättä tässä enää näitä seikkoja laajemmalta selittelemään, pyydän siis vain esittää puoluekokoukselle, että, kuten jo mainitsin, asetettaisiin oitis sosialidemokratinen agraarikomitea valmistamaan ensi valtiopäiville seikkaperäistä agraarilakiehdotusta silmällä pitäen erityisesti viljelyspakon ja pakkoluovutuksen periaatteita.
Wäinö Wuolijoki.
Aurinko oli mailleen menossa, se heitteli viimeisiä säteitään mäen rinteille ja puitten latvoihin. Tehtaan ruokakello oli juuri soinut, pitkänä jonona kulki työväki, tomuisena, hikisenä, uupuneena kohti kurjia asuinhökkeleitään. Kaikkien kasvoilla kuvastui väsymys, hermostus, ei minkäänlaista elon ilmettä — niissä kuvastui orjuuden leima. Nuo haamut olivat enemmän kuolleitten koneiden näköisiä, kuin eläviä ihmissuvun jäseniä. Joukko seisahtui hetkeksi nähtyään tien vieressä mustanpukuisen miehen reppu selässä; se oli tavallinen »pyhissä-vaeltaja», jommoisia usein tapaa Venäjällä. Tämä ihmiskunnan loiseläin tahtoi jollain tavalla ottaa osaa kanssaveljiensä kärsimyksiin, huojentaa niitä. Hän korotti äänensä ja alkoi puhua:
»Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, minä virvoitan teitä, näin sanoo Herra. Seisahtukaa hetkeksi tekin, joihin ylenmääräinen työ on nääntymyksen leiman iskenyt, ja jotka kotonanne soisitte löytävänne lepoa ja rauhaa, vaikka teitä siellä odottaakin köyhyys ja kurjuus. Seisahtukaa, te olette löytävä levon Jumalan sanasta!»
Vähitellen kasaantui joukkoa saarnamiehen ympärille. Hän opetti, ettei kansalla ole muuta pelastuskeinoa kuin kärsivällisyys, ei muuta asetta maailman mahtavia vastaan kuin nöyrtyminen ja alistuminen. Hän jatkoi: Autuaita ovat vaivaiset, sillä heidän on taivaan valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he lohdutetaan. Autuaita ovat siviät — he saavat maan periä» ..... Hänen läpäisevä äänensä tunkeutui sydämiin saakka, se rauhoitti mielet, samoin koko puhe oli lohduttavaa. Kuulijakunta lisääntyi. Joukosta kuului huokauksia, nyyhkytyksiä, kimalsipa kyynelkin muutamien silmännurkassa.
Saarnamies pysähtyi. Hän laskeutui polvilleen, nosti silmänsä ja kätensä taivasta kohti, alkoi rukoilla......
Tuskin oli hän rukouksensa lopettanut, tuskin oli viimeinen liikutuksen huokaus hänen rinnastaan lähtenyt kun ilmestyi hänen läheisyyteensä uusi henkilö illan hämystä. Ryhdikkäällä esintymisellään ja terävällä katseellaan valtasi hän kuulijakunnan ensi iskulla.
— »Veljet ja sisaret!» huusi hän. »Te kuulitte tuon saarnamiehen sanat ne liikuttivat teitä, mutta kauaksiko riittää sitä rauhaa teidän sydämissänne? Ainoastaan niiden huoneitten oville asti, joita te kodiksi kutsutte, joissa köyhyys ja kurjuus vallitsee. Sieltä puuttuu äidin järjestävä käsi, siellä on lapset jätetty oman onnensa nojaan, kuten rikkaruohot tienoheen ilman hoitoa, ilman kasvatusta..... Heti sinne mentyänne alkaa sydämen ahdistus, alkavat omantunnon tuskat..... Te kuulitte tuon korvia hivelevän saarnan. Kohta tulee kaksituhatta vuotta siitä kun se ensi kerran lausuttiin Galileassa. Siitä asti on kansaa ruokittu noilla autuuden lupauksilla, jos vaan se on siveä, nöyrä, hiljainen eikä valita kurjuuttaan..... Kaksituhatta vuotta on murheellisille luvattu lohdutusta ja nöyrille perintöä taivaassa. Tällaisilla lupauksilla ovat maanmahtavat nukutelleet kansaa, pitäen heitä pilkkanaan ja orjanaan. On jo aika oppia tuntemaan totuutta, karistaa sälöt silmistä?
Joukosta alkoi kuulua sekavia ääniä, jonkullaista elämää ilmestyi kuolleille kasvoille. — »Ajakaa pois tuo Jumalan pilkkaaja!» huusivat vanhemmat joukosta. — »Kuulkaahan toki mitä hänellä on meille sanomista», kuului ääniä toisaalta. — »Puhukoon! Puhukoon!» huudettiin useammalta taholta yht'aikaa.
Häly hiljeni. Juhlallisena kuului puhujan ääni: »Minä ilmoitan teille uuden evankeliumin, se pelastaa ihmissuvun orjuudesta. Minä opetan teille uuden totuuden, joka lampaat muuttaa tiikeriksi sutten silmissä, ja teidät urhoiksi, jättiläisiksi, jotka yhdellä iskulla kukistatte ahdistajanne». — Haudan hiljaisuus vallitsi joukossa. Läheisestä lehdosta kuului satakielen raksutusta, johon sekaantui kauempaa tieltä kuuluva kärrynpyörien kolina. Puhuja ei käskenyt joka iskulle päätään kumartamaan rakkauden nimessä, josta ei ole hyötyä kenellekään, vaan kehoitti heitä olemaan väkevät oikeuden ja totuuden saavuttamisessa, taistelussa ihmisoikeuksien puolesta.
Hän jatkoi: »Kurjia ovat sellaiset henkisesti vaivaiset, jotka vastustamatta sortoa ja väkivaltaa alistuvat mahtavien pilkaksi. He eivät saa osaa Jumalan valtakunnasta, jos eivät sitä saavuta maanpäällä totuuden ja yhdenvertaisuuden perusteella. Autuaita ovat kaikki, jotka häpeävät henkistä köyhyyttään ja orjamaisuuttaan, sellaisilla on jumalanvaltakunta jo täällä maanpäällä!»
— »Kurjia ovat kaikki murheelliset ja itkevät, sillä kyyneleet ovat heikkouden s. o. taistelusta kieltäymisen merkkiä. Ei lohdutusta ole kyynelistä haettava, vaan taistelemalla. Autuaita ovat vapauden puolesta taistelevat, jotka eivät itke, eikä he kaipaa lohdutusta».
— »Kurjia ovat siveät, jotka väkivaltaa vastustavat äänettömällä nöyryydellä! Eivät he milloinkaan saa periä maata, sillä maa on ammoisista ajoista rikkaiden ja ahneiden vallassa, joiden sydän on kivettynyt ja pää pyörällä miettiessään keinoja, joilla puolustaisivat vääryydellä ansaittua omaisuuttaan. Odottaa heiltä maata, on samaa kuin toivoa mannaa taivaasta. Autuaita ovat rohkeat ja urhoolliset, sillä he ainoastaan voivat valloittaa ja periä maita.
— »Kurjia ovat kaikki, jotka isoovat ja janoovat totuutta, jos he eivät pane rikkaa ristiin tyydyttääkseen janoaan, vaan panevat ainoastaan toivonsa Jumalaan. He eivät milloinkaan tule ravituiksi... Autuaita ovat kaikki, jotka sotivat vääryyttä ja väkivaltaa vastaan, sillä he tulevat ravituiksi».
»Kurjia ovat armeliaat jotka osottavat hyvyyttä kovasydimisille, he enentävät pahuutta maan päällä. Jokainen hyvätyö, joka tehdään orjuuttajalle, on kovasydämisyyttä, vääryyttä orjuutetuille; kaikkinainen avustus pyövelille muuttuu iskuksi uhrin selkään. Autuaita ovat ne, jotka eivät avusta pyöveleitä, vaan kuulevat totuuden ääntä, eivätkä kerjää armoa....»
— »Kurjia ovat sellaiset rauhan tekijät, jotka luulevat sillä saavuttavansa Jumalan lasten arvon, mutta eivät voi sotia totuuden puolesta. Sotajoukolle täytyy varustaa vastajoukkue, väkivalta on kukistettava voimalla — sellainen on elämän ja rakkauden laki. Autuaita ovat, jotka eivät silloin rauhaa ehdota, kun on tarvis vastarintaa, eivätkä puhu veljeydestä susien ja lammasten kesken. Autuaita ovat ne, jotka kylvävät vastustuksen ja taistelun siementä pahaa vastaan, sillä he pitää kutsuttamaan totuuden palvelijoiksi».
— »Kurjia olette te, jos teitä kuka hyvänsä ilman koston pelkoa rupeaa vainoomaan, ja pilkkaamaan totuuden tähden, kurjia olette te, jos ette yksissävoimin vastusta vainoojain ja pilkkaajain hankkeita. Jumalan valtakunta maanpäällä kuuluu juuri sellaisille, jotka eivät kärsi totuutta pilkattavan. Totuutta ei saa pilkata eikä vainota, sen täytyy paistaa kaikille aivan kuin aurinko, jakaen valoa ja lämpöä ympärilleen ilman erotusta!»
Näin puhui tuo outo mies, ja hänen sanansa herättivät vastakaikua kuulijain sydämissä. Ne kuuluivat jonkalaiselta kiihotukselta, ne kehoittivat olemaan varuillaan vaaran hetkellä, ja samalla niistä hehkui toivoa parempaan elämään ei ainoastaan haudan tuolla puolen vaan jo täällä ajassa. Korkealle kohosivat kuuliain rinnat ja laskeusivat uudelleen, toivon huokaus kohosi korkeuteen — sydän sykki kiivaammin.....
On jo yö. Kansajoukko seisoo odotellen paikallaan, puhuja jatkaa:
»Vastustakaa pahaa kaikin tavoin, semminkin väkivaltaa. Älkää kuulko niitä, jotka saarnaavat ja opettavat kääntämään vasemman posken, jos joku lyö oikealle. Jokaiseen iskuun vastatkaa iskulla, sillä tavalla saatatte pyövelin häpeämään ja hänen tappeluhalunsa lakastuu».
»Älkää kuulko niitä, jotka kieltävät tekemästä vastarintaa silloin kuin teitä piinataan ja ryöstetään, jotka kehoittavat antamaan kaikki muutkin vaatteet sille, joka vie hameen».
»Te kuulitte sanotuksi; rakastakaa vihollisianne, siunatkaa niitä, jotka teitä sadattelevat ja vainoovat. Vaan minä sanon teille: vihatkaa vihollisianne koko sydämenne voimalla, ja sitä enemmän jos nuot viholliset ovat samalla totuuden ja oikeuden vainoojia!»
»Pois siis iankaikkinen kärsivällisyys. Nostakaa päänne ylös korkealle, sillä totuus on teidän puolellanne, ja missä on totuus, siellä on myöskin voima!»
»Te olette ehkä kuulleet huudon: kaikkien maiden työtätekeväiset ja raskautetut, liittykää yhteen!! Köyhälistö ja työväki kuulkaa tätä rakkauden käskyä! Yhtykää suuriksi työväen legioneiksi ja rientäkää taisteluun totuuden ja vapauden puolesta!»
»Ainoastaan taistelemalla voitte saavuttaa ne oikeudet, jotka teille ihmisinä ja kansalaisina tulevat ovat!»
(Suomensi R—i.)
Karmolyk.
Puolueemme edustajakokous pidetään Oulussa elok. 20–27 p:nä. Käsiteltäviksi tulee puoluehallintojen kertomukset, valtiollinen uudestijärjestäyminen, puolueohjelman muutoskysymys, vaaliohjelma (eduskuntakysymys, kunnallinen äänioikeus, maatalouskysymys, työväen suojeluslaki eri osissa, invaliditeetti- ja vanhuudenvakuutus, palkkaussäännön poistaminen, verotusreformi ja kieltolaki), menettelytapa, ruotsalaisen työväen suhde puolueeseen, kustannustoimi, puoluelehdet, puolueen lakimies, agitaattorien koulutus, ihanneliitot, vappujuhla, työlakot ja ammatillinen järjestyminen, puolueen toimihenkilöitten raittius, työväenlehdet iltalehdiksi. — Luonnollista on että useista kysymyksistä voidaan antaa vain lyhyt lausunto, jotta pääkysymyksille: uudestijärjestymiselle ja vaaliohjelmalle voidaan panna pääpaino. Uusi puoluehallinto tulee myös valittavaksi. — Puoluelehdet julkaisevat parhaillaan alustusperusteluja ja ponsia ja yhdistykset keskustelevat niistä evästykseksi edustajilleen.
Ammatillisen järjestäymisen keskittämistä ja kokoamista suoritetaan parhaillaan. Tampereella kesäkuun alussa pidetty tehtaalaisten edustajakokous pani alulle useita ammattiliittoja, harkitsi lakko-ohjeet ja antoi lausunnon koko maata käsittävän ammattijärjestön tarpeellisuudesta. Puoluehallinnon alotteesta ovat ammatilliset liittohallinnot pitäneet Helsingissä kokouksia ja asettaneet Ammattiliittojen väliaikaisen keskustoimikunnan, johon on valittu 2 edustajaa joka liitosta ja paikallisjärjestöstä, ja 7-henkisen Liittovaliokunnan käytännölliseksi toimeenpanijaksi. Tarkotuksena olisi koota tietoja ja tilastoja ammatillisista työtaisteluista maassamme, julaista asiaa valaisevaa kirjallisuutta, avustaa — toistaiseksi etupäässä neuvoilla — lakkolaisia ja valmistaa ammattikongressia, joka suorittaisi yhtymisen. Puoluehallinto on luovuttanut 2,000 mk. tähän tarkotukseen, määrännyt agitaattori Lehokkaan matkustamaan etupäässä amm. järjestäymisen edistämiseksi ja luovuttanut kansliansa liittohallintojen ja liittovaliokunnan kokouksia varten. — Ammattisihteeriksi on valittu Matti Paasivuori.
Sosiaalista toimistoa ehdottavat maahamme perustettavaksi yhä useammat äänet. Viime vuonna kuvasi Valpas Illanvietossa Köpenhaminan sosialistien toimiston ja suositti sellaista, tri M. Seppälä puhuu samallaisesta »Sosialismia»-kirjassa ja Helsingin Sanomat ovat ottaneet asian puheeksi. Eiköhän asiassa vähitellen voisi ryhtyä toimiinkin?
Sosialidemokratiset sanomalehtimiehemme ja -naisemme pitivät ensi kokouksensa Turussa 8–9 p. heinäk. ja käsittelivät seuraavia asioita.
Sanomalehdistömme ja puolueemme keskinäisistä suhteista päätettiin, että puoluelehdeksi pääsyä on pyydettävä puoluehallinnolta, joka antaa väliaikaisen hyväksymisen, puoluekokous väliaikaisen. Molemmat voivat tietysti hyväksymisensä peruuttaa. Puoluehallinnolle voidaan myös valituksia tehdä puoluelehden kantaa vastaan. Puoluelehden toimitus saa lähettää yhden puhevaltaisen edustajan puoluehallinnon kokoukseen ja puoluepäiville.
Sosialidemokratinen toimittajaliitto perustettiin ja valittiin sen toimikuntaan V. Jokinen, Timo Korpinen ja Kössi Kaatra Tampereelta. Tarkoituksena olisi saada kokoon kassoja, matkastipendejä, sairausapuja jopa eläkkeitäkin varten.
Yhteistoimintaa päätettiin ruveta puuhaamaan sanomalehtiemme ja kustannuslaitostemme kesken. Helsinkiin koetetaan saada keskustoimisto kirjain levittämistä varten.
Tärkeä keskusteluaihe oli kysymys painojutuista ja yksityisten toimittajain vastuuvelvollisuudesta.
Sosiaalipolitisia ja taloustieteellisiä tutkielmia alkaa meillä yhä useammin ilmestyä ilmauksena siitä, että yhteiskunnallisten uudistusten välttämättömyys alkaa olla kaikilla tahoilla myönnetty. Kun näin yläluokkakin huomaa edullisimmaksi ryhtyä puuhiin uudistusten aikaansaamiseksi, on puolueellamme sitä suurempi syy tarkalla arvostelulla seurata kaikkia ilmiöitä tällä alalla ja saada lainsäädännöllisen vaikutuksensa kautta ainakin torjutuksi niin monia väärinkäytöksiä kuin suinkin kaikista sellaisista, joita nyt edessä olevissa reformeissa vallassa olijat yrittäisivät säilyttää, ja huomioon otetuiksi työtä tekevälle luokalle todella hyödyllisiä seikkoja.
Ilmestyneistä tutkimuksista mainittakoon seuraavat:
Arbetsreglementena och deras rättsliga reglering. Tämä t:ri Leo Ehrnroothin väitöskirja käsittää arvokkaan kokoelman selontekoja käytännöstä ja lainsäädännöstä tehtaiden järjestyssääntöihin nähden Euroopan eri maissa ja meillä. Ankarasti arvostelee tekijä esim. Karhulan ankaria orjasääntöjä, jotka v. 1893 aikaansaivat tuloksettoman, joskin hänen mielestään täysin oikeutetun lakon. Arvostelevasti pitelee tekijä myös eri kohtia maassamme säädetyistä järjestyssäännöistä ja mainitsee, mitä järjestyneen työväen taholta on asiassa lausuttu. Niinpä Turun kokouksessa v. 1899 lausui puolue, että työnantaja on velvollinen laatimaan kumpaakin puolta yhtä paljon sitovia ohjesääntöjä — sekä että ennen kun ohjesäännöt saavat laillisen voiman »on liikkeen kaikkien täysikasvuisten työntekijäin mieltä kysyttävä työnantajan ehdotuksesta, mikä ehdotus ynnä työntekijäin oikeaksi todistettu lausunto ovat lähetettävät teollisuushallitukselle ohjesäännöiksi lopullisesti muodostettaviksi ja vahvistettaviksi. — V. 1904 pani puoluesihteeri Kari tekijän pyynnöstä toimeen kyselyn, johon 37 puolueyhdistystä ynnä Helsingin paikallisjärjestön 34 ammattiosastoa antoivat vastauksia, joita kirjassa esitetään. Etenkin sakkomääräysten mielivaltaisuus kuten yleensä työnantajain yksinoikeus järjestyssääntöjen laatimiseen ovat herättäneet jyrkkää paheksumista työväen taholta. Tekijä osottaa myös sellaisia kohtia vallitsevissa järjestyssäännöissä, että niitä tuskin voi pitää edes nykyisten lainmääräysten sallimina. Tosin 24 työnantajaa väittää kyselleensä työväen mielipidettä antaessaan järjestyssäännöt, mutta tästä eivät työväen järjestöt juuri tiedä mitään.
Tampereella huhtik. 14–15 p. tänä vuonna pidetyssä paperitehtaalaisten kokouksessa lausuttiin, ettei työväki tunne siveellisesti sitovaa velvollisuutta järjestyssääntöihin nähden, joiden laatimisessa sillä ei ole ollut osaa, ja tämänkesäisessä tehtaalaisten edustajakokouksessa Tampereella pidettiin tärkeänä: »että työväki tulee huolimatta elinkeinolain määräyksistä, tasapuolisesti edustetuksi järjestyssääntöjen laatimisessa, ja että työväki itse tämän toteuttaa käytännössä niin pian kuin mahdollista; ja että näin laaditut järjestyssäännöt ennenkuin ne työväen puolelta hyväksytään, alistetaan lausunnon saamista varten asianomaisten työläisten liittohallinnon harkittavaksi.» — Tekijä taas arvelee parhaaksi keinoksi sen, että työväen ja työnantajain kesken tasaisesti valitut teollisuusvaltuutetul saisivat tarkastaa järjestyssäännöt, joista laissa vielä olisi tarkempia määräyksiä. On tärkeätä että työväki etenkin tässä peruskysymyksessä, osallisuudessaan järjestyssääntöjen laatimiseen, valvoo oikeuksiaan. Yksityiskohtainen arvostelu niistä kohdin, joissa täytyisi olla lainsäädännöllisiä määräyksiä, on paras jättää työväen järjestöjen harkittavaksi, kun asia lainsäädännössä tulee esille. Kirjan tekijä viittailee siinä suhteessa huomattavia kohtia, joita en pidä itseäni pätevänä arvostelemaan. Ehkä ammatillinen liittovaliokunta ajan tullen kiertokirjeellä kääntyy järjestöjen puoleen.
Tärkeä kysymys on siis otettu puheeksi ja työväen on valmistauduttava antamaan niistä yksityiskohtaisia lausuntoja.
Kylämuodosta ja vainiojärjestyksestä Lounais-Suomesta 16- ja 17-sataluvulla. Agraarihistoriallinen tutkimuskoe kirj. Antti Kaasalainen. Suurimman osan tätä väitöskirjaa täyttävät muodolliset selonteot kylämuodosta asuintontteihin, peltoihin, niittyihin ja ulko-uutisalueisiin nähden sillä mieltäkiinnittävällä murrosajalla, jolloin vanha yhteistaloudellinen kyläjärjestys vainiopakkoineen ja sarkapeltoineen väistyi uusaikaisen yksityiseen yritteliäisyyteen perustuvan viljelystavan ja sen vastaavan omistusmuodon tieltä, jota isojako koettaa merkitä. Saamme havainnollisten esimerkkien kautta selkeän kuvan raja- ja viljelyssuhteiden kehityksestä, joka samalla oli omistussuhteiden muuttumista. Valitettavasti on tekijä kovin lyhyesti, etupäässä vain luvussa VI, vetänyt suorastaan kansantaloudellisia johtopäätöksiä näiden suurten muodostusten merkityksestä ja vaikutuksesta yhteiskunnallisiin oloihin ja kansanluokkien keskenäisiin suhteisiin. Siinä suhteessa toivoisimme tutkimukselle jatkoa voidaksemme sitä paremmin käyttää valaisuna maataloutemme kehityshistorialle.
Maanviljelijäin ammattijärjestöjä ulkomailla, kirj. August Teräksinen. Otavan kustannuksella. Siv. 362, h. 3:75. Kirja, joka näin tarkasti kuvailee Tanskan, Norjan ja Saksan maanviljelysseuroja, on epäilemättä tervetullut käsikirja maanviljelyksen alalla toimivain seurain ja yhdistysten toimihenkilöille. Mieltäkiinnittävältä tuntuu selonteko toimenpiteistä Tanskan 165,000:n husmandin auttamiseksi tuottaviin viljelystapoihin, kurssien, koulujen, neuvojain koe- ja näytekenttien, näyttelyjen, osuustoiminnan, palkintojen ja palkintolainojen kautta. Puolueemme maatalousohjelman 9:s kohta saa laajaa valaisua kirjasta, jota silmäillessä herää ajatuksia virallisten (Saksan) työkamarein ja vapaiden valtioapua nauttivain yhdistysten eduista ja haitoista. On välttämätöntä puolueellemme ruveta tarkemmin seuraamaan pienviljelijäimme teknillisiäkin parannuspyrkimyksiä, sillä politiset riennot käyvät luonnollisesti käsi kädessä. iro.
Sosialistista ja vapaa-aatteista kirjallisuutta on ilmestynyt M. V. Vuolukan kustannuksella Tampereella:
R. G. Ingersollin valitut teokset, 10 luentoa, yli 300 sivua, hinta 2:25 ja 2:75.
Eri vihkona on ilmestynyt: Jumalat ja perkeleet, 50 p.
Tämän amerikalaisen vapaa-ajattelijan rohkea taistelu uskonnollisia ennakkoluuloja vastaan on paljon edistänyt henkien vapautusta, josta vapaalle yhteiskuntakehitykselle on arvaamatonta hyötyä.
Leo Tolstoi, Aikamme orjuus. Suom. O. T. s. 93, hinta 75 p. — Tunnettu ihanne-anarkisti arvostelee murhaavasti kieroja oloja ja puolustaa parannuskeinojaan.
W. Richter. Jesuksen taloudellinen politiikka. Siv. 52, h. 35 p. — Esittää selkeästi alkuperäisen kristillisyyden taloudellisen perusajatuksen, kommunismin, yhteensopivaisuuden sosialismin tarkotusten kanssa, vaikka kirkko on tämän suhteen sotkenut antautumalla kapitalismin palvelukseen.
August Bebel. Pois seisova sotaväki, sijaan kansanpuolustus! Suom. Hannes Ryömä. Siv. 95, hinta 75 p. Suomentaja on lisännyt luvun Suomen sotalaitoksen kehityksestä. — Erittäin tärkeä kirja meille tällä hetkellä, jolloin kansanpuolustuksen toteuttaminen tavalla tai toisella on tullut polttavaksi välttämättömyydeksi.
Saman kustantajan toimesta ilmestyy piakkoin Karl Kautskyn kirja Sosialidemokratia ja maatalouskysymys ja Max Nordaun kirja Taloudellinen valhe y. m.
Niin kauan kuin puolueen kustannuslaitokset lähettävät kirjamarkkinoille kovin vähän ja osaksi huonosti valittuakin kirjallisuutta on yksityisten yrityksiä täyttää kirjatarvetta pidettävä kiitettävänä. Puolueen liikelaitosten on vaan pidettävä huolta kehityksestään, etteivät yksityiset yritykset pääsisi paisumaan kapitalistisiksi työväen verotuslaitoksiksi.
Kirjallisuutta. Yrjö Weilinin kustannuksella on ilmestynyt Kasvatusopillisia kirjoituksia N:o 3. Yksilöllisyys ja personallisuus kasvatuksessa. Michel de Montaigne'n mukaan kirjottanut Oskari Mantere. Vuosisatain takaa antaa nerokas humanisti vielä meidänkin koulullemme ja kodillemme kultaisia neuvoja opetuksen käytännöllisen pohjan ja psykologisen menettelytavan edullisuudesta. — Tämä kuten monet muut uudemmat kasvatusopilliset teokset osottavat, että uusiaikainen kasvatusoppi alkaa tiedollisesti olla selvillä, mutta milloin saamme nähdä käytännöllisiä seurauksia siitä?
Sosialismia, esittäneet t:rit Väinö Voionmaa (Vallin) ja Matti Seppälä (Helenius), on Raittiuden Ystäväin kustannuksella ilmestynyt julkaisu, jossa 6:ssa luennossa esitetään näkökohtia sosialismista ja sen suhteesta kristinuskoon, kansallisuuskysymykseen, raittiusliikkeeseen y. m Kirja osottaa, kuinka sosialistiset katsantokannat alkavat syöpyä ajan ajatteluun ja valloittavat yhä uusia kannattajia.
Sosialidemokratian vuosisata t:ri Väinö Voionmaan toimittama, Werner Söderström osakeyhtiön kustantama, suuri kuvallinen teos on ennättänyt 21:een vihkoonsa — koko teos käsittää n. 50 vihkoa. Suurin yleispiirtein on kuvattu yhteiskuntaliikkeiden kehitys alkuajoilta Ranskan suuren vallankumoukseen saakka ja sitten 19-vuosisata kirjavine liikkeineen, jotka eri puolilta valaisevat ja tulkitsevat yhä selväpiirteisempänä esiintyvää suurta taloudellista perustaistelua omistavain ja omistamattomain kesken. Parissa viime vihkossa kuvataan Napoleon III:n viekkaita yrityksiä yleisen äänioikeuden myöntämisellä lahjoa kansan pohjakerrokset odottavaan levollisuuteen hänen pystyttäessään keisarillisen itsevaltansa pylvästä, joka osaksi onnistuikin; mutta lopulta kärjistyi asema Saksan–Ranskan sotaan ja Parisin kommuniin, tähän uudemman historian suuremmoiseen näytelmään, jossa suurporvarillinen kapitalismi iski työväen otsaan luokkataistelun verisen merkin. Erinomaisen kalliita opetuksia tarjoovat meille kuvaukset kumousliikkeiden toimitsijain laimiinlyönneistä ja erehdyksistä, jotka aina maksavat paljon verta ilman vastaavia tuloksia. Meillä on täysi syy tutkia edeltäjiemme erehdyksiä ja omiamme, jotta voisimme niitä välttää nyt, kun aika kysyy meiltä entistä enemmän tarkkanäköisyyttä, päättäväisyyttä ja toimintatarmoa.
Murrosajan ilmiöitä. Kertomuksia ja runoja, kirj. Seth Heikkilä. Boman & Karlssonin kustannuksella. Siv. 102, h. 1:25. — Vaatimaton vihkonen, jonka suorasanaiset pätkät sattuvasti tulkitsevat taloudellisen ja valtiollisen murrosajan kuvaavia vaikutuksia köyhäläisasemassa henkisesti ponnistelevaan herkkään mieleen.
Lentokirjasia on sos.-dem. puoluehallinnon toimesta tämän vuoden kuluessa ilmestynyt kaunis sarja:
N:o 1. Kansa valvo kalleintasi. Eduskuntauudistus ja suurlakko. Ohjeita. Myös ruotsiksi.
N:o 2. Torppari, mitä vaadit, kirj. Sulo Vuolijoki.
N:o 3. Kahdeksantuntinen työpäivä, mukaillut Sulo Vuolijoki.
N:o 4. Ei kahleita kansalle. Yhdistymis- ja kokoontumisvapaudesta, kirj. Mikko Uotinen.
N:o 5. Snellman ja köyhälistö, kirj. Väinö Voionmaa.
N:o 6. Älkää koskeko painovapauteen! Kirj. O. W. Kuusinen.
N:o 7. Sosialidemokratia ja sen tarkoitus, kirj. Robert Ågren, alkuperäinen ruotsiksi.
N.o 8. Työtaisteluiden järjestämisestä, kirj. P. Leppänen.
N:o 9. Naiskysymys ja sosialidemokratia, kirj. Lily Braun, suomentanut Ilma.
N:o 10 tulee käsittelemään ohjelman 5:ttä kysymystä V. Jokisen esittämänä.
Kuten näkyy, on näissä käyty läpi viime ajan jännittävimmät kysymykset ja ovat ne, vähintäin painoarkin käsittäen, olleet kaupalla 10 p:stä kpl., yhdistyksille ja jälleenmyyjille tuntuvalla hinnanalennuksella. Suuret painokset ovat loppuunmyydyt, niin että vain paria kolmea viimeistä on jäljellä.