Julkaistu: 'Семья и коммунистическое государство'. »Коммунист». Рос. ком. партия (большевиков), Москва–Петрогра́д 1918
Suomennos: Tuntematon
Lähde: »Perhe ja kommunistinen valtio». Suomalaisten Kommunistien Sarjajulkaisu N:o 67. Kustantaja: V.K.P:n Suomalaisten Järjestöjen Keskus-Toimisto, Pietari 1920.
Skannaus, oikoluku, HTML: Joonas Laine
Säilyykö perhe kommunistisessa valtiossa? Tuleeko se pysymään aina samanlaisena kuin nykyään? Tämä kysymys vaivaa monien työväenluokan naisten sydämiä, huolettaa myöskin miestovereita. Erikoisen usein ovat työläisnaiset alkaneet ajatella näitä kysymyksiä siitä lähtien, kun meidän silmiemme edessä on elämä alkanut vaihtua, entiset tottumukset kadota, yleinen tapa ja koko olemassaolo muodostaa köyhälistöperheen toisenlaiseksi, uudeksi, »oudon kummalliseksi», kuten useat tapaavat sanoa. Ja lisäksi herättää vielä levottomuutta se, että Neuvosto-Venäjällä avioeron saantia on helpoitettu. Kansankomisaarien dekreetillä, joka julkaistiin 18 p:nä joulukuuta 1917, on avioero lakannut olemasta vain rikkaille mahdollisena ylellisyytenä. Nyt ei enää työläisnaisten tarvitse kuukausimääriä, vieläpä vuosikausia yritellä eron saantia miehestä, joka ahdistaa vaimoaan humalapäissään lyönneillä ja röyhkeällä esiintymisellään. Nyt voidaan avioero molemminpuolisella sopimuksella saada viikon parin kuluessa. Mutta juuri tämä avioeron helppous, josta perhe-elämästä kyllin kärsimään joutuneet naiset iloitsevat, peloittaa toisia naisia, erittäin niitä, jotka ovat tottuneet pitämään aviomiestä elättäjänä ja ainoana tukena elämässään, jotka eivät huomaa, että naisen tulee oppia etsimään tukea muualta, etsimään ja saamaan sen ei aviomiehestä, vaan toveripiirin kollektiivista, valtiosta.
Totuutta ei pidä salata. Entisajan totuttu perhe, jossa päänä ja elättäjänä oli mies ja jossa vaimo oli vain miehen rinnalla oleva olio, jolla ei ollut omaa tahtoa, ei omia rahoja, eikä omaa aikaansa — tämä perhe on meidän silmissämme muuttumassa. Mutta pelätä tätä ei pidä. Vain meidän oma tietämättömyytemme, oppimattomuutemme, saattaa meidät ajattelemaan ikäänkuin kaikki se, johon me olemme tottuneet, ei koskaan muuttuisi. Niin on ollut ja niin tulee olemaan. Ei ole mitään sen erheellisempää kuin tämä sananparsi. Jos tutkistelemme kirjoista, miten ihmiset ovat eläneet eniten, tulee selväksi, että kaikki muuttuu, ettei ole ollut sellaisia tapoja, ei ole sellaista valtiojärjestelmää, sellaisia tottumuksia, jotka jatkuisivat muuttumattomina. Ja perhe ihmiskunnan eri ajanjaksoina on useaan kertaan muuttanut muotoaan, on aikaisemmin ollut kokonaan toisenlainen kuin millaisena olemme tottuneet sen näkemään. Aikoinaan oltiin sitä mieltä, että ainoana oikeana perhemuotona on pidettävä yhteisperhettä, s. o. sellaista, jossa perheen päänä on äiti-vanhus ja hänen ympärillään asuvat ja yhdessä ahertavat hänen lapsensa, lastensa lapset ja vielä heidänkin lapsensa. Oli myös patriarkallinen perhe, jossa perheen vanhinta nimitettiin isäksi, isännäksi, ja hänen ympärillään, hänen isällisen silmänsä johdon alla, alistuen hänen tahtoonsa ja laintulkintaansa, elivät lapset ja lastenlapset. Vielä nykyisinkin maaseudulla talonpoikaisväestön keskuudessa voi tällaisia perheitä tavata. Siellä on siveyskäsitteet ja perhelait toisenlaisia kuin kaupunkityöläisen perheessä, siellä on paljon tapoja, joita ei laisinkaan ole kaupunkiproletariaatin perheessä. Perhemuodot tapoineen vaihtuvat ja ovat erilaisia eri kansojen keskuudessa.
On kansoja: turkkilaiset, arabialaiset, persialaiset, joitten keskuudessa laillisesti hyväksytään, että yhdellä miehellä on useita vaimoja. On ollut ja vieläkin on heimoja, joitten keskuudessa päinvastoin taas sallitaan yhden naisen pitävän useampia miehiä. Me olemme tottuneet siihen, että neidolta lailliseen avioliittoon asti mies vaatii neitseellisyyttä, mutta on ollut kansoja, joiden keskuudessa nainen kehuskeli rakastajiensa lukumäärää, pukemalla niin monta rengasta käsiinsä ja jalkoihinsa, kuinka monta aviomiestä hänellä oli ollut. Monet niistä yleisistä tavoista, jotka hämmästyttäisivät meitä ja joita me kutsuisimme siveettömiksi, toisilla heimoilla ja kansoilla katsotaan laillisiksi — ja se, mitä meillä pidetään laillisena ja yleisenä tapana, se heistä on »syntiä». Senpä tähden siis ei ole syytä säikkyä sitä, jos perheessä nyt tapahtuu muutoksia, jos siinä vanha kuoleutuu tarpeettomana ja meidän silmissämme suhde naisen ja miehen välillä rakentuu uusiin puitteisiin. Tulee vain asiat ottaa järkevän ajattelun kannalta: mitä perheessä on vanhentunut ja mitkä oikeudet ja yleiset tavat työläismiehen ja työläisnaisen, talonpojan ja talonpoikaisnaisen välisessä suhteessa kaikista enimmän soveltuvat uuden työtätekevän Neuvosto-Venäjän elämän puitteisiin. Mikä soveltuu, se tulee elämään, mutta se, mikä on vanhaa, entisaikaista elettyä elämää, suurtilallisten ja omistavan kapitalistiluokan valtakauden kirotun orjuuden aikaista, se hävitköön ja kadotkoon yhdessä omistavan luokan, proletariaatin vihollisten, köyhälistön vihollisten kanssa.
Perhe, se perhe, johon on tottunut kaupunkilais- ja maalaisköyhälistö on myös palanen entisyyttä. Muinoin juuri sellainen perhe — suljettu, luja, joka piti papin vihkimää avioliittoa ikuisesti pysyvänä — oli tarpeellinen kaikille perheen jäsenille. Kukapa olisi ruokkinut, vaatettanut ja kasvattanut lapsia, kenpä olisi opettanut heitä järkeen, viisauteen ilman perhettä? Orpous oli entiseen aikaan kaikista raskain onnettomuus. Perheessä, johon me olimme tottuneet, työskenteli mies, hän elätti vaimon ja lapset, vaimo oli emännöitsijä, kotona-olija ja oman kykynsä mukaan lastensa kasvattaja. Mutta viime vuosisadalla kaikissa maissa, missä hallitsee kapitaali, missä nopeasti lisääntyvät palkkatyöllä työskentelevät tehtaat y. m. kapitalistiset yritykset, tämä totuttu perhemuoto hajoaa. Siinä vallitsevat tavat ja tottumukset vaihtuvat — vaihtuvat yhdessä ympäristön elinehtojen kanssa. Ennen kaikkea suuren muutoksen perheen luonteeseen on tuonut mukanaan naisten ryhtyminen palkkatyöhön. Entisaikaan elättäjänä pidettiin vain miestä. Mutta viimeisinä viitenäkyminenenä, kuutenakymmenenä vuonna Venäjällä (muissa maissa paljon aikaisemmin) kapitalismi on pakoittanut myöskin naisen etsimään ansiomahdollisuutta kodin ulkopuolelta. Miehen työansio ei ole riittänyt perheen elättämiseen, myöskin naisen on täytynyt lähteä ansiotyöhön ja koputella tehtaan konttorin ovia. Vuosi vuodelta kasvaa työväen luokan naisten luku kodin ulkopuolella, tehtaissa, tai päivätöissä, kauppaliikkeissä, konttoreissa, kotipalvelijan toimissa, pesuliikkeissä ja ravintoloissa. Ennen maailmansotaa Euroopan ja Ameriikan valtioissa suoritetut laskelmat ovat osoittaneet 60 miljoonaa naista itsenäisesti työskentelevän toimeen tullakseen. Maailmansodan aikana on tämä luku suuresti lisääntynyt. Lähes puolet näistä naisista on naimisissa olevia. Millainen voi olla siis perhe-elämä, kun vaimo — äiti on työssä kahdeksan, tuntia ja meno- ja paluumatkoineen kokonaista kymmenen tuntia.
Kotitalous jää ilman hoitoa, lapset kasvavat ilman äidin valvovaa silmää enimmäkseen kadulla, jätettyinä alttiiksi kaikille mahdollisille vaaroille. Nainen, työläisäiti, yrittää kaikki voimansa saadakseen samalla kertaa suoritettua kolme eri tehtävää: suorittaakseen työnsä tehtaassa, konepajassa, kirjapainossa tai konttoorissa miehen rinnalla ja ehtiäkseen vielä taloudesta huolehtimaan sekä lapsiansa vaalimaan. Naisen hartioille on kapitalismi asettanut raskaan taakan: se on muuttanut hänet palkkatyöläisnaiseksi keventämättä hänen työtään taloudessa ja äidin tehtävissä. Naisen hartiat ovat katkeamaisillaan kolminkertaisesta taakasta, hänen rinnastaan nousee voimaton huokaus eikä silmistä kyyneleet pääse kuivumaan. »Naisen osa» on aina ollut karvas, mutta ei milloinkaan niin raskas, valoton naisen elämä ole ollut kuin miljoonien työläisnaisten ollessa kapitalismin ikeen alla, tehdasteollisuuden tuotannon päästessä kukoistamaan.
Mitä nopeammin naisten palkkatyö yleistyy, sitä nopeammin särkyy entisajan perhe. Mitä onkaan perhe-elämä, jos mies ja nainen työskentelevät eri aikoina! Mitä on perhe-elämä, jos naisella ei ole aikaa edes valmistaa ruokaa huolellisesti! Mitä ovat vanhemmat, jos he vuorokausittain työskentelevät raskaassa työssä eivätkä voi tuntiakaan viettää lastensa kanssa! Ennen oli tavallista, että äiti oli emäntänä kotitaloudessa ja lapset hänen ympärillään, hänen tarkan silmälläpitonsa alaisina. Nyt vain on ennätettävä tehtaan puhalluspillin mukaan työhön, työstä puhalluspillin mukaan kotiin, hiukan ehtiä taloutta järjestää ja myöhästymättä jälleen työhän. Ei se ole elämää, vaan pakkotyötä jokaiselle naimisissa olevalle naiselle. Tällaisessa asemassa perhetalous luhistuu, perhe hajoaa. Perhe lakkaa olemasta välttämättömyytenä, niin perheen jäseniä, kuin yhteiskuntaakin varten. Entinen perhemuoto jää vain taakaksi.
Mikä piti pystyssä entistä vahvaa, suljettua perhettä? Ensiksi se, että perheen elättäjänä oli mies ja isä. Toiseksi yleinen ja jokaiselle perheen jäsenelle välttämätön talous. Kolmanneksi vanhempien huoltama lasten kasvattaminen. Mitä on tällä hetkellä jäljellä entisestä perheestä? Me jo puhuimme siitä, että mies on lakannut olemasta yksinään perheen elättäjänä. Työläisnainen tekee yhtä paljon työtä hänen rinnallaan. Hän on oppinut elättämään itse itseään, ylläpitää lapsensa ja monesti myös miehensä. Jälelle jää talous ja kasvatus, sekä ylläpito alaikäisistä, lapsista. Katsokaamme lähemmin, eikö perhe vapaudu näistäkin tehtävistä.
Oli aika, jolloin maaseutu- ja kaupunkiköyhälistöön kuuluva nainen vietti koko elämänsä perheen keskuudessa. Kodin ulkopuolelta ei nainen mitään tiennyt, ja harva halusikaan tietää, mitä siellä tapahtui. Mutta kuinka paljon olikaan sensijaan oman perheen piirissä työtä! Ja erilaista, tarpeellista työtä ei yksin perhettä, vaan myös koko yhteiskuntaa varten. Nainen ei ainoastaan keittänyt ruokaa, pessyt, järjestänyt kotinsa, parsinut ja ommellut vaatteita, j. n. e., ei tehnyt ainoastaan siitä työtä, jota tekee tällä hetkellä jokainen työläisnainen tahi talonpoikaiskövhälistön nainen, vaan hän teki joukon muita töitä. Hän kehräsi villaa ja pellavia, kutoi palttinaa ja sarkaa, neuloi sukkia, virkkasi pitsejä, valmisti talveksi kaikkia suolattuja ruokia ja hilloja, savusti ja suolasi lihaa, niin paljon kuin varat sallivat, valmisti kaljaa, valoi kynttilöitä, — ei voikaan luetella kaikkea, mitä silloin naiset tekivät! Niin elivät meidän äitimme ja isoäitimme. Ja vielä nykyäänkin on kaukaisia pitäjiä ja kyliä, jotka ovat jääneet etäälle rautateistä ja valtavista joistamme, joissa elämä vieläkin kulkee vanhaan tapaan, joissa nainen emäntänä tekee kaikki työt, joita työläisnaiset suurissa kaupungeissa ja suurissa väkirikkaissa tehdaskeskuksissa eivät enää pitkiin aikoihin ole tehneet.
Meidän isoäitimme aikana oli tämä naisen kotityö tarpeellista, hyödyllistä, se piti yllä perheen varallisuutta. Mitä ahkerammin nainen työskenteli, sitä paremmin eli talonpoikais- ja käsityöläisperhe ja sitä enemmän sai perhe aikaan ja sitä parempi järjestys siinä vallitsi. Tästä perheenemäntien työstä voitti koko yhteiskuntatalous. Naisten kädet eivät valmistaneet ainoastaan keittoja ja keitettyjä perunoita, kuten nykyäänkin, s.o. sitä, mikä välttämättömästi kulutetaan perheessä, vaan valmistettiin myös tarvetavaroita: palttinaa, lankaa, voita j.n.e., joita voitiin viedä torille myytäväksi, s.o. olivat kauppatavaraa.
On totta, että meidän isoäitimme ja heidän äitiensä aikana ei heidän työtään arvioitu rahassa. Mutta jokainen perheen isäntä, talonpoika tai käsityöläinen valitessaan vaimoa, pyrki ottamaan sellaisen, jolla taloudessa, työssä perheen hyväksi oli »kultaiset kädet». Mies laski, että ilman kotityötä ei naisia perheessä kannattanut pitää. Ja yhteiskunnan edun, kansallisen hyödyn kannalta tultiin siihen johtopäätökseen, että mitä uutterammin ahkera nainen ja kaikki perheenjäsenet työskentelivät ja valmistivat välttämättömyystavaroita (palttinaa, nahkaa, villaa) perheen tarvetta ja ylijäämän torilla myyntiä varten, sitä enemmän voitti myöskin kansantalous ja koko valtio.
Mutta kapitalismi muutti entisen elämän. Kapitalismin aikana alettiin joukkotuotantona, tehtaissa ja työpajoissa valmistaa niitä tavaroita, joita ennen oli tehty perheissä käsitöinä ja jotka etupäässä suoritti emäntä. Kukapa emäntä rupeaa nyt valamaan talikynttilöitä, kehräämään lankaa, kutomaan palttinaa, kun kaikkia näitä tavaroita on myytävänä. Oli aika, jolloin jokaisen nuoren tytön piti oppia kutomaan sukkaa. Nyt ei kukaan työläisnainen osaa kutoa sukkia. Mistä hän saisi siihen aikaa? Aika on rahaa eikä kannata puuhata mitään hyötyä ja voittoa tuottamatonta. Mutta nyt on emännille ja työläisnaisille edullisempaa ostaa valmiita sukkia, kuin itse kuluttaa aikaa niiden kutomiseen. Harva työläisnainen rupeaa enää suolaamaan talveksi kurkkuja tai ahertamaan kokoon muita valmisteita, kun sekatavarakaupoista kaikki nämä tavarat saa ostaa rahalla. Olkoon ostettu huonompaa, olkoot tehdastuotteet kehnompia kuin kotoisen emännän tekemät — työläisnaiselta ei riitä voimaa eikä aikaa hukata taloudenhoitoon. Hän on ennen kaikkea palkkatyöläinen kodin ulkopuolella. Täten häviää vähitellen kodista ja taloudesta kaikki entinen, totuttu työ, jota ilman meidän isoäitimme eivät osanneet perhettä kuvitellakaan. Sen mitä valmistettiin perheessä, valmistavat nyt työläiset ja työläisnaiset yhteisesti erikoisissa työpajoissa ja tehtaissa.
Perhe on vain kuluttaja, mutta ei tuottaja. Ensiksi, kotitalouteen kuuluu nykyään neljä työtä — kodin siivous, kattilain pesu, tomun pyyhkiminen, uunien lämmitys, lamppujen laitto j. n. e., toiseksi — päivällisen ja illallisen keitto, kolmanneksi — liinavaatteiden pesu, neljänneksi — parsiminen ja liinavaatteiden paikkaaminen kaikille perheen jäsenille.
Työ on raskasta ja uuvuttavaa, aikaa ja voimia vievää, varsinkin kun muistetaan, että nainen samaan aikaan tekee palkkatyötä. Mutta kaikki tämä ei ole sitä työtä, jota tekivät meidän isoäitimme. Mikä on ominaista tälle työlle? Ennen kaikkea se, että kaikki nämä neljä kotitalouden puolta, jotka vielä pitävät perhettä koossa, eivät enään ole tarpeellisia ja hyödyllisiä yhteiskunnan ja kansantalouden kannalta. Nämä työt eivät luo uusia arvoja, eivätkä kansallisrikkautta.
Naisemäntä voipi aamusta iltaan puuhata oman asuntopahasensa siistimisessä, voipi itse huolellisesti paikata ja parsia omat vaatteensa, voipi vaatimattomista aineksista keittää sellaisia ruokalajeja, jotka häntä miellyttävät, iltaan mennessä ei hänen työstään jää minkäänlaista jälkeä, hän ei ole kättensä työllä luonut mitään, jolla olisi kauppa-arvoa. Ja eläköön emäntä vaikka tuhat vuotta, hänen on joka päivä alotettava taloustyönsä alusta. Taas täytyy pyyhkiä hyllyiltä pöly, taas mies tulee tyosiä nälkäisenä, taas lapset likaavat vaatteensa. Jokapäiväiset emännän työt jäävät kaikki hyödyttömiksi ja tuottamattomiksi.
Kotitalous häviää. Se väistyy syrjään yhteiskunnallisen talouden tieltä. Sen sijaan, että työläisvaimo itse siistisi asuntonsa, tulevat kommunistisessa yhteiskunnassa erityiset työläiset ja työläisnaiset aamuisin kulkemaan siistimässä huoneet. Rikkaat ovat jo aikoja ottaneet omien vaimojensa harteilta nämä ikävät ja tylsistyttävät työt. Minkätähden täytyy kiusata työläisnaista? Neuvosto-Venäjällä tulee työläisnaisten elämässään saada nauttia kaikista niistä mukavuuksista, niistä hygienisistä ja kauneudellisista eduista, jotka ennen olivat vain rikkaiden saatavissa. Sensijaan että vaivattaisi itseään ruuanlaitolla, tuhlattaisi viimeisiä vapaita tuntejaan keittiössä päivällisen ja illallisen keittämiseen, tullaan kommunistisessa yhteiskunnassa järjestämään laajassa mittakaavassa yhteiskunnallisia ruokaloita, keskuskeittiöitä. Siihen suuntaan on elämä kehittynyt myös kapitalismin aikana. Viimeisen vuosisadan jälkipuoliskolla ovat yleiset ravintolat ja kahvilat lisäytyneet kaikissa suurissa kaupungeissa harvinaisen nopeasti, kuin sienet kesäisen sateen jälkeen. Mutta erotus on siinä, että kapitalistisessa yhteiskunnassa kasaavat ravintolat rahoja yksityisille, kommunismin aikana palvelevat keskuskeittiöt ja ruokalat yhteistä etua ja tarvetta. Myöskään ei työläisvaimon tarvitse savustua paistinpannun ääressä eikä nääntyä liinavaatteiden paikkuussa. Keskuspesulaitokset, joihin työläisvaimo joka viikko voi viedä perheen likaantuneet alusvaatteet, saaden ne pestyinä ja silitettyinä takaisin, poistavat tämänkin raskaan työn naisten hartioilta. Erityiset paikkauslaitokset sallivat työläisnaisten, sensijaan että heidän täytyisi tuntikausia istua rääsykasojen keskellä, viettää iltahetkensä hyviä kirjoja lukemalla, käydä kokouksissa, konserteissa ja keskustelutilaisuuksissa. Kaikki nämä neljä työalaa, jotka toistaiseksi vielä pitävät olemassa kotitaloutta, ovat tuomitut häviämään kommunistisen rintaman voittaessa. Työläisnaisen ei kannata itkeä niiden häviötä. Kommunismi poistaa naisen kotiorjuuden, tehdäkseen sen kautta hänen elämänsä rikkaammaksi, täydellisemmäksi, iloisemmaksi ja vapaammaksi.
Mutta mitä jää jälelle perheestä, ellei ole kotitaloutta? Kaipa on vielä yksi perheen yhdysside — lapset. Mutta tässäkin kysymyksessä toverillinen työväenhallitus avustaa perhettä, — yhteiskunta ottaa vähitellen kantaakseen kaikki huolet, jotka ennen rasittivat vanhempia. Jo kapitalismin aikana lakkasi lapsien opettaminen olemasta perheen huolena, lapset opetettiin koulussa. Kun lapsi saavutti kouluiän, käsittivät vanhemmat että nyt siirtyi lasten henkisen kehityksen ohjaaminen heidän huolekseen. Mutta perheelle jäi vielä paljon muita huolia: lasten ruokinta, jalkineiden ja vaatteiden hankinta, lapsista oli kasvatettava rehellisiä ja kelvollisia työmiehiä, jotka pystyivät elättämään itsensä eivätkä vanhuuden päivinä jättäneet vanhempiaan vaille huolenpitoa. Kuitenkin onnistui työläisperheitten sangen harvoin täyttää vanhempien velvollisuudet; pienillä työpalkoilla ei voitu kyllin riittävästi ruokkia lapsia, ja riittämätön vapaa-aika ei myöntänyt äidille eikä isälle aikaa kiinnittämään tarpeeksi huomiota nuoren sukupolven kasvattamiseen. Ajateltiin, että perhe kasvattaa lapset. Mutta onko niin? Proletariaatin lapsia kasvattaa katu. Proletariaatin lapset eivät ole pitkiin aikoihin tietäneet, mitä on perhe-elämä, jonka meidän isämme ja äitimme vielä tunsivat. Samalla vanhempien pieni ansio, perheiden turvattomuus ja nälkä pahoitti kyöhälistö-pojan usein jo kymmenvuotiaana itsensäelättäväksi työläiseksi. Mutta jos poika tai tyttö itse työskentelee, ei heille vanhempien sanat ja opetukset merkitse mitään, entinen kuuliaisuus katoaa, vanhempien valta löyhtyy. Rinnan kotitalouden häviämisen kanssa vähenevät yhä enemmän myöskin sellaiset perheelliset velvollisuudet lapsiin nähden, joita voivat suorittaa vain vanhemmat. Nämä velvollisuudet, s. o. lasten ylläpito ja kasvatus, siirtyvät asteettain vanhempien harteilta yhteiskunnalle. Kapitalistisen järjestelmän aikana lapset perheessä usein, liian usein olivat raskaana, useinpa ylivoimaisena rasituksena.
Kommunistinen yhteiskunta kiirehtii epäilemättä keventämään vanhempien vaivoja ja heidän raskasta taakkaansa. Meillä Neuvosto-Venäjällä ovat jo tällä hetkellä kansanvalistus- ja huoltokomisariaatit ryhtyneet monenlaisiin toimenpiteisiin perheen vaikean kasvatustyön ja ylläpidon helpoittamiseksi. Lastenkodit, seimet, lastentarhat, lastensiirtolat ja huoltolat, sairaitten lasten parantolat, virkistyslaitokset, samoin myös lastenruokalat, kouluaamiaiset, ilmaisten oppikirjain jako oppilaille, lämpimäin vaatteiden ja jalkineiden hankinta koululaisille. — eikö kaikki tämä osoita, että lasten huolto siirtyy pois perheen piiristä, luisuu pois vanhemmilta ja jää kollektiivin, yhteiskunnan, tehtäväksi.
Vanhempien huolehtiminen lapsista perheessä, samoin kuin taloudessa, jakaantui ennen kolmeen osaan: ensiksi — pienokaisten vaaliminen, toiseksi — heidän kasvattamisensa, kolmanneksi — lapsien opettaminen. Lapsien opettaminen koulussa, myöhemmin lukioissa, yliopistoissa on jo kapitalismin aikana kuulunut valtion tehtäviin. Työväenluokan elämäntarpeet ja elinehdot ovat pakottaneet kapitalistisen luokkayhteiskunnankin ryhtymään monenlaisten kasvatuslaitosten perustamiseen: leikkikenttien, puistojen, seimien y. m. s. järjestämiseen.
Mitä tietoisempia jonkun valtion työläiset ovat olleet, mitä paremmin he ovat järjestäytyneet, sitä enemmän on yhteiskunta ottanut vanhempien harteilta lasten huollon haltuunsa. Mutta porvarillinen yhteiskunta on varonut menemästä liian pitkälle työväenluokan avustamisessa, jotta ei edistäisi perheen hajoamista. Kapitalistit ovat sangen hyvin ennakolta laskeneet, että entisajan perhe, jossa nainen oli orja ja mies vastuunalainen perheen hyvinvoinnista ja onnesta, oli paras vapaudenkaipuun jarrutuskeino, vallankumouksellisen hengen huoletta ja työläisistä ja työläisnaisista. Huolehtiminen perheestä nöyryytti työläisen maahan, pahoitti hänet suostumaan myönnytyksiin kapitalisteille. Mitä eivät tekisikään isä tai äiti, jos lapset ovat nälkäisiä? Jos kapitalistisessa yhteiskunnassa lasten kasvatusasiaa ei ole voitu kokonaan ottaa valtion ja yhteiskunnan asiaksi, jos sitä ovat häirinneet keskiluokka ja porvarit, niin kommunistisessa valtiossa lasten yhteiskunnallinen kasvatus päivastoin muodostaa uuden elämänjärjestyksen ja uusien elintapojen pohjan.
Ei ahdas, suljettu perhe, jossa vanhemmat riitelevät, jossa on totuttu ajattelemaan vain sukulaisten etuja, voi kasvattaa uusia ihmisiä, vaan siihen sopivat vain sellaiset kasvatukselliset laitokset: lasten leikkikentät, puistot ja tarhat, joissa lapsi tulee kuluttamaan suurimman osan päivästänsä ja jossa ymmärtäväiset kasvattajat tekevät heistä itsetietoisia kommunisteja, tunnustavat yhden pyhän tunnussanan: solidarisuus, toveruus, keskinäinen avuliaisuus ja kiintymys yhteiselämään.
Mutta mitä jää perheelle huoleksi lasten suhteen, millaisia velvollisuuksia venhemmille, jos opetus ja kasvatus, samoin kuin myös suurin osa aineellisista huolista tulee otettavaksi vanhemmilta? Ehkä. pienokaisten hoito, kun hän on äidin rinnoilla, kun hän vielä kulkee horjuen, pitäen äitiä hameesta kiinni? Mutta tässäkin kommunistinen valtio kiirehtii auttamaan työläisäitiä. Ei saa olla yksinäisiä, hyljättyjä tyttö-äitejä, eikä hyljättyjä vaimoja pienokaisineen. Työväen valtio ottaa omaan täysihoitoonsa jokaisen vihityn tai vihkimättömän äidin, niinkauan kuin hän ruokkii pienokaista, järjestää äitien koteja kaikkialle kaupunkeihin ja maalaiskyliin, laittaa jokaisen laitoksen yhteyteen seimiä, ja pientenlasten koteja, joten naisille annetaan mahdollisuus suorittaa hyödyllistä yhteiskunnallista työtä äidin velvollisuuksien suorittamisen asemasta.
Älkää säikkykö työläisäidit: kommunistinen yhteiskunta ei aio ottaa lapsia vanhemmilta, eikä riistää pienokaista äidin rinnoilta tai muutenkaan väkisin hajoittaa perhettä. Ei mitään sellaista! Kommunistinen yhteiskunta omaksuu itselleen kokonaan toisenlaisen tehtävän. Se näkee, että vanha, entinen perhe hajoaa, että siitä häviää kaikki se työ, kaikki ne siteet, jotka sitä ennen pitivät koossa. Talous häviää, työläisvanhemmat eivät voi huolehtia lapsistaan, eivät jaksa niitä elättää eikä kasvattaa. Tällaisesta tilanteesta kärsivät vanhemmat ja lapset. Sentähden kommunistinen valtio kiirehtii työläisnaisten ja työmiesten avuksi ja sanoo heille: te olette nuoria, te rakastatte toinen toistanne. Jokaisella ihmisellä on oikeus onneen. Älköön peloittako elämä teitä. Älkää karttako onnea, älkää avioliittoa, kuten sitä työläiset ja työläisnaiset alkoivat pelätä kapitalismin aikana, nähden että avioliitto oli heille samaa kuin orjuus. Älkää pelätkö sitäkään, että te, terveet ja nuoret, lahjoitatte työväen valtiolle uusia lapsi-kansalaisia. Työväenvaltio tarvitsee uusia työläisvoimia ja se tervehtii mielihyvällä jokaisen pienokaisen ilmaantumista maailmaan. Älkää kauhistuko pienokaisenne kohtaloa, — häntä ei odota ylenkatse, ei kylmä, eikä nälkä, kuten kapitalismin aikana. Kommunistisessa yhteiskunnassa jokaiseen pienokaiseen kohdistetaan huoltava huomio, hänelle ja äidille toimitetaan huolto valtion puolesta. Yhteiskunta elättää hänet ja antaa hänelle kasvatuksen, sivistyksen, ei riistä häntä niiltä vanhemmilta, jotka tahtovat ottaa osaa lasten kasvatukseen. Yhteiskunta ottaa kannettavakseen kaiken aineellisen rasituksen lasten kasvatuksesta, isällisen ja äidillisen ilon se jättää niille, jotka osoittavat ymmärtävänsä ja tuntevansa nämä ilot. Tämäkö on väkivaltaista perheen hävittämistä? Tämäkö on väkivaltaista lapsen ottamista äidiltä?
Ei mitään peittelemistä: vanha perhe häviää. Ei sen tähden, että sosialistinen valtio sen hajottaisi väkivallalla, vaan sentähden, että se syrjäytyy ja lakkaa itsestään uusissa olosuhteissa.
Perhe lakkaa tarpeettomana. Sitä ei valtio tarvitse, koska kotitalous ei ole enää valtiolle hyödyksi, koska se tarpeettomasti vieroittaa työläisen hyödyllisemmästä, tuottavammasta työstä. Se ei ole tarpeellinen itse perheen jäsenillekään, koska perheen toisen tehtävän — lasten kasvattamisen — ottaa vähitellen yhteiskunta tehtäväkseen. Entisen perheen asemasta kehittyy uusi kanssakäymismuoto miehen ja naisen välille: toverillinen ja sydämellinen liitto kahden vapaan ja itsenäisen, työtätekevän, yhdenarvoisen kommunistisen yhteiskunnan jäsenen kesken. Ei ole enää kotoista »orjuutta» naiselle. Ei ole perhettä, jossa ei olisi yhdenarvoisuutta! Ei naista uhkaa enää vaara, että jäisi ilman kannatusta ja apua lasten kanssa, jos mies hylkää. Nainen kommunistisessa valtiossa ei ole riippuvainen miehestä, vaan omasta työvoimastaan. Ei mies, vaan hänen omien käsiensä työ elättää hänet. Ei ole pelkoa lasten kohtalosta. Työväen valtio ottaa niistä huolen itselleen. Kaikki aineellinen ja rahallinen laskelmien teko, joka niin rikkoo ja runtelee perhe-elämää, katoaa avioliitosta. Avioliitto muuttuu yleväksi liitoksi kahden toisiaan rakastavan ja toisiinsa luottavan sielun välillä, joka lupaa tädellisemmän ilon ja suuremman tyydytyksen jokaiselle tunnollisesti ajatelevalle työläiselle ja työläisnaiselle elämässä. Vapaa, mutta vahva toveruushenkeen perustuva liitto miehen ja naisen välillä entisen orjuus-elämän asemasta, — sen lupaa työläisille ja työläisnaisille kommunistinen yhteiskunta. Mutta rinnan työehtojen muuttumisen, työläisnaisen turvallisuuden kasvamisen, entisen purkamattoman, ulkokultaisen, tosin lujan, mutta läpeensä mädän kirkollisen avioliiton häviämisen kanssa katoaa vapaassa toverillisessa liitossa toinen inhoittava, pimeä, inhimillisyyttä alentava ja nälkäisten työläisnaisten kamala vitsaus — prostitutsioni.
Prostitutsionin synnytti tavaratalous ja yksityisomistus. Molempien lakkautettua ei tule enää olemaan naisen »ruumiin» myyntiä.
Älkööt työväenluokan naiset surko sitä, että perhe on tuomittu häviämään. Tulee päinvastoin ottaa riemuiten vastaan uuden yhteiskunnan sarastus, jossa jokaiselta naiselta tulee poistetuksi kotiorjuuden kahleet, missä jokaiselle naiselle tulee huojennusta äitiyden vaivojen kantamisessa, missä loppuu kaikkein kauhistuttavin kirous ja vitsaus, joka rasittaa naista — prostitutsioni.
Asettuessaan taistelijaksi sosialismin ja työväen vapautumisen suuren asian puolesta, tulee työläisnaisen oppia ymmärtämään, ettei tarvita entisaikaista jakoa: nämä ovat minun lapsiani; niille on minun annettava kaikki äidillinen huolenpitoni ja kaikki rakkauteni. Mutta nämä lapset ovat sinun, naapurini; niiden kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Olkoot ne nälkäisempiä kuin minun, olkoot viluisempia kuin minun. Minulla ei ole mitään tekemistä vieraiden lasten kanssa! Mutta nyt jokaisen tunnollisen työläisäidin täytyy kehittyä siinä määrin, ettei tee mitään eroitusta omain ja vieraitten lasten välillä, vaan muistaa, että on vaan medän lapset, kommunistisen työläis-Venäjän lapset.
Uusi työväen valtio tarvitsee uutta muotoa sukupuolten välisessä suhteessa. Ahtaan, vain omaan lapseen kohdistuvan äidinrakkauden tilalle täytyy kehittyä äitien rakkaus kaikkia lapsia kohtaan suuressa työväen perheessä. Kahlitun ja orjallisen avioliiton tilalle astuu vapaa ja toverillinen kahden toisiaan rakastavan, yhdenvertaisen työväenvaltion jäsenen liitto. Itsenäisen suljetun perheen tilalle kasvaa suuri yleismaailmallinen työläisperhe, jossa kaikki työtätekevät miehet ja naiset tulevat veljiksi ja tovereiksi. Sellaisena on käsitettävä kommunistisen järjestelmän aikana miehen ja naisen välinen suhde. Juuri tämä muoto takaa ihmisille vapaan rakkaudenilon, kukoistuksen, joka perustuu todelliseen tasa-arvoisuuteen ja toveruuteen, joita ei tuntenut materialistinen kaupustelijain yhteiskunta kapitalismin aikana.
Terveitten kukoistavat lasten ja vankan elämäniloisen nousevan polven luominen, uuden sukupolven, joka on vapaa ja välitön sielullisissa elämyksissään ja, tunne-elämässään, — siinä kommunistisen yhteiskunnan tunnussanat. Tämä yhteiskunta lakaisee pois porvarillis-kapitalistisen perheen orjuuttavat muodot. Hävitköön vanha perhe, ja rakentukoon uusi työläisten ja työläisnaisten, talonpoikaisnaisten ja -miesten avioliitto todellisen tasa-arvoisuuden, vapauden ja toverillisuuden tunnusmerkeissä, uudistetussa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa uusille, pysyväisemmille. oikeammille ja valoisammille perusteille. Yhteiskunnallisen vallankumouksen punaiset liput, jotka liehuvat Venäjän ja kohta kaikkien maapallon maiden yllä, puhuvat meille siitä, ettei ole vuorten takana se onnen maa, josta ihmiskunta on vuosisatoja uneksinut.