Julkaistu: 1919
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Mitä kommunistit tahtovat?» Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu n:o 42. Suomalaisen Kommunistisen Puolueen Keskuskomitea, Pietari 1919
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Kapitalistinen tuotantotapa, tuotantovälineiden yksityisomistukseen ja työvoiman riistämiseen perustuva kapitalismi, on siirtynyt uuteen vaiheeseen. Tämä uusi vaihe, jota sanotaan imperialistiseksi, alkaa suunnilleen 20 vuosisadan alkaessa ja eroaa jyrkästi kapitalismin edellisestä vaiheesta.
Pääero edellisen kapitalismin ja kapitalistisen tuotannon uuden vaiheen, imperialismin, välillä on siinä, että tämä koettaa saada kaikin voimin ikeensä alle vieraita alueita kaikissa maanosissa, saadakseen myyntialueita tavaroille, tuotantoon tarvittavien raaka-aineiden lähteitä ja ensi sijassa sijoituspaikkoja liioille pääomille. 20 vuosisadan loppuessa olivat tuotantovoimat jo kasvaneet määrään, jota ei oltu voitu aavistaakaan sitä ennen, sekä pääomat kasaantuneet ja keskittyneet harvojen käsiin. Pääomia, joita ei voitu sijoittaa kotimaisiin yrityksiin, koetettiin sijoittaa sellaisten maiden yrityksiin, joiden tuotanto oli kehittymätöntä ja joista puuttui pääoma. Nämä liikelaitokset tuottivat varsin suurta hyötyä. Siis kapitalistiliitot, joilla oli jo omassa maassaan yksinoikeus, monopoli, tahtoivat käyttää noita alueita kuin omiaan. Toisin sanoen, he tahtoivat tehdä vieraista maista voittoja tuottaville liikelaitoksilleen kilpailusta vapaita alueita, joissa toisten maiden kapitalistien kilpailu ei pennut vaaraan heidän voittoaan.
Liittymällä renkaisiin, liittoihin ja trusteihin, olivat kapitalistit lopettaneet keskinäisen kilpailunsa oman maansa rajojen sisäpuolella. Siitä oli johtunut, että toisen maan kapitalistit olivat ruvenneet kilpailemaan yhtenäisenä kilpailijakuntana toisen maan kapitalistien kanssa. Taistelu kohdistui siirtomaihin ja niihin pienempiin tai suurempiin valtioihin, joiden taloudellinen elämä oli vielä kapitalistisen tuotannon alkeellisella kehitysasteella. Afrikka oli ensimäinen siirtomaataistelujen paikka. Aasian ikivanhat, mutta taloudellisesti kehittymättömät valtiot, Kiina, Persia, samoin Vähä-Aasiakin, olivat seuraavat riitakentät. Balkanin valtiot olivat Europassa tuon taistelun päämääriä.
20 vuosisadan alussa oli pankkipääoma jo saanut vallitsevan merkityksen taloudellisessa elämässä. Koko maailma oli jo silloin jaettuna. Toisen maan kapitalistit eivät voineet tavoitella kovin paljon toisen kapitalistiryhmän omaisuutta, niin ahnaita kuin olivatkin. Heidän oli pakko ikävöidä maailman uudestaan jakamista. Tuo ikävöinti ei pysynyt pelkkänä salaisena rinnan vaivana. Niin sanottujen suurvaltojen taholla, ensi sijassa Saksan ja Englannin taholla, ilmeni se julkisena maailman herruuden tavoitteluna.
Suurten kapitalistivaltioiden kapitalistit olivat toistensa vihollisina vastakkain. He puristelivat nyrkkiä taskuissa. Puristellen pitivät he kourissaan pistooleja ja olivat joka hetki valmiit laukaisemaan. Monasti vetävätkin he jo pistoolinsa esille ja huusivat samalla vanhaan, hyvään ryöväritapaan toisilleen: »Kädet ylös!»
Tuo maailman herruuden tavoitteluhan tarttui vähitellen koko omistavaan luokkaan. Sen käsittää, kun tietää, että muutamat suuret pankit olivat päässeet taloudellisen elämän herroiksi melkein kaikissa maissa, varsinkin niin sanotuissa »liittoutuneissa» maissa. Nuo pankit kokosivat varakkaiden kaikista kerroksista tavattoman suuria pääomia, niin että jokaiselle työväenluokkaan kuulumattomalle oli jotakin etua siitä, että pankkiosakkeet tuottivat korkeata korkoa. Mutta koron tuottamisen edellytyksenä oli mahdollisimman suotuisa pääoman sijoitus, kilpailusta mahdollisimman vapaa pääoman arvon kasvattaminen siirtomaissa, tai oli ehto laadultaan puolitiehen asti pelkkää siirtomaista. Porvaristoon kuuluva saattoi olla muuten hurjan jyrkkä kansanvaltainen, tai mille kannalle hän sisäpolitiikan asioissa asettuikaan, vanhoilliselle tai edistysmieliselle, tekopyhälle tai vapaamieliselle, taantumukselliselle tai demokraattiselle, monarkistiselle tai tasavaltalaiselle — yhdessä asiassa olivat muuten erimielisetkin yksimielisiä: he myöntelivut tarvittavat summat pääoman sijoitusalueiden turvaamiseksi. Ja mikä muu kuin militarismi oli turvaamiskeinona? Täytyi hankkia rahat sotalaivastolle ja armeijalle. Niitä myöntelivät sellaisetkin porvarilliset, jotka muuten löivät rintoihinsa ja söivät joka tilaisuudessa ainakin yhden ministerin suuhunsa.
Tuossa suhteessa ei imperialististen suurvaltojen välillä ollut mitään eroa. Ne erosivat toisistaan vain siten, että se suurvalta, jolla oli paljon (Englanti), etupäässä puolusteli siirtomaittensa omistamista, jota vastoin ne (Saksa), joilla oli vähän, olivat enemmän hyökkäävällä kannalla. Mutta missä oli kysymyksessä alueita, joita ei oltu jaettu vielä kaikkia, joita ei oltu vielä miehitetty, heikkoja valtioita, siellä tahtoivat hyökätä molemmat, yhtä hyvin Englanti kuin Saksa. Balkanin valtiot, Turkin Aasia ja Kiina olivat maailman kaikkien imperialistien hyökkäyskenttinä.
Imperialismi tuli 20 vuosisadan vieriessä hallitsemaksi politiikaksi kaikissa kapitalistisissa suurvaltioissa.
Imperialismin vihollisena oli yksi ainoa yhteiskunnallinen luokka: työväen luokka. Työväen puolueet, sosialidemokraattiset puolueet, tekivät kansainvälisissä kokouksissa vastalauseita imperialismin laajenemis- ja valloituspyyteitä vastaan. Taistelu sotaa vastaan oli aina pääasiana noissa kokouksissa. Mutta pankkiherroihin, rahapääoman omistajiin, jotka hiiviskelivät keisarillisten ja kuninkaallisten hovien, parlamenttien ja sotaministeristöjen takarappuja, jotka usein näyttäytyivät sysyreinä oikeassa karvassaan, heihin eivät vastalauseet olleet tehneet pelottavaa vaikutusta.
Sota puhkesi. Vastalauseiden teko jäi tyhjien korulauseiden teoksi. Eikä sekään enään sopinut. Sodan puhjetessa lakkauttivat työväen johtavien puolueiden, sosialidemokraattisten puolueiden, enemmistöt kaikissa sotaa käyvissä suurissa valtioissa taistelun kapitalistiluokkaa vastaan. Paraassa tapauksessa näyttelivät ne sitten vain vaarattoman eduskunnallisen vastuspuolueen osaa.
Sodan puhjettua oli työväestö jäänyt ilman edustusta , ilman johtajia. Ainoastaan pikkaraisilla vähemmistöillä oli rohkeutta vankeus- ja kuolemanvaarasta huolimatta kohottaa äänensä. Noiden vähien lukumääri kasvoi maailmansodan vyöryessä silmin nähtävästi. Osoittivathan sodan seuraukset — kurjistuminen, hintojen kallistuminen, koko elintason aleneminen, siedettäväksi mahdoton sotilas- ja poliisimielivalta, kaiken poliitillisen taistelun ehkäisy j.n.e. —, mihin luokkataistelusta luopuminen ja »isänmaan puolustus» johtavat.
Täydellinen raaistuminen, monien sivistyksellisten saavutusten tuhoaminen, johon murhaajat tekivät itsensä syypäiksi, leskiksi ja orvoiksi tulleiden miljoonien naisten ja lasten valitukset herättivät kuitenkin vähitellen työväestöä raskaasta unesta, johon sen julkiset »johtajat» ja myrkyttäneet valheelliset tarut, joita eri hallitussosialistit olivat laverrelleet »isänmaan puolustuksesta», olivat kietoneet sen.
Mutta tuosta kaikesta emme löydä selitystä, kuinka saattoi käydä niin, että työväen puolueet luopuivat siten ilman taistelua sotaa vastustavasta kannastaan, laskivat luokkataisteluaseet verenhimoisten imperialististen ryövärien edessä ja siirtyivät kätensä ylös nostaen jopa orjiksi vastustajien leiriin.
Tuo selviää vasta sitten, kun tietää, että sosialidemokraattisten puolueiden enemmistö oli hyljännyt jo sodan edellä vallankumouksellisen taistelun ja ettei vähemmistöllä ollut sellaista taisteluasemaa, mikä olisi vastannut imperialismia vastaan käytävää taistelua.
Valtavan suuri enemmistö (Scheidemannin kannattajat Saksassa, Renaudelin Ranskassa, Hendersonin Englannissa, Viktor Adlerin Itävallassa) edusti rosvovaltioiden eduskunnissa vain työväestön pikkaraisen osan hetkellisiä etuja. Se oli ilmausta näennäisestä ja hetkellisestä etujen yhteydestä, joita on pääomia pois maastaan vieneiden ja työväkeä siirtomaissa nylkemällä ylimääräistä voittoa korjanneiden kapitalistien ja tuosta voitosta hiukan palkkaansa ylimääräistä lisäkettä saaneiden työläisten välillä. Tuo hetkellinen etujen yhteys oli se, mikä ajoi työväestön puolustamaan isänmaan nimeä pitävää rosvovaltiota. Että tuo hetkellinen ja näennäinen pääoman ja työn välinen etujen yhteys tarkoittaa niiden välisen etujen vastakkaisuuden peittämistä ja ettei se voi olla työväen politiikan suuntaa määräävänä — tämän opetuksen ovat työläiset saaneet maksaa kalliisti veren menettämisellä, oikeuksien menettämisellä, kurjistumisella ja lukemattomilla kärsimyksillä. Heidän on täytynyt kokea uudelleen katkerasti, että Karl Marxin ja Friedrich Engelsin Kommunistisessa manifestissa julkaisemat sanat »työläisillä ei ole isänmaata», jotka on heiltä miltei huolellisesti salattu, ovat vielä nykyisinkin kumoamattomia totuuksia. Toistamiseen kalliiksi kävi heille tieto, että se, mitä sanotaan isänmaaksi, ei ole muuta kuin omistavien luokkien ylin sortojärjestö; sillä porvarillinen valtio voi olla kaikkena muuna kuin työväestön huolehtivan suojeluksen ja rakkauden esineenä.
Työväenliikkeen toinen osa, johon kuului Kautskyn kannattajia Saksassa, Longuetin Ranskassa ja Otto Bauerin Itävallassa, ei ollut luisunut kokonaan isänmaalliseen vanaveteen. Mutta senkään enemmistön asema ei ollut sopiva tukikohdaksi tehokkaalle hyökkäykselle imperialistista sotaa vastaan. Tuo sosialidemokraattisten puolueiden osa oli ja on osaksi vielä nykyäänkin sitä mieltä, että imperialistinen politiikka ei ole taloudellisesta kehityksestä välttämättä johtuva tulos, vaan on erään kapitalistiryhmän huonoa politiikkaa, joka ei ole miksikään hyödyksi edes tuolle ryhmälle itselleen. »Sota on huono ahvääri», oli noiden sosialidemokraattien käsitys. Mutta sota rankaisi heitä kovasti valehtelemisesta näyttäen, että sataprosenttisia voittoja voi saada vain sotatarpeita hakkimalla.
Noiden molempien sosialidemokraattisten ryhmien kanta oli sopimaton menestyksellisesti imperialismia vastaan käytävään työväen taisteluun. Molempien katsantokannoissa oli se yhteistä, että ne vastasivat aikaa, jona pääoma oli vielä kypsymättömällä kehitysasteella, s.o. jona kapitalistinen tuotanto ei ollut vielä saavuttanut sitä erinomaisen korkeata kehitysastetta, minkä se saavutti imperialismin aikana. Molemmat tahtoivat parantaa työläisten tilaa kapitalistisen järjestelmän puitteissa, puoskaroida velhojen tavalla kapitalistisen tuotantojärjestelmän työläisiin iskemät haavat terveiksi. Molemmat tahtoivat tehdä pikkaraisilla uudistuksilla työläisten tilan siedettävämmäksi. He eivät huomanneet sitä, etteivät uudistukset, etteivät puoskaroimiset auta siellä, missä kapitalistisen tuotannon korkeimmalla asteella olevat kapitalistit kiskovat nahat työläisten ruumiista ja jopa imevät heistä viimeiset veripisarat, vaan että näiden verenimijäin ja ihmisten nylkijäin tuhoaminen on paikallaan.
Imperialismi ja siitä pakostakin johtavat välttämättömimmät seuraukset olivat asettaneet työväestölle uusia tehtäviä. Imperialismi merkitsee sitä, että järjestynyttä työväestöä vastassa on järjestynyt pääoma, joka oli taloudellisten järjestöjensä avulla keskittynyt yhä enemmän ja enemmän ja muutamien suurpankkien välityksellä liittoutunut yhäkin lujemmaksi kokonaisuudeksi. Siis sen ajan, jolloin pääoma oli vielä järjestymättömänä järjestynyttä työväestöä vastassa eikä ymmärtänyt käyttää yhtenäisesti valtion kaikkia keinoja, sen voima- ja sortokoneistoja, luokkana taistelevaa työväestöä vastaan, sen ajan aseet ovat eläneet aikansa yli.
Tuota kapitalistista järjestöä vastaan on kaikkein yleisimmällä ja kaikkein kansanvaltaisimmalla äänioikeudella valittu eduskuntakin voimaton. Järjestetyn pääoman ei ole pakko antautua sovitteeluihin eduskunnallisen arvostelun ja vastustuksen takia; tuo arvostelu ei pysty sen voimakeinoihin eikä järkytä sen valtaasemaa.
Työläisjoukkojen itsensä täytyy toimia pääomaa vastaan; noiden joukkojen, joiden toiminta voi järkyttää sen vallan perustetta — tuotantoa. Tain siten voi taistelulla olla menestystä.
Imperialistisen sodan tähänastiset seuraukset ovat tehneet vielä paremmin silminnähtäväksi, että työväen on ryhdyttävä viimeiseen ratkaisevaan taisteluun kapitalistista tuotantojärjestelmää vastaan. Sota on koonnut yhä enemmän jättiläispääomia, mutta tuhonnut tuotantovoimia. Kaikkien koneiden, kaikkien raaka-aineiden, kaikkien kuljetusvälineiden käyttämisen tarkoituksena oli saada yhä enemmän kaikkea sellaista, millä voi elättää ja hävittää murhaamaan lähetettyjä joukkoja.
Eikä siinä kylliksi, että sotanäyttämöillä ammuttiin luoteja tuhlaten, vaan suuri osa koneita ja liikeneuvoja muutettiin sotatarkoituksiin käytettäviksi sotavarustusvälineiksi. Perikatoon tuhotut koneet, kuljetusvälineet, raaka-aineiden puute, jota ei voida poistaa noiden esineiden menetyksen takia, uhkaavat työväestöä sellaisella työttömyydellä, jollaista ei ole ollut vielä koskaan.
Kasattuja pääomia vastassa ovat toisaalla valtiolainat, joita sotaa käyvien valtioiden on maksettava omille herroille imperialisteilleen. Näiden lainojen korot ovat joka maassa suurempia kuin valtion vuositulo oli sodan edellä. Elämän taloudellisten lakien mukaan on nuo korot otettava vuotuisesta tuotannosta ja ensi osa työtä tekevän väestön vuosituloista.
Mitä olisi seuraava sodan jälkeen, jos se ylipäänsä voitaisiin lopettaa? Täydellinen kurjistaminen, täydellinen hätä ja raakalaisuuteen uppoaminen.
Sotaa ei kuitenkaan lopeteta. Kapitalistit eivät voi viedä sitä loppuun. He eivät voi eivätkä tahdo viedä sitä ioppuun, syystä kun kaikki taloudelliset seuraukset romahtaisivat silloin heidän niskoilleen: koko tuotannon luhistuminen yllättäisi heidät. Vaikkapa otaksuttaisiin, että he voisivat lopettaa sodan, niin kysymys maailman herruudesta jäisi kuitenkin ratkaisematta. Tämä kysymys on olemassa niin kauvan kuin on oleva arvottuvaa, voitonhimoista pääomaa.
Tuon tilan takia on työväen luokka kaikkialla tienhaarassa.
Toinen tie on imperialismin. Sillä tiellä pistelevät ja repivät kurjuuden okaat työläisten jalat verisiksi, heidän vatsojaan vaivaa nälkä, ryöväävä sota vaatii heiltä veren ja hengen.
Toinen tie on sosialisen vallankumouksen. Sen tarkoituksena on vapauttaa työväestö ja hävittää kapitalistinen tuotanto ja imperialismi juuriaan myöten sekä lakkauttaa riistäminen ja rakentaa rauha.
Joko — tahi, kolmatta tietä ei ole. Joskin työväestölle neuvotaan toisia sivuteitä, on kuitenkin varmaa, että kaikki ne tiet, jotka eivät mene kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen puitteiden ulkopuolelle, yhtyvät kuitenkin ensin munittuun tiehen.
Imperialismi antaa siis työläisille ehdottoman käskyn: valitkaa! Imperialismi tai sosialinen vallankumous!
Uuteen taisteluun, johon imperialismi pakottaa työläiset, kuuluvat uudet aseet, uudet taistelutavat ja työläisten uusi ryhmitys. Ei tarraannuta kiinni vanhoihin keinoihin, vanhoihin taistelutapoihin, vaan kaikki sovelletaan työväen uusiin tarpeisiin.
Mainittu työväen uusi ryhmitys on kommunistinen puolue. Sen keinoja ovat: teollisuus- ja maataloustyöläisten yleinen lakko, aseellinen kapina. Sen menettelysuunnitelmiin kuuluvat vallankumous ja kansalaissota. Sen päämääriä: viipymätön kansainvälinen sosialinen vallankumous, työväen järjestäminen hallitsevaksi luokaksi, työväen diktatuurin luominen, jotta ihmiskunta voitaisiin viedä, poistamalla omistava luokka ja lakkauttamalla luokkaero, »välttämättömyyden valtakunnasta vapauden valtakuntaan» kommunismin alkuasteella — sosialismiin.
Kun työläisjoukkoja käskettiin lähtemään sotaan, huudettiin kaikkialla väestön keskuudessa: »Isänmaan pelastajat elävät!»
Ja todellakin samosivat monet rajalle siinä uskossa, että menevät puolustamaan isänmaata. Kuitenkin olisi niiden lukumäärä ollut haihtuvan pieni, jotka olisivat alussa lähteneet vapaaehtoisesti puolustamaan isänmaata. Muttako vasta toisena, kolmantena tai vasta neljäntenä sotavuotena! — Kuinka paljon olisi silloin ilmoittautunut vapaaehtoisiksi ryöstöretkelle Ukrainaan tai kukistamaan Suomen työväestön vallankumousta?
Suurensuuri enemmistö, voisi sanoa, melkein koko teollisuus- ja maataloustyöväestö, meni sotaan vain sentähden, kun pakotettiin menemään. Ulkonaista pakkoa totellen lähtivät he »puolustamaan isänmaata».
Kuinka kummalliselta monesta näyttäneeksi, niin kuitenkin on näin: se »isänmaa», jota piti puolustaa, oli sama kuin väkivalta, joka ajoi muut paitsi vapaaehtoiset sotaan.
Mitä oli tuo väkivalta? Miten se ilmeni? Yksinkertaisesti siten, että kunkin täytyi ajatella itsekseen: ellen minä noudata kutsua, ellen minä mene puolustamaan isänmaan rajoja, niin ammututtaa minut — valtio.
Valtion rajat ovat isänmaan rajoina. Valtiosta ei ole kuitenkaan niin helppo lausuilla juhlarunoja kuin tavallisesti kotimaasta, josta mainitaan, että se on meidän kaikkien äiti, rakastava ja oikeamielinen äiti, joka lieventää lastensa, omistavien ja omistamattomien luokkien, väliset vastakohdat. Ei. Valtio muka puolustaa köyhää siellä, missä köyhän päältä otetaan paita pantiksi; missä elintarpeiden hinnat kinnataan korkealle saadakseen rahaa sotaväen lisäyksiin. Valtion kansalaisina joutuvat köyhä, kaupunkilainen ja maanmies samaten sotaväessä toistensa yhteyteen. Heidän on oltava sotaväessä kauneimmalla ijällään pari kolme vuotta. Palkkioksi annetaan iskuja potkuja ja raakuuksia. Kaikkialla lyhyesti sanoen: piirivirastoon, poliisivirastoon, käräjäsaliin, josta tie vie lopuksi vankilaan, kuritushuoneeseen. — Valtio, muuten »isänmaa», on itse väkivalta, on tuon väkivallan järjestö.
Jos siis valtio ei ole mikään äiti, vaan ihan sen vastakohta: työväen kuristamiseen käytettävä ase omistavien luokkien käsissä, — niin ei se ole myöskään isänmaa.
Myössosialistit lohduttelevat itseään kuitenkin turhaan uskottelulla, että valtio tulisi vastedes olemaan isänmaa, joskaan ei ole vielä nykyisin.
»Valtio — sanoo Friedrich Engels, suurimman oppi-isämme Karl Marxin uskollinen työtoveri — valtio on luokkavastakohtien sovittamattomuuden tuote ja ilmaus. Valtio syntyy siellä, silloin ja sikäli, missä, milloin ja mikäli ei voida sovittaa luokkavastakohtia. Päinvastoin: itse valtion olemassaolo on todistuksena siitä, että luokkavastakohdat (omistavien ja omistamatomien väliset) ovat sovittamattomia».
Valtio, muuten isänmaaksi sanottu, on väkivallan järjestö, jotta omistavat voisivat sen avulla sortaa ja pitää kahleissa omistamattomia. Valtio on sortoa lujittavan »järjestyksen» järjestäjä ja pyhittäjä. Valtio on luokkavastakohtien sysääjä, samalla kun se sitoo sorretun työväenluokan kädet ja jalat. Siinä tehtävässä käyttää se tosiaan väkivaltaisia keinoja: sotaväkeä, santarmistoa, poliiseja, vankiloita jne. Upseerit, virkamiehet ja tuomarit, jotka johtavat noita väkivaltaisia keinoja, ovat joko minuutti valmiit panemaan niitä käytäntöön.
»Isänmaan puolustaminen on välttämätön velvollisuus», sitä ohjetta suosittelivat virkamiehet, koulu ja kirkko valmistivat työväestöä seuraamaan sitä ja porvarillinen sekä niin sanottu »sosialidemokraattinen» sanomalehdistö teroittivat sitä mieliin. Mutta, valtio itse seistä törötti tuota esitettäessä uhkaavana, asteli välistä näyttämölle mukanaan väkivaltaiset vehkeet: sotaväki, santarmisto, poliisit, vankilat, luodit, hirsipuut — ajaakseen työläisiä teurastustantereelle murhaamaan toisiaan. Työväestö on tuolla tavalla oman sortonsa välikappaleena, puolustaa imperialistisia ryövärietuja ja vuodattaa vertansa niiden puolesta.
Valtio ei siis ole luokkien yläpuolella häilyvä puolueeton valta, vaan itse väkivallan järjestö. Valtiosääntö on tuon väkivallan muodoltaan laillisena verhona. Ilman valtiota ei omistava luokka voisi pitää yllä sortoa; tuota väkivallan järjestöä omistamatta ei se voisi jatkaa minuuttiakaan sortoa. Sentähden pitää työväestön taistelun suuntautua ensi sijassa valtiovaltaa vastaan
Kysymys on: mikä merkitys on työväestön joukkotaistelulla tässä yrityksessä?
Omistavat luokat pitävät voimakasta sortajajärjestöä, valtiota, väkivallalla käsissään. Mutta tuota väkivaltaa vastaan voi asettua vain väkivalta. Työväen täytyy siis panna porvariston sortavaa väkivaltaa rastaan oma väkivaltansa käytäntöön.
Työväen voima on ensiksi siinä, että työläisiä on enempi kuin porvarillisia, toiseksi siinä, että sen työ on kaiken tuotannon perustana, siis myös pääoman arvottamisen perustana. Tuon voimansa voi työväestö panna käytäntöön siten, että se liittyy yhteisiksi joukoiksi ja vetää työvoimansa pois kapitalisteilta, s.o. tekee työn seisauttamisella tuotannon, pääoman arvottamisen mahdottomaksi. Se on suurlakko.
Suurlakossa panee työväestö koko voimansa vaakalaudalle. Valtio, porvariston käsissä oleva sortokoneisto, antaa luonnollisesti heti vastauksen. Pienten myönnytysten aika on ollutta ja mennyttä. Imperialistinen valtio on pannut tässä sodassa kaiken niin yhden kortin varaan, että kaikenlainen muutos uhkaa sen olemassa oloa. Valtion on siis pakko käyttää kaikkia käytettävissä olevia väkivaltaisia keinoja. Aluksi kieltää se työväen lehdet ilmestymästä, lakkauttaa kokoontumisoikeuden, yhdistymisoikeuden j.n.e. viimeisetkin jätteet ja menee aseelliseen väkivaltaan asti. Sotalaitos, poliisit, santarmit — sen täytyy käyttää kaikki keinot suurlakkoa vastaan.
Työväen joukkotaistelua, suurlakkoa, vastaan toimii siis väkivalta aivan julkisesti. On mahdollista, että sotilasväkivalta käyttää voittoa ohimennen valtiovallan hyväksi. Kuitenkin on epäilemätöntä, että sellaisista suurlakoista on sotamiesten vaikuttaessa sekaantumisellaan, mikäli Venäjän vallankumousliike opettaa, kaksinkertainen tulo:
1. Valtiovalta siirtyy ensi yrityksellä helposti, joskin ainoastaan väliaikaisesti ja osittain, työväestön käsiin.
2. Armeijassa, jonka muodostavat teollisuus- ja maataloustyöläiset, höltyy kuri ja siten putoaa hallitsevan luokan käsistä väkivallan väline pois.
Tämä on tärkeintä.
Siis samalla kun työväestön valta kasvaa tämän taistelun kestäessä, vähenee omistavan ja hallitsevan luokan valta. Taistelulla voi siis, kun emme pidä työ väestön täydellista hävittämistä mahdollisena, olla vain se ratkaisu, että työväestö valloittaa käyttämällä väkivaltaa väkivaltaa vastaan voimakeinot ja siten valtion järjestön itselleen.
Väkivalta väkivaltaa vastaan! Porvaristo tietää tyyten, että työväki puolestaan käy tuota taistelua lakkauttaukseen sorron. Se merkitsee, ettei omistavalla luokalla ole oleva omassa maassaan, eikä vieraissa maissa pääomansa lisäämisen mahdollisuutta, ja sentähden taistelee se äärimmäisiin asti riistämisjärjestelmän säilyttämisen puolesta. Omistava luokka tulisi tekemään sittenkin niin, vaikka työväenluokalla olisi eduskunnassa enemmistö ja se tahtoisi lakkauttaa riistämisen lainsäädännöllistä tietä.
Aseita vastaan ovat vain aseet vaikuttavina välineinä. Työläisten täytyy tarttua aseisiin, sillä ainoastaan siten voivat he siepata vallan, voiman ja väkivallan järjestön pois porvaristolta.
Asestettu kapina on se, mikä antaa poliitillisen vallan työväestön käsiin ja mikä johtaa sosialiseen vallankumoukseen.
Sitä ei tee vallankumous, joka muuttaa vain herruus- ja hallitusmuodon. Ei mikään sellainenkaan vallankumous, joka panee jonkin tunnetun Nikolain, Wilhelmin tai Kaarlen sijalle hallitsijaksi persoonattoman pääoman jonkin tasavallan presidentin hahmossa.
Meidän vallankumoukseemme kuuluu, että työväestö ottaa käsiinsä vallan perustan: pääoman, vallan välineen: valtion; että työväestö lakkauttaa poliitillisen vallan valloittamalla sorron seuraukset: riistämisen; että työväestö luo elimet, joita tarvitaan tuotannon järjestämistä sosialistiseksi valmisteltaessa, ja ryhtyy toimenpiteisiin, jotka ovat tarpeen sosialistiseen järjestelmään siirryttäessä. Tämä siirtyminen eli ylimeno on työväen rajattoman herruuden aikaa, lyhyesti: työväen diktatuuria.
Suurlakko, asestettu kapina, sosialinen vallankumous ja työväen diktatuuri ovat kommunististen oppien mukaan työväestön edessä silla tiellä, joka vie vapauteen ja poistaa riistämisen.
Imperialismin asetettua työväestön tienhaaraan on työväestöllä kaksi tietä: vapauteen vievä vallankumousen tie tai täydelliseen kurjuuteen vievä tie.
Kommunistien päämääränä on työläisten vapauttaminen palkkaorjuudesta. Tämän vapauttamisen edellytyksenä on pääoman herruuden, kapitalistisen tuotantotavan syrjäyttäminen; pääoma, maa, koneet, työkalut on otettava kapitalistien käsistä ja siirrettävä yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi; luokka- ja omistusero, palkkatyö ja riistämismahdollisuus on lakkautettava.
Laajimmankaan demokratian toivomme turhaan ryhtyvän tuon muutoksen edellyttämiin valmistustoimenpiteisiin. Porvarisvaltiolta, olkonpa sillä mitä edistyksellisin muoto, olkoon se täysin yleiseen, yhtäläiseen ja salaiseen vaalioikeuteen perustuva tasavalta, — odotamme sitä yhtä vähän kuin monarkialta. Vakinainen sotaväki, poliisit ja virkamiehet tärväävät kansanvaltaisimmassakin tasavallassa kansan hallitsevan vallan porvaristolle. Porvaristo taasen ei halua ruveta koskaan oman valtansa ja riistämisen haudan kaivajaksi.
Tahtoessaan, että poliitillinen valta on valloitettava vallankumouksen avulla, eivät kommunistit siis tarkoita demokratiaa, eivät demokratisen tasavallan luomista. Demokratia turvaa kansalaisoikeudet kaikille. Mutta pääoman omistus turvaa porvaristolle myös vallan siksi ajaksi kuin sillä on oikeudet. Kommunistien päämääränä on siis työväestön yksinomainen ja rajoittamaton herruus: työväen diktatuuri. Tämä valtio on työväen valtio. Tämä on myös sortojärjestö, mutta sen tehtävä on ihan toinen kuin porvarillisen valtion tehtävä.
Porvarillinen valtio on riistämisen ja sorron väline, joka edistää omistus- ja luokkaeron edelleen säilyttämistä. Työväen diktatuurin väline, s.o. työväen valtio, sortaa porvaristoa pakkoluovuttaakseen pääoman yhteiskunnalle ja lakkauttaakseen siten samalla kaikenlaisen sorron sekä tehdäkseen vihdoin tarpeettomaksi kaiken ihmistä hallitsevan inhimillisen voiman, siis itsensä valtion.
Tuon valtiomuodon olemme tavanneet kaksi kertaa historiassa. Sellainen oli Pariisin kommunilla, tuolla Pariisin työväen vallankumouksellisella tuotteella v. 1871, ja on nyt Venäjän sosialistisella federatiivisella neuvostotasavallalla (Rossiskaja Sotsialistiitsheskaja Federativnaja Sovetskaja Respublika). Se on työväen diktatuurin muoto, joka johtaa, kuten Marx sanoo, siihen poliitilliseen muotoon, josta työväen siirtyminen taloudelliseen vapauteen on mahdollinen.
Kommunistit eivät vaadi mitään muuta kuin valtiovaltaa porvaristolta. He eivät vaadi rauhaa eivätkä yhden tai toisen taloudellisen vaatimuksen toteuttamista. Sillä kaikki tuo voidaan toteuttaa vasta sitten, kun työväestö on ottanut valtiovallan omiin käsiinsä, julistanut työväen diktatuurin.
Asetetun työväen joukkojärjestöt ovat työväen diktatuurin, työväen valtion perustuksina. Valituista luottamusmiehistä muodostettu edustajien neuvosto luo lait ja asetukset ja panee ne itse täytäntöön. Siten syrjäytyy tila, jonka vallitessa työväestöllä ei ole mitään sanomista lakien täytäntöönpanossa, vaikka se on saanut jonkinlaisen vaikutuksen lainsäädäntöön.
Etuoikeutettujen lainsäätäjien, virkamiesten ja tuomarien valta lakkaa siten. Itse kansan luottamusmiehet, joiden sitovat valtuudet voidaan peruuttaa joka hetki, tekevät lait, panevat ne voimaan ja istuvat tuomitsemassa lainrikkojia. Jokainen virka täytetään vaalilla. Jokainen viran hoitaja voidaan eroittaa toimestaan milloin tahansa. Virassa olevan palkka ei voi olla korkeampi kuin on oppineen työläisen keskimääräinen ansio.
Vakinaisen sotaväen tilalle tulee aseistettu työ- ja pienviljelijäväestö. Siinä on tae, ettei porvariston vallankumous voi ryöstää työväestöltä valtaa. Porvaristo ei voi nousta jälleen jaloilleen. Aseistetun voiman käyttäjinä eivät ole mitkään porvariston jälkeläiset, vaan valitsevat aseistetut joukot itselleen komentajat niiksi sopivien joukosta. Samaten syrjäyttää työväen diktatuuri sellaiset poliisi- ja santarmikunnat kuin nykyaikaiset ovat; mikäli vallankumouksellista järjestyspalyelusta tarvitaan, suorittavat aseistetut työläiset sitä.
Sellainen on työväen valta muodoltaan. Työväestöllä ja maattomalla maanviljelysväestöllä on sen mukaan valtiovallan kaikki keinot välittömästi hallassaan — lainsäädäntö, hallinto ja oikeudenkäynti. Vain tämä työväen valtio, tämä työväen diktatuuri voi turvata niiden taloudellisten toimenpiteiden toteuttamisen, joita tarvitaan, kun temmataan pääoma pois porvaristolta, siirretään tuotantovälineet yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi ja yhteiskunnallisen tuotannon tuote takavarikoidaan yhteiskunnallisella tavalla.
Työväenvaltio on luonnollisesti täyttävä kaikki ne vaatimukset, jotka työväenliike on pannut nykyajan ohjelmaan työväen luokan hyvinvoinnin kohottamisesta, työläisten elinsuhteiden parantamisesta, terveyden suojelemisesta ja sivistyksen kohottamisesta ja jotka se on asettanut porvarillisen valtion toteutettaviksi.
Kahdeksan tunnin työpäivä, tehtaiden, verstaiden ja työläisten asuntojen terveydellisten suhteiden parantaminen — kaikki se ja muut sosialipoliitilliset vaatimukset tullaan toteuttamaan yhdellä iskulla, ilman että työläisten tarvitsee tuhlata rahtuakaan taisteluintoaan niiden takia.
Työväen diktatuurin taloudellisen ohjelman painopiste on niissä toimenpiteissä, joita siirtymisaikana tarvitaan tuotannon järjestämisessä sosialistiseksi.
Poliitillisessa suhteessa on työväen diktatuurilla se merkitys, että työväestö ottaa porvaristolta pois valtiovallan, lainsäädännön ja hallinnon. Taloudellisessa suhteessa on sillä se merkitys, että työväestö sieppaa kapitalisteilta tuotannon ja tavarain jaon johdon pois. Näihin asti ovat kapitalistit ja niiden palkka-apulaiset järjestäneet tuotannon ja tuotettujen tavarain kuljettamisen kauppakanavia myöten kuluttajille ja perhekunnille.
Imperialismi ja varsinkin sodanaikainen taloudellisen elämän kehitys on, kuten olemme nähneet, keskittänyt tuotantovoimia ja pääomaa joidenkuiden suurpankkien, niin sanotun finanssioligarkian käsiin. Sodan kestäessä on valtiovalta — ja oli jo ennen sitä — tullut tuon harvojen rahavallan täytääntöönpanoelimeksi. Valtiovalta on siten suurpankkien ja niiden yhdistysten käsissä yksinomaisesti olevan tuotannon ja kulutuksen ylin järjestäjä ja ohjaaja. Eri keskukset eli sentraalit: rautasentraali, sokerisentraali, paperisentraali, viljasentraali samaten kuin kaikki sellaiset tuotantoa ja kulutusta järjestävät ja elatusaineita jakavat kokonaan tai puoliksi virallista laatua olevat yhtymät ovat täydentäneet mainitun pääoman keskittymisen, niin että se on saavuttanut täysimmän kypsyytensä. Kaikkien noiden keskuksien yläpuolella on 4–5 suurpankkia koko maan taloudellisen elämän itsevaltiaina herroina.
Jos siis työväki tahtoo ottaa taloudellisen vallan omiin käsiinsä muuttaakseen sen omien tarpeittensa mukaiseksi ja ohjatakseen sitä sosialistiseen suuntaan, niin on sen ensimmäisenä tehtävänä kansallistuttaa pankit, s.o.
ottaa pankit työväen valtiolle.
yhdistää kaikki pankit työväen valtion johdettaviksi eli valtio]listuttaa pankit.
Pankit ovat, kuten tunnetaan, tulleet imperialistisen na kehityskautena koko taloudellisen elämän keskustaksi. Ne välittävät kapitalistisen talousjärjestelmän koko taloudellisen elämän verenkiertoa.
Pankkien herraksi pääseminen on ensimmäinen ehto tuotannon herraksi pääsemiselle. Tuo pankkien hallitseminen sulkee kaikki rahalähteet kapitalisteilta. Sillä pannaan rahapääoma takavarikkoon. Siis myös jo tuolla toimenpiteellä isketään kapitalistisen tuotannon juureen.
Pankkien siirtäminen työväen valtiolle antaa työväen käsiin vastaavan koneen, jolla se voi säännöstää tuotannon ja myös tuotteiden jaon, s.o. kulutettaviksi määrättyjen tavarain ja myös työvälineiden käyttämisen.
Ne »sentraalit» eli keskustat, joiden toimitettavana raaka-aineiden, ravinto-aineiden ja työvälineiden jako on ollut sodan alusta alkaen, ovat täydellisesti pankkien käsissä. Pankeilla on siis tarkat numerot siitä, kuinka suuri on maassa tuotanto ja kuinka suuri tarve sekä kuinka paljon kuljetusvälineet kykenevät kuljettamaan (maitse ja vesitse).
Imperialismi on luonut ne perustukset, joiden varassa työväen diktatuurin elimet voivat ikääukuin joltakin lujalta paikalta suunnata ensimäiset kirveen iskut kapitalismia vastaan ja joiden varassa ne voivat rakentaa sosialistista taloudellisen elämän järjestöä.
Ensimmäisenä ehtona talouden järjestämisessä sosialistiseksi on mahdollisimman tarkka tieto, kuinka paljon voi tuottaa ja kuinka suuri on kuluttajien tarve.
Pakkokeinoilla yhdistettyjen ja työväen valtion johdon alaisina toimivien pankkien ja niiden haaraosastojen muodostama ja pienimpäänkin kylään asti ulottuva pankkiverkko on valmis siihen soveltuva koneisto.
Toinen isku tuotantovälineiden yksityisomistusta vastaan on
kaikkien suurteollisuuslaitosten
ja joukkotarvetta tyydyttävien laitosten siirtäminen työväen valtiolle ja yhdistäminen. Se merkitsee, että työväki takavarikoi omistajilta kaikki ne suurliikkeet, jotka ovat jo kasaantuneet muutamien pankkien haltuun. Kapitalistien valta loppuu siten niissä liikkeissä. Työläisten omat elimet tulevat johtamaan liikkeitä, jotka kapitalistien liitot olivat yhdistäneet renkaiksi, trusteiksi ja syndikaateiksi.
Tuonkin käsittää helposti. Samaten kuin esim. tupakkatehtaat ovat Itävalta-Unkarissa valtion omistamia, tai kanuunatehtaat ja muut tehdas liikkeet, samaten siirtyvät kaikki liikkeet valtion omaisuudeksi. Todellisesti on valtio säännöstellyt nykyisinkin tuotantoa; nykyinen porvarillinen valtio, joka on porvariston käsissä, on tehnyt »tuotannon säännöstelyn» nimessä kaikista verstaista ja tehtaista sotilaallisia pakkotyölaitoksia työläisille; mutta kapitalisteille on se tehnyt niistä paratiisin, kultalan, joista juoksee kultavirta pankkien merensuuruisiin pansaroituihin kaappeihin.
Työväen toimeenpanema valtiollistuttaniinen ei supistu siihen, että tuotanto tulee yhdenmukaisen säännöstelyn alaiseksi ja että eri liikkeet yhdistetään, vaan kuuluu siihen myös, että tehtaat, verstaat, rautatiet ja laivaliikennevälineet takavarikoidaan pois kapitalisteilta. Kaikilla moisilla laitoksilla ei ole oleva tarkoituksena käyttää työläisten työvoimaa kapitalistien hyödyksi, vaan päinvastoin ovat ne omiansa, kun syrjäytetään kapitalistinen johto ja riisto, käytettäviksi työväen johtamina tyydyttämään työväen tarpeita.
Työläisten täytyy järkyttää yksityisomaisuuden perusteita. Monet osakkeet, obligatsiot j.n.e., samantekevä edustavatko ne pankki-, teollisuus- tai liikennelaitosten peruspääomaa tai valtiopapereihin tai valtiolainoihin sijoitettua rahaa, käyvät arvottomiksi. Niistä tulee paperipalasia eivätkä ne oikeuta enää omistajiaan nauttimaan syöpäläisinä työntekijäin maksamattoman työn hedelmiä eikä rikastumaan niistä hedelmistä.
Sitten kun kaikki pankit ja tuotantovälineet ovat siirtyneet työväen valtiot omaisuudeksi, on työväen diktatuurin kolmantena tehtävänä
kulutuksen järjestäminen ja säännösteleminen työväenvaltiossa.
Tämä on välttämätön ylimenotoimenpide. Samaten kuin sota on luonut perusteen tuotannon järjestämiselle on se luonut perusteen myös kulutuksen järjestämiselle. Valtion otettua käytäntöön leipä- ja lihakortit, vaatetavarain kortit j.n.e., on laskettu perusta myös kulutuksen järjestämiselle ja säännöstelylle.
Työväen valtion käsissä olevan keskitetyn pankkiverkon avulla saadaan selville tuotteiden paljous ja tarpeiden määrä. Kaupan lakkauttamiseen on myös tullut siten mahdollisuus. Työväen valtion paikallisten virastojen, s.o. työväen ja pienviljelijäin edustajien neuvostojen laittamat varastot, jakavat vaatteet, ravintoaineet ja muut tarvittavat tavarat kuluttajille.
Porvarillisen valtion korttijärjestelmän ja työväen diktatuurin korttijärjestelmän välillä on kuitenkin oleellinen eroavaisuus. Kapitalistinen valtio käyttää tuota järjestelmäänsä vahvistaakseen sen avulla itseään. Samalla koettaa se varata kiskurille enemmän voittoa. Samalla koettaa se hankkia rikkaille mahdollisuuksia saada asuntoihinsa runsaat määrät elintarpeita, jotka on korttijärjestelmää kiertämällä otettu pois nälkää näkevien työläisten suista.
Työväen valtion korttijärjestelmä suuntautuu suorastaan rikkaita vastaan, sen tarkoituksena on, ettei ravitsemisessa saisi olla mitään etuoikeutta. Se antaa myös lopputuloksellaan takeen niitä vastavallankumouksellisia vastaan, jotka, kuten Venäjän vallankumouksen antama esimerkki osoittaa, asettuvat heti, kun työväestö ottaa valtiokoneiston ja tuotannon ja jaon järjestämisen haltuunsa, niin sanotulle jarrutuskannalle valtaan päässeeseen työväestöön nähden, s.o. lakkauttavat heti työn poliitillisista syistä.
Jo sentähden on työväen valtion toteutettava sananlaskussa lausuttu periaate: »Ken ei tee työtä, sen ei pidä syömänkään». Siis neljäs tärkein ylimenotoimenpide on
talouden hoidon järjestely,
pitäen työtodistusjärjestelmää perusteena.
Jokainen ruokakunta on oikeutettu vaatimaan määrätyn erän elintarpeita. Se saa ne työtodistusten perusteella varastoista, joita työväen neuvostot pitävät yllä tai jotka ovat osuuskuntien laittamia.
Tuolla tavalla vedetään pääoman jalkojen alta viimeinenkin maaperän jäte pois. Kapitalistien mahdollisesti pelastamat ja työväen valtiolta pidättämät salatut kultavarastot eivät varaa mitään mahdollisuutta siihen että joku, olkoonpa kuka porvarillinen tahansa, yrittäisi salaisen omaisuutensa nojassa jarrutuksella, sabotaasilla, ehkäistä työväen valtion suorittamasta vastaista taloudellista ja yhteiskunnallista järjestelmää rakentavaa työtään.
Tuon talouden hoidon järjestelyn ja työtodistusjärjestelmän seurauksena on todellisesti yleinen työpakko jokaiselle työhön kykenevälle ihmiselle. Imperialistinen kehitys on antanut senkin käytäntöön panosta esimerkin, siten että on säätänyt melkein kaikissa sotaa käyvissä maissa yleiseen asevelvollisuuteen verrattavan yleisen työvelvollisuuden siviiliasukkaille. Porvarillinen valtion työvelvollisuus on samoin kuin asevevollisuuskin vain työläisille yleinen, joiden on silläkin ta- [...][1] väen valtion työvelvollisuus vie sitävastoin laiskurit, työn riistämisellä elävät loiset, siis rikkaat, yhteiskunnalliseen työhön. Siten asetetaan samalla salpa, joka ehkäisee sellaiset ainekset vetäytymästä pois yhteistaloudelliseen sosialistiseen suunnitelmaan kuuluvasta työstä.
Työväen diktatuurin takavarikoitaviin tuotantovalineisiin kuuluu oikeastaan myöskin maa.
Unkarissa[2] elää enemmät puolet väestöä maanviljelyksellä ja siitä väestöstä on 80 prosenttia joko vallan maattomia päiväpalkkatyöläisiä tai pienviljelijöinä, joilla on vain 1–5 auranalaa maata. Siellä on siis maakysymyksen merkitys erittäin suuri.
Yhteiskunnallisessa vallankumouksessa on kommunistien ensimmäisiä tehtäviä järjestää pienviljelijäin asema niin, että he
saavat maan heti haltuunsa.
Pienvijelijäin ja työläisten valtaelinten on otettava heti haltuunsa ladifundiot (yhdistetyt tilat), papiston maat ja herrojen hallitsemat maat sekä elävä ja kuollut inventario, siis rakennukset, työkalut, koneet, karja ja siemenvilja. Maa ja kaikki siihen kuuluva on asetettava paikkakunnan, piirikunnan tai komitaatin[3] pienviljelijäin ja maatyöläisten edustajien neuvostojen käytettäväksi.
Tuo on ylimenotöimenpide maakysymyksen järjestelyssä. Asian yhtenäinen, yleisessä mittakaavassa suoritettava järjestely on tehtävä myöhemmin. Mutta jotta se voi tapahtua, jotta suurtilalliset, papit ja muut maan herrat eivät voisi panna maatalouden sosialistiseksi järjestämiseksi mitään esteitä, on maaseudun työtä tekevien käsivarsien otettava maa heti haltuunsa.
Edellä mainittuja pitävät kommunistit suurin piirtein katsoen työväen lähimpinä tehtävinä.
Diktaturi on saatava voimaan aseistetulla kapinalla, sosialisella vallankumouksella. Siihen sisältyy, ettei työväestön ole odotettava sosialismia kuten juutalaiset odottavat Messiasta. Työväestö tietää, ettei sosialismi lankea sen helmaan ylhäältä, ja toimii vallankumouksellisesti etujensa mukaan.
Tienhaara, johon imperialistinen kehitys on ajanut työväestön, vaatii ehdotonta toimintaa. Toista tietä käy se toimetonna, mutta ruoskan iskujen vinkuessa vaivaloisesti sotaulvonnan ja joukkomurhien läpi täydellistä kurjistumista kohti. Toinen tie on taistelun tie, mutta se vie ankaralla vapautustoiminnalla inhimilliseen hyvinvointiin, sosialismiin, joka ei ole enää mikään unikuva, vaan läheisimmän tulevaisuuden tehtävä, nykyisen ja seuraavan sukupolven tehtävä.
Ne, joille sosialismi ei ole mikään unelmakuva, jotka eivät tee siitä mitään messiasta, vaan tahtovat sosialisen vallankumouksen, ja työväen diktatuurin avulla ryhtyä heti toteuttamaan sitä, — ne ovat kommunisteja.
Edellä sanotusta on siis käynyt selville että kommunistit ovat itsetietoisia työläisiä. He ovat niitä, jotka eivät pyri vapauttamaan työväestöä pääoman ikeestä pelkältään sanoilla, niitä, joita ei mikään väkivalta saa säikytetyiksi perääntymään, vaan jotka jopa tietävät, että porvarilliseen valtioon nähden voidaan pääoman herruus ja riisto lakkauttaa vain väkivallalla.
Kommunistit ovat niitä, jotka eivät odota hallitsevilta luokilta mitään, eivät antaudu neuvotteluihin niiden kanssa, vaan ovat Marxin kera sitä mieltä, että työväen luokan vapauttamisen voi suorittaa vain työväen luokka itse.
Kommunisteja ovat ne, jotka eivät ole vain sanoissaan, vaan teoissaan kansainvälisiä; ne, jotka ovat sitä mieltä, että voi olla ainoastaan yhtälaista kansainvälisyyttä, mutta ei ensinkään sellaista kansainvälisyyttä, Joka panee luokkataistelun lakkauttaen työväestön sodassa työväen vihollisten palvelukseen ja kannustaa sitä veljesmurhiin eikä taisteluun sortajia vastaan. Kommunistit julistavat ja tunnustavat, että »työläisillä ei ole isänmaata eikä heiltä voida ottaa, mitä heillä ei ole». He tuntevat ainoastaan yhdenlaisen kansainvälisyyden, joka liittää koko maailman työläiset yhteen sosialistisessa vallankumouksessa.
Kommunistit eroavat kaikista muista työväenpuolueista myös siinä suhteessa, etteivät he esitä sosialismia työläisille unelmakuvana, »luvattuna maana», johon päästään niin myöhään, että työväen elämän erämaassa täytyy sitä ennen suistua koko sarja sukupolvia perikatoon. Kestää kuin vaeltavan juutalaisen matka raamatun sadussa. Sosialismin toteuttamiseksi käytävä taistelu, joka nojautuu Karl Marxin ja Friedrich Engelsin väärentämättömiin oppeihin, on kommunistien mielestä nykyaikainen tehtävä. Jokainen päivä, jonka työväestö siirtää kapitalistien kanssa valtiovallasta käytävän taistelun alkamista, pitentää vain työväen kärsimystä kapitalistisen tuotannon murheenlaaksossa.
Kommunistien päämääränä ei siis ole demokratia, joka ei ole mitään palkkaorjuudesta vapautumista, vaan sosialinen vallankumous, viipymättä alkava työväen diktatuuri.
Ne, jotka sitä tahtovat, jotka niin toimivat, ovat kommunisteja.
Sentähden emme mekään sano itseämme sosialidemokraateiksi.
Marx ja Engels, joita työväestö sanoo oppi-isikseen ja joiden oppeja isänmaalliset sosialistit olivat osaksi väärennelleet ja vääristelleet, osaksi salanneet huolellisesti, sanoivat itseänsä kommunisteiksi. Molemmat ovat selittäneet toistaen (Marx Saksan sosialidemokratian Gothan ohjelmata arvostellessaan 1875, Engels 1894), että nimitys sosialidemokratia ei ole tieteellisesti oikea. Ei demokratia vie ihmiskuntaa kapitalismista, kapitalistisesta tuotantotavasta sosialismiin, vaan vallankumouksellisen työväen diktatuuri. Sosialismiin siirtyminen sisältää: kaikki tuotantovälineet on otettava yhteiskunnan haltuun, tuotteita on jaettava kaikille heidän suorittamaansa työtä vastaavassa määrässä.
Kommunistien katse ei jää kuitenkaan, kuten ei heidän esitaistelijainsa Marxin ja Engelsinkään, riippumaan sosialismissa. He näkevät myös kauvemmaksi ja sanovat: »Kehitys ei pysähdy sosialismiin. Sosialismi on ensimmäinen kommunismiin vievä aste». Sen jälkeen tulee kommunismin toinen kehityskausi, jolloinka, ollen inhimillisten kykyjen erilaisuudesta täysin selvillä, luodaan todellinen yhdenvertaisuus ja jolloinka jokainen työskentelee yhteiskunnallisen tuotannon palveluksessa vointinsa mukaan, mutta kukin saa tarpeitaan vastaavan määrän työn tuotteita.
Sosialidemokraateiksi emme sand itseämme myöskään sentähden, kun tuo sana on kaikissa maissa työväen pettäjien, isänmaallisten sosialistien, imperialistien kätyrien kylttinä, niiden kylttinä, jotka pidättävät vallankumousta iho kananlihalla ja ajavat työläisten nylkijöiden kanssa yhdessä asiaa.
Me kommunistit emme pidä omistavia luokkia vastaan käytävän luokkataistelun lakkauttamista minkään asianhaarain vallitessa sallittavana, vaan olemme päinvastoin sitä mieltä, etteivät työläiset saa epäröidä tehdessään valintaa, jonka tekemään sota on asettanut heidät. Heidän täytyy astua viivyttelemättä vallankumouksen, kaikkea yhteiskunnallista järjestystä alas repivän sosialisen vallankumouksen tielle rakentaakseen työväen diktatuurin avulla koko yhteiskuntarakennuksen uudelleen, muodostaakseen sen uudelleen.
Aseistettu kapina, kansainvälinen sosialinen vallankumous, työväen diktatuuri, sosialismin perustusten luominen, kaikki se on pantava alulle heti eikä pidätettävä nälkää näkevää työväestöä vuosisatain taa lykätyillä harhakuvilla. Se on kommunistien lähin tarkoitus. [...][4] pidettä, että työväen luokka »kasvaa» niin sosialismiin ja ettei niin suuren muutoksen kuin kommunistien tahtoman äkilliselle toteuttamiselle ole mitään tietä eikä mitään mahdollisuutta, niitä varten lainaamme Marxin sanat hänen pääteoksestaan »Pääomasta»:
Yksityisen omaan työhön perustuvan, hajoitetun yksityisomaisuuden muuttaminen kapitalistiseksi yksityisomaisuudeksi on verrattomasti paljon pitkäaikaisempi, kovempi ja vaikeampi prosessi kuin tosiasiallisesti jo sosialisesti tuottaviin laitoksiin perustuvan kapitalistisen omaisuuden muuttaminen yhteiskunnalliseksi omaisuudeksi. Edellisessä on kysymys pakkoluovuttamisesta, jolla vähälukuiset anastajat ottavat kansajoukoilta, jälkimmäisessä on puhe pakkoluovutuksesta jolla kansajoukot ottavat vähälukuisilta anastajilta.
Elkää antako työväen vallankumouksen siipien lakata lyömästä!
»Kapitalistisen yksityisomaisuuden hetki on lyönyt!»
Ylös siis jokainen työläinen, kansainväliseen kommunistiseen vallankumoukseen!
[1] Lähdeteoksesta puuttuu sivun alalaidasta muutama rivi. MIA huom.
[2] Kirjan tekijä on unkarilainen. Suom.
[3] Tekstiin on merkitty tähän kohtaa viite, mutta viitteen tekstiä ei ole painettu sivun alalaitaan. MIA huom.
[4] Lähdeteoksesta puuttuu sivun alalaidasta muutama rivi. MIA huom.