Julkaistu: 3. maaliskuuta 1899
Lähde: Työmies, perjantaina 3 p. Maaliskuuta 1899, s. 1–2
Digitalisointi: Joonas Laine
Viime torstai-iltana olivat muutamat herrasmiehet kutsuneet Työväenyhdistyksen talolle joitakuita johtavia miehiä työväen piiristä ja antaneet heille toimeksi levittää sellaista tietoa, että kansalaiset tulevana sunnuntaina pysyisivät kytosalla niin paljon kuin mahdollista. Silloin, näet, tullaan ottamaan heiltä allekirjotuksia johonkin nykyistä valtiollista kysymystämme koskevaan anomukseen. Tuo kokous pidettiin tietysti salassa itse työväen sanomalehtimiehiltäkin. Mutta aijottua anomusta ei sittenkään kuulu luetun, ei edes pontta, eikä siis mitään arvosteluakaan asian johdosta suvaittu. Herrat olivat vaan saapuneet ilmoittamaan asiasta ja pyytämään tietoa levitettäväksi.
Kuinka on meidän tämä asia ymmärrettävä?
Viime syksystä asti on järjestynyt työväestö kaikilla mahdollisilla keinoilla koettanut saada maamme vallassa-olijoita ymmärtämään, että koko valtiollinen itsenäisyytemme voi milloin hyvänsä ruveta horjumaan, jollei vallassa-oleva vähemmistö asetu kansan syvien rivien kanssa sopusointuisaan vuorovaikutukseen, johon sillä on oivallinen tilaisuus kutsumalla itsetietoisuuteen heränneen työväen edustajat yhteisen neuvospöydän ääreen. Mutta sieltä selitettiin vaan itsekylläisesti, että he tämmöisenäänkin ovat kylliksi lähellä syviä rivejä, sillä edustavathan säädyt lain mukaan koko Suomen kansaa. Turhaan heille sanottiin, että toista on vanhentunut laki, toista uudenaikainen todellisuus. Kun työväki sitten julistautui itsenäiseksi valtiolliseksi puolueeksi, huutivat he että nyt työväestö oli menettänyt viimeisetkin suosijansa parempien ihmisten parissa; kulkekoon se nyt omia teitään pimeätä tulevaisuutta kohti. Ja vielä rauhan-asian yhteydessä tehdyn mielenosotuksen johdosta saamme vallassa-aolijain puolelta vaan pelkkää halveksimista ja ivaa osallemme.
Niinkauan kuin vielä jotakin oli pelastettavana, teki työväki vasten vallassa-olijain suoraa kieltoakin rohkeasti ja päättävästi sen, mitä voi.
Mutta sitten tapahtui paljon yhdellä kertaa. Kaikki vallassa-olijain laskut pettivät, mutta kaikki, mitä työväestö alunpitäin oli pelännyt, toteutui. Kaikki mikä oli paperilla, kaikki mikä koskee ulkonaisia yhteiskunnallisia laitoksia, voidaan muuttaa; mutta se mihin mitkään mahtikeinot eivät ylety, on kokonainen, ajatteleva ja kulttuuritehtävästään selvillä oleva kansa. Se ei häviä perustuslakien kanssa, sen luottamus Jumalaan ei järky, vaikka ulkonainen kirkko kukistuisi, sen oikeudentunto ei mene kumoon lakien kanssa, aivan niinkuin sen työvoimakaan ei lopu, vaikka koko maailman kapitaalit häviäisivät.
Nyt alkaa yläluokka vasta käsittää, missä on kansamme olemuksen ydin, mutta liian myöhään. Se mikä asiain ratkaisua edellä olisi tehnyt valtavan vaikutuksen, on sen jälestä pelkkää tuulen hosumista. Jos tahdotaan pönkittää vanhaa lahonnutta rakennusta, niin on pönkät pystytettävä ennen kuin se on rauennut kokoon. Jälestäpäin ei pönkillä ole mitään virkaa; silloin on ajateltava ihan uutta rakennusta.
Mutta tietysti eivät vallassa-olijaimme itsekylläiset johtajat tätä käsitä, vaan muistaessaan, että heille kansan kannatusta aikanaan tarjottiin, ovat valmiit paremman puutteessa edes pönkkien asettamiseen rauenneen rakennuksen sijalle, kun ei enää ole muutakaan tekemistä.
Mutta tälläkin puuhalla olisi voinut olla hyvä puolensa, jos nyt entisyyden raunioilla kansan eri kerrokset olisi voineet lyödä veljeskättä, jos rahavalta, virkavalta, pappisvalta tunnustaisivat turvattomuutensa ilman työväen pohjakerrosta. Mutta onko yläluokka nytkään viisastunut? Ei! Se ei vieläkään etsi itsenäisiä, valtiolliseen sananvaltaan kypsyneitä työmiehiä, vaan ainoastaan nimiä, tukuttain nimiä, joita se sitten voisi käyttää tarkoituksiiinsa.
Mutta suomen työväestö on viimeisten aikain tapauksista paljon oppinut? Se näkee jo, että ainoa tie kansallisen persoonallisuutemme säilyttämiseen käy työväen järjestyneitten rivien kautta. Myyköön yläluokka mammonan mukana kansallisuutensa, jos se tahtoo, niinkuin se on kaikki muutkin ihanteensa myynyt, tahi tulkoot sen jäsenet työväen riveissä oppimaan sitä elämän filosofiiaa, joka ei riipu rahasta eikä kivääreistä. Muuta vaalia ei ole.
Mutta jokainen valistunut työmies pysyköön visusti erillään niistä salaperäisistä papereista, joihin heidän nimiään tullaan ensi sunnuntaina onkimaan.
Jos Suomen työväestö tahtoo saada koko kansamme yhtymään suoraan ja tinkimättömään lausuntoon sen johdosta, mitä on tapahtunut, niin antakoon se haaksirikkoon ajautuneille vallassa-olijoille kernaasti tilaisuuden siihen yhtymään. Mutta se pitää tapahtua joka tapauksessa työväestön omasta alotteesta ja puhtaitten kansanvaltaisten periaatteiden pohjalla.
Silloin on sillä ihan toinen merkitys kuin tällä salakähmäisellä hankkeella, joka ei uskalla tulla edes neljän seinän sijalta päivän valoon.
M. K—a.