Julkaistu: »Рабочая оппозиция», 1921
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Työväen oppositsioni Venäjän Kommunistipuolueessa», Workers Socialist Publishing Co. Duluth, Minnesota (ei julkaisuvuotta)
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Työväenluokalla ja työnantajaluokalla ei ole mitään yhteistä. Mitään rauhaa ei voi olla niin kauan kuin nälkää ja puutetta on olemassa miljoonilla työläisillä ja niillä harvoilla, jotka muodostavat työnantajaluokan, ovat kaikki elämän hyvyydet.
Näiden kahden luokan välillä täytyy taistelun jatkua niin kauan kunnes maailman työläiset järjestyvät luokkana, ottavat haltuunsa maan ja tuotantokoneiston ja poistavat palkkajärjestelmän.
Me huomaamme, että teollisuuksien johdon keskittyminen yhä harvempiin ja harvempiin käsiin tekee ammattiyhdistykset kykenemättömiksi pitämään puoliaan työnantajain alati kasvavaa valtaa vastaan. Ammattiyhdistykset pitävät yllä sellaista asiantilaa, että se katkeroittaa yhden työläisjoukon toista vastaan ja siten auttaa työläisiä tuhoamaan toinen toisensa palkkataistelussa. Tämän lisäksi ammattiyhdistykset auttavat työnantajain luokkaa johtamaan työläisiä siihen harhaluuloon, että työväenluokalla ja työnantajaluokalla on yhteisiä etuja.
Tämä asiantila voidaan muuttaa ja työväenluokan edut säilyttää ainoastaan siten muodostetun järjestön avulla, että kaikki työläiset yhdellä teollisuusalalla, tai kaikilla aloilla, jos välttämätöntä, lakkaavat työstä milloin lakko tai työnsulku on julistettu jossakin järjestön osassa, siten tehden loukkauksen yhtä vastaan loukkaukseksi kaikkia vastaan.
Vanhoillisen mielilauseen: »Tyydyttävä päiväpalkka tyydyttävästä päivätyöstä» asemasta meidän on kirjoitettava sotalippuumme vallankumoukselliset tunnussanat: »Palkkajärjestelmän poistaminen».
Työväenluokan historiallinen tehtävä on kapitalismin kukistaminen. Tuotannon armeija on järjestettävä ei ainoastaan jokapäiväistä taistelua varten kapitalisteja vastaan, vaan myöskin jatkamaan tuotantoa sitten kun kapitalismi on voitettu. Järjestymällä teollisuuksittain me muodostamme uutta yhteiskuntarakennetta vanhan kuoren sisällä.
Päätarkoitus tämän kirjan kääntämisellä ja julkaisemisella on osoittaa Amerikan työläisille poliittinen puolue toiminnassa; miten se ei voi välttyä ajautumasta virkavaltaisuuteen, siten joutuen etäälle joukoista. Luonnollisesti tässä pienessä kirjassa ei voida tuoda esille kaikkia, eikä edes pientä osaa niistä paheista jotka ilmenevät poliittisessa tuotannon ja jaon hallinnossa, joten on selvää ettei tässä esilletuotu syytös voi ulottua puoluerajojen ulkopuolelle.
Tämä kirja ei ollut alkuperäisesti tarkoitettu muita kuin Venäjän Kommunistipuolueen kymmenennen kongressin edustajia varten ja odottaessamme saavamme arvostelua siitä että julkaisemme Amerikassa sellaista joka ei ole tarkoitettu julkisuuteen laajemmalti, oikeutamme itsemme sillä että puolueen arvosteleminen jonka käsissä on mahdollisesti Venäjän miljoonien kohtalo ja menestys, kuuluu yhtä suuressa määrässä vallankumouksellisille työläisille Amerikassa samoinkuin muualla, vieläpä Venäjänkin työläisille.
Omintakeisena joukkonousuna Venäjän vallankumous ei ole minkään ryhmän tai puolueen omaisuus. Sellaiseen tapahtumaan kietoutuu koko ihmiskunta, joten ei ketään voida vaatia tunnustamaan vissejä rajoja joista edemmäksi tieto tällaisista tärkeistä kysymyksistä ei voi mennä.
Bolshevikipuolueen epäonnistuminen yhteiskuntakysymyksen ratkaisussa ja tämän kirjan kirjoittajan ollessa kykenemätön todistamaan että sama poliittinen puolue olisi kyennyt ratkaisemaan sen jos olisi seurattu »oppositsionin» esittämiä menettelytapoja, niin ottamalla nämä kaksi seikkaa huomioon, pitäisi niiden mielestämme poistaa pitkäksi aikaa sen käsityksen että muutamat hallitusrakennuksissa kirjoituspöytäinsä ääressä istuvat johtajat voivat vapauttaa työläiset.
Kollontay on kyennyt todistamaan meille että Lenin, Trotzky ja Zinoviev, yhdessä toisten eturivin bolshevikien kanssa olivat kaiken aikaa väärässä yrittäessään ratkaista yhteiskuntakysymyksen ylhäältä alaspäin. Hän on antanut tukea sille opille että sen täytyy tapahtua alhaalta ylöspäin, mutta ei ole kyennyt esittämään mitään johdonmukaista todistetta sille mikä oikeuttaa poliittisen puolueen johtamaan sellaista liikettä.
Tämän kirjan kääntäminen venäjänkielestä englanninkielelle oli vaikea, päävaikeus ollen välttämättömyys saada monta kohtaa ymmärrettävään muotoon englanninkielellä. Alkuperäinen venäjänkielinen oli kirjoitettu hätäisesti, ollen täpärällä että se saatiin painetuksi ennen Venäjän Kommunistipuolueen kymmenennen kongressin alkamista, joten oli mahdoton tehdä parempia ja seikkaperäisempiä tutkimuksia sen kokoonpanosta. Siksi on englanninkielisessä käännöksessä monta lausetta ja kappaletta jotka eivät ole kirjaimelleen käännettyjä, siitä huolimatta sisältäen kuitenkin alkuperäisen ajatuksen. Vielä yksi huomioonotettava seikka tämän kirjan yhteydessä on se tutunomainen sävy jolla se on kirjoitettu. Tämä johtuu luonnollisesti siitä että hän alkuperäisesti tarkoitti kirjan sellaisia varten jotka ovat tuttuja niiden kysymysten kanssa joita hän käsittelee, tehden hänelle tarpeettomaksi käsitellä asioita kovinkaan syvällisesti. Mutta kaikesta tästä huolimatta on selvästi nähtävissä että poliittisten keskuksien elimellinen heikkous jättää kokonaan varjoon »vasemmistolaisuuden penikkataudin».
Tätä kirjaa ei paineta nykyään Venäjällä ja yhdessä »työväen oppositsionin» kanssa tuli Venäjän Kommunistipuolueen kymmenennessä kongressissa tuomituksi »yhteensopimattomaksi Kommunistipuolueen nykyisen menettelytapaohjeinaan kanssa» ja koska tämä ei voi tarkoittaa muuta kuin sitä, että se on leimattu laittomuuden leimalla, täytyy sen nykyään toimia ulopuolella puolueen vaikutuspiirin. Mikä »oppositsionin» tulevaisuus tulee olemaan Venäjällä jää arvoitukseksi, mutta varmaa on että työläisten kamppailu teollisuuksien kontrollista tulee jatkumaan kaikista lakiesteistä huolimatta.
INDUSTRIAL WORKERS OF THE WORLD,
1001 West Madison St., Chicago, Ill.
(Oppositsioni tarkoittaa puolueen sisällä olevaa vastustusryhmää.)
Mitä on työväen oppositsioni? Onko välttämätön puolueemme ja koko maailman työväestön vallankumouksen edistymiselle, tai onko se päinvastoin »poliittisesti» harmillinen ja vaarallinen ilmiö, kuten toveri Trotzky sitä selitti puhuessaan ammattiunionismista?
Vastataksemme näihin kysymyksiin, jotka kiihoittavat ja häiritsevät monen työläistoverimme mieltä, on välttämätöntä ensin saada selville seuraava:
1. Kutka ovat liittyneet työläisten oppositsioniin ja kuinka se on saanut alkunsa?
2. Missä on puolueemme johtavien toverien ja työväen oppositsionin välisen erimielisyyden perusta?
Erittäin merkillepantava seikka, johon keskusvirastomme pitäisi kiinnittää huomionsa on se, että työväen oppositsioni muodostuu kommunistisen köyhälistön luokkajärjestön etevimmästä aineksesta. Oppositsioni on melkein kokonaan kokoonpantu ammattiunioiden jäsenistä. Tämän tosiasian toteaa teollisuusunionismin teesien allekirjoitukset. Ketä ovat nämä ammattiunioiden jäsenet? Työläisiä — se on Venäjän proletariaatin etujoukosta, joka on kantanut harteillaan kaikki vallankumoustaistelun vaikeudet ja joka ei ole sulautunut neuvostolaitoksiin, menettämällä yhteyttään työläisjoukkojen kanssa, vaan päinvastoin on pysynyt läheisessä yhteydessä niiden kanssa.
Pysyä unionsa jäsenenä, säilyttää suoranainen yhteys unionsa kanssa ja sen kautta sen teollisuuden työläisten kanssa jossa työskentelee, näiden myrskyisten vuosien kuluessa, jolloin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän painopiste on siirretty pois unioista, ei ole suinkaan ollut helppo ja yksinkertainen tehtävä. Vallankumouksen kuohuaallot ovat temmanneet pois ja kuljettaneet kauaksi unioiden parhaimmat, teollisuustyöväestön voimakkaimmat ja toimivimmat jäsenet, heittäen toiset heistä taistelurintamalle ja toiset neuvostolaitoksiin ja kuljettaen kolmannet virastopöytien ääreen, jotka oli päällystetty vihreällä konttoripöytäkankaalla ja kuormitettu papereilla, kirjoilla, laskelmilla ja suunnitelmilla.
Uniot tehtiin jäsenittömiksi. Ja ainoastaan kaikista voimakkaimman proletariaatin hengen täyttämät työläiset, nousevan vallankumousluokan todelliset kukat, pysyivät vapaina neuvostobyrokratian korkeisiin virkoihin pyrkimisestä ja hallitsevan aseman turmelevalta vaikutukselta. He edelleenkin ovat henkisesti sulautuneina yhteen työläisten, sen yhteiskunnan pohjakerroksen kanssa, josta ovat itse lähteneet, sitoutuneet siteillä, joita ei voi korkeimmatkaan neuvostovirkapaikat katkaista.
Niin pian kun taistelun tuoksina rintamilla vaimeni ja elämän heiluri heilahti taloudellisen uudelleenrakentamisen puolelle, nämä proletariaatin hengen juurruttamat edustajat, nämä luokkansa parhaimmat heittivät nopeasti sotakaapunsa, jättivät konttoritoimensa sotalaitoksissa, vastatakseen tovereittensa, miljoonien Venäjän työläisten äänettömään kutsuun, jotka, yksinpä Neuvosto-Venäjälläkin raatoivat ylenmäärin, hävittömän kurjan toimeentulonsa puolesta.
Luokkavaistonsa avulla nämä toverit, ollessaan työväen oppositsionin ensimäisissä riveissä, tulivat tietoisiksi siitä tosiasiasta, että jotain oli vinossa. He käsittävät, että siitä huolimatta vaikka me näiden kolmen vuoden kuluessa olimme muodostaneet neuvostolaitokset ja uudelleen vakuuttaneet työväen tasavallan periaatteet, niin kuitenkin työväenluokka, luokkana, joka itsessään muodostaa yhteiskunnallisen yksikön, omaten yhtenäisen luokkapyrkimyksen, yhteisen tehtävän, mielenkiinnon ja sentähden yhtenäisen selvän menettelytavan, tulee yhä merkityksettömämmäksi tekijäksi neuvostotasavaltaa koskevissa asioissa. Yhä harvemmin sen vaikutus ilmeni oman hallituksensa suorittamissa tehtävissä, yhä harvemmin se määritteli ja johti virkailijansa toimintaa. Kuka olisi uskaltanut vallankumouksen ensiaikoina puhua »ylemmästä» ja »alemmasta» kerroksesta. Joukot, nimittäin työväen joukot ja puolueen johtava keskus olivat yksi ja sama. Kaikki pyrkimykset mitä elämä ja taistelu siihen aikaan synnytti, löysivät täydellisimmän heijastuksensa johtavan puoluekeskuksen mitä selvimmässä ja tieteelle perustuvassa toimintaohjelmassa. Ei ollut rajaviivaa »ylemmän» ja »alemman» kerroksen välillä, eikä sellaista voinutkaan olla. Tällä kertaa kumminkin on tällainen jaottelu olemassa, eikä ole kyllin voimakasta agitatsionia, tai peloitusta, joka kykenisi hävittämään joukkojen mielestä sen tietoisuuden, että on kasvanut erikoinen yhteiskuntakerros — se on: neuvosto ja puolueen »ylempi» aineisto.
Ammattiunioiden jäsenistä muodostuva oppositsionin sydän on ymmärtänyt tämän tosiasian, tai oikeammin sanoen käsittänyt sen, terveen luokkavaistonsa avulla. Ensiksi, se huomasi välttämättömäksi olla läheisessä yhteydessä varsinaisen jäsenistön kanssa; mennä heidän luokkajärjestöihinsä, unioihin, jotka, vähemmän kuin mitkään muut laitokset, tulivat, ei-proletaarisen, se on talonpoikaisen ja porvarillisen aineksen, jotka sovelluttivat itsensä neuvostojoukkoihin, pilasivat meidän neuvostomme ja johtivat politiikan puhtaalta luokkapohjalta »sovittelujen» rämeikköön, erimielisyyksien hävittävän vaikutuksen alaisiksi.
Täten työväen oppoositsioni muodostuu proletariaatista, joka on läheisessä yhteydessä koneiden tai kaivosten kanssa.
Vielä enemmän, työväen oppositsioni on ihmeellinen siinä suhteessa ettei sillä ole huomattuja johtajia. Se sai alkunsa samoinkuin kaikki muutkin terveellä luokkaperustalla olevat liikkeet — työväen syvistä riveistä. Se versoi syvällä olevista juurista yhtäaikaisesti kaikissa Venäjän kaukaisimmissa kolkissa, jo silloin kun suurissa keskuksissa ei työväen oppositsionin olemassaolosta vielä tiedetty mitään.
»Meillä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä seikasta, että Moskovassa keskusteltiin vakavista erimielisyyksistä, ja kuitenkin samallaiset kysymykset kuin täälläkin kiihoittivat meidän mieliämme», sanoi yksi Siperian edustaja kaivosmiesten konferenssissa. Työväen oppositsionin takana ovat proletariaatin joukot, tai määritelläksemme tarkemmin, työväen oppositsioni on teollisuusproletariaattimme yhtenäisin, luokkatietoisin ja päättävin osa — se osa, joka käsittää mahdottomaksi asettaa työväenluokan luovan voiman tilalle kommunistisen taloudellisen elämän rakentamisessa muodollisesti työväenluokan diktatuuriksi leimattua tekijää.
Mitä korkeammalle neuvostorappusia ja puolueen harvainvaltaa kiipeämme, sitä harvemmassa oppositsionin kannattajia löydämme. Mitä syvemmälle joukkojen keskuuteen tunkeudumme, sitä useampia työväen oppositsionin ohjelman kannattajia tapaamme.
Tämä on erityisesti tärkeä ja merkillepantava seikka. Puolueemme johtavissa keskuksissa olisi tämä otettava huomioon. Jos joukot menevät pois »ylemmistä» aineksista, jos hajaantumista ilmaantuu johtavien keskuksien ja »alemman» aineksen välillä, niin se tarkoittaa, että »ylimmässä» kerroksessa on jotain vinossa, erittäinkin silloin kun joukot eivät ole toimettomina, vaan ajattelevat, toimivat ja puolustavat itseään ja omia ajatuksiaan.
»Ylemmät» ainekset voivat johtaa joukot pois kommunismiin johtavalta historian suoralta tieltä, ainoastaan silloin kun joukot ovat hiljaisia, kuuliaisia ja vastustamatta ja herkkäuskoisina seuraavat johtajiaan. Näin oli v:na 1914, maailmansodan alussa, jolloin joukot uskoivat johtajiaan ja päättelivät: »Että sotavastainen vaistomme pettää meitä, äänettömyys on välttämätön, vaistomainen vastustustunne on kuoletettava ja toteltava ylempiämme». Mutta kun joukot liikehtivät, arvostelevat johtajiaan ja käyttävät omaa aivostoaan, kun he itsepintaisesti äänestävät rakastettuja johtajiaan vastaan, usein tukahduttaen henkilökohtaisen sympatian tunteensa, niin silloin ovat asiat vakavassa käänteessä ja puolueen tehtävänä on silloin: ei salata erimielisyyttä, eikä nimitellä oppositsionia tarkotuksettomilla pilkkanimillä, vaan vakavasti mietiskellä kysymystä koko laajuudessaan ja ottaa selville missä on vika; missä ovat erimielisyyden syyt, mitä työväenluokka, kommunismin edustaja ja sen ainoa rakentaja haluaa.
Työväen oppositsioni muodostuu siitä osasta proletariaattia, joka ei ole katkaissut yhteyttään unioihin järjestyneen työväen aineksen kanssa, eikä ole hajaantunut neuvostovirastoihin.
Ennenkuin lähdemme selvittämään mikä aiheutti yhä laajenevan repeämän työväen oppositsionin ja ylimpien johtajiemme virallisen näkökannan välillä, on välttämätöntä kiinnittää huomiota kahteen seikkaan:
(1) Työväen oppositsioni nousee Neuvosto-Venäjän teollisuusproletariaatin syvistä riveistä ja se on tulos, ei ainoastaan niistä kokonaan sietämättömistä elämän- ja työsuhteista, joissa 7 miljoonaa teollisuustyöläistä huomasi olevansa, mutta se on myöskin sen horjuvaisuuden, vastakkaisuuden ja kommunistisen ohjelman puhtaalta luokkakannalta siirtämisen tuote, jota neuvostopolitiikassamme on harjoitettu.
(2) Oppositsioni ei saanut alkuaan jostain vissistä keskuksesta, se ei ole persoonallisten riitaisuuksien ja erimielisyyksien synnyttämä, vaan päinvastoin, se käsittää koko Neuvosto-Venäjän ja saa osakseen vastakaikua kaikkialta.
Tällä kertaa on olemassa mielipiteitä, että koko riitaisuus työväen oppositsionin ja muutamien huomattavien johtajien välillä aiheutuu erimielisyydestä ammattiunionismikysymykseen nähden. Tämä ei kumminkaan ole totuuden mukainen. Syyt ovat syvemmällä. Oppositsionin edustajat eivät aina kykene kyllin selvästi ilmaisemaan ja määrittelemään niitä, mutta niin pian kun jotain tasavaltamme uudelleenrakentamista koskevaa tärkeämpää kysymystä käsitellään, niin riitaisuus ilmenee ja käsittää kokonaisen sarjan taloudellisia ja poliittisia kysymyksiä.
Ensi kerran nämä kaksi näkökantaa, sellaisena kuin puolueemme johtajat ja järjestyneen työväenluokan edustajat ne esittivät, ilmenivät puolueemme yhdeksännessä kongressissa, silloin kun siellä keskusteltiin kysymyksestä: »yhteinen vaiko yksilöllinen teollisuuksien johto». Sillä kertaa oppositsioni ei ollut järjestyneenä ryhmänä, mutta erityisesti on pantava merkille, että yhteistä (kollektiivista) johtoa kannattivat kaikki ammattiunioiden edustajat, kun taas sitä vastustivat kaikki puolueemme johtajat, jotka olivat tottuneet arvostelemaan kaikkia tapahtumia viralliselta näkökannalta. Tarvitaan huomattavaa viekkautta ja taitoa, sovittamaan yhteiskunnallisesti erilaiset ja usein poliittisesti toisilleen vihamielisiä pyrkimyksiä omaavat yhteiskunnalliset ryhmät, pikkuomistajat, talonpojat, porvarit, spesialistit ja valespesialistit keskenään.
Mistä se johtui ettei kutkaan muut, paitsi uniot, itsepintaisesti puolustivat yhteistä johtoa, vaikka eivät kyenneet esittämään tieteellisiä todistuksia väitteidensä puolustukseksi ja niistä johtui, että spesialistit puolustivat »yhden miehen johtoa?» Tämän riidan syynä on se, siitä huolimatta vaikka molemmat riitapuolet kielsivät, ettei ollut kysymyksessä periaatteellinen erimielisyys, että kaksi historiallisesti vastakkaista näkökantaa hyökkäsi yhteen. »Yhden miehen johto» on porvariluokan yksilöllisen käsityksen tuote. »Yhden miehen johdon» periaatteena on rajoittamaton, eristetty, yhden miehen vapaa tahto, eroitettuna kaikesta yhteisestä.
Tämä ajatus ilmenee ihmiskunnan kehityksen kaikissa vaiheissa, alkaen valtiollisen hallitsijan nimittämisestä ja päättyen tehtaan hallitsijaan. Tämä on porvarillisen ajatuksen korkein viisaus. Porvarit eivät luota yhdistyneen joukon voimaan. He haluavat ainoastaan nöyryyttää joukot täydelliseen alamaisuuteen, ja ajaa heidät mihin rajoittamaton tahtonsa haluaa.
Työväenluokka ja sen edustajat sensijaan käsittävät, että uusi kommunistinen päämäärä voidaan saavuttaa ainoastaan työläisten oman yhdistyneen rakentavan toiminnan kautta. Mitä kykenevimmäksi joukot tulevat esittämään yhteistä tahtoaan ja yhteistä ajatustaan, sitä nopeammin ja selvemmin käsitetään työväenluokan pyrkimys luoda uusi, yhtenäinen, täydellisesti suunniteltu kommunistinen teollisuus. Ainoastaan ne, jotka ovat suoranaisessa kosketuksessa teollisuuden kanssa, voivat tehdä siinä parannuksia ja kehittää sitä.
Periaatteista luopuminen — teollisuuksien yhteisen johdon periaatteesta — oli taktillinen kompromissi puolueemme hyväksi, sovinnaisuuteen pyrkimys, vielä enemmän, se oli siitä luokkamenettelytavasta luopumista, jota me niin innokkaasti kehitimme ja puolustimme vallankumouksen ensiaikoina.
Miksi tämä tapahtui? Kuinka se tapahtui, että puolueemme, joka oli vallankumouksen taisteluissa karaistunut, sallittiin kulkeutua pois suoralta tieltä, kulkeakseen sovinnaisuuden mutkaista polkua, joka ennen tuomittiin ja nimitettiin »opportunismiksi».
Näihin kysymyksiin vastaamme myöhemmin. Sitä ennen palaamme kysymykseen: kuinka työväen oppositsioni muodostui ja kehittyi?
Venäjän Kommunistipuolueen yhdeksäs kongressi pidettiin keväällä. Seuraavan kesän aikana ei oppositsioni esiintynyt julkisesti. Siitä ei kuultu mitään Kommunistisen Kansainvälisen toisen kongressin myrskyisten keskustelujen aikana, mutta syvällä pohjalla, siellä kiehui ja kasaantui kokemusperäinen ja arvosteleva ajatus. Sen kehittymisen ensimäinen ilmaantuminen tapahtui puolueen konferenssissa syyskuulla 1920. Jonkun aikaa se ilmeni huomattavimmin hylkäämisenä ja arvostelevana. Oppositsionilla ei ollut esitettävänä omia, hyvin muokattuja esityksiä. Mutta oli ilmeistä, että puolue astui uuteen elämään. Sen jäsenistön joukossa oli kiihkoisuutta, ilmaisten itsensä »alempien» ainesten vaatiessa arvosteluvapautta, äänekkäästi protesteeratessa virkavallan sortoa vastaan, joka ei myönnä toiminnan vapautta, eikä esitysoikeutta.
Puolueen johtajat ymmärsivät pohjalla tapahtuvan liikehtimisen ja toveri Zinovievin välityksellä tekivät monta muodollista lupausta kuten arvosteluvapaus, joukkotoiminnan rajoitusten lieventäminen, kansanvaltaisuusperiaatteita rikkovien johtajien syytteeseen asettaminen y. m. Paljon sanottiin ja sanottiin hyvin, mutta sanoista tekoihin on pitkä matka. Syyskuun konferenssi, Zinovievin paljon lupaavan puheen kanssa, ei saanut minkäänlaista muutosta aikaan, enempää puolueessa itsessään kuin joukkojen elämässäkään. Juuret, joista oppositsioni versoi, eivät tulleet hävitetyiksi. Alhaalla pohjalla kasvoi epämääräinen tyytymättömyys ja itsenäinen arvostelu.
Tämän epämääräisen kiihtymyksen huomasivat yksin puolueen johtajatkin, sillä se aiheutti puolueessa aivan odottamatta kiivaita väittelyitä. On pantava merkille, että kysymys, mitä osaa ammattiunioiden on näyteltävä, synnytti puolueen keskuksessa kiivaita väittelyitä. Kuitenkin on tämä aivan luonnollista.
Tällä kertaa tästä kysymyksestä väitteleminen oppositsionin ja puolueen johtajien välillä, vaikka se ei suinkaan ole ainoa, on edelleenkin sisäisen politiikkamme pääkysymys.
Paljon ennen kun työläisten oppositsioni esitti teesinsä ja muodosti perustan, jolle sen mielipiteiden mukaan, proletariaatin diktatuurin pitäisi perustua teollisuuden uudelleenrakentamisen alalla, olivat puolueen johtajat keskenään jyrkästi erimielisiä keskustellessaan siitä tehtävästä, jonka työväenjärjestöt tulevat suorittamaan, joka on viimeksimainittujen osa kommunismille perustuvan teollisuuden uudelleenrakentamisessa. Puolueen keskuskomitea hajaantui ryhmiin. Toveri Lenin oli Trotzkia vastaan, kun taas Bucharin asettui keskustan kannalle.
Vasta neuvostojen kahdeksannessa kongressissa ja kohta sen jälkeen kävi selville, että puolueen sisällä oli yhtenäinen ryhmä, joka pysyi koossa pääasiallisesti ammattiunioita koskevien periaateteesien perusteella. Tässä ryhmässä, oppositsionissa, ei ollut erikoisia teoreetikkoja ja huolimatta puolueen huomatuimpain johtajain hyvinsuunnitellusta vastustuksesta, se kasvoi yhä voimakkaammaksi ja levisi yli työtätekevän Venäjän. Oliko se ainoastaan Pietarissa ja Moskovassa? Ei ensinkään! Yksinpä Donetz laaksosta, Uralin vuorilta, Siperiasta ja lukuisista muista teollisuuskeskuksista saapui keskuskomitealle raportteja, joissa kerrottiin, että sielläkin muodostui ja toimi työväen oppositsioni. On totta, ettei työväen oppositsioni ole kaikkialla täydellisesti yhtä mieltä Moskovan työläisten kanssa. Toisinaan on paljon epämääräisyyttä, vähäpätöisyyttä ja ajattelemattomuutta oppositsionin vaatimuksissa ja esityksissä, voivatpa ne erota pääasiallisimmissa kysymyksissäkin, mutta kaikkialla on aina yksi kysymys, jossa se esiintyy yhtenäisenä ja se kysymys on: Kuka tulee kehittämään taloudellisessa uudelleenrakentamisessa tarvittavan luovan voiman? Joko puhtaasti luokkaelimet, jotka ovat kiinteässä yhteydessä teollisuuden kanssa, se on, tuleeko teollisuusunioiden suorittaa uudestirakentaminen — vai tuleeko se jättää neuvostokoneiston tehtäväksi, joka ei ole suoranaisessa yhteydessä varsinaisten teollisuuksien kanssa, vaan kokoomukseltaan sekanainen? Tämä on hajaannuksen juuri. Työväen oppositsioni puolustaa ensimäistä periaatetta, kun taas puolueen johtajat, kuinka suuresti he eroavatkin mielipiteissä keskenään vähempiarvoisissa kysymyksissä, ovat täydellisesti yhtä mieltä tässä pääkysymyksessä, puolustaessaan viimeksimainittua periaatetta.
Mitä se tarkoittaa?
Se tarkoittaa sitä, että puolueemme on kulkemassa vallankumousajan ensimäisen vaikeimman kriisin ylitse ja että oppositsionia ei voida ajaa pois nimittämällä sitä halpamaisesti »syndikalismiksi», mutta kaikkien tovereiden pitäisi ottaa tämä kysymys vakavasti huomioonsa. Kutka ovat oikeassa — johtajatko, vaiko terveen luokkavaiston omaavat työläisjoukot?
Ennenkuin käsittelemme puolueemme johtajien ja työläisten oppositsionin välisen riitaisuuden perussyitä on välttämätöntä löytää vastaus seuraavaan kysymykseen: Kuinka oli mahdollista, että puolueemme, joka ennen oli voimakas, mahtava ja voittamaton sentähden, että sen menettelytavat olivat varmat ja perustuivat selvälle luokkapohjalle — alkoi poiketa pois ohjelmastaan.
Mitä rakkaampi kommunistipuolue meille on sentähden, että se on ottanut niin jyrkän askeleen työläisten vapautuksen tiellä kapitalismin ikeestä, sen vähemmän on meillä oikeutta sulkea silmiämme johtavan keskuksen tekemille erehdyksille.
Puolueemme voiman tulee perustua johtavien ainesten kykeneväisyyteen ratkaista kysymyksiä ja suorittaa tehtäviä, jotka koskevat työläisiä ja määritellä suunta, jota seuraten joukot voisivat valloittaa taaskin historiallisen aseman. Niin oli ennen, mutta nyt ei enään ole niin. Puolueemme ei ainoastaan hiljennä kulkunopeuttaan, mutta useammin katsoo »viisaasti» taakseen ja kysyy: »Emmekö ole menneet liian kauaksi? Eikö nyt ole aika antaa pysähtymiskäskyä ? Eikö ole viisaampaa olla varovaisempi ja välttyä kokemuksista joita ei historia tunne?»
Mikä aiheutti tämän »viisaan varovaisuuden» (joka ilmenee erittäin selvästi puolueen johtajien epäluottamuksessa työväen unioiden kykeneväisyyteen johtaa teollisuuksia) — varovaisuuden, joka on viimeaikoina täyttänyt kaikki virastomme. Missä on sen aiheuttaja?
Jos alamme huolellisesti tarkastaa yhä lisääntyvän erimielisyyden syitä puolueessamme, niin selvenee, että puolue elää murroskautta, jonka on aiheuttanut kolme perustekijää.
Ensimäinen ja vaikuttavin tekijä on, ne kurjat olot joissa puolueemme täytyy toimia. Venäjän Kommunistipuolueen täytyy rakentaa kommunismi ja kuljettaa ohjelmansa jokapäiväiseen elämään: (1) Täydellisen hävityksen ja taloudellisen elämän raunioitten ympäröimänä. (2) Yhä kiristyvän imperialistisen ja valkokaartien puristuksen edessä. (3) Venäjän työväenluokalle on langennut arpa toteuttaa kommunismi, luoda uusi kommunistinen talous taloudellisesti takapajuisessa maassa, enemmistön asukkaista ollessa maanviljelijöitä, maassa jossa puuttuu tuotannon ja jaon yhteiskunnallistuttamiselle välttämättömiä taloudellisia edellytyksiä ja jossa kapitalismi ei ole vielä kyennyt suorittamaan täydellistä kehitystänsä (sen ensimäisiltä asteilta korkeampaan kapitalistiseen tuotannon uniomuotoon — trustiin).
On aivan luonnollista, että kaikki nämä tekijät hidastuttavat ohjelmamme käytännöllistä toteuttamista (erittäinkin sen varsinaisessa tehtävässä — teollisuuksien uudelle perustalle rakentamisessa) ja vaikuttaa hajaannuttavasti ja yhtenäisyyttä vähentävästi neuvostojemme talouspolitiikkaan.
Tästä perussyystä johtuu kaksi muuta. Ennen kaikkea Venäjän taloudellinen takapajuisuus ja talonpoikain määräävä asema synnyttää hajaannusta ja johtaa puolueemme käytännöllisen menettelytavan pois periaatteellisesti ja teoreettisesti selvältä ja horjumattomalta luokkakannalta.
Jokainen puolue, joka joutuu olemaan erilaisista aineksista kokoonpannun neuvostovaltion peräsimessä on pakoitettu ottamaan huomioon talonpoikain pyrkimykset pikkuporvarillisine taipumuksineen ja vihamielisyyksilleen kommunismia kohtaan, samoinkuin se on pakoitettu kallistamaan korvansa lukuisille pikkuporvarillisille aineksille, jotka ovat Venäjän kapitalismin jätteitä, kaikenlaisille kauppiaille, välittäjille, pikkuvirkailijoille j. n. e., jotka ovat erittäin nopeasti alistuneet neuvostolaitoksien kannattajiksi, ollen keskuksessa vastuunalaisissa toimissa, kuten erinäisten komisariaattien agenttina j. n. e. Ei ole siis ihme, että yleisten tarpeiden komisariaatti Zurupa osoitti numeroilla kahdeksannelle kongressille, että yleisten tarpeiden komisariaatin palveluksessa oli 17 prosenttia työläisiä, 13 prosenttia talonpoikia, alle 20 prosentin spesialisteja ja loput yli 50 prosenttia olivat »kauppiaita, kaupustelijoita ja muita samanlaisia ihmisiä, joista enemmistö oli lukutaidottomia». (Zurupan omat sanat). Zurupan mielestä tämä todisti kansanvaltaista kokoonpanoa, siitä huolimatta vaikka niillä ei ollut mitään yhtenäistä proletariaattiluokan, kaiken varallisuuden tuottajien, tehtaiden ja myllyjen työläisten kanssa.
Nämä ovat ne ainekset — pikkuporvarilliset ainekset, jotka ovat kaikkialta hajaantuneet neuvostolaitoksiin, kommunismille vihamielinen keskiluokkainen aines ja ne, vanhoihin tapoihin mieltyneinä ja vallankumouksellista toimintaa pelkäävinä ovat rappeuttaneet neuvostolaitoksemme, hengittäen sinne ilmaa, joka on kokonaan vastustavalla kannalla työväenluokkaan nähden. Ne ovat kaksi eri maailmaa ja vihamielisiä toisilleen. Ja kuitenkin me Neuvosto-Venäjällä olemme pahoitetut uskottamaan itseämme ja työväenluokkaa, että pikkuporvarit ja keskiluokkaiset (puhumatta hyvinvoivista talonpojista) voivat verrattain hyvin hyväksyä yhteisen tunnuslauseen: »kaikki valta neuvostoille»; unhottaen sen tosiasian, että jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä työläisten ja keskiluokkaisten, sekä pikkuporvarillisella maailmankatsomuksella varustettujen talonpoikain edut ovat vastakkaiset, vaikuttaen hajaannuttavasti neuvostopolitiikkaan ja kuljettaen sen pois selvältä luokkakannalta.
Talonpoikaisomistajien ja kaupunkilaisporvariainesten lisäksi on puolueemme neuvostovaltiollisessa politiikassaan pakoitettu ottamaan huomioon suurporvarien edustajien esittämät vaikutelmat, jotka tälläkertaa ilmenevät spesialistien, teknikkojen, insinöörien ja entisten raha- ja teollisuuslaitosten johtajien muodossa, jotka joko menneen kokemuksensa perusteella ovat kiinni kapitalisisessa tuotantotavassa. He eivät voi edes kuvitella mitään muuta tuotantomuotoa kuin sen, joka sisältyy kapitalistisen talouden rajoihin.
Mitä enemmän Neuvosto-Venäjä tuntee tarvitsevansa spesialisteja, teknikkoja ja tuotannon johtajia, sitä voimakkaammaksi käy näiden ainesten vaikutus, joka on vierasta työväenluokan ainekselle, taloudellisen elämämme kehityksessä. Jouduttuaan syrjäytetyiksi vallankumouksen alkuasteilla ja tullen pakoitetuksi jäämään odottavalle kannalle, antautuenpa toisinaan avoimeen vihollisuuteenkin neuvostovirkailijoita vastaan, erityisesti kuuluisien intellektuaalien saboteesikuukausien aikana, tämä kapitalismin tuottama aivostoryhmä, kapitalistien hyvinpalkatut uskolliset palvelijat, saavat yhä enemmän ja enemmän vaikutusvaltaa ja tulevat päivä päivältä yhä tärkeimmiksi tekijöiksi politiikassamme.
Tarvitsemmeko nimiä? Jokainen työläistoveri, joka huolellisesti seuraa kotimaista ja ulkomaapolitiikkaamme, muistaa useampia tällaisia nimiä.
Niin kauan kun elämämme pääpaino oli kohdistettu sotarintamalle, niin näiden herrasmiesten vaikutus neuvostopolitiikkaamme, erityisesti teollisuuksien uudelleenrakentamisessa, oli verrattain vähäpätöistä.
Spesialistit, menneisyyden jätteet, jotka ovat luonnollisesti läheisesti kiintyneet porvarilliseen järjestelmään, jonka me pyrimme hävittämään, alkoivat vähitellen» tunkeutua punaiseen armeijaamme, kulettaen siihen menneen ajan henkeään (sokeaa kuuliaisuutta, palvelevaa alistuvaisuutta, eroittaen joukot komentajista, asettaen ylemmän tahdon luokkakurin tilalle j. n. e.), mutta Neuvosto-Venäjän yleiseen politikkaan ei heidän vaikutelmansa ulottunut.
Militaristisissa kysymyksissä ei proletariaatti asettanut heidän etevämmyyttään kyseenalaiseksi, terveen luokkavaistonsa avulla käsittäen selvästi, että militarisissa kysymyksissä ei työväenluokka luokkana voi mitään uutta luoda, se on kykenemätön tekemään huomattavampia muutoksia militarijärjestelmässä — rakentamalla sen uudelle luokkaperustalle. Professionaalisella militarismilla — menneen ajan perinnöllä — militaristisilla sodilla, ei tule olemaan paikkaa kommunistisessa yhteiskunnassa. Taistelu tulee kulkemaan toisia teitä, se tulee saamaan kokonaan erilaiset, meidän mielikuvituksillemme käsittämättömät muodot. Militarismi elää viimeisiä päiviään diktatuurin, ylimenokauden aikana ja sentähden on aivan luonnollista, että työläiset luokkana eivät voi rakentaa militaristiseen järjestelmään mitään uutta ja tulevan yhteiskunnan kehitykselle hyödyllistä. Yksimpä punaisessa armeijassakin, vaikka siellä ilmenikin työväenluokan uudistavia kosketuksia, militarismin luonne pysyi samana ja vanhan armeijan kenraalien ja upseerien johto sota-asioissa ei vienyt neuvostojen politiikkaa sotilaskvsymyksissä harhaan siinämäärin, että työläiset olisivat nähneet siinä itselleen ja luokkaeduilleen mitään vahingollista.
Kansantalouskysymys on kuitenkin aivan toinen asia. Talousjärjestojen muodostaminen on kuitenkin aivan toinen asia. Talousjärjestöjen muodostaminen on kommunismin tehtävä. Vieroittaa työläiset teollisuusjärjestöistä, riistää heiltä, se on heidän teollisuusjärjestöiltään, tilaisuus kehittää teollisuutta luovaa voimaa, kieltää proletariaatin luokkajärjestöltä toiminta tämän päämäärän saavuttamiselle, samaan aikaan kun annetaan täydellinen luottamus spesialistien tuotannon johtamis »taidolle», jotka ovat kouluuntuneet ja opetetut kokonaan erilaisen tuotantojärjestelmän mukaisesti, se on marxilaisen ajatuksen tieteelliseltä ladulta poishyppäämistä. Kuitenkin puolueemme johtajat tekevät tätä juuri täällä kertaa.
Ottaen huomioon teollisuutemme täydellisen rappiotilan, kun se vielä toimii kapitalistisen tuotannon perusteella (maksaen työläisille työn suorituksen mukaisen rahapalkan) puolueemme johtajat, jotka eivät näe sopivaksi luottaa työläisten yhteiseen luovaan kykyyn, kumminkin hakevat pelastusta teollisuuden kaaostilasta — mistä he sitä hakevat? Porvarillis-kapitalistisen menneen ajan liikemiehiltä ja teknikoilta, joiden teollisuuksia kehittävä kyky perustuu kokonaan kapitalistisen tuotantomuodon menettelytavoille. He ovat niitä jotka omaksuvat sen naurettavan luulon, että kommunismiin voidaan päästä virkavaltaisilla keinoilla. He »määräävät» silloin kun olisi välttämätöntä rakentaa ja tutkia.
Mitä enemmän sotilaallinen rintama väistyy taloudellisen rintaman tieltä, sitä voimakkaammaksi kasvaa tarve ja sitä huomattavammaksi käy sen ryhmän vaikutus, joka ei ainoastaan luonnostaan ole kommunismille vieras, mutta täydellisesti kykenemätön kehittämään oikeita muotoja, lisätäkseen tuotantoa, uuden tuotanto- ja jakotavan vaatimuksia vastaavaksi. Kaikki nämä teknikot, käytännölliset miehet, tottuneet liikemiehet, jotka nyt juuri ovat pulpahtaneet neuvostoelämän pinnalle, koettavat vaikuttaa talouspolitiikkansa kautta puolueemme johtajiin neuvostoissa ja neuvostolaitoksissa.
Puolueemme sentähden huomaa joutuneensa vaikeaan asemaan neuvostovaltion kontrolliin nähden, sillä se on pakoitettu kallistamaan korvansa kolmelle taloudellisesti vihamieliselle ryhmälle, jokainen eroten toisestaan yhteiskunnallisessa rakenteessa. Työläiset vaativat selvää, kompromissista vapaata menettelyä, nopeaa, voimakasta kommunismia kohti kulkemista, kun taas talonpojat, pikkuporvarillisine taipumuksineen ja kannattajineen vaativat toisenlaista »vapautta», kuuluen siihen vapaa kauppa ja heidän asioihinsa sekaantumattomuus. Viimeksimainittujen vaatimusta on liittynyt kannattamaan porvariluokka, neuvostoagenttien, armeijan komisariaattien ja muiden samanlaisten ainesten muodossa, jotka ovat jo mukautuneet neuvostojärjestelmään ja kääntävät politiikkamme pikkuporvarilliseen suuntaan.
Sikäli kuin keskusta on kysymyksessä on näiden pikkuporvarillisten ainesten vaikutus vähempimerkityksellinen, mutta alue- ja paikallisneuvostojen toiminnassa on heidän vaikutuksellaan suuri ja vahingollinen merkitys. Sitten on vielä yksi ryhmä ihmisiä, entiset kapitalististen teollisuuslaitoksien liikkeenhoitajat ja johtajat. He eivät ole pääomapohattoja, kuten Riabushinsky tai Rublikoff, joista neuvostot vapautuivat vallankumouksen ensiasteilla, mutta he ovat kaikista kyvykkäimpiä kapitalistisen tuotantojärjestelmän palvelijoita, kapitalismin »nero ja aivot», sen varsinaiset luojat ja kehittäjät. Sydämellisesti kannattaen neuvostohallituksen keskityspyrkimystä teollisuuksissa, käsittäen hyvin trustiutumisen ja tuotannon järjestämisen (sivumennen sanoen tätä ovat toteuttaneet kapitalistit kaikissa tuotannollisesti kehittyneissä maissa) he toimivat ainoastaan yhden päämäärän saavuttamiseksi — he eivät salli työläisten suorittavan tätä järjestelyä (teollisuusunioidensa kautta) vaan he itse haluavat sen tehdä — toimien nyt neuvostojen teollisuuslaitoksien nimessä — teollisuuskeskuskomiteoissa, kansantalouden ylimmissä neuvotoissa, joissa he ovat jo saaneet varman jalansijan. Näiden herrasmiesten vaikutus johtajiemme valtiopolitiikkaan on suuri, huomattavasti suurempi kuin mitä olisi suotava. Tämä vaikutus heijastuu virkavaltaa puolustavassa ja kehittävässä politikassa (ei pyri sitä kokonaan muuttamaan, vaan ainoastaan parantamaan). Tämä politiikka on erityisesti huomattavissa ulkomaakaupassamme kapitalististen valtioiden kanssa, joka on juuri alkanut nousemaan: kauppasuhteet ovat käynnissä tavalla jossa Venäjän, sen enempää kuin ulkomaiden työläisilläkään ei ole mitään sanomista. Se ilmenee myöskin niiden määritelmien sarjassa, joilla rajoitetaan joukkojen itsenäistä toimintaa ja annetaan etutila kapitalistisen maailman kasvateille.
Näiden erilaisten ryhmien joukossa toimiessaan on puolueemme, koettaessaan löytää keskitietä, pakoitettu ohjaamaan purtensa valtion etujen yhtenäisen säilyttämisen reittiä. Puolueemme selvä politiikka, neuvostolaitoksiksi muodostumisprosessissa, on asteettain muuttunut yläluokan politiikaksi, joka ei todellisuudessa ole mitään muuta kuin sovittaa johtava keskustamme erilaisilla yhteiskunta asemilla olevien ja toisilleen vihamielisten yhteiskunnallisten ainesten kanssa. Tämä sovitteleminen johtaa välttämättömään horjumiseen, hapuilemiseen ja erehdyksiin. Tarvitsee ainoastaan johdattaa mieleen mutkittelevan tien tapaista suhtautumistamme talonpoikiin, joka »köyhiin talonpoikia luottamisesta» johti meidät asettamaan luottamuksemme »tuotteliaihin talonpoikaisomistajiin». Myöntäkäämme, että tämä menettely todisti johtavien keskuksiemme selvänäköistä politiikkaa ja »valtioviekasta viisautta», mutta tulevaisuuden historian tutkija, omaamatta ennakkomielipiteitä hallitusvaiheistamme, huomaa ja osoittaa, että tämä on ilmeisesti »vaarallista siirtymistä» luokkarajoista »sovinnaisuuden» tielle ja että siitä on vahingolliset seuraukset.
Tarkastakaamme uudelleen ulkomaakauppakysymystä. Siinä politikassamme ilmenee selvää kavaluutta. Sitä todistaa ulkomaakauppakomisariaatin ja ulkomaa-asiain komisariaatin välinen loppumaton hankaus. Tämä hankaus ei ole ainoastaan hallinnollista luonteeltaan, sen syyt ovat syvemmällä ja jos johtavien keskusten salainen toiminta paljastettaisiin pohjajoukon ainesten nähtäväksi, niin kuka tietää mihin se erimielisyys, joka eroittaa ulkomaaviraston ja ulkomailla olevat kauppaedustajamme, johtaisikaan.
Tämä, näennäisesti hallinnollinen erimielisyys, joka todellisuudessa on vakavaa yhteiskunnallista erimielisyyttä, on salattu pohjajoukoilta ja tekee neuvostopolitiikalle välttämättömäksi sovittelun kolmen erilaisessa yhteiskunnallisessa asemassa olevan ryhmän kanssa (työläisten, talonpoikain ja entisen porvariston edustajiston), aiheuttaen uuden riitaisuuksien syyn puolueessamme. Ja me emme voi muuta kuin kiinnittää huomiomme tähän syyhyn, emmekä voi olla tätä syytä huomioonottamatta. Se on liian luonteenomainen ja liian suuria mahdollisuuksia sisältävä. Siksi on puolueen velvollisuus, yhtenäisyyden säilyttämiseksi tulevan toiminnan varalle, tutkia tätä syytä ja oppia välttämätön läksy siitä laajalle levinneestä tyytymättömyydestä, jonka se on aiheuttanut pohjajoukkojen keskuudessa.
Niin kauan kun työväenluokka, vallankumouksen ensiasteilla tunsi itsensä ainoaksi kommunismin tukijaksi, niin täydellinen yksimielisyys vallitsi puolueessa. Lokakuun vallankumouksen jälkesinä päivinä ei kukaan voinut ajatella, että olisi jotain eroa »ylempien» ja »alempien» välillä, vaan silloin olivat edistysmieliset työläiset ahkerasti toiminnassa, toteuttaakseen kohta kohdalta kommunistista luokkaohjelmaamme. Talonpojat, jotka saivat maata, eivät silloin pitäneet itseään osana ja täysin oikeutettuina neuvostotasavallan kansalaisina. Intellektuaalit, spesialistit, liikemiehet, koko pikkuporvariston luokka ja valespesialistit, jotka tällä kertaa kiipeävät neuvostorappuja ylöspäin rappu rapulta, »spesialistien» nimen varjossa, astuivat silloin syrjään odottamaan, antaen vapauden edistyksellisille joukoille kehittää luovaa kykyään.
Tällä kertaa kuitenkin on päinvastoin. Työläinen tuntee, näkee ja käsittää joka askeleella, että spesialistit, ja mikä vieläkin pahempaa, oppimattomat, lukutaidottomat valespesialistit ja käytännön miehet sysäävät työläiset syrjään ja täyttävät kaikki korkeimmat virkapaikat taloudellisissa- ja teollisuuslaitoksissa. Ja puolue, sen sijaan että koettaisi estää tätä työväenluokalle ja kommunismille vieraiden ainesten vaikutusta, edistää sitä, hakien pelastusta teollisuuskaaoksessa ei työläisistä, mutta juuri näistä aineksista. Puolue ei luota työläisiin eikä heidän uniojärjestöihinsä, vaan näihin vieraisiin aineksiin. Työtätekevä joukko tuntee sen ja puolueessa esiintyy yhtenäisyyden sijaan hajaannus.
Joukot eivät ole sokeita. Mitä sanoja hyvänsä tunnetuimmat johtajamme käyttävätkään, salatakseen selvältä luokkapohjalta luopumista ja talonpoikain ja maailman kapitalistien kanssa tekemiänsä kompromisseja ja sitä luottamusta, jonka he antavat kapitalistisen tuotantojärjestelmän oppilaille, työväen luokka tuntee, missä harhaankulkeminen alkoi.
Työläiset voivat olla innostavien vaikutelmien alaisia ja rakastaa sellaisia yksilöitä kuten Lenin, heidät voidaan huumata Trotzkyn verrattoman loistavalla puhetaidolla ja hänen järjestämiskyvyllään, he voivat kunnioittaa useita muita johtajia johtajina, mutta silloinkuin joukot tuntevat, että heihin ja heidän luokkaansa ei luoteta, niin on aivan luonnollista, että he sanovat: »Ei, pysähtykää. Me kieltäydymme seuraamasta teitä sokeasti. Antakaa meidän tarkastaa tilannetta. Teidän menettelynne, pysytellessänne kolmen yhteiskunnallisesti erilaisen ryhmän keskustassa on kyllä viisasta, mutta se haiskahtaa hyvinkokeillulta ja tunnetulta sovinnaisuudelta ja opportunismilta. Tällä kertaa voimme hyötyä jotain maltillisesta politiikastanne, mutta olkaamme varovaisia, ettemme joutuisi väärälle tielle, joka mutkittelujensa ja käänteidensä kautta johtaisi tulevaisuudessa menneen ajan hävitykseen...»
Johtajien epäluottamus joukkoihin lisääntyy säännöllisesti ja mitä maltillisemmiksi nämä johtajat käyvät, sitä viekkaampia valtiomiehiä he ovat luistaessaan kommunismin ja kompromissin välillä olevan terävän veitsen terän ylitse menneenajan porvariston kanssa ja sitä syvemmäksi tulee juopa »ylemmän» ja »alemman» välillä, sitä vähemmän toisiamme ymmärrämme ja sitä vahingollisemmaksi ja selvemmäksi tulee hajaannus puolueessa.
Kolmas syy hajaannuksen lisääntymiseen puolueessa on todellisuudessa se, että näiden kolmen vallankumousvuoden kuluessa työväenluokan, niiden jotka työskentelevät tehtaissa ja myllyissä, taloudellinen asema ei ole parantunut, vaan on muuttunut entistäkin sietämättömämmäksi. Tätä ei kukaan uskalla kieltää. Ehkäisty ja laajalle levinnyt tyytymättömyys työläisten keskuudessa (huomatkaa — työläisten) on täysin oikeutettua.
Ainoastaan talonpojat hyötyivät suorastaan vallankumouksesta. Sikäli kuin keskiluokkalaiset ovat kysymyksessä, he verrattain viekkaasti kyllä sovittautuivat uusiin oloihin, rikkaan porvariston edustajien kanssa, jotka ovat vallanneet neuvostolaitosten johtavimmat paikat (erityisesti valtiotaloutta johtavissa piireissä), teollisuuksien järjestämisessä ja kauppasuhteiden aikaansaamisessa ulkomaiden kanssa. Ainoastaan neuvosto-tasavallan pohjimmainen luokka, joka on joukkona kantanut koko diktatuurin kuorman, jatkaa häpeällistä, säälittävää toimeentulon kamppailuaan.
Työväenluokan kommunistisen etujoukon kontrolleeraamalla työväen tasavallalla, joka on, Leninin sanoja käyttäen, »itseensä imenyt koko luokan vallankumouksellisen energian», ei ole ollut aikaa syventyä ja parantaa kaikkien työläisten oloja (ei vaan yksilöllisissä laitoksissa olevien, jotka syystä tai toisesta sattuivat saamaan kansan komisariaatin huomion osakseen, työskennellessään niin kutsutuissa »erikoistuotantolaitoksissa»), mutta yleensä kaikkien työläisten ja kohottaa heidän elämänsä inhimillisen elämän tasolle.
Työkomisariaatti on kaikista komisariaateista toimettomin. Koko neuvostopolitiikassa ei koskaan ole otettu vakavan käsittelyn alaiseksi kysymystä: mitä täytyisi ja mitä voitaisiin tehdä kotimaisen teollisuuden täydellisen rappiotilan ja mahdollisimman epäsuosiollisten ulkomaasuhteiden vallitessa työväen olojen parantamiseksi, terveen tuottavan työvoiman kehittämiseksi tulevaisuutta varten ja työläisten aseman parantamiseksi tehtaissa tällä kertaa?
Tähän mennessä on neuvostopolitiikasta puuttunut suunnittelua työläisten työolojen ja elämän parantamiseksi. Kaikki, mitä tällä alalla on tehty, on tehty satunnaisesti, taikka ovat sen tehneet paikalliset viranomaiset joukkojen pakoituksesta. Kolmen sisällissota-vuoden kuluessa on proletariaatti urhoollisesti kantanut vallankumouksen alttarille lukemattomat uhrinsa. Se on odottanut kärsivällisesti, mutta viimeaikoina, tilanteen muuttuessa, jolloin tasavallan elämän valtasuoni on taas kääntynyt taloudelliselle rintamalle, pohjajoukot pitävät tarpeettomana »kärsiä ja odottaa». Miksi? Eivätkö he ole kommunistisen elämän perustan luojia? Ottakaamme haltuumme tämä uudelleenrakentaminen, sillä me tiedämme paremmin kuin keskustassa olevat herrasmiehet, missä kipein kohta on.
Pohjajoukkoon kuuluva työläinen on erittäin huomaavainen. Hän näkee, että tähän asti on ollut kysymys terveydenhoidosta, puhtaudesta, työolojen parantamisesta työpaikalla, toisin sanoen, koko työväen elämän kohottaminen on jätetty viimeiselle paikalle neuvostopolitiikassamme. Paitsi työläisperheiden sijoittamista epämukaviin porvarien palatseihin, emme ole pyrkineet ratkaisemaan asuntopulaa, joka on entistä ankarampi. Tähän mennessä emme ole lainanneet pienintäkään huomiota asuntokysymykselle, sikäli kuin varsinaiset työläiset ovat kysymyksessä. Häpeäksemme näemme, että tasavaltamme sydämessä, Moskovassa, työläiset asuvat kosteissa, tungokseen asti ahdetuissa, epäterveellisissä työläisten kortteleissa. Kun niissä kerran käy, niin ajattelee, ettei vallankumousta ole tapahtunutkaan. Me kaikki tiedämme, ettei asuntokysymystä voida ratkaista muutamassa kuukaudessa, ei edes vuodessakaan ja että puutteellisuuksiemme poistaminen kohtaa vakavia vaikeuksia, mutta se tosiasia, että eroavaisuus yhä suurenee oikeutettujen ryhmien ja Neuvosto-Venäjän varsinaisten työläisten, »diktatuurin rungon» välillä, synnyttää ja ylläpitää tyytymättömyyttä.
Pohjajoukkoon kuuluva työläinen näkee kuinka neuvostovirkailijat ja »käytännön» miehet elävät ja kuinka hän elää — hän, johon koko proletariaatin diktatuuri nojaa? Hän ei voi muuta kuin nähdä, että vallankumouksen kuluessa työläisten elämään ja terveyteen työpaikoilla kiinnitettiin kaikista vähemmän huomiota, että siellä missä ennen vallankumousta vallitsi enemmän tai vähemmän sietämättömät olot, siellä tehdaskomiteat säilyttävät ne edelleenkin samanlaisina ja missä näitä työmaakomiteoita ei ollut, missä kosteus, huono ilma ja kaasut myrkyttivät ja vahingoittivat työläisten terveyttä, siellä nämä olot ovat edelleenkin muuttumattomina. »Emme voineet ottaa huomioon tätä, sillä huomatkaa, meillä oli sotilasrintama.» Ja kuitenkin, missä oli tarpeellista tehdä korjauksia neuvostorakennuksissa, niin he löysivät raaka-aineita sekä työvoimaa niiden korjaamiseksi. Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme koettaneet sijoittaa ulkomaalaisten kapitalistien kanssa kauppa-asioissa toimivia spesialistejamme tai käytännön miehiämme, noihin koppeihin, joissa vieläkin suuret työläisjoukkomme asuvat ja työskentelevät? He olisivat kohottaneet sellaisen huudon, että olisi täytynyt koota kokonainen rakennus-osasto korjaamaan noita »sietämättömiä oloja», jotka häiritsevät spesialistiemme tuottavaisuutta.
Työväen oppositsioni on muodostunut palvelemaan työläisten vaatimuksia tämän pulman samoinkuin muiden toisarvoisempienkin kysymyksien ratkaisemisen yhdistämistä yleiseen talouspolitiikkaamme. Työn tuottavaisuutta ei voida kohottaa ennenkuin työläisten elämä järjestetään uudelle kommunistiselle perustalle.
Mitä vähemmän on suoritettu ja suunniteltu tällä alalla, (en puhu siitä, mitä on tehty) sitä suurempi on erimielisyys, vieraantuminen ja sitä suurempi yleinen epäluottamus puolueen johtavan keskustan ja varsinaisen työläisjäsenistön välillä. Ei ole kokonaisuutta eikä yhtenäistä tarpeiden, vaatimusten ja pyrkimysten ymmärtämystä. »Johtajat ovat yksi joukko ja me olemme jotain kokonaan muuta. Voi olla totta, että johtajat tietävät paremmin kuinka maata hallitaan, mutta he eivät ymmärrä tarpeitamme, elämäämme tehtaissa, sen vaatimuksia ja pikaisia tarpeita; he eivät ymmärrä, eivätkä tiedä.» Tästä ajattelusta johtuu vaistomainen unioihin turvautuminen ja senmukainen puolueesta poisjääminen. »On totta, että he ovat osa meistä, mutta niin pian kun he pääsevät johtoasemaan, jättävät he meidät kokonaan; he alkavat elämään eri tavalla; jos me kärsimme, niin mitä he siitä välittävät; meidän surumme eivät ole enään heidän surujaan.»
Ja mitä enemmän puolue ottaa teollisuuslaitoksistamme ja unioistamme niiden parhainta ainesta ja lähettää sen joko sotarintamalle tai neuvostolaitoksiin, niin sitä heikommaksi muuttuu yhdysside työtätekevän joukon ja johtavan keskuksen välillä. Kuilu on kasvamassa ja tällä kertaa se on ilmeisen selvänä puolueen riveissäkin. Työläiset kysyvät oppositsionin kautta: Ketä me olemme? Olemmeko todellakin luokkadiktatuurin tukipylväitä, tai olemmeko ainoastaan kuuliainen lauma, jonka tehtävänä on tukea niitä, jotka ovat katkaisseet kaiken yhteytensä joukkojen kanssa, noudattaakseen omaa politiikkaansa ja rakentaakseen teollisuuden ottamatta huomioon mielipidettämme ja luomiskykyämme, puolueleimaansa luottaen?
Mitä hyvänsä puolueen johtajat tekevätkin hävittääkseen työväen oppositsionin, niin viimeksimainittu säilyy aina ja voimistuu terveenä luokkavoimana, antaen elonvoimaa taloudellisen elämän entiselleen saattamiseksi, samoinkuin kommunistipuolueellekin, joka on alkanut kuihtumaan ja taipumaan maahan.
Täten on olemassa kolme syytä, jotka aiheuttavat puolueessamme kriisin, ensimäisenä kaikista ovat ne olosuhteet, joiden alaisena kommunismia Venäjällä on koetettu toteuttaa (sisällissota, maan taloudellinen takapajuisuus, sotavuosien aiheuttama teollisuuksien täydellinen rappeutuminen); toinen syy asukasten erilainen yhteiskunnallinen asema — (7 miljoonaa työläistä, talonpoikia, keskiluokkalaisia ja lisäksi entiset porvarit, kaikki professionaalisia liikemiehiä, jotka vaikuttavat neuvostolaitosten politiikkaan ja tunkeutuvat puolueeseen); kolmas syy on puolueen toimettomuus pikaisten parannuksien aikaansaamiseksi työläisten elämässä, siihen liittyen vastaavien neuvostolaitosten kykenemättömyys ja heikkous näiden pulmien ratkaisemiseen.
Mitä työläisten oppositsioni tahtoo? Mikä on sen tehtävä?
Jos sen tehtävä rajottuu siihen että se esittää puolueelle kaikki pulmalliset kysymykset; tuo esille kaiken joka on saanut aikaan ainoastaan hillittyä kiihtymystä joukoissa ja johdatti puolueettomat työläiset yhä kauemmaksi puolueesta ja että se selvästi ja pelottomasti sanoo johtajille: »pysähtykää, katsokaa ja ajatelkaa! Mihin te meitä johdatte? Emmekö mene pois oikealta tieltä? On hyvin pahaa puolueelle jos se huomaa olevansa ilman diktatuurin perustaa, joutuen siten jatkamaan olemassaoloaan omiin nimiinsä ja työväenluokka samoin. Tässä on vallankumouksen suurin vaara.»
Puolueen tehtävä nykyisten pulien aikana on pelottomasti tunnustaa erehdyksensä ja kuunnella työväenjoukkojen tervettä luokkakutsumusta. Nousevan luokan luovan voiman avulla, joka ilmenee teollisuusunioiden muodossa, tulee meidän kulkea eteenpäin, uudelleenrakentaen ja kehittäen maamme tuottavaa voimaa; kulkea kohti puolueen puhdistamista sille vieraista aineksista; korjaten puolueen toiminta palaamalla takaisin kansanvaltaisuuteen, myöntämällä mielipiteiden arvosteluvapaus puolueessa.
Tähän mennessä olemme selittäneet mitkä ovat ne perussyyt, jotka aiheuttavat rettelöitä puolueessamme. Nyt on tehtävä selväksi mitkä ovat ne kaikista tärkeimmät kohdat puolueen johtajien ja työväen oppositsionin välisissä riitaisuuksissa. On olemassa kaksi sellaista kohtaa:
Tehtävä, jonka työväen ammattiuniot tulevat suorittamaan kansantalouden uudelleenrakentamisessa ja tuotannon kommunistiselle pohjalle järjestämisessä; siinä esiintyvät vaikeudet ja joukkojen itsetoimintakysyimys yhdistettynä puolueen ja neuvostojen virkavaltaan.
Vastatkaamme ensimäiseen kysymykseen, sillä toinen on jatkoa ensimäiselle. Teesien teon aika puolueessamme on jo päättynyt. Me huomaamme edessämme kuusi eri ohjelmaa, kuusi puoluepyrkimystä. Sellaista moninaisuutta, sellaista mielipiteiden eroavaisuutta ei ole puolueemme koskaan ennen nähnyt ja puolueen mielipide ei ole koskaan ollut niin rikas saman kysymyksen ratkaisumuodoista. Sentähden on selvää, että tämä on peruskysymys ja erittäin tärkeä.
Ja semmoinen se onkin. Koko riitaisuus pyörii yhden pääkysymyksen ympärillä: Kuka tulee rakentamaan kommunistisen talouden ja kuinka se on rakennettava? Vielä enemmän, tämä on ohjelmamme varsinainen olemus, se on sen sydän. Tämä kysymys on yhtä tärkeä, jos ei tärkeämpi, kuin kysymys poliittisen valtion valtaamisesta proletariaatin käsiin. Ainoastaan Bubnoffin ryhmä, niin kutsutut poliittiset sentralistit, voivat olla niin lyhytnäköisiä, että allearvioivat sen tärkeyden sanomalla: »Ammattiunioita koskeva kysymys ei ole tällä kertaa kuitenkaan erittäin tärkeä ja se ei aiheuta mitään teoreettisia vaikeuksia.»
On kuitenkin aivan luonnollista, että kysymys vakavasti kiihoittaa puoluetta, sillä se on kysymys: mihin suuntaan me käännämme historian pyörää — tulemmeko kääntämään sitä takaisin, vai siirtämäänkö eteenpäin? Luonnollista on myöskin se, ettei puolueessa ole yhtään kommunistia, joka ei ottaisi osaa tämän kysymyksen käsittelyyn. Siitä on meillä seurauksena kuusi eri ryhmää.
Jos me kuitenkin huolellisesti analyseeraamme kaikkien näiden eri ryhmien teesejä, niin huomaamme, että peruskysymyksessä — kuka tulee rakentamaan kommunistisen talouden ja järjestämään tuotannon uudelle pohjalle — ilmenee ainoastaan kaksi eri näkökantaa. Yksi on se joka on ilmaistu työväen oppositsionin lausunnoissa ja periaatteissa ja toinen, joka yhdistää kaikki muut ryhmät, eroten ainoastaan muodollisissa seikoissa.
Minkä takana työväen oppositsionin lausunnot seisovat ja kuinka ne käsittävät ammattiunioiden suoritettavan osan, tai ollaksemme tarkempia, teollisuusunioiden tehtävän tällä kertaa? »Me uskomme, että maamme teollisuuksien uudelleenrakentaminen ja tuotannollisten voimien kehittämiskysymys voidaan ratkaista ainoastaan siten, että koko kansantalouden kontrollijärjestelmä muutetaan.» — (Shliapnikoffin raportista joulukuun 30 p.) Toverit ottakaa huomioon, — »ainoastaan siten, että koko kontrollijärjestelmä muutetaan». Mitä se tarkoittaa? »Riitaisuuksien perusta», — jatkuu raportti — »pyörii kysymyksen ympärillä: millä tavalla Kommunistipuolue voi ylimenokaudella toteuttaa talouspolitiikkansa: — joko luokkaunioon järjestyneen työväestön avulla, tai — heidän yläpuolellaan — virkavaltaisilla keinoilla valtion lainlaadinnallisen toiminnan avulla.» Riitaisuuksien perusta on nimittäin seuraava: toteutammeko kommunismin työläisten kautta, vaiko heidän yläpuolellaan neuvostovirkailijain kätten välityksellä. Toverit, ratkaiskaamme kysymys onko mahdollista rakentaa kommunistista taloutta toiseen luokkaan kuuluvien kykyjen välityksellä, jotka ovat menneiden toimiensa vaikutelmien täyttämät? Jos me alamme ajattelemaan kuten marxilaiset, niin vastauksemme tulee olemaan kielteinen.
Riitaisuuksien perustana on se olettamus, että »käytännön miehet», teknikot, spesialistit ja kapitalistisen tuotannon johtajat voivat yhtäkkiä irtaantua niistä tavoista, joilla he ovat tottuneet käsittelemään työläisiä, joka on syöpynyt syvälle aivan heidän lihaansa ja vereensä, vuosia kestäneen kapitalismin palveluksen aikana ja että he olisivat kykenevät luomaan uudet tuotantomuodot ja uudet työväenjärjestöt ja kiihoittamaan työskentelyä.
Ennenkuin siten voi olettaa, on täytynyt unohtaa se jääväämätön tosiasia, että tuotantojärjestelmää ei voida muuttaa muutamien nerojen kautta, vaan koko luokan tarpeiden pakoituksesta.
Olettakaamme, että orja-työvoimalle perustuvasta feodali-järjestelmästä siirryttäessä kapitalistiselle palkkatyövoimalle perustuvaan järjestelmään, (porvariluokalta puuttui sillä kertaa kokemusta kapitalistisen tuotannon järjestämiseen), olisi otettu kaikki viekkaat, kokeneet feodali-tilojen johtajat, jotka olivat tottuneet käsittelemään henkiorjia ja annettu heidän tehtäväkseen järjestää tuotanto uudelle kapitalistiselle perustalle. Mitä olisi tapahtunut? Olisiko nämä spesialistit, jotka omassa piirissään olivat tottuneet luottamaan piiskaan työläisten tuottavaisuutta kiihoittaessaan, onnistuneet samoin kohdellessaan »vapaata», vaikka nälkäistä proletariaattia, joka on vapauttanut itsensä pakkotyöstä ja muuttunut sotilaaksi, tai päivätyöläiseksi? Eivätkö nämä ekspertit olisi kokonaan hävittäneet juurisyntyneen ja kehittyvän kapitalistisen tuotannon? Yksilölliset orjavoudit, entiset maaloordit ja heidän työjohtajansa sovittautuivat uuteen järjestelmään, mutta se ei ollut heidän joukostaan, josta porvarilliskapitalistinen tuotantomuoto sai varsinaiset luojansa.
Luokkavaisto kuiskutteli ensimäisten kapitalististen laitosten omistajille, että on parempi mennä hitaasti ja käyttää selvää järkeä kokemuksien asemesta uusia menettelytapoja tutkiessa ja määritellessään työn ja pääoman välisiä suhteita, kuin lainata vanhoja hyödyttömiä uuden järjestelmän kelvottomaksi tekemiä työn riistämismenettelyjä. Luokkavaisto aivan oikein sanoi ensimäisille kapitalisteille kapitalistisen kehityksen ensiasteella, että työnjohtajan ruoskan tilalle on heidän kehitettävä uudenlaiset kiihoituskeinot: kilpailu, yksilöllinen yritteliäisyys, jota työttömyys ja kurjuus kiihoittaa. Ja kapitalistit, otettuaan käytäntöön nämä uudet kiihottajat, työn valloittajat olivat kyllin viisaita käyttääkseen niitä kehittäessään porvarilliskapitalistista tuotantomuotoa, kohottamalla »vapaan» työläisen tuottavaisuuden äärimmäiseen rajaansa asti.
Viisi vuosisataa sitte toimivat myöskin porvarit varovaisesti, seuraten huolellisesti luokkavaistonsa määräyksiä. He luottivat enemmän omaan järkeensä kuin feodali-talojen riistämisjärjestelmän kehittämiin erikoistaitureihin. Historia on osoittanut meille porvarien olleen täydellisesti oikeassa.
Meidän hallussamme on mahtava keino löytää suorin tie työväenluokan voittoon, poistaa puute ja entistään nopeammin järjestää uusi kommunistinen tuotantojärjestelmä.
Tämä keino on materialistinen historian käsite. Kuitenkin, sensijaan, että käyttäisimme sitä, laajentaisimme kokemuksiamme, tarkastaisimme toimintaamme historian opetuksen mukaisesti, heitämme sen syrjään ja seuraamme sokeiden kokeilujen vaivaloista kiertotietä.
Minkälaiseen taloudelliseen vararikkoon joutunemmekaan, niin meillä ei ole oikeutta sellaiseen äärettömään epätoivoon, epätoivo voi saavuttaa ainoastaan kapitalistiset hallitukset, jotka seisovat selkä seinää vasten, tuhlattuaan ensinkin kaiken kapitalistista tuotantoa kehittävän voiman, eivätkä löydä ratkaisua sille pulmalle, johon ovat joutuneet.
Sikäli kuin työtätekevä Venäjä on kysymyksessä, jolle lokakuun vallankumouksen jälkeen ovat avautuneet teollisuuksien uudelleenrakentamisen rajattomat mahdollisuudet ja mahdollisuus kehittää uusi, ennen tuntematon tuotantomuoto, joka kohottaa työn tuottavaisuuden, ei ole siis tilaa epätoivolle.
Ei ole ainoastaan välttämätöntä olla lainaamatta menneeltä ajalta, mutta päinvastoin antaa täydellinen vapaus tulevaisuuden luoville voimille. Tämä on se, mitä työväen oppositsioni tekee. Kuka voi olla kommunistisen talouden rakentaja ja luoja? Se luokka — eikä menneen ajan yksilölliset nerot — joka elimellisesti on yhdistetty uudelleen kehittyviin, uskollisesti syntyviin tuotantomuotoihin ja uuteen täydelliseen talousjärjestelmään. Mitkä elimet — puhtaat teollisuus-luokkauniotko, tai erilaisista aineksista kootut neuvostotalouslaitokset — voivat muodostaa ja rakentaa uuden talouden ja sen tuotannon? Työväen oppositsioni käsittää, että sen voi tehdä ainoastaan ensinmainittu, työläisten yhtenäisen toiminnan avulla, eikä erilaisilta yhteiskuntataloudellisilta asteilta koottujen ainesten virkakoneistot. joissa ilmenee voimakkaasti vanhaa kapitalistista ainesta, jonka ajatus on kapitalististen jätteiden täyttämä.
»Työväen uniot on temmattava nykyisestä toimettomasta asemastaan taloudellisten laitosten avustajana, koko taloudellisen rakenteen johtamiseen osaaottaviksi» (työväen oppositsionin teeseistä). Hakea, löytää ja kehittää uusi ja täydellisempi talousmuoto, löytää uusi kiihotin työn tuottavaisuudeksi — kaiken tämän voivat ainoastaan työläiset yhdessä tehdä, jotka ovat läheisessä yhteydessä uusien tuotantomuotojen kanssa; ainoastaan he, jokapäiväisen kokemuksensa kautta voivat päästä varmuuteen, ensi katsauksella ainoastaan käytännöllisesti tärkeän ja kuitenkin teoreettisesti arvokkaan, työvoiman käsittelykysymyksen ratkaisuun uudessa työläisten valtiossa, jossa puute, kurjuus, työttömyys ja kilpailu työvoimamarkkinoilla lakkaa olemasta työn kiihottajana.
Löytää työskentelyn kiihoittaja — siinä on kommunismin kynnyksellä seisovan työväenluokan suurin tehtävä. Kuitenkaan ei mikään muu kuin työväenluokka itse, luokkayhtymiensä kautta, ole kykenevä ratkaisemaan tätä pulmaa.
Tämän pulman ratkaisu semmoisena kuin teollisuusuniot ovat esittäneet, muodostuu täydellisen vapauden myöntämisessä työläisille, tehdä kokeiluja, harjoittaa luokkaopetusta, sovitella ja tunnustella tuotannon uusia muotoja, samoinkuin toimintakyvyn vapaa ilmaisu ja kehittäminen, se on, sen luokan, joka yksin voi olla kommunismin luoja. Tällä tavalla työväen oppositsioni käsittelee tämän vaikean kysymyksen ratkaisua, jota seuraa kaikista tärkein kohta heidän teeseissään. »Yhteiskunnallisen talouden kontrollin järjestäminen on etuoikeutettu koko Venäjän ammatti- ja teollisuusunioihin järjestyneiden, tuottajain kongressi, joka valitsee keskuskomitean johtamaan koko tasavallan taloudellista elämää.» (Työväen oppositsionin teeseistä.) Tämä kohta teeseistä takaa vapauden luokan luovien kykyjen ilmenemiselle jota ei ehkäise eikä rajoita porvarillisen tuotannon ja kontrollin järjestelmän vaikutuksille altis virkavaltainen koneisto. Työväen oppositsioni luottaa oman luokkansa, se on, työläisten luovaan voimaan. Tälle pohjalle on koko sen ohjelma laadittu.
Mutta juuri tässä kohdassa erkanee työväen oppositsioni puolueen johtajain ottamasta suunnasta. Epäluottamus työväenluokkaan (ei politiikassa, mutta heidän kykynsä taloudellisessa toiminnassa) on puolueen johtajien allekirjoittamien teesien perusolemus. He eivät usko, että teknillisesti oppimattomien työläisten karkeat kädet kykenisivät luomaan ne tuotantomuodon perustat, joista aikaamyöten kehittyisi kommunistisen tuotantomuodon sopusointuinen järjestelmä.
Heistä kaikista — Leninistä, Trotzkysta, Zinovievista ja Bucharinista — näyttää tuotanto semmoiselta »hennolta esineeltä», joka ei voi tulla toimeen ilman erityisten »johtajien» hoivaamista. Ennen kaikkea meidän täytyy »kasvattaa» työläisiä, »opettaa» heitä ja vasta sitte kun he ovat oppineet voimme poistaa kaikki kansantalouden ylimmän neuvoston opettajat ja antaa teollisuusunioiden ottaa tuotannon kontrollin käsiinsä. Kuitenkin on pantava merkille, että kaikki puolueen johtajain kirjoittamat teesit ovat yhdenmukaiset siinä, että tällä kertaa emme saa antaa teollisuuksien kontrollia ammattiunioille; tällä kertaa meidän tulee »odottaa». Myöskin on totta, että Trotzky, Lenin, Zinoviev ja Bucharin ovat eri mieltä syistä, minkätähden työläisille ei saisi tällä kertaa luottaa teollisuuslaitoksien johtoa, mutta he kaikki ovat yksimielisiä siitä, että tällä kertaa on teollisuuksia johdettava työläisten yläpuolitse käyttämällä menneeltä ajalta perittyä virkavaltaista järjestelmää.
Tässä kohden ovat kaikki puolueemme johtajat täydellisesti yhtä mieltä.
»Ammattiunioiden toiminnan keskus on kohdistettava taloudelliselle, teollisuuden alalle», määritellään »kymmenen» teeseissä. Työläisten teollisen toiminnan mukaan muodostettujen luokkajärjestöjen, se on ammattiunioiden, on teollisuuksien kehittämisessä otettava suorittaakseen päätehtävä. »Päätehtävä» on liian epämääräinen määritelmä ja antaa mahdollisuuden monenlaiselle tulkinnalle ja kuitenkin näyttää siltä kuin »kymmenen» ohjelma antaisi ammattiunioille enemmän vapautta teollisuuksien johtamisessa kuin Trotzkyn kehittämispolitiikka. Onko asia niin? Edelleen »kymmenen» teeseissä selitetään mitä he tarkoittavat unioiden »päätehtävällä». Ottaa erittäin tehokkaasti osaa keskustan toimintaan, joka järjestää ja kontrolleeraa tuotannon, pitää luetteloa ja jaottelee työvoiman, järjestää vaihdon kaupunkien ja maakylien välillä, taistelee saboteesia vastaan ja huolehtii siitä, että työläiset noudattavat pakollisia määräyksiä j. n. e.» Siinä kaikki. Ei mitään uutta, eikä mitään muuta kuin minkä ammattiuniot ovat jo tehneet ja joka ei voi pelastaa tuotantoamme eikä auttaa peruskysymyksen, maamme tuotantovoimien kohottamisen ja kehittämisen, ratkaisua.
Tehdäksemme selväksi se tosiasia, että »kymmenen» ohjelma ei anna ammattiunioille osaa johtavassa toiminnassa, vaan antaa sille ainoastaan tuotannon johtajan apulaisen tehtävän, lainaamme tähän mitä sen laatijat sanovat edelleen: »Kehittyneessä tilassaan (ei tälläkertaa, mutta vasta kehittyneessä tilassaan) muuttuvat uniot yhteiskunnallisen vallankumouksen prosessissa yhteiskunnallisen hallinnon elimiksi, toimien toisten järjestöjen alamaisina taloudellisen elämän uudelleenjärjestämisperiaatteiden toteuttamiseksi.» Tällä he tahtovat sanoa, että unioiden on työskenneltävä ylimmälle kansantalousneuvostolle ja sen haaraosastoille alamaisena. Mikä ero on tämän ja Trotzkyn suositteleman »kasvamalla-yhteenliittymisohjelman» välillä? Ne eroavat ainoastaan menettelytavoissa. Teeseissä suositellaan erittäin voimakkaasti unioiden kasvatuksellisen puolen kehittämistä. Ratkaistessaan uniokysymystä ja erittäinkin unioiden järjestämistehtävää, puolueemme johtajat viekkaina politiikkoina asettavat itsensä »opettajiksi».
Tästä kysymyksestä väitteleminen ei keskity niinkään paljoa teollisuuksien johtamiskysymykseen kuin joukkojen kasvattamisjärjestelmään. Suorastaan hämmästyy, kun lukee kokouksien pöytäkirjojen konekirjoitettuja sivuja huomattujen puoluejohtajaimme puheista, niissä esiintyvästä opettavasta sanontatavasta. Jokainen teesin kirjoittaja suosittelee täydellisintä menettelyä joukkojen kohottamiseksi, mutta kaikista näistä »opetusjärjestelmistä puuttuu kokeilu, vapauksien myöntäminen opetettavien toimintakyvyn kehittämiseksi. — Tässä ovat kaikki opettajamme ajasta jälessä.
Vika on siinä, että Lenin, Trotzky, Bucharin ja muut rajoittavat ammattiunioiden toiminnan, ei teollisuuslaitoksien ja tuotannon johtamiseen, mutta ainoastaan koululaitoksiksi, joukkojen kasvattajina. Keskustelun aikana näytti joistakin tovereistamme siltä, että Trotzky kannattaa unioiden »asteettaista valtioon sulautumista» — ja tarjoavan niille täydellisen oikeuden tuotannon kontrolliin, ei yhtäkkiä, mutta vähitellen, kuten ohjelmassamme mainitaan. Tämä kohta näytti aluksi asettavan Trotzkyn samalle perustalle oppositsionin kanssa, silloin kun Leninin ja Zinovievin johtama ryhmä vastusti »unioiden sulautumista valtioon», he näkivät unioiden toiminnan ja pulman rajoittuvan »kommunismin harjoitteluun». »Ammattiunioita tarvitaan» — huusivat Trotzky ja Zinoviev — »karkean työn suorittamisessa» (joulukuun 30 p. raportin sivu 22). Näytti kuin Trotzky olisi käsittänyt tehtävän erilailla. Hänen mielestään oli ammattiunioiden tärkein tehtävä tuotannon järjestäminen. Tässä hän on täydellisesti oikeassa. Hän on myöskin oikeassa sanoessaan: »Sikäli kuin uniot ovat kommunismin kouluja, niin ovat ne sellaisia kouluja, jotka eivät suorita yleistä propagandaa (sillä siinä tapauksessa ne olisivat ainoastaan klupeja) eivät kokoa jäseniään militaristisia tarkoituksia varten, eivätkä tuotantoveron keräämiseksi, vaan yleensä opettavat jäsenistöään suorittamaan tehtäväänsä tuotannossa.» (Trotzkyn raportti joulukuun 30 p.) Kaikki tämä on totta, mutta siinä ilmenee yksi vakava puutteellisuus; uniot eivät ole ainoastaan kommunismin kouluja, vaan ne ovat myöskin sen luojia.
Työväenluokan luomiskyky on kadonnut näkyvistä. Trotzky asettaa tämän tilalle »todellisten tuotannon järjestäjäin», uniossa olevien kommunistien alotekyvyn. (Trotzkyn raportista joulukuun 30 p.) Mitkä kommunistit? Trotzkyn selostuksen mukaan ne kommunistit, jotka puolue on nimittänyt vastuunalaisiin unioiden johtaviin asemiin, syistä joilla hyvin harvoin on mitään yhteistä unioiden ratkaistavien teollisuuskysymyksien kanssa. Trotzky ei teeskentele. Hän ei usko työläisten kykenevän luomaan kommunismia ja kulkemaan kaikkien kärsimyksien ja erehdyksien kautta ja yhä luoda uusia tuotannon mutoja. Hän on selittänyt tämän teeskentelemättä ja avoimesti. Hän on jo kokeillut joukkojen opettamista »nuija-järjestelmällään», harjoittamalla heitä johtaja-tehtäviin rautateiden keskushallinnossa, käyttäen kaikkia niitä opetuskeinoja, joita entisajan ammattilaismestarit käyttivät oppipoikiensa opettamisessa. Tosiasia on, että oppipojan päänpehmittäminen lestin kanssa ei tee hänestä onnistunutta suutariverstaan johtajaa mestariksi päästyään ja kuitenkin, niin kauan kun mestarin johtajakeppi heiluu hänen selkänsä takana, työskentelee hän ja valmistaa tuotteita.
Tässä, Trotzkyn mielestä on tehtävän pääsisältö pyrittäessä siirtymään »politikasta taloudellisiin kysymyksiin». Vaikkapa vaan väliaikaisesti kohottaa tuotantoa, käyttämällä kaikkia keinoja, on kaikkien ponnistelujen päämäärä. Tämän päämäärän saavuttamiseksi, Trotzkyn mielipiteen mukaan, on kaikki harjoittelu unioissa kohdistettava.
Toverit Lenin ja Zinoviev kuitenkin ovat hänen kanssaan eri mieltä. He ovat »nykyisen suunnan opettajia». On sanottu useita kertoja, että ammattiuniot ovat kommunismin kouluja. Mitä tarkoittaa kommunismin koulu? Jos otamme tämän määrittelyn »kommunismin kouluja» todenmukaisesti, niin se tarkoittaa ennen kaikkea opettaa ja kasvattaa, mutta ei komentaa. Edelleen Zinoviev jatkaa: ammattiuniot suorittavat suurta tehtävää proletariaatin ja kommunismin hyväksi. Tämä on ammattiunioiden päätehtävä. Mutta tällä kertaa kuitenkin unohdamme tämän ja ajattelemme, että käsittelemme uniokysymystä liian huolettomasti ja ankarasti.
On välttämätöntä muistaa, että näillä järjestöillä on oma, erikoinen tehtävänsä — ei komentajan, tarkastajan ja johtajan tehtävä, vaan tehtävä, jossa kaikki voidaan supistaa yhteen — kuljettaa laajat työläisjoukot proletariaatin järjestettyyn liikkeeseen. Opettaja Trotzky meni liian pitkälle joukkojen opettamisjärjestelmässään, mutta mitä toveri Zinoviev itse esittää? Antaa unioissa ensimäinen läksy kommunismissa, »opettaa heille (joukoille) proletaariliikkeen aakkosia». Miten? »Käytännöllisen kokemuksen kauttako, uusien tuotantomuotojen käytännöllisen kehittämisen kauttako (juuri senkö, mitä oppositsioni vaatii)?» Ei ollenkaan. Zinoviev–Lenin ryhmä kannattaa opetusjärjestelmää, jonka mukaan joukkoja kehitetään luettamalla, antamalla moraalista ohjausta ja hyviä, hyvin valikoituja esimerkkejä. Meillä on 500,000 kommunistia (joiden joukossa — sen olemme pakoitetut myöntämään — on monta »vierasta» — tulleet toisesta — porvarillisesta — maailmasta) seitsemää miljoonaa työläistä kohti.
Toveri Leninin lausunnon mukaan muodostuu puolue »proletariaatin etujoukosta» ja parhaimmat kommunistit, neuvostojen taloudellisten laitosten spesialistien kanssa työskentelevät kovasti laboratooreissaan keksiäkseen uusia tuotannon muotoja. Nämä kommunistit työskentelevät tällä kertaa ylimmän talousneuvoston, tai toisten keskuksien »hyvien opettajien» johdon alaisina. On totta, että nämä Pekat ja Jussit ovat parhaita oppilaita, mutta unioissa olevien suurten työläisjoukkojen täytyy ottaa esimerkkiä näistä Pekoista ja Jusseista ja oppia sen kautta, saamatta itse kädelläänkään koskea johtavaan peräsimeen, sillä se on liian aikaista, he eivät ole vielä kylliksi oppineet.
Leninin mielipiteen mukaan ammattiuniot, se on, työläisten luokkajärjestöt, eivät ole kansantalouden kommunististen muotojen luojia, ne palvelevat ainoastaan yhdistävänä siteenä etujoukkojen ja suurten työväen massojen välillä — »jokapäiväisen toimintansa kautta saavuttavat ammattiuniot massajoukkojen suosion, sen luokan massojen...» j. n. e.
Tämä ei ole Trotzkyn »nuija-järjestelmä» eikä keskiaikainen opetusjärjestelmä. Se on Froebel–Pestalozzin saksalainen järjestelmä, perustuen esimerkkien tutkimiseen. Ammattiuniot eivät saa tehdä mitään tärkeää teollisuuksissa, ainoastaan hankkia joukkojen suosion ja pitää pohjajoukkoja kosketuksissa puolueessa olevien etujoukkojen kanssa, jotka (muistakaamme tämä) eivät järjestä tuotantoa yhteistuotannon perustalle, mutta kehittävät neuvostojen taloudelliset laitokset erilaisilla yhteiskunnallisilla asteilla olevien kokoomuksiksi ja joihin sitte nimittävät kommunisteja.
Kumpi järjestelmä on parempi? — siitä on nyt kysymys. Trotzkyn järjestelmä, mitä hyvänsä se muissa suhteissa lieneekin, on selvempi ja sentähden todellisempi. Lukemalla kirjoja ja tutkimalla hyväntahtoisten Pekkojen ja Jussien esimerkkejä ei voi opetuksessa kehittyä liian pitkälle. Tämä on muistettava ja muistettava hyvin.
Bucharinin ryhmä ottaa paikkansa keskustassa, tai oikeammin yrittää yhdistää molemmat opetusjärjestelmät. On kuitenkin huomattava ettei tämäkään järjestelmä tunnusta unioiden itsenäistä teollisuuksien kehittämisperiaatetta. Bucharinin ryhmän mielestä on ammattiunioiden esitettävä kahta osaa (niin he selittävät teeseissään): toimia »kommunismin kouluna» ja toiseksi, toimia välittäjinä puolueen ja joukkojen välillä (tämä on Leninin ryhmältä), toisin sanoen, toimia koneena joka tuo suuret proletariaatin joukot käytännölliseen elämään (huomatkaa toverit — »käytännölliseen elämään», mutta ei uusien talousmuotojen luomiseen, eikä uusien tuotantomuotojen tutkimiseen,). Sen lisäksi niiden (unioiden) on yhä suurenevassa määrässä muututtava kiinteiksi osiksi, sekä tuotantokoneistoon, että valtion hallintoon. Tämä on otettu Trotzkyn »yhteen liittämisestä».
Väittely taaskin kietoutuu ei ammattiuniokysymyksen ympärille, vaan väittelyksi menettelytavoista, miten joukkoja olisi opetettava unioiden avulla. Trotzky puolustaa tai oikeammin puolusti järjestelmää, joka rautatietyöläisten kesken käytännössä olevan menettelyn avustamana ajaisi järjestyneiden työläisten päihin kommunistisen uudelleen rakentamisviisautta, »nimitysten» ja »seulomisten» ja muitten ihmeellisten menettelytapojen avulla muodostaisi »valiojärjestelmän mukaisesti uudelleen järjestäisi uniot niin että ne voisivat kasvamisen kautta yhtyä neuvostojen taloudellisiin laitoksiin ja tulisivat kuuliaisiksi välineiksi ylimmän kansantalousneuvoston suunnitelmien toteuttamisessa.
Zinoviev ja Lenin eivät kiirehdi yhdistämään unioita neuvostojen talouskoneistoon. He sanovat, unioiden tulee pysyä unioina. Mitä taas teollisuuksiin tulee, niin niitä pitävät käynnissä ja johtavat valitsemamme miehet. Sitte kun ammattiuniot ovat kehittäneet kuuliaiset ja tuotteliaat Pekat ja Jussit, niin »otamme» ne neuvostojen taloudellisiin laitoksiin ja täten uniot vähitellen häviävät, lakkaavat olemasta.
Kansantalouden uusien muotojen luomisen jätämme neuvostojen virkavaltaisten laitosten tehtäväksi, mutta unioille annamme »koulujen» tehtävän. Opettaa, opettaa ja yhä vaan opettaa, se on Leninin ja Zinovievin tunnussana. Bucharin kuitenkin halusi »perustaa» opetuksen unioissa radikalismille ja ansaitsi täydellisesti Leninin nuhteet ja haukkumanimityksen (Simidicomist). Bucharinin ryhmä, samalla kun se panee painon unioiden kasvatustyölle, nykyisen poliittisen tilanteen vallitessa, kannattaa mitä täydellisintä työläisten kansanvaltaisuutta unioiden sisällä, myöntäen unioille valintaoikeuden, ei ainoastaan valitsemista periaatteellisesti käsitettynä, mutta union nimittämien ehdokkaiden valinnan ilman ehtoja. Miten ihmeen kansanvaltaista! Tämä haiskahtaisi oppositsionilta, jollei olisi yhtä eroavaisuutta. Työväen oppositsioni näkee unioissa kommunistisen talouden luojat ja johtajat, kun taas Bucharin, Leninin ja Trotzkyn kanssa jättävät unioille ainoastaan »kommunistisen koulun» osan esitettämisen eikä mitään muuta. Miksi ei leikittäisi valinnan periaatteella, kun kerran jokainen tietää ettei sillä saada aikaan hyvää eikä pahaa teollisuuksien johtamisessa. Tosiasia on että teollisuuksien kontrolli pysyy edelleenkin unioiden ulkopuolella, neuvostolaitoksien käsissä. Bucharin muistuttaa meille opettajia, jotka suorittavat kasvatustyötä vanhan ajan järjestelmän mukaan kirjojen avulla. — »Teidän täytyy oppia tähän asti ja ei kauemmaksi», samaan aikaan rohkaisten oppilaiden »itsenäistä toimintaa» järjestämällä tanssia, huvitilaisuuksia j. n. e.
Tällä tavoin kaksi eri järjestelmää elävät verrattain hyvin yhdessä ja soveltuvat toisiinsa. Mutta mikä tulee olemaan seurauksena kaikesta tästä ja mitä tehtäviä tulevat nämä valikoivien opettajien oppilaat olemaan kykeneviä suorittamaan — se on kokonaan toinen kysymys. Jos toveri Lunacharsky osoittaisi eriävää mielipidettä tähän »valikoimis-harhaoppiin» nähden, niin kansanvalistuskomisariaatin asema kävisi todella vaaranalaiseksi.
Kuitenkaan ei ole tarpeellista allearvioida johtavien toveriemme opetusmenettelyjä sikäli kuin uniot ovat kysymyksessä. He kaikki, Trotzky niihin luettuna, käsittävät, että joukkojen »itsenäinen toiminta» opetuskysymyksessä ei ole suinkaan pienin tekijä. Sentähden he koettavat keksiä suunnitelmaa, jonka mukaan ammattiuniot voisivat kehittää taloudellista alote- ja toimintakykyään häiritsemättä nykyisin voimassa olevaa virkavaltaista teollisuuksien johtamisjärjestelmää. Kaikista vaarattomin työskentelypiiri, jossa joukot voisivat itsenäisesti toimia ja »ottaa osaa käytännölliseen elämään» (Bucharinin mukaan) olisi työläisten aseman parantaminen. Työläisten oppositsioni kiinnittää suuressa määrin huomiota tähän kysymykseen ja lisäksi se tietää, että työväen luokan päätehtävänä on uuden teollisuusjärjestelmän luominen, josta tehtävästä työläisten aseman parantaminen on ainoastaan yksi osa.
Trotzkyn ja Zinovievin mielipiteen mukaan tuotanto täytyy kehittää ja järjestää neuvostovirastojen välityksellä, samalla kun unioita kehoitetaan suorittamaan rajoitettu, vaikkakin hyödyllinen tehtävä — parantamaan työläisten asemaa. Toveri Zinoviev esimerkiksi näkee vaatteiden jakamisessa unioiden taloudellisen tehtävän ja selittää: »Ei ole mitään muuta tärkeämpää tehtävää kuin taloudellinen; tälläkertaa on kymmenen kertaa tärkeämpää korjata yksi kylpyhuone Pietarissa kuin pitää viisi hyvää luentoa.»
Mitä tämä on? Yksinkertainen erehdyskö, vaiko tietoinen sijaisesitys luovien kykyjen kehittämiseksi rajoitettujen kotitaloustehtävien kautta? Trotzky esitti saman ajatuksen vaikka jonkun verran toisilla sanoilla. Hän verrattain suopeasti kehoittaa ammattiunioita kehittämään alotekykyään mahdollisimman suuressa määrässä.
Mutta missä tämä alotekyky voi ilmaantua? »Ruudun panemisessa tehtaan ikkunaan», tai »likarapakon täyttämisessä tehtaan edessä» (Trotzkyn puheesta kaivosmiesten kongressissa). Sääli meitä toveri Trotzky! Tämä on yksinkertaisesti talon asumista ja jos sinä aijot rajoittaa unioiden tehtävän näin ahtaaksi, niin silloin ei unioista kehity »kommunismin kouluja», mutta paikkoja joissa opetetaan ihmisiä talonmiehiksi. On totta, että toveri Trotzky haluaa laajentaa joukkojen itsenäistä toimintaa, antamalla heidän ottaa osaa, ei tosin työläisten olojen itsenäiseen parantamiseen työmaalla (niin pitkälle menee ainoastaan »mieletön» työläisten oppositsioni), vaan läksyjen ottamiseen ylimmältä kansantalousneuvostolta tässä kysymyksessä.
Milloin hyvänsä tulee päätettäväksi työläisiä koskevasta kysymyksestä, kuten esimerkiksi ruuan, tai työvoiman jakamisesta, niin on välttämätöntä, että ammattiuniot tietävät tarkoin (eivät ota itse osaa kysymykseen, mutta ainoastaan tietävät) ei yleispiirteissään, kuten tavalliset kansalaiset, mutta tuntevat täysin koko ylimmän kansantalousneuvoston suorittaman tehtävän (joulukuun 30 päivän puheesta). Ylimmän kansantalousneuvoston »opettajat» eivät ainoastaan pakoita ammattiunioiden »panemaan toimeen» suunnitelmiaan, vaan ne myöskin »selittävät oppilailleen määräyksiään». Tämä on edistysaskel, verrattuna siihen järjestelmään, joka on käytännössä rautateillä.
Jokaiselle ajatelevalle työläiselle on kumminkin selvää, että ruutujen panemisella, niin hyödyllistä kuin se onkin, ei ole mitään yhteyttä teollisuuksien johdon kanssa. Tuottavat voimat ja niiden kehitys eivät ilmene tässä tehtävässä. Todellisesti tärkeä kysymys on edelleenkin: kuinka kehittää niitä, kuinka rakentaa sellainen valtiotalous, jota uusi tuotantoelämä vaatii, hävittääkseen tuottamatonta työvoimaa niin paljon kuin mahdollista. Puolue voi kehittää punaisen sotilaan, poliittisen työskentelijän, tai toimeenpanevan työläisen, suorittamaan valmiiksi suunniteltuja tehtäviä, mutta se ei voi kehittää kommunistisen talouden luojaa; vaan ainoastaan uniot tarjoavat tilaisuuden luovien kykyjen kehittymiselle uusien alojen mukaisesti.
Sitäpaitsi tämä ei ole puolueen tehtävä. Puolueen tehtävä on luoda olotila, se on, antaa vapaus taloudellisen päämäärän yhdistämälle työväenjoukolle, niin että se voi kehittää työläisluojan, löytää uuden vaikuttimen työskentelyyn, voi valmistaa uuden työvoiman käyttöjärjestelmän ja tietää kuinka jaotella työläiset yhteiskunnan uudelleenrakentamiseksi ja siten luo uuden taloudellisen järjestelmän joka perustuu kommunistiselle pohjalle. Ainoastaan työläiset voivat suunnitella työn uudelleenjärjestämismenettelytavat samoin kuin teollisuuksien johdon.
Tämä on yksinkertainen marxilainen totuus ja kuitenkaan eivät puolueemme johtajat tälläkertaa yhdy meihin siinä. Miksi? Ainoastaan sentähden, että he luottavat enemmän virkavaltaisiin teknikkoihin, menneisyyden jälkeläisiin, kuin terveeseen työväenluokan tuottavaan voimaan. Kaikilla muilla aloilla voimme olla epäröiviä siihen nähden kuka tulee olemaan kontrollissa, — työläiset yhteisestikö, tai virkavaltaiset spesialistit — olkoon sitten kysymys opetuksesta, tieteen kehityksestä, armeijan järjestämisestä, yleisestä terveydenhoidosta, mutta yksi asia on ja se on, talous, jossa kontrollikysymys on yksinkertainen ja selvä jokaiselle joka ei ole unohtanut historiaa.
Jokainen marxilainen tietää hyvin, että teollisuuksien uudelleenrakentaminen ja maan luovien voimien kehittäminen riippuu kahdesta tekijästä: teknikan kehityksestä ja työvoiman tehokkaasta järjestämisestä, tuottavaisuuden lisäämisen ja uusien työkiihotinten löytämisen kautta. Tämä on pitänyt paikkansa kautta koko ihmiskunnnan historian, jokaisen taloudellisen elämän alimmalta asteelta korkeammalle siirtymisen aikana.
Tuottavien voimien kehittämisessä työläisten tasavallassa, näyttelee teknikka toisarvoista osaa, verrattuna toisiin tekijöihin, se on, työväen järjestymisen tehokkaisuuteen ja uuden tuotantojärjestelmän kehittämiseen. Vaikkapa Neuvosto-Venäjä onnistuisikin suorittamaan täydellisesti yleisen sähköittämisen, niin jos se ei ota käytäntöön perinpohjaisia muutoksia, kansantalouden ja tuotannon järjestämisessä, niin se ainoastaan voi kohota kehittyneempien kapitalististen maiden kanssa samalle tasolle.
Kuitenkin työvoimaa mahdollisimman edullisesti hyväkseen käyttäen ja rakentaen uuden tuotantojärjestelmän, Venäjän työläiset ovat erikoisen suotuisissa oloissa, joka antaa Venäjälle tilaisuuden jättää kaikki porvarilliset maat kauaksi jälkeensä tuottavien voimien kehittämisessä. Työttömyys työläisten kiihottajana on poistettu Neuvosto-Venäjältä. Sentähden avautuu uusia mahdollisuuksia kapitalismin ikeestä vapautuneelle työväenluokalle sanoa omat syntysanansa hakiessaan uusia kiihoittimia ja luodessaan uusia tuotantomuotoja, joille ei löydy vertaa koko ihmiskunnan historiassa.
Kuka kykenee kehittämään tarpeellisen tuotantokyvyn ja tarkkuuden tällä alalla? Virkavaltaiset neuvostolaitosten johtajatko, vaiko teollisuusuniot, joiden jäsenet, uudelleen järjestäessään työläisiä tehtaissa ja työpaikoissa, saavuttavat kokemuksen käytännöllisissä menettelytavoissa, joka voidaan sovittaa kansantalouden uudelleenjärjestämisprosessiin? Työläisten oppositsioni väittää, että kansantalouden hallinto on unioiden tehtävä ja sentähden se on enemmän marxilainen ajatukseltaan kuin teoreettisesti harjaantuneet johtajamme.
Työläisten oppositsioni ei ole niin tyhmä, että se kokonaan ala-arvioisi teknillisen edistyksen tai teknikkojen hyödyllisyyden. Siksi se ei ajattele, että valittuaan omasta joukostaan teollisuuksien johtajat, se voi turvallisesti poistaa ylimmän kansantalousneuvoston, yleiset teollisuuskomiteat, taloudelliset keskusvirastot j. n. e. Ei ollenkaan. Ja kuitenkin työläisten oppositsioni käsittää, että sen on saatava itse kontrolli näiden teknillisesti arvokkaiden hallinnollisten keskusten ylitse, antaa niille teoreettisia tehtäviä, ja heidän niiden palvelusta kontrolleeraten samoinkuin kapitalistit tekivät palkatessaan teknikot panemaan toimeen suunnitelmiaan. Spesialistit voivat tehdä arvokasta työtä teollisuuksien kehittämisessä, ne voivat tehdä työläisten ruumiillisen työnteon huokeammaksi, ne ovat välttämättömiä, samoin kuin tiede on välttämätön jokaisen nousevan luokan kehitykselle, mutta porvarilliset spesialistit, vaikka niihin olisi liisteröity kommunistinen leimakin, ovat fyysillisesti voimattomia ja henkisesti heikkoja kehittämään tuotantovoimia kapitalistittomassa yhteiskunnassa, löytääkseen uusia työnjärjestämismenettelyjä ja kehittääkseen uusia työnkiihottimia. Viimeinen sana näissä asioissa kuuluu teollisuusunioihin järjestyneelle työväenluokalle.
Silloinkuin nouseva porvariluokka saapui keskiajasta nykyaikaan johtavalle ovelle ja joutui taloudelliseen taisteluun häviävän feodaliluokan kanssa, ei se omannut teknillisiä etuisuuksia viimeksimainittuun verrattuna. Kauppias — ensimäinen kapitalisti — oli pakoitettu ostamaan tavaransa käsityöläiseltä, ammattilaiselta, joka yksinkertaisia käsityökaluja käyttäen valmisti tuotteita »herralleen» maaloordille ja ulkoatulleelle kauppiaalle, jonka kanssa hän kävi »vapaata» kauppaa. Feodalinen talousjärjestelmä oli saavuttanut huippunsa; se lakkasi tuottamasta yliarvoa; sen tuottavien voimien kasvussa alkoi tapahtumaan rappeutumista. Ihmiskunta seisoi tien haarassa, kulkeako taloudelliseen kadotukseen tai löytää uudet, työtä kiihoittavat voimat ja luoda senmukaisesti uusi talousjärjestelmä, joka lisäisi tuottavaisuutta, laajentaen tuotantoalaa ja avaten uusia mahdollisuuksia tuotantovoimien kehitykselle.
Kuka olisi voinut keksiä ja kehittää uudet menettelyt teollisuuksien uudelleen järjestämisessä? Ei kutkaan muut kuin sen luokan edustajat, jotka eivät olleet menneisyyteen sidotut; he jotka ymmärsivät, että värttinä ja leikkuri tuottavat vähemmän henkiorjan käsissä kuin oletetusti vapaan palkkaorjan käsissä, jonka takana seisoo taloudellisen elämän välttämättömyyden kiihottajat.
Täten, nouseva luokka, huomattuaan missä peruskiihoitin lepää, rakensi monipuolisen järjestelmänsä, laajentaen sen omalla tavallaan kapitalistiseksi tuotantojärjestelmäksi. Teknikot tulivat kapitalismin avuksi vasta paljon myöhemmin. Perustana oli työväen uusi järjestämismuoto ja työn ja pääoman väliset uudet suhteet.
Sama pitää paikkansa nytkin. Ei mikään spesialisti eikä vanhan kapitalistisen tuotantojärjestelmän luoma teknikko voi esittää yhtään elävöittävää työn järjestämisessä kommunistisen talouden rakentamisessa ja järjestämisessä. Se tehtävä kuuluu työläisille yhteisesti. Työväen oppositsionin suuri hyöty on siinä, että se on asettanut tämän tärkeimmän kysymyksen teeskentelemättömästi ja aivoimesti puolueen eteen.
Toveri Lenin selittää, että me voimme suorittaa kommunistisen suunnitelman taloudellisella alalla puolueen kautta. Onko se niin? Ensiksi katsokaamme kuinka puolue toimii. Toveri Leninin määritelmän mukaan »se vetää mukaansa työläisten etujoukot», jaoittelee ne sitten lukuisiin neuvostolaitoksiin (ainoastaan osa etujoukosta pääsee takaisin unioihin, joissa kommunistiset jäsenet ovat kumminkin estetyt johtamasta kansantalouden rakentamista). Siellä nämä hyvin harjaantuneet uskolliset, ja mahdollisesti kyvykkäät kommunistiset taloustieteilijät tylsistyvät ja häviävät keskusvirastojen turmiollisen ilmapiirin vaikutuksesta, joka on tunkeutunut kaikkiin neuvostolaitoksiimme. Sellaisessa ilmapiirissä näiden toverien vaikutus heikkenee, sekoittuu taikka häviää kokonaan.
Kokonaan toinen on asia ammattiunioissa. Siellä on luokkahenki selvempi, voimien kokoonpano yhtenäisempi; kollektiivilla edessään olevat tehtävät ovat läheisemmässä yhteydessä jokapäiväisen elämän ja tuottajien itsensä, työmaakomiteain jäsenten, tehtaan johtajien ja unioiden keskuksien omien tarpeiden kanssa. Luomiskyky, uusien menettelyjen tutkiminen, uusien kiihoittimien keksiminen, tarkoituksella lisätä tuotantoa, voi kehittyä ja kukoistaa ainoastaan tämän, luonnostansa yhtenäisen luokan rinnoissa. Luokan etuvartiosta voi saada aikaan vallankumouksen, mutta ainoastaan koko luokka voi jokapäiväisen kokemuksen ja yhteisen luokkatoiminnan perustalla työskennellen rakentaa.
Kuka hyvänsä ei luota yhteishengen luovaan voimaan — joka esiintyy kaikista täydellisemmin unioissa —, niin hänen täytyy hylätä kommunistisen yhteiskunnan rakentaminen. Krestinsky, tai Preobrajensky, tahi Lenin ja Trotzky eivät voi erehtymättä puoluekoneistonsa avulla työntää etutilalle niitä työläisiä, jotka kykenevät löytämään ja osoittamaan uuden tuotantojärjestelmän uudet menettelytavat. Sellaisia työläisiä voi kehittää ainoastaan se elämän kokemus, joka on saatu niiden riveistä, jotka varsinaisesti tuottavat ja järjestävät tuotantoa samalla kertaa.
Siitä huolimatta, vaikka tämän käsittäminen on varsin yksinkertainen ja selvä jokaiselle käytännölliselle ihmiselle, eivät puolueemme johtajat sitä näe. Päätöksillä on mahdoton tehdä kommunismia. Se voidaan luoda ainoastaan käytännöllisen tutkimusprosessin avulla, mahdollisesti erehdyksiä tehden, mutta ainoastaan työväenluokan oman luovan voiman avulla.
Puolueen johtajien ja työväen oppositsionin välisten erimielisyyksien peruskohta on seuraava: Kenen tehtäväksi puolueemme uskoo kommunistisen talouden rakentamisen, ylimmälle kansantalousneuvostolleko ja sen virkavaltaisille osastoille, vaiko teollisuusunioille? Toveri Trotzky haluaa »yhdistää» ammattiuniot ylimpään kansantalousneuvostoon, että viimeksimainitun avulla kävisi mahdolliseksi niellä ensinmainitun Toverit Lenin ja Zinoviev taas puolestaan haluavat »kohottaa» joukot sellaiselle kommunistiselle tasolle, että heidät voidaan kivuttomasti kuljettaa samoihin neuvostolaitoksiin. Bucharin ja toiset ainekset esittävät pääasiassa sitä samaa näkökantaa, eroten ainoastaan menettely- ja sanontatavoissaan. Ainoastaan työväen oppositsioni esittää jotain kokonaan eriävää, puolustaen proletariatiluokan näkökantaa, sen tehtävän suorittamis- ja toteuttamisprosesseissa.
Nykyisen ylimenokauden ajalla täytyy työväen tasavallan taloudellisen hallinnon muodostua tuottajien suoranaisen valinnan kautta. Kaikkien muiden taloudellisten hallinnollisten neuvostolaitosten tulee toimia tämän työväen tasavallan kaikista tärkeimmän keskustan taloudellisen ohjelman toimeenpanijoina. Kaikki muut ovat harha-askelia, jotka aiheuttavat epäluottamusta työläisten toimintakykyyn, epäluottamusta, joka ei sovi yhteen puolueemme tunnustamien ihanteiden kanssa, joiden voima on riippuvainen proletariaatin vallankumouksellisesta luomiskyvystä.
Siinä ei ole mitään ihmeteltävää, jos tulevassa puoluekongressissa, erilaisten taloudellisten reformien esittäjät, lukuunottamatta työväen oppositsionia, pääsevät yksimielisyyteen, kun niiden välillä kerran ei ole mitään varsinaista mielipiteiden eroavaisuutta.
Työväen oppositsioni ainoastaan ei tahdo eikä se saa kompromiseerata. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se »johtaisi hajaannukseen». Ei ollenkaan. Sen tehtävä on kokonaan erilainen. Vaikkapa se joutuisikin kongressissa häviölle, niin sen sittenkin täytyy pysyä puolueessa, ja askel askeleelta sitkeästi puolustaa katsantokantaansa, pelastaakseen puolueen ja selventääkseen sen luokkapiirteet.
Sanokaamme kerran vielä: mitä työväen oppositsioni haluaa?
1) Muodostaa yhdys työläisistä — tuottajista itsestään — hallitsemaan kansantaloutta.
2) Tätä tarkoitusta varten: muuttaakseen työväen uniot taloudellisten laitosten passiivisista avustajista aktiivisiksi osanottajiksi ja luovan alotteen ilmaisijoiksi, työväen oppositsioni esittää sarjan alotetoimenpiteitä tähän päämäärään »steettain ja järjestelmällisesti pääsemiseksi.
3) Teollisuuksien hallinnon siirtäminen unioiden käsiin ei tapahdu ennen, kuin koko Venäjän unioiden yleinen keskustoimeenpaneva komitea huomaa sanottujen unioiden olevan kykenevät ja kyllin hyvin varustautuneet tätä tehtävää suorittamaan.
4) Kaikki nimitykset taloudellisen hallinnon tehtäviin on tehtävä unioiden suostumuksella. Unioiden nimittämiä edustajia ei voida syrjäyttää. Kaikki unioiden nimittämät vastuunalaiset virkailijat ovat unioille vastuuvelvolliset ja uniot voivat kutsua heidät takaisin.
5) Näiden esitysten toimeenpanemiseksi on välttämätöntä lujittaa jäsenistön keskustaa (nucleus) unioissa ja varustaa tehdas- ja työmaakomiteat johtamaan teollisuuksia.
6) Yhdistämällä koko kansantalous hallituksen yhdeksi (ilman nykyistä ylimmän kansantalousneuvoston ja koko Venäjän unioiden toimeenpanevan komitean kaksinaisuutta) on kehitettävä yhteinen tahto, joka tekee suunnitelman toteuttamisen huokeaksi ja elävöittää kommunistisen tuotantojärjestelmän. Onko tämä syndikalismia? Eikö tämä päinvastoin ole samaa mitä on sanottu puolueemme ohjelmassa ja eivätkö toisten tovereiden allekirjoittamat periaatejulistukset ole siitä eroavat.
Tuleeko virkavaltaisuus voittamaan, vaiko joukkojen itsenäinen toiminta? Tämä on toinen kohta puolueemme johtajain ja työväen oppositsionin välisessä erimielisyydessä. Virkavaltaisuuskysymys tuli esille ja ainoastaan ylimalkaisen käsittelyn alaiseksi neuvostojen 8:ssa kongressissa. Tässä, samoinkuin unioiden tehtäviä koskevassa kysymyksessäkin, keskustelu johdettiin vieraalle suunnalle. Erimielisyys tässä kysymyksessä on syvällisempi kuin miltä se näyttää. Sen perustana on seuraava: mikä hallintojärjestelmä työläisten tasavallassa, kommunistisen talousperustan luomisen aikana takaa enimmän vapautta työväenluokan toimintavoimille — tekeekö sen virkavaltainen valtiojärjestelmä, vaiko työväen laajojen joukkojen laaja, käytännöllinen itsetoiminta? Kysymys koskee hallitusjärjestelmää ja erimielisyys johtuu kahdesta, jyrkästi vastakkaisesta periaatteesta — virkavaltaisuus, tai itsenäinen toiminta. Ja kuitenkin he koettavat puristaa sen neuvostolaitosten elävöittämiskysymyksen puitteisiin. Tässä huomaamme samanlaisen pääkysymyksestä poikkeamisen keskusteluissa kuten unio-kysymyksessäkin. On välttämätöntä sanoa yksityiskohtaisesti ja selvästi, että puolinaiset muutokset keskusjärjestöissä, paikallisissa taloudellisissa järjestöissä ja muut samallaiset pikkukorjaukset, kuten vastuunalaisten virkailijoiden asettaminen, ja puolueen jäsenien neuvostolaitoksiin kuljettaminen, jossa nämä kommunistit joutuvat virkavaltaisuuden huonon vaikutelman alaisiksi ja hajaantuvat entiseen porvariluokkaan kuuluvan aineksen joukkoon, eivätkä koskaan tuota »kansanvaltaisuutta», eikä elämää neuvostolaitoksiimme.
Tämä ei kuitenkaan ole pääasia. Jokainen lapsikin Neuvosto-Venäjällä tietää, että pääkysymys on kuljettaa laajat työtätekevät joukot, talonpojat ja muut proletariaattivaltion taloutta rakentamaan ja muuttaa elinsuhteet sen mukaisesti, toisin sanoen tehtävä on selvä: Herättää joukoissa alote- ja itsenäisen toiminnan pyrkimys, mutta mitä on tehty tähän suuntaan pyrkimisen hyväksi? Ei kerrassaan mitään. Aivan päinvastoin. Se on totta, että jokaisessa kokouksessa keholtamme työläisiä »luomaan uutta elämää ja avustamaan neuvostovirkailijoita», mutta niinpian kun joukot taikka yksilölliset työväenryhmät ottavat vetoomuksemme vakavasti ja aikovat toteuttaa sen jokapäiväisessä elämässä, niin joku virkavaltaisista laitoksistamme tuntee, että se on jätetty huomioonottamatta ja kiirehtii lopettamaan innostuneen yrityksen.
Jokainen toveri muistaa helposti joukon tapauksia, joissa työläiset itse aikoivat järjestää ruokailuhuoneita, lasten hoitoloita, polttopuiden kuljetusta j. n. e., niin jokaisessa tapauksessa elävöittynyt toimintainnostus kuoletettiin loppumattomilla neuvotteluilla eri virastoissa, jotka eivät tuottaneet varmaa päätöstä, ei kielteistä eikä myönteistä. Milloin hyvänsä joukot itse olivat tilaisuudessa oman toimintansa avulla laittamaan ruokailun, täyttämään varastohuoneen polttopuilla, tai järjestämään lasten hoitolan, niin aina saapui kielto keskusvirastoista, jossa selitettiin ettei ollut kylliksi tarpeita ruokailua varten, hevosten puute puiden kuljettamiseksi, ja puuttui tarpeellisia rakennuksia lasten hoitolan käytettäväksi. Kuinka paljon katkeruutta synnytettiin työläismiesten ja naisten keskuudessa, kun he näkivät ja tiesivät, että jos heille olisi annettu oikeus ja tilaisuus toimia, niin he olisivat tuon tehtävän suorittaneet? Kuinka tuskallista on se kun kielletään välttämättömät tarveaineet silloin kun työläiset itse ovat jo kylliksi hankkineet niitä. Sen kautta kaikki yritteliäisyys laimeni ja päättäväisyys kuoletettiin. Jos niin on asia, niin »antakaamme virkailijain itsensä huolehtia meistä». Ja seurauksena oli mitä vahingollisin jakautuminen: me olemme työtätekeviä ihmisiä ja he ovat neuvostovirkailijoita joista kaikki riippuu. Tässä on koko pulma.
Mitä tekevät puolueemme johtajat sillä aikaa? Koettavatko he löytää paheen syytä, ja myöntävätkö he rehellisesti, että se järjestelmä, joka pantiin toimeen neuvostojen kautta, halvaannuttaa ja kuolettaa joukkoja, vaikka se oli tarkoitettu rohkaisemaan heidän alotekykyään? Ei, puolueemme johtajat eivät tee mitään sellaista. Vaan aivan päinvastaista — sen sijaan, että suunnittelisivat keinoja joukkojen alotekyvyn edistämiseksi, jotka määrätyissä oloissa sopisivat täydellisesti neuvostolaitoksiimme, puolueemme johtajat kaikki yhtäkkiä esiintyvät virkavallan puolustajina ja tukijoina. Kuinka moni toveri, joka seuraa Trotzkyn esimerkkiä, kertaa seuraavan lauseen: »Emme kärsi siksi, että olemme omaksuneet virkavaltaisuuden huonot puolet, vaan sen tähden ettemme ole tähän mennessä oppineet tuntemaan sen hyviä puolia.» (Trotzkyn »Yhteinen suunnitelma».)
Virkavaltaisuus, sellaisenaan on suoranainen vastakohta joukkojen itsetoiminnalle ja sentähden jokainen, joka hyväksyy joukkotoiminnan periaatteen työväen tasavallan, uuden järjestelmän asiain määrittelyperustaksi, ei voi hakea virkavallan hyviä ja huonoja puolia, mutta hän on pakoitettu avoimesti ja tinkimättömästi hylkäämään koko tämän hyödyttömän järjestelmän. Virkavaltaisuus ei ole meidän kurjuutemme synnyttämä, kuten toveri Zinoviev koettaa vakuuttaa, se ei myöskään ole militarismin synnyttämän ja kehittämän ylempien määräyksien alle »sokean alistuvaisuuden» seuraus, kuten toiset väittävät. Tämän ilmiön syyt ovat syvemmällä. Se on saman syyn synnyttämä, joka selittää kaksinaisen menettelymme uniokysymyksessä: niiden ainesten yhä lisääntyvä vaikutus neuvostolaitoksissamme, jotka ovat vihamielisiä ei ainoastaan kommunismille, mutta myöskin työväen joukkojen alottelevalle itsetoiminnalle. Virkavaltaisuus on pahe, joka tunkeutuu aivan puolueemme ytimeen yhtähyvin kuin neuvostolaitoksiimmekin ja tätä seikkaa painostavat ei ainoastaan työväen oppositsioni, mutta monet muut ajattelevat toverit, jotka eivät kuulu tähän ryhmään.
Yritteliäisyys- ja aloterajoituksia ei ole asetettu ainoastaan puolueettomille joukoille (tämä olisi ainoastaan johdonmukainen ja oikeutettu menettely sisällissodan puristuksen aikana), mutta puolueen jäsenten aloteoikeus on myöskin rajoitettu. Jokaista itsenäistä yritystä, jokaista uutta ajatusta, joka ei ole kulkenut keskustamme sensuurin läpi, pidetään »harhaoppisuutena» ja puoluekurin rikkomisena ja pidetään sitä keskuksen etuoikeuksien loukkauksena, jonka tulee »edeltäpäin nähdä» kaikki ja »määrätä» kaikki, jos jotain ei ole määrätty, niin täytyy odottaa aikaa kunnes keskusta hyväntahtoisesti antaa määräyksensä ja sitte vasta voi henkilö jyrkkien rajoituksien puitteissa ilmaista »suunnitelmansa». Mitä tapahtuisi jos jotkut Venäjän kommunistipuolueen jäsenistä, ne esimerkiksi, jotka ovat erityisesti kiintyneet lintuihin, päättäisivät perustaa lintujen suojelusyhdistyksen. Ajatus itsessään näyttäisi erittäin hyödylliseltä, eikä millään tavalla vahingoittaisi »valtion suunnitelmia», mutta se ainoastaan näyttää siltä. Heti kohta esiintyisi joku virkavaltainen laitos ja vaatisi oikeutta johtaa tätä yritystä. Tämä laitos heti »laillistuttaisi» yhdistyksen neuvostokoneistoon kuuluvaksi osaksi, kuolettaen sen kautta itsenäisen suoranaisen toiminnan alotemahdollisuuden ja sensijaan ilmaantuisi suuret kasat papereita, päätöksiä ja määräyksiä, jotka antaisivat työtä sadoille virkailijoille ja lisäisivät työtä posti- ja kuljetuslaitosten hoitajille.
Virkavaltaisuuden pahe ei ole ainoastaan monimutkaisissa jatkuvissa neuvotteluissa, kuten monet toverit ovat halukkaat väittämään, koettaessaan selittää koko erimielisyyden koskevan »neuvostolaitosten elävöittämiskysymystä», mutta myöskin asioiden ratkaisemiskysymyksessä. joita ei ratkaista avonaisen mielipiteiden vaihdon kautta, taikka niiden toimesta joita asia koskee, mutta henkilön tai päätöksen muodossa, joka on annettu keskusvirastosta, ollen joko yhden hyvin pienen ryhmän tekemä, asianomaisten usein ollessa poissa paikalta. Joku kolmas henkilö päättää asianne, siinä on virkavaltaisuuden koko olemus.
Nykyisen ylimenokauden aiheuttaman, yhä lisääntyvän työväenluokan kärsimyksien keskellä huomaa virkavaltaisuus olevansa heikko ja vähemmän tärkeä tekijä. Taottavien voimien innostamisen ja kiihoittamisen ja työläisten aseman parantamisen voi suorittaa asianomaisten työläisten itsensä elävä alotekyky, jota virastolliset »luvat» ja »säädökset» eivät ole joka askeleella rajoittamassa ja tukahduttamassa.
Kaikki marxilaiset, erityisesti bolshevikit, ovat olleet lujia ja voimakkaita siinä, että eivät ole koskaan panneet painoa liikkeen pikaiselle onnistumiselle (sivumennen sanoen, ovat tätä suuntaa seuranneet opportunistiset kompromiseeraajat), vaan aina yrittäneet saada työläiset sellaiseen asemaan, joka antaisi heille tilaisuuden karaista vallankumouksellista tahtoaan ja kehittää luovia kykyjään. Työläisten alotekyky on meille välttämätön ja kuitenkaan emme anna tilaisuutta kehittyä.
Arvostelun pelko ja ajattelu vapaus yhdistettynä virkavaltaisuuden kanssa synnyttää hyvin usein omituisen naurettavia tilanteita.
Itsenäistä toimintaa ei voi olla ilman ajattelu- ja mielipidevapautta; itsenäinen toiminta ei ilmene ainoastaan aatteen ottamisessa ja työskentelyssä, vaan se ilmenee myöskin itsenäisessä ajattelussa. Me pelkäämme joukkotoimintaa. Emme uskalla antaa vapautta luokkatoiminnalle, pelkäämme arvostelua, me lakkasimme luottamasta joukkoihin ja siitä on johtunut virkavaltaisuus. Siinä syy miksi työväen oppositsioni pitää virkavaltaisuutta vihollisenamme, vitsauksenamme ja suurimpana vaarana kommunistipuolueen tulevaisuudelle.
Poistaaksemme virkavaltaisuuden, joka on löytänyt tyyssijansa neuvostolaitoksissa, täytyy meidän kaikkein ensiksi päästä eroon kaikesta virkavaltaisuudesta puolueessa itsessään. Siinä se on missä pikainen kamppailu tämän järjestelmän poistamiseksi astuu eteemme. Niin pian kun puolue — ei teoriassa, mutta käytännössä — asettaa valtiomme perustaksi joukkojen itsenäisen toiminnan, niin neuvostolaitokset taaskin automaattisesti muuttuvat niiksi eläviksi laitoksiksi, jotka ovat välttämättömiä kommunististen tehtävien suorittamisessa ja lakkaavat olemasta loppumattomien neuvottelujen ja jaarittelujen laitoksia, kuolleena syntyneiden päätöksien tekopaikkoja, joiksi ne ovat hyvin nopeasti muuttuneet.
Mitä meidän on tehtävä hävittääksemme virkavaltaisuuden puolueesta ja asettaaksemme työläisten kansanvalta tilalle? Ennen kaikkea on välttämätöntä ymmärtää, että johtajamme ovat väärässä kun he sanovat: »Juuri nyt olemme halukkaat hellittämään ohjaksia jonkun verran», sillä tällä kertaa ei ole aseellisen hyökkäyksen vaaraa, mutta niinpian kun me huomaamme vaaran, palaamme takaisin sotilasjärjestelmään puolueessamme. He eivät ole oikeassa, sillä meidän tulee muistaa, että urhoollisuus pelasti Pietarin, puolusti useamman kuin yhden kerran Luganskia, muita keskuksia ja kokonaisia alueita. Oliko se yksinään punainen armeija, joka otti osaa puolustukseen? Ei, sen apuna oli joukkojen urhoollinen itsenäinen toiminta. Jokainen toveri muistaa, että jokaisen vaaran hetkellä puolue aina vetosi joukkojen itsenäiseen toimintaan, jossa se näki pelastavan ankkurin. On aivan totta, että vaaran hetkellä puolue- ja luokkakurin tulee olla ankaramman. Silloin vaaditaan enemmän uhrautuvaisuutta, tehtävien huolellisempaa suorittamista j. n. e., mutta tämän luokkahengen ilmaisun ja »sokean alistuvaisuuden» välillä, joka nykyisin on kehitetty, on suuri ero.
Työväen oppositsioni, yhdessä vastuunalaisuutensa käsittävien moskovalaisten työläisten kanssa vaatii kansanvaltaisten periaatteiden täydellistä tunnustamista, ei ainoastaan nykyisen vapaamman ajan vallitessa, mutta myöskin ulkopuolisen ja sisäisen vihollisen ahdistaessa. Tämä on ensimmäinen ja perusehto puolueen uudelleenjärjestämiselle, sen palaamiselle takasin noudattamaan ohjelmaansa ja periaatteita, joista puolue on, sille vieraiden ainesten painostuksesta yhä enemmän luopunut.
Toinen ehto, jonka suorittamista työväen oppositsioni painostaa kaikella tarmollaan, on kaikkien ei-proletariaattisten ainesten eroittaminen puolueesta. Mitä voimakkaammaksi neuvostohallitus tulee, sitä suuremmaksi kasvaa puolueeseen liittyvien keskiluokkalaisten luku. Tämän aineksen poistaminen täytyy olla perinpohjainen ja täydellinen ja niiden, jotka siitä huolehtivat tulee ottaa huomioon, että kaikista vallankumouksellisimmat ei-työläisainekset liittyivät puolueeseen lokakuun vallankumouksen ensiaikoina. Puolueen täytyy muuttua työläisten puolueeksi, ainoastaan sitten se vasta kykenee erkaantumaan kaikesta siitä vaikutusvallasta, jonka siihen ovat kuljettaneet pikkuporvarilliset, talonpoikaisainekset, tai kapitalismin uskolliset palvelijat — spesialistit.
Työläisten oppositsioni tarjoutuu luetteloimaan kaikki jäsenet, jotka eivät ole työläisiä ja ovat liittyneet puolueesen jälkeen 1919 ja antaa heille oikeuden vedota päätöksestä 3 kuun aikana, jos haluavat uudelleen liittyä puolueeseen.
Samalla on välttämätöntä laatia »työlaki» sellaisia ei-työläisaineksia varten, jotka haluavat palata takaisin puolueesen, määritellen, että hakijan täytyy olla tehnyt ruumiillista työtä yleisten työolojen vallitessa määrätty aika, ennenkuin on kelvollinen puolueen jäseneksi.
Kolmas askel puolueen kansanvaltaistuttamiseksi on kaikkien ei-työläisainesten erottaminen hallituksen toimista, toisin sanoen keskus-, maakunta- ja kunnalliskomiteain tulee olla kokoonpantu niin, että työläisillä, jotka ovat läheisessä yhteydessä työtätekevien joukkojen kanssa, on ehdoton enemmistö niissä.
Oppositsionin vaatimuksen tämän kohdan kanssa on läheisessä yhteydessä toinen, koskien puolueemme keskuksien muuttamista, alkaen yleisestä toimeenpanevasta komiteasta ja käsittäen maakuntakomiteat, jokapäiväisen työn suorittamisesta huolehtivista laitoksista neuvostopolitiikkaa kontrolleeraaviksi laitoksiksi.
Olemme jo maininneet, että kriisi puolueessamme on suoranaisena tuloksena kolmesta selvästi eroavasta suunnasta, jotka vastaa kolmea erilaista yhteiskuntaryhmää, nimittäin: työväenluokka, talonpojat ja keskiluokka ja entiset porvarilliset ainekset, se on, spesialistit, teknikot ja liikemiehet.
Tärkeiden valtiollisten kysymysten ratkaisu pakoittaa neuvostojen keskusvirastot, niihin kuuluen kansankomisariaattien neuvosto ja koko Venäjän yleinen keskustoimeenpaneva komitea, kuuntelemaan ja ottamaan huomioonsa näiden kolmen eri ryhmän pyrkimykset, ryhmät jotka muodostavat Neuvosto-Venäjän väestön. Seurauksena siitä ovat luokkapiirteet yleisessä toimintaohjelmassamme käyneet epäselviksi ja toiminta horjuvaksi. Valtion edut alkavat astua työläisten etujen yläpuolelle.
Että keskuskomiteamme ja puoluekomiteamme voisivat olla jyrkästi luokkaohjelmamme puolella ja antaa määräykset kaikille neuvostolaitoksille, joka kerta kun neuvostopolitiikan selvä määrittely tulee kysymykseen (kuten tapahtui silloin kun oli kysymyksessä ammattiunioihin suhtautuminen) on välttämätöntä poistaa etuoikeudet sellaisilta vastuunalaisilta virkailijoilta, jotka samaan aikaan ovat neuvostohallituksen ja puolueen vastuunalaisissa viroissa. Meidän tulee muistaa, että Neuvosto-Venäjä ei ole vielä tähän asti ollut yhteiskuntataloudellisesti yhtenäinen, mutta päinvastoin edustanut mitä erilaisempia yhteenkoottuja yhteiskunnallisia aineksia ja sentähden valtio on pakoitettu sovittelemaan keskenään, kaikkia näitä, toisinaan vihamielisiäkin ryhmiä, ottamaan keskitien.
Antaaksemme puolueemme keskuskomitealle mahdollisuuden tulla luokkaohjelmamme ylimmäksi valvojaksi, luokka-ajattelun elimeksi ja neuvostojen käytännöllisten menettelytapojen kontrolleeraajaksi, sekä periaatteemme personoiduksi edustajaksi, niin on välttämätöntä, erittäinkin keskuskomiteassa rajoittaa virkojen lukumäärä niille, jotka samalla kertaa, kun ovat keskuskomitean jäseninä, ovat jossain neuvostohallituksen korkeassa virassa. Tätä tarkoitusta varten työväen oppositsioni esittää muodostettavaksi puoluekeskuksia jotka tulisivat toimimaan todellisina neuvostolaitosten aatteellisen puolen kontrolleeraajina ja johtaisivat niiden toimintaa, puhtaasti luokkaperiaatteiden mukaisesti. Vielä enemmän, lisätäksemme puolueen toimintaa, on välttämätöntä, että kaikkialla otetaan käytäntöön seuraava menettely: vähintäin kolmasosa keskustan toimintaan osaaottavista puolueen jäsenistä täytyy jyrkästi kieltää toimimasta puoluejäseninä ja neuvostovirkailijoina samaan aikaan.
Työväen oppositsionin neljäs perusvaatimus on seuraava: puolueen täytyy ohjelmassaan palata takaisin valinnan periaatteisiin.
Nimittämiset olkoot sallittuja ainoastaan poikkeuksina, mutta viimeaikoina ne ovat muuttuneet vallitsevaksi säännöksi. Nimittäminen on virkavaltaisuudelle luonteenomaista ja kuitenkin nykyisin se on aivan yleistä, laillista ja jokapäivä käytännössä. Nimittämismenettelytapa synnyttää varsin epäterveellisen ilmapiirin puolueessa, se hävittää jäsenistön yhtäläisyystunteen, antamalla tilaisuuden palkita ystäviä ja rangaista vihollisia ja aiheuttaa monta muuta ei-vähemmän haitallista menettelyä puolueessamme ja neuvostoelämässä. Nimittäminen vähentää toimintavelvollisuuden tunnetta ja vastuunalaisuutta nimitettyjen joukossa, sillä he eivät ole joukoille vastuunalaisia. Nämä olot tekevät rajan puolueen johtajien ja varsinaisten joukkojen välillä entistään jyrkemmäksi.
Tosiasiassa ovat kaikki nimitetyt ulkopuolella kontrollia, sillä johtajat eivät voi seurata heidän toimintaansa, joukot eivät voi vaatia heitä tilille eivätkä eroittaa heitä jos se olisi välttämätöntä. Jokainen nimitetty on virallisen ilmapiirin ympäröimä, orjamainen, sokeasti tottelevainen, joka vaikuttaa kaikkiin alempiin ja sen kautta halventaa puoluetta. Nimittäminen poistaa täydellisesti yhteistoiminnan periaatteen, se kasvattaa epäluottamusta. Johtajien nimittämisoikeus on poistettava ja valinnan periaate asetettava tilalle kaikkialla puolueessa. Ehdokkailla on oikeus ottaa vastaan vastuunalaisia virkapaikkoja ainoastaan silloin kun heidät on valittu konferensseissa ja kongresseissa.
Lopullisesti, poistaaksemme virkavallan ja tehdäksemme puolueen terveemmäksi on välttämätöntä palata takaisin siihen olotilaan, jossa kaikki tärkeimmät puoluetoimintaa ja neuvostopolitiikkaa koskevat kysymykset alistetaan joukkojen keskusteltavaksi ja vasta sen jälkeen johtajat huolehtivat niiden täytäntöönpanosta. Näin olivat asiat silloin, kun puolue oli pakoitettu suorittamaan tehtäväänsä salassa, vieläpä niinkin myöhään kuin Brest-Litovskin rauhan sopimuksen allekirjoittamisen aikana.
Tällä kertaa on asiain tilanne kokonaan erilainen. Huolimatta niistä paljon puhutuista lupauksista, joita syyskuussa pidetty yleisvenäläinen puoluekonferenssi teki, niin niinkin tärkeän kysymyksen ratkaiseminen kuin on myönnytyksien antaminen, tuli joukoille yllätyksenä. Ja puolueen keskuksessa syntynyt jyrkkä mielipiteiden eroavaisuus oli se, joka pakoitti uniokysymyksen otettavaksi esille.
Julkisuus, mielipide- ja keskusteluvapaus, arvostelu-oikeus puolueessa ja ammattiunioiden jäsenten keskuudessa ovat ratkaisevia askelia, jotka lopettavat vallitsevan virkavaltajärjestelmän. Arvosteluvapaus, oikeus eri aineksille vapaasti esittää mielipiteensä puolueen kokouksissa, keskusteluvapaus — eivät enää ole yksistään työväen oppositsionin vaatimuksia. Joukkojen kasvavan painostuksen vaikutuksesta, kokonainen sarja menettelyjä, joita pohjajoukot vaativat, kauan ennen yleisvenäläistä konferenssia, on nyt otettu huomioon ja julistettu virallisiksi. Jokainen joka lukee Moskovan komitean esityksen puolueen rakenteeksi, on ylpeä siitä voimakkaasta painostuksesta joka on kohdistettu puoluekeskuksiin. Jos ei olisi ollut työläisten oppositsionia, niin Moskovan komitea ei olisi ottanut näin äkki-»käännöstä vasempaan». Emme kuitenkaan saa arvioida liian suureksi tätä »vasemmistolaisuutta», sillä se on ainoastaan kongressille esitetty periaatejulistus. Voi tapahtua kuten on tapahtunut niin monta kertaa puolueemme johtajien päätöksille näiden vuosien kuluessa, että tämä radikaalinen julistus unohtuu, sillä kuten tavallista puolueemme johtajat hyväksyvät sen ainoastaan siksi, että joukkojen voima tunnetaan ja niin pian kun elämä taas kääntyy kulkemaan säännöllistä latuaan, päätös unohdetaan.
Eikö tapahtunut näin 8:nnen kongressin päätöksille, puhdistaa puolue sellaisista aineksista, jotka olivat liittyneet siihen yksilöpyrkimyksien tähden ja asettaa rajoituksia ei-työläisten puolueeseen hyväksymiselle? Mitä on tapahtunut päätökselle, joka hyväksyttiin puolueen konferenssissa 1920, jolloin nimityksen tilalle päätettiin asettaa suosittelu? Arvoasteikko on edelleenkin vallalla puolueessa, huolimatta useista päätöslauselmista, joita on tästä kysymyksestä hyväksytty. Sikäli kun vainotoimenpiteet ovat kysymyksessä sellaisia tovereita kohtaan, jotka uskaltavat olla eri mieltä ylempää tulevien määräysten kanssa, niin ne edelleenkin jatkuvat. Sellaisia tapauksia on useita. Jos ei näitä päätöksiä panna täytäntöön, niin sitten on välttämätöntä poistaa ne perussyyt, jotka ehkäisevät niiden täytäntöön panoa, se on, poistaa puolueesta ne, jotka pelkäävät julkisuutta, tilintekoa joukkojen edessä ja arvosteluvapautta.
Puolueen ei-työläisjäsenet ja ne työläiset, jotka ovat heidän vaikutuksensa alaiset, pelkäävät kaikkia näitä. Ei riitä, että puolue puhdistetaan ei-työläisaineksista merkitsemällä heidät luetteloon ja asettamalla esteitä puolueeseen liittymiselleen j. n. e., mutta on myöskin välttämätöntä helpoittaa työläisten liittymistä puolueeseen, on yksinkertaistutettava työläisten pääseminen puolueen jäseniksi, luoda ystävällisempi ilmapiiri puolueessa, niin että työläiset tuntevat olevansa kotonaan, etteivät he näe vastuunalaisissa virkailijoissa itseään ylempiä, vaan ainoastaan kokeneempia tovereita, jotka ovat valmiit jakamaan heidän kanssaan tietoisuutensa, kokemuksensa ja taitonsa ja käsittelevät vakavasti työläisten tarpeita ja mielenkiintoa. Kuinka monta toveria, erittäinkin nuoria työläisiä, on ajettu pois puolueesta yksistään sentähden, että olemme osoittaneet heille kärsimättömyytemme, oletetun ylemmyytemme ja tarkkuutemme, sensijaan että olisimme opettaneet heitä ja kehittäneet heitä kommunismin hengessä.
Virkavaltaisuushengen lisäksi virkailija-ilmapiiri löytää hedelmällisen maaperän puolueessamme. Jos puolueessamme on yhtään toveruutta jälellä, niin se on pohjajoukkoihin kuuluvan jäsenistön keskuudessa.
Puoluekongressin tehtävä on ottaa huomioon tämä epämieluinen todellisuus ja harkita kysymystä: miksi työläisten oppositsioni itsepintaisesti vaatii tasa-arvoisuutta, kaikkien etuoikeuksien poistamista puolueessa ja kiinteämpää vastuunalaisuutta joukoille, niiltä virkailijoilta, jotka he ovat valinneet.
Taistellessaan kansanvaltaisuuden puolesta puolueessa, työläisten oppositsioni esittää kolme pääperustaa:
1) Valintaperiaatteen noudattamiseen palaaminen kaikkialla, poistamalla virkavaltaisuuden ja asettamalla virkailijat joukoille vastuunalaisiksi.
2) Täydellinen julkisuus puolueessa, niin yleisissä kuin yksilöitä koskevissa kysymyksissä; suuremman huomion kiinnittäminen jäsenistön mielipiteeseen (että jäsenistö on tilaisuudessa perinpohjaisesti keskustelemaan kaikista kysymyksistä, joista johtajat sitte tekevät yhteenvetoja; että kenenkä hyvänsä jäsenen sallitaan olla läsnä puoluekeskusten kokouksissa paitsi silloin kun kysymyksenalaisina olevat kysymykset tekevät erikoisen salassapitämisen välttämättömäksi); mielipideilmaisuvapauden voimaanasettaminen (antamalla täydellisen arvostelu vapauden, ei ainoastaan keskustelujen aikana, vaan että puolueen sisällä olevilla eriävillä mielipiteillä varustetuilla ryhmillä on oikeus varojen käyttöön kirjallisuuden julkaisemiseksi).
3) Tehdä puolueesta enemmän työläisten puolue, sekä määritellä rajoituksia niille, jotka täyttävät puolueen sekä neuvostolaitosten virkapaikkoja samaan aikaan.
Tämä viimeinen vaatimus on erityisen tärkeä ja välttämätön siitä syystä, että puolueemme tehtävänä ei ole ainoastaan rakentaa kommunismia, mutta varustaa ja opettaa joukkoja tulevia taisteluja varten maailman kapitalismia vastaan, joka voi tapahtua odottamattomissa ja uusissa muodoissa. Olisi liian lapsellista kuvitella, että lyötyämme takaisin hyökkäävät valkokaartit ja imperialismin sotilasrintamilla, olisimme vapaat maailman kapitalistien uusilta hyökkäyksiltä, jotka pyrkivät valloittamaan Neuvosto-Venäjää kiertoliikkeen avulla, tunkeutumalla elämäämme ja käyttämällä neuvostotasavaltaa oman tarkoitusperänsä saavuttamiseksi. Tämä on todellinen vaara ja sitä vastaan täytyy meidän olla varustautuneita, puolueemme on selvitettävä pulma, kuinka kohdata vihollinen hyvin varustautuneena, kuinka koota proletariatin voimat selvän luokkakysymyksen ympärille (toiset väestöryhmät tulevat aina olemaan kapitalistien puolella). Johtajiemme tehtävä on suorittaa varustautuminen tätä vallankumouksemme historian uutta aikakautta varten.
Kaikista parhain ratkaisu tälle kysymykselle on mahdollinen ainoastaan siten, että onnistumme saamaan aikaan yhtenäisyyden kaikkialla puolueessamme, ei ainoastaan neuvostolaitosten kesken, mutta myöskin ammattiunioiden kanssa. Viimeksimainitussa tapauksessa virkapaikkojen täyttäminen molemmissa — ammattiunioissa ja puolueessa — ei ainoastaan estä puolueen politikan joutumista pois selvältä luokkakannalta, mutta päinvastoin antaa puolueelle enemmän vapautta kapitalistisen vaikutusvallan alaisuudesta tällä tulevalla ajalla, vaikutusvallan jonka myönnytykset ja kauppasopimukset ovat aiheuttaneet. Tehdä keskuskomitea työläisten keskuskomiteaksi, muodostaa sellainen keskuskomitea, jossa alempien kerroksien edustajat ovat yhteydessä joukkojen kanssa, eivätkä pysähdy näyttelemään »paraattia pitävien kenraalien» osaa, taikka kauppiaan hääkemuja ja tulee läheiseen yhteyteen laajojen puolueettomien työläisjoukkojen kanssa unioissa, ollen sen kautta kykenevä vastaamaan ajan vaatimuksia, ilmaisemaan työläisten tarpeen, heidän pyrkimyksensä ja johtamaan puolueen politiikkaa puhtaasti luokkarajoja silmälläpitäen.
Sellainen on työläisten oppositsionin suunnitelma. Sellainen on sen historiallinen tehtävä. Kuinka pilkallisia huomautuksia puolueemme johtajat käyttänevätkin ajaakseen oppositsionin pois, niin se on ainoa toimiva elinvoima, jonka he ovat pakoitetut ottamaan huomioon.
Nyt on vastattava: Onko oppositsioni välttämätön? Onko se välttämätön maailman työläisten kapitalismin ikeestä vapautumiselle; vaiko ei-sallittava liike, vahingollinen puolueen taistelevalle energialle ja sen rintaman hävittäjä?
Jokainen toveri, jolla ei ole ennakkoluuloisuutta oppositsionia vastaan ja joka haluaa tutustua kysymykseen avoimesti ja tarkastaa sitä, ei sen mukaisesti minä tunnetut auktoriteetit hänelle sanovat, näkee jo tästä lyhyestä selostuksesta, että oppositsioni on hyödyllinen ja välttämätön. Se on hyödyllinen siksi, että se on herättänyt uinailevan ajatuksen. Näiden vallankumousvuosien kuluessa olemme olleet niin kiintyneitä toimintaan, että olemme lakanneet vertailemasta toimintaamme periaatteisiimme ja teoriaamme. Olemme unohtaneet, että proletariaatti voi tehdä vakavia erehdyksiä, ei ainoastaan silloin, kun se taistelee poliittisesta kontrollista ja kääntyy opportunismin rämeikköön — mutta yksinpä proletariaatin diktatuurin aikanakin sellaiset erehdykset ovat mahdollisia, erittäinkin kun kaikilta puolilta ollaan imperialismin hyökylaineiden ympäröiminä ja kun neuvostotasavalta on pakoitettu toimimaan kapitalistisessa ympäristössä. Sellaisina aikoina täytyy johtajiemme olla, ei ainoastaan »valtioviisaita» politikoitsijoita, mutta myöskin kykeneviä johtamaan puoluetta ja koko työväen luokkaa luokkayhtenäisyyden ja -kykyisyyden mukaan ja valmistaa sitä tulevien taistelujen varalle, vastustamaan niitä uusia muotoja, joita maailman kapitalismi käyttää pyrkiessään valloittamaan neuvostotasavaltaa porvarillisen vaikutusvallan avulla. »Olkaamme valmiina ja selvillä — mutta luokkarajojen mukaan» — sellaisen tulee puolueemme tunnuslauseen olla nyt enemmän kuin ennen.
Työväen oppositsioni on asettanut nämä kysymykset päiväjärjestykseen, suorittaen siten historiallista tehtäväänsä. Ajatus alkaa liikkua, jäsenistö alkaa tutkimaan, mitä on jo tehty ja missä on arvostelua, tutkimista; missä ajatus liikkuu ja työskentelee, siellä on elämää, kehitystä, edistystä ja tulevaisuutta kohti kulkemista. Ei ole mitään pelottavampaa ja vaarallisempaa kuin on ajatuksen hedelmättömyys ja kaavanmukaiuus. Olemme vaipuneet kaavamaisuuteen ja olisimme voineet mahdollisesti mennä kokonaan pois kommunismiin johtavalta selvältä luokkapolulta, jos ei olisi ollut työväen oppositsionia, esiintyen juuri silloin, kun vihollisemme olivat pakahtumaisillaan ilonaurusta. Tälläkertaa se on mahdoton. Kongressi ja sen kautta puolue on pakoitettu ottamaan huomioon työväen oppositsionin esittämän mielipiteen ja joko kompromiseeraamaan sen kanssa, tai sen painostuksen alaisena tekemään tärkeitä myönnytyksiä.
Työväen oppositsionin suorittama toinen tehtävä oli se, että se on tuonut keskusteltavaksi kysymyksen, ketkä lopultakin tullaan kutsumaan luomaan uusia talousmuotoja; tulevatko ne olemaan teknikot, liikemiehet, jotka ovat mielipiteiltään kiinni menneessä ajassa tai 'neuvostovirkailijat, muutamia kommunisteja heidän joukossaan, tai järjestynyt työväenluokka, jota uniot edustavat?
Työväen oppositsioni on sanonut, mitä pitkä aika sitten Marx ja Engels sanoivat »Kommunistisessa manifestissa»: »Kommunismin luominen voi olla ja tulee olla raatajaluokan itsensä tehtävä. Kommunismin rakentaminen kuuluu työläisille.»
Lopullisesti työväen oppositsioni on kohottanut äänensä virkavaltaa vastaan. Se on uskaltanut sanoa, että virkavaltaisuus sitoo työväenluokan toimintakykyisyyden ja itsenäisen toiminnan niin, että se kuolettaa ajatuksen, heikentää yritteliäisyyttä ja kokeilua uusien tuotantomuotojen tutkimisessa, sanalla sanoen, se hidastuttaa uusien tuotantomuotojen ja elämän kehittämistä.
Virkavallan tilalle se suosittelee joukkojen itsenäistä toimintaa. Tässä suhteessa puolueen johtajat nyt jo tekevät myönnytyksiä ja »tunnustavat» harha-askeleen olevan vahingollisen kommunismille ja työväenluokan eduille (keskittymisen hylkääminen). Kymmenes kongressi käsittääksemme tulee tekemään sarjan myönnytyksiä työväen oppositsionille. Tämä siitä huolimatta, että oppositsioni on esiintynyt ainoastaan puolueen sisällä olevana ryhmänä muutamia kuukausia, se on nyt jo täyttänyt tehtävänsä ja pakoittanut puolueen johtavat keskustat kuuntelemaan työläisten järkevää neuvoa. Minkälainen viha tällä kertaa lieneekään työväen oppositsionia vastaan, niin sillä on historiallinen tulevaisuus tukenaan.
Luottaessamme puolueemme elinvoimiin tiedämme, että vähäisen vitkastelun, vastustelun ja kiertelevien poliittisten liikkeiden jälkeen puolueemme lopullisesti palaa takaisin sille polulle, jonka järjestyneen proletariaatin pohjajoukot ovat raivanneet. Ei tule olemaan hajaannusta. Jos jotkut ryhmät jättävät puolueen, niin ne eivät ole niitä jotka muodostavat työväen oppositsionin. Ainoastaan ne jäävät syrjään, jotka yrittävät sovelluttaa periaatteisiin tilapäistä poikkeamistamme pois kommunismin ohjelmasta, johon puolueen pakoitti pitkällinen sisällissota ja pitävät niistä kiinni ikäänkuin ne olisivat poliittisen toimintamme päätehtävät.
Koko se osa puolueesta, joka on tottunut katselemaan asioita yhä kasvavan proletariaatti-jättiläisen luokkanäkökannalta, hyväksyy ja ymmärtää kaiken sen, mikä on tervettä, käytännöllistä ja järkevää työväen oppositsionissa. Pohjajoukkojen työläiset eivät turhaan puhuneet vakuuttavasti ja sovittelevasti: »Iljitsh (Lenin) miettii, ajattelee, kuuntelee meitä ja sitte päättää kääntää puolueen peräsimen oppositsionia kohti. Iljitsh tulee vielä olemaan meidän kanssamme.»
Mitä pikemmin puolueen johtajat ottavat huomioon oppositsionin työn ja seuraavat pohjajoukkoihin kuuluvan jäsenistön viitoittamaa tietä, sitä pikemmin voimme läpäistä puolueessa vallitsevat erimielisyydet tällaisina vaikeina aikoina ja sitä pikemmin astumme yli määrätyn rajan kohti sitä, jonka ihmisyys, vapautettuaan itsensä taloudellisista pakkolaeista ja rikastutettuaan työväen yhteistä tiedevarastoa, alkaa tietoisesti luomaan kommunistisen aikakauden ihmiskunnan historiaa.