Julkaistu: »Taktische Strömungen in der deutschen Sozialdemokratie». Vorwärts, Berlin 1911
Suomennos: Kullervo Manner
Lähde: »Menettelytapavirtauksia Saksan sosialidemokratiassa». Työväen sanomalehti O.-Y., Työväen kirjapaino, Helsinki 1911.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine
Tämän vuoden helmikuun loppupäivinä käväisi Berliinissä joukko belgialaisia ammatillisen liikkeen edustajia tutustuakseen Saksan ammattiyhdistyksiin ja sosialidemokratiaan. M. m. pyysivät he minua selostamaan menettelytapavirtauksia puolueessamme. Laadinkin sellaisen selostuksen, mikä nyt tarjotaan saksalaistenkin lukijain käytettäväksi, koska monet toverit arvelivat, että tämä lyhyt, ulkomaalaisia varten aijottu, yhteenveto saattaisi viehättää monia saksalaisiakin työläisiä.
Olen koettanut kertoa niin puolueettomasti kuin suinkin voi henkilö sellainen, joka eloisasti ja päättävästi on varmalla kannalla seisoen ollut osallisena kaikissa selostamissaan menettelytapariitaisuuksissa. Tässä ei tarkotukseni olekaan jatkaa entisiä riitaisuuksia, joista sitäpaitsi suurimmalta osaltaan jo on päästy, vaan valaista niitä niin, että niihin osaaottamattomatkin toverit niitä ymmärtäisivät.
Nyt varsinkin, näin ratkaisevan vaalikamppailun edellä, tunnemme kaikki mitä voimakkaimmin sisällisen ehjyyden tarvetta. Tämän tarpeen kannustamana on tämäkin kirjanen syntynyt.
Maaliskuulla 1911.
Karl Kautsky.
Antaa lyhyessä esityksessä kokonaiskuva Saksan sosialidemokratiasta olisi vallan ylivoimainen tehtävä. Syrjäytänkin tässä sen järjestön ja opin, eduskunnanisen ja kunnallisen toiminnan. Tahdon kosketella lyhyesti vain erästä sen puolta, jota ulkomailla enimmin on väärin käsitetty: aijon selostella niitä erilaisia menettelytapavirtauksia, joita puolueessamme on liikkunut ja paraillaankin liikkuu toistensa rinnalla ja enimmäkseen toisiaan vastaankin.
Jo Saksan sosialidemokratian alussa tarjoutuu nähtäväksemme kaksi virtausta. Toisen painopiste on Preussissa, toisen painopiste Saksissa. Kummallakin oli lähtökohtana toivo tulevasta vallankumouksesta. Vuoden 1848 kapina oli kukistunut, nyt, 60-luvun alussa alkoi viritä uusi valtiollinen elämä ja koko maailma tunsi, että nyt jos koskaan oli vuoden 1848 vallankumous loppuun saatettava, yhtenäinen ja vapaa Saksa luotava.
Mutta tällöin ei käynytkään yksinkertaisesti jatkaminen siitä, mihin 1848 ja 1849 oli jääty seisomaan. Takana oli enemmän kuin vuosikymmen kapitalistista kehitystä, ja sillä välin oli Saksan työväenluokka voimistunut. Jos se vuoden 1848 tapauksissa ei ollutkaan esiintynyt itsenäisenä, tunsivat sen paraimmat ainekset vuoden 1862 seutuvilla jo muodostavansa itsenäisen voiman, joka sellaisena halusi takertua odotettuihin vallankumoustaisteluihin. Mutta tarmokkaimmat ja rohkeimmatkin työväenluokan esitaistelijat tunsivat voimansa vielä liian heikoiksi ryhtyäkseen yksinään taisteluun koko porvarillista maailmaa vastaan. He etsivät liittolaisia.
Lähimpänä luonnollisesti oli pitää porvarillista kansanvaltaa sellaisena liittolaisena. Eiväthän Marx ja Engelskään 1848 vielä olleet muodostaneet Saksaan mitään itsenäistä työväenpuoluetta, vaan olivat esiintyneet kansanvaltaisen puolueen jäseninä. Niin teki nyt heidän oppilaansa Liebknechtkin, joka 1862 oli Lontoosta palannut Saksaan, samaten Bebel, joka vuodesta 1861 kuului Leipzigin työväen sivistysyhdistykseen ja saavutti nopeasti johtavan aseman saksilaisten työväenyhdistysten keskuudessa.
Vaan porvarillinen kansanvalta petti jo silloin, jolloin se kuitenkin oli paljoa voimakkaampi kuin nyt. Omin voiminsa se tosin ei pystynyt suorittamaan välttämättömäksi käynyttä vallankumousta. Kuitenkin se kauhistui jokaista askelta mikä lupasi sille todellista valtaa. Sitä saadakseen olisi sen tullut kääntyä työväen joukkojen puoleen. Mutta se pelkäsi näitä, senjälkeen kuin 1848 tapaukset Ranskassa olivat osottaneet, mimmoisia voimia työväenluokka pystyisi kehittämään omia tarkoituksiaan varten. Silloisten vapaamielisten enemmistö hylkäsi yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden vaatimuksen. Melkoinen osa Saksan vapaamielisistä ei odottanut Saksan yhteyden syntyvän alhaalta käsin vaan ylhäältä käsin suoritetun vallankumouksen avulla, toisin sanoen, he perustivat toivonsa Preussin kuninkaaseen, joka tulisi luomaan yhtenäisen ja vapaan Saksan. Samaan aikaan kuitenkin preussiläiset vapaamieliset kieltäytyivät hyväksymästä Preussin kuninkaan vaatimuksia sotalaitoksen hyväksi, joutuen siten mitä ankarimpaan ristiriitaan hänen kanssaan, sen ohessa toiselta puolen tuskaisen huolellisesti karttaen kansanjoukkoihin vetoamista.
Näitten olosuhteitten vallitessa kypsyi silloin Lassallessa vakaumus, ettei välttämättömäksi käynyttä vallankumousta ollut vapaamielisten taholta odotettavissa. Kun hän kuitenkin oli tietoinen siitä, ettei työväenluokka silloisten olosuhteitten vallitessa pystyisi yksin sitä suorittamaan, pani hänkin toivonsa Preussin kuninkaaseen ja tämän ministeriin Bismarckiin, joka viimeksi mainittu oli taipuvainen myöntämään yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden, voittaakseen vapaamieliset.
Lassallesta näytti välttämättömältä ennen kaikkea muuta luoda työväenluokalle vahva itsenäinen järjestö, jotta se tulevissa vallankumoustaisteluissa voisi esiintyä kunnioitusta herättävänä voimana, voimana sellaisena, jolle kuningasvallan olisi pakko tehdä myönnytyksiä. Tässä tarkotuksessa puuhasi hän 1863 Yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen perustamista.
Niinpä siis tapaamme Saksan sosialidemokratian alkaessa kaksi virtausta: toisella puolen Bebelin ja Liebknechtin toiveet vapaan ja yhtenäisen Saksan luomisesta yhdessä porvarillisen kansanvallan kanssa ja toisella puolen Lassallen yrityksen, vapaamielisyyden vastakohtana, pusertaa vallankumoukselliseen tilanteeseen joutuneelta kuningasvallalta myönnytyksiä työväenluokalle ja vallata pohja vapaalle ja yhtenäiselle Saksalle. Lassallen kuoltua 1864, jatkoi hänen seuraajansa Schweitzer tätä politiikkaa edelleen.
Nämä kaksi menettelytapaa eivät voineet keskenään sopeutua, vaan aiheuttivat mitä kiihkeimpiä, runsaan vuosikymmenen kestäneitä, veljesriitoja.
Mutta samaan aikaan katosi näitten vastakohtien aineellinen pohja. Vallankumous, jota 60-luvun alussa oli odotettu, tulikin vuosien 1864, 1866 ja 1870 sodissa ylhäältä käsin suoritettuna kumouksena. Bismarkista tuli vuoden 1848 kumouksen testamentin toimeenpanija. Sikäli Lassalle oli oikeassa. Vaan samalla osottautui, että ylhäältä käsin suoritettu vallankumous merkitsi vallan toista kuin yhtenäisen ja vapaan Saksan syntymistä, jota vuoden 1848 vallankumoukselliset olivat toivoneet. Uusi Saksan valtakunta oli Pien-Saksa, mistä Itävallan saksalaiset olivat poissuljetut. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus kyllä saatiin, mutta vain valtiopäivävaaleissa, eikä Preussissä, kuten Lassalle oli vaatinut. Ja tuo uusi Saksan valtakunta merkitsi kaikki yhteiskunnallisiin uudistuksiin tarvittavat varat nielevän, mitä häikäilemättömimmän militarismi-aikakauden valtaan nousua koko Europassa.
Vapaamielisen porvariston vastustus Bismarckia vastaan oli nyt murrettu. Hänestä tuli niiden epäjumala. Sen vuoksi ei hän enään tarvinnut työväkeä. Työväen kasvava voima kävi päinvastoin hänelle epämukavaksi. Preussin hallituksen työväen kosiskelu herttaisine silmäniskuineen loppui 1866. Siitä lähtien kävi Bismarck yhä vihamielisemmaksi sosialistisia työläisiä kohtaan ja rupesi porvariston ruoskana yhä kiivaammin työväkeä ahdistamaan.
Jos lassallelainen menettelytapa näin oli menettänyt pohjansa, niin täytyi Bebelin ja Liebknechtinkin samaan aikaan tulla tietoisiksi siitä, että työväenluokka ei ajan pitkään saata kulkea käsi kädessä porvarillisen kansanvallan kanssa. Olkootpa työväenluokan ja pikkuporvarien lähimmät valtiolliset päämäärät samallaisia, niin ovat sitävastoin niiden lähimmät taloudelliset edut toisilleen vastakkaisia, ja se seikka puolestaan vaikuttaa aina politiikkaankin.
Työväenyhdistyspäivillä Nürnbergissä 1868 rikkoutuivat jo vapaamielisten johtamain työväenyhdistysten ja niitten työväenyhdistysten välit, joitten esitaistelijoina Bebel ja Liebknecht olivat. Viimeksi mainitut omaksuivat Lontoossa 1864 perustetun ja Karl Marxin johtaman Kansainvälisen Työväenliiton ohjelman.
Olisi voinut odottaa Saksan sosialidemokratian kummankin suunnan välisten riitaisuuksien lakkaavan Nürnbergin yhdistyspäivien jälkeen. Mutta veljesriita jättää aina jälkeensä epäluuloja ja vihamielisyyttä, joka ei ole niinkään nopeasti voitettavissa. Lisäksi oli edelleen olemassa joukko asiallisia riitaisuuksia henkilökohtaisten ohessa. Yhteisen järjestön luomista tarkottava yritys 1869 jäi tuloksettomaksi, Eisenachin kokouksessa päinvastoin perustettiin uusi puolue, Sosialidemokratinen työväenpuolue, Yleisen saksalaisen työväenyhdistyksen edelleen jatkaessa olemassaoloaan. Uuden puolueen muodostivat ne työväenyhdistykset, jotka olivat Nürnbergissä hyväksyneet »Internationalen» ohjelman, sekä joukko Yleisestä saksalaisesta työväenyhdistyksestä eronneita aineksia, jotka olivat tyytymättömiä Schweitzerin johtoon, hän kun komenteli varsin diktatorimaisesti ja oli joutunut syytteen alaiseksi siitä, että oli myynyt itsensä Preussin hallitukselle.
Vaikka veljesriita yhä edelleen jatkuikin, kehitti kumpikin suunta toisestaan riippumatta vuosien 1869 ja 1879 välisenä taistelukautena samanlaisen menettelytavan, josta sitten on tullut se vankka perustus, jolla Saksan sosialidemokratia vielä tänäkin päivänä seisoo.
Tämä menettelytapa lähtee neljästä periaatteesta, mitkä kaikki puolestaan taas nojautuvat luokkataistelun periaatteeseen, siihen periaatteeseen nimittäin, että työväenluokka luokkaetujensa vuoksi seisoo vihamielisessä, sovittamattomassa vastakohtaisuussuhteessa kaikkiin omistaviin luokkiin ja sen kautta myöskin kaikkiin porvarillisiin puolueisiin; että työväenluokan on valloitettava käsiinsä pohtinen valta valtiossa, muokatakseen valtion ja yhteiskunnan omien etujensa mukaiseksi, ja että sen käytännöllisen toiminnan nykyhetkellä tulee suuntautua työväenluokan voimistuttamiseen ruumiillisesti, siveellisesti ja henkisesti, sille taloudellisen ja valtiollisen vallan hankkimiseen, saattaakseen sen kykeneväksi valtaamaan koko valtiollisen vallan, niin pian kuin siihen suotuisa tilaisuus on tarjolla.
Ensimmäinen Saksan sosialidemokratian tälle näkökannalle perustuvasta neljästä menettelytapaperiaatteesta kuuluu: Jokaista mahdollista tilaisuutta työväenluokan järjestämiseksi on käytettävä hyväksi. Järjestössä se tunnustaa voimansa lähteen piilevän. Valtiollisten järjestöjen lisäksi ilmestyi pian ammatillisiakin; jo 1865 alkoi yksityisiä ammatillisia järjestöjä syntyä. Vuonna 1869 saatiin yhdistymisoikeus, mutta jo 1868 vaativat ja edistivät sekä lassallelaiset että Nürnbergin yhdistyspäivät järjestelmällisesti ammattiyhdistysten perustamista. Osuuskauppoihin nähden sitävastoin oltiin jonkun aikaa näköjään sangen vierovalla kannalla. Se on helposti selitettävissä. Työväen itsenäisten valtiollisten järjestäymisyritysten tilalle oli esitetty osuuskauppoja. Kysymyksessä näytti olevan: Osuuskaupat tai valtiollinen itsenäisyys. Ja sosialistit kallistuivat silloin ratkaisevasti jälkimmäiselle puolelle. Mutta milloinkaan ei puolueemme ole asettunut vihamieliselle kannalle osuuskauppoihin nähden sellaisinaan. Ja kun myöhemmin sosialistilain aikana kaikki muu työväen järjestyminen oli kielletty tai ainakin saatettu vaikeaksi, syntyi lukuisia sosialidemokratien perustamia ja johtamia sekä sosialidemokratian piiristä jäsenensä saapia osuuskauppoja.
Saksan taantumuksellisen yhdistyslain vuoksi ei puolueen, ammattiyhdistysten ja osuusliikkeiden kesken kuitenkaan voitu aikaansaada kiinteämpää yhteyttä. Niitten täytyi pysyä ulkonaisesti eristettyinä, ja se on toisinaan vienyt myöskin sisällisiin eroavaisuuksiin. Ne eivät ole kuitenkaan olleet koskaan niin syvällisen luonteisia, että olisivat uhanneet luokkataistelun yhtenäisyyttä.
Työväenluokan järjestömuodoista on puolueemme ainoastaan tuotanto-osuuskuntiin nähden muuttanut periaatteellisesti kantaansa.
Ennen Marxia esiintyneelle sosialismille, joka ei vielä ollut selvästi tietoinen luokkataistelusta, ei työläisjärjestö ollut luokkataisteluase eikä työväenluokanvallan hankkimisväline, vaan se välikappale, jonka avulla sosialistinen tuotantotapa välittömästi järjestetään. Senpä vuoksi ennen Marxia esiintyneet sosialistit niin vähän välittivätkin puoluejärjestöistä ja ammattiyhdistyksistä, koska ne eivät ensikädessä toimineet uuden tuotantotavan aikaansaamiseksi, vaan työskentelivät palkkajärjestelmän pohjalla. Osuustoiminnallisista yhdistyksistä riitti heiltä vain vähän huomiota osuuskaupoille, sillä he suosivat tuotantoosuuskuntia ennen muita. He nimittäin olettivat näissä jo harjoitettavan sosialistista tuotantoa. Suuret haaveilijat, sellaiset kuin Owen ja Fourier, olivat kyllä jo tietoisia siitä, että tuotanto-osuuskunta vain silloin olisi sosialistinen, kun se ei tuottanut tavaroita markkinoita varten, vaan tyydytti itse omat tarpeensa, tuotti itse kaikki, mitä jäsenensä kuluttivat, yhdisti teollisuuden ja maatalouden. Ne järjestöt, joita nämä tahtoivat perustaa, olivatkin sen vuoksi laajaperäisempiä luonteeltaan. Vaan toiset pyrkivät olemaan käytännöllisempiä, toivoen yksityisistä, markkinoita varten tuottavista tuotanto-osuuskunnista, joitten luku tulisi lisääntymään, voivan lopuksi sukeutua sosialistisen tuotantotavan. He katsoivat tällaisten tuotanto-osuuskuntien perustamista pikemmin mahdolliseksi kuin kokonaisten falansterien ja siirtolojen aikaansaamista. Louis Blanc vaati tällaisille tuotanto-osuuskunnille kannatusta valtiolta, toisin sanoen kansanvaltaiselta tasavallalta. Tämä hänen hankkeensa meni kuitenkin, kuten tunnettua on, vuonna 1848 myttyyn. Lassalle seisoi jo kommunistisen manifestin, luokkataistelun, pohjalla, tosin kyllä vain valtiollisessa toiminnassa. Taloudellisen luokkataistelujärjestön aate pysyi hänelle vieraana. Tässä suhteessa seisoi hän ennen Marxia esiintyneen sosialismin maaperällä, sosialismin, joka uskoi kapitalistisen yhteiskunnan puitteissa, valtiovaltaa omaamatta, voitavan laskea sosialistisen tuotannon perusteet. Tässä tarkoituksessa palasi hän taaksepäin Marxin ohitse aina Louis Blanciin lainaten hänen aatteensa tuotanto-osuuskuntien perustamisesta valtion kannatuksella. Taantuipa hän vielä Louis Blancistakin odottaessaan työväenluokalle valtioapua yksinvallalta, Louis Blancin katsoessa sitä tarkoitusta varten välttämättömäksi vähintäin sellaisen vallankumouksen, joka toisi kerällään kansanvaltaisen tasavallan.
Mutta luokkataistelun välttämättömyys oli voimakkaampi kuin sitä lukuunottamaton teoria. Olemme jo havainneet, kuinka itse lassallelaiset hetimiten Lassallen kuoleman jälkeen olivat pakotetut perustamaan ammattiyhdistyksiä eikä tuotanto-osuuskuntia. Oikeaoppiset lassallelaiset tosin myönsivät, että ammattiyhdistykset olivat heidän mestarinsa käsityksiä vastaan, joiden mukaan jokaisen työväen taloudellisen järjestön, jo ennenkuin työväenluokka oli vallannut käsiinsä valtiollisen vallan, täytyisi olla suoranaisesti sosialistinen, mutta he eivät saaneet tälle käsitykselleen hyväksymistä. Tuotanto-osuuskunnat eivät ole Saksan sosialidemokratian keskuudessa milloinkaan saavuttaneet merkitystä, eivät edes kiihotusvälineenä, ja jo vuosikymmenen päästä puolueemme perustamisesta ei niillä enään ollut mitään tehtävää puolueen opin ja tarkoitusperien tunnetuksi tekemisessä.
Jonkun aikaa sitten alkoi vanha, ennen Marxia vallinnut ajatustapa tosin uudestaan virota elämään, senjälkeen kuin osuuskauppamme olivat voimistuneet ja saavuttaneet merkitystä. Nykyisin löytyy osuuskauppateoreetikoita, jotka panevat osuuskaupoille samoja tehtäviä suoritettavaksi kuin Louis Blanc ja Lassalle antoivat tuotanto-osuuskunnille: Ne muka toteuttavat jo kapitalistisen tuotannon puitteissa sosialismin, harjottamalla itse tuotantoa. Niitten merkitys onkin muka juuri siinä eikä työväenluokan taisteluissaan tukemisessa. Lassallelaisiin perusteluihin verrattuina ovat nämä siinä sitä edellä, että he nojautuvat todellisesti olemassaoleviin ja kasvaviin järjestöihin. Siitä huolimatta tulevat heidän kuvittelunsa jäämään yhtä hedelmättömiksi kuin Lassallen tuotanto-osuuskunnista. Niinkauvan kuin kapitalistinen tuotantotapa on vallalla, tulee luokkataistelun vääjäämätön välttämättömyys pysymään pakotta vimpana ja ensimmäisenä tekijänä. Ja niinkauvan kuin työväenluokka ei vielä ole vallannut valtiollista valtaa, eivät sen taloudelliset järjestöt saavuta sellaisia voimia, että voisivat hävittää tuotannon kapitalistiset järjestöt ja astua niitä korvaamaan. Osuuskauppojen omakohtainen tuotanto, kasvakoon se kuinka laajaksi hyvänsä, tulee aina jäämään mitättömäksi uusaikaisen rahapääoman jättiläisröykkiöitten rinnalla, jotka laajenevat paljon nopeammin. Tämä sosialistisen haaveilemisen (utopismin) uusin laji on senvuoksi tuomittu hedelmättömyyteen. Silti eivät osuuskaupat itse suinkaan ole saman kohtalon alaisia, sillä luokkataistelua käyvän työväenluokan järjestöinä ne kasvavat ja laajenevat jatkuvasti.
Tämä riittäköön menettelytapamme ensimmäisestä periaatteesta, minkä mukaan jokaista mahdollista tilaisuutta on hyväksi käytettävä, vahvistaakseen työväenluokkaa sen ulkonaisen järjestörakenteen kautta.
Toisena periaatteena menettelytavassamme on: Valtiossa ja yhteiskunnassa on vallattava ja mahdollisuuden mukaan hyväksi käytettävä jokainen asema, minkä työväenluokka omin voimin pystyy valtaamaan ja hallussaan pitämään.
Puolueemme ei ole koskaan ollut sitä mieltä, että paljas vastalause, taistelusta pidättäyminen, saattaisi tulla taistelunmuodoksi. Me olemme aina vain kysyneet, mitkä taistelun alat ovat tärkeimmät, mihin meidän on voimamme keskitettävä, niinkauvan kuin ne eivät riitä kaikilla aloilla toimiaksemme. Vain sikäli me olemme monasti pidättäytyneet käytännöllisen toiminnan eräiltä aloilta, voidaksemme sitä tarmokkaammin vaikuttaa toisilla. Mutta koskaan emme ole periaatteellisesti väheksyneet käytännöllistä toimintaa valtiossa, maakunnassa ja kunnassa.
Jo 1867, kun Bismarck oli Pohjois-Saksan valtiopäivävaaleja varten antanut yleisen äänioikeuden, otti puolueemme osaa näihin vaaleihin, ja saatuaan sitten menemään läpi useampia edustajia, niitten joukossa Schweitzerin, Bebelin ja Liebknechtin, ryhtyivät nämä hetipaikalla »positiiviseen työhön», erittäinkin elinkeinolakia 1869 valmistettaessa, saattaen viitata huomattaviin siinä suhteessa saavuttamiinsa tuloksiin. Liebknecht oli alussa epäilevällä kannalla käytännölliseen eduskunnalliseen toimintaan nähden. Schweitzer ja Bebel olivat sitävastoin, joskaan eivät esiintymistavassaan, kuitenkin periaatteessa yksimielisiä siitä, että meidän oli otettava osaa yksityiskohtaiseen eduskuntatyöhön, muokataksemme lakeja mikäli suinkin oli mahdollista työväenluokan etujen mukaisiksi. Näin oli suhtauduttava sellaisiinkin lakeihin, jotka me periaatteessa hylkäsimme ja jotka meidän täytyi hyljätä, kuten asian laita useimmiten olikin.
Tässä periaatteessaan on puolueemme sittemmin aina pysynyt. Tosin on jokainen toiminta-alan laajentamista tarkottava yritys lähes aina herättänyt sisäisiä riitaisuuksia — niinpä esimerkiksi valtiopäiväin valiokuntiin meno, maapäivä- ja kunnallisvaaleihin osanotto. Mutta koskaan ei sitä periaatetta, että meidän on mahdollisimman paljon tuloksellista työtä aikaansaatava, pantu edes kyseenalaiseksi. Aina oikeastaan vain kysyttiin, riittävätkö voimamme esillä olevassa tapauksessa itsenäisyyttämme menettämättä ja tärkeämpiä toiminnan haaroja vahingoittamatta, saavuttaaksemme edullisen tuloksen. Eri mielipiteitä saattoi luonnollisesti olla olemassa helposti silloin, kun oli kysymys uusista aloista, mistä ei vielä ollut mitään käytännöllistä kokemusta. Siitä johtuivat monet eri mielipidevivahdukset ja sisäiset riitaisuudet. Jos puolueemme alkuvuosinaan jätti monta toiminnanhaaraa huomioon ottamatta, jos se vähitellen puuttui yhä useampaan työskentelyalaan, niin ei se johdu siitä, että menettelytapamme periaatteet olisivat muuttuneet, että me aikojen kuluessa olisimme tulleet yhä »järkevämmiksi» ja »käytännöllisemmiksi». Yhtä järkeviä ja käytännöllisiä kuin nyt olivat periaatteemme jo 40 vuotta sitten. Voimamme se on sitten niitten aikojen muuttunut, tehden meille nykyisin mahdolliseksi sellaiset asiat, mistä 40, 20 vieläpä 10 vuotta sitten ei olisi ollut toiveitakaan. Kun me ennen kieltäydyimme ottamasta osaa Preussin maapäivävaaleihin, ja kun me nyt katsomme niihin osaa ottamista vallan itsestään ymmärrettäväksi seikaksi, ei se johdu siitä, että olisimme aikaisemmin pitäneet toimintaa maapäivillä vähänarvoisena ja nyt sitä vastoin suuremman arvoisena, vaan johtuu se siitä, että osanotto Preussin maapäivävaaleihin voimassa olevan kolmiluokka-vaalijärjestelmän vallitessa tarjosi mahdollisuuksia jonkinlaisiin saavutuksiin vasta silloin, kun puolueemme oli yksityisissä vaalipiireissä saavuttanut kerrassaan musertavan äänten enemmistön. Saksissa, missä aina vuodesta 1868 lähtien oli jotenkin edullinen äänioikeus, otti puolueemme alusta pitäen osaa maapäivävaaleihin, ja sai siellä jo 1877 yhden edustajan valituksi.
Sisäisissä riidoissa, joita aina puhkesi, niin pian kuin oli avattava uusi toiminta-ala itsellemme, oli vissi osansa useasti menettelytapamme seuraavalla eli kolmannella, kaikkein enimmän riidan aiheena olleella periaatteella, joka siitä huolimatta sitten Nürnbergin yhdistyspäivien vuodesta 1868 asti oli ollut vallalla Saksan sosialidemokratian molemmissa suunnissa ja joka vielä tänään on yhtä vahvassa voimassa kuin ennenkin: puolueemme täydellinen itsenäisyys kaikkiin porvarillisiin puolueihin nähden.
Emme sentään kaikkia näitä puolueita samaan pataan paiskaa. Teemme erotuksen niitten suhteen, tuemme monia yksityisissä kysymyksissä vastustajiaan vastaan. Mutta koskaan emme unhoita, että etujen yhteys porvarillisen ja työväenluokan puolueen välillä saattaa olla ainoastaan satunnaista, vain ohimenevää ja rajoitettua. Sillä työväenluokan ja porvariston taloudellisten etujen vastakkaisuus on aina sinä painavimpana tekijänä, mikä kaikkea nykyaikaista politiikkaa lopultakin hallitsee. Senvuoksi emme voikaan yhtyä pysyvään liittoon, muodostaa »blokkia», minkään porvaripuolueen kanssa; tilapäisesti, esim. uusintavaaleissa tai eduskunnassa, voimme antaa äänemme jollekulle niistä, mutta hyökkäyksemme oppiamme levittäessämme on meidän suunnattava niitä kaikkia vastaan, niitä kaikkia arvosteltava, jokaikiseen nähden osotettava, että ne eivät ole tyydyttäneet eivätkä voikaan tyydyttää työväenluokan etuja, koska nuo edut saattavat päästä oikeuksiinsa vasta yhteiskunnallisen vallankumouksen kautta, jota tavottelee sosialidemokratia yksin.
Varsin useasti ja vilkkaasti on tätä periaatetta ahdistettu, koska se on muka epäkäytännöllinen sekä estää muka saavuttamasta positivisia tuloksia. Me näet olimme vähemmistössä, emme yksinämme pystyneet muka mitään aikaansaamaan ja senvuoksi oli meidän katsottava itsellemme liittolaisia voimiamme vahvistamaan. Mutta liittolaisia taas emme löytäneet niin kauvan kuin aatteemme levittämisellä työnsimme kaikki porvarilliset puolueet luotamme. Sen kautta me muka tuomitsimme toimintamme vallan hedelmättömäksi ja muka estimme köyhälistön voittamasta käytännöllisiä saavutuksia, samalla kuin lohdutimme sitä paremmalla tulevaisuudella vallankumouksen kautta, jonka tulemisesta yleensä sekä koska se tulisi ei kenelläkään muka ollut tietoa.
Todellisuudessa ei työväenluokalla kuitenkaan voi olla sen käytännöllisempää politiikkaa, kuin juuri vallankumouksellisten, kaikkia porvarillisia puolueita arvosteleva valistustyö. Ainoastaan sen avulla on Saksan sosialidemokratia saavuttanut nykyisen valta-asemansa. Ainoastaan tätä aatteen levittämismenettelyä saa puolueemme kiittää siitä, että sillä jo 1903 oli kolme miljoonaa äänestäjää ja nyt hyvinkin vähintäin neljä miljoonaa ääntä.
Tämä puolueemme kyky koota kannattajia katoaa, niin pian kun solmimme rauhan jonkunkin porvarillisen puolueen kanssa, kun lakkaamme hyökkäämästä niitä vastaan, ryhtyäksemme yksissä tuumin niitten kanssa taistelemaan. Ajan pitkään emme tätä voi tehdä vaatimuksistamme tinkimättä. Sillä aina kun tinkimättä taistelemme vanhojen vaatimustemme puolesta, joudumme me kahakkaan jokaisen, jopa radikalisimmankin porvarillisen kansanvallan kanssa. Vaan elleivät meitä lähimmät vaatimuksemme enään erota jostakusta porvarillisesta puolueesta, silloin on tämä meitä edullisemmassa asemassa, koska jokaisella porvarillisella puolueella on suuremmat mahdollisuudet kuin meillä päästä vaikuttamaan hallitukseen. Jos kysymyksessä ovat vain supistetut, kohtuulliset vaatimukset, jotka eivät mene vapaamielisyyden ohjelmaa pitemmälle, eivät kansanjoukot enää huomaa olevan mitään syytä antaa ääntänsä meille, joilla on niin vähäsen vaikutusvaltaa hallitukseen, vaan äänestävät silloin mieluummin vapaamielisiä. Äänestäjäimme lukumäärän lisääntymisessä piilevä suuri valtiollinen ja siveellinen voima menee meiltä siten ihan hukkaan.
Sanomalehdistöämmekin siten vahingoitetaan. Laajalle levinnyt sanomalehdistö on mahtava voima, se on välttämätön valtiollisten ja ammatillisten taisteluiden onnelliselle suoritukselle. Käytännöllisen valtiollisen toiminnan tärkeimpiä tehtäviä on puolue- ja ammatillisen sanomalehdistön kehittäminen ja levittäminen. Mikään sosialidemokratinen puolue ei ole siinä suhteessa päässyt niin pitkälle kuin Saksan. Sillä on 76 päivälehteä ja niillä tilaajia yli miljonan. Tämä puoluelehtien leveneminen on käynyt mahdolliseksi vain kaikkia porvarillisia puolueita vastaan suunnatun tarmokkaan taistelumme kautta. Työväensanomalehdistö ei voi tarjota niin paljon viehättävää lukemista, kuin porvarilehdet. Sillä ei ole porvarilehtien pääomia käytettävinään, ei niin runsaasti tottuneita sanomalehtisepustelijoita, ei niin lukuisia valtiollisten ynnä muitten uutisten saantipaikkoja, lopuksi sen ei tarvitse tunnottomasti keinotella kiihdykeuutishimolla eikä muilla huonoilla vaistoilla. Kaiken tuon vuoksi on se porvarilliseen sanomalehdistöön verrattuna epäedullisessa asemassa. Etuna taas sille on viimeksi mainittuihin verrattuna sen häikäilemätön työväen luokkaharrastusten edustus kaikkia muita etuharrastuksia vastaan. Sen kautta valtaa se joukot puolelleen; ensin sen paraimmat jäsenet, sitten vähitellen muutkin. Mutta jos sen täytyy pujottautua kuonokoppaan valtiollisesta hienotunteisuudesta jotakin porvarillista puoluetta kohtaan, silloin menettää se etuisuutensa porvarillisiin sanomalehtiin verrattuna eikä pysty enään kestämään niitten kilpailua. Ei tarvitse muuta kuin käväistä Englannissa, nähdäkseen, mitä sellainen vaikuttaa. Englannin työväenpuolue pitelee nykyisin ylen hellävaroen vapaamielistä puoluetta. Seurauksena sitten onkin, ettei Englannin työväenluokalla ole tänä päivänäkään ainoatakaan jokapäiväistä lehteä, vaan on se yksinomaan porvarillisen sanomalehdistön koulittavana. Verrattakoon tämän »käytännöllisen realipolitiikan» tuloksia Saksan, epäkäytännöllis-vallankumouksellisen sosialidemokratian, sanomalehdistön saavutuksiin, niin näkeepä, ken todella käytännöllisemmin työskentelee.
Vaan eikö blokki-politikan avulla eduskunnassa saavuteta enemmän käytännöllisiä tuloksia? Eikö työväenluokka sen kautta voita parempia lakeja? Ja eikö se olekin pääasia?
Katsotaanpa.
On olemassa kaksi tapaa, millä sosialidemokratia voi vaikuttaa lainsäädäntöön, samaten kuin on kahdenlaisia lakejakin: sellaisia, mitkä eivät ole ainoastaan työväenluokan, vaan myöskin omistavain luokkain jonkun osan etujen vaatimia, sekä sellaisia, mitkä ovat yksistään työväenluokan etujen vaatimia.
Ensiksimainitun laatuisissa tapauksissa voi sosialidemokratia päästä edulliseen tulokseen, yhtymällä jonkun porvarillisen puolueen kanssa. Esimerkiksi vapaakauppaa koskevassa kysymyksessä. Mutta silloinkin on sen pidätettävä itselleen vapaat kädet valistustoiminnassaan, koska sosialidemokratian perusteet vapaakauppa-vaatimukseen ja sen toiveet sen suhteen ovat vallan toiset kuin vapaamielisten.
Mutta onpa sellaisiakin lakeja, joita ei mikään porvarillinen puolue harrasta; en tarkoita silloin yksistään sosialistisia toimenpiteitä. Niinpä yhdistymisoikeutta tahi työväensuojeluslakeja sen paremmin kuin työväenvakuutustakaan ei mikään porvarillinen puolue sanottavasti harrasta; jokaisessa herraspuolueessa on noitten lakien määräysten ankaroita vastustajia. Vapaamielisetkään eivät tahdo tietää kerrassaan mitään rautatieläisten lakko-oikeudesta eikä kahdeksantunnin työpäivästä.
Pusertamaan porvarillisilta puolueilta tuon laatuisia lakimääräyksiä ei riitä yhteistoiminta niitten kanssa eduskunnissa. Siihen tarvitaan ulkopuolelta tulevaa painoa ja työväenluokan voiman herättämää pelkoa. Tätä pelkoa ei pidä kuitenkaan käsittää niin vallan raa'asti, ikäänkuin olisi pelättävä kuoliaaksi kolhimista tai nälkiinnyttämistä. Sen tapainen välitön toiminta ei ole koskaan suotuisia tuloksia tuonut. Suurlakolla tosin voidaan varsin suuria käytännöllisiä voittoja saavuttaa, mutta vain siinä tapauksessa, että sen kautta onnistutaan hetkellisesti lamaannuttamaan koko valtioelimistön toiminta. Se käy taas mahdolliseksi ainoastaan silloin, kun työväenluokan voimat ovat erittäin vankat sekä edellytykset erinomaisen suotuisat ja tavallisuudesta poikkeavat. Varsinaiseksi valtiollisessa taistelussa säännöllisesti käytettäväksi aseeksi siitä ei ole.
Sen sijaan on olemassa eräs toinen tapa pelottaa porvarillisia politikoitsijoita, ja sitä tapaa voidaan aina käyttää siellä, missä on riittävästi valtiollisia oikeuksia, niin pian kuin työväenluokka vaan on kylliksi lukuisa: temmataan porvarillisilta puolueilta pois niiden valitsijat, joita ne tarvitsevat, voidakseen hallita. Valitsijain menettämisen pelko on työväenpuolueitten mahtava puserruskeino eduskunnallisesti hallituissa maissa, joissa on yleinen äänioikeus. Tämä pelko on säännöllisesti paljon tehoisampi kuin tuon niin kutsutun välittömän toiminnan synnyttämä.
Herättääkseen porvarillisissa puolueissa tuota pelkoa ja sen kautta uudistushalua, tarvitaan välttämättömästi työväen luokkapuolue, joka uhkaa niitä kaikkia ja häikäilemättömällä valistustoiminnallaan tempaa pois valitsijoita niiltä jokaiselta. Mitä suurempia sosialidemokratian vaalisaavutukset ovat, sitä pikemmin pystyy se pusertamaan porvarillisilta puolueilta kaikki ne myönnytykset, mitkä kulloinkin olevien voimasuhteiden vallitessa yleensä ovat voitettavissa.
Siitä on taaskin Englanti todistuksena. Englannin vapaamielisten nykyinen uudistusinto on ijältään sangen nuori. Englannin työväenpuolueen saavuttama suuri menestys vuoden 1906 vaaleissa, jolloin se esiintyi vapaamielisistä riippumatta ja niitä vastaan, on kauhistuttanut vapaamieliset. Vapaamielis-sosialistinen blokki-politikka on paras keino, saattaakseen vapaamielisten uudistusinnon taasen vallan olemattomaksi.
Samaa olemme Saksassakin kokeneet. Sangen useat maailman eri valtiot valmistelevat nykyisin vakuutuslakeja Saksan työväenvakuutuksen malliin. Saksan sosialidemokratiaa eivät nämä lait ole tyydyttäneet, onpa se katsonut niitä vakuutusrahastojen itsehallintoa rajottavien määräystensä vuoksi vaarallisiksikin ja hylännyt ne. Siitä huolimatta ovat nämä maankuulut työväen vakuutukset, Bismarckin oman tunnustuksen mukaan, sosialidemokratian aiheuttamat, seuraus sen hämmästyttävistä vaalivoitoista 1874 ja erittäinkin 1877, jolloin se saavutti lähes puoli miljonaa äänestäjää — vuoden 1871 sadantuhannen äänestäjän asemesta.
Että nämä lait sittemmin tarjosivat työväelle edullisempia tuloksia, kuin puolueemme alunpitäen oli otaksunut, on taaskin luettava puolueemme ansioksi. Se oli hylännyt nuo lait, mutta uskollisena sille periaatteelleen, että jokaista työväenluokkaa hyödyttävää käytännöllisen toiminnan mahdollisuutta on hyväksi käytettävä, ponnistelivat rahastojen sosialidemokratiset jäsenet, senjälkeen kuin lait oli julaistu, saadakseen vakuutusjärjestöt työväelle niin suosiollisiksi kuin niukasta itsehallinnosta huolimatta suinkin oli mahdollista.
Seuraavan suuren vaalivoittonsa saavutti puolueemme 1890, jolloin sen äänestäjämäärä kasvoi edellisiin vaaleihin verrattuna kaksinkertaiseksi, paisuen lähes 1 1⁄2 miljonaksi.
Seurauksena ei ollut ainoastaan bismarckilaisen hallitussuunnan kukistuminen, vaan myöskin työväensuojeluslainsäädäntö sekä viljatullin alentaminen 50 markasta 35 markkaan tonnilta. Puolueemme äänesti viimeksimainitun säädöksen puolesta, vaikka se ei periaatteessa hyväksykään mitään elintarpeitten tullia. Työväensuojeluslain puolesta ei se kuitenkaan katsonut voivansa äänestää. Ne parannukset, mitkä laki kuitenkin kaikitenkin toi mukanaan, ovat sentään puolueemme ansioksi luettavat. Se kieltää sunnuntaityön, säätää työpäivän pituudeksi korkeintaan 11 tuntia — kuitenkin vain naisille, eikä miehille myöskin; kieltää naisten yötyön. Vaatimuksiamme mittapuuna käyttäen, on tuo kaikki tosin surkuteltavan vähän, ja useat lain määräykset ovat työväelle vihamielisiä, eritoten sopimusrikosta koskeva määräys. Toverimme valtiopäivillä ovat sen vuoksi täydellä syyllä äänestäneet tuota lakia vastaan, pysyen siten uskollisina puolueemme menettelytavalle, kasvattaa työväenluokkaa suuriin vaatimuksiin, sen kautta lopuksi pusertaakseen porvarillisilta puolueilta niin paljon myönnytyksiä, kuin niiltä yleensä on puserrettavissa.
Puolueemme on sitä mieltä, että tämä menettely ei ole ainoastaan teoretisesti oikeutettua, vaan käytännöllisestikin hedelmällisintä. Se ei näe olevan mitään syytä luopua siitä periaatteesta, mihin tämä menettely nojautuu.
Lopuksi on tässä vielä mainittava se menettelytapamme neljäs periaate, joka puoluettamme qn aina ohjannut, nim. mitä tarkin yhtenäisyys toiminnassa.
Puolueellamme ei ole ainoastaan kansanvaltaiset tarkoitusperät, vaan myöskin kansanvaltainen järjestö ja menettelytapa. Vaan kansanvaltaakin on olemassa kahdenlaista: alkuperäistä ja uusaikaista. Ensiksi mainittu nojautuu kansan rajottamattoman määräämisvallan välittömään käyttämiseen, jälkimäinen taas sen välilliseen käyttämiseen edustajakokouksen kautta. Edellisen käytäntöön sovelluttaminen rajottuu luonnollisesti pieniin alueisiin, kuntiin tai maakuntiin. Vain sellaisissa oloissa saattaa kansankokous olla korkein, ratkaiseva määrääjä. Suurempi valtiollinen järjestö voi silloin syntyä vain siten, että yksityiset kunnat yhtyvät keskenään liitoksi, jossa kukin yksityinen kuitenkin pysyy itsenäisenä. Tälle pohjalle ei kuitenkaan saata rakentaa voimakasta, yhtenäistä taistelujärjestöä, jommoista nykyaikainen valtio vaatii. Se käy laatuun ainoastaa tekemällä keskusedustajakokouksesta korkeimman määrääjän. Tämän järjestön kansanvaltaisuus on siinä, että äänioikeus tähän edustajakokoukseen on kansanvaltainen.
Ensiksi mainitun tapaista kansanvaltaa tapaamme vielä keskiaikana, jälkimmäisen laatuinen taas on uusaikaisen valtion mukainen. Jonkunlaisena jätteenä ensiksi mainitunlaisesta on tänäkin päivänä vielä Sweitsi. Tähän asti täydellisimpänä on tuo jälkimäisen laatuinen kansanvalta ruumiillistuneena esiintynyt ensimmäisen suuren vallankumouksen luomassa Ranskan tasavallassa — vaan ei nykyaikasessa Ranskan tasavallassa, jolla on liian paljon yksinvaltaisia piirteitä.
Samaten kuin alkuperäinen, tunnustaa uusaikainenkin kansanvalta kunnille ja maakunnille kuuluvan itsehallinto-oikeuden. Mutta uusaikaisessa kansanvallassa eivät kunnat tai maakunnat ole itsenäisiä, vaan määrää ja säätää keskuseduskunta itsehallinnon välikappaleet, vallan ja tehtävät.
Samoin voidaan erottaa kahdenlaista puolueiksi järjestymistapaa. Toisen mukaan, vastaten alkuperäisiä, keskiaikaisia olosuhteita, ovat kuntien tai vaalipiirien paikalliset puoluejärjestöt itsenäisiä ja määräävät itse menettelytapansa. Toisen tavan mukaan, vastaten uusaikaista valtiota, on puoluekokous korkein puolueen menettelytavan määrääjä, samalla kun yksityiset paikalliset järjestöt itse kyllä hoitavat omat asiansa, puoluekokouksen kuitenkin määrätessä niiden tehtävät, vallan, samoinkuin varojen keräämistavan.
Saksan sosialidemokratian järjestyminen ja menettelytapa on aina ollut viimeksimainitunlaista. Se ei ole koskaan myöntynyt yksityisten seutujen tai vaalipiirien nurkkapolitikaan, ja sen vuoksi puolueen voima ei olekaan suinkaan vähimmin juuri tuon jyrkän ja yhtenäisen menettelyn ansiota. Uusaikaisesta, tiukasti keskitetystä virkanyrkki- ja sotilasvaltiosta voi vain tiukasti keskitetty taistelupuolue tehdä selvän. Menettelytavan määräämisessä paikallista itsenäisyyttä tavoiteleva pyrkimys ei ole kansanvaltainen, vaan taantumuksellinen, se on vanhettuneiden kansanvallan muotojen uudelleen elvyttämistä.
Samaten kuin lähtökohdissaan erosivat Saksan sosialidemokratian molemmat suunnat toisistaan perinpohjin myöskin järjestymiseensä ja menettelytapaansakin nähden. Lassallelaiset olivat tiukkaan, jopa diktatorimaiseenkin, keskitykseen pyrkiviä, kun taas muiden työväenyhdistysten yhteys oli höllä. Mutta vuodesta 1869 ovat eisenachilaiset järjestöt tiukemmin liittyneet yhteen, samalla kun lassallelaiset järjestöt ovat muuttuneet kansanvaltaisemmiksi.
Tässä, kuten muissakin edellä kerrotuissa kohdissa, on kumpikin suunta toisestaan riippumatta, vieläpä alituisen keskinäisen taistelun riehuessa, menettelytapaperiaatteissaan yhä enemmän lähentynyt toinen toistaan ja siten raivannut tietä yhtymiselleen, josta sitten tuli todellinen yhtyminen, koska itse asiassa oli olemassa enään vain henkilökohtaisten erimielisyyksien jätteitä, kun kumpikin ryhmä suostui heittämään sotatapparan luotaan ja luomaan itselleen yhteisen järjestön, joka tapahtui Gothan kokouksessa 1875.
Sittemmin ei puolueemme yhtenäisyyttä ole hätyytetty, ei sen paremmin sen järjestön kuin menettelytavankaan.
Siitä tosin on jo kylliksi kahakoittukin.
Puolueemme menettelytapaa ruvettiin arvostelemaan kahdelta eri taholta, oikealta ja vasemmalta. Toisella puolella olivat ne, jotka suositelivat yhteistoimintaa porvarillisten puolueitten erään osan, kansanvaltaisen vastustusryhmän kanssa, edellä esitetyillä perusteilla, koska me yksin olimme muka liian heikkoja, jotain sanottavaa aikaansaamaan. Toisella puolella taas olivat ne, jotka pitivät aivan riittämättömänä sitä uhkaa, jonka alaisina pidimme porvarillisia puolueita sen kautta, että ne pelkäsivät valitsijain virtaavan meidän puolellemme. He vaativat voimakkaampia keinoja, toiselta puolen syvemmin pelottaakseen porvaristoa ja toiselta puolen vaikuttaakseen valtavammin työväenjoukkoihin, niitä enemmän innostuttaakseen, niihin valaakseen voimistaan suurempaa tietoisuutta. Tätä tarkotusta varten suositellut keinot vaihtelivat eri aikoina. Toisinaan, nimenomaan niin kauvan kuin olimme heikkoja, ajateltiin etupäässä yksilöllisiä kostotoimenpiteitä tai murhayrityksillä pelottamista venäläiseen malliin: teon propagandaa. Myöhemmin taas ajateltiin enemmän »vallankumouksellista voimistelua» reippaasti uudistuvan tarmokkaan joukkotoiminnan kautta, johon kaikissa tapauksissa, oli sitten tuloksia odotettavissa tahi ei, oli ryhdyttävä.
Kumpikin arvosteleva suunta erosi toisestaan täydellisesti, mutta molemmille oli yhteistä se, että ne laskivat menettelytapamme syyksi puolueemme, huolimatta meidän kaikkien toiveista, liian hitaan edistymisen, sekä että ne kumpikin uskoivat keinotekoisesti voitavan liikkeemme etenemistä jouduttaa. Ainoastaan keinojen valinnassa sitä tarkoitusta varten erkanivat ne toisistaan. Tämä yhtäläisyys selittääkin, miksi niin helposti tapahtui siirtymistä toisesta suunnasta toiseen, jos yksi tai toinen esitetyistä keinoista oli osottautunut tehottomaksi. Varsin useasti olemme saaneet nähdä siirtymistä vallankumouksellisen voimistelun politikasta porvarillisia puolueita lähentelevään politikaan.
Noista kaikista yrityksistä huolimatta, ei puolueemme menettelytapaa kuitenkaan onnistuttu kolhasemaan. Kuten kaikilla puolueilla, on silläkin aina oikea ja vasen siipensä. Kummankin voimasuhteet vaihtelivat sinne tänne, mutta menettelytapamme periaatteisiin ei se ole vaikuttanut. Ne ovat pysyneet samoina koko puolueellamme.
Vuoden 1878 sosialistilaki, jolla Bismarck yritti ehkäistä sosialidemokratian paisuvaa tulvaa, ensinnä herätti puolueemme menettelytavan muuttamista tarkoittavat yritykset. Toisella puolella oli Höchberg työtoverinsa Bernsteinin kera, puuhaillen lähentymistä työväkeä kosiskelevaan porvariston osaan. Toisella puolella taas Most edusti kumouksellisia väkivaltakeinoja. Tosiasiain logikka vei hänet pian anarkismiin. Toisaalla taas Höchbergkään ei päässyt mihinkään tuloksiin. Itse Bernstein jätti hänet ja rupesi puolueemme vasemman sivustan yhdeksi esitaistelijaksi.
Toinen, voimakkaampi menettelytapaamme vastaan suunnattu arvostelun ryöppy tuli sosialistilain kukistuttua, vuonna 1890 saamamme loistavan vaalivoiton jälkeen. Nyt saavuttamamme voima otettiin perusteeksi muuttaa entinen menettelytapamme, jota etukädessä juuri saimme kiittää tästä voimastamme. Taaskin ryhtyivät molemmat suunnat arvosteluun. Vollmarin mielestä oli meidän käytettävä hyväksemme saavuttamaamme voimaa, hankkiaksemme liittolaisia, eikä työnnettävä luotamme meitä lähenteleviä porvarillisia aineksia. Lopullisista tarkoitusperistämme luopumatta, olisi meidän kuitenkin herätystyössämme rajotuttava vain pariin käytännölliseen seikkaan.
»Nuorten» eli »Riippumattomien» vastustusryhmä, Schippelin johdolla, taas vaati käyttämään saavuttamamme voiman avulla tehoisampia keinoja, kuin mitä puolueen enemmistö silloin piti tarpeellisena.
Kumpikin yritys jäi tuloksettomaksi, sillä Erfurtin puoluekokous 1891 hylkäsi jyrkästi molemmat. Se antoi puolueelle uuden, tänäänkin vielä voimassa olevan ohjelman, jonka niin maltilliset kuin jyrkätkin ilman vähintäkään vastalausetta hyväksyivät yksimielisesti.
Vollmar oli ryhtynyt yritykseensä vallan sopimattomana aikana. Juuri äsken kumotun sosialistilain röyhkeän kuristuksen synnyttämä katkeruus kyti vielä meissä kaikissa, ja ihan Erfurtin kongressin aikoihin rääkkääntyi työväenluokka pelottavan, kauheata työttömyyttä synnyttävän, liikepulan kourissa.
Vähitellen haihtuivat muistot sosialistilaista. Muutaman ajan vallitsi jonkun verran lievempi lakien käyttäminen meitä vastaan. Tämän lisäksi tuli 1895 seutuvilla taloudellisen elämän nousuaika, joka pani ammattiyhdistykset reippaasti kehittymään ja loi mahdollisuuksia huomattavien tulosten saavuttamiseen sekä monien järjestyneitten työläisten tilan tuntuvaan parantamiseen.
Näihin aikoihin Bernstein taaskin teki yrityksen menettelytapamme muuttamiseksi jonkullaisessa vapaamielisyyttä lähentelevässä mielessä. Tällä kertaa lähti hän liikkeelle arvostelemalla oppiamme (teoriaamme), jota hän tahtoi tarkastaa (reviderata). Siitä tuolle suunnalle annettu nimi revisionismi. Hän väitti, etteivät luokkavastakohdat kärjisty, vaan lieventyvät. Omistavien luku ei muka vähenny, vaan lisääntyy, samalla muka lisääntyy niitten työväelle suosiollisten ainesten lukumäärä omistavien keskuudessa, jotka ovat taipuvaisia yhteiskunnallisiin uudistuksiin, mutta jotka porvarien omaisuuden anastamiskuvittelut ja sosialistiset tarkotusperämme karkottavat tiehensä. Jos rupeaisimme yhteiskunnallisten uudistusten puolueeksi, voisimme yhdessä työväelle suosiollisten vapaamielisten kanssa muodostaa mahtavan voiman ja voittaa tuntuvia etuja työväenluokalle.
Tämä oppi saavutti alussa, 1898 seutuvilla, puolueessamme huomattavaa kannatusta, mutta jäi aina vähemmistöön, kuten puoluekokoukset vuodesta 1899 vuoteen 1903 katkeamatta ovat osottaneet. Kun sitten yrittäjäliittoumat vahvistuivat ja hintain nousuaika alkoi, palkkain lisääntymisen kokonaan kuitenkin pysähtyessä, kävi vallan ilmeiseksi, etteivät revisionismin opilliset edellytykset pitäneet paikkaansa. Nykyisin ovat ne menettäneet kaiken merkityksensä. Kukaan ei enään ajattele ohjelmamme muuttamista, jota vastaan revisionismi oli suuntautunut, jonka se oli julistanut liian vanhettuneeksi.
Samalla ei kuitenkaan kuollut vapaamielisiä lähentelevä pyrkimys. Saipa se nyt todellisuuteen nojautuvan pohjankin Etelä-Saksan oloista, sen ja Pohjois-Saksan, nimenomaan Preussin välillä vallitsevasta vastakohtaisuudesta.
Etelä- ja Pohjois-Saksa eroavat toisistaan niin suuresti kuin konsanaan kaksi kansallisuutta. Jo keskiajalla kehittyi Etelä-Saksassa korkea sivistys, sillä aikaa kuin Pohjois-Saksa, Reinin aluetta ja merenrantaseutua lukuunottamatta, pysyi autiona erämaana. Samaan aikaan kuin Etelä-Saksassa taiteet ja tieteet kukoistivat, lukuisat kaupunkitasavallat paisuivat rikkaiksi ja mahtaviksi ja niihin kasvoi voimakas porvaristo, joka tunsi olevansa aateliston, vieläpä ruhtinastenkin veroinen, oli vielä monissa Pohjois-Saksan seuduissa, etenkin Elben itäpuolella, enemmän karhuja ja susia kuin ihmisiä; ja ne ihmiset olivat lähes poikkeuksetta talonpoikia, kaupungit olivat pieniä, köyhiä ja kokonaan ruhtinaista riippuvaisia.
Asema muuttui uskontosotien jälkeen, jotka 17:llä vuosisadalla seurasivat uskonpuhdistusta. Etelä-Saksa pysyi nyt taloudellisesti vanhoillaan, menipä se monin tavoin takaperinkin, samalla kuin nykyisen Preussin ja Saksin alueilla kapitalismi kehittyi ripeästi. Kapitalismin luokkavastakohdat ovat senvuoksi syntyneet paljon aikaisemmin ja paljon terävämmiksi kärjistyneet Pohjois-Saksassa, kuin Etelä-Saksassa voimakkaine pienporvaristoineen. Mutta luokkavastakohdat ovat myöskin Preussissa esiintyneet paljon räikeämmissä muodoissa, sen vuoksi ettei sikäläinen kapitalismi rakentunut korkealle pienporvarilliselle sivistykselle, vaan varsin karkean raa'oille olosuhteille.
Mutta ei ainoastaan pääoman ja työn, vaan myöskin hallituksen ja kansan välinen vastakohta oli Preussissa paljon räikeämpi. Preussissa hallitus oli voimakkaampi ja raa'empi kuin Etelä-Saksassa. Juuri alkuperäisen raa'an voiman ja ripeän kapitalistisen kehityksen yhdyntä teki Preussissa mahdolliseksi vahvasti keskitetyn valtion ja voimakkaan sotalaitoksen syntymisen, joka pysyi voitokkaana ja teki hallituksestaan lopuksi Europan voimakkaimman. Kasarmisävy ja kasarmitavat hallitsevatkin sen vuoksi Preussissa myöskin hallituksen suhtautumista kansaan.
Etelä-Saksassa oli maa pirstoutunut useiksi pieniksi valtioiksi ja kaupunki-tasavalloiksi ja sen lisäksi vallitsi pienporvaristossa voimakas kansanvaltainen tietoisuus; siellä ei voinut kehittyä mikään suuri keskitetty valtio eikä voimakas sotalaitos. 17:sta vuosisadasta lähtien olivat Etelä-Saksan valtiot aina vain vieraitten valtioitten, joko Itävallan tai Ranskan, lopuksi Preussin, vasalleja. Ja sillä aikaa kuin näitten armeijat saavuttivat paljaita voittoja, aina Fredrik Suuren ajoista lähtien, keskeytyen lyhyeksi ajaksi Napoleonin aikana, joutuivat Etelä-Saksan sotajoukot alinomaan tappiolle tai saavuttivat voittoja ainoastaan vieraitten armeijojen mukana.
Senvuoksi ovat Etelä-Saksan hallitukset heikkoja, pienporvaristo voimakas, luokkavastakohdat vähemmän kärjistyneet, yhteiskunnallinen ja valtiollinen elämä pakottomampaa ja valtiollinen vapaus paljon suurempi. Jo ennen 1848, kun Preussissa vielä hallitsi mitä täydellisin itsevaltius, vallitsi Etelä-Saksassa mitä vilkkain eduskunnallinen elämä, ja vuonna 1848 saatiin Etelä-Saksan valtioissa äänioikeusparannuksia maapäivävaaleihin. Vuodesta 1866 on niitten äänioikeutta vähitellen muokattu vieläkin kansanvaltaisemmaksi.
Sosialidemokratia kehittyi Etelä-Saksassa myöhemmin ja hitaammin kuin Pohjoisessa sen vuoksi, että, kuten sanottu, pienporvariston ollessa vallitsevana, kapitalismi voitti hitaammin jalansijaa. Saksi ja Preussi lähettivät jo 1867 sosialidemokrateja Pohjois-Saksan valtiopäiville, sitävastoin astuivat ensimmäiset sosialidemokratit valtiopäiville Baijerista ja Hessenistä vasta 1881, Badenista 1890, Württenbergistä 1898. Vaan lopuksi pääsi sosialidemokratia myöskin Baijerissa, Württenbergissä, Badenissa ja Hessenissä voimiinsa, ja se tunkeutui nyt sikäläisille maapäiville paljon helpommin kuin Preussissa, jonka maapäivä-äänioikeus oli täydellisesti taantumuksellinen, sekä helpommin kuin Saksissa, senjälkeen kuin sen surkean vapaamielinen äänioikeus vuodelta 1868 sosialidemokratian pelosta oli muutettu vallan preussilaismalliseksi. Viimeksi kuluneena kahtenakymmenenä vuotena muodostui Etelä-Saksan maapäiville voimakkaita sosialidemokratisia ryhmiä, jotka saattoivat työskennellä suotuisissa oloissa ja niittää runsaita tuloksia, samaan aikaan kuin Preussissa, kapitalismin kasvaessa, mutta myöskin sosialidemokratian voiman paisuessa, taistelut hallituksien ja porvarillisten puolueitten kanssa kävivät yhä katkerammiksi ja nuo hallitukset ja puolueet muuttuivat yhä taantumuksellisemmiksi.
Tästä johtuivat pakolla Etelä- ja Pohjois-Saksan sosialidemokratian erilaiset menettelytapakeinot yksityisvaltioitten valtiollisissa taisteluissa. Yhtenäiset menettelytapaperiaatteet eivät kiellä erilaisia yksityisiä menettelytapakeinoja olemasta. Erilaiset olosuhteet vaativat aina erilaisia keinoja. Täydellä syyllä Liebknecht kerran sanoikin, muuttavansa 24 tunnissa menettelytapansa, jos olosuhteet 24 tunnissa muuttuisivat. Tuo oli vallan paikalleen osattu, mutta sillä voidaan tarkottaa ainoastaan menettelytapakeinoja, toisin sanoen: menettelytapaperiaatteitten erityistä sovelluttamista yksityistapauksissa. Sitävastoin julistautuisi se taktikko, joka uuden tilanteen vuoksi tahtoisi 24 tunnissa vaihtaa entisen menettelytapaperiaatteensa, henkisesti vararikkoiseksi.
Menettelytapakeinojen ja menettelytapaperiaatteitten välistä eroa ei kuitenkaan aina oteta huomioon. Kun menettelytapakeinojen täytyy vaihtua, vieläpä varsin ripeästikin, tilanteen sitä vaatiessa, otaksutaan monasti, ettei menettelytavan alalla olekaan mitään periaatteita olemassa, mikä on huikea harhaluulo. Aikain vaihtuessa jonkun liikkeen yhtenäisenä pysyttäminen, mikä sen liikkeen alituiselle etenemiselle on yksi tärkeimpiä vaatimuksia, on saavutettavissa, ainoastaan pysymällä tiukasti menettelytapaperiaatteissa. Luonnollisesti täytyy periaatteitten olla monien vuosien kokemusten tulos, eikä paljaan mietiskelyn avulla saavutettuja.
Etelä-saksalaiset ystävämme, nimenomaan sikäläiset edustajat, ovat kaivanneet nyt, kiitos eduskunnallisille saavutuksilleen, ei ainoastaan erikoisia pohjois-saksalaisista eriäviä menettelytapakeinoja — sehän onkin oikeutettua —, vaan toisinaan myöskin erikoisia menettelytapaperiaatteita. Itsenäisen luokkataistelun periaattteen sijasta esittävät monet heistä taas periaatetta työväenluokan pysyvästä yhteistoiminnasta porvarillisten puolueitten eri osien kanssa. Enimmäkseen ovat he vaatineet tämän periaatteen tunnustamista ainoastaan heidän erikoisissa etelä-saksalaisissa oloissaan. Siten pyrkivät he rikkomaan puolueen yhtenäistä menettelytapaa ja tavoittelivat eri valtioitten sos.-dem. järjestöjen riippumattomuutta, menettelytapaa määrätessä. Monet sitävastoin tahtoisivat nähdä yhtenäisen menettelytavan pysyvän voimassa, mutta siten, että heidän Etelä-Saksalle vaatimansa menettelytapa ulotettaisiin koko Saksan sosialidemokratiseen puolueeseen. He uskoivat, että Etelän suurempi vapaus oli seuraus heidän porvarien kanssa sovittelumenettelytavastaan, ja Pahjois-Saksan tarvitsi vain käyttää samanlaista menettelytapaa, voittaakseen samallaisen vapauden. He unohtavat, että he tapasivat tuon suuremman vapauden jo siellä vallalla olevana, että tuo on vuosisatain työtä, ja että vasta nuo aikojen kuluessa periytyneet olosuhteet tekevät ymmärrettäväksi monissa etelä-saksalaisissa tovereissa heränneen toisen menettelytavan tarpeen.
Nämä menettelytavalliset vastakohdat ovat olleet huomiomme esineenä noin toistakymmentä vuotta, varsinkin ovat ne astuneet näkyviin kulunkiarvion myöntämistä koskevan kysymyksen yhteydessä. Kun ne perustuvat historiallisiin olosuhteisiin, puhjennevat ne kai vielä useastikin esiin. Mutta ei ole syytä luulla, että ne vakavasti voisivat uhata puolueemme yhtenäisyyttä ja ehjyyttä.
Ennen muuta on otettava huomioon, että etelä-saksalaiset muodostavat ainoastaan vähemmistön Saksan valtakunnassa. Pohjois-Saksassa on 50 miljoonaa ja Etelä-Saksassa 14 miljoonaa asukasta. Sen lisäksi on kapitalismi kehittynyt pidemmälle Pohjois-Saksassa. Vuonna 1907 toimitetussa väenlaskussa havaittiin Saksan valtakunnassa löytyvän 9,883,000 maataloudessa työskentelevää. Tästä lankesi Etelä-Saksan osalle 3,133,000, eli lähes 32 %, samalla kun Etelä-Saksan ansiotyössä olevain lukumäärä teki vain 25 % koko valtakunnan ansiotyössä olevain määrästä. Sitä vastoin laskettiin koko valtakunnan teollisuudessa 11,256,000 työntekijää, mutta Etelä-Saksassa ainoastaan 2,422,047, eli siis vain 21 %. Etelä-Saksassa on maatalouden alalla työskentelevien lukumäärä teollisuudessa työskentelevien lukumäärää noin 700 tuhatta suurempi. Pohjois-Saksassa toimii maatalouden alalla 2 miljoonaa vähemmän ihmisiä kuin teollisuuden alalla. Senmukaisesti tapaamme Etelä-Saksan 100 tuhatta järjestynyttä toveria kohden Pohjois-Saksassa 600 tuhatta. Lisäksi kasvaa väkiluku Pohjois-Saksassa nopeammin kuin Etelä-Saksassa. V. 1816 laskettiin viimeksimainitussa 8 ja ensinmainitussa 17 miljoonaa asukasta. Pohjois-Saksän väestö oli siis kaksi kertaa niin suuri kuin Etelä-Saksan. Nykyisin se on enemmän kuin kolme kertaa niin suuri. Mutta silloin menee kehitys siihen suuntaan, että luokkavastakohdat kaikkialla, myöskin Etelä-Saksassa, yhä enemmän kärjistyvät, se tahtoo sanoa, että kehitys ei mene siihen suuntaan, että Pohjois-Saksan politika muodostuu Etelä-Saksan politikan luontoiseksi, vaan päinvastoin. Etelä-Saksan suurempi vapaus nojautui pääasiallisesti sen voimakkaampaan pienporvaristoon. Mutta aikamme huomattavimpia ilmiöitä on pienporvariston muuttuminen yhä taantumuksellisemmaksi ja työväelle vihamielisemmaksi. Viime vuosina ovatkin Etelä-Saksassa puolueemme sekä hallituksen ja porvaripuolueitten väliset vastakohdat yhä enemmän kärjistyneet, Badenia lukuunottamatta, missä vallitsevan tilanteen kuitenkin täytynee olla varsin ohimenevää laatua. Vallan äskettäin puhkesi Badenissa suuri lakko, jolloin hallitus asettui lakonrikkurien puolelle samaten kuin Preussin hallitus Moabitissa. Joskin siis Etelä-Saksan suurempi vapaus edelleen säilyy ja joskin se vaatii toisenlaisia menettelytapakeinoja kuin preussilainen hallitussuunta, ei kuitenkaan tarvinne odottaa, että siitä johtuvat eroavaisuudet ja ajoittaiset hankaukset puolueessa silti kärjistyisivät. Päinvastoin viittaa kaikki siihen, että ne heikkenevät. Mutta se sisältää myöskin sen, että puolueemme yhtenäisen menettelytavan suurin este, nim. Pohjan ja Etelän valtiollisten ja yhteiskunnallisten olosuhteitten erilaisuus, ei pysty vakavasti saattamaan puolueemme eheyttä vaaranalaiseksi. Vastustajiemme toiveet siitä, että nämä eroavaisuudet särkisivät Saksan sosialidemokratian, ovat jo nykyisin osottautuneet turhiksi. Ja vähimmin turha ei ole ollut se toive, joka odotti pirstoutumista puolueen ja ammatillisen liikkeen välisestä kahnauksesta.
Tässä olemme saapuneet kohtaan, jota vielä on hieman perusteellisemmin kosketeltava, luodessamme yleissilmäyksen puolueessamme liikkuneisiin menettelytapavirtauksiin.
Saksan ammattiyhdistysten synnystä olemme jo kertoneet ja havainneet, että ne, aivan toisin kuin Englannissa, syntyivät vasta sosialistisen liikkeen mukana, pysyen kauvan ainoastaan sen lisäkkeenä. Tähän oli suureksi osaksi syynä se tilanne, jonka vallitessa Saksan työväenliike vuoden 1848 vallankumouksen kärsimän tappion jälkeen uudelleen elpyi. Tämä tilanne pani lähimmässä tulevaisuudessa odottamaan valtiollista vallankumousta. Senvuoksi suuntautuivat työväen harrastukset lähinnä valtiolliselle alalle. Siihen liittyi aluksi kuitenkin myös jonkunlainen ammattiyhdistysten halveksiminen, mikä, kuten jo edellä olemme huomauttaneet, oli ominaista kaikelle ennen Marxia esiintyneelle sosialismille. Marx ja Engels olivat ensimmäiset ja kauvan aikaa ainoat sosialistit, jotka tunnustivat ammattiyhdistysten merkityksen, päinvastoin kuin esim. Lassalle ja Rodbertus.
Työväenliikkeen elpyessä ajoi tosin taloudellinen välttämättömyys Saksassakin perustamaan ammattiyhdistyksiä, mutta vain harvat saksalaiset sosialistit havaitsivat alkuaikoina niiden täyden merkityksen.
Kaikissa tapauksissa on Saksan ammatillinen liike yksistään sosialidemokratian työtä. Porvaripuolueilla ei siinä ole mitään osaa. Hirsch-Dunckerilaiset ammattiyhdistykset olivat ja ovat kyllä työläis-yhdistyksiä, mutta sanan oikeassa merkityksessä eivät ne ole mitään ammattiyhdistyksiä, eivät mitään taistelujärjestöjä. Puolueen ja ammattiyhdistysten välinen läheinen yhteys oli viimeksimainituille alkuaikoinaan vahingoksi sikäli kuin puoluehajaannuksen vaikutukset ulottuivat myöskin ammattiyhdistyksiin. Sellaiset varsin huomattavat sosialistit kuin Marx ja Bebel kehottivat tiukasti silloin, eikä vähimmin juuri tuon vuoksi, ammattiyhdistyksiä pysymään puolueettomina valtiollisiin puolueisiin nähden. Se kuitenkin oli pikemmin sanottu kuin tehty, sillä puolue ja ammattiyhdistykset olivat vain saman asian kaksi puolta; niillä oli samoja jäseniä ja ihmistä ei keinotekoisesti voi jakaa. Miehet, jotka jossain valtiollisessa kokouksessa olivat eilen tuimasti toisiaan ahdistaneet, eivät saattaneet tänään jossain ammattiyhdistyskokouksessa luottavaisina ja yksimielisinä yhdessä toimia.
Toisaalta täytyy ammattiyhdistysetujen herättää pyrkimyksen ryhmävastakohtien poistamiseen. Kummankin ryhmän lopullista yhtymistä v. 1875 edistivät ammattiyhdistykset tuntuvasti. Tämän yhtymisen jälkeen vaurastuivat ne samoin kuin puoluekin.
Mutta samoinkuin puoluetta, kohtasi sosialistilaki niitäkin. Tuo poikkeuslaki tahtoi tehdä lopun kaikista työväen itsenäisistä taistelujärjestöistä.
Työväenluokan järjestäytymistarvetta ei käynyt kuitenkaan jatkuvasti tukahuttaminen. Pian syntyi taas uusia ammattiyhdistyksiä, aluksi vaarattomissa muodoissa, ne voimistuivat vähitellen, ja kun sosialistilaki v. 1890 kaatui, voitiin laskea 300,000 ammattiyhdistyksiin järjestynyttä työläistä.
Ammattiyhdistykset olivat muodostuneet voimaksi, joka saattoi asettua saman veroisena valtiollisen puolueen rinnalle. Ne käyttivätkin heti hyväkseen saavuttamaansa vapautta, yhtyäkseen kokonaisuudeksi, ruumiiksi, jolla on yhteinen pää: Saksan ammattiyhdistysten päätoimikunta.
Siten joutui puolueen ja ammattiyhdistysten välinen suhde aivan uudelle pohjalle.
Siihen asti oli luokkataistelun pohjalla seisova Saksan työväenliike tuntenut vain yhden ohjaajan: sosialidemokratian. Yksityiset ammattiyhdistykset olivat kyllä kaikissa ammatillisissa kysymyksissä olleet täysin itsenäisiä, mutta koko työväenluokkaa koskevien kysymysten johdon oli valtiollinen puolue itseoikeutettuna pitänyt hallussaan.
Nyt ilmaantui puoluejohdon ohella myöskin päätoimikunta johtamaan koko työväestöä. Tosin vain ammattiyhdistyskysymyksissä. Mutta sikäli kuin ne eivät ole puhtaita ammattikysymyksiä, vaan koskevat koko järjestynyttä työväestöä, liittyvät ne monin tavoin valtiollisiin kysymyksiin.
Ei ole mikään ihme, että tämä uusi luomus otettiin vastaan mielipahoin, jopa vahvasti pelätenkin, ei ainoastaan monissa puoluepiireissä, vaan myöskin lukuisten ammattiyhdistysmiesten keskuudessa.
Tosiasiallisesti tuo sellainen asiaintila, että koko järjestyneellä työväestöllä on kaksi johtoa, mukanaan sellaisen mahdollisuuden, että sen kumpikin järjestömuoto, valtiollinen ja ammatillinen, omaksuu erilaiset, jopa vastakkaiset tarkoitusperät ja menettelytapaperiaatteet ja siten hajottaa ja lamaannuttaa koko työväenliikettä mitä tuhoisimmin. Sen, joka pitää tätä pelkoa perusteettomana, me osotamme Ranskaan, missä näin on tapahtunut.
Otaksua voisi, että tehokkain työväenluokan järjestämistapa olisi sen kaikkien järjestöjen liittäminen yhteisen johdon alle, joko siten, että ammattiyhdistyksistäkin tulisi puolueyhdistyksiä, tai siten, että puoluejärjestöt, ammattiyhdistykset, mahdollisesti vielä myöskin osuuskunnat asettaisivat itselleen yhteisen ylijohdon, jossa ne kaikki ovat edustettuina. Tämän täytyisi johtaa työväenliikkeen mitä suurimpaan yhtenäisyyteen, väitetään. Tästä huolimatta tapaamme tuollaista järjestäymistä vain harvoissa maissa, eikä se niissä aina tuota parempia tuloksia, kuin noitten kolmen järjestömuodon täydellinen itsenäisyys. Tämä saa kai selityksensä siitä, että uusien jäsenten hankkimis- ja vastaanottamisehdot samoinkuin käytännöllisen toiminnan tehtävät ja menettelytavalliset edellytykset kunkin järjestöinuodon alalla, niiden samallaisista tarkoitusperistä huolimatta, ne kaikki kun tarkottavat työväenluokan vapauttamista, ovat kuitenkin niin erilaiset, että yksilön on tavattoman vaikea hallita näitä kaikkia aloja täydellisesti ja pystyä tarkotuksenmukaisesti ohjaamaan toimintaa niillä. Yhteinen ylijohto, jolle tuo onnistuu, pystynee kyllä viemään työväenliikkeen yhtenäisyyden ja sen kautta sen voimien kehityksen mahdollisimman pitkälle. Mutta jokainen yhteinen ylijohto, jolta puuttuu tuollaista mestarillista monipuolisuutta, joutuu helposti sen vaaran alaiseksi, ettei se anna täyttä arvoa tuolle tai tälle järjestömuodolle, että se haittaa niitä ja jättää ne surkastumaan tai että se vasta oikein aiheuttaakin järjestöjen kesken hankausta ja vastakohtia, joita sen pitäisi torjua.
Toisaalta voi noitten kolmen järjestömuodon järjestöllinen itsenäisyys tuollaisia hankauksia ja vastakohtia aiheuttaakin, mutta sen ei ole pakko sitä tehdä. Sitä harvemmin on sillä tällainen vaikutus, kuta huolellisemmin puoluetoverit täyttävät puoluevelvollisuutensa.
Se vaara, että ammattiyhdistykset ja osuuskunnat joutuvat ristiriitaan puolueen kanssa, lähenee entistä pikemmin sen kautta, että nämät molemmat järjestömuodot tarjoomiensa aineellisten etujen nojalla voivat vetää puoleensa suuria työläisjoukkoja, jotka joko ovat valtiollisesti välinpitämättömiä tai kokonaan vielä porvarillisten puolueitten vanavedessä kulkevia. Jos tällaiset saavuttavat ylivallan ammattiyhdistyksissä tai osuuskunnissa, joutuvat ne välttämättömästi ristiriitaan sosialidemokratisen puolueen kanssa. Puoluetovereiden tärkeimpiä tehtäviä on tällaisen asiaintilan vastustaminen. Ei luonnollisestikaan sillä lailla, että heikennetään ammattiyhdistysten tai osuuskuntien vetovoimaa ei-sosialidemokratisiin työväenjoukkoihin. Taloudellisten järjestöjen täytyy pyrkiä liittämään itseensä koko työväestö, niiden katsantokantaeroavaisuuksista huolimatta. Mutta jokaisen puoluetoverin velvollisuus vähintäin on kuulua ammattiyhdistykseensä, eikä ainoastaan passivisena jäsenenä. Sosialidemokratien on oltava ammattiyhdistymiehistä kaikkein toimivimpia, tarmokkaimpia ja ymmärtäväisimpiä; heidän on esimerkillään ja valistustoiminnallaan lietsottava toisiinkin oma henkensä. Mitä enemmän tämä tapahtuu sitä pikemmin tulevat puolue- ja ammattiyhdistykset — ja missä työväen osuuskaupoilla on jotakin merkitystä, myöskin ne — vain saman aineksen eri järjestömuodoiksi, jotka kaikki tunkeutuvat eteenpäin samaan suuntaan. Ja sitä vähemmin saattaa näiden kesken puhjeta vakavia, syvällekäypiä ristiriitoja.
Tällä tavalla on Saksan sosialidemokratia käsittänyt puolueen ja ammattiyhdistysten välisen suhteen ja sen on tätä tietä onnistunut hajottaa kaikki epäilykset, jotka 90-luvun alulla päätoimikuntaa perustettaessa olivat vallalla. Tämä onkin suorittanut tehtävänsä, jonka tarkotuksena on koko ammatillisen liikkeen kaipaaman yhtenäisyyden vakiinnuttaminen ja vahvistaminen, saattamatta yhtä tarpeellista puolueen ja ammattiyhdistysten välistä yhtenäisyyttä vaaran alaiseksi.
Ajoittain sattui tosin ammattiyhdistyksissä epäsopua, joka tapasi vastakaikua puolueessakin, tai kahnausta puolueen enemmistön ja ammattiyhdistysten johtajain välillä, mutta epäsopu ja kahnaukset eivät koskaan olleet suurempia kuin itse puolueen keskuudessa syntyneet riidat, jommoisia täytyy jokaisen kasvavan ja taistelevan puolueen keskuudessa ajoittain sattua. Ne eivät koskaan ole paisuneet niin suuriksi, että olisivat haitanneet työväen luokkataistelun yhtenäisyyttä, ja kaukana siitä, että olisivat kasvaneet, ovat ne nykyisin joko kokonaan poistuneet tai sitten ovat poistumaisillaan.
Jo päätoimikuntaa asetettaessa syntyi ammattiyhdistysmailmassa selkkaus, joka johtui sen suhtautumisesta puolueesen: paikallistuttajain (lokalistien) ja keskittäjäin (sentralistien) välinen riita.
Se oli puolueemme kaikki järjestöt tukahuttaneen sosialistilain seuraus. Tovereittemme valtiollinen toimintahalu valtasi senvuoksi silloin haltuunsa monasti ammattiyhdistykset, niinpian kun ne taas olivat sallitut, ja koetti vetää ne mukaan valtiolliseen toimintaan, korvatakseen siten vainotut puoluejärjestöt. Tämän tehtävän saattoivat kuitenkin ammattiyhdistykset Saksan useimpien yhdistyslakien mukaan täyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että ne pysyivät paikallisina yhdistyksinä, koska valtiollisten yhdistysten ei sallittu olla vuorovaikutuksessa keskenään. Ammatillinen toiminta vaati kuitenkin yhdistysten laajentamista paikallisrajojen ulkopuolelle, saman ammatin tai saman teollisuusalan järjestöjen yhtymistä yhdeksi kokonaisuudeksi. Siten joutuivat valtiolliset ja jo ammattiyhdistysharrastukset ristiriitaan keskenään ja sikäli kuin toiset tai toiset olivat jossain ammattiyhdistyksessä voitolla, järjestyttiin joko paikallis- tai keskittymisperiaatteen pohjalle.
Ne olosuhteet, jotka olivat aiheuttaneet tämän ammatillisen liikkeen pirstoutumisen, katosivat sosialistilain kaatuessa. Niin pian kuin puolue taas saattoi julkisesti järjestäytyä, ei se enään tarvinnut paikallisten ammattiyhdistysten suojaa. Ammatilliselle liikkeelle ne taas olivat esteenä. Heti sosialistilain kaaduttua alkoivatkin keskittyneet ammattiyhdistykset taistelun paikallisia järjestöjä vastaan ja saattoivat ne pian toivottomaksi vähemmistöksi.
Puolueellemme oli tämä veljestaistelu sangen tuskallinen. Keskittyneillä ammattiyhdistyksillä oli ammatillisen taistelun välttämättömyys puoleltaan. Mutta toisaalta taas rakkaus puolueesen pakotti paikallistuttajat esiintymiseensä. Tästä huolimatta ei puolueemme koskaan ole ryhtynyt niitä puoltamaan. Onpa se lopuksi ratkaisevasti asettunut keskittyneiden ammattiyhdistysten puolelle. Mitä selvimmin se tämän teki, sitä jyrkempään ristiriitaan joutuivat paikallistuttajatkin sen kanssa. Niitten vähäiset jätteet kuuluvat nykyisin anarko-syndikalistien leiriin.
Tämä selkkaus ei siis pystynyt sotkemaan puolueen ja ammattiyhdistysten välistä suhdetta.
Pikemmin näyttivät tätä suhdetta uhkaavan ne puolueettomuuspyrkimykset, joita kristillisten ammattiyhdistysten ilmestyttyä, 1894, esiintyi ammattiyhdistysmailmassa ja jotka aina vuosisadan vaihteeseen asti vahvistuivat. Niitten esiintymisen teki ymmärrettäväksi keskustan, kirkollismielisten katolilaisten puolueen, Saksan työväenliikkeessä näyttelemä osa.
Se perustautui vuosien 1866 ja 1870 muutosten johdosta, juuri silloin kun koko vapaamielinen puolue kaatui ja kumartui Bismarckin eteen. Siitä lähtien oli keskusta ainoa porvarillinen puolue, joka tarmokkaasti kävi taisteluun Bismarckia vastaan, nojautuen tällöin työtätekevän kansan kerroksiin, etupäässä talonpoikiin ja pienporvareihin, joitten etuja se ensikädessä edustikin, mutta myöskin palkkatyöläisiin, jotka polveutuivat talonpoikaisista ja pienporvarillisista piireistä ja omasivat vielä näitten katsantokantoja. Keskustan vastustus vastasi näiden omaa vastustustarvetta, mutta esti niitä itsenäisestä ajattelusta, henkisesti vapautumasta talonpoikaisista ja pienporvarillisista aatteista. Keskusta onkin senvuoksi saanut aikaan, mikä ei millekään muulle Saksan porvaripuolueelle ole onnistunut: se on pystynyt pidättämään sosialidemokratiasta etäällä jopa vastustuskannallakin sitä vastaan suuria palkkatyöläis-, vieläpä taistelukykyistenkin työläisten joukkoja.
Siihen päästäkseen ei keskustan tarvinnut suurestikaan supistaa työläisten taloudellista taistelutarvetta. Monissa seuduissa taipuivatkin kirkollismieliset johtajat sitä mieluummin suvaitsemaan työläisten esiintymisen työnantajia vastaan, kun nuo viimeksimainitut olivat kansallisvapaamielisiä, keskustan ja papiston vastustajia.
Niin syntyi v:n 1894 paikoilla kristillinen, etupäässä katolilainen ammatillinen liike — liike, joka lupasi lopulta päätyä samoille laduille kuin vapaitten ammattiyhdistysten liike. Ainoastaan niitten yhtyminen uskonnottomaan, tasavaltalaiseen sosialidemokratiaan näkyi olevan esteenä ammatillisen liikkeen molempien muotojen yhteenliittymiselle. Sen vuoksi pitivätkin monet ammattiyhdistysmiehet hyödyllisenä sitä, että heidän järjestönsä luopuisivat sosialidemokratiasta, julistautuisivat puolueettomiksi siihen nähden.
Järjestäymiskysymyksissä olivat ne kyllä alusta alkaen olleet siitä riippumattomia. Ne eivät olleet siihenkään asti vaatineet sosialidemokratisen ohjelman tunnustamista jäseneksipääsyehtona. Mutta uusi puolueettomuus vaati enemmän. Ammattiyhdistysten tulisi sulkea pois myöskin kaikki sosialistinen valistustoiminta piireistään, jotta eivät vanhoillisia kristillismieliset jäsenet loukkaantuisi, ja ammatillisen sanomalehdistön, joka oli laajasti levinnyt ja käynyt erääksi työväen tärkeimmäksi valistusvälineeksi, tulisi lakata levittämästä sosialistista valistusta.
Tätä vastaan nousi puolueessamme äänekäs vastalause. Mutta siitä huolimatta ei tämän johdosta sentään jouduttu sen suurempaan kahakkaan, sillä tositapahtumat raivasivat tieltä taisteluaiheen, ennenkuin ajatus oli saanut aikaa käyttääkseen terävimpiä aseitaan.
Mikään porvaripuolue ei voi kansanpetkutuksessaan työläisiä puolelleen voittaakseen mennä määrättyä rajaa kauemmaksi, olkoon se kuinka vastustusmielinen hyvänsä ja olkoon se pakotettu turvautumaan työtätekevien joukkojen apuun kuinka paljon tahansa. Sen ei tarvitse näennäisessä työväensuosiskelussaan mennä niin pitkälle, että se haittaisi työväen riistämistä sekä todellisesti lisäisi työväen itsenäisyyttä ja voimaa. Se ei voisi sitä tehdä, lakkaamatta olemasta se kuin se on, nim. puolue, jonka tarkoituksena on erään omistavanluokan osan etujen ajaminen. Niinpä kohtasivat kristillisetkin ammattiyhdistykset pian rajan, jonka ylitse kirkollismieliset holhoojansa eivät sallineet heidän astua.
Toisaalta ei mikään ammattiyhdistys, joka tahtoo olla todellinen luokkataistelujärjestö, saata mennä niin pitkälle, että luopuisi itsenäisyydestään ja taistelijaluonteestaan, harrastakoon kuinka paljon hyvänsä puolueettomuutta kaikkiin valtiollisiin puolueihin nähden, sosialidemokratiakin niihin luettuna. Siten säilyi väliseinä niitten ja kristillisten ammattiyhdistysten välillä. Osottautuipa se taipuvaisemmaksi kohoutumaan kuin katoomaan, sikäli kun keskusta viimeisten vuosikymmenien kuluessa on muuttunut vastustuspuolueesta yhä enemmän hallituspuolueeksi, sikäli kun pien porvaristo kaikkialla on joutunut yhä jyrkempään ristiriitaan taistelevan työväestön kanssa — ammattiyhdistysten kanssa melkein enemmän kuin sosialidemokratian — ja sikäli kun keskustan omassa piirissä pääoman ja maaomaisuuden edut ovat astuneet yhä enemmän etualalle.
Siten kävi yhä toivottomammaksi se yritys, jonka tarkotuksena oli valtiollisen puolueettomuuden avulla saattaa keskustan johtamat työläiset vapaisiin ammattiyhdistyksiin; mutta sen sijaan sitä toiveikkaammaksi se yritys, jonka tarkotuksena oli tarmokkaalla valtiollisella valistustoiminnalla irrottaa keskustan siihen asti johtamat työläiset siitä ja siten voittaa heidän vastenmielisyytensä vapaita ammattiyhdistyksiä kohtaan. Tämä valistustoiminta ei saattanut olla muuta kuin sosialistista.
Ennen oli sanottu, että ammattiyhdistykset olivat sosialidemokratian harjoituskouluja. Mutta se ei pitänyt paikkaansa, jos siinä katsottiin olevan niitten ainoan tarkoituksen ja tärkeimmän tehtävän. Se oli kuitenkin oikein sikäli, kun valtiollisesti välinpitämättömän työläisen säännöllisesti voi saada helpommin liittymään ammattiyhdistykseen kuin puolueesen, ja sikäli, kun hän siinä ensiksi saavuttaa voimaa ja kykyä, tullakseen vakaumukselliseksi sosialidemokratiksi.
Jos siis ammattiyhdistykset ovat valtiollisesti välinpitämättömille työläisille sosialidemokratian harjoituskouluja, niin on asianlaita päinvastoin niihin työläisiin nähden, joilla jo on valtiollisia harrastuksia, mutta jotka vielä antavat porvaripuolueitten johtaa itseänsä. Tällöin täytyy ensin sosialistisen valistustoiminnan käydä edellä ja muokata maata vapaille ammattiyhdistyksille.
Kiitos tämän välttämättömyyden, ovat puolueettomuuspyrkimykset, jotka syntyivät nousevien kristillisten ammattiyhdistysten vaikutuksesta, kokonaan lakanneet ja tehneet tilaa puolueen ja ammattiyhdistysten yksimieliselle yhteistoiminnalle keskustaa vastaan.
Jos vuosien 1894 ja 1900 välinen aika oli puolueettomuusaatteen kasvamisaika, niin on se senjälkeen yhä enemmän laimentunut ja sen tilalle yhä enemmän tullut tunnuslause: puolue ja ammattiyhdistykset ovat yksi.
Tämä lähempi yhteenliittyminen kävi sitä välttämättömämmäksi, kun puolueen ja ammattiyhdistysten edistymisen vaikutuksesta toisaalta porvarilliset puolueet, toisaalta yrittäjäliittoumat yhtyivät ja uhkasivat työväenluokan etenemistä.
Tämä tilanne antoi taaskin aihetta uusiin mielipide-eroavaisuuksiin, jotka tulivat näkyviin vapunvieitoa ja suurlakkoa koskevissa kysymyksissä.
Vappujuhlan arvokkaimmaksi muodoksi ovat kansainväliset kongressit ja niitten mukaan Saksan sosialidemokratiakin tunnustaneet toukokuun 1 päivän vapaana viettämisen. Mutta siinä suhteessa ei kuitenkaan koskaan ole päästy täysin tyydyttäviin muotoihin. Itä-Europassa, varsinkin Itävallassa, mutta myöskin eräissä Venäjän kaupungeissa, muodostui se niin valtavaksi, että se työnsi tieltään kaiken vastustuksen. Useissa Länsi-Europan valtioissa, etenkin Englannissa, muodostui se taas niin mitättömäksi, ettei se synnyttänyt mitään vastustusta, Saksassa oli sosialistilain luoma omituinen tilanne tehnyt vapunvieton alkuaikojaan liian hankalaksi, tullakseen vastustamattomaksi joukkoliikkeeksi, ja kuitenkin taas liian uhkaavaksi, ollakseen herättämättä vastustusta. Niin tuli vappujuhlan vietosta järjestyneen työväestön ja järjestyneiden työnantajain välinen voimainkoetus.
Sitä mukaa kuin työnantajaliittoumat viimeisten vuosikymmenien kuluessa kasvoivat, tulivat ammattiyhdistykset yhä enemmän pakotetuiksi asettumaan puolustusasentoon. Se ei niitä tehnyt taistelukyvyttömiksi, mutta pakotti niitä kuitenkin yhä huolellisemmin tarkkaamaan sitä, että aina valitsivat taistelulleen oikean ajan. Työnantajayhtymien huolena sitä vastoin oli provoseerata ammattiyhdistykset taisteluun epäedullisina hetkinä ja saada mikäli mahdollista järjestöt uuvutetuiksi tai vallan hajalle, niin etteivät ne taas suotuisammissa olosuhteissa voineet ajatella taistelun uudistamista.
Työnantajajärjestöjen tällaisen menettelytavan johdosta kasvoi ammattiyhdistyksissä vastenmielisyys vapun työstä vapaana viettämistä vastaan, koska se aiheutti sen vaaran, että ammattiyhdistykset vain paljaan mielenosotuksen vuoksi vallitsevista olosuhteista huolimatta sotkeutuivat taisteluihin, jotka uhkasivat lamaannuttaa ne.
Nämä perusteet olisivat epäilemättä puoluetovereistakin tuntuneet hyväksyttäviltä, jos viimeisinä vuosikymmeninä olisi ollut kysymys vapun työstä vapaana viettämisen käytäntöönottamisesta jonakin uutuutena. Mutta kysymys olikin mielenosotuksesta ja voimannäytteestä, joita oli jo vuosikausia toimeenpantu jonkinlaisilla tuloksilla. Vapun työstä vapaana viettämisestä luopuminen olisi merkinnyt voitetun aseman miekan iskutta luovuttamista; olisi merkinnyt sitä, että mailman voimakkain sosialidemokratinen puolue ja voimakkaimmat ammattiyhdistykset olisivat julistautuneet liian heikoiksi toimeenpanemaan päätöstä, jonka työväen internationale tuon tuostakin oli uudistanut ja erikoisesti terottanut sen tärkeyttä.
Tätä vastaan nousi puoluetovereitten enemmistö.
On tuskin mahdollista yhdistää näitä molempia katsantokantoja, mutta yhtä mahdotonta on enemmistöpäätöksellä ratkaista niiden välillä, sillä tämä on yksi niitä tapauksia, jolloin ammattiyhdistysten jäsenten enemmistö ajattelee toisin kuin puoluetovereitten enemmistö.
Tämä tilanne on aiheuttanut monia äkäsiä riitaisuuksia, mutta mitään ristiriitaa ei tarvitse peljätä sen synnyttävän. Kumpikin puoli on yhtynyt sopimukseen, joka tosin ei ketään suuresti tyydytä, ja jonka suhteen täytyy asettua odottavalle kannalle siihen nähden, miten se ajanpitkään vaikuttaa, mutta joka kaikessa tapauksessa todistaa, ettei puolueen enemmistöllä vapunviettokysymyksessä ole ollut mielessä muuta kuin toimia käsikädessä ammattiyhdistysten kanssa.
Vappujuhlan vietto on yksi niitä toimenpiteitä, jotka menestyäkseen vaativat puolueen ja ammattiyhdistysten mitä läheisintä yhteisvaikutusta. Toinen sellainen on suurlakko. Samaten kuin vapun vieton vaaranalaiseksi joutuminen, on myöskin suurlakkoaatteen esiintyminen yhteydessä luokkavastakohtien alituisen kärjistymisen kanssa.
Olemme havainneet kuinka puolueemme menettelytapa nojautuu siihen, että kilpailemalla valitsijoista, porvarillisilta puolueilta ensin puserretaan niin paljon yhteiskunnallisia uudistuksia, kuin niiltä olevien voimasuhteiden vallitessa yleensä on saatavissa. Tämä menettelytapa edellyttää kuitenkin yleisen, yhtäläisen, mahdollisimman salaisen ja välittömän vaalioikeuden säilymistä. Vaaleissa saavuttamamme menestyksen ainoana seurauksena ei kuitenkaan ole ollut sen porvaripuolueiden vähäisen uudistusinnon, johon ne pystyvät, korkeimmillensa kohouminen, vaan myöskin samassa määrässä näitten puolueitten vastenmielisyyden vahvistuminen kansanvaltaista vaalioikeutta vastaan sekä niitten pakollinen pyrkimys sen poistamiseen.
Nyt sellainen vaalioikeuden riistäminen ei olekaan mikään niin yksinkertanen asia. Mikään puolue ei nykyisin saata rajottaa tai kokonaan kumota yleistä ja yhtäläistä vaalioikeutta, riistämättä samalla eräältä kannattajainsa osalta niitten oikeuksia ja nostattamatta niitä siten itseään vastaan. Koko työtätekevän kansanaineksen virtaaminen sosialidemokratiaan, mikä oli tarkotus estää tapahtumasta, tuleekin vain hidastutetuksi sen kautta. Mutta yleisen vaalioikeuden riistäminen on vaarallinen teko myöskin yleisen asevelvollisuuden aikoina, sellaisissa sotaa uhkaavissa olosuhteissa kuin nykyisin, jolloin jokaisen hallituksen täytyy olla tietoinen siitä, että sen lähinnä on vedottava kansanjoukkojen innostuneeseen alttiuteen ja että se tulee poispyyhkästyksi, jos joukot tähän vetoamiseen vastaavat toisella tavalla kuin vallassaolevalle hallitussuunnalle on edullista.
Vaan tästä huolimatta on yleinen ja yhtäläinen vaalioikeus sitä vähemmin turvattu, mitä pitemmälle sosialidemokratia etenee, nimenomaan sellaisessa valtiossa kuin Saksa, jonka hallituksien toiseksi luonnoksi, kuten Ranskassa ja Englannissa, sarja menestyksellisiä vallankumouksia ei ole painanut kunnioitusta kansan kapinoita kohtaan. Kun Englannin ja Ranskan valtiomiehet koettavat manata sosialismin paisuvaa tulvaa, hajottamalla ja turmelemalla työväenluokkaa petollisilla kuvitteluilla, turvautuvat Pohjois-Saksan vallanpitäjät mieluummin mitä röyhkeimpiin kuristuskeinoihin. Näiltä saamme valmistua odottamaan mitä uskaliaimpia voimassa olevan valtiopäivävaalioikeuden tappamisyrityksiä, niin pian kuin saavutamme oikein valtavan vaalivoiton.
Tämän johdosta pohdittiin puoluepiireissä viime vuosikymmenellä yhä tarkemmin niitä voimakeinoja, jotka sellaisen tilanteen sattuessa saattaisivat olla meille tarjolla valtiokaappausta torjuaksemme.
Silloin astui valtiollisen suurlakon aate yhä enemmän etualalle, suurlakon, joka Belgiassa oli niin loistavia tuloksia tuottanut, sitten lokakuun päivinä 1905 Venäjällä hankkinut voiton ja pian sen jälkeen paljaana uhkauksena ratkaisevasti vaikuttanut Itävallan äänioikeustaistelussa. Mitä se siellä, missä äänioikeutta ei ollut, pystyi sen valloittamiseksi aikaansaamaan, saman täytyi sen sielläkin, missä äänioikeutta oli uhattu, sen säilyttämiseksi aikaansaada.
Siten valtasi suurlakkoaate maaperää puolueessamme. Mutta se kohtasi vastustusta ammattiyhdistyspiireissä. Nämä pelkäsivät suurlakkokiihotuksen vievän puolueen vallankumoukselliselle seikkailijan-uralle, johon luonnollisesti ammattiyhdistyksetkin sotkeutuisivat, uralle, joka ei saattaisi muuhun, kuin ammattiyhdistysten täydelliseen hävittämiseen.
Vaan tämäkin puolueen ja ammattiyhdistysten välinen vastakohta on menettänyt kärkensä. Suurlakon tunnustaminen voimakeinoksi työväen luokkataistelussa ei ensinkään merkitse sen ajattelematonta käyttämistä. Useimmat meistä ovat vakuutettuja siitä, että se on vain äärimmäisin ja viimeisin taistelukeino, johon tartutaan vasta silloin, kun muita keinoja puuttuu, olosuhteitten vallitessa, jotka yllyttävät työväenluokan kaikki joukot yksimieliseen, intohimoiseen uhkaan. Me olemme vallan varmoja siitä, että sellaisten olosuhteitten vallitessa ammattiyhdistykset ilomielin ja ratkaisevasti ottavat siihen osaa. Se, joka oli mukana Jenan puoluekokouksen keskusteluissa, joka tietää, kuinka silloin joukko ammattiyhdistykseläisiäkin Venäjän, kuitenkin niin kaukaisten, tapausten vaikutusten alaisina innostui suurlakkoaatteesen, ei saata epäillä, että, jos Saksankin työväen kaulaan silmukka kierrettäisiin, ammattiyhdistykset samoin kuin puolue panisivat miehensä leikkiin, pahimman torjuakseen. Mutta niinkauvan kun ei ole jouduttu niin pitkälle, niin kauvan kun saatamme vielä tehokkaasti käyttää muita taistelukeinoja ja niin kauvan kun koko työväenluokkaa ei ole vallannut intohimoinen viha sortajiaan vastaan, tulee suurlakko tuskin kysymykseen. Kevytmielistä kokeilemista sillä ei missään tapauksessa tarvitse pelätä. Mutta jos suurlakko voi olla vain seuraus kansanjoukoissa vallitsevasta vaistomaisesta raivosta, jommoisen ainoastaan syvälle käyvät tapahtumat, jotten ilmestyminen ei riipu meistä, voivat synnyttää, mitä tarkotusta on silloin yleensä koko suurlakkoaatteen pohtimisella?
Me emme suosittele suurlakkoa siinä mielessä, että vaatisimme työväenjoukkoja sitä tekemään, emme myöskään siinä mielessä, että sillä uhkailisimme. Miten voimme uhkailla sellaisten tapausten esiintymisellä, joitten edellytykset eivät voi riippua meistä, vaan vastustajistamme taikka yleisistä olosuhteista? Vaan me suosittelemme sitä siinä mielessä, että saisimme joukkoihin istutetuksi vakuutuksen siitä, etteivät he sentään ole turvattomia kaikkia oikeuksiensa sortamisyrityksiä vastaan, että tyrannivallallakin on rajansa.
Mitä runsaammin valamme joukkoihin sitä tietoisuutta, että suurlakko on niitten viimeinen, äärimmäisin turva, tavallaan vapautensa suojalinnoitus, lamaannutamme me vastustajaimme hyökkäyksiä tätä vapautta vastaan. Mitä lujemmin suurlakko-aate juurtuu kansanjoukkoihin, sitä suuremmat ovat toiveet siitä, ettei siihen jouduta, että porvarilliset puolueet toisenkin kerran miettivät, ennenkuin antautuvat sen äärettömän vaaran alaiseksi, jota äänioikeuden huonontaminen sellaisissa olosuhteissa niille merkitsisi.
Alinomaan ne väittävät itse, että paras keino rauhan säilyttämiseksi on sotaa varten varustautuminen. Siinä ne ovatkin vallan oikeassa. Vain se on mieletöntä, että ne sillä koettavat kaunistella valtioitten nykyisiä sotavarusteluja, jotka ahmivat kaikki ne rauhan hedelmät, joita varustelujen juuri pitäisi suojella. Varustus, joka on niin raskas, että se tappaa kantajansa, on mitä epätarkotuksenmukaisin keino häntä suojaamaan.
Mutta vallan toisenluontoista on meidän varustautumisemme suurlakkoa varten, jonka avulla tahdomme turvata valtiopäivävaalioikeuden säilymisen. Tuo varustautuminen vaatii vain jatkuvaa valistavaa selvittelyä vastustajaimme olemuksesta ja työväenluokan sekä valtion omaamista voimakeinoista, samoin kuin mitä uutterinta järjestöjemme lujittamista; muullaisia suurlakkovalmisteluja ei olekaan. Nuo valmistelut eivät heikennä meitä. Mitä innokkaammin siinä puuhailemme, sitä voimakkaampia olemme.
Ammattiyhdistyksillä ei ole mitään syytä vieroa tällaista käsitystä suurlakosta. Ja niinpä sitten havaitsemmekin, että viimeksi pidetty Magdeburgin puoluekokous, huomattavan jyrkästä väristään huolimatta, ei suurlakkokysymyksessä osottanut olevansa mitenkään vastahangassa ammattiyhdistyksiin nähden.
Kaikki puolueen ja ammattiyhdistysten väliset hankaukset, joita viimeisten vuosikymmenien kuluessa syntyi, ovat siis osaksi itse olosuhteitten kehityksen kautta poistuneet tai, ovat katoamassa, sikäli kun niitä vielä on. Missään emme tapaa sellaisten eroavaisuuksien kärjistymistä. Ylimalkaan ollaan kulkemassa puolueen ja ammattiyhdistysten pysyvää toistensa lähentymistä kohden.
Totta kyllä on, etteivät nuo monenlaiset, edellä kuvatut hankaukset ole menneet jättämättä jälkiä. Tämän ohessa oli puolueen vasemmassa sivustassa lähes aina tovereita, jotka seisoivat ammattiyhdistykseläisiä vastaan, ja sen täytyi viimeksimainituissa synnyttää taipumusta oikealle sivustalle kallistumiseen. Lisäksi tuli viime aikoina jo useastikin käsittelyn alaisena ollut ero johtajien ja joukkojen välillä työväenliikkeessä, esiintyen se taloudellisissa järjestöissä paljon huomattavampana kuin valtiollisissa, joka enensi ammattiyhdistykseläisten taipumusta oikeaan sivustaan ja siten kohotti sen merkitystä puolueessa. Vaan jos vastustajamme tämän tosiasian nojalla päättävät, että puolueen ja ammattiyhdistysten suhteet muka huononevat, tai että kerta kaikkiaan olemme muka menossa Saksan työväenliikkeen pirstoutumista kohden, niin pahastipa ovat erehtyneet.
Olemme nyt havainneet, että kaikki puolueessa ja puolueen sekä ammattiyhdistysten välillä vallinneet riidanaiheet ovat menettäneet merkitystään, kaukana siitä, että olisivat kasvaneet. Niinikään olemme huomanneet, kuinka puolue ja ammattiyhdistykset yhä enemmän sopeutuvat keskenään, kuinka niiden suhteet käyvät yhä Iäheisemmiksi.
Sen kautta voittavat ammattiyhdistykset varmaan vaikutusvaltaa puolueessa, eikä vain päinvastoin. Mutta se taas on vain omiaan lisäämään puolueen yhtenäisyyttä ja eheyttä. Puolueen pirstoutumisesta, jopa yksistään nurkkakunta- ja paikallispyrkimysten kasvamisesta, puoluekurin höltymisestä tulisivat ammattiyhdistykset kärsimään enemmän kuin puolue, sillä ne tulisivat nykyisten läheisten suhteitten vallitessa koskemaan kumpaankin. Mutta ammattiyhdistysten toiminnalle on ehjyys ja kuri välttämättömämpi kuin puolueelle.
Kaukana siitä, että ammattiyhdistykset muuttuisivat Saksan sosialidemokratiaa hajottavaksi ainekseksi, osottautuvat ne puolueen eheyttä vahvistavaksi ainekseksi, joka huolimatta mieltymyksestään Etelä-Saksassa vallitseviin taipumuksiin, kuitenkin toimii etelä-saksalaista nurkkakuntaisuutta vastaan.
Siksi täytyy meidän ottaa laskuihin puolueemme oikean sivustan painavuuden vahvistuminen ammattiyhdistysten kautta, mikä tosiasia ei tule tuntumaan mieluiselta vasemman sivustan tovereista. Mutta se on vähäpätöinen juttu, jos vertaa sitä syndikalistiseen hapuiluun välittömine toimintoineen Ranskassa ja Italiassa, ammattiyhdistykselliseen lahkolaisuuteen Itävallassa, trade-unionistiseen vapaamielisyyteen Englannissa ja ammattiyhdistysten harjottamaan häntyripolitikaan Amerikassa, jotka kaikki vahingoittavat ja lamaannuttavat sosialismia.
Tästä näkee, millaisia vaikeasti ratkaistavia tehtäviä puolueen ja ammattiyhdistysten erilaisuus saattaa panna suoritettavaksi. Myöntää täytyy, että vain harvoissa nykyisissä suuremmissa valtioissa ne on ratkaistu niin tyydyttävästi kuin Saksassa.
Ja, kuten sanottu, uhkaavat nekin vähäpätöiset käsillä olevat eroavaisuudet edelleen vielä vähetä. Mailmassa ei ylipäänsä ole eikä ole ollut sellaista puoluetta tai ammattiyhdistystä tai mitään järjestöä, jossa ei erimielisyyksiä kerrassaan ollenkaan olisi esiintynyt.
Puolueemme yhtenäisyyttä ja eheyttä ne eivät riko. Se pysyy niissä menettelytapaperiaatteissaan, jotka sitä ovat johtaneet neljän vuosikymmenen ajalla voitosta voittoon. Milloinkaan eivät ne ole olleet vähemmän kysymyksen alaisina kuin nykyisin, eikä milloinkaan ole tovereittemme, jopa koko työtätekevän väestönkään luottamus järjestöjemme voittoisaan voimaan, menettelytapaamme, tarkoitusperiimme ollut suurempi kuin nykyisin, eikä milloinkaan ennen ole vastustajaimme neuvottomuus ja pelko niin selvästi ilmennyt.
Suotuisten olosuhteitten vallitessa astumme vaalitaisteluun. Kuinka pitkälle luvassa olevat toiveet täyttyvät, kuinka paljon sitten tulokset taas vaikuttavat puolueeseemme ja vastustajiimme, millaisia tehtäviä ja taisteluita se synnyttää, on seikka, josta voi lausua vain otaksumisia, jotka nyt vielä kuitenkin olisivat varsin merkityksettömiä.
Ken elää, se näkee. Mutta varmasti on se, joka vaalivoittomme näkee, näkevä suuremmoista.