Karl Kautsky

Lisääntyminen ja kehitys luonnossa ja yhteiskunnassa

1910

Julkaistu: Alkuteos »Vermehrung und Entwicklung in Natur und Gesellschaft». Stuttgart, Dietz. 1910
Suomennos: J. K. Kari
Lähde: »Lisääntyminen ja kehitys luonnossa ja yhteiskunnassa». Kyminlaakson Työväen Sanomalehti- ja Kirjapaino-osuuskunta r.l., Kotkassa 1911.
Skannaus: Työväenliikkeen kirjasto
Oikoluku, HTML: Joonas Laine

Alkulause.

Esilläolevassa kirjassa palaan ensimäisen nuoruudenrakkauteni esineeseen tieteellisen kirjallisuuden alalla, kansoittumiskysymykseen, jota ensimäinen teokseni käsitteli.

Minusta oli tullut darvinilainen jo aikaisemmin kuin marxilainen, tutkin häntä tulisella innolla jo silloin, kuin olin Marxiin nähden kylmällä, jopa hylkäävälläkin kannalla. Ensimäinen kirjoitussarja »Die soziale Frage vom Standpunkt eines Kopfarbeiters aus betrachtet»,^[1] jonka julkaisin leipzigiläisessä »Volksstaat» lehdessä syys- ja lokakuussa 1875 salanimellä »Symmachos», on aivan epämarxilainen. Darwinin ohella minua viehätti silloin etenkin Buckle. Samaan aikaan kirjoitin Wienin Neustadtin »Gleicheit» lehteen kirjoitussarjan »Darwin ja sosialismi» (nimetön), jonka »Volksstaat» lainasi marras- ja joulukuussa. Kummassakin kirjoituksessa oli sama päämäärä, yhdistää darvinismi ja sosialismi keskenään. Ensimäisessä näistä kirjoituksista käsittelin malthuslaisuutta, jota darvinilaisena en voinut jättää huomioonottamatta. Kumminkin suoriuduin siitä vielä silloin sosialistisen arvostelun perinnäisellä tavalla. Mutta kuta enemmän syvennyin darvinismiin, sitä vähemmän tuo yleinen sosialistinen kanta kansoittumiskysymyksessä voi tyydyttää minua. Sen, mitä etsin, löysin paraiten Albert Langen teoksesta »Arbeiterfrage», jota seitsenkymmenluvulla pidettiin suuressa arvossa puoluepiireissä. Filosofina ja politikkona Lange ei tosin voinut minua tyydyttää. Sitä esti jo sekin seikka, että juuri silloin olin kiihkeä Büchnerin koulukunnan mukainen materialisti ja samalla ajattelin sangen kapinallisesti. Taistelu katusuluilla ja Pariisin kommunin mukainen, mutta luonnollisesti voittoon päättyvä kapina olivat kiihkeän ikävöimiseni esineinä. Silloin en voinut seurata sovintoon taipuvaa Kantin siveysopin kannalla olevaa Langea, sitä vähemmän, kun tutuistuin vasta hänen kirjansa kolmanteen painokseen, jossa oli sangen paljon myönnytyksiä porvarilliselle katsantokannalle.

Mutta minun täytyi myöntää, että sosialismilta puuttui kansoittumisteoria, että se ei voinut asettaa mitään omaa teoriaa malthuslaisuutta vastaan. Mitä sosialistisista kirjoituksista — myöskin Marxin ja Engelsin — löysin tätä kysymystä koskevaa, se joko ei vastannut kysymyksiini tai näytti minusta vaillinaiselta, jopa väärältäkin. Malthus'en oppi darvinismin perustuksena oli käynyt minulle kumoamattomaksi totuudeksi, ja sen syrjäyttäminen sosialistisessa teoriassa oli minun silmissäni suuri virhe. Koetin nyt omin voimin täyttää teoriamme aukkoja ja päästä sovintoon malthuslaisuuden kanssa. Luonnollisesti hylkäsin sen taloustieteellisenä teoriana — jos hänen oppinsa olisi saanut minut vakuutetuksi, en olisi jäänyt sosialistiksi. Mutta darvinilaisena tunnustin liikakansoitukseen johtavan pyrkimyksen elimellisessä luonnossa. Siten syntyi edellämainittu kirja »Einfluss der Volksvermehrung auf den Fortschritt der Gesellschaft».^[2] Keväällä 1878 sain sen valmiiksi ja lähetin käsikirjoituksen Braunschweigiin W. Brackelle, joka otti sen sangen ystävällisesti vastaan ja olisi kai kustantanutkin sen, elleivät Hödelin ja Nobilingin laukaukset seurauksineen olisi juuri silloin lopettaneet kaikkea julkista sosialistista kirjallisuutta Saksassa. Kesti syksyyn 1879 ennenkuin sain kustantajan kirjalleni, joka ilmestyi tammikuussa 1880 Wienissä ja kiellettiin heti Saksassa.

Heti sen jälkeen jouduin suhteisiin, jotka saattoivat minut mieskohtaiseen yhteyteen Marxin ja Engelsin kanssa. Viimemainitun kirja Dühringin vastaan oli jo vaikuttanut syvästi minuun. Aloin nyt paremmin käsittää marxilaisuutta ja koetin päästä täydellisesti ymmärtämään sitä. Vuonna 1882 olin jo niin kaukana, että voin perustaa aikakauskirjan »Die neue Zeit» levittämään ja sovelluttamaan marxilaisuutta.

Tämä kehityskulku ei voinut olla vaikuttamatta kansoittumiskysymystä koskeviin mielipiteisiini. Ei kuitenkaan siten, että olisin yksinkertaisesti hyljännyt ne ja omaksunut toisia jo saatavissa olevia. En löytänyt nyt paremmin kuin aikaisemminkaan sellaisia, mitkä olisivat voineet täysin tyydyttää minua. Mutta darvinismia ja siten myöskin kansoittumiskysymystä koskevat mielipiteeni joutuivat muutamien tasoittelujen alaisiksi, kun tutkin niitä äsken saavutetun järjestelmällisen tiedon valossa. Vähitellen työskentelyni johti minut sille kannalle, jota tässä kirjassa edustan.

Lienee runsaasti pari vuosikymmentä siitä, kun tälle kannalle tulin, mutta kumminkin olen tähän saakka aina jättänyt sen esittämättä julkisuudessa. Minulta on kirjeissä tosin usein kysytty, olenko kansoittumiskysymyksessä vielä samalla kannalla kuin aikaisemmin, ja kyllähän olen taloustieteellisessä kirjallisuudessa yhä uudelleen joutunut luetuksi Malthus'en kannattajain joukkoon, joten minulla olisi ollut kyllin aihetta esittää uusi katsantokantani.

Kun kumminkin viivyttelin sen esittämistä, tapahtui se ensiksikin siitä syystä, että malthuslaisuutta koskeva kysymys oli menettänyt käytännöllisen merkityksensä, ja muut kysymykset aina näyttivät minusta tärkeämmiltä; toiseksi ja pääasiallisesti sentähden, että aristelin astua julkisuuteen teoksessa, jossa minä biologisissa kysymyksissä maallikkona olisin esittävä oman katsantokannan. Toivoin aina, että kerran saisin aikaa perusteellisiin biologisiin tutkimuksiin. Mutta sitä ei ole näkynyt tulevan.

Viime vuosina on Malthus'en oppi alkanut uudelleen joutua tarkemman keskustelun alaiseksi. Siitä johtuu, että minulle ilmoitettiin vuosi sitten, että Venäjällä aiottiin kääntää kirjani »Volksvermehrung» (Väestön lisääntyminen). Ystävät pyysivät minulta siihen alkulausetta. Tämä tiedonanto voitti epäilykseni. Vanhan kirjani uudelleen julkaiseminen ja pelkkä esipuheessa viittaaminen uuteen katsantokantaan olisi ollut tarkoituksetonta. Minun täytyi, joskaan ei täydellisesti perustella, niin ainakin esittää katsantokantani niin laajasti, ettei sitä voida ymmärtää väärin.

Lukijani huomaa tästä syntymishistoriasta, että minäkin olen kerran ollut revisionisti. Nuorena, kypsymättömänä nuorukaisena, joka ei ymmärtänyt mitään marxilaisuudesta, pidin sen tarkistamista tärkeimpänä tehtävänä.

Tämän lapsellisen katsantokannan yläpuolelle kehityin pian. Mutta huolimatta kaikista ensimäisen ja tämän nuorimman kirjani välisistä eroavaisuuksista sattuvat ne molemmat yhteen sikäli, kuin nykyinen ja kolmekymmentä vuotta sitten ilmestynyt koettavat täyttää aukkoa, jonka Marx ja Engels ovat jättäneet.

Siinä ja myöskin esittelytavan sekä alan suhteen on esilläoleva teokseni vastakuvana kirjaselleni siveysopista. Samoin kuin se, koettaa tämäkin tuoda esiin yhteiskunnallisten ja luonnon tapahtumain yhtenäisyyden sekä sen ohella myöskin osottaa ensiksimainitun ominaisuudet, päinvastoin kuin ne henkisten tiedetten edustajat, jotka tahtovat kohottaa yhteiskunnalliset tapahtumat luonnonlakien puitteista vapaan tahdon tuotteiksi, ja samoin myöskin päinvastoin kuin ne luonnontiedetten edustajat, jotka eivät tunne yhteiskunnallisen elimistön ominaisuuksia ja luulevat, että kasvi- ja eläinelimistöissä vallitsevain lakien tunteminen riittää ratkaisemaan yhteiskunnallisen elämän kysymykset.

Suoriutuakseni tehtävistäni, täytyi minun ulotuttaa tutkimukseni elimellisen elämän kehityksen alkeista aina sen kehityskulun äärimmäisiin johtopäätöksiin saakka. Siten se ei käsitä ainoastaan kansoittumisen lakeja luonnossa ja yhteiskunnassa, vaan osottaa myöskin sen maailmankuvan, joka on kaikkien töitteni pohjana.

Berlin — Friedenau, maaliskuulla 1910.
K. Kautsky.

Takaisin sisällysluetteloon

I.

Liikakansoituksen ja väestön häviämisen pelko.

Vuosikymmeniä näytti Malthus'en oppi olevan kokonaan kuollut. Muutamia vuosia sitten se tuli jälleen muotiin.

Se hallitsi porvarillista ajattelua aina edellisen vuosisadan viime neljännekselle saakka, vieläpä se erityisesti kohosi korkeallekin uusmalthuslaisuutena seitsenkymmenluvulla.

Malthuslaisuus esittää opin, että ihmisellä ja elimellisillä olennoilla yleensä on taipumus lisääntyä nopeammin kuin mahdollisuus ravinnon saamiseen, ja että paheet ynnä kurjuus ovat liikakansoituksen vaikutuksia ja voivat kadota vasta sitten, kun ihmiset supistavat lisääntymistänsä viisailla rajoituksilla sekä siveellisellä pidättäytymisellä. Monet uusmalthuslaiset eroavat puhdasoppisista malthuslaisista siinä, että he eivät suinkaan johda, kuten viimemainitut, paheita ja kurjuutta liikakansoituksesta, tai ei ainakaan yksinomaan siitä, vaan myöskin yhteiskunnallisista oloista. Mutta he julistivat kaiken yhteiskunnallisten olojen parantelemisen hyödyttömäksi, ellei sitä seuraa hedelmällisyyden rajoitus, koska yleisestä hyvinvoinnista johtuva nopea väestön lisääntyminen muussa tapauksessa muuttaisi tämän hyvinvoinnin yleiseksi kurjuudeksi.

Toinen suunnaton ero uusmalthuslaisuuden ja puhdasoppisen malthuslaisuuden välillä on siinä, että jälkimäinen tekee yksinomaan köyhät vastuunalaisiksi liikakansoituksesta ja asettaa ainoastaan heidän velvollisuudekseen sen vastustamisen täydellisen kieltäytymisen kautta sukupuolielämässä, tuomitsee heidät naimattomuuteen. Uusmalthuslaiset sitävastoin eivät vaadi kieltäytymään sukupuolielämän nautinnosta, vaan ainoastaan estämään liian monien lasten sikiämistä, joka olisi saatava aikaan käyttämällä ehkäisykeinoja. Se tuo mitä painavimmin esiin pidättäytymisen vahingot.

Puhdasoppisen malthuslaisuuden luonne on alusta alkaen ollut kauttaaltaan työväestölle vihamielinen. Mutta siitä huolimatta näyttivät tosiasiat puhuvan sen puolesta niin voimakkaasti, että sen tunnustajiksi antautui, tosin usein sangen vastenmielisesti, sellaisiakin henkilöitä, jotka eivät suinkaan olleet vihamielisiä köyhälistöä kohtaan, jopa köyhälistön asian puolesta taisteleviakin.

Tähän vaikutti suuresti syntyneitten luvun alituinen kasvaminen teollisuusmaissa samoin kuin myöskin elintarpeitten keskihinnan kohoaminen kapitalistisen kehityksen jatkuessa, varsinkin elintarpeita myytäväksi tuottavissa maissa aina yhdeksännentoista vuosisadan seitsenkymmenluvulle saakka, jota kohoamista perusteltiin väestön lisääntymisellä sekä siitä johtuvalla pakolla ottaa viljeltäväksi yhä huonompaa maata.

Mutta myöskin syntyvä darvinismi, joka suorastaan nojautui malthuslaisuuteen, herätti puolestaan myötätuntoisuutta tätä oppia kohtaan niissä piireissä, jotka olivat innostuneet edelliseen, ja saattoi siten pappi Malthus'en opin, joka oli syntynyt mitä synkimmästä taantumuksesta Ranskan vallankumousta vastaan, kansanomaiseksi juuri kansanvaltaisten ja vaapaa-ajattelijain piirissä. Myöskin sosialistit, jotka asettivat darvinismin etualalle, myönsivät nyt Malthus'en opeille merkityksen; niinpä Albert Lange, joka silloin arveli:

»Kansoittumislaki on yhteiskunnallisen kysymyksen A. ja O. Se on eräs niitä harvoja kohtia, joista ei ole eri mielipiteitä, vaan ainoastaan tietämisen eri asteita. Kansoittumislain tuntemisesta vasta alkaa yhteiskunnallisten puutteitten sekä niiden lähteitten ymmärtäminen, ja vasta kansoittumislain muututtua voivat viimeiset yhteiskunnallisten epäkohtien jäljet kadota» (F. A. Lange, J. St. Mills Ansichten über die soziale Frage und die angebliche Umwälzung der Sozialwissenschaft durch Carey, Duisburg, 1886, s. 24).

Kahdeksankymmenluvulla sitävastoin malthusianismin merkitys taloustieteellisenä oppina väheni nopeasti. Tämä lienee johtunut pääasiallisesti toiselta puolen elintarpeitten hinnan nopeasta laskeutumisesta, joka oli seurauksena kulkuyhteyden paranemisesta maanviljelysmaiden kanssa. Toiselta puolen taas myöskin syntyneitten luvun alituisesta taantumisesta vanhoissa teollisuusvaltioissa viime vuosikymmenien kuluessa.

Elävänäsyntyneitten luku kymmentätuhatta asukasta kohti oli vuodessa:

Ranskassa syntyneitten luvun aleneminen alkaa viisivuotiskautena 1866–1870, Englannissa ja Belgiassa vasta vuosikymmentä myöhemmin. Syntyneitten luku lisääntyy siihen saakka näissä kummassakin teollisuusmaassa.

Samanlainen ilmiö esiintyy nykyisen Saksan valtakunnan alueella. Siellä oli elävinä syntyneitä vuosittain kymmentätuhatta asukasta kohti:

Kahdeksankymmenluvulle siis syntyneitten luku alituisesti nousee saavuttaen huippunsa 1876, jolloin syntyneitä oli 426 kymmentätuhatta asukasta kohti, sen jälkeen tämä luku nopeasti alenee.

Näyttää kummalliselta, että tämä taantuminen ilmestyy Saksassa silmiinpistävimmin juutalaisten keskuudessa. »Zeitschrift für Sozialwissenschaft» lehdessä (1909 s. 663 ja seur.) julkaistun R. Wassermannin kirjoituksen »Wolfsche Bevölkerungsgesetz und das Bevölkerungsproblem der Juden» oli syntyneitä Preussissa kymmentätuhatta kohti:

Tämä ilmiö on sitä hämmästyttävämpi, kun juutalaisilla oli aikaisemmin enemmän syntyneitä kuin kristityillä. Vuosina 1820–1830 oli yhtä avioliittoa kohti Preussissa 4.3, juutalaisten keskuudessa 5.2 syntynyttä.

Syntyneitten tuntuva vähentyminen, jonka Wassermann näyttää toteen juutalaisten keskuudessa ei ainoastaan Preussissa, vaan myöskin Baierissa ja Hessenissä, ei ole heidän rotunsa ominaisuus, vaan niiden kansakerrosten, joihin he etupäässä kuuluvat, kauppiasten, asianajajain, lääkärien ja senkaltaisten.

Vuonna 1906 tuli Preussissa yhden avioliiton osalle tavallisesti 4 syntynyttä, asianajajain, lääkärien, taiteilijain, upseerien j. n. e. keskuudessa taas ainoastaan 2.5, itsenäisten maanviljelijän sitävastoin 6.8.

Mutta mikä osa yksityisillä väestön kerroksilla lieneekin syntyneitten luvun taantumiseen, on itse tämä väheneminen edellisen vuosisadan kahdeksankymmenluvulta alkaen kapitalisten valtioitten yleinen ilmiö.

Eikä se ole huomattavissa ainoastaan Europassa, vaan myöskin Yhdysvalloissa ja Australiassa.

Yhdysvalloissa ei syntyneitä registeröidä. Alle viiden vuoden ikäisten lasten luku oli tuhatta 15–45 vuotista naimisissa olevaa naista kohti:

Paul Mombert, jonka teoksesta »Studien zur Bevölkerungsbewegung in Deutschland» (1907) olemme lainanneet nämä numerot, esittää myöskin seuraavan, Australian kehitystä kuvaavan taulun. Sataa naimisissa olevaa 15–45 vuoden ikäistä naista kohti tuli avioliitossa syntyneitä:

Taantuminen on huomattava juuri niissä Australian osissa, jotka ovat harvaan asutut.

Mutta darvinismin ja »materialismin» vaikutus porvarillisiin sivistyneisiin vähenee vähenemistään sitten kahdeksankymmenluvun. Nämä tulivat »siveellisiksi», jopa salaperäisiksi. Kaiken tämän johdosta heistä katosi harrastus kansoittumiskysymykseen.

Muutamia vuosia sitten tämä kumminkin, kuten jo edellä on huomautettu, astui taas enemmän etualalle. Siihen lienee vaikuttanut nykyinen elintarpeitten kallistuminen, joka on kestänyt jo vuosikausia ja osottaa hintojen nousemista, mikä melkoisesti vaikuttaa työntekijäluokkain asemaan.

Saksan valtakunnan tilastollisten neljännesvuosijulkaisujenmukaan maksoi keskimäärin esim. Berlinissä kaksoissentneri

Tämä pysyvä, jopa alituisesti lisääntyvä hintojen kohoaminen synnyttää luokkavastakohtien jyrkkenemisen, joka herättää porvarillisissa piireissä tarpeen etsiä yhteiskunnallisten epäkohtien syitä, ei porvarillisesta yhteiskunnasta, vaan luonnosta, josta kapitali ei ole vastuunalainen. Samaan suuntaan vaikuttanee myöskin se, että maanviljelysmaissa tapahtuu suuria väestön siirtymisiä.

Teollisuuspääoman laajeneminen vanhoissa sivistysmaissa edellyttää alituista maailman markkinoitten laajenemista, toisin sanoen joukkoliikenteen nykyaikaisten välineitten tunkeutumista seuduille, jotka tähän saakka ovat olleet eristettyinä maailman markkinoista. Silloin kotimainen teollisuus häiriytyy samalla kuin agraarinen tuotanto muuttuu tavarantuotannoksi, joka koettaa tuottaa mahdollisimman suuret ylijäämät maan tuotteita markkinoita varten, siis pakottaa mahdollisimman pienillä työvoimilla mahdollisimman suuren tulon maasta ryöstöviljelyksen avulla, joka pian uuvuttaa sen.

Vanhoissa maanviljelysmaissa tämä kaikki vaikuttaa, että yhä enemmän työvoimia tulee niissä joutilaiksi. Äsken luodut kulkuneuvot, jotka tekevät mahdolliseksi kapitalistisen teollisuuden tuotteitten siirtymisen maanviljelysalueelle, tulevat nyt myöskin välikappaleiksi, joiden avulla liiat työvoimat maanviljelysalueilta voivat siirtyä kapitalistisen teollisuuden maihin. Syntyy vahva väestön vaellus, joka saa luulemaan, että maanviljelysalueet ovat liian täynnä, liiaksi kansoitetut, eivät kykene enää elättämään väestöänsä — samat alueet, jotka vievät maasta ulos elintarpeita! Tässä uudistuu vain sama ilmiö, mikä esiintyi jo edellisen vuosisadan neljäkymmenluvulla Irlannissa, joka myöskin oli näköjään liikakansoitettu, myöskin lähetti pois joukottain siirtolaisia ja kumminkin vei samalla kertaa ulos elintarpeita! Ja tämä kehityskulku jatkuu yhä edelleenkin. Irlannissa oli asukasluku:

Väkiluku on nykyään pienempi kuin edellisen vuosisadan alussa. Se on vähentynyt sitten vuoden 1841, jolloin se oli saavuttanut korkeimman huippunsa, melkein puoleen. Ja kumminkin vallitsee Irlannissa vielä nytkin »liikakansoitus», sen nuori väestö vaeltaa yhä pois — ja sen ohella sieltä lähetetään elintarpeita, varsinkin voita ja teuraseläimiä, Englantiin! Irlannissa oli:

Samoin kuin Englannissa Thomas Morus'en aikana hänen sanojensa mukaan lampaat söivät ihmisiä, samoin nykyään Irlannissa rauhalliset härät ja lehmät muuttuvat ihmisiä ahmiviksi pedoiksi! Sekin eräs kapitalistisen tuotantotavan ihmeitä.

Maastamuutto ei nykyään ole suurin teollisuus-, vaan maanviljelysmaissa. Europalaista siirtolaisuustilastoa on vaikea käyttää tämän asian valaisemiseksi, kun sen keräämismuoto on erilainen eri maissa, joten sen lukuja ei voida verrata keskenään.

Mutta jos katselemme Yhdysvaltojen maahanmuuttotilastoa, vaikka tämä käsittääkin ainoastaan osan väestön siirtymistä, niin huomaamme, että vuosina 1901–1908 siirtyi Europasta Yhdysvaltoihin 6,555,000 ihmistä. Niistä oli

Tämän ohella on muistettava, että maastamuuttoa vastaa teollisuusmaissa tuntuva maahanmuutto. Niinpä oli vuonna 1905 Isobritanniassa ja Irlannissa (koko yhdistetyissä kuningaskunnissa, irlantilaiset otettuina mukaan, koska heitä ei lasketa erikseen) 262,077 maastamuuttajaa, maahanmuuttajia taas Europan valtioista 74,386, jotka aikoivat jäädä maahan, matkustamatta etemmäksi, sekä Europan ulkopuolella olevista maista 205,193, niiden joukossa 122,712 brittiläistä, jotka palasivat kotimaahansa.

Maastamuutto on pienin Ranskassa. Sitävastoin siellä asuu yli milj. ulkomaalaisia.

Saksalaisten siirtolaisten luku Saksasta oli v. 1881 221,000, vuonna 1891 vielä 120,000, vuonna 1907 enää ainoastaan 31,700 vuonna 1908 vain 19,900. Sitävastoin oli Saksassa v. 1905 yli milj. vierasten valtioitten alamaisia (1,029,000, vuonna 1900 ainoastaan 779,000, v. 1890 509,000 ulkomailla syntynyttä). Jälkeen vuoden 1905 on alettu laskea maasta muuttavien ohella ainakin osaksi myöskin ne maahanmuuttajat, jotka tulevat meritse Saksaan. Bremer Lloyd ja Hamburg-Amerika linja yksinään kuljettivat v. 1908 Saksaan 217,000 maahanmuuttajaa, niistä 135,000 Pohjois-Amerikasta.

Kuten näkyy, voidaan yleensä sanoa, että vanhoissa maanviljelysmaissa (ei äsken asuttaviksi joutuneissa) elintarpeitten maasta vienti käy rinnan ihmisten muuttamisen kanssa, kun taas teollisuusmaissa, jotka ostavat elintarpeita, maahanmuutto alkaa yhä selvemmin päästä voitolle. Niinkutsuttu »liikakansoitus» kasvaa siis valtiossa, jotka tuottavat elintarpeita yli oman kulutuksen. Ja näiden valtioitten väestön ylijäämä tuntuu palkkoja alentavana painona teollisuusmaissa.

Kaikki tämä on vaikuttanut sen, että kansoittumiskysymys on viime vuosina taas astunut etualalle ja tullut vilkkaan keskustelun alaiseksi.

Jälleen syytetään, kuten aikaisemminkin, väestön nopeaa lisääntymistä siitä, ettei joukkojen hyvinvointi kasva kaikesta teknillisestä kehityksestä huolimatta. Niinpä Sombart kirjoittaa teoksensa »Sosialismi ja sosiaalinen liike» v. 1908:n painoksessa (Jena, 6:s painos):

»Edelleen on pidettävä mielessä, että tuotantovoimain suurikin kehitys lisää ainoastaan vähässä määrässä yksilöitten hyvinvointia, jos väestö lisääntyy niin mielettömästi, kun viimekuluneitten sadan vuoden ajalla on ollut laita. Europan maissa Ranskassa, Italiassa, Englannissa, Itävalta-Unkarissa, Saksassa, Venäjällä ja Amerikan Yhdysvalloissa asui v. 1800 153 milj. ihmistä, v. 1900 sitävastoin 398 milj.»

Vuonna 1905 ilmestyi Wagnerin 70 syntymäpäiväksi »Festgaben für Adolf Wagner». Siinä olevista kymmenestä saksalaisesta kirjoituksesta käsittelee kaksi, nimittäin Hasbachin ja Dietzelin, Malthus'en oppia.

Heinrich Dietzel tulee kirjoituksessaan »Der Streit um Malthus Lehre» siihen päätelmään, että »Malthus on pääasiallisesti oikeassa». W. Hasbach julkaisee täydennyksen esimalthuslaisen kansoittumisteorian historiaan, joka päättyy Malthus'en tunnustamiseen: tämä on »yhdistänyt, ei valikoiden, vaan luovalla tavalla edeltäjiensä eri ajatussuunnat».

Professori Waentig julkaisi samana vuonna uuden saksalaisen käännöksen Thomas Robert Malthus'en teoksesta »Abhandlung über das Bevölkerungsgesetz» (Jena 1905). Julkaisija kirjoittaa alkulauseessa:

»Niistä monista käännekohtaisista teoksista, joita syntyi sillä taloustieteen kevätkaudella, mitä hieman epäonnistuneesti kutsumme tavallisesti 'klassilliseksi', ei ole mikään paremmin kestänyt kokonaisen vuosisadan nakertelevaa arvostelua, kuin Malthus'en kaikissa oleellisissa kohdissa. Sillä huolimatta kaikista arveluista hänen tutkimistapansa epätarkkuuteen nähden, josta muutoin osaksi voidaan syyttää hänen käytettävinään olevien ainesten suurta vaillinaisuutta, sekä huolimatta hänen väestönlisääntymistä koskevan periaatteensa muodosta, pitää hänen oppinsa ydinkohta paikkansa. 'Mikäli havaannoista voimme nykyään päättää, pyrkii väestö lisääntymään yli niiden rajojen, joita nykyinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen järjestys asettaa elintarpeille'. Voidaanpa sanoa, että tätä väitöstä on pidettävä koko tähänastisen taloustieteen lujimpana ja tärkeimpänä».

Toiselta puolen on syntyneitten luvun väheneminen monessa maassa jo saavuttanut samaan aikaan ilmestyneen kuolleisuuden vähenemisen. Se johtaa väestön lisääntymisen hidastuttamiseen, jopa toisinaan sen täydelliseen pysähtymiseenkin. Aletaan pelätä väestön vähentymistä, kansoittumiskysymys alkaa käydä polttavaksi toiselta kannalta, joka on päinvastainen kuin malthuslaisuus.

Näin ollen on aika, että me marxilaisetkin taas kerran tarkastelemme lähemmin tuota »koko taloustieteen» »lujinta ja tärkeintä luonnonlakia».

Takaisin sisällysluetteloon

II.

Luonto ja yhteiskunta.

Olemme nähneet, että taloustieteilijät julistavat Malthus'en kansoittumislain taloustieteellisten teorioittensa kulmakiveksi. Ja samalla on tämä sama laki tullut myöskin nykyaikaisen luonnontieteen kulmakiveksi, mikäli tämä tiede etsii elollisten olentojen liikunta- ja kehittymislakeja. Se on siis sekä taloustieteen että biologian peruslaki. Kumpikin näyttää tässä yhtyvän.

Itse asiassa ei voida tuntea inhimillisen yhteiskunnan kansoittumislakeja, ellei ensin ole päästy selville luonnon lisääntymislaista. Mutta toiselta puolen taas ei tämän tunteminen suinkaan ole kylliksi edellisen käsittämiseen. Luonnonlakien tunteminen ei suinkaan vielä saata meille selväksi yhteiskunnallisia lakeja. Tätä ei ole kumminkaan ymmärrettävä siten, että yhteiskunta olisi luonnon ulkopuolella, vielä vähemmän sen yläpuolella, kuten vapaan tahdon opin tai paikan, ajan sekä kausaliteetin ulkopuolella olevan siveysopin kannattajat luulevat. Yhteiskunta on vain erityinen osa luontoa erityisine lakeineen, joita voidaan kutsua, jos niin halutaan, myöskin luonnonlaeiksi, sillä oleellisesti ne eivät eroa näistä. Ne eivät eroa niistä siinäkään, että toiset ovat historiallisia, toiset ikuisia. Mitään luonnonlakia ei voida pitää ikuisena siinä merkityksessä, että se on ehdoton, pitää paikkansa kaikissa oloissa. Elimellisen maailman lait esimerkiksi vaikuttavat ilmeisesti vain siellä, missä juuri niiden edellytyksiä on, varma määrä vettä, ilmaa, valoa, lämpöä j. n. e. Mutta yksinpä elimettömän luonnon yksinkertaisimpainkin lakien, jotka meistä näyttävät tärkeimmiltä, kuten esim. painolakien vaikutuksia voimme puolustaa ainoastaan maailmanjärjestömme meille tunnettujen edellytysten vallitessa.

Toiselta puolen voidaan yhteiskunnan lakeja samoin pitää yhtä yleispätevinä ja ikuisina kuin luonnonkin, siinä merkityksessä nimittäin, että ne vaikuttavat aivan samalla tavalla aina ja kaikkialla, missä on samanlaiset ehdot.

Eikä luonnon sekä yhteiskunnan välinen ero ole myöskään siinä, että ihminen voisi muuttaa toista, vaan ei toista. Toinen on yhtä hyvin kuin toinenkin häntä vastassa ylivoimaisena mahtina, jonka lakien alaisuudesta hän ei voi päästä. Toiselta puolen hän voi kummassakin tapauksessa käyttää näitä lakeja hyödyksensä, mikäli hän kykenee ymmärtämään ne ehdot, joiden alaisina lait astuvat voimaan, ja muuttamaan näitä ehtoja. Vieläpä hän on ymmärtänyt luonnonlakien edellytykset paljoa aikaisemmin kuin yhteiskunnassa vallitsevien lakien, ja on kehittynyt käyttämään niitä hyväkseen paljoa aikaisemmin kuin jälkimäisiä. Yhteiskunnallisten edellytysten muutoksetkin ovat vasta seurauksena luonnonehtojen muutoksista, jotka ihminen saa aikaan.

Mutta kuinka valtavia ihmiselle lienevätkin ne muutokset, joita hän teknillisen kehityksen jatkuessa on luonnon yhä laajemman alistamisen kautta voinut saada aikaan luonnossa, pysyy se, mikä täten on uudelleen muodostettu, aina äärettömän pienenä osana luonnosta. Voidaanpa sanoa, että inhimilliseltä tiedolta suljettu ala, ja siten myöskin luonnon käsite laajenee sekä tilaan että aikaan nähden paljoa nopeammin kuin ihmisten todella hallitsema hiukkanen siitä. Jälkimäinen käy suhteellisesti yhä pienemmäksi verraten siihen tunnetun luonnon ajalliseen ja paikalliseen alaan, johon hänen vaikutuksensa ei ulotu. Ei ainoastaan yksityiseen ihmiseen, vaan myöskin koko ihmissukuun nähden näyttävätkin siis vallitsevat luonnonedellytykset muuttumattomilta.

Aivan toisin on yhteiskunnan, toisin sanoen ihmisten yhteiselämän ja yhteistoiminnan muotojen laita. Yhtä mitättömän pieni kuin ihmisten hallitsema hiukkanen luontoa on maailman kaikkeuteen verraten, yhtä valtavan suuri se on verrattuna itse ihmissukuun. Ja kuta nopeammin tämä hiukkanen laajenee, kuta enemmän ihmisten vaikutusvalta luonnon edellytyksiin kasvaa, sitä nopeammin muuttuvat myöskin ihmisten yhteiselämän ja -toiminnan muodot, yhteiskunnalliset edellytykset, ja siten myös kulloinkin vaikuttavat yhteiskunnan lait. Vaikka teknillinen edistys valtaakin ainoastaan äärettömän pienen, jopa suhteellisesti, meidän tietoalueemme laajenemiseen verraten, yhä pienemmäksi käyvän osan luontoa, niin valtaa se aina koko yhteiskunnan, muuttaa tykkänään sen edellytykset ja lait. Ja kuta nopeammin teknillinen kehitys edistyy, sitä nopeampia ovat myöskin yhteiskunnalliset muutokset, sitä silmäänpistävämpi sen vastakkaisuus näköjään muuttumattomaan luontoon. Sentähden yhteiskunta näyttää yhä enemmän muuttuvaiselta luonnon rinnalla, sentähden toisen lakeja pidetään historiallisina, toisen ikuisina.

Tässä merkityksessä siis yhteiskunnallisen elämän lakeja on katseltava erillään luonnon laeista, ja ainoastaan tällaisen erottamisen kautta pääsemme käsittämään kulloinkin vallitsevia yhteiskunnallisia muotoja sekä niiden kehittymispyrintöjä. Mutta tämä ei ole aina aivan yksinkertainen temppu. Vallitsevan yhteiskuntamuodon puolustajain mielestä on sietämätöntä edes ajatella sinne päinkään, että se olisi ainoastaan ohimenevä, historiallinen käsiteluokka. Sentähden he koettavat etsiä yhteiskunnasta pohjaltaan samaa lakien muuttumattomuutta, kuin muuallakin luonnossa. Tässä pyrkimyksessä heitä tukee se, että ihmisen suhde luontoon on hänen yhteiskunnallisten olojensa perustuksena. Kun ihmiset työskentelevät yhdessä ja toistensa puolesta, niin menettelevät he näin siitä syystä, että he tarvitsevat määrättyjä esineitä. Ja se tapa, miten he työskentelevät yhdessä ja toistensa puolesta, riippuu tavasta, miten he käyttävät määrättyjä esineitä työssä. Työtä tekevän ihmisen suhde näihin esineisiin, tekniikka, samoin kuin kuluttavan ihmisen suhde hänen käyttämiinsä esineihin on ilmeisesti aivan toista, kuin ihmisten suhde toisiinsa työprosessissa, talousoppi. Ainoastaan tämä viimemainittu on yhteiskunnallinen suhde, edelliset eivät ole. Mutta kummankin laatuiset suhteet ovat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään. Sentähden voikin aivan helposti vaihtaa ne keskenään. Siten on valmiina tilaisuus antaa yhteiskunnallisen elämän lain esiintyä luonnonlakina, historiallisen ikuisena.

Tarkastelkaamme esim. tavaran vaihtoa, joka on tavaratuotannon tunnusmerkkinä. Se merkitsee määrätyissä oloissa esiintyvää ihmisten työskentelyn lajia toistensa puolesta. Jos talonpoika vie viljansa ja räätäli valmistamansa takin markkinoille, ja he vaihtavat nämä tavaransa siellä, niin talonpoika on työskennellyt räätälin ja räätäli talonpojan hyväksi. Mutta talonpoika ei kiinnitä huomiota räätälin työhön, vaan takkiin. Hänelle on saman tekevää, miten tämä on takin saanut, onko hän valmistanut sen työllään vai onko se pudonnut taivaista. Hän ei pidä väliä takkiin käytetystä työstä, vaan sen ominaisuuksista, onko se lämmin, sopiiko se, lyhyesti, tyydyttääkö se hänen tarpeensa. Ja samaa tuntee räätäli viljaan nähden, joka kiinnittää hänen huomiotansa ravintoaineena, ei työn tuloksena. Voitaisiin siis helposti selittää tavaranvaihto johtuvaksi ihmisten enemmän tai vähemmän luonnollisista tarpeista sekä tavaran aineellisista ominaisuuksista, ihmisen suhteesta esineeseen. Mutta meidän on tavaranvaihdossa selitettävä erityinen yhteiskunnallinen suhde, ihmisen suhde ihmiseen. Ihmisten luonnolliset tarpeet ja tavarain aineelliset ominaisuudet ovat vaihtosuhteen aiheuttajina, mutta eivät vähimmässäkään määrässä selitä tätä erityistä menettelyä. Ei ihmisten luonnollisten tarpeitten eikä tuotteen aineellisten ominaisuuksien tarvitse laisinkaan muuttua, ihmisen suhde esineisiin voi tässä suhteessa pysyä samana, ja kuitenkin voi hänen yhteisen ja toisten puolesta suoritetun työnsä tapa vaihdella sangen suuresti, jos tuotteen valmistamisen keinot muuttuvat toisiksi. Viljan ravintoarvo ja sen tarve pysyvät muuttumattomina huolimatta siitä, viljeleekö räätäli itse viljansa, saattaako hän talonpojan velallisekseen ja pakottaa hänet antamaan viljansa ilman korvausta, tai onko sekä räätäli että talonpoika jäseniä osuuskunnassa, jolle he luovuttavat tuotteensa ja joka jakaa kullekin, mitä tämä tarvitsee. Kaikista näistä erilaatuisista yhteiskunnallisista suhteista ei saa vähintäkään tietoa, jos tyydytään mihin viisauteen tahansa ihmisten tarpeista ja esineitten aineellisista ominaisuuksista.

Siten on kapitalikin käsitettävissä vain yhteiskunnallisena, ihmisten välisenä suhteena, palkkatyöläisen työnä kapitalistin hyväksi. Mutta liiankin helposti se käsitetään ihmisen suhteeksi määrättyihin esineisiin, tuotannonvälineisiin, joiden aineellisiin ominaisuuksiin tuo suhde nojautuu. Ja kun on luonnollisesti välttämätöntä, että ihmisellä on työskentelemiseen tarpeelliset tuotannonvälineet, muuttuu tämä erityinen ohimenevä kapitalistin historiallinen suhde työntekijään helposti kaiken työn välttämättömäksi alkuedellytykseksi.

Ihmisten keskinäiset yhteiskunnalliset suhteet perustuvat viime kädessä ihmisten luonnollisiin tarpeisiin ja niiden esineitten aineellisiin ominaisuuksiin, jotka voisivat tyydyttää näitä luonnollisia tarpeita. Luonnon tunteminen ei siis tosin merkitse yhteiskunnan tuntemista, vaan se on sen edellytyksenä. Sangen usein voi yhteiskunnallisten ilmiöitten tutkija toiminnassaan tyytyä peräti yleisiin luonnontieteellisiin havaannoihin. Arvoteorian käsittelemisessä esim. ei suinkaan ole tarpeen tietää, miten kukin yksityinen käyttöesine vaikuttaa ihmiseen. Yleinen otaksuminen, että jokaisen tavaran täytyy kyetä tyydyttämään jotakin inhimillistä tarvetta, riittää kysymyksen luonnontieteellisen puolen ratkaisemiseen. Niinpä moni, joka ei tiedä erottaa vehnää rukiista tai lehmää härästä, voi oppia käsittämään maakoron syvemmin kuin toinen, joka lehmän nähdessään tuntee heti sen rodun sekä sen erityiset hyvät ja huonot ominaisuudet.

Sitävastoin on sangen tarpeellista tuntea tekniikan kehitys jos mieli ymmärtää kapitalismin kehitystä ja niitä taipumuksia, mitä se osottaa työntekijöitä kohtaan, ammattitaitoisten työntekijäin syrjäyttämisen oppimattomien tai naisten ja lasten kautta j. n. e. Kuta selvemmin tämä kehitys käsitetään, sitä paremmin ymmärretään sen määräämät ihmisten taloudelliset suhteet toisiinsa.

Ei millään yhteiskunnallisella alalla ole luonnonlakien tunteminen kuitenkaan niin tärkeää kuin yhteiskunnan kansoittumislakia koskevalla. Mutta tässä eivät juuri elimistöjen lisääntymistä koskevat lait kuitenkaan ole luonnontieteellisesti läheskään niin selvitettyjä, kuin olisi suotavaa. Taloustieteilijät ja yhteiskuntaelämän tutkijat eivät siis voi tässä tyytyä yksinkertaisesti edellyttämään luonnonlakeja, vaan heidän täytyy päinvastoin itse ottaa osaa näiden lakien etsimiseen — sangen epämiellyttävä asema maallikolle luonnontiedetten alalla. Meitä taloustieteilijöitä ja sosiologeja rohkaiskoon kuitenkin se seikka, että tässä on kyseessä raja-alue, jolla tähän saakka ei ainoastaan luonnontiede ole hedelmöittänyt taloustiedettä, vaan on myöskin tapahtunut päinvastoin. Taloudellisen kehityksen tutkimisessa saavutetut havainnot ovat sangen tuntuvasti vaikuttaneet luonnontieteisiin.

Samoin kuin siveysopin, samoin on kansoittumislainkin alalla nykyään mahdoton päästä täysin selvälle kannalle, jos ei ensin olla selvillä darvinismista. Johtuuhan jälkimäisen teoreettinen pohja Malthus'en opista. Pidettänee uhkarohkeana yrityksenä, lähteä taloustieteen tutkijana luonnontieteen alalle, mutta seuraan siinä muiden taloustieteilijäin, niiden joukossa itse Malthus'en jälkiä, ja ennen kaikkea on tarkoitus saada selville, mitä nämä ovat salaa kuljettaneet tuolle vieraalle alueelle.

Takaisin sisällysluetteloon

III.

Ravintoaineiden lisääntymismahdollisuus.

Malthus alkaa kansoittumislakia käsittelevän teoksensa kysyen, mitkä syyt ovat tähän saakka estäneet ihmiskunnan kehittymästä onneen. Hän ei tahdo käsitellä tätä kysymystä tyhjentävästi, vaan tutkia ainoastaan yhtä sen tärkeätä puolta, joka on »läheisesti liittynyt ihmisen olentoon». Hän jatkaa sitten:

»Syy, jota pidän silmällä, on kaikkien elävien olentojen pysyvä taipumus lisääntyä paljoa suuremmassa määrässä, kuin heille valmiina olevat ravintoaineet. — — —

»Luonto on kylvänyt eläin- ja kasvimaailmassa tuhlaavin käsin elonsiemeniä, mutta sen sijaan menetellyt verrattain säästäväisesti tilan ja ravintoaineitten suhteen, jotka ovat välttämättömät näiden kasvamiseen. Jos tämän maan sisältämät elämän siemenet voisivat vapaasti kehittyä, täyttäisivät ne muutamien vuosituhansien kuluttua miljoonia maailmoja. Mutta vastustamaton pakko pitää niitä aisoissa, ja kaikki olennot ovat tämän lunnnonlain alaiset. Kasvien ja eläinten täytyy totella tätä rajoittavaa lakia, eikä ihminenkään voi minkäänlaisilla järjen ponnistuksilla välttää sitä.

»Kasvien ja järjettömien eläinten kekuudessa on tämän seikan selville saaminen aivan yksinkertaista. Niitä kaikkia kiihottaa valtava halu lisätä lajiansa, eikä tämän vaiston vaikutusta rajoita minkäänlaiset epäilykset jälkeläisten huolenpidosta. Missä siis suinkin on vapautta, toimii lisääntymisvoima, ja tilan sekä ravinnon puute tuhoaa myöhemmin sen kohtuuttomat seuraukset. — — —

»Väestön lisääntymisen ratkaisevana esteenä näyttää siis olevan ravinnon puute, joka välttämättömästi johtuu siitä erilaisesta suhteesta, missä väestö ja ravintoaineet lisääntyvät. Tämä viimemainittu este ei kuitenkaan ole koskaan välitön, paitsi todellisen nälänhädän tapauksissa.

»Voidaan sanoa, että välittömänä esteenä ovat kaikki ne tavat ja taudit, jotka näyttävät johtuvan elantotarpeitten puutteesta, ja kaikki tästä puutteesta riippumattomat siveellistä tai ruumiillista luonnetta olevat syyt, jotka pyrkivät ennen aikaansa heikontamaan tai hävittämään ruumiin.»

Darwin, joka oli, kuten hän sanoo itse kirjoittamassaan elämäkerrassa, lukenut vuonna 1838 Malthus'en kirjan, hyväksyi tämän opin. Hän sanoo olemisen taistelusta:

»Se on Malthus'en oppi siirrettynä yhä voimakkaampana koko eläin- ja kasvikuntaan» (Teos Lajien synnystä, 3:s luku).

Darwinin ja Malthus'en käsityskannan välillä on kumminkin suunnaton ero jo siitäkin syystä, että Malthus'en lähtökohtana oli kapitalistisen yhteiskunnan ilmiöitä, joiden hän luuli toistuvan koko elimistöjen maailmassa, kun taas Darwin, vaikka hänen ajattelemiseensa vaikuttikin tietämättä myöskin se yhteiskunta, jossa hän eli, teki havaantonsa etupäässä melkein yksinomaan elimistöjen perustuksella, jotka olivat alemmalla kannalla kuin ihminen. Ja näitä erilaisia lähtökohtia vastaavat myöskin erilaiset tulokset. Vaikka kumpainenkin todistaakin elimistöjen rajattoman lisääntymispyrkimyksen, niin Darwin perustelee sen nojalla huomaamansa elävien olentojen kohoamisen yhä korkeampiin muotoihin, Malthus taas huomaamansa köyhälistön vaipumisen kurjuuteen ja rappeutumiseen. Ja Darwin selittää rajattoman lisääntymispyrkimyksen perustuksella kunnollisimpain yksilöitten voitolle pääsyn, valikoimisen, olemisen taistelussa mitä erilaisimpia vaaroja vastaan, jotka niitä uhkaavat. Jonkun lajin yksilöitten ei ole taisteleminen ainoastaan keskenään, vaan myöskin ympärillä olevan luonnon yleisiä, kuten esim. ilmaston aiheuttamia vaaroja vastaan, samoin myöskin toisiin lajeihin kuuluvien yksilöitten taholta uhkaavaa tuhoa, esim. petoeläinten hävitystä vastaan kasvinsyöjäin keskuudessa. Malthus sitävastoin näkee ainoastaan yhden taistelumuodon, joka syntyy lisääntymispyrkimyksestä — jonkun lajin kaikkien yksilöitten keskinäisen taistelun ruokapaikasta, ravintoaineitten lisääntymismahdollisuudesta.

Pintapuolisesti katsoen on darwinismi vahvistanut ja varmentanut Malthus'en lain. Mutta itse asiassa ovat ne kumpikin aivan erilaisia ja ovat sopusoinnussa ainoastaan siinä, että ne tunnustavat elimistöjen rajattoman lisääntymiskyvyn. Taloustieteessä »luonnontieteen» tunnustamana luonnonlakina esitetty käsityskanta on itse asiassa vielä nykyäänkin Malthus'en eikä Darwinin mielipide kansoittumislaista.

Meillä ei ole tässä mitään tekemistä jälkimäisen, vaan ainoastaan edellisen kanssa — ensiksikin sen pätevyyteen nähden kasvi- ja eläinmaailmassa. Meidän tulee ennen kaikkea tutkia näiden lisääntymislakia erikseen, kiinnittämättä huomiota ihmisiin. Tällöin ei saa olla puhe ihmisestä eikä myöskään niistä kasveista ja eläimistä, joihin ihminen vaikuttaa, kuten esim. kotieläimistä tai aidatuista metsäeläimistä, vaan ainoastaan täydellisessä villeyden tilassa olevista eläimistä ja kasveista.

Jos Darwinin luonnollisen valikoimisen kansoittumislaki pitää paikkansa näihin nähden, niin on Malthus'en kansoittumislain pätevyys oikeastaan siten jo kumottu. Sillä sama lisääntymispyrkimys ei voi yht'-aikaa vaikuttaa sekä kohottavasti että alentavasti, ei voi yht'aikaa olla kaiken kehityksen mahtavin kiihotin ja mahtavin pidätin. Sitävastoin Malthus on aivan oikeassa siinä, että jos elimistöjen lajeissa vallitsee pyrkimys kehittyä nopeammin kuin elintarpeitten lisääntymismahdollisuus, ja jos ainoastaan ravintoainesten puute on viime kädessä tätä vastaan vaikuttavana voimana, niin tämän pyrkimyksen täytyy silloin johtaa yksilöitten heikontumiseen ja ruumiilliseen rappeutumiseen. Malthus väittää tätä tosin nimenomaan ainoastaan ihmisistä, katsoen köyhälistöön, joka hänellä oli silmien edessä. Mutta kun hän ei tee mitään erotusta ihmisten ja muiden elimistöjen välillä lisääntymispyrkimykseen nähden, täytyy tuon pyrkimyksen huonontavien vaikutusten jäädä voimaan kaikkiin elollisen maailman lajeihin nähden, jos se todella esiintyy sillä tavalla, kuin Malthus esittää.

Todellisuudessa ei kuitenkaan voi olla puhettakaan elollisen luonnon rappeutumisesta. Tämä otaksuminen on niin mieletön, niin soveltumaton kaikkiin tosiasioihin, että on tarpeetonta tuhlata siihen ainoatakaan sanaa. Ja täten on jo oikeastaan kumottu se Malthus'en katsantokanta, että ravinnon puute on esteenä elimistöjen kehittymiselle ulommaksi määrätyitä rajoja, ja että elolliset olennot aina pyrkivät lisääntymään näiden rajojen ulkopuolelle.

Pysyvää ravinnon puutetta, pysyvää ravitsemisen vaillinaisuutta on tuskin missään huomattu luonnontilassa olevassa eläinmaailmassa joukkoilmiönä sillä tavalla, kuin nykyaikaisen köyhälistön keskuudessa. Jos ravintoaineitten lisääntymismahdollisuus olisi pysyväisesti ja kaikkialla liian ahdas, niin katkeran taistelun täytyisi riehua saman lajin yksilöitten välillä tästä ravinnosta aina ja kaikkialla. Mutta todellisuudessa huomataan tällaista taistelua peräti harvoin. Afrikan aroilla on — tai oli, ennenkuin maahan tunkeutuvat valkoihoiset ehdyttivät ne — laitumella sovussa keskenään ei ainoastaan saman lajin, vaan mitä erilaisimpiin lajeihin kuuluvia eläimiä, sebroja, kameelikurkia, antilopeja, gaselleja, giraffeja. Heillä täytyi olla riittävästi ruokaa, sillä heidän keskuudessaan ei johtunut vahvemman mieleen heikomman karkottamisyritykset.

Malthus'en lisääntymislain voi siirtää ihmisten alapuolella olevien alempien elimistöjen maailmaan ainoastaan silloin, kun pidetään silmällä yhden ainoan yksilön tai parin lisääntymistä erillään muista. Ja silloin käy ilmeisesti selville, että jokaisella on taipumus lisääntyä geometrisessa sarjassa — kuten 1:2:4:8:16 j. n. e, — ja siten käydä ravinnon lisääntymismahdollisuuden rajojen ylitse.

Mutta niin välttämätöntä kuin tieteen alalla onkin eristää määrättyjä tutkimustarkoituksia varten määrätyt ilmiöt ja tarkastella niitä yksikseen, ei kumminkaan saa koskaan unhottaa, että tämä havaitsemistapa ei ole kylliksi saattamaan riittävän selville niitä ilmiöitä, joista kukin on aina vain osa suuremmasta kokonaisuudesta ja voidaan käsittää ainoastaan sen yhteydessä. Esim. arvoteoria taloustieteessä osottaa tämän. Jos tarkastellaan ainoastaan yksityistä vaihtotapausta erikseen, niin ei varmaankaan voida saada selville, että siinä kieltämättä vaihdetaan tavarat niihin kätketyn työn paljouden perustuksella. Koko joukko mitä erilaatuisimpia seikkoja määrää vaihtosuhteen kussakin eri tapauksessa. Toiseksi muuttuu asia, jos katselemme yksityistä vaihtotapausta laajan tavarain tuotanto- ja uudistusmenettelyn jäsenenä. Jos kankuri joskus tulee markkinoille mukanaan palanen palttinaa, mikä maksoi hänelle kuuden päivän työn, ja savenvalaja ruukkuineen, joka maksoi hänelle kolme päivää, niin voi tapahtua, jos savenvalaja ei tarvitse kangasta yhtä välttämättömästi kuin kankuri ruukkua, että kankuri antaa palttinansa, kuuden päivän työn, ruukusta, siis kolmen päivän työstä. Mutta jos täten tapahtuu säännöllisesti ja yhä uudelleen, saavat savenvalajat työstään kaksi sen vertaa kuin kankurit. Jos yhteiskunnassa vallitsee ammatinvalinnan sekä tuotannon vapaus — ja sehän on arvolain rajoittumattoman pätevyyden edellytyksenä —, niin kankurit kääntyvät savenvalajain ammattiin tai ainakin kasvattavat jälkeläisensä siihen; kankurien luku ja heidän tuotteensa hinnat alenevat, savenvalajain nousevat, kunnes he vaihtavat tuotteissaan toisiinsa samat työmäärät.

Samoin kuin Marxin arvolaki, samoin saa Malthus'enkin kansoittumislaki toisen merkityksen, jos erityisen yksilön tai parin lisääntymistä ei eristetä, vaan tarkastetaan yhteydessä elollisen elämän kokonaisuuden kanssa. Malthus menettelee vain päinvastoin kuin Marx. Jälkimäinen osottaa kokonaisyhteyden kautta välttämättömäksi sen, mikä yksityistapauksissa näyttää todistamattomalta, jopa väärällä. Edellisellä taas näyttää eristetyssä ilmeiseltä tosiasialta se, mikä yhtenäisyydessä osottautuu epäpäteväksi otaksumaksi.

Malthus'en mielestä eliöt ovat ainoastaan ravintoa tarvitsevia. Mutta on sangen vähän elimistöjä, jotka eivät samalla ole ravinnon tuottajia toisille elimistöille joko kokonaisuudessaan tai yksityisiin osiin taikka tuotteisiinsa, lehtiin, hedelmiin, muniin j. n. e. nähden. Mikä toiselta puolen näyttää ravinnontarpeen summattomalta lisääntymispyrkimykseltä, esiintyy toisaalta katsoen summattomana pyrkimyksenä ravinnon lisäämiseen. Ja jos eläineliö osottaa taipumusta lisääntyä ravinnonsaantimahdollisuutensa rajoille saakka, niin se samalla osottaa siten taipumusta rajoittaa mitä tuntuvimmin toisten joko kasvi- tai eläinelimistöjen lisääntymistä, jotka ovat sen ravintona.

Malthus'en opin kannattajat eivät väsy luettelemaan meille, kuinka suhteettomalla tavalla elimistöjen täytyisi lisääntyä, ellei niillä olisi ravinnonsaantimahdollisuuden rajoja. He eivät huomaa, kuinka suhteettomalla tavalla elimistöjä ravintoaineina hävitetään päivästä päivään.

A. Sutherland tuo esiin sangen havaannollisia tosiasioita tästä kirjassaan siveellisen vaiston alkuperästä (The origin and growth of the moral instinct, Lontoo 1898):

»Vilkkaimmankin kuvitusvoiman on mahdoton luoda edes likimaista kuvaa siitä elämän hävittämisestä, joka joka hetki tapahtuu maapallolla. — — — Britannian saarten rannikoilla joka vuosi pyydettyjen sillien luku on jo yksistään yhtä suuri kuin koko ihmiskunta. Ja jokainen näistä on kasvanut syöden kuukausimääriä pienempiä kaloja tai äyriäisiä. Jos joukosta otetaan valikoitsematta silli, niin löydetään jokaisesta 20–70 pienempää eläintä. Otaksutaanpa, että jokainen olisi kasvanut syömällä puolen vuoden kuluessa yhden ainoan sellaisen pienen eläimen päivässä, niin brittiläinen sillinsaalis käsittäisi vuodessa sellaisen elämämäärän häviön, joka olisi suurempi kuin 180 kertaa ihmiskunta. — — —

Mutta ihmisten hävittämä kalojen määrä on mitättömän pieni summattomien lukujen rinnalla. Kultamakrilli (Pomatomus saltatrix) syö usein 1000 silliä yhdeksi ateriaksi, ja toisinaan elää suuret parvet näitä kaloja viikkomääriä ainoastaan silleillä. Professori Baird laskee, että jos jokaisen kultamakrillin lasketaan syövän ainoastaan kymmenen silliä päivässä, niin kultamakrillit yksin söisivät 10,000 milj. silliä vuorokaudessa. Hän laskee, että muut kalat syövät Pohjois-Amerikan rannikoilla joka vuosi 3,000 biljoonaa (miljoona miljoonaa) silliä, ja tämä on vasta vähemmän kuin neljäsosa siitä, mitä kaikissa merissä vuosittain syödään. — — —»

Eikä tämä valtava hävitystyö rajoitu ainoastaan veteen. Metsät ja niityt, puuttomat suot ja rehevät tiheiköt ovat saman tuhoamisen todistajia. Yksi ainoa kissapöllö syö vuodessa keskimäärin 2000 hiirtä. Lenz laskee, että haukka hävittää vuodessa yli 1000 lintua, ja hän arvelee, että viisijäseninen hiirihaukkaperhe syö vuodessa vähintään 50,000 nakertajaa, jokainen astur-lajiin kuuluva haukka tarvitsee 2000–3000 sammakkoa tai muuta pienempää eläintä vuotuiseksi ruuakseen.

»Alempain eläinten hävittämiseen nähden on mielikuvituksemme tykkänään avuton. — — — Brehm kertoo erään havaannon, jonka mukaan näyttää siltä, että kolme sinitiaista käsittävä perhe voi vuodessa helposti syödä miljoonan matoa. — — — Jos ne havaannot, joita Gosse teki Jamaikassa, voidaan panna laskelman luotettavaksi pohjaksi, niin jokainen pikkulintu tarvitsee ylläpidokseen vuodessa 250,000 hyönteistä. On siis mielettömän alhainen arvio, kun sanotaan, että joka sekunti elämästä eroavain hyönteisten luku on tuhannen kertaa suurempi kuin koko maapallolla elävien ihmisten määrä». (S. 20–24).

Ja tämän »hävityksen yleisen vedenpaisumuksen» johdosta Sutherland johtuu kysymään: kuinka yleensä minkään eliön lajin onnistuu enää säilyttää itsensä?

Tällöin hän piti silmällä elimistöjen häviämistä ainoastaan syömisen kautta. Mutta kuinka paljon joutuu hukkaan kaikenlaisten tuhojen vuoksi, kosteuden tai kuivuuden, kylmyyden tai kuumuuden, tulvien, myrskyjen, lumivyöryjen j. n. e. tähden!

Eliöillä on, kuten Sutherland huomauttaa, itse asiassa ainoastaan kaksi keinoa puolustautua tässä hävityksen vedenpaisumuksessa: joko niiden ominaisuuksien kehittyminen, jotka suovat suojaa hävittäviltä vaikutuksilta, tai summaton hedelmällisyys. Ainoastaan sellaiset eliöitten lajit, joiden lisääntymiskyky riittää täyttämään kaikki aukot, mitä lajeja hävittävät vaikutukset repivät heidän riveihinsä kaikista suojeluskeinoista huolimatta, voivat säilyä häviöltä. Samoin kuin niin monet muut eliöitten ominaisuudet on myöskin suuri hedelmällisyys ase olemisen taistelussa. Se on välttämätön uhattujen elimistöjen säilymiselle; mutta eräiden eliöitten suuri hedelmällisyys on yhtä välttämätön toisten elimistöjen elämälle, jotka uhkaavat edellisiä, toisin sanoen syövät niitä. Mikä Malthus'en mielestä näyttää pyrkimykseltä kasvaa yli ravintoaineitten lisääntymismahdollisuuden, on itse asiassa juuri se, mikä muodostaa tämän lisääntymismahdollisuuden. Jos kaksilapsijärjestelmä vallitsisi yleensä luonnossa, ei eläimellisillä eliöillä olisi ennen pitkää mitään, millä ne voisivat elää. Samoin kuin saiturin, joka pelkää sijoittaa rahojansa kasvamaan korkoa, täytyy kuluttaa pääomaansa ja nähdä sen häviävän, samoin täytyisi jokaisen lajin nopeasti hävittää ja vihdoin kuluttaa sukupuuttoon ne elimistöt, joista se elää. Kaksilapsijärjestelmä, joka malthuslaisen katsantokannan mukaan on suurimman elintarvetten lisääntymismahdollisuuden takeena, olisi luonnon yleiseksi laiksi tultuansa tekevä mahdottomaksi kaiken eläin- ja kasvielämän. Se summaton hedelmällisyys, joka Malthus'en mielestä on kurjuuden suuri syy luonnossa, on päinvastoin kaiken elämän ja kaiken elämänilon edellytys.

Elollisen luonnon yleisenä lakina on Malthus'en kansoittumislaki mielikuvituksen sikiö. Jokaisen suvun ravinnonsaantimahdollisuus on luonnollisesti äärimmäinen raja, jota ulommaksi se ei voi lisääntyä. Mutta tuhoavat voimat luonnossa ovat niin summattomat, ettei ehkä ole ainoaakaan eliön lajia, joka pysyväisesti olisi siinä tilassa, mitä Malthus ja hänen kannattajansa pitävät kaikkien elimistöjen yleisenä; ettei ehkä ainoassakaan ilmaannu pyrkimystä lisääntyä lakkaamatta ravintoaineitten saamismahdollisuuden ulkopuolelle. Tilapäisesti sattuu luonnollisesti kylläkin usein, että moni laji siellä täällä saavuttaa tämän rajan, mutta silloin ei syy ole useinkaan etsittävissä oman suvun liian nopeasta kasvamisesta, vaan sen ravintona olevain eliöitten tilapäisesti estyneestä lisääntymisestä tai suuremmasta hävittämisestä — kadosta, kulkutaudeista ja muista sellaisista.

Malthus'en laki ehkä pitää pysyväisesti paikkansa muutamiin kasvi- ja eläinlajeihin nähden. Mutta tämäkään ei ole varma. Voitaisiin otaksua, että sen alaisia olisivat ne eläimet, jotka syövät, mutta joita ei syödä, kuten esim. suuret paksunahkaiset, elefantit, sarvikuonot, ja suuret petoeläimet, kuten leijonat ja tiikerit. Pidämme tässä, kuten jo on mainittu, silmällä aina ainoastaan luonnontilaa, johon ihminen ei vielä ole sekaantunut aseineen eikä työkaluineen. Niin kauan kuin näin on laita, on mainittuja eläimiä pidettävä koskemattomina kaikkien vihollisten taholta. Mutta siitä huolimatta emme niidenkään keskuudessa huomaa liikalisääntymistä.

Brehm kirjoittaa elefanteista:

»Villinä elävä elefantti näyttää pikemmin yksinkertaiselta kuin viisaalta. Sen hengenlahjat tuskin kohoavat viekkauteen, koska rikas luonto, joka ympäröitsee ja elättää sitä, tekee ymmärryksen ponnistamisen sille tarpeettomaksi. — — — — Niiden viidakoitten rikkaus on niin suuri, että ne eivät oikeastaan koskaan kärsi puutetta; ja koska ne aina elävät paikkakunnilla, joissa on ylenpalttisesti ravintoa, eivät ne koskaan esiinny syöläinä eikä kärkkäinä». (Tierleben 3:s osa s. 477, 480).

Näidenkään keskuudessa ei siis huomata merkkiäkään siitä, että ne pyrkisivät lisääntymään ravintoaineiden lisääntymismahdollisuuden rajojen ulkopuolelle.

Ja mikä olisi lopputulos, jos niillä olisi tämä taipumus?

Otaksukaamme, että elefanttien luku tulisi aina sadassa vuodessa kaksinkertaiseksi. Jos elefantteja nyt olisi 100,000, olisi niitä 1500 vuoden kuluttua jo yli 1,600 miljoonaa, siis enemmän kuin ihmisiä maapallolla. Paljoa ennen kuin tämä luku olisi saavutettu, olisi elefanttien täytynyt kuuman vyöhykkeen metsissä joutua ravinnon lisääntymismahdollisuuden rajoille.

Mutta se, mikä elefanteille on ravinnon synnyttäjänä, kuuman vyöhykkeen metsän kasvullisuus, on myöskin lukemattomain muiden eläinten ravintoalueena. Kuta enemmän elefantit lisääntyisivät, sitä enemmän niiden täytyisi metsän vahvimpina asukkaina tunkea syrjään muita. Ja kun ne ovat saapuneet ravinnon lisääntymismahdollisuuden rajoille, toisin sanoen kun ne vuodessa syövät kaiken sen, mitä syötäväksi kelpaavaa metsä kasvaa, niin silloin on käynyt mahdottomaksi kaikkien muiden eläinten olemassaolo, jotka nauttivat samaa ravintoa. Ja niiden kadotessa käy eläminen mahdottomaksi myöskin petoeläimille, jotka elävät näiden eläinten lihalla.

Onko edes kuuman vyöhykkeen metsä kestävä tätä valtavaa syöjien joukkoa? Elefantti ei syö ainoastaan lehtiä ja hedelmiä, se kiskoo juurineen ruohoja, pensaita, puita. Jos se lisääntyisi summattomasti, niin sen täytyisi lopulta tehdä kaikki metsänkasvu, jopa ruohonkasvukin vielä mahdottomammaksi, kuin esim. vuorisilla seuduilla Välimeren rannalla on käynyt vuohien ja lampaitten kohtuuttoman pitämisen tähden. Puuttomat kiviset erämaat Espanjassa, Italiassa, Dalmatiassa, Kreikassa, Vähässä Aasiassa osottavat, millä tavalla kohtuuton määrä metsää hävittäviä eläimiä lopulta voi tehdä kaikki elollisen elämän edellytykset mahdottomiksi. Ja elefanttien »liikakansoituksen» täytyisi vaikuttaa vielä valtavammin, kuin ihmisten vaikutuksen kautta syntyneen vuohien ja lammasten liian suuren luvun. Kun ne ensin olisivat lisääntymisenä kautta riistäneet muilta metsäneläviltä kaikki ravintoaineet, täytyisi niiden lopulta aiheuttaa kaikkien kasvien häviön, mikäli ne kelpaavat heidän ravinnoksensa, ja siten tehdä oma olemisensa mahdottomaksi. Kun ne olisivat kuolleet sukupuuttoon, voisi elollisen elämän niukoista jätteistä, joita olisi säilynyt siellä täällä, alkaa uusi eliöitten kehitys.

Melkein kaiken elollisen elämän aika-ajoittainen häviö olisi vastustamaton välttämättömyys, jos Malthus'en laki todella hallitsisi eliöitten maailmaa, jos siis kaikilla olisi aina taipumus lisääntyä ravintoaineitten lisääntymismahdollisuuden rajoille, ja jos ainoastaan ravinnon puute estäisi jatkuvan lisääntymisen.

Darvinilaiset johtavat tästä laista eliöitten alituisen taistelun välttämättömyyden keskenään ravintomahdollisuudesta, josta taistelusta vahvimmat suoriutuvat voittajina, pitävät puolensa ja sikiävät. Siten syntyy kehittyminen yhä täydellisimpiin muotoihin.

Mutta he tekevät tässä taas sen virheen, että he katselevat jokaista organismin lajia erikseen ja näkevät ainoastaan, että täydellisimmät ja voimakkaimmat yksilöt kussakin lajissa säilyvät ja voittavat toiset. Mutta jos katselemme elollista maailmaa kokonaisuudessaan, niin silloin täytyy Malthus'en lain johtaa siihen, että eri lajien keskinäisessä taistelussa ravintomahdollisuudesta vahvemmat lajit tunkevat syrjään heikommat, kunnes saman ravintomahdollisuuden piirissä lopulta on jäljellä ainoastaan yksi laji, vahvin, joka tekee kaikkien muiden elimistöjen olemisen mahdottomaksi, myöskin niiden, jotka ovat sen ravintona, ja siis itse kaivaa oman hautansa.

Tämä, eikä kehitys kunkin lajin piirissä korkeampiin muotoihin, on johdonmukainen tulos darvinilaisesta käsityskannasta, jos sen perustukseksi asetetaan Malthus'en kansoittumislaki. Tulos on ristiriidassa kaikkien tosiasioiden kanssa, joten peruslain paikkansapitämättömyys on todistettu.

Ei ole totta, että eliöissä on poikkeuksetta aina ja kaikkialla pyrkimys lisääntyä ravinnonsaantimahdollisuuden rajojen ulkopuolelle ja että niitä estää tästä ainoastaan ravinnon puute. Päinvastoin näemme eliöitten yksityisten lajien piirissä samoin kuin eri lajien keskinäisessä suhteessa pyrkimyksen tasapainon saavuttamiseen ja säilyttämiseen yksilöitä ja lajeja ylläpitävien sekä niitä hävittävien voimien välillä.

Takaisin sisällysluetteloon

IV.

Tasapaino luonnossa.

Kun sanomme, että luonnossa on huomattavissa alituinen pyrkimys tasapainotilaan lajia ylläpitäväin ja sitä hävittäväin voimien välillä, niin tämä kuuluu ensi hetkellä jotenkin salaperäiseltä, kuten vanhan laulun muunnos kaikkiviisaasta luojasta, joka on pannut luomakuntaansa kaikkien osien ihmeellisen sopusoinnun. Mutta ihme kadottaa yliluonnollisen luonteensa, jos koetamme kuvitella, miten sikiämis- ja hävittämisvoimien on täytynyt vaikuttaa elämän aikeissa maapallolla.

Yksinkertaisimmat nykyään tunnetut organismit ovat solut. Sen yksinkertaisempia ei ole vielä keksitty, mutta meillä on täysi syy otaksua, että niiden edellä on vielä yksinkertaisempia, joita joko ei enää ole tai jotka ovat niin mikroskooppisen pieniä, että ne ovat tähän saakka välttäneet huomiomme, munavalkuaishiukkasia ilman solutumaa. Olennoltaan, ravinnonottamis- ja sikiämistavaltaan olisivat näitä lähinnä yksinkertaisimmat nykyään tunnetuista elimistöistä, ameebat.

Kuinka nämä lisääntyvät? Jakautumisen kautta. Tämä oli kaikissa tapauksissa ensimäinen lisääntymisen muoto.

Tällainen hiukkanen kasvaa siten, että se vetää ympäristöstään puoleensa määrättyjä aineita ja yhdistää ne itseensä, ottaa ravintoa, kunnes tulee niin suureksi, että ainejoukko ei enää pysy koossa. Silloin se jakaantuu kahteen osaan. Tästä on lisääntyminen seurauksena ravinnon saannista, jonka määrä järjestää tarkoin lisääntymisen määrän, molemmat tapahtuvat samaan tahtiin. Kummallakaan ei ole vähintäkään pyrkimystä voittaa toisensa. Mutta mikä määrää ravinnon saannin?

Kaksi tapausta oli alkuaan mahdollista, riippuen siitä, millä tavalla elämä maapallolla on alkanut.

Voidaan otaksua alkusikiäminen, elollisen orgaanisen aineen muodostuminen, joka aine määrättyjen kemiallisten edellytysten vallitessa syntyy elottomasta, epäorgaanisesta aineesta, kuten kyani-yhdistyksistä, jotka tulevat yhä monimutkaisemmiksi ja liikkuvammiksi, menettävät yhä helpommin tasapainon, saavuttaakseen sen taas yhä helpommin, eivätkä kadota sitä koskaan täydellisesti, kunnes vihdoin tämä kes tävästi koossapysyvän yhdistyksen liikkuvaisuus muodostaa sen, mitä sanomme elämäksi. Mutta voidaan myöskin otaksua, että ensimäinen elollinen aine maapallolla syntyy siemenistä, jotka liitelevät maailman avaruudessa, ovat kotoisin toisista taivaankappaleista ja ovat karaistuja kylmyyttä sekä muita elämälle turmiollisia maailman avaruuden vaikutuksia vastaan. Tämä otaksuma tosin lykkäisi vain syrjään ne vaikeudet, mitkä ovat alkusikiämisen otaksumisessa.

Edellisessä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että alkuolentoja syntyy kaikkialla, missä on niiden olemisen edellytykset, että ne siis heti muodostuessaan täyttävät koko sen ravinnonsaantialan, mitä maa, tai paremmin meri — sillä ne ovat aluksi muodostuneet vedessä — niille sillä hetkellä tarjoo. Jälkimäisessä tapauksessa on mahdollista, että muutamat harvat maapallolle saapuneet siemenet muodostavat elämän alun, että siis niiden ravinnonsaantimahdollisuus on paljoa suurempi, kuin heidän tarvettansa vastaava. Tällaisten yksinkertaisten organismien lisääntyminen tapahtuu tarpeellisen ravinnonsaannin vallitessa tavattoman helposti.

Spencer huomauttaa eräässä muistutuksessaan teoksensa »Principles of Biology» toisessa painoksessa:

»Tohtori Eduard Klein väitti eräässä luennossaan, jonka hän piti 'Royal institutionissa' kesäkuun 2 p:nä 1898, että 246 bakteeria lisääntyy kuutiosenttimetrissä ravintonestettä 24 tunnin kuluessa 20 miljoonaan. Tämä antaisi tulokseksi kolmannen päivän lopussa yhden yksilön jälkeläisiä 537,367,797,000,000, siis 537 biljoonaa». (Principles of Biology, 1898, s. 443).

Jälkimäisessäkin tapauksessa voimme siis otaksua, että ravinnonsaantialue olisi sangen lyhyessä ajassa kokonaan täytetty. Siitä alkaen olisi alkuolentojen luvun jatkuva lisääntyminen mahdotonta niin kauan kuin ulkonaiset ehdot pysyisivät samanlaisina — veden paljous, sen lämpömäärä ja kemiallinen kokoomus. Ainoastaan jos sellainen alkuolento joutuu tuhon omaksi, muodostuu siitä aineksia, jotka antavat uutta ravintoa toiselle jo olevalle, tehden siten sen kasvamisen ja lisääntymisen mahdolliseksi.

Tällä asteella, siis niin kauan kuin on ainoastaan yksi laji organismeja, jotka täyttävät koko ravinnonsaantialueensa ja joiden lisääntyminen tapahtuu ainoastaan jakautumisen kautta kasvamisen seurauksena, ovat organismien häviäminen ja ravinnon saanti toisille saman lajin yksilöille samamerkityksisiä suuruuksia ja lisääntyminen tykkänään siitä riippuva. Kaikki kolme tapahtumaa käyvät tässä siis yht'aikaa. Lajia säilyttäväin ja lajia hävittäväin tekijäin tasapaino ei ole tällä asteella laisinkaan ihmeellinen tai salaperäinen, vaan luonnon ehtojen määräämä ja välttämätön.

Jatkuvassa kehityskulussa tulee prosessiin yhä enemmän välijäseniä, mainittujen kolmen tapahtuman välitön riippuvaisuus toisistaan häviää häviämistään; tähän liittyvät organismien eroavaisuudet toisistaan; kunkin lajin ravinnonsaantimahdollisuus tulee yhä monipuolisemmaksi; kunkin täytyy jakaa tämä mahdollisuus yhä useampani lajien kanssa; samoin tulevat hävittävät voimat yhä lukuisammiksi; ja vihdoin lisääntymisen edellytykset muodostuvat yhä erilaisemmiksi ja vaihtelevammiksi — emäyksilöitten toistensa tapaaminen, hedelmöittyminen, hedelmöitetyn munan säilyttäminen ja suojeleminen äidin kohdussa, synnyttäminen, imettäminen, kasvattaminen itsenäisyyteen!

Sitten ravinnonsaanti, lisääntyminen, häviäminen pyrkivät tulemaan yhä vähemmän riippuviksi toisistaan, jokainen näistä kehittymään ilman yhteyttä toistensa kanssa. Mutta jos kaikkia organismeja pidetään yhtenä kokonaisuutena, ei vanha häviämisen, ravinnon saannin ja lisääntymisen välinen tasapaino oikeastaan voi koskaan pysyvästi häiriytyä, sen täytyy aina päästä voitolle samoin kuin tasapainon yksityisen eliön osien välillä. Se maanpinnan osa (vesistöjä lukuunottamatta), joka voi antaa eliöille ravintoa, on määrätyissä oloissa määrätyn kokoinen, sitä ei voida laajentaa. Täten on ravinnonsaantimahdollisuuden kokonaisala määrätty. Elimistöjen kokonaislisääntyminen voi nytkin jatkua ainoastaan niin kauas, kuin samaan aikaan tapahtuva häviäminen sallii. Nykyäänkin johtuu toisen ravinnonsaanti toisen häviämisestä.

Jos yksityisissä eliöitten lajeissa tästä huolimatta syntyisi pyrkimys murtaa tämä tasapaino, niin esiintyy yhä uudelleen vastapyrkimyksiä, jotka tasoittavat tällaiset häiriöt. Varsinkin Herbert Spencer on biologiassaan tutkinut tällaisia tasoittavia taipumuksia. Myöskin Sutherland on käsitellyt muutamia edellämainitussa teoksessaan.

Spencer julkaisi jo vuonna 1852 »Westminster Reviewissä» kirjoituksen nimellä »Eräs kansoittumisteoria, johdettu eläimellisen hedelmällisyyden yleisestä laista», jossa hän perusteli väitteen:

»Niin kauan kuin laji on olemassa, täytyy sitä hävittävien ja sitä ylläpitävien voimien alituisesti osottaa pyrkimystä tasapainoon».

Samaa ajatusjuoksua hän seurasi vuonna 1867 ilmestyneen biologisen teoksensa toisen osan luvussa »Lisääntymislait». Hän julkaisi siitä v. 1899 uuden painoksen, johon hänen luonnollisesti oli tehtävä melkoisia muutoksia, vastaten luonnontieteitten valtavaa kehitystä silloisen miespolven ajalla. Mutta siitä huolimatta hän voi sanoa alkulauseessa:

»Johtopäätöksiä, joihin olen tullut kuudennessa luvussa 'Lisääntymislaeista', ei minun tietääkseni ole väitetty vääriksi».

Lienee harvoja luonnontieteellisiä teorioja edellisen vuosisadan keskivaiheilta, joista voitaisiin sanoa samaa.

Spencer lähtee siitä otaksumasta, että se voiman paljous, minkä yksilö voi kuluttaa, on määrätyn suuruinen. Silloin hän voi käyttää siitä lisääntymiseen sitä vähemmän, kuta enemmän hän tarvitsee sitä oman elämänsä ylläpitämiseen, ja päinvastoin.

»Sentähden yksilöittyminen ja lisääntyminen ovat välttämättömästi vastakkaisia tapahtumia. Jos käsitämme yksilöittymisellä kaikki ne tapahtumat, joissa yksilön elämä toteutuu ja pysyy kunnossa, ja jos toiselta puolen laajennamme sanan lisääntyminen merkitystä siten, että se sisältää kaikki ne tapahtumat, jotka vaikuttavat uusien yksilöitten sikiämiseen ja kehitykseen, niin huomaamme heti, että nämä molemmat ilmiöt ovat perusteellisesti vastakkaisia toisilleen. Jos otaksumme, että muut seikat pysyvät samoina, että siis ympärillä olevat ehdot, kuten ilmasto, ravinto, viholliset j. n. e. ovat edelleenkin muuttumatta, niin silloin jokainen yksilöllisen kehityksen korkeampi aste välttämättömästi edellyttää lajin lisääntymisen alhaisempaa määrää, ja päinvastoin. Edistys suuruudessa, rakenteen monimutkaisuudessa tai liikuntokyvyssä edellyttää taantumista hedelmällisyydessä, ja edistys hedelmällisyydessä edellyttää taantumista suuruudessa, rakenteen mutkallisuudessa tai liikuntokyvyssä». (Principles of Biology II, s. 430. Lontoo 1899).

On selvää, että tämän lain täytyy vaikuttaa tasapainon ylläpitämiseen eliöitten maailmassa. Se merkitsee, että ylemmät ja voimakkaammat eläimet, joiden ravintona on alemmat ja heikommat eläimet tai kasvit, yleensä lisääntyvät hitaammin kuin viimemainitut. Kuta vähemmän vihollisia jollakin eläimellä on pelättävänä, kuta paremmin se voi päästä niitä pakoon, sitä hitaammin se tavallisesti lisääntyy. Hitaammin kaikista elefantti, jonka kantamisaika on 20 kuukautta ja joka kasvaa 20–24 vuotta. Verrattakoon tähän bakteerien lisääntymiskykyä, josta mainitsimme jo edellä. Spencer osottaa samanlaisen suhteen kasvikunnassa, jossa »tammi vuosisatoja kestävän elämänsä aikana ei kasvata niin paljon terhoja, kuin sieni itiöitä yhdessä ainoassa yössä».

Yksilöittymisen ja hedelmällisyyden välinen vastakkaisuus pukeutuu luonnossa tietysti mitä monimutkaisimpiin muotoihin. Jokaiseen ylempään eliöön vaikuttavat tietysti mitä erilaisimmat tekijät, jotka synnyttävät mitä monimutkaisimpia toisiansa risteileviä pyrkimyksiä, joten periaate ei aina ole selvästi huomattavissa. Mutta lopulta se kumminkin murtautuu aina esiin.

Mainittakoon tässä ainoastaan muutamia seikkoja, jotka synnyttävät huomattavia eroavaisuuksia periaatteen toteutumisessa. Spencer lähtee, kuten jo on mainittu, siitä, että voimankäyttö, minkä yksilö voi suorittaa, on määrätty, että siis jokainen liikasuoritus jälkeläisten siittämiseksi vähentää niitä voimia, jotka jäävät yksilön ylläpitämistä ja täydelliseksi tekemistä varten, sekä päinvastoin.

Jos siis pidetään määrättynä se voimien summa, minkä yksilö voi käyttää jälkeläisten siittämiseen ja kasvattamiseen, niin täytyy siittämistoimintaan käytetyn määrän olla sitä pienemmän, kuta suurempi kasvatukseen käytetty voimamäärä on. Ja päinvastoin. Kuta enemmän voimaa yksilön on käyttäminen ylläpitääksensä ja kasvattaaksensa jälkeläisiään, sitä vähemmän sitä hänelle jää uusien siementen synnyttämiseen.

Kalat, jotka eivät pidä huolta jälkeläisistään, voivat käyttää kaiken jälkeläisten siittämiseen aijotun voimamäärän mädin ja siemenen synnyttämiseen. Ne valmistavat niitä summattomin määrin. Paljoa pienempi on sitävastoin niiden kalojen mädin paljous, jotka pitävät huolta jälkeläisistään.

»Turskan vastakohdaksi, miljoonine pienine munineen, jotka heitetään ilman mitään suojaa, voimme asettaa merihepo- (Hippocampus) tai Syngnathus suvun kalat harvoine, mutta suhteellisesti suurine mätijyvineen, joita koiras kantaa hännästä riippuvassa pussissa tai suojelee puolipallon muotoisissa kuopissa nahassaan. Taikka voimme mainita vielä merkillisemmän Arius-suvun ja aivan erityisesti Arius Boakeii-lajin, pienen, noin 6–7 tuuman pituisen kalan. Se laskee kymmenen tai kaksitoista 5–10 millimetrin läpimittaista mätijyvää, joita koiras säilyttää kidusontelossa kunnes ne ovat hautuneet». (Spencer, edellämain. teos, s. 435).

Tunnettu on rautakala, joka rakentaa pesän ja suojelee sikiöitä vielä jonkun aikaa hautumisen jälkeen. Se laskee ainoastaan 60–80 mätijyvää. (Brehm, edellämain. teos VIII, s. 91), turska sitävastoin 6 miljoonaa, sampi 3–7 miljoonaa. Viimemainittu on tosin niin hyväntahtoinen, että se valmistaa ainoastaan pienimmän osan näistä poikasiksi, suurin osa sen mädistä joutuu kaviaariksi, »ravintomahdollisuudeksi», vaikka ei tosin kansalle.

Luonnollisesti ei riipu eläimen mielivallasta, jättääkö se tai voiko se jättää poikasensa omin hoteinsa elämään, vai täytyykö sen tai voiko se pitää niistä huolta pitemmän aikaa. Eläimen elintapa on tässä tärkeä tekijä. Verratkaamme esimerkiksi nisäkkäistä sellaisia, jotka käyvät avoimella laitumella, sellaisiin, jotka voivat ajoittain kätkeytyä. Edellisten esimerkkeinä voimme pitää villejä hevosia tai nautaeläimiä. Ne eivät voi kätkeä sikiöitänsä mihinkään. Niiden täytyy aina pysyä laumassa, jos mieli pelastautua joutumasta petoeläinten uhriksi. Lauman taas täytyy ravintoa etsiessään alituisesti vaihtaa paikkaa; yksi ruoholaidun on pian syöty. Varsojen ja vasikkain täytyy siis kyetä heti synnyttyänsä pysymään lauman mukana, muussa tapauksessa ne täytyisi jättää jälkeen. Jos mieli sellaisten eläinten voida kasvattaa jälkeläisiänsä, täytyy näiden olla korkealle kehittyneitä jo maailmaan tullessaan. Näin onkin todellisuudessa asian laita mainituilla lajeilla ja kavioeläimillä yleensä.

Toisin taas niillä, joiden on asuinpaikkansa, elantotapansa tai pienuutensa vuoksi mahdollista kätkeä pentunsa luoliin tai muihin piilopaikkoihin. Pennun ei ole silloin tarvis tulla maailmaan niin täydellisenä. Se voi vielä olla viikko- jopa kuukausimääriäkin kykenemätön liikkumaan paikaltaan tai näkemään. Emä uskaltaa jättää sen tuntikausiksi, etsiäksensä ravintoa, eikä vihollisten ole helppo löytää sitä.

Viimemainitun ryhmän eläinten kantamisajan ei tarvitse olla niin pitkän, kuin sen täytyy muuten samanlaisten olojen vallitessa, esim. kun elimistö on yhtä monimutkainen, olla ensiksimainittujen lajien eläimillä. Kuta pitempi kantamisaika, sitä enemmän kysytään emän voimia. Sentähden sitä pienempi pentujen luku.

Hevosella, naudalla, hirvellä on ainoastaan yksi sikiö. Naarasleijona sitävastoin synnyttää maailmaan kaksi pentua, jotka kätketään viidakkoon tai maaluolaan. »Kantava villikissa valitsee lapsivuoteekseen hyljätyn mäyrän- tai ketunpesän, kallioluolan tai onton puun ja synnyttää viisi tai kuusi penikkaa, jotka tulevat maailmaan sokeina ja muistuttavat kotikissan penikoita». (Brehm, yllämain. teos I s. 454).

Elämäntavan vaikutus poikasten kehitysasteeseen näiden syntyessä sekä niiden määrään esiintyy silmäänpistävästi, jos tarkastamme kahta toisilleen niin läheistä sukua olevaa lajia kuin jänistä ja kaniinia. Edellinen elää taivasalla, jälkimäinen maanalaisissa pesissä.

Naarasjänis valitsee synnytyspaikakseen ainoastaan yksinkertaisen syvennyksen maassa. Poikasten täytyy heti pitää huolta sekä turvallisuudestaan että ruuastaan. Ne tulevat: »avoimin silmin ja kaikissa tapauksissa jo sangen kehittyneinä maailmaan». (Brehm).

Kaniinit sitävastoin ovat syntyessään sokeita. Ne pysyvät pesässä ja imevät emäänsä, kunnes tämä synnyttää toiset poikaset. Jänis tekee vuodessa neljät poikaset, ensi kerralla yhden tai kaksi, toisella kolmesta viiteen, kolmannella kolme ja neljännellä jälleen yhden tai kaksi. Kaniini sitävastoin synnyttää seitsemän tai kahdeksan kertaa vuodessa, poikasia on joka kerralla neljästä kahteentoista.

Kun näiden eläinten elimistön rakenne on hyvin samanlainen, voi tämä erotus riippua ainoastaan elintavasta. Tosin ei yksistään siitä tosiasiasta, että poikasen, joka syntyy taivasalla ja jonka täytyy edelleen tulla toimeen siellä, täytyy olla korkeammalle kehittyneen kuin pesässä syntyneen. Tässä on otettava huomioon myöskin se seikka, että jäniksen elintapa vatii suurempaa voimankäyttöä yksilön ylläpitämiseksi; sille jää siittämiseen pienempi ylijäämä kuin kaniinille. Viimemainittu istuu päiväkaudet pesässään ja syö yölläkin mahdollisimman lähellä sitä, jotta se voi nopeasti pelastautua sinne, jos vaara lähestyy. Se ei kulje pitkiä matkoja. Jänis sitävastoin harhailee levottomasti ja kerkeästi kaikkialla, pienimmänkin vaaran merkistä valmiina koettamaan säärtensä nopeutta.

Yllä esitetty saa aivan omituisen kuvan kokeista, joita tehtiin salamantereilla.

»Kun alppisalamanteri kantaa sikiöitään paljoa kauemmin, synnyttää se niitä keskimäärin ainoastaan kaksi, jota vastoin taas tulisalamanteri, joka laskee sikiönsä vielä sangen kehittymättöminä veteen, voi synnyttää kerrallaan aina seitsemäänkymmeneen saakka — — —. Elantosuhteitten asianmukaisen muuttumisen kautta voitiin — — — alppisalamanteri pakottaa laskemaan sikiönsä jo aikaisin veteen — — —. Toiselta puolen oli mahdollista saada tulisalamanteri kantamaan sikiöitänsä kauemmin. Seuraus oli, että alppisalamanteri nyt synnytti paljoa enemmän sikiöitä, kun taas tulisalamanterin sikiöitten lukumäärä nopeasti aleni». (T:ri C. Thesing, Naturwissenschaftliche Ebersicht, Vorwärts).

Voimankäytön ero lieneekin eräs tärkeimpiä perusteita, minkävuoksi suuret eläimet muutoin samanlaisissa oloissa ovat vähemmän hedelmällisiä kuin pienet.

»Vastaten sitä lakia, että eläimen paino lisääntyy suhteellisesti sen mittojen kuution kanssa, kun taas sen voima voi kasvaa ainoastaan suhteessa sen mittojen neliöön, vaatii määrätty nopeus suuremmalta eläimeltä, että se nauttii painoonsa verraten melkoisen paljoa enemmän ravintoaineita, kuin mitä pienempi eläin tarvitsee samaan tarkoitukseen». (Spencer, ed. teos, s. 434. Tätä lakia hän kehittelee Biologiansa I osan 46:nessa §:ssä).

Jos kolmella eläimellä on samanlaiset rakennesuhteet, ja heidän korkeutensa suhde on 1:2:3, voi heidän voimansa olla 1:4:9, painon suhde sitävastoin 1:8:27. Suurimman voima näistä kolmesta on siis yhdeksän kertaa suurempi kuin pienimmän, mutta hänen painonsa 27 kertaa suurempi. Kuta kookkaampi eläin on, sitä suuremman osan voimastaan sen täytyy käyttää liikuntoonsa, sitä pienempi se ylijäämä, joka on käytettävissä siittämiseen.

Luonnollisesti tämä vertaus samoin kuin kaikki muutkin tähän saakka käytetyt pitää paikkansa ainoastaan edellyttäen samanlaisia olosuhteita. Lisääntymiseen käytettävissä oleva voiman ylijäämä voi yllämainitusta laista huolimatta olla suuremmalla eläimellä suurempi kuin pienemmällä, jos ei elintapa eikä ravinnon laatu pakota edellistä paljon liikkumaan, ja jos jälkimäisen tarvitsee käyttää sangen tarmokasta liikuntoa.

Laki, että ruumiin paino kasvaa nopeammin kuin sen voima, määrää sen, ettei mikään eläinlaji voi kasvaa määrättyä kokoa suuremmaksi. Mikään ei voi tulla niin suureksi, että sen paino tuomitsisi sen liikkumattomuuteen, ja sen täytyy säilyttää ei ainoastaan liikkuvaisuutta siinä määrässä, että se kykenee etsimään ravintonsa ja torjumaan vihollisensa, vaan sen täytyy sen ohella myöskin säilyttää kylliksi voimaa voidakseen synnyttää tarpeeksi paljon sikiöitä säilyttääksensä taisapainon lajia hävittäväin ja sitä ylläpitäväin pyrkimysten välillä.

Voimankäyttö, joka vaaditaan kuljettamaan määrättyä ruumiinpainoa, ei ole kaikissa oloissa sama. Se on pienin eläimillä, jotka uivat vedessä, suurempi sellaisilla, jotka liikkuvat maalla, ja suurin ilmassa kulkevilla. Suuremmat eläimet tavataankin tämän mukaisesti meressä. Valas kasvaa 30 metrin pituiseksi ja sen ympärys on 12 metriä. Elefanteilla sitävastoin on rungon pituus 4 metriä, korkeus 3–4 metriä. Lintujen mitat ovat melkoista pienemmät.

Mutta juuri siitä syystä, että lisääntyvä koko linnuilla asettaa voimalle vielä suurempia vaatimuksia kuin muilla eläimillä, on suhde ko'on kasvamisen ja siitoskyvyn vähenemisen välillä lintujen keskuudessa sangen jyrkästi huomattavissa.

Albatrossi, tuo lentävä jättiläinen, jolla on pisimmät siivet, munii harvoin enempää kuin yhden munan.

»Tutkittuansa toistasataa pesää tapasi Cornick ainoastaan yhden, jossa oli kaksi munaa». (Brehm, Tierleben, Vogel III, s. 564).

»Petolintujen joukossa on monta lajia, jotka tosin kooltaan eroavat toisistaan, mutta ovat kaikki yhtä vilkkaita elämäntavoissaan, ja näistä on pienillä aina enemmän poikasia kuin suurilla. Maakotkalla on tavallisesti 2 munaa, jolloinkulloin 4, toisinaan ainoastaan 1. Jos sitten laskeudumme sääksiin ja haukkoihin, kasvaa munien luku kahdesta kolmeen sekä kolmesta neljään, ja kun tulemme varpushaukkaan (Astur nisus), on tavallinen luku 3–5. Saman huomaamme pöllöistä: kun isolla pöllöllä on 2–3 munaa, on suhteellisesti pienellä tavallisella pöllöllä (Syrnium aluco) aina 4–5. — — Jos siirrymme yhä pienempiin lintuihin, kuten peukaloisiin ja tiaisiin, tapaamme aina 8, 10, 12, jopa 15 munaa ja toisinaan kaksi poikuetta vuodessa. Pääskysistä saamme erään paraimpia kuvia, kun erotus niiden elantotavassa ja ravinnossa on joko aivan pieni tai sitä ei ole ollenkaan. Törmäpääskyllä (Hirundo riparia), joka on pienin kaikista, on 4–6 munaa ja kaksi poikuetta vuodessa, tavallisella räystäspääskyllä (Hirundo urbica), joka on hiukan suurempi, 4–5, ja tervapääskyllä (Cypselus apus), joka on vielä suurempi, ainoastaan 2.» (Spencer, ed. teos, s. 470, 471).

Kun vertaamme saman luokan lentäviä ja lentokyvyttömiä eläimiä toisiinsa, niin huomaamme, mitä voimankäyttöä lentäminen edellyttää ja kuinka suuresti se alentaa lisääntymiskykyä. Nisäkkäistä on lepakko pienimpiä. Tavallinen lepakko on ainoastaan 7–8 senttimetriä pitkä. Siitä huolimatta se synnyttää vuodessa ainoastaan yhden poikasen. Siis yhtä paljon kuin uljas jalo hirvi.

Jos toiselta puolen taas vertaamme suurinta linnuista, kameelikurkea, joka ei lennä ja on juuri sentähden saavuttanut suuruutensa, luokkansa lentäviin tovereihin, niin voittaa se useimmat niistä hedelmällisyydessä. Se munii 15–20 munaa. Enemmän kuin peukaloinen.

Tämä ei kuitenkaan johdu yksinomaan lentämisen vaatimasta voimankäytöstä. Tässä on otettava huomioon vielä jotakin muutakin. Ero eläinten välillä, jotka kiertelevät taivasalla metsissä ja synnyttävät tai munivat siellä, sekä eläinten välillä, jotka kasvattavat poikasensa pesissä tai luolissa, vaikuttaa linnuissa, jotka eivät kanna eivätkä imetä, aivan toisin kuin nisäkkäissä. Päinvastoin kuin viimemainituissa on linnuissa juuri pesänrakentajilla taipumus kasvattaa vähemmän poikasia, kuin pesättömillä. Spencer viittaa metsäkyyhkysen ja peltokanan väliseen eroon, joista edellinen munii ainoastaan kaksi munaa vuodessa, jälkimäinen 15–20. Erotus johtunee siitä, että peltokana on munittuansa ja haudottuansa vapaa suvunlisäämistoimesta. Heti kun poikaset ovat tulleet munasta, etsivät ne itselleen ravintonsa, tuottamatta enää vanhemmilleen muuta voimankulutusta. Lentävien lintujen sitävastoin on huolehdittava lentokyvyttöinät poikaset pesään, etsittävä ja kuljetettava näille ravinto: tavaton voimankäyttö, joka pian tyhjentäisi vanhempien voimavaraston, jos poikasten luku olisi liian suuri.

Liian hedelmällinen lintupari ei asiain näin ollen voisi kasvattaa poikuettaan valmiiksi, sillä ei olisi toivoa jättää kohtuutonta hedelmällisyyttään perinnöksi.

Kuvaavaa voimankäytölle, jota lentokyvyttömien lintujen kasvattaminen pesässä vaatii, on myöskin se tosiasia, että molemmat vanhemmat toimivat tavallisesti yhtä alttiisti tässä työssä. Yhden yksilön voima ei yksinään riittäisi suorittamaan sitä. Nisäkkäistä sitävastoin isä tavallisesti välittää sangen vähän penikoistansa. Ja samoin on myöskin esim. kanalintujen laita. Kameelikurjista taas, merkillistä kyllä, isä etupäässä pitää huolen siitä vähäisestä hautomistoimesta, jota se ei jätä auringon huoleksi.

Näemme, kuinka moninaisia muotoja eliöitten lisääntyminen voi saada olemisen eri ehtojen vallitessa; eroavaisuuksia, jotka kaikki kuitenkin ovat vain ilmiöitä samasta laista, että eliön voimavarasto on määrätyissä oloissa määrätyn suuri, ja että voimankäyttö sekä lisääntymiseen että yksilön ylläpitämiseen ei voi yhteensä nousta tätä summaa korkeammalle; että siis jokainen toisen tekijän suureneminen välttämättömästi pienentää toista, ja päinvastoin.

Mutta vaikka voimankäyttö, johon eliö kykenee, onkin määrätyissä oloissa määrätyn suuri, niin tämä suuruus kumminkin vaihtelee olosuhteitten mukaan, ja siten voi yhden yksilön tai lajin hedelmällisyys vaihdella yksilön ylläpitämiseksi tarvittavan voimankäytön pysyessä samana tai ylläpitämistä ja lisääntymistä tarkoittavan voimankäytön välisen suhteen pysyessä samana.

Kuta runsaampina ne lähteet pulppuavat, jotka tuovat eliölle uutta voimaa, sitä suurempi on muuten samanlaisten olojen vallitessa sen hedelmällisyys. Näihin voimanlähteisiin kuuluu lämpö (auringonpaiste), mutta ennen kaikkea ravinto. Kuta runsaampi ravinnonsaanti, sitä suurempi hedelmällisyys. Tämän havaitsivat melkein samaan aikaan Herbert Spencer ja Darwin, joka käsittelee sitä teoksessaan kotieläinten ja kasvien vaihteluista. Hänen päätodisteensa on se tosiasia, että kotieläimet yleensä osottavat suurempaa hedelmällisyyttä, kuin niiden villit esi-isät. Tässä ei tosin saa säännöllisen ja runsaan ravinnon vaikutuksen ohella jättää huomioonottamatta sitä seikkaa, että kotieläinten ei tarvitse etsiä ravintoa, vaan saavat sen valmiina eteensä, mikä säästää niiltä suuren voimankäytön. Mutta tämä ei koske kasveja, joissa runsaamman lannoituksen vaikutus esiintyy silmiinpistävänä hedelmäsadossa.

»Monessa tapauksessa», sanoo Darwin, »kuten sikoihin, kaniineihin j. n. e. sekä sellaisiin kasveihin nähden, joita pidetään arvossa siementen vuoksi, on hedelmällisten yksilöitten välitön kasvatettavaksi valikoiminen todennäköisesti lisännyt melkoisesti niiden hedelmällisyyttä; ja kaikissa tapauksissa lienee tämä kai tapahtunut välillisesti sen suuremman todenmukaisuuden mukaan, millä hedelmällisten yksilöitten synnyttämät lukuisammat jälkeläiset ovat voittaneet muut. Mutta kissoihin, hillereihin, koiriin ja kasveihin, kuten porkkanoihin, kaaliin ja parsaan nähden, joita ei pidetä arvossa hedelmällisyyden vuoksi, on valinta voinut vaikuttaa ainoastaan toisarvoisesta ja meidän täytyy lukea niiden hedelmällisyyden lisääntyminen suotuisampain elämänehtojen ansioksi, joiden alaisena ne ovat kauan olleet». (Darwin, edellämain. teos).

Huomioonotettava on se tosiasia, johon Spencer viittaa, että mehiläisten ja muurahaisten keskuudessa riippuu ravinnonsaannista, tuleeko munasta ryömineestä naarastoukasta hedelmätön työntekijä vai hedelmällinen emo.

Gould huomauttaa Australian linnuista:

»Ne munivat kevätkesästä, jolloin hyönteismaailma vielä on vähemmän kehittynyt, aina ainoastaan muutamia munia, mutta myöhemmin, jolloin hyönteisravinnon määrä on tullut runsaammaksi, suuremman luvun».

Samanlaisia havaantoja voidaan tehdä europalaisistakin eläimistä, joilla on useammat poikaset vuodessa. Muistettakoon, mitä edellä (siv. 51) on sanottu jäniksestä, joka synnyttää ensimäisessä poikueessa (maaliskuulla) 1–2, toisessa 3–5, kolmannessa 3 ja neljännessä (elokuulla) jälleen 1–2 poikasta.

Kokeet osottavat myöskin, että hedelmällisyys vähenee huonosti ravituissa eläimissä.

»Cuénot kasvatti kaksi poikuetta valkorottia: toista poikuetta ruokittiin vaihtelevalla ravinnolla hyvin, toista niukasti ainoastaan leivällä. Hyvin ruokitut synnyttivät enemmän poikia yhteen poikueeseen kuin huonosti ravitut». (Th. H. Morgan, Experimentelle Zoologie, 1909, s. 454).

Tätä vastaan on väitetty, että ihmisistä ovat proletaarit paljoa hedelmällisempiä kuin varakkaat luokat, että syöttöeläimet tulevat hedelmättömiksi, ja että kasveissakin esiintyy samanlaisia ilmiöitä liian runsaan lannoituksen seurauksena.

Mitä ihmisiin tulee, puhumme niistä myöhemmin. Eläimissä taas on asianlaita se, että liiallinen määrä ravintoa synnyttää kohtuuttoman rasvanlisäyksen, tuo mukanaan sairaloisia häiriöitä, josta siittämisjärjestelmä kärsii. Tämä on luonteeltaan sangen arka ja kieltäytyy helposti toiminnasta, jos elimistö joutuu outojen suhteitten alaiseksi, josta Darwin esittää lukuisia todistuksia. Se on myöskin yksi niitä syitä, joiden tähden niin monet eläimet tulevat hedelmättömiksi vankeudessa, joten niitä ei voida kesyttää kotieläimiksi.

Kasveissa on asia vielä monimutkaisempi sentähden, että lisääntyminen siementen kautta ei ole niiden ainoa lisääntymistapa. Niillä on sen lisäksi muita elimiä, vesoja, mukuloita ja sipuleita, jotka kasvavat paljoa runsaammin, jos siementen muodostuminen käy niukemmaksi. On ei ainoastaan lukuisia kasveja, jotka eivät ole vielä ehtineetkään niin kauas, että muodostaisivat siemeniä, vaan myöskin sellaisia, jotka ovat kehittyneet siihen, että niiltä on jäänyt siementen muodostuminen, mutta jotka kumminkin lisääntyvät mitä runsaammin.

Nämä väitökset eivät siis suinkaan kumoa sitä lakia, että eliöitten lisääntyminen muutoin samanlaisten edellytysten vallitessa on sitä runsaampi, kuta runsaampi voiman, siis ravinnon saanti on — mikäli se ei tule liialliseksi, jolloin se muuttuu vastakohdakseen, voiman lähteestä voimattomuuden ja sairauden lähteeksi.

Kaikki nämä tekijät vaikuttavat eliöitten maailmaan mitä moninaisimmalla tavalla, mutta samasta periaatteesta syntyneinä ja samaan suuntaan toimivina. Yksilöitten häviämisen ja lisääntymisen välinen tasapaino, joka on alusta pitäen ollut ja jonka täytyi olla voimassa, murtautuu olojen kasvavassa moninaisuudessa yhä useammin lävitse niiden pyrkimysten kautta, joita juuri olemme kuvanneet ja jotka vaikuttavat saadakseen lajeja säilyttäväin voimien summan tasapainoon niitä hävittävien voimien summan kanssa.

Olisi kumminkin ajateltavissa, että määrätyt eliöitten lajit joutuvat pitemmäksi ajaksi pois tästä tasapainosta. Mikä on seurauksena siitä?

Jos lajin lisääntyminen tapahtuu liian hitaasti, joten se ei kykene jälleen täyttämään niitä aukkoja, joita mitä erilaisimmat vihamieliset ainekset repivät, niin tämän lajin täytyy lopulta kadota.

Asia ei ole yhtä yksinkertainen niihin lajeihin nähden, joiden vuotuinen lisääntyminen on pysyväisesti suurempi kuin vuotuinen häviäminen. Esiintyykö tässä se tapaus, että ne lisääntyvät ravinnonsaantimahdollisuuden äärimmäisille rajoille, joissa ravinnonpuutteen välillisesti tai välittömästi aiheuttama hävitys sitten pysyväisesti pitää niitä, kuten Malthus otaksuu?

Jos laji, jolla on taipumusta lisääntymään liiaksi, on sellainen, mikä on toisten ravintona, niin jälkimäisten ravinnonsaantimahdollisuus laajenee edellisen nopeamman lisääntymisen kautta, mutta siten se myös edistää jälkimäisten lisääntymistä, koska ne nyt tulevat runsaammin ravituiksi ja tarvitsevat vähemmän voimaa ravinnon etsimiseen, joten ne sikiävät nopeammin. Jälkimäisten kasvava lisääntyminen on pian tasottava edellisten liiallisen määrän ja pitävä huolta siitä, että liikalisääntymistä ei synny.

Jos taas laji, jolla on taipumusta lisääntymään liiaksi, kuuluu niihin, jotka vain syövät, tulematta itse syödyiksi, niin se synnyttää ravinnon puutteen ei ainoastaan niiden jäsenten luvun kasvamisen kautta, joiden on jaettava saatavissa oleva ravintomäärä, vaan myöskin ravintomäärän vähenemisen kautta, sillä liian suuren lisääntymisen kai täytyy tässä ilmautua sillä tavalla, että ravintona olevia kasveja tai eläimiä syödään vuodessa enemmän, kuin niitä voi kasvaa. Liiallinen lisääntyminen toisella puolen merkitsee siis tässä tapauksessa alituista vähenemistä toisella puolen, alituista ravinnonsaantimahdollisuuden pienenemistä; siten siis myöskin alituista liiaksi lisääntymään pyrkivän eläinlajin vähenemistä sen suuresta hedelmällisyydestä huolimatta, kunnes se on hävittänyt kaikki ravintoaineensa ja siten tuominnut itsensä kuolemaan.

Tässä on kuitenkin tehtävä erotus niiden lajien välillä, jotka elävät eläimistä, ja niiden, jotka elävät kasveista. Ensiksimainituilla esiintyy ravinnon lisääntyvä harvinaisuus siinä, että ravintona olevat eläimet eivät ainoastaan vähene, vaan käyvät aremmiksi, laajalle hajaantuneiksi, nopeammiksi, joten tarvitaan yhä suurempia ponnistuksia, jos mieli saada niitä. Nämä lisääntyvät ponnistukset niukemman ravinnon ohella vähentävät asianomaisen petoeläinten lajin hedelmällisyyttä ja voivat sillä tavalla vaikuttaa sen liiallista lisääntymistä vastaan.

Tämä tapaus ei ole yhtä suotuisa suuriin kasvinsyöjiin nähden, joilla ei ole mitään vihollisia. Olemme jo edellä käsitelleet tätä tapausta, mitä elefantteihin tulee. Tässä voi liiallinen hedelmällisyys johtaa siihen, että kokonaiset laajat alueet, jotka muodostavat näiden eläinten ravinnonsaantialan, tulevat joksikin aikaa mahdottomiksi kaikkien suurempain eläinten asua, kaikki sellaiset lajit kuolevat siellä sukupuuttoon.

Lopputuloksen täytyy kaikissa näissä eri tapauksissa olla aina samanlaisen: kaikki lajit, joiden lisääntyminen ei ota mukautuakseen eliöitten ylläpitämisen ja häviön väliseen tasapainoon, kuolevat sukupuuttoon.

Valikoimista ei näet löydy ainoastaan yksilöiden välillä organismien yksityisten lajien piirissä, vaan myöskin näiden lajien välillä. Jopa mahdollisesti organismien eri järjestelmien välillä. Jokaisessa tällaisessa järjestelmässä ovat kaikki eliöitten lajit tavalla tai toisella yhteydessä keskenään. Mihin tahansa alituiset poikkeukset häviön ja ylläpitämisen välisestä alkuperäisestä tasapainosta yrittävät juurtua, tulevat ne ennemmin tai myöhemmin poistetuiksi sopimattomien yksilöitten, lajien ja lajien järjestelmäin häviämisen kautta. Ainoastaan sopiva voi säilyä. Tämä pitää paikkansa lisääntymiskykyyn samoin kuin kaikkiin muihinkin eliöitten ominaisuuksiin nähden. Mutta sopiva ei ole sellainen lisääntymiskyky, joka pyrkii menemään yli ravinnonsaantimahdollisuuden rajojen, vaan ainoastaan sellainen, joka pysyy niin kaukana näistä rajoista, että yksilön täydellisin kehittyminen on mahdollinen ja että tasapaino yksityisen lajin ja siten myös kaikkien lajien ylläpidon sekä lisääntymisen välillä jää pysyväisesti säilymään.

Takaisin sisällysluetteloon

V.

Kumous ja paikallaan pysyminen luonnossa.

Kun puhumme eliöitten häviön ja lisääntymisen välisestä tasapainosta, ei sillä luonnollisesti ole ymmärrettävä jäykkää tilaa, vaan pyrkimystä, joka puhkeaa esiin suuremmissa tai pienemmissä heilahduksissa ja jonka keskimäärä muodostaa tasapainotilan. Nämä heilahdukset ovat suurimmat lajeissa, jotka itse tai joiden ravintona olevat eliöt lisääntymiseensä tai häviämiseensä nähden suuresti riippuvat vaihtelevista ulkonaisista vaikutuksista, esimerkiksi ilmasta. Toisissa, joiden elämänehdot ovat tasaisemmat, osottaa tasapainotilakin ainoastaan pienempiä häilyväisyyksiä. Sutherland viittaa kahteen tämänlaatuiseen äärimmäiseen tapaukseen. Hiiret lisääntyvät Etelä-Amerikan pampas-tasangoilla summattomasti, jos muutamia suotuisia kesiä sattuu perättäin. Sen johdosta lisääntyy myöskin hiirten vihollisten luku, tehden pian lopun niiden liiallisesta määrästä. Sen jälkeen estyy myöskin hiiristä elävien petoeläinten lisääntyminen, heidän lukunsa vähenee, ja kun suotuisia kesiä tulee uudelleen, on hiirillä aluksi ainoastaan vähän vihollisia, jotka voisivat estää niiden uudistuvan lisääntymisen.

Toiselta puolen on huomattu, että jos joukko haikaroita, sanokaamme esim. viisikymmentä, on ottanut seudun haltuunsa, niin niiden lukumäärä pysyy vuodesta toiseen samana. Samoin pääskysiä ilmestynee joka vuosi yhtä monta paria samalle paikkakunnalle.

Kun ulkonaiset ehdot pysyvät kummassakin tapauksessa keskimäärin samoina, ja kun tätä kestää monet sukupolvet peräkkäin, niin tulee määrätyksi yksityisten lajien hedelmällisyyden runsauskin, joka säilyttää niiden tasapainotilan ja on molemminpuolisen sovelluttamis- ja sopimattomain sekä mukaantumiskyvyttömäin poistamismenettelyn pitkällisen, edelläkäyneen kehityksen lopullinen tulos. Tämä hedelmällisyyden määrä tulee perinnölliseksi, kuten muutkin elimistöjen ominaisuudet, joilla on taipumus pysyä samanlaisena ainakin jonkun aikaa vielä silloinkin, kun ulkonaiset ehdot muuttuvat.

Jos eliöitten eri lajien samanlaisina pysyvät ulkonaiset ehdot joutuvat pitemmän ajan kuluessa — puhumme tässä geologisista aikakausista — keskinäisen tasapainon tilaan, joka riippuu perintönä kulkevista ominaisuuksista, niin tämä tasapaino tekee kaiken kehityksen mahdottomaksi, niin kauan kuin ehdot, jotka sen synnyttivät, ovat voimassa. Mikäpä kehitys olisikaan tarpeellista ja mahdollista, kun kerran kaikki eliöitten lajit sopivat mitä paraiten sekä toisiinsa että maapallon tilan määräämiin ehtoihin?

Malthus'een nojautuvat darvinilaiset pitävät ravinnonpuutetta, joka synnyttää yksilöitten välillä sen ravintoa koskevan taistelun, missä ainoastaan täydellisimmät jäävät elämään ja jatkavat sukuaan, alituisesti vaikuttavana kiihottimena kehityksessä, mikä ei koskaan lepää. Mutta olemme nähneet, että sellainen ravinnon puute pysyvänä ilmiönä ei merkitsisi eliöitten täydellisemmäksi tulemista, vaan rappeutumista ja lopuksi häviötä.

Otaksumamme tasapaino elollisessa luonnossa ei kumminkaan ole suinkaan mahdoton yhdistää kehitysoppiin, vaikka se saakin kehityksen näyttämään jotenkin mahdottomalta tällaisen tasapainokauden vallitessa. Tasapaino edellyttää samanlaisten ulkonaisten ehtojen katkeamatonta jatkumista, joka ei kuitenkaan tee mahdottomaksi pienempiä heilahduksia. Jokaisen ulkonaisten ehtojen pysyvän, syvemmälle käyvän muutoksen täytyy kumminkin häiritä eliöitten tasapainoa, se saa aikaan lajin loppumisen yhtäällä, liiallisen lisääntymisen toisaalla, olemisen taistelun kiihtymisen tasapainotilassa vallitsevaa normaalimäärää ylemmäksi, hurjan ylös ja alas lainehtimisen yksilöitten ja lajien keskinäisissä suhteissa, kunnes vihdoin, jos uudet edellytykset jäävät pitemmäksi aikaa pysyviksi, syntyy uusia lajeja ja uusia keskinäisiä suhteita niiden välille, uusi tasapainon — vaikka ei suinkaan sopusoinnun — tila, jota kestää, kunnes taas ulkonaisten edellytysten uusi valtava muutos esiintyy.

Sellaisia mullistuksia, jotka pysyväisesti muuttavat yksityisten maanosien, jopa koko maapallon ulkomuotoa ja ilmasto- sekä muita suhteita, voivat olla jääkaudet, mantereitten sekä merenpohjan nousemiset ja laskeutumiset, merivirtojen ja maan akselin muuttumiset j. n. e.

Tiedämme, että tällaisia muutoksia on aika-ajoin tapahtunut. Niiden täytyy luoda eläimille ja kasveille uudet elämänehdot, jotka vaikuttavat muuttavasti eliöihin jo uusien kemiallisten kiihottimien, lisääntyneen kylmyyden ja kuivuuden, uusien ravintoaineitten, uusien elinten käyttämistapojen j. n. e. kautta. Useille käy niiden entinen asuinpaikka mahdottomaksi, heidän täytyy paeta, he joutuvat toisten pakolaisten kanssa tungetuiksi uusille seuduille, joka johtaa uuteen valikoimiseen, mutta jossa myös tapahtuu uusia risteytymisiä, mitkä voivat synnyttää uusia lajeja.

Kehitysjakson lopputuloksena on uusi, muuttuneisiin oloihin paremmin sopiva elollinen maailma.

Mutta jos ainoastaan ulkonaisten ehtojen muuttuminen ja niihin mukautuminen on se, mikä viime kädessä aiheuttaa lajien muuttumisen, niin syntyy kysymys: mikä seikka vaikuttaa sen, että tämä muuttuminen on myöskin kehitystä yhä korkeampiin muotoihin?

Tähän kysymykseen täytyy ennen kaikkea vastata toisella kysymyksellä: mikä tekee jonkun muodon korkeammaksi? Ilmeisesti sen osien suurempi moninaisuus, sen elinten laajalle kehittynyt työnjako. Eliöitten ja niiden elinten kasvava moninaisuus tulee selitetyksi, jos maapallomme ulkonaisessa laadussa esiintyy lisääntyvää moninaisuutta.

Luonnollisesti on mahdotonta täysin varmasti kirjoittaa maanpinnan historiaa. Mutta sangen monet asiat puhuvat sen otaksumisen puolesta, että aikana, jolloin ensimäiset eliöt muodostuivat, olivat suhteet maapallolla paljoa yksinkertaisemmat kuin nykyään. Erityisistä merkeistä voidaan päättää, että kehityskulku oli jotenkin seuraava: Saamme otaksua, että alkuaikoina ei vielä ollut suuria eikä syviä alangoita, silloinen vesimäärä oli vielä pieni ja muodosti matalan meren, josta ehkä ei vielä kohonnut ainoatakaan saarta. Suurin osa vettä oli vielä kaasun muodossa, keräytyi paksuksi pilvipeitteeksi veden päälle eikä laskenut ainoatakaan auringonsädettä lävitse. Mutta maapallon sisusta antoi tarpeeksi lämpöä, meri lämpeni kaikkialla yhtätasaisesti, eri vyöhykkeiden asema aurinkoon ei vielä vaikuttanut mitään ilmastoon. Ensimäisillä tällaisissa oloissa syntyvillä eliöillä oli kaikkialla samanlaiset ehdot, ja nämä vaikuttivat samalla tavalla kaikkiin tällaisen elimistön osiin.

Tämä muuttui, kun maapallon jatkuvasti supistuessa ja jäähtyessä sen pinta yhä enemmän rypistyi, kun syntyi suurempia korotuksia ja syvänteitä, ero meren ja kuivan maan, syvän ja matalan meren välillä. Jäähtymisen jatkuessa erosi ilmasta yhä enemmän vesikaasua, joka tuli sateena alas, meren vesimäärä lisääntyi, ja samalla myöskin ilmakehä seestyi, laskien auringon säteet maahan. Nämä vaikuttivat nyt sitä tuntuvammin, kuta vähemmän maan sisäistä lämpöä, joka oli alentunut, pääsi paksun maankuoren lävitse. Lämpöisten päivien ja kylmien öiden, navoilla kesän ja talven, sekä kuuman ja kylmän vyöhykkeen välinen ero syntyi. Tämä jo loi huomattavan olojen moninaisuuden. Ne alkuperäiset yksinkertaiset eliöt, siis kehityksen alussa merenpohjassa elävät, jotka jäivät vanhoihin oloihin, mihin ne olivat hyvin mukautuneet, pysyivat muuttumatta. Mutta kaikkien, jotka joutuivat tai pakotettiin uusiin oloihin, täytyi hävitä, jos ne eivät mukautuneet niihin. Tämä mukautuminen voi osaksi olla uutten kiihoitusten välittömänä seurauksena; mutta missä tämä ei riittänyt tekemään alkuperäisiä muotoja elinvoimaisiksi uusissa oloissa, täytyi miljaardien heistä satojentuhansien vuosien kuluessa yhä uudelleen joutua uudelle elantotasolle ja hävitä, kunnes vihdoin esiintyi muunnos, joka oli uusiin ehtoihin sopiva, piti puolensa ja lisääntyi nyt nopeasti. Siten syntyi uusia lajeja vanhoista, mutta myöskin vanhojen rinnalle, jotka säilyivät.

Kehitys ei tapahdu siten, että vanhat, yksinkertaiset eliöt kuolevat sukupuuttoon ja niiden sijaan tulee uusia, korkeampia. Vaan vanhoihin liittyy uusia, joten elollinen elämä tulee moninaisemmaksi.

Eliöt, jotka olivat kehittyneet meren syvyydessä, ilman valoa, ilman suurta happimäärää, aina samanlaisessa lämmössä, eivät voineet muuttumatta pitää puoliansa jouduttuansa meren pinnalle ja tavatessansa siellä auringonpaistetta, runsaasti happea ja vaihtelevan lämpömäärän.

Näiden tuntuvampain kiihottimien täytyi vaikuttaa aivan toisella tavalla eliöitten ulkopuoleen kuin sisustaan. Tämä synnytti työnjaon näiden kummankin välillä. Vielä suuremmiksi tulivat kiihokkeet eliöille, jotka joutuivat meren ja maan välimaille tyrskyineen, luoteilleen, vuoksineen. Siellä eliön ulkopuoli vasta joutui kovan koetuksen alaiseksi.

Olosuhteitten moninaisuus lisääntyi, kun sade muodosti kuivalle maalle virtaavia vesistöjä, jotka vuosituhansien ja miljoonien kuluessa liottivat sitä, liuensivat sen suoloja ja veivät ne mereen. Alkoi suolattoman ja suolaisen veden välinen ero.

Vielä valtavampia erotuksia syntyi, kun muutamat eliöt alkoivat käydä veden ja maan välisen rajan ylitse ja mukautua jälkimäisen määräämiin olosuhteisiin. Kuivalla maalla ei ole kuumuuden ja kylmyyden, myrskyn ja tyvenen, kesän ja talven välinen erotus ainoastaan suurempi, vaan näiden lisäksi tulee vielä uusia kosteuden sekä kuivuuden j. n. e. välillä.

Ja samalla maa muuttuu yhä monipuolisemmaksi. Syntyy syvänteitä ja vuoriylängöitä, joiden eteläpuolella taas on toiset elämän edellytykset kuin pohjoispuolella, syntyy hiekkaerämaita ja suometsiä, rikkinäisiä kallioita ja pehmeää savimaata.

Mutta jonkun eliön ulkonaisilla elinehdoilla ei ole ymmärrettävä ainoastaan maanpinnan olosuhteita asuntona. Näihin ulkonaisiin ehtoihin kuuluu myöskin ravinnon laatu. Sekin oli alussa yksitoikkoista, ainoastaan vettä, jossa lienee alkuaan ollut melkein kaikkialla jotenkin samat lisäaineet. Hapen saannissa, lämpömäärässä ja valossa lienee myöskin ollut hyvin vähän eroavaisuutta. Olemme jo viitanneet siihen, miten meriveden ja makean veden samoin kuin syvän ja matalan veden välinen ero erisuurine happpi-, valo- ja lämpömäärineen sittemmin syntyi. Vielä tärkeämmiksi tulivat erotukset kasveille, kun ne siirtyivät kuivalle maalle. Kukin maaperä tarjoaa niille erilaista ravintoa. Ja maaperän kokoomus tulee sitä monipuolisemmaksi, kuta enemmän erilaisia geologisia kerrostumia syntyy toistensa päälle mitä erilaatuisimmissa olosuhteissa, jotka kerrostumat sitten siirtyvät, poimuuntuvat, läpäisevät toisiansa ja joutuvat mitä kirjavimpaan sekasortoon.

Maaperä, jossa kasvi elää, on sillä sekä ravintona että asuntona. Mutta tämä muuttuu heti, kun muodostuu eliöitä, jotka eivät käytä ravinnokseen elottomia aineita, vaan saavat ravintonsa toisista eliöistä. Ainoastaan pieni osa näistä jää maahan kiinni, ilman vapaan liikunnon elimiä ja siis ilman tietoisuutta ja tahtoa.

Heti kun on tarpeeksi paljon alkueläimiä ja kasveja, jotka muodostavat runsaan ravintovaraston, on maaperä valmis eliöille, jotka saavat tästä varastosta uusia, korkeampia voimia, kuin elottomien aineitten itseensä yhdistämisestä voidaan saada. Tarkoitukseni ei ole koettaa ratkaista elämän tai tietoisuuden arvoitusta. Tahtomatta kaikiksi ajoiksi väittää, että »emme tule tuntemaan», täytyy minun kumminkin tunnustaa, että nyt »emme tunne».

Ja sitä tehtävää varten, joka tässä on ratkaistavanamme, ei meidän tarvitsekaan esittää, miten eläin muodostuu alkuolennosta, miten mielivaltainen liikunto, tietoisuus, tahto on kehittynyt. Kaikissa tapauksissa oli tämän kehityksen pohjana elollisen elämän määrätty moninaisuus. Ja kuta monipuolisemmat maaperän, ilmaston, kasvien kasvamissuhteet olivat, sitä monipuolisemman täyty myöskin olla eläinmaailman, jonka tuli mukautua näihin eri oloihin. Tämä monipuolisuus lisääntyi yhä, kun muodostui eläimiä, jotka elivät eläimistä. Nyt ei ollut ainoastaan moninaisten eläinten mukautuminen moninaisiin kasveihin sekä näiden taas puolestaan moninaisiin eläimiin, mikä vielä lisäsi monipuolisuutta, vaan moninaisten eläinten oli mukautuminen moninaisiin eläimiin. Kukin eliö ei ole ainoastaan äärimmäisten ehtojen tulos, vaan se muodostaa puolestaan itsekin osan toisten eliöitten elinehtoja.

Jos ajattelemme kaikkia näitä vaikutuksia, niin alituinen kehitys yhä täydellisiinpiin, toisin sanoen monimutkaisempiin eliöihin kadottaa kaiken ihmeellisyyden vivahduksenkin. Viime kädessä se voidaan johtaa puhtaasti mekaanisista muutoksista, joita on tapahtunut maapallollamme.

Jos tämä käsityskanta on oikea, niin silloin kehitysopin ja marxilaisuuden välinen yhteisyys säilyy, silloin ihmisaatetten kehitys samoin kuin eliöittenkin kehitys tapahtuu yleensä samalla tavalla, mukautumalla elämän aineellisiin, toisin sanoen ulkonaisiin ehtoihin. Materialistinen historiankäsitys samoin kuin kehitysoppikin todistavat kumpikin alaltaan — toisella inhimillinen yhteiskunta ja toisella eliöitten järjestö — ainoastaan sen, mikä on koko maailman, myöskin elottoman, yleinen laki. Jokaisen esineen muodot ovat sen ympäristön ehtojen määräämät.

Ja samoin kuin inhimillisen yhteiskunnan kehityksessä, samoin erotamme silloin myöskin elollisen maailman kehityksessä nopeiden muutosten ja paikallaan pysymisen, tasapainon aikakausia, kumouksellisia ja vanhoillisia ajanjaksoja. Edellisten vallitessa on eliöitten mukautuminen uusiin oloihin tärkein kohta, eliöt tulevat plastillisiksi, kuten Darwin sanoo:

»Ulkonaisten ehtojen muutoksista, koska ne vaikuttavat lisääntymisjärjestelmään, on todennäköisesti se seuraus, että niiden olentojen elimistö, jotka eniten olivat vaikutuksen alaisia, tulee plastilliseksi» (Lajien synty).

Hankittujen ominaisuuksien — ja kaikki ominaisuudet, jotka erottavat yksityisen eliön toisista, ovat viime kädessä hankittuja — lujittaminen pysyväisiksi rotuluonteiksi, mitkä kulkevat perintönä, voi sitävastoin tapahtua ainoastaan alituisesti samojen ulkonaisten elinehtojen aikakaudella, jotka elinehdot vaikuttavat lapsiin samoin kuin vanhempiinkin, joten jälkimäisiltä periytyneet ominaisuudet juurtuvat edellisissä yhä lujemmiksi.

Perintö voi tulla lajia määrääväksi momentiksi ainoastaan aikakausilla, jolloin eliöitten ja ulkomaailman väliset suhteet pysyvät kauan pääasiallisesti samanlaisina.

Luonnossa ei tosin voida tehdä niin jyrkkiä erotuksia, että olisi aikakausia, jolloin ei kerrassaan mikään muutu maanpinnalla, ja toisia, jolloin ei mikään pysy entisellään, ja niinpä ei voidakaan sanoa, että toiset aikakaudet olisivat yksinomaan perimisen, toiset yksinomaan mukautumisen ajanjaksoja. Samoin ei myöskään ole yhteiskunnassa ehdottoman paikallaanpysymisen aikoja, ja toiselta puolen ei jyrkinkään vallankumous voi kumota kaikkea vanhaa. Siitä huolimatta erotetaan yhteiskunnan historiassa kumouksellisia ja vanhoillisia aikakausia, ja sama erotus voidaan tehdä maapallon historiassa, jos ollaan tarpeeksi varovaisia: voidaan erottaa aikakausia, jolloin maanpinnan muutokset ovat niin laajoja ja syvällisiä, että ne luovat uudet elämänehdot kokonaisille lajeille ja saattavat mukautumisvoimat kokonaisissa lajeissa pitemmäksi ajaksi voitolle periytymisvoimista. Ja toiselta puolen aikakausia, jolloin maanpinnan lakkaamattomat muutokset ovat niin vähäpätöisiä ja ainoastaan paikallista luonnetta olevia, että mukauttamisvoimat synnyttävät korkeintaan ohimeneviä yksilöllisiä yksityisten eliöitten muutoksia, mutta eivät kykene tunkemaan syrjään kokonaisten lajien periytymisvoimia, jolloin siis lajit yksilöllisistä vaihteluista huolimatta säilyvät pääasiallisesti muuttumattomina.

Viimeinen koko maapallon valtava kumouksellinen ajakso oli tertiääriaika, joka muodosti suuret vuorijonot, kohotti maanpinnan ja sen elollisen elämän monipuolisuuden korkeimmilleen ja loi nisäkäsmaailman nykyiseen muotoonsa. Tältä aikakaudelta polveutuu ihminen.

Sen jälkeen on kyllä lukuisia muotoja kuollut, mutta uusia tuskin esiintynyt, ei ainakaan merkittävämpiä uusia, ellemme ota lukuun niitä loismuotoja joille vasta itse ihminen tuli asunnoksi ja »ravintoalueeksi», siis edellytykseksi, elantotasoksi. Sellaisia ovat vaatetäi, monet heisimatolajit ja tippurin synnyttäjä gonokokkus. Nämä miellyttävät eläimet ovat todennäköisesti syntyneet vasta ihmisen jälkeen. Ne ovat »luomisen kruununa», emmekä me.

Tällä hetkellä elämme ilmeisesti aikakaudella, joka on vanhoillinen mitä uusien lajien kehittymiseen tulee. Ulkonaiset elantosuhteet ovat pääpiirteissään pysyneet vuosituhansia samoina, ja sentähden lajitkin näyttävät muuttumattomilta, kehitys näyttää rajoittuneen yhteiskuntaan, sillä näyttää olevan ainoastaan tämä yksi historia ja ala luonnon vastakohtana. Jos tahdomme saada näkyviin kehityksen elollisessa luonossa, niin meidän täytyy ottaa avuksi geologia, verrata jäännöksiä, jotka ovat satojentuhansien ja miljoonain vuosien vanhoja, nykyisiin lajeihin.

»Yhtä vähän kuin kivettymishistoriaa, yhtä vähän voimme suorastaan luonnossa havaita eläinten muuttumista. Siihen on elämämme liian lyhyt. Ja vaikka aikoja sitten kuolleilta kansoilta olisi säilynyt erityisistä eläimistä aivan luonnontarkkoja piirustuksia, niin tuskin voisimme huomata erotusta näiden ja saman eläinlajin nykyisten edustajain välillä. Sillä mitä ovat 6,000 yleisen historian vuotta maan historiaan verraten, jonka yksityiset aikakaudet käsittävät satojatuhansia vuosia! Muutos tapahtuu liian hitaasti, jotta silmämme voisivat huomata sen jo 6,000 vuodessa.» (Konrad Günther, Vom Urtier zum Menschen, 1909, s. 6.)

Siis nykyään elävät eliöt (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta) eivät ole sitten 6,000 vuoden muuttuneet siinä määrässä, että se olisi huomattavissa, ja kuitenkin pitäisi olemisen taistelun synnyttämäin muutosten olla sellaisia, että ne tekevät yksityisen yksilön merkillisesti toista etevämmäksi! Muutos, joka on niin vähäpätöinen, että se ei astu selvästi näkyviin niiden satojen ja tuhansien sukupolvien alituisesti karttuessa, jotka ovat lyhytikäisillä eläimillä seuranneet toisiaan historiallisella ajalla, ei voi millään tavalla selittää niiden eläinten voitollepääsyä, joiden hyväksi tämä muutos on tapahtunut. Jos uusia lajeja kehittyy, täytyy tämän tapahtuman aikamäärän olla nopeamman. Lajien muuttumattomuus historiallisella ajalla voidaan selittää ainoastaan siten, että niiden olemisen ehdot eivät ole tällä aikakaudella olleet minkäänlaisen syvälle ulottuvan muutoksen alaisia ja että maapallon historiassa ei ole enemmän kuin yhteiskunnankaan historiassa yksinomaan kumouksellisia, vaan myöskin levon aikakausia.

Jos hyväksymme lajien muuttumattomuuden nykyisellä aikakaudella joka luonnollisesti on aivan toista, kuin niiden muuttumattomuus kaikissa oloissa — niin se ei suinkaan merkitse sitä, että olemisen taistelu ja sopivimman valinta ei vaikuttaisi keskeytymättä. Mutta heti kun kerran kaikki elimistöjen lajit ovat pitemmän samanlaisina pysyväin elinehtojen aikakauden kuluessa mitä paraiten mukautuneet näihin, siis myöskin toisiinsa, voi olemisen taistelu vaikuttaa enää ainoastaan sen, että soveltumattomat muutokset pohditaan pois ja että jokainen laji pysyy suorituskykynsä huipulla, mutta että saavutettu perusmuoto myöskin lujittuu.

Eräs harvoja esimerkkejä uuden lajin muodostumisesta historiallisella ajalla on Madeiran luona olevan Porto Santo saaren kaniinit, joita laskettiin sinne vuonna 1419 ja joiden jälkeläiset muuttuivat niin suuresti, että niitä pidetään uutena lajina. Ja juuri tämä kehitys, joka on tapahtunut silmiemme edessä, on tulos elämänehtojen muutoksesta, eikä ravinnonpuutteen synnyttämästä olemisen taistelusta muuttumattomain elinehtojen vallitessa. Tämä esimerkki osottaa, kuinka nopeasti uusia lajeja voi syntyä, ja että siihen ei ole tarpeen mittaamattomia ajanjaksoja.

Huomattava on myöskin seuraava seikka, jonka Darwin kertoo. Hän tutki vuonna 1861 kahta Porto Santon kaniinia, jotka juuri olivat saapuneet Lontoon eläintieteelliseen puistoon, ja huomasi niiden korvissa sekä hännässä värin, mitä ei millään muulla kaniinilla ole. Neljä vuotta myöhemmin hänelle lähetettiin toinen näistä kaniineista kuolleena. Hän huomasi silloin, että näiden ruumiinosien väri oli tällöin jo suuresti lähestynyt kaniineilla tavallista väriä, »Tämä yksilöllinen kaniini oli siis Englannin ilmastossa saanut takaisin lajille omituisen karvanvärin melkein neljässä vuodessa.» (Eläinten ja kasvien vaihteluista.)

Lajien muuttumattomuus historiallisena aikana jää selittämättä, jos otaksumme, että elollisen kehityksen kiihottimena olisi katkeamatta vaikuttava eliöitten pyrkimys lisääntymään nopeammin, kuin niiden ravinnonsaantimahdollisuus. Tämä vaikeus katoaa, jos otaksumme, että uusien lajien luojana on ulkonaisten elantosuhteitten ajoittain tapahtuva muutos, ja että näiden ehtojen monipuolisuus vaikuttaa yhä monimutkaisempain, korkeampain eliöitten ihmestymisen.

Tämä otaksuminen poistaa vielä erään toisenkin vaikeuden, joka syntyy, jos Malthus'en oppi asetetaan darvinismin perustukseksi. Se ei silloin edellytä ainoastaan katkeamatonta elävien olentojen kehitystä; katkeamatonta ylempien olentojen ilmestymistä alempien rinnalle, vaan myöskin sitä, että ylemmät tunkevat alempia eliöitä pois. Silloin on mahdoton selittää, minkätähden alemmat vielä säilyvät, miksi eivät ylemmät hävitä niitä kokonaan, esimerkiksi samalla tavalla, kuin europalaiset nykyään tekevät alemmille ihmisroduille, vedoten silloin darvinismiin ja uskotellen, että he noudattavat luonnon välttämättömyyttä, joka vaatii alempien eliöitten syrjäyttämistä korkeammalle kehittyneiden kautta. Tiede muka kieltää säästämästä alempia rotuja, väittävät siirtomaapolitiikkomme. Tämän »tieteen» vaatimuksen vastakohtana näemme, että yksinkertaisimmat eliöt maanpinnalla elävät edelleen ylempien rinnalla. Ensiksimainittujen säilymisen selitys on aivan luonnollinen, jos otaksutaan, että ylemmät saavat kiittää kehityksestään ulkonaisten elämänehtojensa yhä lisääntyvää monipuolisuutta. Nämä eivät synny siten, että alemmat eliöt tungetaan syrjään taistelussa heitä vastaan, vaan liittymällä heihin, koska vanhoihin elinehtoihin liittyy monin paikoin uusia, jotka vaikuttavat muutoksia yksityisissä lajeissa. Missä ja mikäli vanhat elämänehdot pysyvät muuttumatta, säilyvät myöskin vanhat, niihin vuosituhansien kuluessa paraiten mukautuneet eliöt. Vanhojen, yksinkertaisten eliömuotojen jatkuva säilyminen on puolestaan elämänehtona uusille esiintyville muodoille, jotka elävät itseänsä yksinkertaisemmista eliöistä.

Vanhat lajit kuolevat sukupuuttoon ainoastaan silloin, kun ne elinehdot lakkaavat, joiden alaisina ne ovat kehittyneet ja joihin ne ovat sopeutuneet. Näin voi luonnollisesti sattua. Siten on varmasti lakannut monta elinehtoa, joiden alaisina alkuolennot syntyivät; esimerkiksi ilman hiilihappoisuus ja meriveden lämpö ovat vähentyneet. Toiselta puolen taas uusien eliömuotojen syntyminen hävittää monien vanhempien elinehdot. Eivätkä yhden tai toisen lajin edessä sortumaan joutuvat aina ole alimmalla asteella olevia. Sukupuuttoon kuolleet »veden paisumuksen» aikuiset eläimet, joiden jäännökset nykyään herättävät ihmettelyämme, kaikki liskot, mastodontit ja muut, kuuluivat aikansa kehittyneimpiin muotoihin.

Mutta jos elinehtojen yhä kehittyvä monipuolisuus maapallolla yksinään vaikuttaa sen, että yksinkertaisten rinnalle syntyy yhä monipuolisempia, ylempiä eliöitä, on myöskin selvää, että korkeampiin eliöihin pyrkivän kehityksen täytyy maapallolla lakata, kun se lakkaa jäähtymis- ja supistumisprosessinsa kautta luomasta pinnalleen lisääntyvää olojen monipuolisuutta.

Määrätystä ajankohdasta lähtien täytyy maapallon alkaa suorastaan menettää monipuolisuuttansa ja olojen sen pinnalla täytyy muodostua yhä yksitoikkoisemmiksi. Tämä voi tapahtua kahdella tavalla, riippuen niiden kummankin suuren voiman voimasuhteista, jotka määräävät maan ulkomuodon ja joita voidaan kutsua plutonismiksi sekä neptunismiksi, jos tahdotaan puhua kahdeksannentoista vuosisadan tavalla.

Näiden kummankin vaikutusta ei tosin voida kuvitella juuri samalla tavalla kuin silloin. Tuliperäiset purkaukset eivät vaikuta maan nousemiseen ja laskeutumiseen läheskään yhtä paljon, kuin sen supistumisprosessi, joka vetää sen kasvot ryppyihin, mitkä näyttävät meistä vuorenselänteiltä, panee täällä alueen nousemaan, tuolla taas vajoamaan, ja nostaa sekä laskee vuosituhansien kuluessa toisinaan kokonaisia mantereita huomaamatta. Mutta vesi pyrkii lakkaamatta tasoittamaan kaikki epätasaisuudet, alentamaan kaikki ylhäiset paikat, täyttämään kaikki syvänteet kukkulain alentamisesta syntyvillä tuotteilla, vierinkivillä, hiekalla, savella.

Molemmat voimat, niin hyvin maan supistumisen kohottava kuin veden tasoittava voima, pyrkivät vähitellen heikontumaan. Veden määrän maanpinnalla täytyy alituisesti vähentyä. Kuta paksummaksi maankuori tulee ja kuta enemmän se jäähtyy, sitä suurempi se ala, johon vesi voi imeytyä, haihtumatta jälleen kaasuksi tai tulematta enää esiin, sitä syvemmälle vesi tunkee maan uumeniin ja sitä pienempi sen määrä maanpinnalla.

Maan jäähtymisen lisääntyessä ja sen kuoren yhä vahvetessa täytyy myöskin sen supistumisen ja rypistymisen nopeuden ja määrän käydä pienemmäksi.

Maan pinnanmuodostukselle ratkaisevaksi tulee nyt se seikka, kumpi näistä kahdesta voimasta, vedenkö vai tulen, vähenee nopeammin. Jos veden tasoittava voima voittaa uusia harjanteita kohottavat voimat, niin maa tulee yhä tasaisemmaksi, valtameri yhä matalammaksi, kunnes koko maapallo vihdoin on saman näköinen kuin nykyään Hollanti ja Zuidersee. Ja tämänkin täytyy kerran loppua, meren kuivua kokonaan, ja kuivan erämaan jäädä jäljelle. Viimeiset elävät olennot eivät silloin palellu kuoliaiksi jäässä, vaan kuolevat janoon pölyssä.

Mutta on myöskin mahdollista, että vesi ei voita ylänköjä muodostavia voimia, että se lopulta imeytyy maan poveen, ennenkuin se on voinut kantaa pois vuoret. Ovatpa nämä voineet sillävälin käydä korkeammiksikin kuin nykyään. Kuu tarjoaa meille kuvan sellaisesta tilasta.

Kehityksen kulku toisessa näistä tapauksista on aivan erilainen kuin toisessa, mutta pyrkimys, elinehtojen ja elollisen elämän yhä lisääntyvä yksitoikkoisuus, pysyy kummassakin samanlaisena. Yhden eliön lajin toisensa jälkeen täytyy kadota, koska niiden elinehdot laakkaavat toinen toisensa perästä. Niiden lajien, joiden ravintona edelliset ovat, täytyy silloin myöskin hävitä, tai ne muuttavat ravintonsa yksinkertaisemmaksi, koska ravintoeläinten tai kasvien valikoimismahdollisuus on käynyt pienemmäksi. Ja kuta yksipuolisempaa ravinto on, sitä yksinkertaisemmat ovat sen etsimistä, anastamista ja sulattamista tarkoittavat elimet. Eikä ainoastaan elimistömuotojen kokonaisuus käy yksinkertaisemmaksi, vaan elämään jääneiltä elimistöiltäkin monet elimet surkastuvat tai käyvät yksinkertaisemmiksi jatkuvan käyttämättömyyden vuoksi.

Malthus'en opille rakennetun darvinismin johtopäätöksenä on otaksuma, että elimistöt kehittyvät ravinnonsaantia tarkoittavan taistelun kautta yhä edelleen korkeampiin muotoihin. Tämän kohoamisen täytyisi jatkua myöskin edelläkuvatulla maapallon elämän asteelle, kunnes kaikki elämä maapallolla kävisi mahdottomaksi vedenpuutteen tähden.

Meidän ei luonnollisesti ole tarvis erityisesti kiintyä kysymykseen, vastaako elävien olentojen kehityksen nousevaa haaraa myöskin laskeutuva, vai onko haara kasvava lakkaamatta ylöspäin, kunnes se kuivuu. Ehkäpä kaikki tapahtuukin aivan toisin, ehkäpä joku kiintotähti suhahtaa jonakin kauniina päivänä aurinkokuntaamme ja hajoittaa sen kaasuiksi, jotka, vapaasti Arrhenius'en mukaan, alkavat vielä kerran koko ilmiön uudelleen.

Mutta kaikissa tapauksissa on mahdollista, että olemme jo saapuneet maapallon elimistöjen kehityksen huippukohtaan; ettei nykyään tavattavien elimistöjen yläpuolelle enää kohoa mitään korkeampia lajeja. Niin, voitaisiinpa kysyä, emmekö jo ole joutuneet sen aikakauden alkuun, jolloin elämä maapallolla muuttuu yhä yksitoikkoisemmaksi.

Todennäköistä tämä ei tosin ole. Vaikka vedenpaisumuksen jälkeen ei todennäköisesti olekaan syntynyt enää mitään ylempain eläinten uusia lajeja, vaan sen sijaan kadonnut paljon vanhoja, kuten useat elefantti- ja sarvikuonolajit, jättiläishirvi, luolakarhu, luolahyena, luolaleijona, jättiläislaiskiaiset ja -vyötiäiset j. n. e., ja vaikka paljon lajeja katoaa vielä silmiemme edessäkin kaikista suojelemisyrityksistä huolimatta, kuten metsähärät, hirvet, vuorikauriit, niin on tuskin otaksuttavissa, että ne ovat maanpinnan luonnollisten elinehtojen yhä kasvavan yksitoikkoisuuden uhreja. Sellaisesta luonnollisista syistä johtuvasta elinehtojen moninaisuuden vähenemisestä maapallolla ei ole tavattavissa pienintäkään merkkiä. Huomaamme kyllä vuosituhansia jatkuneen liikkeen, jonka pyrkimyksenä on muodostaa elinehdot maapallolla yhä yksitoikkoisemmiksi, mutta se voima, joka tämän liikkeen synnyttää, ei ole veden, vaan ihmisen tasoittava voima.

Takaisin sisällysluetteloon

VI.

Aritmeettinen sarja ja vähenevä maan sato.

Ihmisen mukana astuu luonnon näkymölle uusi tekijä: inhimillinen tekniikka. Vapaasti liikkuva eläin on paljon yläpuolella kasveja, joiden ravinnonsaantimahdollisuuden muodostaa se kappale maata, mihin sen aiheena oleva siemen sattui lentämään. Eläin voi, muutamia harvoja, alhaisella kannalla olevia lajeja lukuunottamatta, etsiä ravintonsa, vaihtaa epäsuotuisat seudut suotuisiin. Mutta se ei kuitenkaan voi lisätä sitä ravintoainetten määrää, mikä kokonaisuudella on käytettävissä.

Tämän voi ainoastaan ihminen, joka sen kautta kohoaa yhtä paljon yläpuolelle eläimiä, kuin nämä ovat kasveja korkeammalla. Häneen nähden syntyy uusi kansoittumislain pohja, itse laki tulee muodostelluksi hänen kauttansa ja häntä varten.

Malthuskin huomaa sen. Mutta siitä huolimatta, arvelee hän, ei hänen kansoittumislakinsa itse asiassa tämän kautta ollenkaan muutu. Ihminen tosin eroaa eläimistä siinä, että hän voi yhä enemmän laajentaa ravinnonsaantimahdollisuuttansa. Mutta tämä ei hyödytä ihmistä ollenkaan, sillä hänen taipumuksensa lisääntyä ravinnonsaantimahdollisuuden rajojen ulkopuolelle on yhä uudelleen pyrkivä käymään laajennettujenkin rajojen ylitse.

Monien havaantojen ja laskelmien perusteella hän tulee siihen lopputulokseen, että jonkun maan väestö tulisi viidessäkolmatta vuodessa helposti kaksinkertaiseksi, elleivät paheet ja kurjuus tai sikiämisen vapaaehtoinen rajoittaminen estäisi lisääntymistä. Sitävastoin hän pitää mahdottomana, että maan sato voisi viidessäkolmatta vuodessa lisääntyä enemmän, kuin mitä se nyt tuottaa. Jos maa kykenee nykyään elättämään kymmenen miljoonaa, on hänen mielestään sangen edullinen poikkeus, jos hän sitä pitää mahdollisena, että se voisi viidenkolmatta vuoden kuluttua elättää toisen verran lisää, sekä taas viidenkolmatta vuoden kuluttua kymmenen miljoonaa enemmän j. n. e. Mutta väestö pyrkii tulemaan kaksinkertaiseksi aina viidessäkolmatta vuodessa.

Lisääntyminen on siis seuraava, jos otaksumme, että alkuperäinen väkiluku on kymmenen miljoonaa:

Ravintoaineet pyrkivät siis lisääntymään jaksossa, jota kutsutaan aritmeettiseksi sarjaksi ja jossa jokainen seuraava jäsen saadaan siten, että edelliseen lisätään sama luku. Väkiluku sitävastoin pyrkii kasvamaan geometrisessä eli sellaisessa sarjassa, missä jokainen seuraava jäsen saadaan, kun edellinen kerrotaan samalla luvulla. Eron ensimäisen ja toisen välillä täytyy tulla yhä suuremmaksi, ravinnonpuutteen yhä vaikeammaksi, kunnes sen tuhoavat seuraukset saattavat tasapainon jälleen voimaan, jos ei pelko ole saanut sitä jo ennemmin aikaan. Teknillinen edistys ei siis saa aikaan muuta kuin sen, että kurjuus, mikä Malthus'en mukaan alituisesti vallitsee luonnossa, pysyy ihmistenkin keskuudessa aina samana, ellei oteta lukuun sitä lohdullista erotusta, että ihmiskunnan lisääntyessä inhimillisen kurjuuden aluekin on alituisen lisääntymisen alainen, kun taas luonnontilassa jokaisen lajin ja sen erityisen kurjuuden alue pysyy muuttumatta.

On tosin vielä toinenkin eroavaisuus ihmisen ja eläimen välillä. Ihminen on itsensä herra, hän voi hillitä halunsa ja intohimonsa sekä rajoittaa siten lisääntymisensä. Tämä on ainoa keino välttää proletaarista tilaa, jossa Malthus'en mukaan koko luonto alituisesti on. Tekniikka ei muka kykene tuottamaan ihmisille lisääntynyttä hyvinvointia, ei myöskään yhteiskunnallinen uudistus, vaan ainoastaan siveysoppi. Ei sitä saa aikaan yhteiskunnalle tarjona olevain tuotteitten lisääntyminen, ei niiden muutettu jakaminen, vaan ainoastaan köyhien pidättäytyminen siittämästä jälkeläisiä — siis menettely, joka on sangen halpa, heti jokaisen käytettävissä, eikä vaadi varakkailta pienintäkään uhrausta.

Aivan toisen kuin aritmeettisen ja geometrisen sarjan välistä vastakkaisuutta osottavan merkityksen saa Malthus'en kansoittumislain sovelluttaminen ihmisiin maan vähenevän tuottavuuden lain muodossa, josta on porvarillisille taloustieteilijöille tullut yhtä »kumoamaton perustotuus», kuin itse Malthus'en laki, jota se tukee. Niinpä Eduard Davidkin kirjassaan sosialismista ja maataloudesta puhuu tästä »maan tuottavuuden lain pohjana olevasta suuresta taloudesta», jonka Marx valitettavasti jätti huomiotta. Eräs amerikkalainen John Bates Clark siirtää tämän lain teollisuuteenkin kehittääkseen sen perusteella »luonnollisen» työpalkan lain, joka palkka on yhtä suuri kuin tulos viimeisestä lisäksi tulevasta työstä, mitä jossakin liikkeessä vielä voidaan käyttää. (The Distribution of Wealth, 1899).

Pian näemme, mitä tämä viimeinen lisäksituleva työ merkitsee.

Oppi vähenevästä maan tuottavuudesta väittää:

Jos joku varma työmäärä käytettynä jollakin maapalstalla tuottaa vuodessa määrätyn sadon ja jos seuraavana vuonna käytetään siihen edellisen lisäksi vielä yhtä suuri määrä työtä (joko välittömästi tai välillisesti tuotannonvälineinä, kuten esim. lannoitusaineina), niin ei toisen lisäksi tulleen työmäärän sato ole yhtä suuri kuin ensimäisen; kolmannen on vielä pienempi, j. n. e. Jos alamme kymmenestä työntekijästä, jotka viljelevät jotakin maa-alaa ja hankkivat kaikki tuotannonväiineet, mitä se tarvitsee, sekä otaksumme että sen sato on 100, niin on tämä sato mainitun lain mukaan työn edelleen lisääntyessä muodostuva jotenkin seuraavaksi:

Jos otaksumme, että viisihenkinen perhe tarvitsee ravinnokseen vuositulon 5, niin huomaamme, että

Siis kuta enemmän väestö lisääntyy, sitä pienempi väestön kasvamisen synnyttämä elintarpeitten lisääntyminen ja sitä pienempi se ylijäämä, minkä maataviljelevä väestö voi tuottaa niille, jotka eivät sitä viljele. Jos viimemainittu väestönosa voi alussa olla puolet koko väestöstä, niin se alenee esimerkissämme noin kuudenneksi osaksi (¹⁄₂₅) koko väestöstä, kun maataviljelevä väestö on kasvanut viisikertaiseksi. Maanviljelijäin luku kasvaa 10:stä 50:neen perheeseen, maata viljelemättömäin alenee 10:stä 8:aan. Jos ensimäiset 10 yöntekijää tuottavat elintarpeet 20 erheelle, niin viimeiset 10 tuottavat ainoastaan 4 erheelle. Väestön lisääntymiseen verraten elintarpeitten määrä yhä pienenee, vaikka se kyllä sellaisenaan kasvaa.

Sama pyrkimys voi myöskin esiintyä seuraavassa muodossa: Ensiksi viljellään hedelmällisin maa, joka tuottaa runsaimman sadon. Mutta väestön lisääntyessä täytyy ottaa viljeltäväksi huonompaakin maata, joka tuottaa samalle työlle pienemmän sadon, ja niin edespäin.

Tämä laki on tullut sangen tärkeäksi taloustieteen teorian kehitykselle. Siihen nojautuu differentialikoron koron laki, kuten Richardo sen perusteli. Mutta se, millä voi olla merkitystä yhteiskunnallisten olojen selittelyssä, voi viedä pahasti harhaan, jos sitä tahdotaan käyttää luonnon seikkojen selville saamiseen.

Olemme jo viitanneet eroon yleensä inhimillisen, tavara-arvoa synnyttävän työn ja erityisesti käyttöarvoa muodostavan työn välillä. Jos aion selittää yhteiskunnallista suhdetta, jonka kaksi tavarantuottajaa muodostavat keskenänsä sen kautta, että he vaihtavat tuotteitansa toistensa kanssa, täytyy minun katsoa heidän työtänsä yleisinhimilliseksi. Molempain vaihtosuhteessa tulee kysymykseen ainoastaan se työn määrä, mitä kummankin oli käyttäminen tuotteeseensa.

Mutta vaihtosuhteitten määrä voidaan ajatella loppumattomiin venyväksi; eihän ammattien välisellä työnjaolla yhteiskunnassa ole teoreettisesti mitään rajoja. Ja siten voidaan myöskin yleisen inhimillisen työn määrä inhimillisessä yhteiskunnassa ajatella yhtä rajoittamattoman suureksi kuin itse yhteiskuntakin.

Jos aion selittää maakorkoa, täytyy minun kosketella myöskin yleistä ihmistyötä, sillä se esittää yhteiskunnallisen suhteen, joka on ominainen tavarantuotannolle; maanomistajan suhteen muihin yhteiskunnan jäseniin. Se ei johdu maasta, vaan maan tuotteitten arvosta ja hinnasta, sen muodostaa tuotantohinnan, toisin sanoen tuotantokustannusten ynnä keskimääräisen voiton ylitse nouseva myyntihinnan määrä.

Jos tahdon selittää maakoron ja maahan käytetyn työn paljouden välistä suhdetta, niin voin otaksua tämän määrän mielivaltaisen suureksi. Differentialikorolle on ratkaisevaa se, että samat määrät työtä — poiketen arvolain edellytyksestä — tuottavat erisuuren määrän tuotteita, jos niitä käytetään rinnakkain alueilla, joiden hedelmällisyys on erilainen, tai peräkkäin samanlaisilla alueilla. Maakorko muodostuu silloin sen ylijäämän kautta, jonka samat työmäärät paremmalla maalla tai edullisimmin käytettyinä samalla maalla tuottavat verrattuna työn tuloksiin huonommalla maalla, mitä vielä voidaan voitolla viljellä, tai verrattuna vähemmän edulliseen käyttämiseen, mikä vielä tuottaa voittoa, samanlaisella maalla. Tässä on aivan samantekevää, viljelläänkö ensiksi paras vai huonoin vai keskinkertainen maa, josta viljeleminen sitten siirtyy edellisessä tapauksessa huonompaan, jälkimäisessä parempaan maahan. Samoin on yhdentekevää, tuottaako ensiksi käytetty työn määrä suuremman sadon, vai kartuttavatko myöhemmät työn lisäykset vielä suhteellisesti satoa.

Asia muodostuu aivan toiseksi, jos työn vaikutusta maahan ei katsota maakoron kannalta, joka ei tässä enää herätäkään mielenkiintoamme, vaan sen elintarpeitten määrän kannalta, mitä se voi tuottaa.

Tässä ei ole tarkoitus selittää erityistä, tavarantuotannolle ominaista yhteiskunnallista suhdetta, vaan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, joka on yhteinen kaikille yhteiskunta- ja tuotantomuodoille. Tässä emme voi enää puhua yleisinhimillisestä työstä — käsite, jolla ei ole mitään merkitystä tavarantuotannon ulkopuolella —, vaan ainoastaan erityisistä määrätyistä kyntö-, kylvö-, niitto-, puima- j. n. e. töistä.

Mutta kun käsitämme työn täten, huomaamme heti, että jonkun määrätyn työn kaikki käyttäminen maahan vaatii määrättyjä alkuedellytyksiä. Jos pidämme silmällä ihmistyötä yleensä, voimme kyllä ilman muuta ajatella maahan käytetyn työn tulevan kaksi-, kolmi- tai nelikertaiseksi. Mutta sitävastoin olisi järjetöntä puhua siitä, että voisimme tehdä kyntö-, kylvö-, niitto-, puimis- j. n. e. työn milloin tahansa kaksi-, kolmi- j. n. e. kertaiseksi.

Kyntäminen sellaisenaan vaatii jo varmoja edellytyksiä. Metsässä ei voida kyntää. Niin kauan kuin ihmisillä ei ollut työkaluja, joiden avulla he olisivat kyenneet raivaamaan metsää, voivat he harjoittaa maanviljelystä ainoastaan ruohotasangoilla, jotka eivät aina ole hedelmällisintä maata. Carey on sentähden täydellä syyllä jo viitannut siihen, että ihmiskunta ei ole alkanut maanviljelystä parhaalla, vaan pikemmin sangen köyhällä maaperällä, siirtyen vasta väestön lisääntyessä ja tekniikan kehittyessä raivaukseen, kuivaamis- ja kastelulaitosten sekä muiden sellaisten avulla vähitellen yhä paremmalle maaperälle.

Mutta otaksukaammepa määrätty maa-ala ja katsokaamme, miten alituisesti lisääntyvän käyttämisen täytyy vaikuttaa silloin. Tätä lisäämistä voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Voimme ensiksi ajatella työn lisäämistä kun tuotantoprosessin tekniikka pysyy entisellään, ja toiseksi käytetyn työn lisäämistä siten, että siirrytään puutteellisemmasta tekniikan muodosta täydellisempään. Nämä molemmat tapahtumat tulee pitää tarkasti erillään toisistaan.

Kuvitelkaamme nyt ensiksi maanviljelysliikettä määrätyn tekniikan vallitessa. Jos siinä on esim. yksi aura, joka vaatii yhden miehen, niin ei toisen miehen lisäksitulo vaikuta pienintäkään kyntötoiminnan lisääntymistä. Voisi ehkä olla edullista käyttää kahta auraa yhden asemasta. Saadaan pelto nopeammin muokatuksi ja voidaan kylvää aikaisemmin. Mutta tämä osottaa vain, että määrätyn liiketavan ja tekniikan vallitessa ei yksi aura riitä täydellisesti tyydyttämään liikettä. Se ei suinkaan todista, että kolmaskin aura voisi yhä lisätä satoa.

Jos kaksi auraa on kylliksi, ei kolmannen lisääminen voi enää saada aikaan parannusta missään suhteessa.

Ja jos yksi kylväjä riittää kylvämään koko kynnetyn alan, on toinen täydellisesti tarpeeton.

Jos elon korjuussa on työssä neljä miestä, voi viidennen lisäksitulo olla edullista. Sato tulee nopeammin korjuuseen ja siten paremmin suojelluksi ilman tuottamilta vahingoilta. Mutta tässäkin tapauksessa tämä todistaa vain sitä, että neljä miestä ei ole aivan tarpeeksi, että viisi on välttämätöntä liikkeen täydelliseen käyntiin. Mutta kun täydellisyyden vaatima korkein lukumäärä on saavutettu, on kaikki enempi työn lisääminen hyödytöntä. Se ei tuota lisääntyvää, vaikkakin suhteellisesti vähenevää satoa, vaan on päinvastoin tuottamatta mitään.

Ja siten käy kaikkialla, myöskin lannoituksessa, tai karjan ruokinnassa. Määrätyillä lannoitusaineilla on suurimmat annosmäärät, joiden ylitse lisääminen on tuhlausta ja vaikuttaa toisinaan suorastaan vahingollisesti. Jos lannoittaminen taas jää tämän ylimmän määrän alapuolelle, vaikuttaa se vaillinaisesti.

Vielä ahtaammat kuin lannoituksessa ovat karjan ruokinnassa ne rajat, joiden piirissä hyödyllisen määrän tulee pysyä. Riittämättömästi ruokittu karja rappeutuu, ei anna usein minkäänlaista tuloa. Jos sille annetaan liian paljon ravintoa, niin ruoka jää syömättä tai syötynä tulee riittämättömästi sulatetuksi, joten suuri osa poistuu sulamatta. Pahimmassa tapauksessa liiallinen ravinto voi synnyttää sairauksiakin.

Silloinkin on jokainen työn (tai työn tuloksen) lisääminen määrätyn rajan ylitse puhdasta tuhlausta ellei se vaikuta suorastaan vahingollisesti.

Jokainen liiketapa edellyttää määrätyn paljouden työtä, siis myöskin määrätyn väestöntiheyden, jota ilman sitä ei voida täysvoimaisesti käyttää. Eikä se myöskään voi käyttää voittoa tuottavasti hyväksensä määrättyä korkeinta lukua enempää työntekijöitä, siis ei myöskään elättää määrätyllä alueella varmaa lukua suurempaa väestöä.

Taloustieteilijät, jotka asettavat maan vähenevän tuottavaisuuden lain yhteyteen Malthus'en kansoittumislain kanssa, pitävät kai tässä työn lisäämistä määrätyn liiketavan kehyksissä vähemmän silmällä, kuin kehitystä yhä korkeampiin liiketapoihin, esim. salaojituksen, kasfelulaitosten ja laidunhoidon muuttamisen kautta navettahoidoksi sekä siten, että kesanto korvataan viljanvaihdolla j. n. e. Mutta tässäkin pitää paikkansa sama seikka kuin määrätyn liiketavan piirissä. Jokainen parannus, jokainen teknillinen edistys vaatii määrätyn paljouden työtä. Tässäkään ei tämän määrän luonnollisesti tarvitse olla aivan jäykästi muuttumattoman. Mutta aina on olemassa työn alin määrä, jota ilman tätä parannusta yleensä ei voida toteuttaa, seka korkein määrä, jonka ylitse kaikki jatkuva työnlisä on hyödytön. Ja nämä alimmat sekä ylimmät määrät liikkuvat usein sangen ahtaissa rajoissa.

Parannusta tuottavan työn määrä ja sen vaikuttama tuoton enemmyyden suuruus eivät kuitenkaan ole varmassa suhteessa toisiinsa. Uuden viljalajin käytäntöön ottaminen voi sangen suuresti kohottaa tilan tuottavuutta ilman pienintäkään työn lisäystä. Koneita otetaan käytäntöön ainoastaan silloin, kun ne säästävät työtä, kun ne tekevät mahdolliseksi saman tuloksen saavuttamisen vähemmällä työllä tai suuremman tuloksen saavuttamisen samalla työllä.

Ei siis suinkaan ole mahdotonta, että korkeampi liiketapa, joka astuu alemman tilalle, käyttää suuremman määrän työtä kuin sen edeltäjä.

Tarvittava työn määrä taas esiintyy kahdessa muodossa: välittömänä, elävänä työnä ja välillisenä, entisenä työnä, joka on käytetty ennakolta tuotannonvälineitten valmistamiseen. Tällainen tuotannonväline voi säästää äärettömän paljon työtä, kohottaa melkoisesti työn tuottavuutta, mutta vaatia samalla valmistukseensa suurta työn käyttöä. Mainitkaamme esimerkkinä sellaiset kastelulaitokset, jotka ovat tarpeen varsinkin kuumilla, kuivilla seuduilla. Niiden perustaminen vaatii usein tavatonta työn kulutusta. Mutta kun ne ovat valmiit, maksaa niiden ylläpitäminen ainoastaan vähän työtä. Maan antamain tuotteitten määrää taas voidaan kastelemisen kautta kohottaa summattomasti. Jopa usein vasta nämä uudet laitokset tekevät maanviljelyksen mahdolliseksi.

Siirtyminen korkeampaan liiketapaan voi siis ohimennen vaatia tavatonta uuden työnlisäyksen käyttöä.

Mutta kun se on toteutettu, voidaan lisäntynyt tuote maatalouden jatkuvassa kehityksessä synnyttää melkoisesti vähennetyillä työvoimilla.

Työmäärä, jonka maanviljelys vaatii liiketapansa muutoksessa, on siis maa-oloihin nähden vaihteleva eikä suinkaan kaikissa oloissa kasvava. Se voi toisinaan aleta samalla kuin sato lisääntyy. Mutta minkälaiseksi suhde maanviljelystyöläisten ja viljellyn maa-alan laajenemisen välillä kulloinkin muodostuneekin maanviljelyksen edistyksen kautta, lisääntyvät tuotteet yleensä työn käyttöön verraten, ja maanviljelyksen edistyminen on siinä, että ylemmät viljelystavat tuottaavat työn käyttöön verraten suuremman tuloksen kuin niiden edeltäjät.

Jos kehitys maanviljelysalalla, mikäli se riippuu viljelysalan kasvamisesta, kulkee huonommasta maaperästä rikkaampaan, eikä päinvastoin, tapahtuu se useimmiten, mikäli se on siirtymistä korkeampiin käyttömuotoihin, sillä tavalla että maanviljelystyö tulee yhä tuottavammaksi, se ylijäämä, minkä se antaa samanlaiselta maalta, yhä suuremmaksi, mikä se työmäärä lieneekin, joka määrätyissä käyttötavoissa on määrätyllä alalla tarpeen.

Päinvastainen todennäköisyys syntyy sen kautta, että elintarpeitten hinnat pyrkivät kapitalistisen tuotantotavan kehityskulussa nousemaan, joka pyrkimys tosin toisinaan tulee keskeytetyksi. Mutta hintojen kohoamisen ei vielä tarvitse merkitä lisääntynyttä työnkäyttöä. Jonkun tavaran hinta on sen arvon suhde sen tavaran arvoon, joka muodostaa rahan, siis nykyään kultaan. Jos kullanhankkimismenettely paranee nopeammin kuin elintarvetuotannon menettelytavat, niin elintarpeitten hinnat kohoavat, vaikka niitä saataisiinkin pienemmällä työn käytöllä kuin ennen. Voi kyllä käydä myöskin siten, että elintarpeitten hinnat nousevat ja teollisuustuotteitten hinnat alenevat yhtaikaa. Tämä voi johtua siitä, että työn tuottavaisuus kullan hankinnassa kasvaa nopeammin kuin maanviljelyksessä, mutta hitaammin kuin teollisuudessa.

Vihdoin on viitattava myöskin siihen, että maaomaisuudella on monopoliluonne, jonka avulla sille käy mahdolliseksi korottaa maantuotteitten hintaa tuotantokustannuksia korkeammalle, jopa toisinaan ylemmäksi niiden arvoakin, mikä onnistuu sitä paremmin kuta jyrkemmäksi sen monopoliluonne on muodostunut. Jälkimäinen voi kasvaa, ja siten myöskin maantuotteitten hinta, vaikka maanviljelystyön tuottavaisuus lisääntyy.

Että tämä todella kasvaa, näemme siitä, että maataviljelevä väestö muodostaa yhä pienemmän osan kokonaisväestöstä. Jos maan vähenevän tuottavuuden laki olisi oikea, jos kunkin maanviljelystyöntekijän tuottama ylijäämä vähenisi, niin täytyisi siitä elävän väestömäärän myöskin vähetä. Päinvastainen on asian laita ollut viime vuosikymmenien kuluessa ei ainoastaan Europan teollisuusvaltioissa, jotka tuottavat maahan elintarpeita, vaan myöskin Yhdysvalloissa, jotka lähettävät niitä vuosittain ulos summattomia määriä.

Kaupunkilaisväestö (paikkakunnilla, joissa oli yli 8,000 asukasta) oli vuonna 1870 siellä 8 miljoonaa eli 21 prosenttia koko väestöstä, 39 miljoonasta. Vuonna 1900 se sitävastoin oli 25 miljoonaa, 33 rosenttia 75 miljoonan väestöstä. Samalla aikaa nousi vehnän ulosvienti 54 miljoonasta 186 miljoonaan busheliin, puuvillan 3 miljoonasta 7 miljoonaan paaluun.

Maanviljelystyöväestöön on kyllä luettava muutamia kaupunkilaistyöläisiä, jotka ovat maanviljelyksen palveluksessa. Mutta niiden luku on merkityksetön. Ja juuri maanviljelyskaluja sekä koneita valmistavassa teollisuudessa kehittyy pääomien keskitys ja työn säästäminen sangen nopeasti. Vuonna 1870 oli Yhdysvalloissa tällaisia työkalu- ja konetehtaita 2,076, vuonna 1900 enää ainoastaan 715 ja vuonna 1905 648. Niissä olevain työntekijäin luku kasvoi samaan aikaan 25,249:stä (v. 870) 46,582:teen (v. 900) ja 47,394:ään (v. 905). Liikkeissä käytetty pääoma lisääntyi 35 miljoonasta dollarista (v. 870) 160 miljoonaan (v. 1900) ja 200 miljoonaan (v. 1905). Nähdään siis, että työvoimien määrään katsoen on luku sangen pieni. Eikä tässä ole ensinkään otettu huomioon maanviljelyskoneitten ulosvientiä.

Maalaisväestö kasvoi siis 60 prosenttia samalla aikaa kuin kaupunkilaisväesti kasvoi 212 prosenttia, puuvillan vienti 133 prosenttia, vehnän vienti 244 prosenttia.

Tämä ei juuri näytä vahvistavan maan vähenevän tuottavuuden lakia.

Mutta silti älköön olko sanottu, että se, mikä on tapahtunut kolmen viimeksi kuluneen vuosikymmenen ajalla, on myöskin jatkuva yhä edelleen. Tutustumme vielä erilaatuisiin pyrkimyksiin, jotka kehittyvästä tekniikasta huolimatta voivat johtaa ei ainoastaan suhteelliseen, vaan ehdottomaankin maan tuottavuuden vähenemiseen.

Mutta maan tuottavuuden kasvaminenkaan ei aina merkitse ihmiskunnan ravinnonsaantimahdollisuuden lisääntymistä, eikä viimemainittu ole kaikissa oloissa eikä kaikiksi ajoiksi kasvamiskykyinen.

Olemme nähneet, että määrätyssä liiketavassa on sen vaatima työntekijäin luku myöskin määrätty, samoin kuin sen valmistamain tuotteitten paljouskin. Samanlaisen liiketavan perustukselle voi ravinnon-saantimahdollisuus lisääntyä ainoastaan sikäli, kuin viljelysalan laajeneminen on mahdollista. Mutta siirtyminen alemmasta liiketavasta korkeampaan ei suinkaan ole mahdollinen yksistään työmäärän lisäämisen kautta, se liittyy kulloinkin varmoihin edellytyksiin ja voi tapahtua vasta silloin, kuin nämä toteutuvat. Jos niitä ei ole, ja jos saatavissa oleva viljelykelpoinen maa on jo kokonaan viljelty, on ravinnonsaantimahdollisuuden laajentaminen mahdotonta, olkoonpa sen tarve kuinka suuri tahansa.

Mutta kun siirtyminen korkeampaan liikemuotoon tapahtuu, merkitsee se kyllä sen työn tuottavaisuuden lisääntymistä, mitä määrätty työ saa määrätystä maaperästä, ja sen tuottaman ylijäämän lisääntymistä omien tuotantokustannusten ylitse, mutta ei välttämättömästi tuotteen lisääntymistä, minkä määrätty maa-ala antaa. Teknillisen edistyksen ei tarvitse ilmautua siinä, että maan tuottavuus kohoaa, vaan se voi ilmestyä myöskin siinä muodossa, että sama sato saadaan pienemmällä työn käyttämisellä. Onpa myöskin ajateltavissa, että teknillinen edistys johtaa maan tuottavuuden vähenemiseen käytetyn työn vielä suuremman vähenemisen kautta.

Työnkäyttö taas on jokaiselle liiketavalle määrätty, kuten olemme nähneet. Työn lisääminen tarkoituksenmukaisen ylimmän määrän ylitse ei hyödytä mitään. Ei siis riipu asianomaisten tahdosta, haluavatko he käyttää maanviljelyksen teknillisiä edistyksiä, jotka ovat yhteydessä tiedon ja tekniikan yleisen kehityksen kanssa yhteiskunnassa, tuotettavan elintarvemäärän lisäämiseen vai käytettävän työn vähentämiseen.

Maanviljelyksen teknillinen edistys ilmestyy tosin sen ylijäämän lisääntymisessä, jonka se tuottaa käytetyn työn ylläpitokustannusten ylitse, siis joko sen elintarvemäärän kasvamisessa, mikä on käytettävissä maata viljelemättömän väestön ylläpitoon, siis tämän ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemisessa, tai maanviljelysväestön työtaakan vähenemisessä. Mutta maanviljelyksen edistyksen ei suinkaan tarvitse kaikissa oloissa vaikuttaa koko väestön ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemista.

Tämän mahdollisuuden laajeneminen ei siis suinkaan ole tasasuhtainen prosessi, ei alituisen hidastumisen eikä liioin alituisen kiihtymisen suuntaan. Se on sangen epäsuhtainen kehityskulku, joka väliin voi täydellisesti pysähtyä pitemmiksi ajanjaksoiksi, vuosisadoiksi, vieläpä vuosituhansiksikin, jopa ajoittain suorastaan taantuakin, hyökätäkseen sitten äkkiä eteenpäin aivan hurjassa tahdissa.

Ja samoin kuin aikamäärä, samoin on sen suuntakin sangen vaihteleva. Se ei käy aina siihen suuntaan, että väestön lisääntyessä yksityisen osaksi tulevain elintarpeitten määrä pyrkii vähenemään. Olemme nähneet, että jokaisella liiketavalla on ei ainoastaan työvoimain ylin määrä, jonka lisäksi se ei enää voi uutta työtä menestyksellä käyttää, vaan että sillä myöskin on työvoimien alin raja, jota vähemmällä sitä ei voida, tai ainakaan ei järkiperäisesti voida hoitaa. Varma työvoimain alin määrä on myöskin eräs niitä edellytyksiä, jotka ovat tarpeellisia kulloinkin sattuvalle siirtymiselle korkeampaan liikemuotoon. Jonkun maan maanviljelys voikin sentähden kärsiä työvoimain puutetta, ja väestön lisääntyminen tarjoaa silloin sille keinon muodostaa liikkeensä täydellisemmäksi, saada se suorituskykynsä ylimmälle rajalle. Liiketavan pysyessä yhtäläisenä laajenee ravinnonsaannin mahdollisuus tällöin kasvavan väestön mukana, ilman että viljelysalaa tarvitsee laajentaa. Samoin voi kasvava väestö vasta toisinaan tehdä mahdolliseksi siirtymisen korkeampaan liiketapaan ja siten ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemiseen.

Ja lopuksi ei tämän lisääntymiselle ole samantekevää, millä tavalla maanviljelyksen tuottamaa kasvavaa ylijäämää käytetään. Sen vaikutus maanviljelykseen on aivan toinen, jos näillä elintarpeilla pidetään yllä keksijöitä ja tuotannonvälineitten valmistajia maanviljelysalalla, kuin jos niillä ruokitaan murhakalujen keksijöitä ja valmistajia tai hovin lakeijoita.

Ravinnonsaantimahdollisuuden muodostuminen ja laajeneminen ei siis ole niin yksinkertainen ja suoraviivainen prosessi, kuin aritmeettisen sarjan ja maan vähenevän tuottavuuden lait saattavat otaksumaan. Se riippuu mitä erilaisimmista edellytyksistä, jotka ovat eri historian kausilla sangen erilaiset. Sentähden sitä täytyy tutkia erikseen jokaista erityistä yhteiskuntamuotoa varten.

Sellainen tutkiminen on tämän teoksen kehysten ulkopuolella. Riittäköön tästä vain tämän seikan toteaminen.

Mutta kaikissa historiallisen aseman vaihteluissa ja kaikissa ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemisissa ja supistumisissa esiintyy kumminkin yhä uudelleen yleinen pyrkimys sen laajenemiseen.

Näemme heti, mihin tämä perustuu.

Takaisin sisällysluetteloon

VII.

Ravinnonsaannin mahdollisuuden laajeneminen.

Ihmisen alkuperästä ja hänen sivistyksensä alkeista voimme lausua ainoastaan aavistuksia. Mutta meillä on kaikki syyt otaksua, että ihminen polveutuu apinan kaltaisesta esi-isästä, joka pääasiallisesti eli kuuman seudun aarniometsien puissa.

Ehkäpä se oli ilmaston muutos jossakin apinaihmisten asumassa aarniometsän seudussa, joka harvensi metsiä, sai puiden kasvamisen vähitellen taantumaan ja synnytti niiden väliin ruohokoita, pakottaen apinaihmisen liikkumaan enemmän maassa ja liittämään hedelmäravintoon enemmän liharavintoa. Tämä ajoi hänet liikkumaan nopeammin maassa. Käsi ja pystysuoran asennon mahdollisuus saattoivat hänet toiselta puolen kykeneväksi viskaamaan pakenevaa otusta, jota hän ei voinut saavuttaa, heitto-esineillä, kivillä tai puiden oksilla, ja surmaamaan sen täten, toiselta puolen taas kykeneväksi puolustamaan itseään tällaisilla aseilla petoeläimiä vastaan, joita hän ei voinut paeta tasangolla yhtä helposti kuin puissa.

Kiitos aseiden ja työkalujen, ei tuo vähittäin tapahtuva siirtyminen puissa elämisestä ruohotasangoilla elämiseen johtanut esim. siihen, että apinan neljä kättä olisivat taas muuttuneet jaloiksi juoksua varten. Viimeinen suuri eläimellisen elimistön elinten työnjako alkoi, kuten jokainen aikaisempikin, elinehtojen suuremman moninaisuuden aiheuttamana siten, että maassa taivasalla eläminen ja eläimellinen ravinto liittyi metsässä puissa elämiseen ja etupäässä hedelmäravintoon. Tämä työnjako oli käden ja jalan välinen. Takaraajoja aletaan nyt käyttää melkein yksinomaan maassa liikkumiseen, eturaajoja taas melkein yksinomaan ravinnon tavoittamiseen ja puoleensa vetämiseen. Eikä enää ainoastaan tähän. Käsi soveltuu myös sellaisten esineitten pitelemiseen ja tarkoituksenmukaiseen käyttämiseen, jotka helpottavat ravinnon saantia, siis tuotannon välineitten. Ja sitä käytetään ennen pitkää myös tarkoituksenmukaisesti valmistamaan tällaisia esineitä, jotka suurentavat sekä vahvistavat oman ruumiin elimiä. Nuija, jota ihminen heiluttaa, jatkaa hänen käsivartensa ja lisää hänen lyöntinsä voimaa. Suippo tai terävä kivi, jonka hän singauttaa pakenevan saaliin perään, korvaa petoeläinten säärten hyppäysvoimaa; sama kivi, jota hän käyttää repiäkseen kaadetun eläimen tai kaivaakseen juuria, korvaa kynnet, jotka ovat kadonneet hedelmiä syöviltä puissa asujilta.

Kun apinaihminen ei enää tyydy käyttämään puun oksia, kiviä tai luunpalasia sellaisina, kuin hän ne löytää, kun hän oppii terottamaan kiviä lyömällä niitä vastakkain, mikä tapahtuu sangen helposti piikivissä, tai tarkoituksenmukaisesti kiven avulla muodostamaan puun oksaa, alkaa ihmisentyminen, tuotannonvälineitten tuottaminen, tekniikan voittokulku, joka lopuksi luo ihmiselle jättiläisen kädet ja jalat, nyt myöskin kotkan siivet, lähettää hänen äänensä tuokiossa maapallon ympäri ja avaa hänen silmänsä näkemään etäisimpiä ja pienimpiä esineitä.

Tämä voittokulku oli tosin aluksi äärettömän vaikeaa eikä suinkaan nopeaa. Mutta jo sen ensimäiset saavutukset tekniikan alalla vaikuttivat, että ihminen voi suuremmalla menestyksellä suojella itseään petoeläimiltä ja saada helpommin ravintonsa. Silloin olivat aseet ja tuotannonvälineet samat. Esi-ihminen ei tuottanut elintarpeitaan, vaan keräsi tai sai ne saalinaan, jolloin hänen oli kestäminen monenlaisia taisteluita. Ihminen ei ole ollut aina tuottaja. Mutta taistelija hän on ollut aina.

Heti kun ihminen oli oppinut valmistamaan ja käyttämään aseita, voi hän melkoisesti laajentaa elämismahdollisuuttansa. Hän voi nyt poistua loitommalle puiden turvaavasta suojasta, tarvitsematta pelätä joutuvansa vahvempain petoeläinten saaliiksi. Hän uskalsi nyt puuttomille aroillekin, tarvitsematta pelätä joutuvansa kärsimään ravinnon puutetta. Ihminen kai ei liene koskaan ollut puhdas kasvinsyöjä, vaan kaikkiruokainen; myöskään apinat eivät halveksi syödä kuoriaisia, matoja, linnun munia, eivätpä nuoria lintujakaan, joita he tavoittelevat kiinni. Mutta esi-ihminen ei kai tavallisissa oloissa voinut saada saaliikseen eikä surmata suurempia, nopeajuoksuisia, kasveilla eläviä nelijalkaisia. Siihen hän tarvitsi aseita, jotka lisäsivät hänen käsivartensa voimaa ja laajensivat sen vaikutusalaa.

Mutta suurempain nisäkästen kaataminen ei tarjonnut ihmiselle ainoastaan enemmän ravintoa, vaan myöskin pukimia. Tämä taas oli uusi keino laajentamaan hänen ravinnonsaantinsa mahdollisuutta. Hän uskalsi nyt kylmempiin seutuihin samoin kuin sellaisiinkin, mitkä olivat korkeammalla meren pinnasta, sekä jyrkkä-ilmastoisille tienoille, missä kuumuus ja kylmyys vaihtelivat. Tässä häntä auttoi vielä tulen keksiminen, jonka edellytyksenä oli aseiden keksiminen sekä ihmisten tunkeutuminen aarniometsistä ruohotasangoille. Keinotekoinen tulen synnyttäminen voi onnistua ensi kerran ainoastaan sellaisilla seuduilla, missä ajoittain oli löydettävissä kuivia puita, mutta ei ikuisesti kosteassa aarniometsässä.

Kalastus toi mukanaan taas uuden elämismahdollisuuden laajenemisen. Kalastus ja metsästys, vuotien käyttäminen, eläimellisen rasvan käyttäminen polttoaineena sallivat ihmisen, jonka asuinpaikka ennen oli rajoitettu aarniometsään, vihdoin siirtyä kasvullisuusseutujen ulkopuolelle aina napajäätiköille saakka ja liittää tämäkin ravintoalueeseensa.

Tämä kaikki onnistui ihmiselle vielä jotenkin alhaisella kehitysasteella.

Mutta mitä tämä alituinen ravinnonsaantimahdollisuuden laajeneminen merkitsi? Mihin tahansa ihminen tunkeutuikin, tapasi hän eliöitten maailman lisääntymisen ja tuhoutumisen välisessä tasapainotilassa. Hänen esiintymisensä ei merkinnyt muuta kuin tämän tasapainon häiritsemistä. Mutta tämä tila palasi enimmäkseen uudelleen jossakin muodossa. Ihmisen tunkeutuminen uusille seuduille merkitsi, että siellä aukesi hänen ravinnoksi käyttämilleen eläimille uusi tuhoutumisen lähde, johon niiden lisääntymiskyky ei ollut sopeutunut. Tämän olisi täytynyt johtaa niiden täydelliseen häviämiseen, ellei ihminen olisi tuonut mukanaan toista vastapyrkimystä: mitä tähän saakka harvenneiden petoeläinten — paremmin sanoen toisten petoeläinten — karkottamista, toisinaan täydellistä hävittämistäkin. Petoeläinten tunkeminen syrjään voi tapahtua niin tehokkaasti, että muun riistan lisääntyminen kävi sen kautta mahdolliseksi suuremmassa määrässä kuin luonnon tilassa. Mutta ihmisten ravitsemismahdollisuuden laajeneminen ei silloin vielä tapahtunut millään muulla tavalla kuin rajoittamalla toisten, heille vahingollisten eläinten lukua ja ravinnonsaantimahdollisuutta.

Tämän laatuinen elämismahdollisuuksien laajeneminen ei ilmeisesti ole suljettu aritmeettisen sarjan rajoihin eikä liioin sidottu maan vähenevän tuottavuuden lakiin. Se riippuu tykkänään asetekniikan laadusta ja sen kehittymisnopeudesta, joka taas voi vuosituhansia levätä ja sitten äkkiä astua pitkän askeleen eteenpäin jonkun hämmästyttävän keksinnön kautta.

Uusi ravinnonsaantimahdollisuuden laajentamismetoodi kehittyi karjanhoidon syntymisen kautta. Metsästäjäkansat mielellään vangitsevat ja kesyttävät nuoria eläimiä, käyttääkseen niitä leikkitovereina. Sekin todistus siitä, että he eivät suinkaan aina olleet ravinnonsaantimahdollisuuden äärimmäisillä rajoilla, kuten meille niin usein vakuutetaan. Jos sellaiset eläimet pysyivät vankeudessa hedelmällisinä, jos niistä oli ihmiselle jotakin hyötyä ja jos läheisyydessä oli niille kyllin ruokaa, voi se johtaa siihen, että vihdoin pidettiin suuria laumoja tällaisia eläimiä ja niistä tehtiin ravinnon lähde.

Tämä tuotti ihmiselle suuren voimansäästön. Saalis oli etsittävä, sen perässä oli usein kuljettava pitkiä, vaivaloisia matkoja. Ja kun se oli löydetty, täytyi ihmisen usein taistella sen kanssa, jolloin hän itse toisinaan sai haavoja, jopa voi kuollakin.

Kotieläin sitävastoin on aina hänen läheisyydessään. Se luottaa häneen eikä hevillä tee hänelle vastarintaa. Hän voi aavistamatta vangita ja surmata sen.

Mutta tämä ei ole ainoa karjanhoidon etu metsästyksen rinnalla. Jotta metsästäjä voisi aina olla varma siitä, että hän voi kaataa ylläpidokseen tarvittavan määrän nopeita otuksia, jotka eivät ole sidotut mihinkään määrättyyn alueeseen, täytyy niitä olla paljoa enemmän kuin se luku, jonka jälkeläiset riittäisivät tyydyttämään hänen ja hänen omaistensa nälän. Karjasta, jota hän hoitaa, on sitävastoin jokainen osa hänen käytettävissään. Ja ainoastaan hänen.

Otukset, joita hän metsästää, täytyy hänen jakaa kaikkien niiden petoeläinten kanssa, joita hän ei ole voinut hävittää sukupuuttoon. Mutta laumastaan hän voi pitää nämä loitolla. Ja tähän kuuluu ainoastaan sellaisia yksilöitä, jotka tuottavat hänelle hyötyä joko ravintona tai hänen karjansa lisääjinä. Ei ainoaakaan hänen eläintänsä tarvitse ruokkia päivääkään pitemmälle sitä aikaa, joka on tarpeen tekemään sen sopivaksi ihmisen tarkoituksiin. Sen lisäksi metsänriista kelpaa palvelemaan ihmistä vasta kuoltuaan, siis ainoastaan yhden kerran. Kotieläin taas voi olla hänelle hyödyksi useita kertoja, toisinaan joka päivä uudistuvien suoritusten, kuten villan, munien, maidon j. n. e. antamisen kautta.

Samoin kuin metsästykseen käytettävien aseitten keksiminen tekee mahdolliseksi sen, että ihminen leviää kuuman seudun alangoitten aarniometsistä yli koko maapallon ja tekee sen ravintoalueekseen, samoin siirtyminen karjanhoitoon saa aikaan sen, että hän samalla alueella tuottaa itsellensä enemmän ravintoa ja tällä tavalla laajentaa elämismahdollisuuttansa, tarvitsematta hankkia uusia alueita. Ja samalla karjanhoito pienentää sen voimamäärän, mitä ihmisen täytyy metsästäjänä käyttää ravintonsa hankkimiseen; se tuottaa hänelle enemmän joutoaikaa ja suuremman tilaisuuden kehittää henkisiä kykyjänsä ja tekniikkaansa, jota vielä edistää se, että määrätyn alueen tuottaman ravintomäärän suureneminen lisää myöskin niiden ihmisten lukua, jotka asuvat siinä ja seurustelevat keskenänsä, vaihtavat kokemuksia toistensa kanssa ja ajavat yhdessä pyrinnöttään.

Lisääntyvä joutilaisuus ja korkeampi työkalu- ja asetekniikka suurentaa epäilemättä myöskin sodankäynnin mahdollisuuksia ja tuhoavaisuutta sekä niiden aiheita. Metsästäjäasteella on sotien aiheena ainoastaan nälkä ja taistelu yksityisistä edullisista ravitsemismahdollisuuksista, mutta nyt alkaa omaisuuden, etupäässä karjan, karttuminen. (Latinan kielessä sana peculium, omaisuus, on samaa juurta kuin sana pecus, karja; samoin englannin kielessä sana, chattel, omaisuus ja sana cattle, karja).

Omaisuuden muodostuessa syntyy myöskin varallisuuden epätasaisuus, ensiksi yksityisten paimentolaisryhmien välillä, ja ensimäiset taistelut köyhien ja rikasten kesken alkavat, vieläpä siinä muodossa, että köyhemmät laumat koettavat varastaen tai väkivaltaisesti ryöstäen riistää varakkaammilta niiden suuremman rikkauden. Kansojen varallisuuden epätasaisuus on syvimpänä syynä kaikkiin sotiin ja kaikkeen sotien ja sotavalmistusten aiheuttaman ravintoaineitten sekä työvoimien tuhlaukseen, joita voitaisiin käyttää ravintoaineitten tuottamiseen. Tekniikan edistys suurentaa varallisuuden kansallisia epätasaisuuksia, suurentaa kansallisuuksien leviämistä sekä sotavarustusten kalleutta ja tuhoisuutta. Kaikki tämä paisuttaa sodat yhä suuremmiksi, laajentaa niiden sekä sotavalmistusten hävittäviä vaikutuksia, muuttaen siten tekniikan edistykset, joiden tulisi palvella elämismahdollisuuksien laajentamista, yhä uudelleen suuressa ja alituisesti kasvavassa määrässä ravinnon ja työvoimain hävittämisvälineiksi, ravinnonsaannin mahdollisuuden supistamiseksi.

Metsästäjä ei tarvitse mitään valmistuksia sotaan. Aseita, joilla hän voittaa sudet ja karhut tai leopardit ja leijonat, surmaa puhvelihärät ja hirvet, käyttää hän myöskin ihmisiä vastaan taistelussa metsästysalueesta. Ja itse tuotantotapa jo kasvattaa ja varustaa karjanhoitoa harjoittavan paimentolaisenkin hänen menettelytapaansa sodassa. Molemmat tuskin kuluttavat siinä hukkaan aikaa, jota he voivat hyödyllisemmin käyttää ravintoaineitten hankkimiseen. Heidän taisteluittensa tuloksena on usein vain pari haavoitettua, toisinaan myöskin kuollutta, sekä karjan ja ehkäpä myöskin muutamain taljojen sekä mattojen pois kuljettaminen. Siinä ei tuhoudu paljon ihmisiä eikä omaisuutta. Pahemmin käy epäilemättä siellä, missä summattomat paimentolaislaumat liittyvät yhteen ryöstääksensä rikkaita maanviljelysmaita tai jopa suuria kaupungeitakin. Mutta tässä ei ole puhe näistä paimentolaiskansojen sodankäynnin »täydellisemmistä» asteista. Missä metsästäjä taistelee metsästäjää tai paimentolainen paimentolaista vastaan, on asia viattomampi.

Nykyaikaisen kulttuuri-ihmisen täytyy vuosikausia valmistautua sotaan syrjässä kaikista ravintoaineitten hankkimispuuhista, lukuisain johtajain täytyy omistaa sille koko elämänsä, ja sadattuhannet, jopa miljoonat työntekijät työskentelevät vain luodaksensa hävityksen välineitä, jotka nykyaikaisessa sodassa käytäntöön joutuessaan tuhoavat satojentuhansien ihmisten elämän, tekevät vielä useampia raajarikoiksi, muuttavat kokonaisia kukoistavia valtioita toivottomiksi erämaiksi. Tämäkin kuuluu »ravinnonsaantimahdollisuuden laajentamisen» nykyaikaiseen menettelytapaan, ja sitähän siirtomaapolitiikkakin, tuo sotien pelottavin äiti, on palvelevinaan.

Paimentolaisten harjoittaman karjanhoidon asteella sota kumminkin voi vielä ainoastaan vähässä määrässä estää ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemista. Mutta tämä laajentamisen laatu merkitsee itse asiassa samaa, kuin sen laajentaminen metsästyksen kannalla tapahtuvain edistysaskelten kautta: määrättyjen eläinlajien luvun ja elämismahdollisuuden rajoittamista. Eikä nyt enää ainoastaan petoeläinten, vaan myöskin kasveista elävän riistan, jonka täytyy väistyä syrjään kotieläinten tieltä kaikilla alueilla, mitkä kelpaavat syöttämistarkoituksiin.

Ravinnonsaantimahdollisuus laajenee sen lisäksi siten, että aletaan viljellä ruokakasveja, joka tapa vähitellen kehittyy metsästyksen ja karjanhoidon ohella. Kuumien seutujen metsissä tällainen viljeleminen oli kai tarpeeton, koska ne tarjosivat ihmisapinoille riittävästi ravintoa. Ja kasvien viljeleminen siellä oli ihmiskunnan alkuasteilla myöskin mahdotonta; villinä viihtyvän kasvullisuuden runsaus olisi tukahuttanut ne. Se tuli välttämättömäksi vasta metsästys- ja karjanhoitoasteella täydennyksenä liharavinnolle, mikä yksinään ei riittänyt ihmiselle, jonka vatsa ei ole petoeläimen ja kaipaa kuitenkin aina kasviravintoa, huolimatta kaikesta mukautumiskyvystään mitä erilaatuisimpiin ravintoaineisiin. Ei edes eskimokaan elä yksinomaan liharavinnolla, vaan etsii sen täydennykseksi marjoja ja juuria.

Metsästyksen tuottaman menestyksen epävarmuus oli toinen seikka, joka pakotti täydentämään liharuokaa kasviravinnon avulla. Kuta harvinaisempaa viimemainittu oli ruohotasangoilla, sitä pikemmin syntyi pakostakin tarve lisätä harvinaisia kasveja keinollisen viljelyksen kautta, ehkäpä aluksi ainoastaan siten, että kitkettiin pois ravinnoksi kelpaamattomia kasveja, »rikkaruohoja», jotka uhkasivat tukahuttaa ravintokasvit paikoilla, missä näitä kas-voi runsaammin. Keinollinen viljelys voi siten saada jalansijaa ruohotasangoilla, vaikka se oli aarniometsissä mahdoton.

Kasvien viljeleminen edellytti pitempiaikaista viipymistä samalla paikalla, se voi siis kehittyä ainoastaan sellaisilla seuduilla, missä oli runsaasti kaloja tai metsänriistaa taikka reheviä laidunmaita. Toiselta puolen voi sekä kalastus että karjanhoito jäädä syrjään samassa määrässä, kuin kasvien viljeleminen tuli satoisammaksi; saaliin pyydystäminen tai pidettävien eläinten lukumäärä voi käydä pienemmäksi, joka taas salli viipyä kauemmin samalla paikkakunnalla. Maanviljelys sitoi siis sinne tänne kiertelevän ihmisen yhä lujemmin samaan paikkaan.

Hänen asuntonsa muuttui yhä lujemmaksi, vaikeasti siirrettäväksi, mutta myöskin tilavammaksi; se kahlehti hänet vihdoin täydellisesti turpeeseen.

Ihmisten ei kumminkaan tarvinnut aina käydä karjanhoitoasteen kautta tullaksensa maanviljelijöiksi. Olemme nähneet, että jonkunlainen kasvien viljeleminen kehittyy jo metsästysasteella. Karjanhoidon edellytyksiä ei ole ollut kaikkialla. Amerikassa esim. on ollut tähän ainoastaan yksityisiä puutteellisia edellytyksiä. Mutta auraviljelys, joka tuotti runsaimman sadon, voi menestyä ainoastaan siellä, missä karjanhoito hankki hevosten tai härkien muodossa riittävästi liikkuvia voimia.

Ihmisen elämismahdollisuus kohosi taas suunnattomasti kasvien viljelemisen samoin kuin karjanhoidonkin kautta sillä tavalla, että sama alue tarjosi nyt enemmän ravintoaineita kuin ennen. Ihminen saa liharavinnossa ne voimat, jotka uinuvat kasveissa, tosin tiivistetymmässä muodossa, kuin jälkimäisissä. Mutta ei kaikki, mitä eläin syö, valmistu lihaksi, rasvaksi, maidoksi. Verrattomasti suurin osa ravintoa, minkä se sulattaa, käytetään eläimen oman elintoiminnan ylläpitoon. Tämä on eläintä itseänsä eikä ihmistä varten. Kaikki nämä ihmisen kannalta katsoen hukkaan menneet karjanravinnon osat muuttuvat välittömästi ihmisen ravinnoksi, jos hän kylvää ruokakasveja siihen, missä hän ennen ajoi otusta tai syötti karjaa.

Eräs kirjoittaja Foissac, jonka teokseen Roscher viittaa, laskee, että maanviljelys elättää samalla alalla kaksikymmentä tai kolmekymmentä kertaa enemmän ihmisiä kuin paimentolaisten karjanhoito, ja tämä taas kaksikymmentä kertaa enemmän kuin metsästys. Nämä ovat tietysti ainoastaan hyvin summittaisia vertauksia, sillä metsästys, karjanhoito, maanviljelys voivat eri oloissa muodostua peräti erilaisiksi ravintolähteiksi.

Friedrich Ratzelin mukaan tuhat neliökilometriä maata elättää:

Nämä luvut riittävät osottamaan, kuinka valtavasti maanviljelys on laajentanut ravinnonsaantimahdollisuutta.

Ja nyt näemme, mitä meidän on ymmärrettävä asumattomilla mailla. Sellaisia ei yksinkertaisesti ole muita kuin ne seudut esim. kummankin navan luona, jotka ovat aivan mahdottomat asua. Mihin ihminen on voinut tunkeutua, sinne hän on tunkeutunut. Mikä näyttää asumattomalta, vapaalta maalta, joka on jokaiselle tarjona, on vain maata, jossa alkuperäiset menettelytavat ravinnon hankkimisessa ovat säilyneet ja joiden väestöntiheys on sopeutunut näiden tapojen mukaiseksi. Näiden asukasten ravinnonsaantimahdollisuutta, joka siihen saakka oli riittävä, supistetaan, ja osa väestöstä tuomitaan nälkäkuolemaan, jos tuosta näköjään »asumattomasta» maasta anastetaan osia eikä alkuasukkaita samalla ohjata korkeampaan ravinnonhankkimismenettelyyn.

Alkuväestön karkottaminen ja metsästyksestä tai karjanhoidosta maanviljelykseen siirtyminen eivät luonnollisesti ole samaa merkitseviä käsitteitä. Voimaperäisempää maanviljelystä tarkoittavien tietojen ja työvälineiden levittämistä alkuperäisellä kannalla oleville kansoille voidaan päinvastoin pitää ei ainoastaan inhimillisyyden, vaan myöskin tarkoituksenmukaisuuden kannalta edullisena keinona ihmiskunnan ravinnonsaannin mahdollisuuden laajentamisessa.

Kaikissa tapauksissa on epäilemätöntä, että maanviljelykseen siirtyminen merkitsee mitä valtavinta sen ravitsemismahdollisuuden laajenemista, johon ihmiskunta siihen saakka kykeni. Eikä tämä tehnyt mahdolliseksi ainoastaan suunnatonta ihmisluvun lisääntymistä. Myöskin se ylijäämä, minkä maanviljelysalalla toimivat työntekijät tuottivat omien ylläpitokustannustensa lisäksi, tuli nyt sangen huomattavaksi.

Tämä voi vaikuttaa sen, että talonpoika sai, enemmän kuin paimentolainen aikaa, minkä hän voi käyttää muihin toimiin kuin elämän ylläpidon hankkimiseen: leikkeihin tai pukujen ja asuntojen koristamiseen tahi työkalujen ja tarve-esineitten parantamiseen. Hän voi itse pitää huolen kaikesta tästä, mutta hän voi myöskin jättää viimeksimainittujen töiden suorittamisen toisille henkilöille, joille hän tämän vuoksi antoi osan ravintotarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämää. Päästyänsä täten vapaiksi elintarpeitten ja raaka-aineitten tuottamisesta voivat nämä henkilöt antautua yksinomaan tuotannonvälineitten, asuntojen ja niiden sisustuksen, kankaitten ja pukujen sekä koristusten valmistamiseen ja saavuttaa siinä korkeamman taidon. Työnjako, joka tähän saakka oli ollut ainoastaan eri sukupuolten tai ikäluokkien välinen, tuli nyt eri ammattien väliseksi; käsityönhaara toisensa jälkeen irtautui maanviljelyksestä. Kuta suuremmaksi niiden ylijäämä tuli, ja kuta suuremmaksi jonkun alueen asujamisto, joka tätä ylijäämää synnytti, sitä huomattavampi siis alueen tuottamain ylijäämien summa.

Käsityöläinen voi asua yhdessä talonpojan kanssa; niinpä intialainen kyläkunta palkkasi sepän, salvumiehen, savenvalajan kunnan virkamiehiksi. Mutta yhden kylän ahtaissa kehyksissä ei heille ollut aina kylliksi työtä. Tarkoituksenmukaisempaa oli, jos he kokoontuivat keskukseen, jossa he voivat pitää huolen useampien kylien tarpeista. Kuta tiheämmin maaseutu tuli asutuksi maanviljelyksen parantuessa, sitä enemmän käsityöläisiä voi asettua yhteen keskukseen. Muodostui pieniä maaseutukaupungeita markkinapaikkoineen, joihin ympäristön maanviljelijät kokoontuivat vaihtaakseen heillä olevan ravintotarpeitten tai raaka-aineitten ylijäämän, joten jälkimäiset kuten edellisetkin muuttuivat tavaraksi.

Kaupungeista, jotka olivat suotuisain kulkureittien, esim. purjehdittavain jokien varrella, voi taas kehittyä keskuksia lukuisain muiden kaupunkien ja alueitten tuotteitten vaihdolle. Niistä kasvoi kauppakaupungeita, suurkaupungeita.

Jos talonpoika ja käsityöläinen tässä vaihtotaloudessa esiintyivät rinnalla vapaina ja tasa-arvoisina, joista kummankaan ei ollut pakko tehdä ilmaiseksi työtä toisen hyväksi, joten siis syntyi taipumus vaihtaa samaa työmäärää vaatineet tuotteet toisiinsa, maksaa kukin tavara arvonsa mukaan, niin ei sellaisissa oloissa vielä voinut olla riistäjiä eikä riistettyjä. Kummankin osallisen, sekä talonpojan että käsityöläisen, hyvinvointi edistyi. Tämä tila on pikkuporvarillisen demokratian ihanne. Se on tosin pikkumainen, mutta kumminkin miellyttävä ja herttainen idylli. Mutta sillä on samoin kuin muillakin ihanteilla se onneton ominaisuus, että se tulee toteutetuksi aniharvoin.

Talonpojan varallisuus lisääntyy. Mutta samassa määrässä hän kadottaa asekuntoisuutensa. Metsästäjän ja paimentolaisen käsissä on ase tärkein tuotannonväline, sen käyttäminen alituinen välttämättömyys. Ei ainoastaan metsästäjän, vaan myöskin paimentolaisen, jopa jälkimäisen enemmän kuin edellisen, täytyy alituisesti taistella petoeläimiä vastaan, jotka vaanivat laitumella kulkevaa karjaa. Paimentolaisen täytyy myöskin aina käyttää rohkeutta ja voimaa pakottaakseen uhittelevat härät ja oriit tahtonsa alaisiksi, ajaaksensa heidät pariutumaan.

Kuta enemmän metsästys ja karjanhoito joutuu syrjään maanviljelyksen tieltä maanviljelijän taloudessa, sitä yksinomaisemmin muuttuu hänen työnsä taisteluksi passiivista maata, asuttomia korpia vastaan. Se vähäinen karja, mitä hän vielä pitää, astuu läheisempään persoonalliseen, voisipa sanoa ystävälliseen suhteeseen hänen kanssansa, siitä tulee osa hänen perhettään. Petoeläimet lakkaavat kilpailemasta hänen kanssansa. Niistä tulee väliin hänen avustajiansa, kun ne tuhoavat metsäsikoja, hirviä, peuroja, jäniksiä ja muita kasvinsyöjiä eläimiä, jotka uhkaavat hänen laihojansa. Hänen ja hänen karjansa ei tarvitse päivin taivasalla eikä öisin kiintonaisissa rakennuksissa ja pihatoissa suurestikaan pelätä suuria petoeläimiä, eikä maanviljelijällä ole metsään enää paljoakaan asiaa. Mikä esi-ihmiselle oli turvallinen asunto, suojeleva pakopaikka ja mikä metsästäjällekin toisinaan muodostui sellaiseksi, siitä tuli maanviljelijälle salaperäinen alue, kauheimpain taruolentojen tyyssija. Ja itse metsänkin, petojen alueen, täytyi maanviljelyksen levitessä väistyä yhä loitommalle. Talonpojalla oli yhä harvemmin aikaa ja pakkoa valmistaa aseita ja harjoittaa niiden käyttöä. Aseet muuttuivat häneen nähden yleellisyysesineiksi, joilla hän ei osannut saada juuri mitään aikaan.

Tämä yhä lisääntyvä kykenemättömyys aseitten käyttöön, joka kävi kohoavan varallisuuden kanssa käsi kädessä, tuli maanviljelijän turmioksi. Kun hänen eteensä sattui naapuri, joka oli häntä itseänsä asekuntoisempi, joutui maanviljelijä allekynsin, ryöstetyksi, orjaksi. Tämä voi tapahtua peräti erilaisissa muodoissa. Kaksi aluetta esimerkiksi oli vierekkäin, niistä toinen vuorinen, jossa maanviljelyksen ei ollut helppo kehittyä, jossa metsästyksellä sekä karjanhoidolla vielä oli tärkeä tehtävä suoritettavana, ja jossa siis talonpoika pysyi asekuntoisempana; toinen taas hedelmällinen jokilaakso, mutta ilman laitumia ja metsän hakkauksen johdosta myöskin ilman metsästystä, siis alue, jossa talonpoika elä yksinomaan maanviljelyksellä. Silloin voi köyhän ja karun maan talonpojille helposti juolahtaa mieleen sotaretket hedelmälliselle alueelle, niiden ryöstäminen ja myöskin sieltä saatavissa olevat työvoimat, orjat, joiden tuli huojentaa talonpoikain perheitten työtä kotona. Jos orjia oli paljon saatavissa ja jos ylijäämän summa oli suuri, voi herran perhe päästä kokonaan vapaaksi maataloudellisesta työstä, joten sille kävi mahdolliseksi antautua yksinomaan sodankäyntiin, mistä tällä tavalla tuli edullinen, jopa lopulta välttämätön tuotantotavan perustus, koska työntekijöinä oli yksinomiin orjia.

Mutta voi myöskin käydä siten, että karumman seudun talonpojat pitivät edullisempana vaeltaa hedelmällisemmille alueille ja elää niiden ylijäämästä sillä tavalla, että he jättivät näiden alueitten talonpojat omille asuinpaikoilleen, tekemättä niitä vierasten liiketten orjiksi. Mutta sen sijaan heistä tuli alustalaisia, maaorjia, joiden tuli antaa oman liikkeensä tuottama ylijäämä verona herralle, jonka alaisiksi he olivat tulleet.

Vihdoin voi myöskin käydä siten, että talonpojat suojeluksensa itseänsä vihamielisiltä naapureilta, itse valitsivat keskimäestänsä asekuntoisimmat ja asestivat sekä harjoittivat heidät sotapalvelukseen, johon tarkoitukseen he antoivat heille varat ylijäämistään. Siten nämä sotilastalonpojat saavuttivat ennemmin tai myöhemmin mahdin, jonka avulla he voivat laskea omat toverinsa valtansa alle sekä riistää heitä.

Samaan tulokseen johti kehitys siellä, missä talonpojat eivät olleet talonpoikain, vaan paimentolaiset maanviljelijäin naapureina. Näin oli etupäässä laita Aasiassa, edellinen taas sattui useammin Afrikassa.

Vihdoin saattoi myöskin sattua siten, että kaupunki sai käsiinsä voiman saada maaseutu alaisekseen. Suuret kauppakaupungit kehittyivät tällaiseen valta-asemaan varsinkin Välimeren rannikoilla.

Toisinaan käy myöskin siten, että toinen talonpoikien orjuuttamisen laji tunkee tieltänsä toisen tai täydentää ja tekee sen monimutkaisemmaksi. Egyptissä esimerkiksi on afrikalainen, aasialainen ja kreikkalainen riistämis- ja sortojärjestelmä mieltä ylentävästi lyöneet veljen kättä toisilleen.

Mutta mihin muotoon tämä riistävän ylimystön syntymisprosessi kulloinkin lienee pukeutunutkin, oli sen seurauksena kaikissa tapauksissa, että maanviljelyksen aiheuttamasta elämismahdollisuuden laajenemisesta tuli yhä laajempi riistämis- ja orjuuttamismahdollisuus.

Tämä voi tapahtua vähimmin sellaisilla seuduilla, missä maanviljelystyö tuotti karun luonnon tähden ainoastaan vähäpätöisen ylijäämän, mutta missä elämisehdot toivat mukanaan väestön asekuntoisuuden, ja missä maan luonto vaikeutti vihollisten hyökkäyksiä. Jos tällainen väestö pysyi alueensa rajojen sisäpuolella, jos siitä itsestään ei tullut riistävää ylimyskuntaa, jos sen naapurit olivat kyllin voimakkaita suojelemaan itseänsä heiltä, mutta eivät kyllin vahvoja voidaksensa alistaa heidät valtansa alaisiksi, niin siellä jäi työtätekevälle väestölle heidän työnsä koko ylijäämä, jota heidän ei ollut tarvis jakaa kenenkään kanssa.

Kuta korkeammalle sitä vastoin sivistys nousi hedelmällisillä alueilla, sitä suuremmaksi talonpoikain riistäminen tuli. Tästä johtuu sananlasku, että kansa on varakkain köyhissä ja kurjin rikkaissa maissa.

Huonoin ei ole talonpojan kohtalo vielä siellä, missä heidän herransa pysyivät raakoina maajunkkereina, jotka asuivat maalla alustalaistensa keskuudessa, kuluttaen »luonnossa» tovereittensa seurassa heidän tuotteittensa ylijäämän. Metsästys, ryypiskeleminen, toisinaan myös ensimäisen yön taikka vieläpä seuraavienkin öiden oikeus olivat tällaisen herrasväen pääasiallisia huvituksia. Talonpoika mahtoi tällöin joutua ruumiillisen ja myöskin siveellisen pahoinpitelyn alaiseksi, mutta taloudellisesti hän ei useimmiten joutunut suuria kärsimään, sillä niiden tuotteitten ja työvoimien määrä, jotka hänen tuli luovuttaa noihin huvitteluihin, oli rajoitettu. Metsästys voi toisinaan käydä vahingolliseksi hänen liikkeelleen, jos herra pitääkseen käytettävänään oikein paljon metsänriistaa, kielsi talonpojan ahdistamasta ja metsästämästä sitä. Mutta näiden raakojen tapojen asteella ei yleensä ole puutetta riistasta, päinvastoin junkkeri voi metsästyksellään tuottaa hyötyä talonpojille.

Asia muuttuu toiseksi jos junkkeri mieltyy kaupungin tuotteisiin, asettuu kauppasuhteisiin sen kanssa tai muuttaa sinne. Onhan hän maalla tarpeeton, hän voi sangen hyvin elää kaupungissa, jos hänen on mahdollista saada talonpoikiensa verotkin siirretyiksi sinne joko luonnossa tai rahassa. Hän vaihtaa ne siellä kaupungin käsityöläisten tai taiteilijain teoksiin taikka vieraisiin, kauppiasten kuljettamiin tavaroihin. Täten alkaa ylimys- ja hoviylellisyys, joka ei tunne mitään rajoja, vaan kiihtyy jokaisen kulkulaitosten sekä tekniikan alalla tapahtuneen edistysaskeleen mukana. Käsityöläiset pitävät usein tätä ylellisyyttä siunauksena: se muka »levittää rahaa kansan keskuuteen». Mutta itse asiassa se ei merkitse lisääntynyttä, vaan ainoastaan muuttunutta ansiotiiaisuutta käsityöläisille. He vaihtavat nyt kuten ennenkin tuotteensa maanviljelijäin synnyttämään ylijäämään. Erotus on vain siinä, että nyt eivät maanviljelijät saa heiltä tätä ylijäämää vastaavia teollisuustuotteita, vaan riistäjät. He eivät tuota siis enää maanviljelijöitä, vaan riistäjiä varten. He kyllä voivat esiintyä näiden rinnalla vapaina, mutta eivät yhdenarvoisina. Ylimystö saa vallan iskeä suonta käsityöläisistä samoin kuin talonpojista, etupäässä valtioverojen muodossa. Siten käsityöläistenkin täytyy suorittaa yhteiskunnan herroille ilmaista työtä. Talonpoikien riistämiseen liittyy myöskin heidän riistäminen.

Tällainen on se tapa, millä riistäjien kasvava ylellisyys levittää rahaa kansaan! Se huonontaa yksityisen käsityöläisen asemaa vähentäessään hänen osaansa työn tuloksesta. Tämän ohella se tosin voi laajentaa käsityöläisten ansaitsemistilaisuutta ja siten myöskin heidän »elämismahdollisuuttansa», mutta ainoastaan sikäli kuin se pakottaa ylimykset ottamaan talonpojilta ei ainoastaan ylijäämän, jonka he muutoinkin olisivat vaihtaneet käsityöläisten tuotteisiin, vaan myöskin välttämättömän, minkä talonpojat käyttivät omaan kulutukseen ja joka nyt riistetään vapaaksi ja voidaan vaihtaa käsiteollisuustuotteisiin.

Kuta suuremmaksi talonpojan riistäminen kasvaa, sitä vähemmän hän kykenee ostamaan käsityöläisiltä uusia tuotannonvälineitä. Hänen liikkeensä parantaminen seisahtuu ja lopuksi se alkaa mennä taaksepäin. Mutta hänen veronsa ei laskeudu, mieluummin se nousee sitä mukaa, kuta enemmän käsityön ja ylellisyyskaupan ylellisyystuotanto kehittyy ja kuta suuremmaksi ylimysten »tarpeet» kasvavat. Nyt täytyy supistaa välttämättömimpiäkin. Talonpoika ja hänen eläimensä kärsivät nälkää, pian häneltä puuttuu karjaa, jota hän tarvitsee peltojensa muokkaamiseen ja joka antaa hänen lapsillensa maitoa, hänen pellollensa lantaa. Lapset kuolevat tai heikontuvat; lannoittamattomilla, huonosti kynnetyillä pelloilla tulee kato yhä tavallisemmaksi. Väestö harvenee, maa köyhtyy, muuttuu erämaaksi, sen ravitsemismahdollisuus on alentunut pienimpään määrään.

Näemme siis, että sen jälkeen kuin oli siirrytty maanviljelykseen, on sivistyksen edistymisen mukana syntynyt uusi tekijä, joka usein estää ravinnonsaantimahdollisuutta, vieläpä kääntyy suorastaan sen vastakohdaksi, paljoa tuhoisammin kuin sota: väestön työtätekeväin joukkojen riistäminen.

Kokonaiset suuret valtakunnat ovat juuri yllämainitun kehityskulun varrella toisinaan joutuneet täydelliseen perikatoon; suurenmoisin esimerkki siitä on keisariajan roomalainen maailmanvalta. Eikä tämä kehitys rajoitu ainoastaan vanhaan aikaan. Ranska tarjosi samanlaisen kuvan kahdeksannellatoista vuosisadalla, kunnes suuri vallankumous vapautti sen hovi- ja kirkkoylimystön vitsauksesta ja yhdellä iskulla laajensi erinomaisesti sen ravitsemismahdollisuutta. Nykyään toteutuu parhaallaan sama kohtuuttoman riistämisen aiheuttama maanviljelyksen jatkuva rappeutumisprosessi Espanjassa, Intiassa, Venäjällä. Sielläkin voi ainoastaan riistäjien karkottaminen hillitä nälänhädän, laajentaa ravitsemismahdollisuuden ja lopettaa sen tilan, mikä näyttää »liikakansoitukselta».

Mutta tällaisillakin maanviljelyksen alalla tapahtuvilla taantumuskausilla voivat luonnontieteet ja tekniikka kehittyä kaupungeissa ainakin jonkun aikaa. Itse maanviljelys osottautuu häviämättömäksi. Jos se jossakin raukeaa, virtaa täten syntyneelle tyhjälle tilalle kaikilta tahoilta uusia, vapaina pysyneistä talonpojista tai puolipaimentolaisista muodustuneita kansoja, jotka alkavat jälleen viljellä maata. Vielä nopeammin kuin tällaisen kansainvaelluksen kautta tapahtuu paraneminen silloin, kun orjan asemaan poljettujen onnistuu viskata hartioiltaan riistämisen ies ja itse ryhtyä vapaina talonpoikina maanviljelyksen uudistamistoimeen.

Olkoonpa maanviljelyksen uudestasyntymisen aiheuttajana sen rappeutumisen jälkeen kumpi tahansa, joko kansainvaellus tai vallankumous, tapahtuu tämä uudistuminen aina korkeammalla tieteellisellä ja teknillisellä pohjalla kuin se, mistä maanviljelys sai edellisellä ajanjaksolla alkunsa. Tästä saadaan kiittää sillä välin kaupungeissa tapahtunutta teknillistä ja tieteellistä kehitystä. Ja siten maanviljelys osottaa alituista kehittymistä ylöspäin. Tosin ei suoraviivaista, vaan aaltomaista, joka toisinaan johtaa sangen syvälle alaspäin, mutta lopuksi kumminkin taas kohoaa aikaisempaa huippukohtaansa ylemmäksi.

Ravinnonsaannin mahdollisuus voi toisinaan suuresti rajoittua tässä aaltoliikkeessä. Sitten se taas voi yhdellä iskulla, esimerkiksi vallankumouksen kautta, saavuttaa edellytykset, jotka tekevät mahdolliseksi ja aiheuttavat mitä nopeimman laajenemisen.

Jatkuvaa aritmeettista sarjaa eli käytettyyn työhön verraten suhteellisesti vähenevää maan tuottavuutta on yhtä vähän huomattavissa maanviljelyksen kuin metsästyksen tai paimentolaiskarjanhoidon kannalla.

Mutta samoin kuin metsästyksen ja karjanhoidon kannalla, samoin ei ihmisen ravinnonsaantimahdollisuuden laajeneminen maanviljelyksenkään kannalla merkitse itse asiassa mitään muuta kuin toisten eliöitten ravinnonsaantimahdollisuuden supistumista. Poikkeuksena ovat korkeintaan sellaiset parannukset, kuin esim. kastelulaitokset, jotka tekevät mahdolliseksi kasvien viljelemisen seuduilla, missä ei aikaisemmin kasvanut mitään.

Maanviljelys merkitsee sitä, että laitumet, jotka aikaisemmin elättivät karjan, joutuvat syrjään pellon tieltä, jossa viljellään pääasiallisesti ihmisten ravintoa. Mutta viljelemätön laidun ei tarjonnut ruokaa ainoastaan kotieläimille. Kun paimenet olivat laumoineen vaeltaneet toisille laidunmaille, niin metsäneläimet astuivat heti heidän tilalleen. Ja näistä eläimistä elivät taas petoeläimet, jotka kesytettyjenkin eläinten laumoista saivat sen lisäksi monta hyvää suupalaa, noutivat sieltä monta lammasta, monta vasikkaa, huolimatta ihmisen kaikesta valppaudesta.

Kun pelto tunkee laitumen syrjään, niin ravitsemismahdollisuus poistuu kaikilta muilta eläimiltä, paitsi siltä kotieläinmäärältä, minkä maanviljelys ottaa huostaansa.

Maanviljelys taas tekee, kuten olemme nähneet, käsiteollisuuden jatkuvan kehityksen mahdolliseksi. Tämä valmistaa nyt maanviljelijälle työkalut ei ainoastaan metsän raivaamiseen, jonka kyllä voi saada aikaan myöskin tulen avulla, vaan myöskin metsämaan muokkaamiseen voimaperäisemmäile viljelykselle sopivaksi.

Maanviljelyksen onnistuu silloin tunkea metsä syrjään ja siten luoda uusia viljelysaloja. Täten on käsissä valtava keino ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemiseen. Mutta se merkitsee metsän puitten sekä kaikkien niissä, niiden suojassa ja niistä elävien eläinten elämismahdollisuuden supistumista.

Vaikutus on sama, kun ihminen tulee kyllin voimakkaaksi ja kykeneväksi kuivaamaan soita ojitustöitten avulla. Kaikki, mitä näissä kasvaa, ryömii tai ui, on silloin tuomittu kuolemaan tai vähintäänkin pakotettu pakenemaan.

Ihmisen ravinnonsaannin mahdollisuuden laajeneminen merkitsee siis melkein aina toisten eliöitten, eläinten ja kasvien — vieläpä usein kuten siirtomaapolitiikka osottaa, myöskin toisten ihmisten — ravinnonsaannin mahdollisuuden supistumista.

Tämä taas merkitsee, että ihminen sekaantuu alituisesti ja häiritsevästi siihen tasapainotilaan, mikä vallitsee luonnossa.

Takaisin sisällysluetteloon

VIII.

Tasapainon häiriytyminen luonnossa.

Olemme nähneet, että luonnossa vallitsee pyrkimys luoda ja ylläpitää tasapainoa yksilöitä tuhoavien ja niitä lisäävien tekijäin välillä. Ihminen sekaantuu tähän tasapainoon asettaessaan yksityiset lajit suuremman tuhon alaiseksi kuin sen, mihin heidän lisääntymiskykynsä on sopeutunut, ja vähentäessään taas toiselta niitä vaikuttimia, mitkä heitä tuhoavat luonnossa vallitsevan määrän alapuolelle. Näiden lisääntyminen, joka oli sopeutunut suurempien hävittävien voimien mukaiseksi, synnyttää nyt vuotuisen ylijäämän yli sen määrän, mikä on tarpeen korvaamaan vuotuista tuhoutumista. Tähän perustuu niin hyvin karjanhoidon kuin maanviljelyksenkin leviäminen.

Mutta eliöitten yksilöt ja lajit eivät ole luonnossa toisistaan eristettyinä. Niiden välillä vallitsee mitä moninaisin ja läheisin yhteys. Ihminen ei voi lisätä yhtä eikä vähentää toista, koskettamatta samalla muita eliöitä, vieläpä usein tavalla, joka ei ensinkään vastaa hänen aikomuksiaan.

Pidämme tässä silmällä ainoastaan ihmisen ja luonnon välistä suhdetta, kajoamatta laisinkaan ihmisten välisiin yhteiskunnallisiin suhteisiin; toisin sanoen jätämme siis tykkänään huomioonottamatta kaikki seuraukset, joita yhteiskunnalliset vaikuttimet synnyttävät, kuten esim. voitonhimon aiheuttaman ihmisille hyödyllisten eläinlajien hävittämisen, joiden säilyttäminen olisi ihmiselle tärkeää, kuten esim. elefantin hävittämisen Afrikassa ja turkiseläinten tuhoamisen napaseuduilla. Tämä ei ole kulttuurikehityksen yleinen ilmiö, vaan eräs, vaikka ei suinkaan »oikeutettu», kapitalistisen tuotantotavan ominaisuus. Tulevaisuutta tarkoittava huolenpito on sekä kommunistisessa että myöskin feodalisessa yhteiskuntatilassa muodostunut paljoa vahvemmaksi: jos silloin ryöstöviljelystä harjoitetaan, tapahtuu se sentähden, että ei olla selvillä sen seurauksista, mutta ei tarpeesta anastaa kokoon kaikki, mitä anastettavissa on, pitämättä laisinkaan silmällä tulevia sukupolvia.

Yhtä vähän kuin tässä kajoamme tähän voitonhimon aiheuttamaan tuhoamiseen, yhtä vähän käsittelemme myöskin sitä hävittämistä, joka kohtaa monia hyödyllisiä tai ainakin vahinkoa tuottamattomia eläimiä, kuten vuorikauriita, puhveleita, antilopeja, zebroja, giraffeja, virtahevosia, ja jonka tarkoituksena ei ole ravinnon hankkiminen, vaan ikävystyneitten tyhjäntoimittajain huvittelu, jotta he saisivat uusia kiihotuksia, harvinaisia voitonmerkkejä, millä heidän turhamaisuutensa voisi ylvästellä. Tällaiset ainekset eivät ole luonteenomaisia ainoastaan kapitalistiselle yhteiskunnalle. Niitä on kaikkialla, missä korkealle asteelle kehittynyt riistäminen synnyttää joutilaitten tyhjäntoimittajain joukkoja. Kapitalistinen yhteiskunta eroaa aikaisemmista riistäjäyhteiskunnista ainoastaan siinä, että se varustaa ylhäiset tyhjäntoimittajansa aavistamattoman korkealle kehittyneen tekniikan täydellisimmillä tuhoamisvälineillä, joten he järjestävät teurastaja-ammattinsa jättiläisliikkeeksi ja voivat muutamien vuosien kuluessa hävittää jostakin maanosasta kokonaisia suuria eläinsukuja, kuten esim. amerikalaisen biisonhärän.

Tässä en puhu mistään näistä hävittävistä vaikutuksista, vaan ainoastaan sellaisista, jotka välittömästi johtavat ravitsemisalueen laajentamista tarkoittavista tai usein vielä mahtavammista työn säästämiseen tähtäävistä pyrinnöistä.

Sielläkin, missä ei tule kysymykseen häikäilemättömäin urheilijoitten tai voitonhimoisten kapitalistien mieletön vimma, voi sivistyksen edistys tunkea syrjään, jopa tykkänään hävittää yksityisiä eläin- tai kasvilajeja, jotka ihminen tahtoisi mielellään säilyttää.

Niinpä esim. laululintujen luku vähenee usein sellaisillakin seuduilla, missä niitä säästetään. Maanviljelyksen edistyminen poistaa kasvavat pensaikot ja ontot puut, niiden parhaat pesimispaikat ja siten myös tilaisuuden lisääntymiseen.

Ja toisella puolen tapahtuva tuhoutuminen johtaa liialliseen lisääntymiseen toisella puolen, niiden eläin- ja kasvilajien keskuudessa, jotka siihen saakka olivat tuon hävinneen tai harventuneen eläinlajin ravintona. Niinpä on tunnettua, että laululintujen häviäminen tuo mukanaan usein hyvinkin vahingollisten hyönteisten lisääntymisen.

Hävittäessään pieniä petoeläimiä edistää ihminen nakertajain enentymistä, joiden tavaton lisääntymiskyky oli mukautunut kokonaista vihollismaailmaa varten. Jos tätä maailmaa pienennetään, edistetään sen ravintona olevien eläinten liiallista karttumista.

Luonnossa tosin vallitsee pyrkimys tasapainoon, mutta ihminen tuo mukanaan siihen yhä tuntuvammin toiselta puolen pyrkimyksen liian suureen tuhoutumiseen, toiselta puolen liian suureen lisääntymiseen. Missä hänen kulttuurinsa saa jalansijaa, siellä jää yhä enemmän sattuman varaan, pysyykö tasapaino voimassa luonnossa, mikäli hän sitä vielä suvaitsee.

Darwin mainitsee erinomaisen esimerkin elimistöjen välisestä läheisestä yhteydestä. Hän osottaa, kuinka yhden lisääntyminen tai väheneminen lisää tai vähentää myöskin toisia. Mutta hän näyttää myöskin samalla, että viljelys korvaa tasapainon liikalisääntymisen kautta toisaalla. Darwin kirjoittaa:

»Tuodaan esiin useita esimerkkejä, joista käy selville, kuinka monimutkaisia ja odottamattomia molemminpuoliset rajoitukset ovat elollisten olentojen välillä, joiden on samalla seudulla taisteleminen keskenään. Tahdon mainita ainoastaan yhden sellaisen esimerkin, joka yksinkertaisuudestaan huolimatta on huvittanut minua. Staffordshiressä erään sukulaisen tilalla, missä minulla oli runsaasti tilaisuutta tutkimuksiin, oli suuri, aivan hedelmätön nummi, johon ihmiskäsi ei ollut koskaan ennen kajonnut. Kumminkin oli viisikolmatta vuotta sitten muutamia satoja acreja siitä aidattu ja kylvetty mäntyjä tälle alalle, joka oli aivan samanlaista maata kuin muukin nummi. Istutetun osan alkuperäisessä kasvullisuudessa tapahtunut muutos oli tavattoman merkillinen, suurempi kuin mitä tavallisesti huomataan, vaikka siirrytään toiselta maapalstalta toiselle aivan erilaiselle. Eivät ainoastaan arokasvien lukusuhteet olleet kokonaan muuttuneet, vaan metsikössä menestyi paitsi ruokoja ja heiniä, vielä kaksitoista lajia, joista ei nummella tavannut jälkeäkään. Vaikutus hyönteisiin oli ollut vielä paljoa suurempi, koska metsikössä tavattiin aivan yleisenä kuusi lajia hyönteissyöjiä lintuja, joita ei näkynyt vilaukseltakaan nummella, missä sen sijaan oli pari kolme muuta lajia samoja lintuja. Huomasimme tässä, kuinka huomattavia seurauksia yhden ainoan puulajin istuttaminen toi mukanaan, vaikka ei ollutkaan tapahtunut mitään muuta, paitsi että karja oli aitauksen avulla pidätetty alueelta.

»Ja Farnhamin läheisyydessä Surreyssä olen selvästi huomannut, kuinka tärkeä tekijä aitaus oli. Siellä oli laajoja nummia, pari ryhmää vanhoja mäntyjä etäämmällä olevain kumpujen harjanteilla. Viimeisinä kymmenenä vuotena oli aidattu melkoisia aloja, ja näiden aitauksien sisäpuolella kohosi joukottain itsestään kylväytyneitä nuoria mäntyjä niin tiheässä, että kaikki eivät voineet kasvaa. Kun olin päässyt selville siitä, että näitä nuoria puita ei oltu kylvetty eikä istutettu, hämmästytti niiden paljous minua siinä määrässä, että heti kävin useimmilla ylävillä paikoilla nähdäkseni yli satojen acrein avaamatonta nummea, jossa en kumminkaan voinut huomata ainoatakaan mäntyä, paitsi nuo vanhat istutetut ryhmät! Mutta kun tarkastelin lähemmin vapaan nummen kasveja, huomasin joukottain taimia ja pieniä puita, jotka karja kumminkin aina oli purrut poikki. Eräällä neliöyardin (yard on noin metri) laajuisella alalla, useiden satojen yardien päässä vanhoista puuryhmistä, laskin 32 sellaista poikki syötyä pikku puuta, joista yksi, millä oli 26 vuosirengasta, oli monta vuotta koettanut kohota arokasvien yläpuolelle, mutta turhaan. Ei siis ole kummallista, että voimakkaat, nuoret männyt peittivät tiheästi maan heti kun se aidattiin. Ja nummi oli kuitenkin niin tavattoman hedelmätön ja laaja, ettei kukaan olisi voinut uskoa karjan sieltä etsivän näin uutterasti ja tällaisilla tuloksilla ravintoa». (Lajien synty).

Näemme tästä, kuinka jo pelkkä laiduntalous johtaa siihen, että joukko kasveja häviää, supistaen siten hyönteisten ja seuraavasti myöskin hyönteisiä syövien lintujen ravinnonsaantimahdollisuutta, ja että siis eliölajien luku vähenee määrätyllä alalla, jonka kuva tulee täten yksitoikkoisemmaksi. Maanviljelys vaikuttaa samoin, mutta sanomattoman paljoa suuremmassa määrässä.

Toinen Darwinin esittämä tapaus osottaa myöskin, kuinka ihmisen sekautuminen häiritsee luonnon tasapainoa ja synnyttää sen sijaan pyrkimyksen eliöitten joko liian suureen tai liian pieneen lisääntymiseen tai tuhoutumiseen.

Mäntyjen kasvaminen ja niistä elävien eläinten lisääntyminen pysyvät luonnontilassa tasapainossa keskenään. Niiden täytyy säilyttää tämä tasapaino. Jos männyt lisääntyvät nopeammin kuin niistä elävät eläimet, niin nämä syövät nuoria taimia enemmän kuin ennen, tulevat runsaammin ravituiksi ja pääsevät vähemmällä liikkumisella ravinnonhaussa, joten heille säästyy enemmän voimaa suvun jatkamiseen, pentujen siittämiseen ja imettämiseen. Jos männyt taas lisääntyvät hitaammin kuin niistä elävät eläimet, niin ne yksinkertaisesti tulevat hävitetyiksi sukupuuttoon. Ainoastaan sellaiset mäntylajit, joiden lisääntyminen on kyllin nopea, voivat jäädä jäljelle.

Toisin käy siellä, misssä ihminen esiintyy. Hän tahtoo saattaa yksitoikkoisuutta luonnon moninaisuuteen. Hän haluaa käyttää jonkun maapalstan johonkin erityiseen tarkoitukseen ja yksinomaan siihen. Mainitsemassamme tapauksessa ainoastaan mäntyjen tai karjan kasvattamiseen. Edellisessä tapauksessa suljetaan pois kaikki tekijät, jotka uhkaavat hävittää nuoria mäntyjä. Näiden lisääntymiskyky, joka on sopeutunut mainittujen tekijäin vaikutukseen, ei suinkaan vähene, jos ne poistetaan. Mänty heittää nyt kuten ennenkin maahan yhtä paljon siemeniä, jotka kaikki pääsevät nyt itämään ja kasvamaan sekä synnyttävät sellaisen liikalisääntymisen tilan, missä yksi runko voi kasvaa ylös ainoastaan siten, että se tukahuttaa monta muuta, seikka, joka meille niin usein esitetään todistuksena Malthus'en kansoittumislain pätevyydestä luonnossa. Itse asiassa se on vain todistus tasapainon häiriytymisestä luonnossa ihmisen sekaantumisen kautta.

Toinen Darwinin esittämän tapauksen vaihtopuoli on, että ihminen ei tarkoita mäntyjen, vaan karjan lisääntymistä. Hän poistaa kaikki petoeläimet, jotka voisivat vaikuttaa epäedullisesti karjan lisääntymiseen, ja saa siten aikaan, että tämä lisääntyy niin laajalle kuin se löytää ravintoa laitumelta, siis ravinnonsaannin mahdollisuutensa rajoille. Paljoa ennen kuin tämä tila voi tavanmukaisen määritelmän mukaan johtaa karjan keskinäiseen olemisen taisteluun ja lauman puhdistumiseen kelpamattomista aineksista, aiheuttaa se kaikkien ravintokasvien häviön, mitkä eivät lisäänny kyllin nopeasti tai joiden lisääntymiselimet eivät ole turvassa nautojen hampailta.

Niitä tasapainon häiriöitä, joita ihminen tekniikkansa kautta saa aikaan luonnossa, voidaan muutamissa suhteissa verrata häiriöihin, mitkä maanpinnalla ovat syntyneet maan muodostumisessa tai sen ilmastossa tapahtuneitten suurten muutosten — jääkausien, mannerten kohoamisen ja laskemisen j. n. e. — kautta.

Kummatkin nämä eri syistä johtuvat muutokset aiheuttavat toisten eliöitten tuhoutumisen, toisten lisääntymisen. Mutta niiden välillä on kumminkin valtava ero. Maanpinnan luonnolliset muutokset, jotka käsittävät jonkun suuremman alan, tapahtuvat kai aina hitaasti ja päättyvät pitemmän aikaa kestäviin lepokausiin, joiden kestäessä eliöitten yksilöt, muunnokset, lajit ja lajien järjestöt sopeutuvat toisiinsa, kunnes ne pääsevät tuhoutumisen ja lisääntymisen lainehtivasta virtaliikkeestä tasapainotilaan, jossa lajien kaikki ominaisuudet, myöskin niiden lisääntymiskyky, ovat mukautuneet tämän tasapainon säilymiseen ja lujittuvat sekä muuttuvat periytyviksi luonteiksi sitä mukaa kuta kauemmin uusi tila pysyy muuttumatta.

Inhimillinen tekniikka sitä vastoin ei koskaan lepää. Jo vuosisadoilla mitaten esiintyy maanpinta siellä, missä ihminen on alistanut sen kulttuurinsa alaiseksi, alituisten muutosten alaisena. Eläinten ja kasvien kokonaisuuden sopeutuminen uusiin oloihin on näin lyhyitten ajanjaksojen kuluessa mahdoton. Missä ihminen muuttaa luontoa, häiriytyy sen tasapainotila aina, vaikka ei aina samassa määrässä eikä samoissa suhteissa. Sitä mukaa kuin luonto joutuu ihmisen hallittavaksi, sitä mukaa kasvaa myöskin pyrkimys sen tasapainon häiriytymiseen.

Ajan oloon ei elollinen elämä kumminkaan voi jatkua ilman tällaista tasapainoa. Tämä mahdottomuus, eikä suinkaan mikään mysterio, on perusteena siihen että tasapainotila aina häiriön jälkeen saa voiton luonnossa. Kun ihminen ei anna luonnolle kylliksi aikaa tähän, tekisi hän elintarpeitten lisäämisen tähden vihdoin elämän kokonaan mahdottomaksi, ellei hän itse toimisi tasapainon jälleen palauttamiseksi. Suuri ja yhä lisääntyvä osa työtä, joka hänestä näyttää taistelulta luonnon kanssa ravinnonsaannin mahdollisuudesta, on ainoastaan seurauksena siitä väkivallasta, mitä hän on tehnyt luonnolle. Niinpä esimerkiksi lehtimatojen, hiirien ja rottien tuhoavan liikalisääntymisen hävittämistä tarkoittavat yritykset kaikenlaisilla keinoilla. Toisinaan ovat ihmisen aiheuttamat häiriöt tasapainossa sitä laatua, että hän on neuvoton niitä vastaan, että ne uhkaavat koko hänen toimeentuloaan, kuten esim. kaniinien lisääntyminen, kun englantilaiset toivat niitä Australiaan, maahan, missä ei ensinkään ollut niitä hävittäviä aineksia, joita ihmisen nyt vasta on täytynyt sinne kuljettaa tai keksiä.

Vielä huomattavampi on toinen erotus toiselta puolen niiden luonnon tasapainon häiriöitten välillä, joita ihminen keinollisesti aiheuttaa, ja toiselta puolen niiden välillä, jotka syntyvät itsestään maanpinnalla tapahtuneitten muutosten kautta, mitkä ovat seurauksina sen jäähtymisestä tai muista valtavista, esim. ilmaston muutoksista.

Tällaiset maanpinnan muutokset ovat ainakin tähän saakka käyneet aina käsi kädessä olojen lisääntyvän moninaisuuden, ja siten myös eliöitten lajien lisääntyvän moninaisuuden kanssa. Vaikkapa yksityiset lajit tällaisten muutosten tapahtuessa harvenevat tai kuolevat sukupuuttoon, astuu niiden tilalle enemmän ja usein monipuolisempia, siis korkeampia uusia lajeja.

Kun taas ihminen sekaantuu luontoon laajentaakseen ravinnonsaannin mahdollisuuttansa, merkitsee se, kuten olemme jo nähneet, ainoastaan jo olevien lajien hävittämistä, mutta ei niiden korvaamista uusilla lajeilla, siis luonnossa vallitsevan moninaisuuden alituista vähenemistä. Jo olevain yksilöitten luku voi tällöin toisinaan kasvaa, esimerkiksi kun kuivaan erämaahan, jossa elollinen elämä oli siihen saakka mahdoton, järjestetään kastelulaitoksia, mutta siten ei missään tapauksessa voida olevia lajeja lisätä. Useimmiten nämä päinvastoin vähenevät tekniikan edistyksen kautta.

Olemme edellä osottaneet, että tämän vaikuttaa jo laiduntalous sekä vielä enemmän maanviljelys. Verrattakoon vain hoitamatonta metsää, jossa mitä moninaisimmat puulajit kasvavat viljelemättä sekaisin, toiseen metsään, jossa on ainoastaan yhtä puulajia istutettuna suorissa riveissä, kuten sotilaat paraatissa, kaikki yhtä vanhoja, yhtä korkeita. Ja verrattakoon taas tätä metsää, jossa puiden juurilla on pensaita sekä kaikenlaisia kasveja, peltomaahan, mistä jokainen kivi, jokainen rikkaruoho on poistettu ja missä kasvaa ainoastaan saman lajin olki toisensa vieressä.

Jollakin seudulla viljeltävien kasvilajien luku maataloudessa tosin toisinaan lisääntyy. Teknillinen edistys on näet johtanut siihen, että ravintokasvien rinnalla on alettu viljellä vielä muita hyötykasveja, esimerkiksi sellaisia, joista saadaan kehrättäviä kuituja tai väriaineita. Mutta yleensä maapallolla esiintyvien kasvien luku ei silti ole lisääntynyt. Näitä kasveja oli jo ennenkin. Ainoastaan maataloudessa hoidettujen kasvilajien luku kasvaa tällä tavalla, ja samoin näiden lajien yksilöitten luku.

Mutta nyt tekniikka koettaa yhä uutterammin keinollisesti valmistaa tällaisista kasveista saatuja tuotteita tehtaassa tai laboratoriossa paljon pienemmällä voimankulutuksella. Sillä tuotantoprosessi tehtaassa synnyttää ainoastaan tuotteen, mitä ihminen tarvitsee, käyttää koko voimansa yksinomaan siihen, kun taas tuotantoprosessi luonnossa käyttää joukon voimia kasvien elintoimintaan sekä sellaisten kasvin osien synnyttämiseen, jotka ovat arvottomia ihmisen teknillisiin tarkoituksiin.

Kemiallisen teollisuuden tuotteet tunkevat siten syrjään krapin, värimorsingon, indigon. Samoin kokeillaan myöskin siinä tarkoituksessa, että kasvien tai eläinten synnyttämät kehruuainekset, kuten silkki, puuvilla, pellava, saataisiin monia tarpeita varten korvatuiksi keinotekoisilla tuotteilla.

Toiselta puolen esiintyy höyryn, sähkön ja viimeksi bentsinin motorinen voima yhä valtavampana kilpailijana hevosvoiman rinnalla. Kauanko vielä tarvitaan, ennenkuin hevonen käy maataloudessa yhtä harvinaiseksi kuin krappi ja muut värikasvit!

Kuta enemmän tekniikka mullistaa maanviljelystä, sitä suurempi yksipuolisuus ja yksitoikkoisuus astuu eliöitten loppumattoman moninaisuuden tilalle vapaassa luonnossa.

Ihminen tosin koettaa muuttaa kasvattamiansa ja hoitamiansa eläin- ja kasvilajeja, saada ne keinollisen valinnan kautta hänen tarkoituksiansa vastaaviksi. Tämän hän saa toteutetuksi sitä paremmin, kuta suurempi samalle alueelle koottujen saman lajin yksilöitten lukumäärä on. Sillä sitä enemmän hän voi saada lajin yksityisiä jäseniä erityisten tarkoitusperiensä palvelukseen, voi saada aikaan työnjaon niiden keskuudessa. Tämä siis käy mahdolliseksi siten, että useiden eläin- tai kasvilajien moninaisuuden sijaan astuu joukko saman lajin yksilöitä. Itse keinollinen valinta taas tapahtuu silloin siten, että ihminen vähentää yksityisen eliön sisäistä monipuolisuutta tai häiritsee sen elinten ja niiden toiminnan luonnollista tasapainoa, antaessaan muutamien niistä, jotka hänen kannaltaan ovat tarkoituksettomia, kuihtua, kehittääkseen yksipuolisesti toisia, joille hän panee arvoa, kuten esim. kohottaessaän lihan tai maidon saantia jalkojen tai aivojen kustannuksella.

Aivot ovat ylempäin eläinten monimutkaisin elin. Korkeampi kehitys osottautuu ennen kaikkea aivojen rakenteen ja toiminnan suuremmassa monipuolisuudessa. Mutta vaikka liha, maito, läski voivat toisinaan tuottaa henkistä toimintaa, ei pelkkä älyllisyys koskaan tuota lihaa, maitoa, läskiä. Se näyttää näiden tuottamisessa aivan tarpeettomalta, vieläpä vahingolliseltakin, kun sen toiminta kuluttaa eläimen eduksi lihaa, maitoa, läskiä silloinkin, kun näitä olisi tuotettava ja kerättävä ihmisiä varten.

Ravinnoksi käytettävien kotieläinten kasvatuksessa ei siis pannakaan mitään arvoa älyllisyyteen ja niitä elätettäessä se surkastuukin mahdollisimman vähiin. Kotieläintä ei uhkaa mikään vaara, joka pakottaisi hänet tekemään huomioita ja harkitsemaan. Sen ei tarvitse ponnistella älyään etsiäksensä ravintoansa. Monilta kotieläimiltä hävitetään valtava henkisten vaikutusten lähde kuohitsemisen kautta. Siten nämä eläimet saadaan yhä typerämmiksi.

Ainoastaan sellaiset kotieläimet, jotka eivät palvele ihmistä ravintona, vaan apuna hänen toimissaan, joissa vaaditaan älyllisyyttä, eivät nähtävästi ole menettäneet henkisiä voimiansa jouduttuansa sivistyksen yhteyteen, vaan ehkäpä kehittäneetkin niitä jossakin määrässä, mikä kumminkaan ei ole kovinkaan todenmukaista.

Kotieläinten eri rodut eivät yleensä merkitse kehitystä ylöspäin, täydellisempiin eliöihin, sellaisiin, joiden ruumiinrakennus on monipuolisempi ja sopusuhtaisempi, vaan ne osottavat harvoja poikkeuksia lukuunottamatta rappeutumista.

Elävän luonnon taantumisen, jonka täytyy aikaa maapallolla siitä hetkestä lähtien, jolloin olojen monipuolisuus sen pinnalla alkaa vähetä, panee ihminen jo nykyään alulle sikäli kuin hänen tekniikkansa kykenee hallitsemaan luontoa.

Takaisin sisällysluetteloon

IX.

Taudit ja metsän hävitys.

Ihminen pyrkii lakkaamatta tekemään työnsä tuottavammaksi. Mutta tämä ei merkitse mitään muuta, kuin yhä suuremman yksipuolisuuden aikaansaamista luonnossa. Tällöin hän kumminkin kohtaa silloin tällöin rajoja, joiden ylitse hän ei voi käydä.

Niinpä hän esimerkiksi koettaa saada eläimiä ja kasveja tuottavammiksi sillä tavalla, että hän keinollisen valinnan kautta saattaa lisääntymään ainoastaan sellaiset eläin- ja kasviyksilöt, joilla on selvimmin tavattavissa ne ominaisuudet, jotka hänestä näyttävät hyödyllisimmiltä.

Mutta samoin kuin eliöitten, yksityisten yksilöitten ja lajien välisissä suhteissa keskenään, samoin vallitsee myöskin saman eliön yksityisten osien ja toimintain välillä keskenään välttämätön tasapaino, jota ei voi rankaisematta rikkoa. Se ei tosin ole taipumaton, vaan mukautuva tekijä, mutta sen mukautumiskyky ei ole mielivaltaisesti venytettävissä.

Mainittakoon vain yksi esimerkki siitä, miten yksipuolinen siitosvalinta voi lopulta vaikuttaa. Darwin kertoo:

»Maanviljelijät valitsivat eräässä Yorkshiren osassa alituisesti siitosnaudoiksi sellaisia, joilla oli suuret takapuolet, kunnes he saivat muodostetuksi rodun, jota he kutsuivat 'Dutchbuttocked' (hollantilaisilla takapuolilla varustetuksi). Mutta vasikan takapuolen summaton suuruus oli usein emälle turmioksi, ja paljon lehmiä kuoli vuosittain poikimiseen».

Viljalajeissa on ihmiselle tärkeä ainoastaan tähkä eivätkä oljet. Kuta raskaampi tähkä, kuta heikompi olki, sitä suurempi pellon sato ihmisen ravinnoksi. Mutta jos tähkä on heikolle oljelle liian raskas, niin se taivuttaa tämän, painuu maahan, mätänee, ja sato ihmiselle menee hukkaan. Siten tähkän suurentaminen oljen kustannuksella ei voi käydä rajattomiin.

Eliö palvelee luonnon tilassa omaa itseänsä, se itse on oma tarkoitusperänsä. Tämän mukaiseksi ovat kaikki sen elimet muodostuneet; juuri vastustuskykyisimmät yksilöt säilyvät ja sikeytyvät paraiten. Viljellyssä tilassa ei kasvien eikä eläinten elimistö palvele itseään, vaan ihmistä, joka ei aina valitse siitosyksilöiksi vastustuskykyisempiä, vaan sellaisia, mitkä paraiten vastaavat hänen tarkoitusperiään. Eivätkä he elä elämäänsä niissä olosuhteissa, mihin heidän elimistönsä on vuosituhansien kasvatuksen kautta mukautunut, vaan niistä poikkeavissa, oloissa sellaisissa, jotka ovat suotuisia ihmiselle hyödyllisten ominaisuuksien kehittymiselle. Kuta enemmän niin on laita, sitä helpommin eliö sortuu vahingollisten vaikutusten alle. Ihminen vapauttaa hänet suurista vihollisista, mutta suurennuslasilla näkyväin vihollisten laumaa hän ei pidä hänestä loitolla, vaan avaa niille ovet sepposen selälleen kulttuurieläinten ja -kasvien keinollisen siitosvalinnan ja luonnottomain elantosuhteitten kautta. Kuta enemmän näitä »jalostetaan», sitä helpommin ne usein ovat taudeille alttiina, sitä helpommin ne sortuvat niihin. Ihmisen täytyy sivistyksen edistyessä myöskin tässä kohden käyttää yhä enemmän työtä poistaakseen tai torjuakseen häirityn tasapainon seurauksia, jotka hän on itse manannut esiin.

Tämän tasapainon häiritseminen tulee kostetuksi toisella tavalla niiden seurausten kautta, mitkä johtuvat liian kauas ulottuvasta metsien raivaamisesta. Tämä raivaaminen on välttämätöntä ravinnonsaannin mahdollisuuden laajenemiselle ja se voi toisinaan tuottaa ihmisille muitakin suotuisia seurauksia, poistaa maan liiallisen kosteuden, parantaa ilmastoa, j. n. e. Mutta on seutuja, missä metsä on välttämätön. Se on vuoristossa tarpeellinen muodostamaan ja kiinnittämään ruokamultakerroksen kalliorinteille, suojelemaan laaksoja lumivyöryiltä, hidastamaan toisinaan suurissa määrissä virtaavan sadeveden liian nopeaa juoksemista ja estämään tai ainakin vähentämään talvien sekä vierinkivien aiheuttamaa viljelysmaan hävittämistä vuoren juurella. Meren rannalla taas voi metsä käydä tarpeelliseksi estämään hiekan tunkeutumista rannikolta sisämaahan.

Kaikissa näissä tapauksissa metsän hävittäminen on ennemmin tai myöhemmin Merkitsevä viljellyn maan, siis ravinnonsaannin mahdollisuuden supistumista eikä lisäämistä. Saksassa oli Itämeren rannalla muinoin mahtavia metsiköitä, ja monet kylät menestyivät niiden suojassa. Missä metsät ovat kadonneet, on niiden sijaan astunut hiekkasärkkiä, jotka joka vuosi kulkevat kauemmas sisämaahan ja hautaavat allensa viljelysmaat.

»Vaeltavat hiekkasärkät meren rannikolla kulkevat lukuisain mittausten mukaan vuosittain keskimäärin 10 metriä eteenpäin — — — Kuurin niemellä on seuraavain kylien täytynyt väistyä luonnon voiman edestä: Lattenwalde, Altkunzen, Freden, Neupillkoppen, Altnidden, Karwachen, Neu- ja Altnegeln, jotka ovat hävinneitä kyliä». (Prof. A. Schwappach, Wald und Forstwirtschaft, Der Mensch und die Erde, III, s. 278).

Mitä professori Schwappach kutsuu tässä »luonnon voimaksi», on itse asiassa luonnon tasapainon häiriytymistä, jonka ihminen on saanut aikaan lyhytnäköisen metsänhaaskaamisen kautta.

Yhtä tarpeellinen kuin metsä on sitomaan hiekkaista rantaa, yhtä välttämätön se on myöskin seuduilla, missä kylmät myrskyt puhaltelevat. Se murtaa niiden raivon ja tarjoaa suojaisia paikkoja, joissa inhimillinen sivistys löytää suotuisia edellytyksiä.

Vihdoin on metsä kuumissa, kuivissa seuduissa, joissa vuosittain sattuu pitempiä kuivia aikoja, aivan välttämätön vastustamaan maanpinnan kuivumista ja liiallista lämpenemistä, tasoittamaan sateen määrää ja muodostamaan säiliöitä, jotka estävät lähteitten ehtymisen.

Kaikissa tällaisissa seuduissa täytyy metsän kaatamisessa menetellä mitä tarkkanäköisimmin, jos mieli varoa, ettei metsän raivaaminen tuota hyödyn asemasta suurta vahinkoa maanviljelykselle, vahinkoa, jota toisinaan joko ei voida korjata ollenkaan tai ainoastaan summattomalla työn paljoudella. Sillä nuori metsä vaatii vanhan suojaa voidaksensa itää ja kasvaa suureksi. Tämä on luonnollinen edellytys, johon se on sopeutunut. Jos siltä riistetään tämä suoja, ei se useinkaan enää kykene ollenkaan nousemaan. Niinpä Islantissa oli muinoin suuria metsiä. Ne ovat kaadetut, ja nykyään siellä ei voi mikään puu enää kasvaa raivoavissa myrskyissä.

Myöskin kuivilla, kuumilla seuduilla sekä kalliorinteillä on metsän uudelleen kasvattaminen hyvin vaikeaa, usein mahdotontakin ilman suuria keinotekoisia laitteita, kuten metsäpurojen patoamisia, lammikkojen laittamisia j. n. e. Metsän uudelleen kasvattaminen kohtaa suuren esteen maataloudessakin, jota se kumminkin tahtoo uudelleen kohottaa. Täydellisesti köyhtynyt alue voi vielä tarjota laitumen ainoastaan parille lampaalle ja vuohelle. Tämä laitumella käynti ei merkitse mitään muuta, kuin armotonta tuhoa kaikille nuorille taimille, mitkä koettavat itää ja juurtua jonkun vielä vanhoilta ajoilta säilyneen rungon ympäristöllä.

Huonointa on metsän uudelleen kasvattaminen siellä, missä monet eri esteet vaikuttavat yhdessä, kuten Karstissa: vuorinen maaperä, jäätävät myrskyt talvella, kuumat kuivat kesät sekä sen lisäksi laiduntalous.

Huolimatta varoittavista esimerkeistä niin monilla Välimeren ja Itämeren seudulla, Islantissa y. m. jatkuu metsän kaataminen hauskasti yhä edelleen niin hyvin pohjoisessa, Norjassa ja Ruotsissa, Pohjois-Venäjällä, Siperiassa, kuin kuumissa, kuivissa maissa, Etelä-Venäjällä, Bosniassa ja Rnmaniassa, Yhdysvalloissa.

Olin juuri kirjoittanut nämä rivit, kun huomasin »Kosmos» lehdessä erään esitelmän mukaan, jonka tohtori Quelle oli pitänyt Berlinin maantieteellisessä seurassa, seuraavan tiedonannon Sierra Nevada vuoristosta Espaniassa:

»Arabialaisten aikana, jotka olivat istuttaneet runsaasti tammia ja marjakuusia, koristivat vuorta mitä kauneimmat metsät. Sittemmin on metsää kyllä runsaasti hävitetty, mutta ei mitään enää istutettu sijaan, ja jäännösten tuhoaminen jatkuu estämättä edelleen. Hiilenpolttajat ja vuohipaimenet hävittävät kilvan metsää, ja paimenet sekä sysimiehet, ovatkin melkein ainoat ihmiset, mitä tapaa vuoristossa, joka on reunoiltaankin ainoastaan harvaan asuttu». (Kosmos, Handweiser für Naturfreunde, II vihko, Stuttgart 1909).

Tieto siitä, että metsä ei ole inhimillisen elämän ylläpidolle vähemmän tärkeä kuin peltomaa ja että täytyy pitää huolta alimman määrän säilymisestä, alkoi herätä Saksassa jo keskiajan viimeisillä vuosisadoilla. Välimeren rannoilla, roomalaisen ja kreikkalaisen sivistyksen maissa ei tätä huomiota näytä tehdyn. Ilmasto ei vaatinut siellä paljon polttopuita, rakennustapa oli suuntautunut käyttämään kiviä.

Kylien ja pitkän aikaa myöskin kaupunkien puutalot sekä polttoaineitten tarve pitkinä talvina pakottivat Saksassa ajattelemaan metsän säilyttämistä. Sitä oli tuhottu varsinkin kaivosseuduilla, jossa suuria halkomääriä käytettiin malmin sulatukseen. Jo kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla syntyi asetuksia metsän suojelemiseksi; viidennellätoista ja kuudennellatoista vuosisadalla ne tulivat yleisiksi.

Suurten puuvarastojen välttämättömyys poltto- ja rakennustarkoituksiin katosi, kun syntyi kivihiililämmitys, kun kiveä tai tiiliä alettiin käyttää yksinkertaisiinkin asuinrakennuksiin ja kun rauta alkoi korvata puun monilla käyttöaloilla, kun esimerkiksi alettiin puulaivojen asemasta rakentaa rautaisia.

Toiselta puolen vaikuttaa juuri kapitalismin vuosisata murhaavasti metsään. Vaikka se koettaakin yhä suuremmassa määrässä korvata puuta muilla aineilla, niin se itse synnyttää uusia, ennen tuntemattomia puuaineen käyttämistapoja. Rautatiet käyttävät ratoihinsa summattomat määrät puita, ja puupaperille painetut sanomalehdet ovat lukuisain metsien hauta. Sen ohella kapitalismi poistaa halpoine joukkokuljetuksen välineineen sen esteen, mikä muinoin teki mahdottomaksi puiden käyttämisen muihin kuin paikkakunnallisiin tarkoituksiin, paitsi siellä, missä vesitiet, virrat ja merenrannat, tarjosivat suotuisan kuljettamistilaisuuden. Nämä ovatkin ensimäisinä saaneet tuntea metsän hävittämisen siunaukset. Dalmatian muuttuminen kivikkoerämaaksi on venetialaisten syy, jotka hävittivät sen rehevät tammimetsät saadaksensa aineita laivanrakennukseensa. Sisämaa säästyi tältä hävitykseltä, mikäli siellä ei ollut jokia, joita myöten puita voitiin uittaa. Nykyään ei mikään vuoristo ole turvassa tukkikeinottelijoilta.

Itse puut tulevat yhä suuremmassa määrässä keinottelun esineeksi. Säännöllinen metsänkasvatus sitävastoin on ristiriidassa kapitalistisen talouden edellytysten kanssa ei sovellu niihin. Marx sanoo siitä:

»Pitkä tuottamisaika (joka sisältää suhteellisesti ainoastaan vähäisen työajan määrän), ja siitä johtuva käännekausien pituus tekee metsän kasvattamisen vastenmieliseksi yksityis- ja sentähden kapitalistiseksi liikealaksi, joka viimemainittu on pääasiallisesti yksityisliikettä, vaikkapa yksityisen kapitalistin asemasta esiintyisi liittyneetkin kapitalistit. Sivistyksen ja teollisuuden edistys yleensä on jo alustapitäen osottautunut niin toimeliaaksi metsien hävityksessä, että sen rinnalla kaikki, mitä se on vastakkaiseen suuntaan tehnyt niiden säilyttämiseksi ja tuottamiseksi, on mitättömän vähäarvoista». (Kapital, II, s. 287).

Metsän istuttajalla ei ole hämärintäkään aavistusta siitä, minkälaiset ovat olosuhteet silloin, kun metsä on kasvanut suureksi, eikä siitä, onko se tuottava voittoa ja kenelle. Meidän levoton aikamme ei antaudu näin pitkäaikaisiin vekseleihin. Puiden ostaminen ja myyminen metsissä on kapitalistinen liikeyritys, mutta ei metsän kasvattaminen. Järkiperäinen metsätalous tulee yhä enemmän ylellisyydeksi, johon ainoastaan rikkaimmat rikasten joukossa voivat antautua, nimittäin sellaiset, jotka eivät pidä maaomaisuuttansa persoonallisena, muuttuvaisena, vaan muuttumattomana perheomaisuutena, jota ei myydä, kuten on esim. sääntöperintötilojen laita. Sen ohella tulee metsätalous kehittyneen kapitalismin vallitessa yhä enemmän valtion asiaksi. Ellei tämä suojele metsää, hävittää kapitali sen auttamattomasti. Mutta jos mieli valtion suojella metsää, tulee sen itsensä voida harjoittaa ylellisyyttä, sen tulee olla rikas. Valtio, joka voi puolustaa nykyistä asemaansa ainoastaan tulevien sukupolvien kustannuksella, yhä kasvavalla velkautumisella, kuten Italia, Itävalta, Venäjä, ei voi suojella metsää. Kuta lähempänä vararikkoa se on, kuten esim. Venäjä, sitä enemmän se vahingoittaa metsää ja siten myöskin maanviljelystänsä, koska maan ja ilmaston suhteet tekevät metsän tälle elämänehdoksi.

Nykyisen metsänhaaskauksen nopeus käy erinomaisesti selville muutamista tiedonannoista, jotka ovat Englannin uudelleen metsistyttämistä koskevassa tiedustuksessa:

Herra Margerison selittää: »Mennään liiallisuuksiin, jos puhutaan puuhädästä (timber famine), mutta ei tarvitse epäillä sitä, että maailma kulkee puiden puutetta kohti. — — — Sivistynyt maailma käyttää puuta enemmän kuin se kasvattaa». — — — Professori Schlieht totesi, että Ruotsissa »puiden kaataminen viime vuosina oli 103 milj. kuutiojalkaa suurempi kuin vuotuinen kasvu — — —». Yhdysvaltojen maanviljelysvirasto julkaisi vuonna 1907 erään kirjasen nimeltä »Yhdysvaltojen puuvarasto», jossa sanotaan: »on epäilemätöntä, että meidän nykyinen vuotuinen puiden kulutus kaikissa muodoissa on neljä tai viisi kertaa niin suuri kuin metsiemme vuotuinen kasvu. Yhdysvaltojen väestö kasvoi vuosina 1880–1900 52 prosenttia, rakennuspuiden kaataminen taas 94 prosenttia — — —». Samana vuonna 1907 Yhdysvaltain hallitus julkaisi kirjoituksen »Kovien puiden varaston katoaminen», jossa selitetään, että nämä puut kuluvat loppuun kuudessatoista vuodessa.

Saksan kenraalikonsuli Montrealissa, Scheck, tutki vuonna 1905 Kanadan metsäasioita ja julkaisi siitä kertomuksen. Hän osottaa, että Weymouth-männyn parhaat lajit, sen puun, josta vielä viime aikoihin saakka saatiin arvokkaimmat rakennuspuut, on hävinnyt ja että kovat puulajit ovat melkein kokonaan tuhotut. Kanada ei lähetä niitä enää ulkomaille, vaan tuottaa päinvastoin maahan miljoonia kuutiojalkoja kirsikka-, kastanja-, vaahtera-, tammi- ja pähkinäpuuta. (Second report on Afforestation of the Royal Commission on Coast Erosion and Afforestation, s. 10 ja 11, Lontoo 1909).

Mitäpä merkitsee mitätön hiukkanen yksityisillä seuduilla harjoitettua järkiperäistä metsänhoitoa tämän suurimmilla metsäalueilla harjoitetun mielettömän metsänhaaskauksen rinnalla!

Kun lisääntyvä sivistys niin usein johtaa ravinnonsaannin mahdollisuuden laajentamisen asemasta sen supistumiseen, ei yhä kasvava metsän haaskaus ole tässä pienempi osakas kuin sotavarustusten ja sotien synnyttämäin rasitusten ja hävityksen kasvaminen sekä työläisluokkien lisääntyvä riistäminen.

Takaisin sisällysluetteloon

X.

Tiede ja työ.

Metsän säilyttäminen on ihmisille välttämätön fyysillisistä syistä. Mutta ei yksin niistä. Ihmisellä on ei ainoastaan ruumillisia, vaan myöskin henkisiä tarpeita — sanaa »henkinen» ei luonnollisesti ole tässä ymmärrettävä mystillisessä merkityksessä.

Tahdon ja tiedon voimien tuottamiskyky on kehittynyt eläimellisessä eliöissä välttämättömänä täydennyksenä kyvylle synnyttää ruumiin vapaan liikunnan voimia. Olemme jo viitanneet siihen, kuinka ylempäin eläinten lisääntyvä monipuolisuus saavuttaa huippukohtansa niissä elimissä, jotka ovat näiden henkisten voimain ohjana, hermoissa keskuksineen. Inhimillinen henki on maailmassa monipuolisin ilmiö, minkä tunnemme. Jos mieli sen kehittyä, tarvitsee se puolestaan suurinta ympäristönsä monipuolisuutta. Tämä on henkisen toiminnan elimille yhtä tärkeä elämän tarve, kuin keuhkoille raitis ilma, vatsalle ravitsevan ruuan saanti, jalan lihaksille tilaisuus käydä, juosta, hyppiä. Henki on syntynyt luonnon moninaisuudesta, sen tehtäväksi olemisen taistelussa on tullut osata oikeaan ja puolustaa itseään tässä moninaisuudessa; ympäristön, mielenvaikutelmain, tehtäväin yksitoikkoisuus on sen kuolema.

Taloudellinen edistys vaikuttaa sivistyksen alkuasteilla vielä siihen suuntaan, että se lisää inhimillisen elämän monipuolisuutta ja hankkii siten inhimilliselle hengelle tyydytystä ja korkeampaa kehitystä. Teknillisen kehityksen seurauksena on tosin alusta alkaen luonnon yksinkertaistuttaminen sillä tavalla, että monet elollisten olentojen lajit joutuvat syrjään ja vihdoin kuolevat sukupuuttoon. Mutta alkuihmisen heikot voimat voivat saada tässä suhteessa ainoastaan mitättömiä aikaan, ja näiden henkeä tylsyttäville vaikutuksille on enemmän kuin riittävänä vastapainona se, että ihmisen käytettävissä oleva alue laajenee laajenemistaan ja tulee siis häneen nähden yhä monipuolisemmaksi.

Esi-ihmisen asuinpaikka rajoittui aarniometsään, jossa hedelmät kypsyivät ympäri vuoden, eroitus vuodenaikojen välillä oli vähäinen ja lämmön vaihtelu yöllä ja päivällä ei ollut suuri. Metsästäjänä hän levisi yli koko maapallon, aina napajäätiköille saakka, seutuihin, missä kesä ja talvi, päivä ja yö olivat peräti jyrkkiä vastakohtia, missä joka vuodenajaksi täytyi vaihtaa elantotapaa ja ravintoa. Metsästäjänä hänellä sitäpaitsi oli enemmän työtä ravinnostaan, kuin kerätä hedelmiä, jotka eivät piiloudu eivätkä juokse tiehensä. Hänen tuli nyt pettää sangen älykkäitä eläimiä, tutkia niiden tapoja, tuntea niiden henkiset taipumukset ja käyttää niitä hyväkseen. Nyt täytyi voittaa vahvat eläimet taistelussa, karaista tahto vaaroja vastaan. Metsästäjän aseiden mukana syntyy myöskin sota saaliista tai jahtialueesta ja siten taistelu vertaisten kanssa, joiden tahto ja älyllisyys oli hänen kanssaan yhdenarvoinen ja voitiin voittaa ainoastaan äärimmäisillä voimainponnistuksilla.

Toiminnan monipuolisuus kasvaa paimentolaisella vielä korkeammalle. Eläinmaailma, jonka kanssa hän pääasiallisesti joutuu tekemisiin, on tosin yksipuolisempi ja enemmän hänen tahtonsa alainen kuin metsästäjän. Mutta hän tekee omien jalkojensa voimat heidän voimainsa avulla suuremmiksi ja nopeammiksi. Hevonen ja kameeli sallivat hänen kulkea nopeasti pitkiä matkoja, härkä vetoeläimenä kuljettaa koko hänen taloutensa, mihin isännän haluttaa, mikäli laitumia on. Tämä herravalta eläinten ylitse tekee paimentolaisen vähemmän riippuvaksi määrätystä alueesta, kuin metsästäjän, jonka täytyy tuntea kaikki tiet ja polut, kaikki saaliinsa tottumukset, juoma- ja piilopaikat, jos mieli saavuttaa menestystä. Hän menettää kaikki nämä onnellisen metsästyksen edellytykset, jos hän vaihtaa aluettansa. Hän kyllä kiertelee siinä alituisesti, etsii sen etäisimmätkin kolkat, ei pysy kauan yhdessä kohti; mutta siitä huolimatta hän pitää kiinni tutusta seudusta, josta hän luopuu vastenmielisesti. Paimentolainen on vapaampi olinpaikkansa valinnassa, ja hän voi sentähden paremmin tutustua mitä erilaatuisimpiin maantieteellisiin edellytyksiin, mitä erilaisimpiin kansanheimoihin, mitä eroavimpiin sivistysmuotoihin. Tämä elähyttää valtavasti hänen henkeään.

Samoin käy meren rannalla asuvain heti, kun heidän laivanrakennustekniikkansa on kohonnut niin korkealle, että he voivat poistua omia rantoja loitommalle, jota meren saaririkkaus alkuaikoina auttaa. Ikuisesti liikkuviin, ikuisesti muuttuviin meren vaihteluihin liittyvät nyt ne vaihtelevat kuvat, jotka etäisillä rannoilla odottavat merenkulkijaa.

Mutta tekniikan, elannon hankkimiskeinojen kehityksen, kansanjoukoille luoma elämistason monipuolisuuden lisääntyminen onkin tällöin lopussa. Keksintöjen jatkuva kehitys merkitsee tästä alkaen työläisjoukoille elämän yksitoikkoisuuden lisääntymistä, jonka vaikutus tuntuu häneen yhä enemmän. Maanviljelijä ei voi enää kuljeskella paikasta toiseen, kuten paimentolainen tai merenkulkija, hän on kahlehdittu turpeeseen. Hänellä ei ole vallattoman meren, ei monien villien eläinten eikä puolivillien karjalaumojen kanssa mitään tekemistä, vaan ainoastaan harvalukuisten kotieläinten, joiden suoritettavana on ainoastaan yksinkertaisia tehtäviä. Hänen tärkeimpänä toimenaan on turvattoman maan muokkaaminen, kasvien kasvamisen aiheuttaminen ja tukeminen sekä vihdoin hedelmien säilyttäminen, kaikki töitä, jotka vuodesta toiseen seuraavat yhtä säännöllisesti, vaikka ei aina yhtä hyvällä menestyksellä. Taistelu sekä eläimiä että ihmisiä vastaan ei ole enää hänelle elinkeino. Mikä metsästäjälle, paimentolaiselle, merirosvolle — merenkulkija ja merirosvo merkitsivät aluksi samaa — oli elämän ehtona, on hänelle vastenmielinen häiriö.

Vielä yksinkertaisemmaksi käy käsityöläisen työ. Maanviljelijällä on toki monenlaisia toimia, hän joutuu tekemisiin monenlaisten eliöitten kanssa, joilla on omat monimutkaiset lakinsa. Jokainen vuodenaika, jokainen kuukausi, jokainen ilman muutos asettaa hänelle uusia tehtäviä. Kaikki tämä loppuu käsiteollisuudessa. Käsityöläinen työskentelee hengettömien aineitten kanssa samassa työhuoneessa, samalla tavalla, olkoonpa kaunista tai sateista, kesä tai talvi.

Hänen temppujensa täytyy kumminkin vaihdella kun hän tekee työtään. Hän valmistaa sangen monenlaisia tuotteita, ja jokainen vaatii alusta alkaen valmistumiseensa saakka mitä erilaatuisimpia toimia.

Tämäkin loppuu tehdastyöläiseltä. Hän tekee vuodesta toiseen samanlaista kappaletta, vieläpä ainoastaan samanlaista temppua samanlaiseen kappaleeseen.

Tekniikan kehityksen luoma yksitoikkoisuus on täten kohonnut korkeimmalle asteelle. Mikäli ihmisen henki on työn määräävän vaikutuksen alainen, alkaa se paimentolaisuudesta lähtien yhä enemmän lamaantua ja kuoleutua, kulkien siitä saakka yhä alenevassa suunnassa talonpojasta tehdastyöläiseen.

Elämisen taistelun aiheuttaman kansajoukkojen hengen kohoamisen huippukohdan tapaamme paimentolaisuus- ja merenkulkuasteella — jolla emme kuitenkaan tarkoita, että kaikki paimentolais- ja laivurikansat saavuttaisivat sen, vaan ainoastaan, että tämä aste tarjoaa edellytykset sen saavuttamiseen suotuisten olojen vallitessa. Arabian beduineja on pidetty ja pidetään vielä tänäänkin itämailla hienoimpina taiteen tuomareina runoutta koskevissa asioissa ja parhaina grammatiikkoina.

»Arabian kieli on eräs maailman rikkaimpia, ilmeikkäimpiä ja sievimpiä, vaikka ei sointuvimpia kieliä — — —, siitä on tullut arabialaisten runouden täydellisin väline — — —. Kieli ja runous eivät ainoastaan ole juurtuneet arabialaisen sydämeen, ne ovat osa hänen sydämestään. Samoin kuin maailmassa ei ole ainoatakaan kansaa, joka panisi lausuntotavan puhtaudelle ja siroudelle tavallisessakin elämässä niin suhteettoman suuren arvon kuin arabialainen, samoin ei myöskään ole runous missään — poikkeuksena korkeintaan Athenan kukoistusaika — tullut läheskään samalla tavalla yleisen harrastuksen esineeksi, koko kansan asiaksi. Jokainen vähänkin tärkeämpi tapaus kuvastuu tässä runoudessa; jokapäiväisen elämän tapahtumat suovat sille joka hetki tilaisuuden pukea yhä uudelleen runon muotoon vapaan miehen itsetunto, hänen havaantonsa ja mietteensä, hänen intohimonsa: ja missä jokainen runoilee, missä jokainen kykenee ymmärtämään ja panemaan arvoa toisen runoudelle, siellä ei laulu ole ainoastaan koru, vaan määrätyllä tavalla suorastaan kansanelämän pääsisällys». (Aug. Müller, Der Islam, 1885, I, s. 37).

Homeron runot ovat yleensä tunnetut. Ne merkitsevät kansantaiteen huippua, joka siitä alkaen tuntee ainoastaan alaspäin menoa.

Teknillisen edistyksen ihmishenkeä alentavat vaikutukset koskevat kumminkin ainoastaan suuren kansajoukon työehtoja. Olemme nähneet, kuinka juuri siihen aikaan, jolloin maanviljelijän kiintyminen turpeeseen ja siten työn lisääntyvän yksitoikkoisuuden aikakausi alkaa, myöskin työn tuottavaisuus kasvaa sellaisessa määrässä, että se voi synnyttää melkoisen ylijäämän, ylläpitää suuremman joukon ihmisiä työn riistäjinä.

Mikäli nämä riistäjät pysyvät maajunkkereina, voivat he tuskin auttaa henkisen elämän kohoamista, olojen ja vaikutelmien suuremman monipuolisuuden lisäämistä. Korkeintaan he vaikuttavat metsästyksen ja sotien kautta yhä kasvavaa yksitoikkoisuutta vastaan, mutta silti he eivät tuo elämään mitään uusia, siihen saakka tuntemattomia momentteja. Metsästys ei ole heille enää välttämättömyys olemisen taistelussa, vaan ainoastaan ylellisyys; se ei kannata enää kaikkia hengen voimia, vaan muuttuu leikiksi, jonka tuloksella ei ole mitään merkitystä ja jota voidaan harjoittaa ilman erityistä ymmärrystäkin.

Kuta enemmän nämä junkkerit vapautuvat työstä, sitä yksitoikkoisemmaksi tulee heidän elämänsä, joka on kokoonpantu vain nautinnoista ja jonka käytettävissä on sangen lyhkäinen nautintoasteikko. Sota tulee usein heidän tarpeekseen, ei ainoastaan orjien ja saaliin hankkimista varten, vaan myöskin vastustamaan elämän painostavaa yksitoikkoisuutta.

Asiat muodostuivat toisenlaisiksi kaupungeissa.

Niihin kokoontuu paljon väkeä valmistamaan teollisuustuotteita ei ainoastaan omaa tarvetta varten, vaan myöskin lukuisalle maalaisväestölle. Täällä käy mahdolliseksi laajalle ulottuva työnjako, joka kyllä tekee työn ammatin kehyksissä yhä yksitoikkoisemmaksi, mutta lisää ammattien lukua ja muodostaa ne moninaisemmiksi. Ammattien monipuolisuuteen liittyy luokkien moninaisuus; riistäjät kokoontuvat mieluimmin kaupunkiin, joka voi, kiitos teollisuuden, tarjota monipuolisempia nautinnolta. Ylellisyyden syntyminen taas puolestaan vielä lisää ammattien lukua kaupungissa. Se edistää useimmiten myöskin ulkomaan kauppaa. Kauppias jatkaa paimentolaisen ja entisajan merimiehen elämää — joka oli puoliksi kalastaja, puoliksi merirosvo —; hän tulee vielä vähemmän riippuvaksi kotiseudustaan kuin nämä, voi pysyä vuosikausia poissa, vaeltaa maita ja meriä, saada elintarpeensa maanviljelijältä yhtä hyvin kuin karjanhoitajalta, kalastajalta, metsästäjältä. Koko maailma on hänelle avoinna, hänen näköpiirinsä tulee paljon monipuolisemmaksi kuin muiden ihmisten ennen häntä sekä hänen ympärillään. Tämä ei kuitenkaan vaikuta talonpojan katsantokantaan; se pysyy yhtä ahtaana; mutta kaupunkilaisen, eikä ainoastaan riistäjän, vaan myöskin käsityöläisen katsantokanta laajenee jonkun verran sekä kauppiasten kertomusten että niiden tuotteitten kautta, joita he tuovat mukanaan. Käsityöläisen henkinen elämä joutuu suurkaupungeissa aivan toisten vaikutusten alaiseksi kuin kylässä.

Käsityöläisellä ei kumminkaan ole aikaa eikä tilaisuutta sallia kauppiaitten matkoista johtuvain vaikutelmain monipuolisuuden vaikuttaa huomattavammassa määrässä häneen itseensä. Itse kauppiaan mielenkiinnon tähän maailman monipuolisuuteen herättää taas ennen kaikkea voitto, jonka hän voi saada käyttämällä sitä hyväkseen. Toisin on kaupungin ylimysten laita, jotka riistämisensä laadun kautta pääsevät yhä vapaammiksi elantohuolista, saavat yhä enemmän joutoaikaa, joka on tuhlattava pelkissä nautinnoissa. Aluksi he liittävät maaelämän nautinnoihin, etupäässä metsästykseen, ne kaupungin nautinnot, mitä käsityö ja kauppa voivat heille välittää. Mutta vaikka nämä ovatkin monipuolisempia kuin kylän, on niilläkin rajansa, ja nekin käyvät ajan oloon yksitoikkoisiksi. Vilkkaammat henget ikävöitsevät nautinnoitten yksitoikkoisuudessa suurempaa vaihtelevaisuutta. Henki on tottunut olemisen taistelussa ei ainoastaan alituiseen vaihteluun, vaikutelmain kirjavaan moninaisuuteen; sen täytyy myöskin voida löytää tässä moninaisuudessa yhtenäisyys, jos mieli sen olla johtamatta sitä harhaan, jos mieli sen tehdä mahdolliseksi elimistön tarkoituksenmukainen, toisin sanoen yhtenäinen toiminta.

Siinä määrässä kuin olot kaupungeissa tulevat ammatti- ja luokkajaon kautta monimutkaisemmiksi ja kun toiselta puolen kauppiaat tuovat yhä vaihtelevampia kertomuksia ja kaukaisten maitten luonnon- sekä ihmisten tuotteita, syntyy myöskin kaupungin ylimystön keskuudessa aineksia, jotka ovat päässeet vapaiksi kaikesta ansiotyöstä, mutta joita tavanmukaiset nautinnot eivät tyydytä. He etsivät uutta nautintoa kaikkien näiden monipuolisten ainesten yhdistämisessä, kertomusten täydentämisessä omien tutkimusten kautta sekä niiden järjestämisestä yhtenäiseksi kuvaksi. Eläimen ja luonnonihmisen hengen on kulloinkin vain saatava yhtenäisyyttä niiden eri vaikutelmain moninaisuuteen, mitä eri aistimet hänen vaikutuspiirinsä ahtaalla alalla ottavat yht'aikaa vastaan, mutta nyt on luotava yhtenäinen kuva, joka laajenee yhä kauemmas persoonallisen kokemuksen ajallisten ja paikallisten rajojen ulkopuolelle ja siten esiintyy yhä selvemmin maailmankuvana.

Siten on tässä syntynyt nautinnon ja työn lähde, jonka monipuolisuus ei koskaan ehdy, joka virtaa yhä rikkaampana ja siten aina tyydyttää ihmishenkeä. Meidän aistimiemme luoman kuvan monipuolisuus on rajoitettu. Elämän taistelussa saatujen vaikutelmain moninaisuus käy määrätyltä tekniikan kehityskannalta alkaen yhä pienemmäksi. Maailmankuvalla sitävastoin ei ole rajoja. Se laajenee laajenemistaan, se edistää tekniikkaa ja taloutta, ja nämä puolestaan, jotka tekevät aineellisen työn yhä yksitoikkoisemmaksi ja henkeä kuolettavaksi, tarjoavat yhä uusia keinoja maailmankuvan laajentamiseen, vaikutelmiemme monipuolisuuden lisäämiseen ja siten henkemme kehittämiseen yhä korkeammalle.

Kirjoituksen keksiminen on tässä valtava askel eteenpäin. Suulliset kertomukset harvinaisista tapahtumista olivat jo metsästäjä- ja vielä enemmän paimentolaiskaudelle muuttuneet keinoksi, jonka avulla jokapäiväisen elämän tarjoamain vaikutelmain monipuolisuutta voitiin lisätä. Suusta suuhun kulkeva kertomus voi esittää tapahtumia ja ilmiöitä, joita oli huomattu monien tuhansien kilometrien päässä tai satoja vuosia sitten. Tällaisen kertomuksen todenperäisyys on usein hämmästyttävä. Mutta koskaan ei ole vältettävissä, että subjektiivinen aines sekaantuu kertomukseen, joka paisuu vähäpätöisten muutosten kasaantumisen kautta sitä enemmän, kuta useamman pään ja suun kautta se on kulkenut ja kuta kauempana se on lähteiltään. Ja sen ohella tulee muisto tapahtumasta myöskin yhä heikommaksi kadoten vihdoin kokonaan.

Kirjallisessa tiedonnannossa sitävastoin voi ainoastaan ensimäisen kertojan subjektiivinen luonne päästä voimaan. Mikä on kirjoitettu, pysyy säilössä muuttumattomana ja niin kauan, kuin se aine, jolle ja jolla se on kirjoitettu. Kirjoitustaidon ohella laajenee meille jätettyjen tiedonantojen piiri vuosi vuodelta yhä suuremmaksi ja siten myöskin maailmakuva niin paikallisesti kuin ajallisestikin.

Kuta enemmän tekniikka kehittyy ja kuta nopeammin se mullistaa talouden, sitä valtavammin se laajentaa myöskin maailmankuvaa. Viime vuosikymmeninä, jotka ovat mullistaneet koko taloudellisen elämän, tehneet teollisuustyön niin yksinkertaiseksi ja yksitoikkoiseksi, ettei se vielä koskaan ole ollut sellainen, on niiden tosiasiain moninaisuus, joista maailmankuva muodostuu, kasvanut siinä määrässä ja niin nopeasti, että tuskin on enää mahdollista ehtiä saattaa tähän sekasortoon yhtenäisyyttä. Kaukoputki, spektraalianalyysi, valokuvaus tuovat mitä etäisimmät maailmat yhä lähemmäksi, mikroskooppi avaa meille pienimpäin aavistamattoman maailman; vuorikaivokset, kanava- ja rautatierakennukset maakuoren leikkauksineen sallivat geologian esittää elävästi meille hämärimmän entisyyden; fysiikan ja kemiantutkijain laboratoriot ovat radiumissa avanneet meille ikkunan aivan uuteen aineen maailmaan atomien tuolla puolen.

Tieteen edistys on siis teknillisen ja taloudellisen kehityksen seuraus, ja tämä edistys vaikuttaa taas vuorostaan näihin ja on selvästi yhä suuremmassa määrässä niiden edellytyksenä. Toisinaan voi tällainen edistys silloin katkaista työn ja yleensä taloudellisen liikkeen lisääntyvän yksitoikkoisuuden, mutta ainoastaan valmistellakseen yksitoikkoisuuden laajentamista suuremmalle alueelle. Laajojen alojen avaaminen vieraissa maanosissa rautatieliikenteelle sallii lukuisain matkustajain mukavasti laajentaa näköpiiriänsä, oppia tuntemaan vierasta luontoa, vieraita kansoja, Afrikassa esimerkiksi tunkeutua jo nykyään loistojunassa pohjoisesta aina Chartumiin ja etelästä Sambesin Viktoriaputouksille. Mutta tämä näköpiirimme laajentaminen johtaa pian siihen, että myöskin Chartumissa ja Viktoriaputouksilla on tavattavissa samat rautatiet, tehtaat, hotellit ja hotellipalvelijat kuin Europassa, maassa syntyneet pukeutuvat samoin kuin europalaisetkin. Suurempi tasoittuminen ja yksitoikkoisuus on aina edistyvän tekniikan loppusana.

Taloudellisen kehityksen jatkuminen voi toiselta puolen vaikuttaa myöskin epäedullisesti tieteen harjohtamiseen. Tämä vaatii luokan, jonka aineellista työtä on siinä määrin huojennettu, että sille jää voimia ja halua korkeimpaan ja pysyvimpään kaikista nautinnoista, tieteelliseen tutkimiseen. Mutta jos tämä huojennus johtaa pysyvään vapautumiseen kaikesta aineellisesta työstä ja kaikesta taistelusta, jatkuvaan elämään yksinomaan nautinnoissa, niin tällainen loisena elävä ylimyskunta kadottaa vihdoin kaiken sekä ruumiillisen että henkisen voiman ja sen ohella myöskin kaiken nauttimiskyvyn, kaiken halun uusien vaikutelmien saamiseen, siis myöskin henkiseen nautintoon. Väsyneenä ja epäilevänä se hylkää kaikki nautinnot, epäilee kaikkea maallista ja antaa tieteen rappeutua. Tällaisella aikakaudella on kristinusko syntynyt.

Tässäkin taas näemme, että kehitys ei tapahdu suoraviivaisesti, vaan dialektisesti, alituisesti vaihdellen ylös ja alaspäin.

Vihdoin on huomattava, että maailmankuvaan, jonka johonkin luokkaan kuuluvat tutkijat luovat, vaikuttaa heidän asemansa yhteiskunnassa mitä tuntuvimmin, ja tämä maailmankuva taas vuorostaan vaikuttaa aikoinaan tähän asemaan. Tämä maailmankuva syntyy pyrkimyksestä saada kaikki vastaanottamamme vaikutelmat yhtenäisesti kootuiksi ja järjestetyiksi. Ja siihen ei kuulu ainoastaan luonnon, vaan myöskin yhteiskunnallisia vaikutelmia, ja nämä muodostuvat erilaisiksi eri yhteiskuntaluokille, riippuen heidän erilaisesta suhteestaan entisyyteen, jonka myöskin tulee saada paikkansa maailmankuvassa, sekä toisiin nykyisyyden luokkiin. Luonnon ja yhteiskunnan tulee sulautua yhtenäiseksi kuvaksi; lait, joita keksimme toisessa, vaikuttavat mielipiteisiimme ja tutkimuksiimme toisen alueella ja päinvastoin. Tässä on yhteiskunta varsinkin kaupunkilaista lähempänä kuin luonto; edelliseltä hän saa ensimäiset, voimakkaimmat ja kestävimmät vaikutelmat; ja hän antautuu tutkimaan luontoa vasta sitten, kun hän on yhteiskunnalta jo ottanut vastaan maailmankuvan.

Jokainen luokka on siis kehittävä oman omituisen maailmankuvansa, jonka määräävät ei ainoastaan hänen aikansa luonnontieteellisesti tunnetut tosiasiat, vaan myöskin, ja paljoa suuremmassa määrässä, hänen asemansa yhteiskunnassa. Tässä merkityksessä voidaan puhua porvarillisesta tai proletaarisesta tieteestä. On viisaita miehiä, jotka laskevat leikkiä siitä, että muka olisi proletaarinen kemia tai fysiikka. Tämä heidän viisautensa perustuu siihen ahdasjärkisyyteen että he pitävät tieteen osaa koko tieteenä, pitävät sitä yhtenäisen maailmankuvan kokonaisuutena, josta jokainen osa on välttämättömässä yhteydessä toisten kanssa.

Yksityiset osat voivat kummassakin tapauksessa olla samat, samoin kuin yksityiset tiilet proletaaritalossa voivat olla aivan samaa laatua kuin toiset, joista ruhtinaallinen palatsi rakennettiin. Mutta kokonaisrakennus on jälkimäisessä tapauksessa aivan toinen kuin edellisessä, ja kokonaisrakennuksen osana vaikuttaa samanlainenkin tiili toisessa aivan toisin kuin toisessa.

Samoin kun villille ja eläimelle heidän tietämisensä, samoin on tiedekin, toisin sanoen ei ainoastaan omien aistinten kokemuksen kautta, vaan useiden ihmisten kokemuksista yhdistämällä saatu maailmankuva sille luokalle, josta se on kotoisin, keinona, jonka avulla se voi ei ainoastaan ohjata oikeaan maailmassa, vaan myöskin puolustaa itseänsä.

Missä kaksi luokkaa joutuvat taisteluun keskenänsä ja kumpikin on muodostanut erityisen maailmankatsomuksen, siinä syntyy kahden maailmankatsomuksen välinen taistelu. Toiselta puolen kiihottaa luokkataistelu uutta, ylöspäin pyrkivää luokkaa taistelussa vanhaa vastaan kehittämään uuden maailmankuvan, jonka rakentamiseen se käyttää kaikki tosiasiat, mitkä hiljakkoin ovat tulleet tunnetuiksi. Perintötilallaan asuva luokka saa samasta taistelusta taipumuksen pitää kiinni peritystä maailmankatsomuksesta, huolimatta kaikista äsken esiintyneistä kokemuksista.

Tämän lisäksi kehittyy ylöspäin pyrkivässä, hyökkäävässä, valloittavassa luokassa sen elin- ja taisteluehtojen kautta arvostelun häikäilemättömyys ja rohkeus pyrkimyksessä päästä ulos olevista oloista. Eikä ainoastaan valtiollisessa ja taloudellisessa käytännössä, vaan myöskin maailmankuvaa koskevassa ajattelemisessa. Ja uusi luokka kehittää vallankumouksellisen rohkeutensa ajattelussa vielä aikaisemmin kuin yhteiskunnallisessa elämässä, koska edellisessä voidaan päästä positiivisiin tuloksiin jo ennen kuin on saavutettu valta ja voima.

Vanhoillisessa luokassa, jonka tulee säilyttää vallitseva asemansa, kehittyy kaikkien perusteellisten uudistusten, kaikkien jyrkkien mullistusten torjumisen ohella myöskin yhä kasvava kykenemättömyys rohkeaan, laajaan ajatteluun. Se käy heillä pikkumaiseksi ja hedelmättömäksi, yksinpä sellaisillakin aloilla, joilla edistys ei uhkaa heidän luokka-asemaansa.

Tämäkin vaikuttaa siihen, että vallitseva luokka, jota uusi kohoamaan pyrkivä luokka uhkaa, ei luo uutta maailmankuvaa, vaatikootpa uudet tosiasiat sitä kuinka hartaasti tahansa. Se käyttää kaiken terävämielisyytensä selittääkseen uusia tosiasioita siten, että ne soveltuvat vanhaan maailmankuvaan, tai epäilläkseen koko tiedettä, saarnatakseen tietoon pääsemisen mahdottomuutta, skeptisismiä.

Mutta minkälaiseksi yksityisten, riistäväin luokkain suhde tieteeseen lienee tähän saakka muodostunutkin historiallisen kehityksen varrella, on tiede kumminkin aina pysynyt riistäjien etuoikeutena; niiden kallisarvoisimpana etuoikeutena; joka laski heidän valtansa lujimman perustuksen, tarjosi heille korkeimmat ja pysyvimmät nautinnot, mutta siitä huolimatta sellaisena, jota he pitivät huonoimmassa arvossa, käyttivät kaikkein harvimmin ja jonka tähden heitä vähimmän kadehdittiin sekä vihattiin. Maanviljelijä tai käsityöläinen eivät koeta valloittaa tiedettä itsellensä. Se joko näyttää heistä aivan mahdottomalta tavallisen ihmisen saavuttaa, joltakin jumalalliselta, joka on ainoastaan jumalain suosimain henkien ulottuvilla, taikka he pitävät sitä tarpeettomana kirjatietona, todelliselle elämälle tykkänään hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin, koska se synnyttää ainoastaan pilventakaisia haaveita — tolvanain katsantokanta, joka nykyään vallitsee antisemitismissä, mutta jota muiden poroporvarillisten näkökantojen ohella siellä täällä on teorian halveksimisena esitetty sosialidemokratiaankin.

Talonpoika ja käsityöläinen ovat oikeassa siinä, että tieteen täytyy jäädä heille saavuttamattomaksi heidän liikemuotoonsa perustuvan tuotantotavan vallitessa. He kyllä jo tuntevat työnsä tuskaksi, toisenlaiseksi kuin metsästäjät, paimentolaiset, alkeelliset merirosvot, kuten Odysseian, taikka pohjoismaiden viikingit, joille elämän ylläpidonhankkiminen oli korkein ilo, eikä ainoastaan metsästys, vaan myöskin hevosen kesyttäminen ja harjoittaminen, laivan taistelu laineita vastaan. Satua paratiisista, josta ihminen karkoitettiin tottelemattomuuden tähden ja pantiin rangaistukseksi syömään leipäänsä otsansa hiessä, eivät juutalaiset olleet voineet muodostaa erämaan beduineina. Käsite työstä raskaimpana rangaistuksena on aitotalonpoikainen. Ja samoin heidän käsityksenä, että se oli Jumalan rangaistus, joka pysyi ikuisesti muttumattomana. Maanviljelijä ja käsityöläinen koettavat vähentää heidän hartioillaan olevia ulostekoja, mutta ei sitä työmäärää, minkä he suorittavat omassa liikkeessään. Tämä johtuu siitä, että he itse lähinnä saavat liikkeensä tuotteen käsiinsä, joten työn määrä omassa liikkeessä on heidän harrastuksensa esineenä. Kuta enemmän työtä, sitä enemmän tuotteita. Tämä kahlehtii heidät edelliseen.

Toisin on proletaarin laita. Hänen työnsä tuote lankeaa hänen herrallensa. Hän saa maksun työpäivältä. Kuta lyhempi työpäivä, sitä parempi hänelle, mutta sitä epäedullisempi kapitalistille. Jälkimäinen koettaa kaikin voimin jatkaa työpäivää paljon niiden rajojen ulkopuolella, mikä sillä oli käsiteollisuuden valta-aikoina. Sillä käsityöläinen työskenteli itseänsä varten. Huolimatta kaikesta harrastuksesta tuotteeseen ei hän toki tahtonut saattaa itseänsä turmiolle. Kapitalisteja sitävastoin ei heidän työntekijäinsä perikato sureta.

Tämä työpäivän jatkaminen vaikuttaa sitä murhaavammin, tuntuu sitä raskaammalta, kun se käy yhä lähemmin käsi kädessä työn kasvavan yksitoikkoisuuden kanssa. Vaikka maanviljelijän ja käsityöläisen työ näyttääkin taakalta metsästäjän ja paimentolaisen työn rinnalla, on se nautintoa tehtaalaisen työhön verraten, jos voimakasta maanviljelysväestöä ja käsiteollisuutta verrataan tehdastyöhön siellä, missä köyhälistön nouseminen ei ole sitä vielä suuresti lyhentänyt.

Tämä köyhälistön kohoaminen tapahtuu kumminkin kaikkialla varemmin tai myöhemmin. Toisinaan se saa kannattajakseen omistavain luokkienkin monien kerrosten tunnustuksen, että rajoittamaton teollisuuskapitali merkitsee työväenluokan ja siis koko kansan ruumiillista tuhoutumista.

Työläisluokka valloittaa askel askeleelta itsellensä jonkun verran lyhemmän työajan, joten se voi saada muutamia tunteja päivässä kuulumaan itselleen. Kuta yksitoikkoisempaa, kuta enemmän henkeä kuolettavaa työ on, sitä suurempi vapaina hetkinä vaikutelmain monipuolisuuden tarve. Tämä johtaa helposti mielettömiin huvitteluihin, joissa tuhlataan aika, voimat ja rahat. Mutta itse nämä huvittelutkin käyvät laihan kukkaron omistajalle liian yksitoikkoisiksi, voidakseen tyydyttää jonkun verran pirteämpää henkeä.

Hänen sisällistä haluaan vastaa se teollisuuskapitalismin varttumisen kanssa läheisessä yhteydessä oleva tosiasia, että nyt ovat valtavasti kasvaneet myöskin ne keinot, jotka tarkoittavat tieteen saattamista kansan käsiin. Toiselta puolen on tavaranvaihto nyt tosiasia, joka hallitsee koko taloudellista liikettä. Sen kanssa on kehittynyt myöskin luku- ja kirjoitustaito, joita muinoin ainoastaan kauppiaat ja oppineet tarvitsivat, yleiseksi vaatimukseksi. Toiselta puolen kehittyy joukkojen lukutaidon rinnalla myöskin kirjallisuuden joukkotuotanto ja suurtuotannon mukana sen yhä lisääntyvä halpahintaisuus.

Siten tulee köyhälistön saataviin ainakin jonkun verran tieteen tuloksia, jotka teollisuuskapitalismin syntymiseen saakka muodostivat kaikkein pyhimmän, mitä ei kukaan työmies voinut lähestyä.

Ja vihdoin tiede veti nyt, myöskin ensi kerran historiassa, yhteiskunnan täydellisesti piiriinsä. Vaikka yhteiskunnalliset suhteet olivatkin aina vaikuttaneet ihmisiin ja määränneet hänen maailmankuvansa, ei kuitenkaan oltu kapitalistisen tuotantotavan syntymiseen saakka onnistuttu keksimään määrättyjä lakeja yhteiskunnan liikkeelle.

Nyt se tapahtui. Yhteiskunnan tieteellinen tutkiminen vaurastui loistavasti. Mutta samoin kuin uusi tiede aina tulee sen mukana kohoamaan pyrkivän uuden luokan hyväksi suuremmassa määrässä kuin vanhan, joka on perittyjen hyvyyksien ja lujien katsantokantojen omistaja, samoin kävi tälläkin kerralla. Uudesta yhteiskuntatieteestä tuli proletaarisen luokkataistelun monipuolinen asevarasto.

Siten muodostui se allianssi, jota Lassalle julisti: tieteen (joka ei ole sama kuin professorit) ja työntekijäin kesken.

Köyhälistö koettaa valloittaa itselleen tiedettä aivan toisella tavalla kuin maanviljelijät ja käsityöläiset, ensiksikin taistelukeinoksi vastustajiansa vastaan, ja samalla myöskin välineeksi vastustamaan työn yksitoikkoisuutta, tuomaan hänen kurjaan, ikävään elämäänsä monipuolisuuden viehätystä, hankkimaan työssä rääkätylle ja lamautuneelle hengelle tyydytystä ja voimaa.

Sorron alaiset työläisluokat ovat tähän saakka taistelleet leivän lisäämisestä, runsaammista aineellisista nautinnoista. Nykyaikainen köyhälistö on maailmanhistoriassa ensimäinen työtätekevä luokka, joka tuntee riistävien luokkien etuoikeuden tieteeseen painostavaksi ja taistelee mitä innokkaimmin, saadakseen sen murretuksi.

Nykyaikaisen köyhälistön taisteleman luokkataistelun sisältö ei ainoastaan ole kaukana siitä, että se muodostaisi pelkän vatsakysymyksen, kuten mielellään sanotaan, vaan se on taistelua tieteen etuoikeutena pitämistä vastaan paljoa suuremmassa määrässä kuin mikään luokkataistelu tähän saakka on ollut.

Köyhälistön taistelu ei koske ainoastaan »ravinnonsaannin mahdollisuuden» laajentamista, kuten malthuslaiset uskovat, ei ravintoaineitten määrän lisäämistä, vaan myöskin, ja melkeinpä vielä enemmän, joutoajan lisäämistä henkistä työtä varten.

Sentähden on sen edun mukaista työn tuottavaisuuden korottaminen ylimmilleen, mikä ei ole mahdollista pikkuporvarillisen ja käsityöläisliikkeen perustuksella. Sen täytyy pyrkiä suurliikkeen laajentamiseen mahdollisimman kauas — siis myöskin tosin lisäämään työn yksitoikkoisuutta, mutta samalla supistamaan työaikaa mahdollisimman lyhyeksi, hankkiakseen joutoaikaa saattaaksensa henkensä mahdollisimman monipuoliseen toimintaan.

Tämä pyrkimys on niin valtava, että jää kokonaan lukuunottamatta, että tulevaisuudessa voitaisiin siirtää ravintoainetuotannon palvelukseen yhteiskunnan käytettävissä oleva täysi työvoima.

Takaisin sisällysluetteloon

XI.

Taide ja luonto.

Tiede ei ole ainoa keino vastustaa aineellisen työn kasvavaa yksitoikkoisuutta ja luomaan hengelle sitä toiminnan monipuolisuutta, mitä ihmisen myötäsyntyneet taipumukset kaipaavat. Toinen keino on taide, paljoa vanhempi keino sekä sen lisäksi sellainen, joka on alusta pitäen ollut paljoa suuremman piirin saatavissa kuin tiede.

Kuta enemmän työn tuottavaisuus kasvaa ja suo ihmiselle aikaa luoda tuotteita yli elämän hätätarpeen tai voittaa enemmän joutoaikaa, sitä enemmän hän käyttää tuotantovoimaansa luodakseen ei ainoastaan välttämättömiä elintarpeita, vaan myöskin nautinnonvälineitä, jotka valmistavat hänelle voimakkaampia, monipuolisempia kiihotuksia. Alkeellisimmat näistä käyvät vatsan tai nenän kautta, kuten alkoholi ja tupakka. Toiset, hienommat, toisin sanoen monipuolisemmat ovat sellaiset, jotka saattavat hengen toimimaan, antavat sävelten, värien, muotojen, tunteitten, kohtaloitten vaikuttaa siihen monipuolisemmin kuin jokapäiväisessä elämässä on tarjolla. Jo eläinkunnassa nähdään taipumuksia tämän suuntaisiin nautinnoikin. Eräässä »Taide ja sivistys» nimisessä kirjoitussarjassa »Zeitschrift für Plastik» lehdessä (Wien 1885) sanoin tästä muun muassa:

»Muutamilla apinalajeilla on voimakkaat äänielimet, joilla he panevat huvikseen toimeen tuntikausia kestäviä konsertteja. Siten erityiset gibbonlajit, mölyapina, ehkäpä myöskin gorilla ja orangutan, joiden uroksella on kurkkupussi, joten hän voi ilahduttaa itseään pelottavalla äänellä — — —. Darwinin poika Francis Darwin huomasi Lontoon eläintieteellisessä puistossa erään gibbonin, joka lauloi helakalla, musikaalisella äänellä — — —. Savage kertoo, että mustat simpanssit kokoontuvat usein laumoissa antamaan jonkunlaista konserttia, jolloin he lyövät kepeillä onttoihin, kumiseviin puihin. Rumpu oli siis ensimäinen musiikin väline. Tapaamme sen levinneenä monien villien keskuudessa yksinkertaisimmassa muodossa australialaisilla, jossa nainen rummuttaa kengurun nahkaa, minkä hän pingoittaa reisiensä ylitse. Soiton tuottama huvi on kuitenkin jo aikaisin ajanut ihmisen valmistamaan taiteellisempia soittimia. Lartet on kuvannut kaksi peuranluista ja sarvenkappaleista valmistettua huilua, jotka olivat löydetyt luolista yhdessä piikivityökalujen ja nykyään sukupuuttoon kuolleiden eläinten jätteiden kanssa».

Näiltä ajoilta on myöskin löydetty kuvanleikkauksia, piirustuksia luihin ja seinämaalauksia. Ja varmaankin silloin jo tunnettiin seikkailukertomuksia, satuja ja tarinoita. Tästä tosin ei ole säilynyt mitään jälkiä, sillä niitä kerrottiin suullisesti. Mutta nykyään tapaamme sellaisia jotenkin alhaisella asteella olevilla kansoilla. Hottentoteilla esimerkiksi on rikas runous, kauniita satuja ja kertomuksia.

Taiteellinen tunne ei ole sivistyksen tuote. Se on ihmisessä myötäsyntynyt. Se ei kuitenkaan ole yksinomaan vaihtelevaisuuden halua. Soittoon liittyy, kuten tunnettu, melua, mutta melun moninaisuus ei vielä läheskään ole musiikkia. Eihän romukauppakaan ole taideteos.

Ihmishengelle ei ole, kuten jo olemme nähneet, synnynnäistä ainoastaan monipuolisuuden halu, vaan myöskin pyrkimys kuvan yhtenäisyyteen, jossa moninaisuus kokoontuu. Itse luonnossa, josta ihminen saa voimakkaimmat taiteelliset vaikutelmat, tapaa hän kaikkialla voimien tasapainon tai paremmin pyrkimyksen saattamaan jälleen voimaan yhä uudelleen häiriytyvää tasapainoa. Yksityisessä elimistössä samoin kuin eliöitten systeemissä on jokainen osa välttämätön kokonaisuuden tasapainon kuntoon saattamisessa. Niinpä voi taiteellisen vaikutuksenkin saada aikaan ainoastaan sellainen moninaisuus, jossa kaikki osat yhdessä muodostavat kokonaisuuden, jokainen vaikuttaa tulokseen, joka esittää joko tasapainotilaa tai liikettä häirityn tasapainotilan palauttamiseksi.

Taideteos muodostuu luonnon mukaan osien moninaisuudessa ja tarpeellisessa yhtenäisyydessä, jotka vaikuttavat toisiinsa tasapainon säilyttämiseksi tai saavuttamiseksi. Se eroaa luonnosta kuitenkin siinä, että se samoin kuin kaikki, mikä on tietoisen toiminnan tulos, palvelee jotakin tarkoitusperää, kun taas luonnolla ei ole mitään tarkoitusperää. Tasapainon säilyttäminen tai alituinen uudistaminen eliöissä samoin kuin eliöitten systeemissä ei ole luonnon tarkoitusperä, jota ilman niitä ei olisi, ei voisi olla. Eliöt, joilla on tietoisuutta, eivät ole olemassa ainoastaan sentähden, että he ovat; ne tahtovat olla olemassa, tahtovat vaurastuttaa ja kehittää kaikkia voimiansa ja asettavat itsellensä tähän päämäärään tähtääviä tarkoitusperiä. Samoin tekee taiteilijakin; hänkin tahtoo saavuttaa määrätyn vaikutuksen. Eipä itse taide taidetta vartenkaan ole tarkoituksetonta taidetta: se vain ei aseta päämääräkseen vaikuttamista yleisöön, vaan taiteilijaan itseensä. Ensimäiset taiteilijat, jotka harjoittivat l'art pour l'art, taidetta taiteen vuoksi, olivat ehkä nuo mustat shimpanssit, jotka rummuttivat onttoja puita, ilmeisesti ei yleisön vaan oman itsensä huvittamisen tarkoituksessa.

Mutta jo eläinmaailmassakin useimmat taiteelliset esitykset, esimerkiksi laululintujen rakkauslaulut, tarkoittavat vaikuttamista toisiin, ja samoin on laita sosiaalisten ihmistenkin keskuudessa. »Ja kuta monipuolisempaa yhteiskunnallinen elämä, sitä moninaisempia myöskin ne vaikutukset, joita taiteilija koettaa synnyttää ja todella synnyttääkin toisissa, siis hänen yhteiskunnallinen vaikutuksensa. Vaikka riippuukin etupäässä hänestä itsestään, mitä vaikutuksia hän tahtoo saada aikaan, niin on hän itsekin yhteiskunnan tuote. Ja vaikutukset, jotka hän todella saavuttaa, riippuu samoin yhteiskunnan edellytyksistä.

Vaikka taiteilija on tarkoitusperäänsä nähden riippuvainen yhteiskunnasta, josta hän elää, niin on hänellä toiselta puolen vapaus valita kaikkien niiden tarkoitusperien välillä, jotka liikuttavat hänen yhteiskuntaansa. Tuskinpa on inhimillistä tarkoitusperää, joka ei sopisi taiteellisesti käsiteltäväksi. Taiteilija voi yhtä hyvin palvella himokkuutta kuin uskontoa, politiikkaa samoin kuin rakkauden kaipuuta, taistelua samoin kuin miellyttäviä nautinnoita, voitonriemua samoin kuin kieltäytymistä j. e. p.

Samoin kuin tarkoitusperään nähden on taiteilija yhteiskunnasta riippuva myöskin tekniikkaan nähden. Mutta erehdyttäisiin, jos uskottaisiin, että taiteen olemukseen kuuluva moninaisuus olisi etsittävä sen käyttämien keinojen moninaisuudessa. Se on vain sen saavuttamain vaikutusten moninaisuudessa. Heinen jonkun laulun neljä riviä voivat osottaa enemmän taidetta, tehdä syvemmän ja monipuolisemman vaikutuksen kuin Felix Dahliin romaanien neljä nidosta. Pari esim. Böcklinin vetäisemää lyijykynän piirtoa jossakin luonnoksessa voivat saattaa mielikuvituksemme mitä monipuolisimpaan toimintaan, kun taas A. v. Wernerin joku huolekkaasti valmistettu jättiläisteos ei kiinnitä mieltämme minuutiksikaan.

Taide koettaa saavuttaa luonnon moninaisuuden synnyttämiä vaikutelmia yksinkertaisemmilla keinoilla kuin se. Keinojen yksinkertaistuttamisessa samoin kuin tarkoitusperien asettamisessa se koskettelee tekniikkaan ja talouselämään. Mutta siitä huolimatta se muodostaa näiden suoran vastakohdan. Puhutaan usein luonnon ja taiteen välisestä vastakkaisuudesta, ja kumminkin on jälkimäinen erottamattomassa yhteydessä edellisen kanssa. Ainoastaan luonnon maaperästä voi taide ammentaa yhä uusia voimia. Luonnolla täytyy luonnollisesti ymmärtää sen kokonaisuutta, siis myöskin ihmishenkeä, joka luonnon monipuolisimpana tuotteena on meille sekä sen huippukohtana että taiteen parhaana ja korkeimpana kohteena. Taiteen täytyy myöskin henkistä elämää esittäessään pyrkiä luontoon, oppia luonnosta. Jos yhteiskunta verhoaa hengen toiminnan sovinnaisuuden kaapuun ja tekee siten tämän toiminnan yksitoikkoiseksi sekä luonnottomaksi, niin taiteilijan tehtävänä on tällöin keksiä hengen luonnolliset ominaisuudet ja tuoda ne nähtäviksemme sellaisissa tiloissa, joissa ne pääsevät vapaaseen kehitykseensä.

Luonnon tapaamme aina taiteen alkulähteenä. Mutta sitävastoin sen alue loppuu siellä, missä tekniikka ja talouselämä alkavat yksinkertaistuttamis- ja tasoittamispyrkimyksineen. Missä talouselämä vallitsee ja saa tekniikan korkeimpaan kehitykseensä, siellä lakkaa taide.

Ylistämme esimerkiksi kudontateollisuuden nykyaikaisten koneitten summatonta tuottavaisuutta. Mutta nämä voivat vaikuttaa ainoastaan sillä edellytyksellä, että kaikkien kansallispukujen sijaan astuu sama yksitoikkoinen joukkopuku. Muinoin täytyi villin itsensä valmistaa pukunsa, peitota kaatamansa saaliin nahka, itse leikata se; hän myöskin halusi koristaa sen karhun kynsillä ja metsäkarjun hampailla; kirjavilla höyhenillä ja kaikenlaisilla turkiksilla. Jokainen teki sen eri tavalla; se vaati paljon työtä, mutta synnytti pukujen loppumattoman moninaisuuden. Housut ja takki, jotka ovat pukuteollisuudesta lähtöisin, vaativat paljon vähemmän työtä ja tunkevat villien sekä puoliraakalaisten keskuudessa syrjään näiden kansalliset puvut. Mutta taiteellinen vaikutus menee tiposen tiehensä.

Yksinpä varsinaiset taideteoksetkin joutuvat kärsimään nykyaikaisen talouselämän ja sen luomain työn tuottavaisuuskeinojen alaisina. Eräs gootilaisuuden viehättäväisyyksiä on sen rakennusten jokaisen yksityisen osan yksilöistyminen. Jokainen pylvään pää, jokainen vesiallas oli itsenäinen taideteos, taiteilijan luoma mielensä mukaan, mutta kumminkin kokonaissuunnitelmaa silmälläpitäen. Useimmissa niissä gootilaisissa kirkoissa, joiden rakentamista vielä nykyaikana pidetään tarpeellisena, valmistetaan kaikki nämä osat parin kaavakkeen mukaan. Tällaiset uudet kirkot ovat yhtä ytimettömiä ja ikävystyttäviä, kuin vanhat viehättäviä aiheittensa runsauden kautta — jotka eivät aina olleet laadultaan hurskaita, usein sangen humoristisia ja sarkastisia.

Tästä taiteen ja talouselämän välisestä vastakkaisuudesta huolimatta taiteellinen tarve kasvaa taloudellisen edistyksen rinnalla, jopa juuri sen kautta.

Kun materialistinen historiankäsitys sanoo, että taloudellinen kehitys on kaiken yhteiskunnallisen kehityksen vaikutin, että se viime kädessä määrää kaikki henkisen elämän muutokset, niin ei tätä ole käsitettävä siten, että hengen toiminta olisi vain kuvastaa passiivisesti kaikki vaikutukset, joita talouselämä synnyttää, ja että tämä olisi kaiken henkisen elämän ainoa perustus. Se on ainoastaan sen muutoksien ainoa perustus, ja nämä eivät ole yksinkertaisesti siinä, että henki koneellisesti seuraa kaikkia muutoksia, joita talouselämässä tapahtuu. Jos henkistä elämää kutsuttaisiin taloudellisen heijastukseksi, ei tämä olisi erittäin onnistunut sanontatapa. Tosin ihmisen täytyy ensin elää, ennenkuin hän voi runoilla tai harjoittaa filosofiaa; huoli elämän välttämättömistä tarpeista, tuotannon tarpeet, tunkeutuvat aina esiin ja määräävät myöskin tahtomisemme ja ajattelemisemme. Mutta silti ei ole sanottu, että henki aina mielellään mukautuu aineellisen elämän tarpeisiin, että se ei koeta kapinoida sitä vastaan, sillä sen tarpeet, sen myötäsyntyneet tarpeet ovat, kuten olemme nähneet, ristiriidassa tuotannon tarpeitten kanssa. Kun jälkimäiset pyrkivät yksitoikkoisuuteen, tavottelevat hengen tarpeet moninaisuutta. Siten taiteilijan ja ajattelijan sekä taidetta ja ajattelemista harrastavain ihmisten henki yleensä helposti vastaa talouselämän tarpeisiin vastalauseella, kapinalla. Tämäkin on kumminkin talouselämän määräämä samoin kuin alistuminen sen käskyihin, ja talouselämän tarpeista riippuu viime kädessä, saavuttaako sitä vastaan suunnattu kapina merkitystä ja minkälaisen merkityksen. Ei ainoastaan talouselämään mukautuminen, vaan myöskin taistelu sitä vastaan on taloudellisesti määrätty.

Kun sanotaan, että Ibseniä voidaan ymmärtää ainoastaan hänen pikkuporvarilliselta tasoltaan katsoen, ei silti ole sanottu, että hän olisi vastaansanomatta mukautunut pikkuporvarillisista oloista johtuvaan ajattelemiseen. Hän päinvastoin pyrki mitä tarmokkaimmin käymään pikkuporvarillisen ahdasmielisyyden ja yksitoikkoisuuden rajojen ylitse.

Mutta samat taloudelliset olot, joiden vaikutuksia vastaan hän kääntyi, olivat määräävinä siinä, että hän tämän teki ja kuinka hän tämän teki. Kirjallisesta menestyksestään hän saa kiittää sitä seikkaa, että monet tuhannet kärsivät samanlaisen pikkuporvarillisen tomppelimaisuuden ja yksitoikkoisuuden alaisina kuin hänkin. Mutta kirjallinen menestys ei vielä ole käytännöllinen menestys. Sen hän olisi voinut saavuttaa ainoastaan silloin, jos hän olisi auttanut pikkuporvarillisen tuotantotavan korvaamista toisella, korkeammalla tuotantotavalla. Mutta kun hän ei käsittänyt tätä korkeampaa tuotantotapaa eikä sen tarpeita ja tehtäviä, jäi hän kaikesta ajattelussaan osottamasta oppositionista huolimatta pikkuporvarillisuuden piiriin, voi asettaa tätä vastaan ainoastaan epäämyksen, negationin, mutta ei positiivista kumoamista.

Kuta enemmän talouselämä kehittyy siitä alkaen, kun asumus tuli kiinteäksi, sitä enemmän sen tarpeitten ja taiteen tarpeitten, taloudellisesti ja taiteellisesti tuntevain ihmisten välinen vastakkaisuus suurenee. Sitä suuremmaksi käy yksitoikkoisuus taloudellisessa työssä, ja sitä suuremmaksi ihmisten tarve vaikuttaa tätä yksitoikkoisuutta vastaan taiteen monipuolisuuden kautta.

Talonpoikaisen maanviljelyksen ja käsityön riistämisen kehitys ryösti talonpojilta ja käsityöläisiltä sen ajan ja ne varat taiteelliseen tuotantoon, joita heidän työnsä kasvava tuottavaisuus oli heille tuottanut. Tämä joutoaika ja varat joutuivat yhä enemmän riistäjien haltuun. Mutta talonpojat ja käsityöläiset eivät siitä huolimatta olleet yhtä eristettyjä taiteesta kuin tieteestä. On sangen yksinkertaisia taidetapoja, jotka eivät vaadi suuria koneistoja, ja talvi tarjosi talonpojalle vielä runsaasti joutoaikaa, kuinka suuri työtaakka hänellä kesällä lieneekin ollut. Satujen ja seikkailujen kertominen lyhensi hänen pitkiä talvi-iltojansa, laulut voivat auttaa häntä vieläpä työssäkin; hän sai myöskin vielä aikaa koristella pukua ja kutoa kaikenlaisilla kudoksilla ja leikkauksilla.

Käsityöläinen osasi yhtä hyvin hankkia itsellensä joutoaikaa lukemattomien vapaapäivien kautta, jolloin kai alkoholin nautinnolla oli tärkeä tehtävä juoppojen mestarien ja sällien keskuudessa, mutta samoin myöskin puvun koristelulla, laululla ja tanssilla. Moni käsityöläinen tuli työnsä kautta itse taiteilijaksi. Ja vihdoin oli rikasten loisteliaisuus julkista, se tuotiin ylpeästi näkyviin vallan merkkinä ja sitä käytettiin myös mielellään suuriin julkisiin rakennuksiin. Riistäjät eivät vielä osanneet käyttää heille virtaavain rikkauksien kasvavaa määrää parempiin kuin nautinnon tarkoituksiin. Sen käyttäminen tieteelliseen työhön miellytti ainoastaan harvoja, valittuja henkiä; yksilön, kodin, kaupungin koristaminen taideteoksilla tuli kaupunkien ylimyskunnan yleiseksi tehtäväksi. Kuta julkisempaa yhteiskunnallinen elämä tähän aikaan oli, sitä suurempi se taidenautinnon runsaus, mikä juhlapäivinä tuli koko kaupunkilaisväestön hyväksi, sitä paremmin voi määrätty yleinen ja yhtenäinen taideaisti, joka täytti asukasten suuret joukot ja kulloinkin johti määrättyyn tyyliaistiin, pitää puoliansa kaikesta luokkajaosta huolimatta.

Kapitalismin mukana koittaa taiteelle uusi aikakausi. Kapitali, joka siihen saakka muodosti kauppiaan tai koronkiskurin persoonassa ainoastaan yhteiskunnan täydennyksen, riisti hyötyä rikasten taiteentarpeesta tai tuhlauksesta sekä kaikenlaisista hetkellisistä pulista, valtaa nyt koko tuotantoprosessin, tulee yhteiskunnan perustukseksi ja hallitsijaksi. Kapitalille ominainen kasautumishalu, jota siihen saakka oli pidetty halveksittavana ahneutena, ja oli näyttänyt suuresta riistäjästä naurettavalta, pienistä riistetyistä kirottavalta, tulee nyt koko yhteiskunnallisen elämän käyttövoimaksi. Kun kasautuminen ei enää palvele ainoastaan kauppaa ja koronkiskomista, vaan myöskin tuotantoa, mullistaa se tekniikan perinpohjin. Riistäjän tehtävänä ei nyt enää ole nauttiminen, vaan kasaaminen, toisin sanoen säästäminen, »kieltäytyminen», kuten porvarilliset taloustieteilijät sanovat.

Ja kapitalistisen tuotantotavan alkuaikoina voitiin todella puhuakin kapitalististen teollisuudenharjoittajain säästäväisyydestä. Ylellisyys pidettiin nyt rangaistavana, taide leimattiin synnilliseksi kevytmielisyydeksi. Riistämisen kasvaessa syntyy sitten teollisuuskapitalistienkin keskuudessa uudelleen ylellisyys, mutta ensin salassa, kasautumiskäskyn rikkomisena. Lopulta kapitalistiluokan harjoittaman riistämisen summa kohoaa huimaavan suureksi, ja silloin syntyy mieletön ylellisyys, joka tapaa vertaisensa korkeintaan roomalaisen keisarikunnan alkuaikoina. Mutta samaan aikaan myöskin kasvaa esiin uhkaava kumouksellinen köyhälistö, jota pelätään ja jota ei tahdota ärsyttää komeilemalla ylellisyydellä.

Se pysyykin enimmäkseen julkisuudelta salassa, ja samoin myöskin taide, joka muodostaa osan tätä ylellisyyttä.

Sama kasautuminen, joka tällä tavalla vaikuttaa sen, että julkinen taide yhä enemmän katoaa, alentaa tekniikan mullistuksen kautta työn mitä toivottomimpaan yksitoikkoisuuteen, jatkaa työajan loppumattomiin, supistaa vapaapäivien luvun äärimmäisyyksiin.

Katolinen kirkko jumalanpalveluksineen oli vielä ollut yleinen koko väestön käytettävissä oleva taidelaitos ja on sellainen jossakin määrässä vielä tänäänkin. Uuden kapitalismin mukana ylenevä protestanttinen jumalanpalvelus on kadottanut kaiken taiteellisen monipuolisuuden ja huokuu samaa ikävyyttä kuin tehdaskin.

Ja sen ohella suurkaupungit kasvavat suhteettomasti, joten käyhälistöltä supistetaan yhä ahtaammalle pääsy luonnon helmaan, kaiken kauneuden ja kaiken kauneusaistin ikuiselle alkulähteelle, ja se rajoitetaan yhä suppeammalle kortteliensa synkkään alastomuuteen.

Ei siis ihme, että väestön suurilta joukoilta katoaa taidekäsitys ja yhtenäinen tyyliaisti. Eivätkä kapitalistiset riistäjätkään voi kehittää sitä edes omaa piiriänsä varten. Sillä he eivät muodosta, kuten muinaiset ylimystöt, suljettua kerrosta, jossa kaikki nautintokyvyt ovat käyneet perintönä kautta vuosisatojen sekä polvi polvelta hienostuneet. Alituisten mullistusten alaisena ei kapitalistinen tuotantotapa salli taloudellisten hallitsijain pysyvän suvun syntymistä. Se nielee menestyneitten raharuhtinasten pojat ja jälkeläiset ja kohottaa uusia nousukkaita niiden tilalle. Pitemmän aikaa säilynyt hallitsijasuku, kuten Rothschildin, on poikkeus. Tämän suurten riistäjäin persoonain alituisen vaihtelun tulisi muka sovittaa köyhälistö kohtalonsa kanssa. Juuri kuin tämä tahtoisi käydä riistäjäin persoonan eikä riistännän tosiasian kimppuun!

Tällaisissa oloissa ei tietysti voi olla puhettakaan nousukkaiden taideaistista. He antavat kuuluisain nimien sokaista silmänsä. Taiteilijan ja runoilijan, joka ei ole päässyt kuuluisaksi, täytyy koettaa hämmästyttää maailmaa ennen kuulumattomalla, mieliä kiihoittavalla. Siitä ajan tyylittömyys, nopea suuntien vaihtuminen, alituinen liiallisuuksien etsiminen.

Taidenautinnosta suljetuissa köyhälistöläisjoukoissa syntyy samaan aikaan sitä polttavampi taiteen ikävöitseminen, kuta toivottomampaa heidän elämänsä, kuta köyhempiä ja yksitoikkoisempia ne aineelliset nautinnot, jotka ovat heidän säätävissään.

Käytännöllisesti ei tämän kaipuun ole helppo saada mitään aikaan. Ensiksikin tarvitsee alkeellisimpien elinehtojen, ravinnon, vaatetuksen, asunnon parantamista tarkoittava taistelu samoin kuin taistelu työtaakan keventämiseksi kaikki työntekijäin voimat. Itse tässä taistelussa herää heissä sitten harrastus niihin tieteisiin, jotka auttavat heitä toimimaan tarkoituksenmukaisemmin ja suuremmalla menestyksellä, siis aluksi niihin tieteen osiin, joissa proletaarisen ja porvarillisen katsantokannan välinen vastakkaisuus tulee jyrkimmin ja välittömimmin esiin. Mutta kuta enemmän köyhälistön henki karaistuu näiden taisteluitten kautta, kuta enemmän sen näköpiiri niissä laajenee, sitä enemmän se kaipaa tiedettä tieteen itsensä vuoksi, yli luokkataistelunsa käytännöllisen edun. Ja samassa määrässä siinä kasvavat sen taiteelliset tarpeet ja vaatimukset samoin kuin voima pukea nämä vastaavaan muotoon.

Tällöin ei kuitenkaan ole tarpeellista, että syntyy erityinen, porvarillisen taiteen yläpuolella oleva proletaarinen taide. On määrätyltä suhteita, jotka yhä enemmän kuolettavat taideaistia porvarikunnassa tai saattavat sen yhä suuremmassa epävarmuudessa hapuilemaan sinne tänne, mutta samanlaiset suhteet ovat sitä vastassa myöskin köyhälistön keskuudessa.

Proletaarista taidetta, joka olisi porvarillista korkeammalla, ei siis ehkä ole odotettavissa. Taiteen uuden aikakauden ei täydy puhjeta köyhälistöstä, vaan köyhälistön kohoamisesta.

Mutta vaikka proletaarisen taiteen kaipuun ei aluksi tarvitsekaan välttämättä johtaa uuden, korkeamman taiteen luomiseen, vaikka sen olisikin tyytyminen tavoittelemaan suurempaa osallisuutta siitä taiteesta, mitä porvarikunta nykyään pitää yksinoikeutenaan, niin on se kaikissa tapauksissa, sitä mukaa kuin köyhälistö voittaa voimaa, vaikuttava yhä enemmän siihen suuntaan, että saatavissa olevista tuotantovoimista asetetaan suurempi osa taiteellisen luomisen käytettäväksi sekä että laajennetaan joutoaikaa, joka jää jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle vapaasti käytettäväksi taiteelliseen toimintaan tai taiteellisiin nautinnoihin.

Samoin kuin tieteen tarve, samoin ajaa myöskin taiteen tarve nykyaikaisen köyhälistön, päin vastoin kuin käsityöläiset ja talonpojat, rajoittamaan aikaa ja voimia, jotka ovat yhteiskunnan käytettävissä ravinnonsaannin mahdollisuuden laajentamiseksi. Tämän ei silti tarvitse vaikuttaa ravintoaineiden hankinnan palveluksessa olevan yhteiskunnallisen tuotantovoiman ehdotonta supistamista, koska tämä kehitys on mitä läheisimmässä yhteydessä sen teknillisen edistyksen kanssa, joka lisäämistään lisää inhimillisen työn tuotantovoimaa. Edistyvä tekniikka synnyttää yhä kasvavan halun saada taide ja tiede kansanomaiseksi, saada lisää joutoaikaa. Tämä tekniikka vasta tekee mahdolliseksi ja tekee myöskin välttämätttömäksi sen tyydyttämisen, koska se sellaisenaan merkitsee vain työn lisääntyvää yksitoikkoisuutta ja hengen kuolettamista.

Mutta taidenautinto ei tee luonnon suomaa nautintoa tarpeettomaksi, vaan on päinvastoin sen edellytyksenä. Taide ei voi tyhjentää luonnon moninaisuutta, se voi ainoastaan yksinkertaisesti viitata siihen, antaa sille vain jonkunlaisen vastikkeen. Taide voi saavuttaa parhaansa ainoastaan siellä, missä se alituisesti ammentaa luonnosta. Taide, jonka oppii ainoastaan taiteesta, olkoonpa niinkin korkealla olevasta kuin anttiikisesta, kadottaa monipuolisuutensa, tulee teeskennellyksi, sovinnaiseksi ja — mikä pahinta taideteokselle — ikävystyttäväksi.

Suurimpiin nautinnoihin, mitä taide meille hankkii, ei kuulu ainoastaan aineellisen työn yksitoikkoisuuden vastustaminen, vaan myöskin se, että se saa meidät paremmin käsittämään luonnon monipuolisuutta. Taiteilijahan eroaa tavallisesta ihmisestä siinä, että hän näkee ja kuulee enemmän, tuntee hienommin kuin tämä, huomaa paremmin luonnon monipuolisuuden ja myöskin moninaisuudessa vallitsevan yhtenäisyyden sekä osaa tuoda sen esiin, niin että tunnemme sen hänen kanssansa ja opimme hänen kanssaan löytämään sen jälleen luonnossa. Tällä tavalla nuoren taiteilijankin täytyy tutkia vanhoja mestareita; ei jäljentääkseen heitä, vaan oppiaksensa heidän kauttansa paremmin käsittämään luontoa.

Taide kuolee, ellei se ole alituisessa kosketuksessa luonnon kanssa, se ei voi korvata tätä, samoin kuin tiedekään ei ammenna voimia alituiseen kehittymiseen omasta itsestään, vaan ainoastaan ulkomaailman havaitsemisesta ja alituisen aistintemme havaittavissa olevan piirinsä laajentamisesta.

Ihmishenkeä lukuunottamatta on metsä monipuolisin jokaisen saatavilla olevista kohteista luonnossa. Ei taloudellisesti järjestetty tukkitehdas, vaan luontoperäinen metsä mitä erilaisimpien eläin- ja kasvieliöitten kirjavine vaihteluineen, eliöitten, jotka ahdistavat toisiansa olemisen taistelussa, voittavat ja sopivat.

Meri ikuisine vaihteluilleen ja korkea vuoristo lumikukkuloineen, näköaloineen ja rotkoineen tarjoavat myöskin kylliksi monipuolisuutta. Mutta ne eivät ole joka päivä jokaisen saavutettavissa. Metsän voi saada jokaisen ulottuville, jokainen voi siitä imeä voimaa ja elämän halua.

Talonpojalle on metsä vihollisvoima. Se rajoittaa hänen viljelysalansa, josta hän saa tuotteensa, se on pakopaikkana kaikille niille tuhon tuottajille, jotka vähentävät hänen satonsa. Hän pitää sitä korkeintaan suojamuurina lumivyöryjä ja hiekkasärkkiä vastaan. Käsityöläisessä, joka useimmiten polveutuu talonpojasta, säilyy myöskin kauan aikaa vastenmielisyys tai ainakin välinpitämättömyys metsää kohtaan. Vasta suurkaupunki ja suurteollisuus sekä sen yksitoikkoisuus herättävät työtätekevässä luokassa metsän ikävöitsemisen, joka tulee sitä tuskallisemmaksi, kuta kauemmaksi metsän haaskaus samaan aikaan jatkuu.

Riistävät luokat sitävastoin eivät tarvinneet suurkaupunkia eivätkä suurteollisuutta, voidaksensa ihastua metsään. Sen monipuolisuus on heitä aina vetänyt puoleensa keinona elämän yksitoikkoisuutta vastaan, vieläpä enemmän ja aikaisemmin kuin taide. Ylellisyysmetsästyksessä on hyödyttömänä murhaamisena jotakin, mikä inhottaa nykyaikaista kulttuuri-ihmistä, joka on aikoja sitten kehittynyt metsästyksen ja paimentolaisuuden edellytysten yläpuolelle. Mutta on metsästyksen muotoja, jotka merkitsevät enemmän kuin tuo ajojahtien turhanpäiväinen teurastaminen, muotoja, jotka vaativat mitä tehokkainta luonnon moninaisuuden tutkimista, jommoista päälliseksi harjoittaa vielä ainoastaan taiteilija, ei pelkkä huvikävelijä tai urheilija.

Metsän säilyttäminen tai niiden jäljitteleminen linnojen läheisyydessä olevien puistojen kautta, joihin nopeasti pääsi, on alusta pitäen ollut ja on vielä nykyäänkin suurten riistäjäin erityisenä harrasteluna. Kun metsä vanhoissa sivistysmaissa ei ole vielä täydelleen kadonnut, saamme siitä, emmekä suinkaan vähimmässä määrässä, kiittää kasvavaa riistämistä ja sen mukana lisääntyvää yleellisyyttä, jonka piirissä taloudelliset lait eivät pidä täydellisesti paikkaansa, vaikka sen laajeneminen ja sen luonne riippuikin niistä.

Keskellä kapitalistista tuotantotapaa, joka sellaisenaan uhkaa ja vahingoittaa metsää mitä pahimmin talouselämän kohteena, voi se ylellisyysesineenä valloittaa uutta alaa. Mitä ennen tapahtui Skottlantissa, voidaan nyt havaita monilla seuduilla Itävallan alpeilla: metsästysalue tunkee syrjään ihimillisen viljelyksen. Ja kun tämä on yksityisen yksilön ylellisyyden työtä, joka ei pidä pienintäkään lukua yhteiskunnan tarpeista, tapahtuu se useimmiten yhteiskunnalle hyvin epäonnistuneella tavalla. Kun toisessa paikassa metsät ajellaan tyyten pois, vaikka ne ovat välttämättömiä seudun menestykselle, muutetaan taas toisessa paikassa peltomaakin metsäksi, vaikka siitä ei ole pienintäkään hyötyä ilmastolle, maanviljelykselle eikä myöskään väestön esteettisille tarpeille. Sillä tämä prosessi tapahtuu usein kaukana kaikista väestökeskuksista, jotka tarvitsisivat metsää; se lisää useimmiten jo olevia summattomia metsiä ja poistaa sen piiristä jokaisen ihmisen, joka siitä voisi iloita, lukuunottamatta ylhäistä tyhjäntoimittajaa ja hänen loisiansa, jotka parina päivänä vuodessa koettavat siellä tappaa aikaansa.

Tässä muodossa toteutettuna ei metsien lisääntyminen vastaa proletaarisia tarpeita. Mutta olisi väärin kääntyä tämän tähden yleensä kaikkea metsämaan laajentamista vastaan, mikä ei ole taloudellisten näkökohtien määräämä, ja ottaa metsien suhteen huomioon ainoastaan taloudelliset näkökannat.

Näiden fyysillisten näkökohtien rinnalla saavuttavat myöskin esteettiset yhä suuremman voiman ja merkityksen. Ne vaativat kaikkialla, missä kulttuuri-ihmisiä asuu, näille taiteen ja talouden ohella laajojen luonnon osien säilyttämistä tai hankkimista ja ennen kaikkea terveellistä metsää.

Tämäkin on eräs kohta monien muiden jo mainitsemiemme rinnalla, joka vaikuttaa, että ravinnonsaannin mahdollisuus ei suinkaan laajene samassa määrässä, kuin väestö ja sen työn tuottavaisuus kasvavat. Kuta enemmän nämä ainekset lisääntyvät ja koettavat laajentaa ravinnonsaannin mahdollisuutta, sitä runsaammin syntyy myöskin monia ja voimakkaita sen supistamista tarkoittavia pyrkimyksiä, jotka eri aikoina ovat hyvin erilaisia ja vaikuttavat hyvin eri tavalla. Ne kehittyvät vielä vähemmän kuin taloudellinen edistys yhtä mittaa ja aina samaan suuntaan. Kuta moninaisemmiksi ne tulevat, sitä enemmän ne risteytyvät toistensa kanssa, vahvistavat toisiansa yhtäällä, estävät toisiansa toisaalla. Ei ole siis kummallista, että käytännöllinen lopputulos, joka kulloinkin ravinnonsaannin mahdollisuuteen nähden johtuu näin monimutkaisesta historiallisesta prosessista, riippuu viime kädessä yhteiskunnasta, ihmisten keskinäisistä suhteista vielä enemmän kuin pelkästä tekniikasta, ihmisten suhteesta luontoon, että siis ravinnonsaannin mahdollisuus tulee yhä enemmän historialliseksi ja yhä vähemmän luonnolliseksi.

Takaisin sisällysluetteloon

XII.

Luonnonihmisen geometrinen sarja.

Ihmisen lisääntyminen näyttää olevan paljon yksinkertaisempi prosessi, kuin ravinnonsaannin mahdollisuuden laajeneminen. Tekniikka ei kumminkaan sekaannu hänen suvunlisäämiseensä. Munien keinollista hautomismenettelyä ei ole vielä voitu siirtää nisäkästen maailmaan. Engels kyllä lausui kerran sen ajatuksen, että »itse ihmisen siittäminen, suvun jatkaminen» on osa välittömän elämän tuotannosta, joka viime kädessä määrää historian. (Alkulause ensimäiseen painokseen »Perheen, yksityisomaisuuden ja valtion synty»). Mutta hän ei ole kertaakaan uudistanut tätä lausuntoa eikä kehittänyt sitä kauvemmaksi. Se onkin itse asiassa paikkansa pitämätön, pelkkää leikkiä »tuotanto» sanalla.

Elintarpeitten tuottaminen ja ihmisten tuottaminen ovat kaksi oleellisesti eri toimintaa. Toinen muuttuu lakkaamatta tekniikan kanssa ja muodostaa siten yhteiskunnallisen kehityksen perustuksen. »Ihmisten tuottaminen» on tykkänään luonnollinen prosessi, joka ei ainakaan tähän saakka ole rahtuakaan muuttunut tekniikan kautta. Se ei siis myöskään voi saada aikaan mitään historiallisia muutoksia. Kuinka valtava tehtävä suvun lisäämisellä lieneekin ihmisen samoin kuin jokaisen muunkin eliön elämässä, ei tämän prosessin laatu sikiämisestä syntymiseen saakka muutu historiallisen kehityksen varrella. Se ei siis vaikuta mitään yhteiskunnan muutoksiin. Minkä Engels merkitsee luonnollisen sikiämisprosessin muutokseksi, perheen ja avion muotojen muutokset, on muutoksia yhteiskunnallisissa oloissa, tuloksia, mutta ei yhteiskunnallisen kehityksen liikkeellepanevia voimia, eivätkä ne johdu siittämisen tekniikasta, vaan elintarvetuotannon tekniikasta. Jos käytämme sanaa elintarpeet laveiminassa merkityksessä, niin tämänlaatuisen tuotannon muutokset ovat ainoat, jotka viime kädessä aiheuttavat kaikki muutokset yhteiskunnassa ja »määräävät historian».

Silti ei kumminkaan ole sanottu, että ihmisten lisääntymisen määrä olisi muuttumattoman suuri, joka aina pysyisi samana. Vaikka sikiäminen, raskaus, syntyminen eivät muutukaan, mihinkä muotoon perhe ja avioliitto kulloinkin pukeutuneekin, niin vaikuttavat kumminkin taloudellisten olojen muutokset sangen huomattavasti suvun jatkamiseen ja ihmisten lisääntymiseen. Ihmisten kasvattaminen ei ole yhdenvertainen elintarvetten kasvattamisen kanssa, vaan jälkimäisten kasvattamisen laadusta riippuva tekijä. Mutta ei sillä yksinkertaisella tavalla, kuin malthuslaiset kuvittelevat.

Apinaihmisistä ja heidän hedelmällisyydestään emme tähän saakka tiedä kerrassaan mitään. Mutta jos minun otaksumiseni on oikea, että nimittäin koko elollisessa luonnossa on vallalla pyrkimys tasapainon aikaansaamiseksi lajeja ylläpitäväin ja niitä tuhoavain voimien välillä, niin on sen täytynyt olla vallalla myöskin apinaihmisten keskuudessa. Voimme otaksua, että ihmisten kantaisä samoin kuin jokainen muukin eliö kehittyi alemmalla kannalla olevasta eliöstä kaikkialla, missä siihen oli edellytyksiä, että hän siis jo alusta pitäen esiintyi suuremmissa joukoissa. Tämä määrä lienee maapallon mullistuskaudella, joka synnytti tämän uuden eläinlajin, ollut aluksi hyvin horjuva, mutta vihdoin täytyi tasapainon syntyä sitä lisääväin ja tuhoavain voimien välille, ja uuden lajin mukautumisen uusiin elämänehtoihin tulla täydellisemmäksi myöskin hedelmällisyyteen nähden. Siitä alkaen vallitsi sitten apinaihmisten lajin keskuudessa pyrkimys säilyä yhtä lukuisana.

Mutta tasapainon täytyi loppua niin pian kuin apinaihminen tuli ihmiseksi, joka alkoi valmistaa tuotannonvälineitä ja aseita. Olemme nähneet, kuinka hän tämän kautta häiritsi koko elollisen maailman tasapainoa. Olisi ihmeellistä, jos tämä ei olisi vaikuttanut myöskin hänen oman lisääntymisensä tasapainoon.

Aluksi saanemme otaksua, että hänen lisääntymisensä nopeus osotti taipumusta pysyä muuttumattomana.

Hankitut ominaisuudet, jotka ovat käyneet perinnöllisiksi, eivät muutu heti ulkonaisten olojen muuttuessa, vaan osottavat määrättyä, usein hyvinkin suurta sitkeyttä.

Jos lisääntymisen nopeus pysyi samanlaisena, niin täytyi tekniikan edistyksen johtaa siihen, että lajin lisääntyminen sai voiton sen häviämisestä, ja ihmisten luku maapallolla tuli vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa yhä suuremmaksi. Varsinkin asetekniikan kehityksen täytyi vaikuttaa tähän suuntaan, koska se ehkäisi sen hävityksen, mitä petoeläimet varemmin olivat saaneet aikaan aseettomani ihmisten keskuudessa.

Sama tekniikan edistys, joka täten vähensi ihmisen kuolleisuutta, laajensi hänen ravinnonsaannin mahdollisuuttansa, teki mahdolliseksi uusien alueitten etsimisen ja asumisen sellaisilla seuduilla, missä apinaihminen ei ollut voinut asua.

Tällä tavalla kävi mahdolliseksi, että ihminen yhä tarkemmin otti haltuunsa koko maapallon. Ravinnonsaannin mahdollisuuden laajeneminen tekniikan edistyksen johdosta ei olisi yksinään voinut johtaa tähän, ellei ihmisten lisääntyminen olisi samaan aikaan käynyt nopeammaksi. Molemmat tekijät, ihmisten nopeampi lisääntyminen ja hänen ravinnonsaannin mahdollisuutensa laajeneminen, johtuivat samasta lähteestä, tekniikan kehityksestä; mutta tämä voi vaikuttaa kumpaankin näihin eri tavalla; sen ei tarvinnut kehittää niitä samassa määrässä eikä yhtä nopeasti. Toinen voi ehtiä toisen edelle. Oli siis mahdollista, että liikakansoitusta esiintyi jo tällä asteella siellä täällä siinä merkityksessä, kuin Malthus kuvittelee asian kaikkien eliöitten pysyvänä tilana; liikakansoitusta, jonka täytyi taistella jatkuvan ravinnonpuutteen kanssa.

Yksityiset heimot kyllä voivat tällä asteella olla suuren lisääntymisen ja siitä johtuvan ravinnonpuutteen kautta pakotettuja muuttamaan pois, etsimään epäsuotuisempia alueita, kuin heidän esiisiensä asumat, kunnes vihdoin hedelmättömimmät ja autioimmat seudutkin napapiirin sisäpuolella samoin kuin kuuman vyöhykkeen hiekkaerämaissa tulivat kansoitetuiksi. Tämä on mahdollista, mutta ei välttämätöntä, eikä edes todenmukaista. Jos liikakansoitusta ja ravinnon puutetta olisi tilapäisesti ilmestynyt joillakin paikoilla, olisi se pikemmin johtanut katkeroihin sotiin jahtialueesta, jolloin väestö olisi harventunut, eikä poismuuttoon. Sellaiseen päättivät ihmiset ryhtyä tavallisesti ainoastaan silloin, kun he uskoivat siten parantavansa asemansa. He vaelsivat hedelmättömiltä seuduilta hedelmällisille. Päinvastoin menettelivät he vain silloin, kun paljoa väkevämpi voima pakotti heidät siihen. Meillä ei ole mitään perustusta otaksua sellaista voimasuhteitten eroa eri ihmisrotujen välillä alkuaikoina.

Missä ihmisiä nykyään on toivottomissa, hedelmättömissä erämaissa, joihin heitä ei ole väkivaltaisesti viety, vaan johon he ovat alkuväestönä täydellisesti kotiutuneet, siellä saanemme pitää tämän syynä ilmasuhteissa tapahtuneita muutoksia. Niin hyvin Grönlantista kuin Siperiastakin tiedämme, että niissä oli muinoin paljoa lämpimämpi ilmasto, ja Afrikan hiekkaerämaissa kasvoi aikaisemmin runsaasti metsää. Voidaan välittömästi huomata, kuinka Sahara Sudanissa nykyään siirtyy vuosi vuodelta eteenpäin. Väestön lisääntyminen maapallolla ei voisi pakottaa tällaisten erämaitten nykyisiä asukkaita sinne, vaan ainoastaan estää heitä elinehtojen yhä huonontuessa pakenemasta asuinsijoiltaan. He tapaisivat edullisemmassa asemassa olevan maan kaikkialla ympäristöllä jo kokonaisuudessaan riittävästi kansoitettuna määrättyä tuotantotapaa varten ja tämän väestön kyllin voimakkaana vastustamaan naapurien jokaista tunkeutumisyritystä sen alueelle.

Mutta miten asian laita lieneekin, onko väestön lisääntyminen pakottanut koko maan kansoittumaan ihmisille vai ainoastaan tehnyt sen mahdolliseksi, edellyttää se kumminkin joka tapauksessa nopeampaa ihmisten lisääntymistä, kuin heidän apinankaltaisten esi-isiensä keskuudessa oli ollut vallalla.

Kumminkin on lisääntyminen ollut ainoastaan sangen hidasta. Koko maan kansoittumisprosessi edellyttää sellaista ihmisen mukaantumiskykyä mitä erilaisimpiin oloihin, sellaista havaintojen ja keksintöjen paljoutta — ennen kaikkea tulen —, että alkuihmisen oli mahdoton saada ne nopeasti luoduiksi. Hänen edistymisensä tahti on siis voinut olla ainoastaan hyvin pitkäveteinen. Jokainen uudemmalla ajalla sattunut löytö lykkää sen ajankohdan, jolloin olemme otaksuneet ihmisen ihmisentymisen maapallolla tapahtuneen, yhä kauemmaksi taaksepäin.

Ei suinkaan ole välttämätöntä, että ainoastaan ravinnon puute olisi jälleen ehkäissyt ihmiskunnan kehityksen sen jälkeen kuin aseitten keksiminen oli sitä niin suuresti edistänyt. Samassa määrässä kuin nämä keksinnöt tulivat täydellisemmiksi ja osottivat vaikutuksiansa, siirtivät ihmisen ulos aarniometsistä kasviravintoineen ja johtivat hänet metsästysalueille, jossa hänen tuli saada ravintonsa pääasiallisesti metsänriistasta, samassa määrässä täytyi hänen elintapansa muuttua. Aseitten kautta hän oli saanut petoeläinten elimet ja nyt hänen täytyi tottua myöskin niiden elantotapaan ja ravintoon, samalla kuin hänen elimistönsä oli mukautunut kasviravinnon hankkimiseen ja käyttämiseen.

Tämä muutos asetti elimistölle sangen suuria vaatimuksia. Ihminen oli aarniometsässä todennäköisesti elänyt sangen mukavasti satoisista kasveista — jos voimme nykyisistä apinoista päättää hänen tilansa —, mutta nyt hänen täytyi ajaa takaa elävää, pakenevaa saalista, jännittää kaikki lihaksensa, kaikki aistimensa usein päiväkausiksi äärimmilleen, jos hän tahtoi saada kiinni jotakin, mikä voi tyydyttää hänen nälkäänsä. Ja kuinka tuskallista tämä mahtoi olla! Ravinnonsaannin epävarmuuden tähden on kaikissa petoeläimissä kehittynyt kyky kärsiä hämmästyttävän kauan nälkää. Kasvinsyöjillä, joiden pöytä on tavallisesti aina runsaasti katettu, tämä kyky enimmäkseen katoaa. Villin, jolla on kasvinsyöjän vatsa, täytyy nyt tottua petoeläinten tavoin näkemään toisinaan nälkää. Vihdoin tämä hänelle jossakin määrässä onnistuikin, mutta ei yhtä täydellisesti kuin petoeläimille. Sentähden sattuvatkin useimmat kannibalismin — ihmissyönnin — tapaukset, mitä ihmiskunnan historialla on esitettävänä, juuri tälle ajanjaksolle.

Suvunlisäämissysteemi ei tietysti voinut jäädä näiden tavattomain ponnistusten ja kieltäymysten vaikutuksen ulkopuolelle. Kuta enemmän villin täytyi käyttää voimaa olemisen taisteluun, sitä vähemmän hänelle jäi sitä jäljelle suvun jatkamiseen.

Kasviravinnolla elävien apinain keskuudesta, jotka käyttivät ainoastaan vähän voimia ruokansa hankkimiseen, ovat tutkijat yleensä tuoneet esiin niiden aistillisuuden silmiinpistävänä piirteenä. Samoin metsästäjäkansojen keskuudesta yhtä usein niiden sukupuolisen kylmyyden.

Niinpä Robertson sanoo:

»Amerikalaisilla on ensimäisen luonnonvietin voimakkuus hämmästyttävässä määrässä vieras ja tuntematon. Syntyperäiset asukkaat koko uudessa maailmassa kohtelevat vaimojansa kylmällä ja välinpitämättömällä tavalla». (V. Robertson, Geschichte von Amerika, I, s. 335, 1891.)

Robertson sanoo samalla itse, että tämän perustuksena ei ole rodun ominaisuus, vaan elantotapa:

»Huomataan, että sukupuolten eläimellinen taipumus toisiinsa käy tulisemmaksi niissä Amerikan maissa, missä ihmisillä on maan hedelmällisyyden, ilmaston lämpimyyden tai korkeammalle kehittyneen sivistyksen vaikutuksesta enemmän tai vaihtelevampi ravinto ja missä he vähemmän tuntevat villien elantotavan vaivoja», (s. 339.)

Caesar kuten Tacituskin kertovat germanilaisten nuorukaisten siveydestä.

Miesten sukupuolisen kylmyyden ei kumminkaan tarvitse vahingoittaa lisääntymistä. Uroksen avustus suvun jatkamisessa on nisäkästen keskuudessa sangen vähäpätöinen. Yhtyykö hän puolisoonsa kaksi vai kaksisataa kertaa vuodessa, voi olla aivan samantekevää lasten luvulle, jotka jälkimäinen synnyttää elämässään. Eläinten keskuudessa, jotka laskevat munia ja hedelmöittävät ne vasta äidin elimistön ulkopuolella, kuten kalat, voi miespuolisen elimistön käyttö suvunjatkamistarpeeseen olla yhtä suuri kuin naispuolisenkin, jopa toisinaan suurempikin. Tämä suhde kääntyy naaraalle epäedullisemmaksi jo sellaisten eläinten keskuudessa, missä muna hedelmöittyy naaraan ruumiissa, kehittyy siellä määrättyyn kokoon ja munitaan sekä haudotaan vasta sitten. Imettäväisten maailmassa on naaraan suoritettava vielä paljoa suurempi voimankäyttö suvun jatkamisessa, kun taas urokselta vaadittava supistuu vähimpään määrään. Ja ihmisten keskuudessa vihdoin on naisen voimankäyttö suvun jatkamiseksi miehen voimankäyttöön verraten suhteettomasti suurin kaikista eläimistä. Ainoastaan harvoilla suurimmilla eläimillä on pitempi kantamisaika, kuin minkä naisen raskaudentila kestää. Se on hänellä ruumiin kokoon verraten pitempi kuin millään muulla eläimellä. Eikä mikään eläin imetä poikiansa niin kauan kuin hän. Muut eläimet, joiden raskaudentila on pitempi, kuten hevoset ja elefantit, synnyttävät sikiönsä maailmaan niin kehittyneinä, että ne voivat heti synnyttyänsä kävellä. Ihmislapsi tarvitsee vuoden, ennen kuin hän voi liikkua maassa, ja silloinkaan ei tämä liikunta ole vielä puhumisen arvoista. Äidin täytyy vielä kauan kantaa häntä, jos on kyseessä pitempimatkaiset paikan muutokset. Ennen kymmenen vuoden ikää ei hän alkeellisimmissakaan oloissa ole niin kaukana, että hän voisi itse etsiä elintarpeensa. Kaikki ne voimankäytön lisätyt kustannukset, joita tämän korkeimman ja monimutkaisimman eliön kasvattaminen vaatii, lankeevat melkein yksinomaan äidin kannettaviksi. Hänestä siis riippuu myös se hedelmällisyyden runsaus, minkä joku määrätty tuotantotapa sallii. Inhimillisen hedelmällisyyden historia on naistyön historiaa.

On selvää, että metsästäjäelämä suunnattomine naisen voimankulutuksineen ei jätä paljon voimia jäljelle suvun jatkamiseen. Nainen olisi joutunut tykkänään tuhon omaksi, jos hän olisi seurannut miestä kaikille metsästysretkille kuten naarasleijona urosta. Tähän tehtävään ei hänen kasviravintoon sopeutunut elimistönsä sen mukaisine suvunjatkamistapoineen olisi kyennyt. Hänen täytyi aika-ajoin irrottautua miehestä. Työnjako tuli välttämättömäksi. Metsästys jäi miehen toimeksi, samoin kalastus, missä siihen oli tilaisuutta, niin myöskin näihin tarvittavien aseitten ja työkalujen valmistus — siis ei ainoastaan keihästen ja jousien, vaan myöskin veneitten. Naiset pysyivät leiripaikalla, johon metsästäjä kuljetti saaliinsa. Heidän osakseen lankesivat ne tehtävät, joita voitiin toimittaa siellä tai sen läheisyydessä, lasten hoitaminen, marjojen ja juurien kokoaminen, majan ja pukujen valmistaminen nahoista, tulen hoitaminen, kun se oli keksitty, j. n. e.

Steinen kertoo Schinguintiaaneista Brasiliassa:

»Meidän intiaaneihimme nähden löytyy aivan yksinkertainen perustus, joka sangen hyvin selittää verisen metsästyksen ja rauhallisen maanviljelyksen esiintymisen rinnakkain. Sanoaksemme sen suoraan: mies on harjoittanut metsästystä ja nainen sillaikaa keksinyt maanviljelyksen. — — — Mies on rohkeampi ja taitavampi, hänelle kuuluu metsästys ja aseidenkäytön harjoitteleminen. Missä siis metsästyksellä ja kalastuksella vielä on tärkeä tehtävä, täytyy, mikäli työnjakoa yleensä esiintyy, naisen ottaa huolekseen muiden ravintoaineitten hankkiminen, kuljetus ja valmistaminen. Tämä jako ei suinkaan ole mielivaltainen, vaan eräs luonnollisia suhteita, mutta siitä on se usein tarpeellista arvonantoa vaille jäänyt seuraus, että nainen omalla työalallaan saavuttaa yhtä hyvin omat tietonsa, kuin mies omallaan.» (Karl v. d. Steinen, Unter den Naturvölkern Brasiliens, s. 206, 1897.)

Varma on, että töitten jakaminen miehen ja vaimon välillä ei ole mielivaltainen. Mutta mahtaneeko se johtua juuri siitä seikasta, että edellinen on rohkeampi ja taitavampi? Jos tässä suhteessa todella on eroa sukupuolien välillä, niin olisi kai sitä pikemmin pidettävä työnjaon seurauksena kuin sen syynä. Naiset voivat olla yhtä rohkeita ja taitavia kuin miehetkin, missä heillä on siihen tilaisuutta. Mikä heidät kaikissa tapauksissa erottaa jälkimäisistä, on heidän toimintansa suvun jatkamisessa. Steinen unhottaa, kummallista kyllä, tämän niin tärkeän tekijän kokonaan.

Ilmeisesti ei ole pelkkä sattuma, että milloin saduissa ja historiassa kuulemme amatsooneista, ovat ne neitoja. Raskauden tilassa oleva tai imettävä amatsooni olisi pahassa pulassa.

Työnjako oli välttämätön heimon säilymiseen nähden. Se vasta teki mahdolliseksi, että nainen yleensä voi metsästäjäelämän edellytyksissä kestää raskauden ja imettämisen ajan sekä yleensä huolenpidon pienistä lapsista. Mutta se ei kumminkaan yleensä sanottavasti keventänyt naisen taakkaa. Vaikka hän vapautuikin yksityisistä metsästysretkistä, ei hän voinut jäädä paikoilleen, kun metsästysalue oli käynyt riistasta tyhjäksi ja oli kysymys leiripaikan siirtämisestä, toisen etäisemmän etsimisestä. Ja työt leirissä lisääntyivät. Teknillinen edistys lisäsi ennen kaikkea naisten eikä miesten työalaa, se toi mukanaan kasvien viljelemisen, savenvalannan, teltan parantamisen, varastojen — porvarilliset taloustieteilijät sanoisivat »kapitalin» — keräämisen. Valitettavasti ei tätä kapitalia voitu sijoittaa pankkiin kasvamaan korkoa. Naisen täytyi raahata se mukanaan vaelluksilla, samoin kuin lapset, jotka eivät vielä kyenneet tekemään pitkiä päivämatkoja. Heidän »kapitalinsa» mukana kasvoi heidän taakkansa. Ihmiseksi tuleminen teki hänestä aluksi työjuhdan, miehestä metsästävän ja sotivan erämaan herran. Jälkimäisen täytyi usein maksaa aseiden hänelle hankkima herruus nälällä. Mutta ei koskaan työtaakalla, joka häntä rasitti. Metsästys ja sota olivat hänen huvejansa.

Työtaakka yhdessä raskauden ja imettämisen vaalimain ponnistusten kanssa saattaa villien naisen aikaisin vanhaksi. Hän on usein jo 25 vuoden ijässä vanha vaimo, joka 30 vuotiaana tuskin enää kykenee synnyttämään terveitä elinvoimaisia lapsia.

Mutta hänen synnyttämiskykynsä on lyhyellä nuoruudenajallakin rajoitettu. Raa'at tai puoliksi keitetyt lihakappaleet ja juuret eivät ole sopivaa ravintoa pienille lapsille. Eikä edes näitäkään ravintoaineita ollut aina. Pienet lapset voivat vielä vähemmän kuin täysikasvuiset miehet nähdä vahingoittumatta pitkältä nälkää petoeläinten tavalla. Ainoan säännöllisen heidän säätävissään olevan ravinnon lähteen löysivät he äitinsä rinnoilta. Imettämisaikaa jatkettiin sentähden mahdollisimman pitkälle. Se kestää villien keskuudessa säännöllisesti kolme neljä vuotta. Ja sen kestäessä ovat hedelmöittymiset harvinaisia. Niinpä lasten luku onkin metsästäjäkansojen keskuudessa pieni. Vähäpätöinenkin sille epäsuotuisa elinehtojen muutos riittää jo lopettamaan sen kokonaan.

Jatkuva samassa rodussa tapahtuva siitos voi myöskin tulla hedelmättömyyden syyksi.

Jo Darwin viittasi kirjassaan eläinten ja kasvien vaihteluista karjanhoilajain vakaumukseen samassa rodussa tapahtuvan umpisiitoksen vahingollisuudesta: »Sen huonoja seurauksia ovat ruumiin voiman, suuruuden ja hedelmällisyyden menettäminen». (II, s. 164.)

Tämän menettelyn synnyttämän lisääntyvän hedelmättömyyden osottavat selvästi ne kokeet, joita Weisman ja hänen jälkeensä Guaita ovat tehneet hiirillä. Eläimiä pariutettiin 36 polvea ahtaassa umpisiitoksessa. 1–10:nnessä polvessa oli poikien keskimääräinen luku pesuudessa 6,1. Siitä alkaen se huomattavasti aleni. 35:nessä ja 36:nnessa polvessa se oli enää ainoastaan 2,9.

Eräs toinen tutkija Ritzema Bos siitätti rottia umpisiitoksessa 30 sukupolvea. Hän huomasi, että:

Näemme siis, että umpisiitoksen seuraukset ovat läpi monien sukupolvien tuskin huomattavissa, mutta sitten ne lisääntyvät hyppäyksittäin. (Vertaa tästä Th. H. Morganin Experimentelle Zoologie, 12 luku, Inzucht.)

Umpisiitoksen on täytynyt vakavasti uhata myöskin alkuihmisen pientä yhteiskuntaa.

Sen tuottamat vaarat olivat eläimellisellä asteella pienet. Laumat ja parvet eivät siiloin vielä ole jyrkästi suljettuja. Kasvinsyöjillä on tavallisina aikoina ravinnon ylijäämä niin suuri, että taistelu ruokapaikasta ei ole välttämätön. Jokainen lajitoveri, jopa jokainen laiduntoveri on silloin sosiaalisille eläimille tervetullut. Amerikalaiset bisonit esim. elivät vuodenaikojen ja olosuhteitten mukaan pienissä parvissa, 10–50 kappaletta, mutta myöskin suurissa, tuhatlukuisissa laumoissa. Eteläafrikan ruohotasangoilla kävivät strutsit, antilopit, sebrat j. n. e. rauhallisesti vierekkäin laitumella suurissa joukoissa.

Monet yhdessä elävät kavioeläimet ovat umpinaisempia, kuten esimerkiksi elefantit ja vuorikauriit. Ne muodostavat suljetuita yhteiskuntia. Mutta niiden jäseninä on tavallisesti ainoastaan naaraita sekä puolikasvuisia koiraita. Ainoastaan naaraat ovat heistä sosiaalisia. Koiraat suljetaan heidän keskuudestaan heti kun ovat tulleet täysikasvuisiksi, ja ne kiertelevät sitten yksinään tai pienissä ryhmissä, liittyäksensä naaraisiin ainoastaan paritteluajalla. Myöskin hirvien keskuudessa naaraat elävät vasikkain kanssa erikseen laumassa jonkun kokeneen hirvilehmän johdolla; heikommat täysikasvuiset uroshirvet elävät samoin yhdessä eri laumassa, vahvimmat hirvet sitävästoin yksikseen kiima-aikaan saakka, jolloin he tappelevat naaraitten omistamisesta.

Kaikki nämä seikat vaikuttavat umpisiitosta vastaan.

Apinaihmisenkin yhteiskunnallinen elämä lienee ollut järjestetty jollakin tällaisella tavalla. Ehkäpä hän ei muodostanut minkäänlaisia suljetuita yhteiskuntia, vaan eli hajallisissa joukkueissa, jotka toisinaan liittyivät suuremmiksi laumoiksi tai hajaantuivat jälleen, miten olosuhteet kulloinkin vaativat. Ihmisapinain yhteiskunnallisia tapoja on nykyään vaikea tutkia, kun ihminen ahdistaa niitä. Sillä vainotut eläinlajit menettävät helposti yhteiskunnalliset tapansa ja muuttuvat yksikseen eläjiksi, jos he siten voivat paremmin välttää vainoamista, kuten voidaan nähdä esimerkiksi majavasta.

Ehkäpä se, mitä Savage kertoo, vastaa ihmisapinain ja siten kai myöskin jossakin määrässä apinaihmisten vanhoja tottumuksia.

»Ei voida sanoa, että shimpanssit elävät seuraisesti, koska niitä harvoin tapaa yhdessä useampia kuin kymmenen, korkeintaan parikymmentä. Varmoihin vakuutuksiin nojaten voin väittää, että ne tilapäisesti kokoontuvat suurilukuisempina leikkimään. Eräs kertojani vakuuttaa nähneensä sellaisessa tilaisuudessa ei vähempää kuin viisikymmentä apinaa, jotka huvittelivat riemuiten, kirkuen ja rummuttaen vanhoja puurunkoja. He välttävät ihmisten olinpaikkoja niin paljon kuin suinkin. (Brehmin Eläinten elämässä I, s. 70.)

Viimeinen lause todistaa sitä vainoa, jonka alaisena shimpanssit ovat ihmisten taholta ja selittää, minkä vuoksi he elävät enää ainoastaan pienissä joukkueissa. Kun he siitä huolimatta kokoontuvat aika-ajoin suurempiin joukkoihin, osottaa se, että heidän yhteiselämän halunsa ei rajoitu joukkueeseen, että vierasheimoinen ei ole heille vihollinen. Paritteluja eri joukkojen jäsenten välillä voi silloin ajoittain helposti sattua.

Joka tapauksessa meillä ei ole pienintäkään merkkiä siitä, että samassa suvussa sikiytyminen uhkaisi minkään joukoissa elävän eläimen olemista, paitsi siellä, missä ihminen itse rajoittaa vainoamisellaan ahtaammilleen sen piirin, missä pariutuminen voi tapahtua. Niinpä metsähärkiä elää enää ainoastaan muutamia satoja kappaleita Bjelovjeschin metsässä, siis pakotettuna alituiseen umpisiitokseen. Tämä pitemmän aikaa jatkunut seikka saattaa ne hedelmättömiksi.

Tätä nykyä niitä lasketaan olevan 758 kappaletta. Mitä tarkimmasta suojelemisesta huolimatta ei niiden luku ole neljäänkymmeneen vuoteen enää lisääntynyt, kuten Kulagin ilmoitti esitelmässään metsähärkien biologiasta (venäläisten luonnontutkijain kahdennessatoista kongressissa tammikuussa 1910.)

Niiden hedelmällisyys on niin vähäinen, että Brehm odotti niiden häviämistä jo useita vuosikymmeniä sitten.

»Vuonna 1829 poiki 258:sta lehmästä ainoastaan 93. Muista 165:stä oli suurin osa hedelmättömiä, pienempi osa liian nuoria. Tästä voitanee löytää yksi syy tämän eläinlajin häviämiseen. (Brehm, ed. teos III s. 393.)

Tämäkin on yksi todiste yllämainittuun tosiasiaan, että ihmisen sekaantuminen luontoon synnyttää tasapainon häviötä, liiallista ja liian pientä lisääntymistä, sangen usein vastoin ihmisen tahtoa. Metsähärkiä suojellaan mitä huolellisimmin, ja kumminkin ne uhkaavat kuolla sukupuuttoon.

Saman seikan, mikä tässä vaikutti metsähärkien luvun supistamisen muutamiin satoihin kappaleisiin, täytyi myöskin toteutua ihmisen suhteen, kun hänestä tuli metsästäjä, kun hän yhdisti kasvinsyöjän sosiaaliset tottumukset petoeläimen elintapaan. Siten hän rajoitti sitä piiriä, missä hänen parittelunsa tapahtui.

Miehen ja naisen välinen työnjako vaikutti kyllä sen, että miehet olivat toisinaan pitemmän aikaa erossa naisista. Mutta kumpikin puoli tuli sitävastoin samaan aikaan taloudellisesti yhä lähemmin kahlehdituksi toisiinsa. Työnjako merkitsee työskentelemistä toistensa puolesta, merkitsee siihen osallisten tekijäin molemminpuolista riippuvaisuutta toisistaan.

Ennen työnjakoa ei kukaan täysikasvuinen yksilö ollut elämän ylläpitoon nähden riippuvainen toisesta. Petoeläinten torjuminen ehkä sai heidät liittymään yhteen, mutta ei elintarpeitten hankkiminen. Jokainen löysi hedelmiä ja muita tarvitsemiansa ravintoaineita. Mutta nyt muuttui asia toiseksi. Elämän ylläpidon lähteet kävivät vähemmän säännöllisiksi; väliin täytyi miesten hankkia ylläpito, väliin taas naisten. Nainen ei voinut varsinkaan sellaisina aikoina, jolloin kasvullisuus seisahtui, elää saamatta osaa kaadetusta riistasta, eivätkä miehet voineet elää yksinomaan liharavinnolla. Ja kuta enemmän naisten tekniikka kasvoi, kuta enemmän he valmistivat vaatteita ja telttoja, keräsivät varastoja, kuta tärkeämmäksi tulen tehtävä tuli, sitä suurempi miesten riippuvaisuus naisten työstä. Jälkimäisten työtaakka kasvoi, mutta samassa määrässä kasvoi myöskin heidän yhteiskunnallinen merkityksensä. Heidän lisääntyvä työtaakkansa ei tehnyt heistä orjia eikä proletaareja. He olivat työalansa ja tuotannonvälineittensä herroja, ja miehet pitivät heitä arvossa yhtä oikeutettuina. Korkeampi sivistys vasta on alentanut naisen työkaluksi, tavaraksi ja lopuksi miehen ylellisyysesineeksi.

Samalla kuin saman heimon miehet ja naiset tekniikan yhä kehittyessä tulivat lisääntyvän työnjaon kautta yhä lähemmin kahlehdituiksi toisiinsa, kasvoi heimon vastakkaisuus toisiin heimoihin. Kasvinsyöjät voivat sopia toistensa kanssa laidunmaillaan; jokainen löytää ruokaa kylliksi. Petoeläimet joutuvat helpommin riitaan ja tappelevat helpommin saaliista. Tarkka metsästysalueen tunteminen on tällöin välttämätön, jos mieli metsästyksen onnistua.

Itsensä puolustaminen kerran voitetulla alueella, toisten metsästäjien pysyttäminen siitä loitolla tuli nyt tärkeäksi tehtäväksi. Vieraasta tuli nyt vihollinen. Samalla kuin heimo liittyi sisällisesti yhä lujemmin yhteen, samalla se sulkeutui ulospäin. Siten siitä tuli suljettu yhteiskunta, ja parittelut rajoittuivat sen piiriin.

Jos tämä piiri oli ahdas, ja elleivät muut voimakkaat vastapyrkimykset poistaneet samassa suvussa tapahtuneen siittämisen seurauksia, joka on kyllä mahdollista, niin täytyi niiden tulla aikojen kuluessa yhä enemmän näkyviin, aiheuttaa hedelmättömyyttä ja siten sellaisten heimojen kuoleman; ei liikakansoitusta, vaan väestön hupenemisen.

Nyt syntyvät avioliittorajoitukset tarkoittivat kai näiden vastustamista.

Esi-ihmisten aviomuodoista, jos niin saa sanoa, tiedämme yhtä vähän kuin heidän muistakin yhteiskunnallisista suhteistaan, ja vertaileminen apinoihin ei anna meille mitään otaksumisien tukikohtia, koska viimemainittujen keskuudessa tapaamme sangen erilaatuisia suhteita sukupuolten välillä: monivaimoisuutta siten harjoitettuna, että vahva koiras vaatii itselleen yksinomaisen oikeuden sukupuoliseurusteluun joukkonsa naaraitten kanssa ja pitää kaikki kilpailijat aisoissa; yksiavioisuutta siinä muodossa, että yksityiset parit liittyvät lähemmin toisiinsa lyhemmäksi tai pitemmäksi aikaa; seka-avioisuutta, yksityisten urospuolten seurustelua erotuksetta kaikkien joukon naarasten kanssa.

Myöskin toinen tukikohta, joka voisi auttaa meitä tässä apinoihin vertailemisen ohella, nimittäin päätösten tekeminen niiden elämänehtojen nojalla joissa alkuihmisen on täytynyt elää, ei voi tässä johtaa meitä varmempaan kuvitteluun alkuihmisen yhteiskunnallisista suhteista ihmiseksi tulemisen kynnyksellä. Jokaisen mainituista kolmesta sukupuolisuhteitten muodosta voi yhtä helposti yhdistää niihin elämänehtoihin, joissa meidän täytyy otaksua esi-ihmisen eläneen. Ehkäpä ei mikään näistä muodoista olekaan juuri siitä syystä päässyt yleiseksi eikä saavuttanut pitempiaikaista pysyväisyyttä, vaan kaikki kolme ovat esiintyneet rinnakkain, jolloin olosuhteista riippuen toisella kertaa toinen, toisella toinen on ollut pääasiallisesti vallalla.

Voimme kai kutsua tätä tilaa vapaan rakkauden tilaksi siinä merkityksessä, että yhteiskunnalliset edut ja katsantokannat eivät olleet säätäneet mitään määrättyä sukupuolisen suhteen muotoa. Mutta se tuskin oli vapaa siinä merkityksessä, että jokainen voi sukupuolialalla antaa taipumuksillensa aina täysin vapaan vallan, tapaamatta vastustusta. Yksityisten koirasten keskinäiset voimasuhteet ja heidän taistelunsa menestys ovat määränneet koiraan suhteet hentoon sukupuoleen. Apinain keskuudessa ainakin on tällaisia taisteluita naaraasta tai naaraista.

Asema muuttuu heti, kun ihminen kehittyy metsästäjäksi, kun hänen yhteiskuntansa tulevat suljetummiksi ja kun samassa suvussa siittäminen alkaa vaikuttaa heihin. Sukupuolisten suhteitten muodostuminen ei enää olekaan yhteiskunnalle samantekevä yksityisasia. Hedelmättömyys ja suvun rappeutuminen määrättyjen avioyhtymäin seurauksena uhkaavat nyt inhimillistä yhteiskuntaa. Sillä on täysi syy panna salpa sellaisten liittojen eteen.

Luonnollisesti voidaan lausua ainoastaan arveluita siitä, miten ihminen tuli tuntemaan samassa suvussa siittämisen vahingolliset seuraukset — ja samoin kypsyneen miehen sukupuoliyhdynnän vahingollisuuden nuoremman tai vanhemman polven kanssa — taikka tuliko hän yleensä tuntemaankaan niitä, vai kehittyikö hänessä vaistomaisesti vastenmielisyys sukulaisavioon.^[3*] Yhteys umpisiitoksen ja hedelmättömyyden sekä suvun rappeutumisen välillä on varmaan vaikeasti huomattavissa, mutta sangen helposti veren risteytymisen hyvää tekevät vaikutukset rappeutuneessa rodussa.

Darwin sanoo:

»Kauan jatkuneen umpisiitoksen huonoja seurauksia ei ole yhtä helppo osottaa; kuin risteytymisen hyviä vaikutuksia, sillä huonontuminen tapahtuu vähitellen.» (Eläinten ja kasvien vaihteleminen II s. 164.)

On voinut kestää useita tuhansia vuosia ja monet tuhannet heimot ovat voineet joutua sillävälin perikatoon samansukuisen siitoksen kautta, kunnes yhteys jossakin huomattiin ja synnytti vastatoimenpiteitä. Heti kun tämä onnistui, täytyi heimojen, jotka olivat puolustautuneet samassa suvussa siittämistä vastaan, vähitellen saavuttaa ylivoima toisten edellä.

Kuinka myöhään tämä lienee tapahtunutkin, on sen täytynyt sattua jo sillä asteella, mikä kävi sen edellä, jolla alhaisimmat nykyiset luonnonkansat ovat. Ne kaikki tuntevat jo aviorajoitukset ja määrätyt yhteiskunnalliset järjestöt heimon piirissä aviollisen yhtymisen estämiseksi veriheimolaisten kesken. Yhteiskunta alkaa harrastaa sitä suuresti. Siveellinen tunne asettaa avioesteet yhteiskunnan vaatimuksiksi yksilöille ja ajaa ne mitä tehokkaimmin lävitse. Tämä tunne, joka siihen saakka on ollut puhtaasti vaistomainen, näyttää siirtyneen sukupuolielämän alalle aluksi määrättyjen vaatimusten hyväksymisenä. Siitä alkaen nykyhetkeen saakka on sukupuolielämä pysynyt siveellisyyden — ja siten luonnollisesti myöskin siveettömyyden — pääalana. Kun puhutaan siveettömyydestä, ajatellaan ensimäisenä sukupuolielämää koskevain siveyskäskyjen loukkaamista.

Täten syntyy suvun jatkamisen alalle uusi valtava voima, jota ei eläinmaailmassa ole: siveellinen käsky ryhtyä suvun jatkamiseen ainoastaan oloissa, mitkä ovat suotuisia sikiön kehittymiselle ja antavat takeita voimakkaista yhteiskunnalle hyödyllisistä jälkeläisistä.

Suvun jatkamisen, eli puhuaksemme Engelsin tavoin, »ihmisten tuottamisen» sovittaminen ja alistaminen yhteiskunnallista etua vastaavaksi on perusteellisesti katsoen kaikkien sukupuolielämää koskevien siveellisten havaintojen sisällys. Naiset tuntevat ne voimakkaimmin. Ensiksikin siitä syystä, että heidän sosiaalinen tuntonsa yleensä on voimakkaampi. Olemmehan nähneet, kuinka eläinkunnassa etupäässä naaraat muodostavat yhteiskuntia ja liittyvät niihin, kun taas koirailla on paljoa enemmän taipumusta eristymiseen, »individualismiin», »persoonalliseen elämään». Sitten myöskin siitä syystä, että suvun jatkaminen asettaa naiselle paljoa suurempia vaatimuksia ja huoli jälkeläisistä tuottaa paljoa enemmän työtä kuin miehille. Molemmat nämä perusteet ovat muuten mitä läheisimmässä yhteydessä. Eläimellinen yhteiskunta karttaa varmasti huolenpitoa jälkeläisistä paljoa enemmän, kuin huolenpitoa omasta persoonallisuudestaan.

Yhteiskunnan edut luonnollisesti vaihtelevat ja siten myöskin vaihtelevat ne vaatimukset, joita se on asettanut sukupuolielämän alalle. Mutta siveellisen vaatimuksen luonteessa on, että se kangistuu ja säilyy, vaikka ne edellytykset lakkaavatkin, jotka sen synnyttivät. Mikä sen alkuaikana palveli yhteiskunnan etua, voi sen jatkuessa käydä tarkoituksettomaksi, jopa vahingolliseksikin ei ainoastaan yksilölle, vaan yhteiskunnalle itsellensä, eikä tämä pidä missään paremmin paikkaansa kuin sukupuolielämän alalla.

Mutta olkoonpa siveys tarkoituksenmukainen tai tarkoitustaan vastaamaton, vaikuttaa se kaikissa tapauksissa väestön lisääntymiseen, toisaalla estäen, toisaalla edistäen sitä.

Ensiksikin se on joka tapauksessa vaikuttanut edistävästi kieltäessään sukupuolisen yhdynnän veriheimolaisten välillä.

Teknillinen edistys määrätyltä asteelta alkaen vaikutti samoin edistävästi.

Takaisin sisällysluetteloon

XIII.

Geometrinen sarja sivistyksessä.

Karjanhoidon kehittyminen saattaa naisen olosuhteisiin, jotka vähentävät hänen työtaakkaansa ja muodostavat suvun lisäämisen vähemmän vaivaloiseksi hänelle. Vetoeläimestä hän saa avustajan, jolle hän luovuttaa osan omasta taakastaan. Vaelluksilla hänen ei enää tarvitse raahata talouskaluja eikä lapsia; hän itse voi silloin ratsastaa hevosella tai kameelilla, ja vihdoin kulkea härkien vetämissä kärryissä. Ravinnon saanti tulee säännölliseksi. Eläimet antavat maitoa ja tekevät siten mahdolliseksi imettämiskausien lyhentämisen.

Toisen helpotuksen hän voittaa, kun vaivaloisen pellon muokkauksen sijaan käsivoimin astuu auran työ. Nautaeläinten samoin kuin hevosenkin kesyttäminen ja ohjaaminen on miesten asia, ja siten joutuu myöskin auran työ heille. Peltotyö lakkaa olemasta naisten toimena.

Nainen voittaa yhtä paljon myöskin kiinteän asunnon kautta, joka tekee lopun kaikista vaivaloisista vaelluksista ja vapauttaa hänet siitä työstä, mikä johtuu teltan pystyttämisestä ja purkamisesta aika-ajoin. Kerran rakennettu huone ei vaadi mitään muuta työtä. Sen kunnossapito lankeaa yhä yksinomaisemmin miehille, ehkäpä sentähden että työ metsässä on heidän toimialaansa. Kuta enemmän metsästys joutuu syrjään, sitä enemmän astuu sen tilalle puiden hankkiminen rakennus- ja polttoaineiksi.

Kotoinen liesi, pihatto, puutarha, näiden ohella myöskin lasten tupa, mikäli lapset eivät telmi ulkosalla, niistä muodostuu nyt naisen toiminnan pääasiallinen alue. Se on vieläkin kyllin laaja suodakseen hänen voimillensa määrätyn kehittymismahdollisuuden, mutta ei enää niin suuri, että se liiaksi rasittaisi naista. Hänelle jää nyt enemmän voimia suvun jatkamiseen. Ja työ käy samaan aikaan tuottavammaksi, tuotannon ylijäämät, jotka suovat lapsille runsaamman ravinnon, tulevat suuremmiksi. Tämä työn tuottavaisuus tekee nyt jo orjien käyttämisen taloudessa kannattavaksi, koska he nyt tuottavat ylitse omien ylläpitokustannustansa. Missä kotiorjuus kehittyy, poistuvat perheen emännältä kaikki raskaat työt; lasten synnyttäminen ja kasvattaminen tulevat hänen vaikeimmiksi tehtävikseen, joihin hän käyttää suurimman osan voimiansa.

Hedelmättömyys tulee tällä asteella tavattoman suureksi. Silmiinpistävimpänä esimerkkinä tähän on Etelä-Afrika siihen aikaan, jolloin toiselta puolen kalterit, toiselta buurit olivat sellaisen runsaita ylijäämiä tuottavan talouden kannalla paimentolalskarjanhoidon ja kiinteän maanviljelyksen rajoilla ja jolloin hottentottilaiset elivät heidän rinnallaan metsästäjinä ja myöskin buurien orjina. Yhtä pieni kuin hedelmällisyys oli hottentottien joukossa, yhtä suuri se oli buurien keskuudessa.

Eräs kertoja, joka kävi Afrikassa seitsemännentoista vuosisadan lopulla, Barrow, sanoo:

»Hottentoteilla on harvoin enempää kuin 3 lasta ja useat heidän naisistaan ovat hedelmättömiä». Buureista hän sitävastoin kertoo: »Kuutta tai seitsemää lasta perheessä pidetään sangen pienenä lukuna; kahdentoista ja kahdenkymmenen välinen määrä ei ole ensinkään tavaton». Ja kaffereista: »Heidän sanotaan olevan tavattoman hedelmällisiä; kerrotaan, että kaksoiset ovat melkein yhtä tavallisia kuin yksi lapsi, ja että ei ole harvinaista sekään, että nainen synnyttää samalla kertaa kolme lasta.»

Herbert Spencer, joka lainaa Biologiaansa (II, s. 533) tämän todistuksen, viittaa myöskin Kanadan ranskalaisiin, joiden keskuudessa 8–16 lasta on talonpoikaisperheissä tavallinen luku, ja jossa monet naiset lahjoittavat elämän 25:llekin lapselle.

Näistä esimerkeistä näkyy, että suuri hedelmällisyys riippuu määrätystä tuotantotavasta eikä erityisestä rodusta. Kafferien hedelmällisyys on samanlainen kuin buurienkin, joiden kanssa he myös ovat samalla taloudellisella asteella. Ranskalaisten talonpoikain lisääntymisluku Kanadassa on aivan toinen kuin Ranskassa.

Ainoastaan mitä suurin hedelmällisyys tekee käsitettäväksi sen seikan, että Saksa kansainvaellusten edellisinä vuosisatoina ja niiden kestäessä voi lähettää väestölaineen toisensa perästä ooman valtakuntaa vastaan, sitten tähän valtioon, joutumatta uupumukseen. Rheinin ja Elben välisellä alueella oli silloin tuskin miljoonaa asukasta, ja kumminkin se voitti Rooman maailmanvallan, jossa oli vähintään 50 miljoonaa asukasta. Vertaa Delbrück, »Geschichte der Kriegskunst, II, s. 35». Delbrück arvioitsee Rooman valtakunnan väkiluvun keisariajalla jopa 90 miljoonaan, s. 23. Tämä otaksuma ei kumminkaan pitäne paikkaansa.) Yhtä ihmeelliseltä kuin saksalaisten, näyttää arabialaistenkin hedelmällisyys, kun he islamin perustamisen jälkeisen vuosisadan kuluessa voivat lähettää niin suunnattomia ihmisjoukkoja alueelle, joka ulottuu Espaniasta Intiaan.

Talonpoikaisperheen varallisuus ja naisen vapautuminen kohtuuttomasta työtaakasta eivät kumminkaan kestä kauan. Ne kumpikin kehittyvät paimentolaisten harjoittaman karjanhoidon vallitessa ja säilyvät vielä kiinteän talonpoikaisen maanviljelyksen alkuaikoina. Mutta tiedämme jo, kuinka myöskin luokkayhteiskunta ja työtätekeväin luokkain, aluksi maanviljelystyöväestön, riistäminen kehittyvät tämän kanssa rinnakkain. Talonpoika joko kohoaa monien orjien herraksi, tai vaipuu itse jonkun maanomistajan orjaksi, jolle hänen täytyy maksaa veroa. Molemmat nämä tapaukset merkitsevät maan todellisille viljelijöille kovaa työtä ja varallisuuden vähenemistä, koska oman perheen niukkojen ylläpitokustannusten lisäksi syntyvät ylijäämät täytyy luovuttaa riistäjälle.

Tämän kautta pienviljelijän perheen hedelmällisyys alkaa taas vähetä. Talonpoikaisperheelle jää kumminkin tavallisesti varoja riittävään ja säännölliseen ravintoon, joten ne tekijät, mitkä metsästäjäasteella usein painoivat hedelmällisyyden niin alas, joutuivat syrjään heihin nähden. Samoin käy petoeläinten taholta ihmiselämää uhkaava tuho nyt myöskin yhä pienemmäksi, ja herrat vaativat nyt enimmäkseen sodan vaarat ja sen saaliin yksinomaan itselleen asekuntoisuuden etuoikeudella.

Siten talonpoikaisperhe tällä asteella tuottaa yhä edelleenkin ei ainoastaan elintarpeitten vaan myöskin ihmisylijäämää. Toisin on orjatalouden laita. Orja tekee työtä niin vastenmielisesti ja huonosti, että hänen käyttämisensä — ei ylellisyysesineenä, vaan tuotannonvälineenä — kannattaa ainoastaan sellaisissa oloissa, jotka tekevät säännöllisen lisääntymisen mahdottomaksi. Jos mieli orjattaren tuottaa ylijäämää, täytyy hänen tehdä työtä niin kovasti, kuulua lapselleen ja itselleen niin vähän, että sellaisen kasvattaminen käy hänelle peräti vaikeaksi. Naisorjan raskaudentila jo näyttää useimmiten herrasta hänelle kuuluvan työvoiman ryöstämiseltä tai rikokselta — olkoonpa kyseessä vaikka ylellisyysorja, jonka raskaaksi saattamista hän vaatii omaksi etuoikeudekseen.

Työorjain kasvattaminen kannattaa tuskin koskaan. Orjuus tuotantotapana on ajan oloon mahdollinen ainoastaan alituisen orjainryöstön perustuksella, joka taas edellyttää naapurikansojen maanviljelystaloutta, jonka luoma väestön lisäys tuottaa työvoimien ylijäämän, mikä voidaan ottaa niiltä pois. Missä orjatalous hävittää myöskin naapurialueitten vapaat talonpojat, tai missä se kohtaa asekuntoisia vapaita maanviljelijöitä, jotka kykenevät vastustamaan ryöstöä, kuten on laita varsinkin sellaisten heimojen, mitkä eivät vielä ole ehtineet kauas paimentolaiskarjanhoidon rajoilta, siellä käy tuotannon jatkaminen vanhalla pohjalla mahdottomaksi. Ellei tätä voida heittää pois, käy yhteiskunta täydellistä väestön häviämistä kohden.

Missä talonpoikien maanviljelystalous tuottaa ylijäämän ihmisiä, eivätkä edellämainitut orjametsästykset riistä niitä siltä pois, siellä voi muodostua mitä erilaisempia menettelytapoja »liikakansoituksen» estämiseksi. Ensiksikin uusien talonpoikaistalouksien perustaminen, viljelysmaan laajentaminen metsän, laitumen, soiden kustannuksella. Talonpoikaisväestön maasta muutto, talonpoikaistalouksien perustaminen metsän, laitumen, soiden kustannuksella vieraaseen maahan, jota maanviljelijät eivät vielä ole kokonaan ottaneet omaisuudekseen, on tämän menettelyn siirtämistä kansallisesta kansainväliseksi. Ja vihdoin on eräs maalaistyövoimain ylijäämän viemäri, joka tulee sangen tärkeäksi historialliselle kehitykselle: kaupunkien kehitys, joka ei voi syntyä eikä menestyä, ellei maalta alituisesti virtaa uutta väestöä.

Mutta aina ei ole tarjolla tällaisia mahdollisuuksia maalaisväestön hedelmällisyyden synnyttämän ihmisten liikamäärän korjaamiseen. Silloin sille muodostuu yksityisomistuksessa uusi rajoitus.

Naisella on maalla toiveita saada lapsillensa riittävä ravinto ja voida kasvattaa ne aikuisiksi ainoastaan niiden keinojen omistajana, jotka ovat talonpoikaistalouden käytettävissä. Jos näiden talouksien luku on rajoitettu, jos niiden määrää ei voida enää laajentaa eikä ihmisten ylijäämää saada jollakin muulla tavalla sijoitetuksi, on talonpoikaistytön pakko lykätä avioliiton solmiaminen siihen saakka, kunnes hän siihen antautuessaan samalla pääsee talouden omistajaksi. Ilman tällaista omistusta on avioliitto rangaistuksen uhalla kielletty ja samoin myöskin lasten saanti. Itse asiassa joutuvatkin varattomain lapset tällaisissa oloissa pahaan pulaan. Siveellinen suuttumus kääntyy nyt mitä kiihkeimmin aviottomaan sukupuoliseurusteluun, varsinkin naisten, ja kumminkin syntyy juuri nyt olosuhteita, jotka mitä voimakkaimmin kiihottavat siihen, lykätessään naimaijän yhä kauemmaksi, jopa tuomitessaan monen tytön suorastaan avioliiton ulkopuolelle.

Tällaisissa oloissa ei suinkaan ole suloinen kohtalo odottamassa liikoja aineksia. Varovat vanhemmat tahtovatkin suojella lapsiansa tästä koettaessaan olla tuottamatta maailmaan useampia lapsia, kuin he voivat myöhemmin tehdä itsenäisiksi. Lasten lukua aletaan keinollisesti rajoittaa. Kumminkin ainoastaan aniharvoin sillä tavalla, että aviopari pidättäytyy kaikesta sukupuoliseurustelusta. Tämä olisi heidän läheisessä yhteiselämässään liian kova koetus. Rajoitus pannaan tavallisesti toimeen sillä tavalla, että otetaan käytäntöön keinoja tai menettelytapoja joko hedelmöittymisen estämiseksi tai, milloin se jo on tapahtunut, seurausten poistamiseksi keinollisen keskensynnytyksen kautta. Tällaisia keinoja alkavat nyt mielellään ottaa käytäntöön luonnollisesti myöskin tytöt, jotka ovat antautuneet sukupuolinautinnoihin ja koettavat torjua niiden sekä heille itsellensä että heidän mahdolliselle lapsellensa nykyisissä oloissa niin turmiollisia seurauksia.

Keinojen käyttäminen keinollisen keskensynnytyksen aikaansaamiseksi on ikivanha. Tapaamme sitä jo metsästäjäkansojen keskuudessa. Pienet lapset olivat sielä sellaisena taakkana äidille, ettei hän ensinkään voinut hoitaa useampia yht'aikaa. Jos hän huomasi olevansa raskaana silloin, kun hän vielä imetti yhtä ja ehkä voi sen lisäksi kantaa toista kolmi- tai nelivuotiasta selässään, uhkasi häntä aivan epätoivoinen asema. Sen välttämiseksi surmattiin äskensyntyneet usein; menettely, jonka täytyi tällä asteella olevien naisten muutoinkin pienen keskimääräisen hedelmällisyyden ohella vielä enemmän rajoittaa metsästäjäkansojen lisääntymistä. Ilmeisesti oli vähemmän julmaa ja säästi melkoista enemmän naisen voimia, jos saatiin toimeen keskensynnytys kauan ennen kuin lapsi oli kehittynyt täysiaikaiseksi.

Nämä tavat joutuvat jälleen pois käytännöstä, kun nainen pääsee vapaaksi liiallisesta työtaakasta ja kun hänelle käy mahdolliseksi hoitaa rinnakkain suurempi joukko pieniä lapsia. Mutta kun olot taas muuttuvat sellaisiksi, ettei talonpoikais-maatalous enää löydä mitään mahdollisuutta johtaa liikaväestöään pois, kun omistavain ja omistamattomain välinen eroitus syntyy ja kun avioliiton solmiaminen tulee omistavain monopoliksi, alkaa taas sikiön ulosajaminen, johon myöskin taas liittyvät hedelmöittymisen estämistä tarkoittavat keinot.

Tämän asteen talonpoikaismoraali on juuri se, minkä malthuslaisuus on omaksunut ja jota se saarnaa: ainoastaan omistavat menköön naimisiin, ainoastaan he saakoot lapsia, mutta ei enempää, kuin mitä he voivat varustaa omaisuudella. Silloin kaikki omistamattomuus ja kaikki sen tuottama kurjuus katoaa. Eivätkä ainoastaan ylimysmieliset malthuslaisten joukossa, kuten Malthus itse, saarnaa tätä siveysoppia, vaan myöskin kansanvaltaiset, kuten John Stuart Mill. Tämän asteen talonpoika onkin sentähden heidän ihanneihmisensä, talonpoikaismaatalous heidän ihannetalousmuotonsa, sillä se synnyttää noita »viisaita tapoja» avioon nähden, joita paitsi liikakansoitus ja kurjuus ovat mahdottomat välttää.

John Stuart Mill tutkii teoksessaan valtiotaloudesta talonpoikaismaanviljelyksen vaikutusta väestön lisääntymiseen ja johtuu siihen lopputulokseen, että se ehkäisee tätä ja vaikuttaa siten mitä edullisimmin. Hän merkitsee maaomaisuutta koskevan tutkimuksensa lopputuloksena: »ei mikään muu nykyisen maanviljelyksen laatu osota niin edullista vaikutusta väestön ansiotoimintaan, älyllisyyteen, kohtuullisuuteen ja varovaisuuteen, eikä myöskään yleensä vaikuta niin tehokkaasti ajattelematonta väkiluvun lisääntymistä vastaan, ja että siis yleensä katsoen mikään muu ei nykyisellä kasvatuksen kannalla ole yhtä suotuisa sen sekä siveelliselle että ruumiilliselle menestykselle». (2 irja, 7 uku, 5 ).

Malthusianismi ei ole muuta kuin tämän asteen talonpoikaismaanviljelyksestä johtuvan teknillisen, älyllisen ja siveellisen ahdasjärkisyyden korottamista luonnonlaiksi. Ja kumminkaan ei tämä ahdasjärkisyys ole itse talonpoikaismaanviljelykselle ominaista kaikissa oloissa, vaan ainoastaan erityisten suhteitten vallitessa. Niinpä Millinkin täytyy yllämainitussa: luvussa kiistellä tutkijain kanssa, joiden mielestä talonpoikaismaanviljelys edistää suurta väestön lisääntymistä. Näistä on toinen mielipide aivan yhtä oikea kuin toinenkin. Talonpoikaismaanviljelys ei pysy voimassa itsekseen, vaan muodostaa ainoastaan osan kokonaisuudesta, yhteiskunnasta, joka käy yhä monimutkaisemmaksi ja jonka luonne muuttaa myöskin talonpoikaismaanviljelyksen luonteen yksinpä sielläkin, missä jälkimäinen pysyy teknillisesti samalla asteella. Emme saa unhottaa, että teknilliset ja yhteiskunnalliset olosuhteet tosin riippuvat läheisesti toisistaan, mutta eivät suinkaan merkitse samaa.

Olemme jo ennen viitanneet, mikä tärkeä tehtävä taloudellisessa kehityksessä on sillä ihmisten liikamäärällä, jonka talonpoikien harjoittama maanviljelys voi synnyttää, ja että tärkein kehitykselle on varsinkin se liikaväestö, joka vetäytyy kaupunkeihin valmistaakseen siellä teollisuustuotteita, joita se vaihtaa niihin ravintotarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämiin, mitä talonpojat tuovat kaupunkien markkinoille. Kaupungeissa vallitseva työnjako vaikuttaa sen, että käsityöläinen voi valmistaa talonpojan taloudessaan tarvitsemat työkalut ja talousesineet paljoa täydellisemmin, kuin talonpoika itse voi. Käsityö kohottaa siten maanviljelystyön tuottavaisuutta. Toiselta puolen se voi, kiitos työnjaon, valmistaa vähemmällä työllä ne henkilökohtaisen kulutuksen tarpeet, esimerkiksi vaatteet, joita talonpoika tarvitsee. Jos talonpoika vaihtaa näitä niiden arvon, toisin sanoen niiden valmistamiseen käytetyn työajan mukaan niillä tuotteilla, mitä hänen työnsä on saanut pakotetuksi maasta, niin hän säästää työtä. Jos hän lakkaa itse valmistamasta näitä teollisuustuotteita ja ostaa ne kaupunkien teollisuudelta, säästää hän työvoimaa, jonka hän voi käyttää maan tuotteitten kartuttamiseen.

Teollisuuden kehitys kaupungeissa saa siis aikaan sen, että talonpoika voi käyttää työnsä tuottavammin ja uhrata entistä enemmän työtä elantotarpeitten ja raaka-aineitten tuottamiseen. Tästä lähtien riippuu maanviljelystekniikan kehitys ja siten myöskin ravinnonsaannin mahdollisuuden laajeneminen maanviljelijäin jo täysin asumassa maassa kaupunkien teollisuuden jatkuvasta edistyksestä. Maanviljelyksen tulevaisuus perustuu kaupungeissa harjoitettuun teollisuuteen.

Mutta mahdollisuudet, joita tämä tila tarjoaa maanviljelyksen kehitykselle, tulevat ainoastaan pienessä määrässä todellisuudeksi. Olemmehan nähneet, kuinka ryöstävä ylimyskunta ja sen sekalaiset lisäkkeet anastavat yhä tarkemmin talonpojan tuottamat ylijäämät, joten ne joutuvat yhä pienemmässä määrässä palvelemaan tuotannon välineitten ja maanviljelijän kulutusesineitten ostoa, yhä suuremmassa määrässä sitävastoin suurten riistäjäin ja heidän toisinaan eläjäin ylellisyysvälineitten hankintaa. Riistäminen voi käydä niin suureksi, että se ei ainoastaan hidastuta maanviljelyksen teknillistä edistystä, vaan lakkauttaa sen, jopa muuttaa sen taantumukseksikin.

Kun Ranskan maanviljelys rappeutui feodalisen sorron alaisena kahdeksannellatoista vuosisadalla, katsoivat sen ajan ranskalaiset taloustieteilijät, niin sanotut fysiokraatit, ainoastaan maanviljelyksen, mutta ei käsiteollisuutta, tuottavaksi, ja silloiseen asemaan nähden he olivatkin jonkun verran oikeassa. Teollisuus palveli silloin viime kädessä melkein yksinomaan feodalisten riistäjäin ylellisyyttä; sillä oli maaseudun työtätekeville joukoille ainoastaan vähän annettavaa. Koko se ylijäämä, minkä nämä joukot synnyttivät, meni kaupunkeihin melkein ilman minkäänlaista vastasuoritusta. Fysiokraattinen katsantokanta tuli nyt vallitsevaksi koko muussa Europassa, paitsi Englannissa, jonka kapitalistinen maanviljelys sai teollisuudelta sangen tärkeitä vastapalveluksia.

Samoin kuin maanviljelyksen edistys riippuu kaupunkien teollisuuden korkeudesta ja laadusta, samoin riippuu myöskin viimemainitun kehitys sen maantuoteitten ylijäämän paljoudesta ja laadusta, minkä edellinen luo. Jos maaseudulla, jonka ylijäännistä jonkun kaupungin väestö eiää, sattuu syntymään jonkunlainen seisahdus, jos viljelyspaikkoja ja niiden tuottaman ylijäämän määrää ei voi enää lisätä, niin silloin ei myöskään voi enää kasvaa se väestö, mikä elää tällä ylijäämällä. Talonpoikaisväestössä sattunutta seisahdusta vastaa silloin seisahdus myöskin kaupunkilaisväestössä. Ammatit tulevat sellaisissa oloissa suljetuiksi, vaikeuttavat uusien jäsenten ottamista, ja talonpojan aviomoraali, joka muutoinkin on maalta kotoisin olevaa käsityöläistä lähellä, valtaa myöskin kaupungin. Samoin kuin talonpojan tytär, samoin saa käsityöläismestarinkin tytär mennä naimisiin ainoastaan omistavan, mestarin, kanssa. Sälleiltä kielletään naimisiinmeno, ja mestariksi pääseminen lykätään yhä kauemmaksi. Mutta käsityöläisen avioliitossa ei lasten luvun keinollinen rajoittaminen juurru käsiteollisuuden kukoistuskausilla. Jo lasten summaton kuolevaisuus vaikutti sitä vastaan kaupungeissa, joissa terveydenhoito oli vielä silloin tuntematon käsite ja joissa ahtaasti yhteensullottu väestö eli murhaavissa oloissa. Ellei väkeä olisi alituisesti virrannut lisää maalta, olisi jokainen kaupunki keskiajalla nopeasti kuollut. Ja tämän virtaamisen alituinen välttämättömyys teki taas puolestaan jälkeläisten lukumäärän rajoittamisen maaseudulla tarpeettomaksi.

Maanviljelys- ja käsityöläisväestö muodostivat silloin väestön ytimen. Niiden yläpuolelle kiipesi pieni lukumäärä riistäjiä, luonteeltaan osittain sotilaallisia, osittain tiedollisia, maa-aatelisto ja kirkko. Niiden suojaan kokoontui määrältään toisinaan hyvin paisuva, mutta aluksi tuotannolle merkityksetön luku omistamattomia, joita joko suuret riistäjät ostivat sotamiehiksi, palvelijoiksi, ilotytöiksi, tai jotka elivät ryysyproletaareina armosta tai tilapäisillä palveluksilla.

Ylemmät samoinkuin alemmatkin kerrokset jakautuvat mitä moninaisimmilla tavoilla, ja jokainen näistä alaryhmistä kehittää taas erityisten yhteiskunnallisten olosuhteittensa mukaan kulloinkin erikoisia väestön lisääntymistapoja. Jos esimerkiksi huoli kirkon omaisuuden turvaamisesta synnyttää katolisessa papistossa naimattomuusvaatimuksen, selibaatin, niin protestanttisuus otettuaan kirkon omaisuuden takavarikkoon teki tämän vaatimuksen aiheettomaksi, ja protestanttinen papisto jatkaa valtavasti sukuansa edelleen.

Kävisi teoksemme kehysten ulkopuolelle, jos rupeaisimme tutkimaan kaikkia niitä peräti erilaatuisia lisääntymistaipumuksia, joita jokainen yksityinen väestökerros on historiallisella ajalla kehittänyt. Ainoastaan muutama sana kahdesta kerroksesta, jotka erityisesti herättävät mielenkiintoamme, kapitalisteista ja proletaareista.

Kapitali kehittää kannattajissaan halun kasaamiseen ja keskittämiseen. Kilpailutaistelussa, joka on kapitalistisen tuotantotavan tunnusmerkkinä, voittaa aina suurempi kapitali pienemmän. Jokaisen kapitalistin tehtävänä onkin sentähden kapitalinsa kartuttaminen. Eräs keino tähän on avioliitto — tosin vain avioliitto kahden kapitalia omaavan henkilön kesken. Sen avulla voidaan pysyvästi yhdistää kaksi kapitalia ja siittää perillinen, jolle sen voi tulevaisuudessa siirtää. Mutta voi silloin, jos avioliitto tuottaa liian monta perillistä! Silloin se muuttuu kapitalin yhdistämiskeinosta kapitalin hajoittamisvälineeksi. Silloin siis taas on kehitettävä »viisaita tapoja» avioliitossa ja koetettava supistaa lasten luku mahdollisimman pieneksi.

Tämä vastaa myöskin useimmiten kapitalistisen rouvan henkilökohtaisia toiveita. Hän on näissä piireissä vapautettu kaikesta työstä. Ruumiin liikunnon puute tekee hänet heikoksi; hän kasvatetaan ainoastaan nautinnolta varten; kurin ja vakavan henkisen työn puute sekä hänen käytettävissään olevien varojen runsaus synnyttävät hänessä kohtuuttoman nautinnonhalun, joka helposti uuvuttaa häntä enemmän, kuin talonpoikaisnaisia heidän työnsä. Kaikki nämä seikat vähentävät hänen voimaansa suvun jatkamiseen. Hän pelkää tulevansa ennen aikojaan vanhaksi, jos hän lahjoittaa elämän useammalle lapselle. Jos hän osottautuu hedelmälliseksi, niin hän käyttääkin sentähden mielellään keinoja, estääksensä hedelmöittymistä, ja nykyaikainen tiede sekä tekniikka ovat hänelle tässä sangen huomaavaisia.

Ylhäisessä ylimyspiirissä, jossa vieläkin pannaan arvoa veren puhtauteen, liittyy nähin lisääntymisen esteisiin vielä hedelmättömyyden vaara samassa suvussa jatkuvan siittämisen kautta, joka tosin esiintyy myöskin kapitalistisukujen keskuudessa, kun nämä koettavat perheavioliittojen kautta pitää perheomaisuutta koossa. Ellei aviorikoksella olisi juuri näissä ylhäisimmissä piireissä niin tärkeä tehtävä, olisivat ne ruumiillisesti jo kokonaan rappeutuneet. He saavat kiittää köyhälistöä paljosta ei ainoastaan taloudellisessa, vaan myöskin fyysillisessä suhteessa.

Kaikista näistä syistä eivät rikasten avioliitot tavallisesti ole erittäin lapsirikkaita, vaan monet niistä aivan hedelmättömiä.

Niin ei ole köyhälistön avioliittojen laita.

Suuri osa omistamattomia tulee tosin tuomituksi aviottomuuteen taikka kentiesi syntymään sattuvien aviottomain lasten mahdollisimman tarkkaan salaamiseen. Niinpä kaikki ne, jotka saavat paikan vieraissa perheissä, kuten esimerkiksi mies- ja naispuolinen palvelijasto. Toisia taas heidän elinkeinonsa laatu estää ottamasta aviovaimoa vaivoikseen, kuten on esim. sotamiesten laita.

Vähemmän kuin sen aviosuhteista, pidetään lukua itse ryysyköyhälistöstä ja pikkueläjistä, jotka seisovat ryysyköyhälistön kynnyksellä. Nämä kerrokset näyttävät kodittomuudessaan ja ravinnonlähteittensä epävarmuudessa jälleen uudistavan metsästystä harjoittavan villin olosuhteet. Useat porvarilliset taloustieteilijät ovat tätä mieltä. Herra professori Bücher esimerkiksi esittää esi-ihmisen kokonaan surkuteltavaksi proletaariksi. Hänen edeltäjänsä Leipzigissä, professori Wilhelm Roscher, on nimenomaan asettanut molemmat samanarvoisiksi toistensa kanssa ja puhunut »aarniometsän kivuloisesta proletaarista», jota »kohteliasta roscherilaista mielikuvituksen sikiötä» Marx jo asianmukaisesti pilkkasi. (Kapital, 2 ainos, I, s. 638, muist. 1). Itse asiassa ei villien keskuudessa voi olla puhettakaan kivuloisuudesta. Koko se tapa, miten hänen täytyy elää ja pyydystää saalistaan, asettaa mitä suurimmat vaatimukset hänen voimilleen. Hänen on taisteleminen olemisen taistelua sellaisella voimakkuudella, että se ei salli kenenkään kivuloisen yksilön pysyä kauan elossa.

Ryysyköyhälistöön kuuluvan sitävastoin ei tarvitse taistella elämänsä hätätarpeesta, hänen ei tarvitse sen vuoksi suuresti ponnistella voimiaan. Kerjääminen ei vaadi mitään voimaa. Kivuloisuus ja raajarikkoisuus taas herättävät sääliä, edistävät kerjäämistä. Ne muuttuvat ryysyproletaarin olemassaolon lähteiksi.

Yhtä vähän kuin kivuloisuudesta, yhtä vähän voi metsästystä harjoittavain villien keskuudessa olla puhetta köyhälistöisyydestä. Hän ei elä proletaarina, vaan rajattomana valtiaana aarniometsässä, jossa hän on korkeimmalla asteella oleva olento. Se kuuluu hänelle ja hän ottaa sekä saa ottaa siltä omaksensa kaiken, minkä hän käsiinsä saa. Hänen hallintonsa aarniometsässä on sangen vaivaloista, mutta nautintorikasta, hänen voimantunnettansa kohottavaa toimintaa. Eikä villin vaimokaan ole työtaakastaan huolimatta mikään köyhälistöläisnainen, vaan tuotannon välineittensä ja tuotteittensa herra, joita hän ei luo riistäjälle, vaan itselleen, lapsilleen ja yhteiskunnalleen, jolta hän saa niiden korvaukseksi miesten työn tuotteita.

Ryysyköyhälistöön kuuluva sitävastoin on alhaisimmalla asteella oleva olento siinä seudussa, missä hän elää; mikään ei kuulu hänelle, hän ei saa ottaa omakseen mitään siitä, mitä hän tapaa. Hänen silmäinsä edessä kootaan varastoon mitä suurin ylellisyys; hänen täytyy nälkäisena katsella sitä, uskaltamatta kajota siihen. Kiitollisena hänen tulee ottaa vastaan ne perkeet, joita hänelle viskataan; hänen tapansa pitää hengissä itseänsä on nöyryyttävin ja surkuteltavin, mitä voi ajatella.

Yhdessä suhteessa ovat villit ja proletaarit kuitenkin toistensa kaltaisia: ottamatta lukuun sukurutsauksen näkökohtia ei toista paremmin kuin toistakaan estä mitkään yhteiskunnalliset rajoitukset valitsemasta sukupuolitoveritarta vertaistensa joukosta. Ryysyköyhälistön asunto-olotkin jo ovat omiaan suosimaan rajatonta sukupuoliseurustelua sen jäsenten kesken. Kurjuus ajaa nämä proletaarit suurissa joukoissa sekaisin asuntoluoliin, missä miesten ja naisten täytyy majailla tungettuna mitä suurimpaan ahdinkoon.

Tästä sukupuoliseurustelun helppouden yhtäläisyydestä ei kuitenkaan ole seurauksena yhtä suuri hedelmällisyys. Ryysyköyhälistön keskuudessa ei tätä rajoita elämänehdot, kuten villeillä, eikä omistus, kuten korkeimmilla luokilla aikansa yhteiskunnassa. Hänen elämänsä on surkeaa, mutta, kuten jo mainittu, ei sellaista, mikä vaatisi erityisiä ponnistuksia, suurta voimankäyttöä. Toiselta puolen häneltä puuttuvat sekä ne vaikuttimet että ne keinot, jotka varakasten ihmisten keskuudessa vaikuttavat lisääntymistä vastaan.

Hän ei tunne hienompia menettelytapoja hedelmöittymisen estämiseksi; keinollinen keskensynnytys, lapsenmurhasta puhumattakaan, on rikoslaissa kielletty, eikä hänellä ole mitään syytä joutua näiden vuoksi tekemisiin sen kanssa, sillä lapset eivät pahenna hänen asemaansa. Samoin kuin kivuloisuus, samoin edistävät lapsetkin hänen elinkeinoaan, hyväntekeväisyyden varassa elämistä, koska ne vetoavat mitä tehokkaimmin säälintunteeseen.

Köyhälistöläiselämä ei ole juuri parhaita kasvattamaan lapsia isoiksi. Lasten kuolevaisuus on köyhälistön keskuudessa erittäin suuri. Mutta se kyllä on suotuisa lasten siittämiselle.

Köyhälistön hedelmällisyyden ja rikasten hedelmättömyyden välinen vastakohta on herättänyt useiden tutkijain huomiota. Se on synnyttänyt otaksuman, josta jo edellä mainitsimme nimittäin että runsas ravinto estäisi hedelmällisyyttä ja niukka ravinto edistäisi sitä: käsityskanta johon varsinkin sosialistien laholta on turvauduttu ja käytetty sitä painavana todistuksena Malthusta vastaan. Häntä vastaan tuotiin esiin, että juuri kurjuus kohottaa hedelmällisyyttä ja että yleinen varallisuus on paras keino alentamaan sitä. Kumminkaan ei tämä käsityskanta pidä paikkaansa. Jos metsästäjäkansojen vähäistä hedelmällisyyttä verrataan karjanhoitoa harjoittavain ylemmän asteen paimentolaisten ja rikkaan luonnon keskuudessa eläväin riistännästä vapaiden talonpoikain kuohuilevaan hedelmällisyyteen, niin tämä vertailu vain vahvistaa sen, mitä kokemus eläinkunnasta opettaa, että runsas ravinto olosuhteissa, jotka vahvistavat koko elimistöä ja joihin kuuluu myöskin runsas liikkuminen raittiissa ilmassa, ei vähennä hedelmällisyyttä, vaan päinvastoin kiihottaa sen korkeimmilleen. Köyhälistön ja rikasten hedelmällisyyden välinen ero ei johdu heidän ravintonsa erilaisuudesta, vaan sangen monista seikoista, jotka aiheutuvat erilaisista yhteiskunnallisista ehdoista ja — runsaasta ravinnosta huolimatta, mutta ei suinkaan sen vuoksi — rajoittavat rikasten lapsimäärän paljoa ahtaammalle kuin köyhälistön.

Olemme tähän saakka puhuneet ainoastaan ryysyköyhälistöstä. Työtätekevä köyhälistö joukkoilmiönä, yhteiskunnan luonnetta määräävänä perusmuotona, esiintyy vasta kapitalistisen suurteollisuuden ohella, joka on seurauksena kulkuneuvojen mullistuksesta ja joukkokuljetuksesta pitkien matkojen päähän.

Kaupunkien väestö on ravintoonsa ja tuottamistoimintaansa nähden riippuvainen elantotarpeitten ja raaka-aineitten säännöllisestä kuljetuksesta maaseudulta. Kulkuneuvojen kehitysasteesta riippuu, kuinka kauas se alue voi ulottua, josta kaupunki pääasiallisesti saa ravintonsa ja raaka-aineensa. Ja siitä ylijäämäin määrästä, minkä tämän alueen maanviljelijät voivat määrätyillä tuotannonvälineillä ja menettelytavoilla synnyttää, riippuu kaupungin väkiluvun suuruus. Keskiajan kaupungit olivatkin sentähden enimmäkseen pieniä eivätkä kasvaneet, kun kulkuneuvot eivät kehittyneet täydellisemmiksi. Kun kuolleisuus niiden muurien sisäpuolella oli suuri, oli niiden hengissä pysyminen tykkänään maalta virtaavan väestön varassa. Ja tässäkin ne voivat ottaa lukuun ainoastaan pienen alueen vähäisine asukaslukuineen, josta tuleva lisä voi toisinaan, esimerkiksi kulkutautien raivotessa, ehtyä kokonaan. Senpätähden kaupunkien väkiluku aika ajoin suorastaan vähenee. Valaisevan kuvan tästä antaa esimerkiksi Zürichin kaupunki, jonka väkiluvunmuutokset on saatu selville kirkonkirjoista. Siellä oli:

Poikkeuksena olivat ainoastaan yksityiset satamakaupungit. Vesitse kuljettaminen teki jo aikaisin mahdolliseksi suurten elintarvemääräin lähettämisen pitkien matkojen päästä. Monella merikaupan tapulipaikalla olikin sentähden taloudellisesti käytettävänä laaja maa-alue, joka lähetti sinne suuret summat maantuotteitten ylijäämiä ja teki mahdolliseksi suuren väkiluvun. Sellaisia olivat keskiajalla ja uuden ajan alussa Lontoo, Pariisi (johon pienet merialukset silloin pääsivät), Lissabon, Neapeli, Konstantinopoli.

Purjelaivojen välittämän merenkulun kehitys valtamerillä jälkeen viidennentoista vuosisadan laajensi suunnattomasti maa-alueita, jotka hankkivat laivaliikkeen varrella oleville Europan kauppa- ja teollisuuskaupungeille elintarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämiä. Maailman koko rantaseudut avautuivat niille. Maailmankauppa syntyi.

Rautatielaitoksen synty ja kehittyminen yhdeksännellätoista vuosisadalla vaikutti tässä suhteessa vielä valtavammin. Nyt pääsivät myöskin sellaiset kaupungit ja teollisuusvaltiot, joihin ei meriliike ulottunut, osallisiksi ylijäämistä, mitä maanviljelysmaat tuottivat maailmanmarkkinoille, ja kehittää siten teollisuuttansa. Toiselta puolen eivät näitä ylijäämiä tuottavat seudut rajoittuneet nyt enää maapallon rannikkomaihin. Mantereitten kaikki maat joutuivat nyt nopeasti maailmankaupan osallisuuteen.

Teollisuusalueitten käytettävissä olevain elintarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämäin summa kasvaa nyt tavattomasti, ja siten myöskin niiden teollisuusväestö ja teollisuustuotanto. Tämä muuttuu joukkotuotannoksi, mutta tuotantovälineitten yksityisomistuksen perustuksella, joka oli kotoisin talonpoikain maanviljelyksestä sekä käsityöstä, ja siis myöskin kapitalistiseksi tuotannoksi.

Maa-alueen ohella, joka lähettää elintarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämiä teollisuusalueille, laajenee myöskin se alue, joka tuottaa liikoja työvoimia ja asettaa ne teollisuuden käytettäväksi.

Tämä tapahtuu usein sangen väkivaltaisten menettelytapojen kautta. Sillä voittoa tuottavampaa kuin talonpoikain ylijäämäin vaihtaminen arvolain mukaan teollisuuden yhtäsuuren työmäärän tuotteisiin, on ryöstää tai pakottamalla kiskoa nuo ylijäämät, joka käy sitä helpommin, kuta korkeammalla teollisuusvaltiot ovat maanviljelysmaita ei ainoastaan tuotantoon vaan myöskin sotatekniikkaan nähden. Kuta tarkemmin jälkimäisiltä otetaan pois ne ylijäämät, joita ne tuottavat, sitä pienemmäksi supistuu se ihmismäärä, minkä ne voivat piirissään elättää. Näiden alueitten ravinnonsaantimahdollisuutta supistetaan keinollisesti, luodaan keinotekoinen liika-asutus, kuten esimerkiksi Irlantin ja Itäintian olot selvästi osottavat. Liian väestön täytyy siirtyä pois. Se menee samoja jälkiä kuin siltä riistetyt maantuotteitten ylijäämät, joilla sen olisi tullut elää ja joita se olisi käyttänyt raaka-aineina, siirtyy siis teollisuusalueille. Riistäjät ja ryöstäjät, jotka anastivat ylijäämät ja hankkivat siten rikkauksia, saavat tällä tavalla nyt, missä heidän on mahdollista käyttää näitä rikkauksia joukkotuotantoon teollisuusaloilla, muuttaa ne teollisuuskapitaliksi, myöskin käytettäväkseen työvoimia, jotka omistamattomia ollen ovat pakotetut myymään itsensä ja luomaan suurtuotannon.

Täten syntyy teollisuuden joukkoköyhälistö. Kehityskulku, joka sen luo, alkaa viidennellätoista vuosisadalla, kun valtamerille ulottuva purjelaivaliike kehittyy valtamerien rannikkomaissa Europassa. Siitä tulee yhdeksännellätoista vuosisadalla yleinen maailmanliike, joka jatkuu vielä tänäänkin, ja on jatkuva niin kauan, kuin kapitalistinen tuotantotapa pysyy. Tai ehkä olisi parempi sanoa: kapitalistinen tuotantotapa voi pysyä niin kauan, kuin tämä kehitys voi täysivoimaisena jatkua. Se ei enää aina pukeudu alkuaikojensa raakoihin muotoihin: missä kapitalin taloudellinen ylivoima riittää turvaamaan sen riistännän, ei se enää tue sitä sotavälineittensä teknillisellä etevämmyydellä. Lapsellisesti ajattelevain henkilöitten silmissä tämä kapitalin taloudellisen ylivallan lisääntyminen näyttääkin sentähden luokkavastakohtien lieventämiseltä ja kapitalismin perusteitten rauhallisen järkyttämisen alulta. Mutta todellisuudessa ei kapitalismi ole missään vahvempi kuin siellä, missä se ei pidä tarpeellisena vetoamista aseellisen voiman raakaan väkivaltaan.

Näiden olojen alaisena syntyy nykyaikainen teollisuusköyhälistö, joka teollisuusvaltioissa yhä selvemmin muodostaa väestön pääasialliset joukot, kun taas päinvastaiselle navalle, maanviljelysmaihin, kokoontuu köyhtymistään köyhtyvä joukko maalaisproletaareja ja pikkutilallisia, joille omaisuus, mikäli heillä vielä sellaista on, tulee kiroukseksi, orjuuttamis- ja riistämiskeinoksi. He koettavatkin paeta sitä siirtymällä pois maasta, missä he suinkin voivat sen tehdä, Irlannista kuten Venäjältä, Italiasta kuten Espanjasta, Unkarista kuten Rumaniasta, Europan ja Aasian Turkista ja Egyptistä samoin kuin Itäintiasta, Kiinasta samoin kuin Japanista.

Maalaisköyhälistön elinehdot ja siten myöskin heidän lisääntymistaipumuksensa näissä maissa muuttuvat muuttumistaan yhä enemmän ryysyköyhälistön vastaavien olojen kaltaisiksi, johon maalaisköyhälistö uhkaa vajota. Teollisuusköyhälistön elinehdot sitävastoin pyrkivät yhä enemmän kohoamaan yläpuolelle ryysyköyhälistön elinehtoja, josta se itsekin osittain on kohonnut. Yhtä loismainen kuin jälkimäinen, yhtä välttämätön on edellinen. Sen eikä talonpoikaisen kansan, vielä vähemmän käsityöläisten hartioille nojautuu nyt kansan karttuva varallisuus ja valta, ja tämä seikka tunkee yhä selvempänä teollisuusköyhälistön tajuntaan, vahvistaa sen itsetuntoa, lisää sen vaatimuksia. Arasta, raukkamaisesta kerjäläisestä tulee peloton ja uhkamielinen taistelija.

Myöskin se tekijä, joka tässä herättää etupäässä mielenkiintoamme, nimittäin hedelmällisyys, on teollisuusköyhälistön keskuudessa toisista edellytyksistä riippuva, kuin ryysyköyhälistön. Nyt esiintyy uusi vaikutin: naisen ansiotyö perheen ulkopuolella.

Olemme nähneet, että verrattomasti suurin osa suvun jatkamisen vaatimaa voimankäyttöä lankeaa naispuolen osalle, imettäväisten keskuudessa tuntuvammin kuin muiden eläinten, ja ihmisten keskuudessa tuntuvammin kuin muiden imettäväisten. Olemme myöskin nähneet, kuinka tämä johtaa jo alkeellisella metsästysasteella sukupuolten väliseen työnjakoon, joka ajaa miehen ulos taisteluelämään ja kahlehtii naisen lapsiin sekä kotilieteen.

Tämä työnjako pysyy voimassa aina kapitalistiseen tuotantotapaan saakka, ja korkeintaan se lakkaa muutamien kerrosten naisilta ainoastaan sen kautta, että heidän miestensä tai isiensä harjoittama riistäminen vapauttaa heidät yleensä kaikesta työstä, siis myöskin tästä työnjaosta.

Miehen ja vaimon välinen työnjako ja naisen työn rajoittuminen siihen, mitä voidaan sanoa talouden hoitamiseksi (tosin usein ilman taloa) ei suinkaan aluksi merkinnyt yksityisen naisen eristämistä erikoistalouteen. Lauman naiset työskentelivät yhdessä, kasvattivat lapsiansa yhdessä. Mutta kuta enemmän rakennus astuu teltan tilalle, kuta enemmän yksityisomistus, varsinkin maan, kehittyy, sitä enemmän kylä hajautuu yksityistalouksiin, yksityinen talous tulee yhä pienemmäksi. Tekniikan kehityksen rinnalla kasvavat tällöin myöskin vaatimukset, joita taloudelle asetetaan, Se kykenee yhä huonommin tyydyttämään niitä. Toinen tehtävä toisensa jälkeen otetaan siltä pois ja siirretään jälleen yhteiskunnallisen työn suoritettavaksi, joka ei kumminkaan enää ole yhteiskunnallista työtä talouden piirissä, vaan erityistä ammattityötä talouden ulkopuolella. Kapitalistinen tekniikka on erittäin tarmokkaasti työssä supistaakseen yksityistalouden töitä ja korvatakseen ne yhteiskunnallisella, vaikkakin aluksi vielä kapitalistisen riistännän alaisella työllä.

Siten naisen työvoima tulee yhä suuremmassa määrässä vapaaksi töihin talouden ulkopuolella.

Kapitalismi käyttää tätä kehitystä hyväkseen liittääkseen naisen työn riistämisalueeseensa. Mutta sen luonnetta vastaavaa on, että se ryhtyy välttämättöminpään ja hyödyllisimpäänkin tehtävään muodoissa, jotka rappeuttavat ja rasittavat köyhälistöä. Näin on koneitten ja myöskin naisten työn laita. Ahneesti se riistää hedelmän puusta, ennenkuin se on kypsynyt. Se kiirehtii mieluummin pakottamaan naisen ansiotyöhön polkemalla miesten palkat, kuin hankkimaan hänelle joutoaikaa sellaiseen työhön rajoittamalla yksityistalouden vaatimia töitä. Kapitalistinen kehitys ei merkitse naiselle taloustyön vaihtamista ansiotyöhön, vaan päinvastoin taloustyön lisäämistä ansiotyöllä, joka puolestaan taas kehitetään mahdollisimman laajaksi.

Kapitalismi merkitsee siis köyhälistön naiselle mitä ankarimman liikatyön aikakautta. Tämän täytyy varmaan vaikuttaa epäedullisesti myöskin hänen hedelmällisyyteensä. Mutta vielä ei teollisuusköyhälistö ole luokka, joka kautta monien sukupolvien saa jäsenensä omista jälkeläisistään, eikä ole minkäänlaista syytä otaksua, että siitä tuleekaan sellainen. Päin vastoin, kuta kauemmin kapitalistinen tuotantotapa pysyy voimassa, kuta enemmän kulkuneuvot kehittyvät, sitä suuremmissa joukoissa virtaa maaseuduilta väestöä, joka tuo yhä uusia talonpoikaisaineksia, mitkä vielä ovat säilyttäneet talonpoikaisväestön hedelmällisyyden. Olemmehan nähneet, että talonpoikaistalous kehittää kaikkialla voimakkaan luonnollisen hedelmällisyyden, jota keinollisesti rajoitetaan ainoastaan määrättyjen yhteiskunnallisten edellytysten vallitessa, ennen kaikkea siten, että varattomain avioliiton solmiamista vaikeutetaan.

Tämä vaikeuttaminen ei pysty teollisuusköyhälistöön, kun varallisuusnäkökannat eivät sido sitä enemmän kuin ryysyköyhälistöäkään. Teollisuusproletaarilla ei ole odotettavissa omaisuutta. Hänen avioliittonsa lykkääminen siihen saakka, kunnes hänestä tulisi omistava, olisi siis aivan mieletöntä. Hän ei saa tulojansa omaisuudestaan, vaan työvoimansa myynnistä. Hän voi ja hänen täytyy myydä se jo ennen, kuin hän on tullut mieskuntoiseksi. Joutuessaan jo varhain taloudellisesti itsenäiseksi tulee hän myöskin riippumattomaksi perheestään, joka ei enää ylläpidä häntä ja joka siis ei myöskään voi sanoa mitään hänen elämänsä järjestämiseen. Tämä koskee tyttöjä yhtä hyvin kuin poikiakin. Ei siis ihme, että he joutuvat aikaisin yhteen ja synnyttävät lapsia.

Keski-ikä avioliittoon mentäessä oli Englannissa vuosina 1884–1885:

Mombert julkaisee jo mainitussa kirjassaan »Studien zur Bevölkerungsbewegung in Deutschland» (s. 92) seuraavan Bertillonin taulun. Kymmentätuhatta yli 20 vuoden vanhaa naimatonta miestä ja yli 15 vuoden vanhaa naimatonta naista kohti tuli avioliittoja:

Näemme, että kasvavan köyhyyden ohella lisääntyy myöskin avioliiton solmiamisen helppous.

Tämän ohella on muistettava, että aviollinen elämä alkaa köyhälistön keskuudessa tavallisesti jo aikaisemmin kuin laillinen avioliitto.

Kuta varemmin nainen alkaa sukupuoliseurustelun, sitä pitempi se aika, jonka kuluesaa hän voi synnyttää lapsia, ja sitä suurempi myöskin hänen hedelmällisyytensä.

»M. Duncan tulee siihen johtopäätökseen, että suurin hedelmällisyys on tavattavissa naisissa, jotka menevät naimisiin 20 ja 24 ikävuoden välillä; että ainoa aikakausi naisen elämässä, joka on tätä lähellä, on viidennestätoista yhdeksänteentoista ikävuoteen, viimeksimainittu laskettuna mukaan; ja että naiset, jotka menevät naimisiin myöhemmin kuin 24 uoden vanhoina, ovat ilmeisesti vähemmän hedelmällisiä» (J. . aycraft, Natürliche Auslese und Rassen Vererbung, s. 174, 1895.)

Kuta lähempänä köyhälistön nainen on talonpoikaisastetta, sitä paremmin hän kehittää sitä vastaavan hedelmällisyyden. Tämä käy häneltä sitä helpommin, kun hänen ei tarvitse, kuten villien naisen, imettää lastansa vuosikausia eikä kuljettaa sitä mukanaan. Kapitalismi tarjoaa hänelle äidinmaidon vastikkeita, samoin laitoksia äidillisen hoidon korvaukseksi. Suvun jatkamisen vaatima voimankäyttö supistuu villien naiseen verraten häneltä siis melkoisesti.

Hänen ansiotyönsä tapahtuu tosin paljoa epäedullisemmissa oloissa kuin villien työ. Viimemainitut ovat yöt päivät raittiissa ilmassa, ja heidän työnsä on sangen vaihtelevaa. Naisen ansiotyö tehtaassa on yksitoikkoisina, mitä voi löytyä, ja sekä työhuoneet että makuupaikat ovat aina puutteellisesti tuuletettuja. Ravinto on sen lisäksi tosin useimmiten säännöllisempää, mutta paljoa riittämättömämpää kuin villien, joiden ravintona on suurimmaksi osaksi metsänriista, ei kahviliemi ja perunat.

Mutta kaikki tämä vaikuttaa aluksi ainoastaan sen, että köyhälistön nainen vanhentuu nopeasti ja rappeutuu ennen aikaansa. Se ei estä häntä sitä ennen saattamasta kokonaista lapsilaumaa maailmaan. Proletaariset olemassaolon ehdot edistävät jo alunpitäen kuolevaisuutta enemmän, kuin ne estävät köyhälistönaisen hedelmällisyyttä.

Yksin Ranskassakin, tuossa kaksilapsi-järjestelmän maassa, jossa synnytysten keinollinen rajoittaminen on tunkeutunut talonpoikaisväestöstä ja pikkuporvaristosta kauas palkkatyöläisten piiriin, esiintyy yhä yieläkin selvästi köyhälistön ja porvariston väestönlisääntymisen vastakkaisuus.

J. Goldstein lainaa eräässä kirjassa Ranskan väestökysymyksestä ja ammattien jakautumisesta jo mainitun Bertillonin tilaston, joka ryhmitti Pariisin 20 piirikuntaa asukasten varallisuuden ja vuosittain tuhannen 15–50 uoden ikäisen naisen osalle sattuvain synnytysten mukaan. Varattomissa piirikunnissa asuu luonnollisesti melkein yksinomaan köyhää väestöä. Rikkaissa ei kuitenkaan yksinomaan rikkaita, vaan niiden ohella myöskin melkoinen luku köyhiä, jotka jonkun verran sekottavat kuvaa, mikä muuten ehkä osottaisi vielä jyrkempiä eroavaisuuksia.

Bertillonin mukaan oli synnytysten luku:

Proletaarisissa piirikunnissa on siis syntyneitten luku enemmän kuin kolme kertaa niin suuri kuin rikkaimman piirikunnan. Viimeksimainitussa ei vähäinen aviollinen hedelmällisyys tosin liene synnytysten pienen lukumäärän ainoa syy. Suuri palvelijattarien joukko, joka on tuomittu naimattomuuteen, vaikuttaa myöskin puolestaan varmasti tähän. Köyhimmissä piirikunnissa tulee tuhatta taloutta kohti 50 palvelijaa, rikkaimmassa sitävastoin 870.

Yhtä kuvaavaa on saman kirjan toinen tilasto, joka esittää väestön lisääntymisen vuosina 1861–1895. Sen mukaan oli luonnolliset muutokset väkiluvussa (+ lisääntyminen, — vähentyminen):

Kummankin mainitun departementin osa Ranskan väestön lisääntymisessä tulee siis yhä suuremmaksi. Se oli viisivuotiskautena 1861–1865 noin 13 prosenttia, eli vähän yli kymmenennen osan, 1886–1890 jo 51 prosenttia eli enemmän kuin puolet, ja lisäsi seuraavana viisivuotiskautena yli 100,000 ihmistä koko väkilukuun, joka samalla aikaa väheni 1,400, siis olisi ilman näitä kumpaakin departementtia alennut enemmän kuin 100,000. Mainitut departementit ovat Ranskan suurteollisuuden, sen kudonta- ja rautateollisuuden samoin kuin vuorityönkin keskuksia, ja siten myöskin suurteollisuusköyhälistön ja Ranskan sosialismin keskuksia. Toisessa näistä, Du Nordin departementissa, puolueemme sai vuonna 1902 60,000 ääntä ja vuonna 1906 jo 106,000, siis lähes 50 prosentin lisäys. Siellä ei lisäänny nopeasti ainoastaan väestö, vaan myöskin sosialistien luku.

Mutta tämä nopea väestön lisääntyminen ei ole itse köyhälistönkään keskuudessa pysyväisenä lakina. Olemme alussa nähneet, että syntyneitten luku yleensä on vähennyt kapitalististen kansojen keskuudessa viimeisten kolmen vuosikymmenen kuluessa. Tämä koskee myöskin köyhälistöä. Niinpä esimerkiksi englantilainen apukassa »Hearts of Oak», jossa vuonna 1904 oli 272,244 jäsentä, osottaa yhä pienenevän määrän tapauksia, joissa sen tulee maksaa lapsivuodeavustusta. Tällaisia tapauksia tuli jokaisen 1,000 jäsenen osalle:

Aleneminen alkaa tässäkin vuodesta 1881.

Tämä tosiasia edessään on Malthus'en kansoittumislakiin katsoen syntynyt porvarillisessa taloustieteessä uusi suunta, joka asettaa sitä vastaan uuden kansoittumislain: liikakansoitus on kurjuuden seuraus. Kapitalistinen yhteiskunta synnyttää yhä lisääntyvää hyvinvointia sekä sivistystä, ja kuta korkeampi sivistys sekä hyvinvointi, sitä pienempi syntyneitten luku. Sen taantuminen todistaa siis, että elämme parhaassa kaikista maailmoista.

Tällä uudella kansoittumislailla, jonka tulisi pitää paikkansa kaikkina aikoina, on valitettavasti se huono puoli, että se perustuu ainoastaan kolmen vuosikymmenen kokemuksiin. Aina vuoteen 1880 saakka ei sen vaikutuksista näkynyt jälkeäkään. Eikö kapitalistinen tuotantotapa olekaan sitä ennen lisännyt hyvinvointia ja kulttuuria? Vai onko se viimeisten kolmenkymmenen vuoden kuluessa äkkiä muuttunut omaksi vastakohdakseen?

Sen sijaan että tyytyisimme yleisiin kaunokirjallisiin korulauseisiin »varallisuudesta ja sivistyksestä», täytyy meidän kysyä, mitä erityisiä olosuhteita on viimeisten sukupolvien ajalla esiintynyt, vaikuttaen syntyneitten luvun taantumisen myöskin köyhälistön keskuudessa?

Silloin astuu ennen kaikkia eteemme tekijä, jonka kanssa kaikki tutkijat joutuvat tekemisiin, mutta jolla ei ole mitään yhteyttä »varallisuuden ja sivistyksen» kanssa: tieteen ja tekniikan ponnistukset keksiäksensä keinoja hedelmöittymisen estämiseksi. Tätä ennen olivat synnytysten luvun rajoittamista tarkoittavat keinot olleet monesti aivan alkeellisia, usein mitä raainta, vastenmielisintä ja vahingollisinta laatua. Vasta seitsenkymmenluvulta alkaen on sellaisia, jotka ovat täysin viattomia, eivät ole vastenmielisiä eivätkä epämukavia, joita aletaan tehdasmaisesti valmistaa ja tulevat yhä yleisemmin saataviin.

Mutta tällaisten keinojen olemassaolo ei kumminkaan vielä riittäisi aiheuttamaan syntyneitten luvun alenemista, ellei niiden tarve yhä kasvaisi.

Tällöin on ennen kaikkea mainittava tuo suuri tosiasia: naisten työn leviäminen, myöskin pikkuporvarillisiin piireihin, joka juuri kahdeksankymmenluvulta alkaen edistyy jättiläisaskelin. Naisen ansiotyön aiheuttama perheen hajoaminen asettaa hänet tosin, kuten olemme nähneet, omille jaloilleen enemmän kuin koskaan ennen ja tekee hänen liittonsa solmiamisen miehen kanssa, olkoonpa se laillinen tai laiton, paljoa helpommaksi, mutta se taas vaikeuttaa lasten kasvattamista, joista hänen täytyy olla erossa kaiket päivät, joten hän ei siis enää voi itse hoitaa lapsiansa, vaan hänen täytyy jättää ne vieraalle. Työläisnaisen asema on sitä parempi, kuta vähemmän hänellä on lapsia.

Kaiken tämän lisäksi tulee vielä suurkaupunkien kasvaminen. Maalla ja myöskin pikkukaupungissa on helppo kasvattaa lapsia; kuta enemmän heitä siellä on, sitä enemmän he kasvattavat itse itseänsä, suuremmat pienempiä; he voivat mellastaa vapaassa luonnossa ja heidän iloisuutensa tuottaa virkistävää vaihtelua kyläelämän yksitoikkoisuuteen. Toisin suurkaupungissa, missä vähävaraisempain lapset ovat tuomitut ahtaisiin asunnoihin, joissa heidän eloisuutensa tulee vaivaksi sekä heille itselleen että heidän täysikasvuiselle ympäristölleen, heidän elämänsä ilottomaksi, painostavaksi taakaksi heidän omaisilleen. Kuta vähemmän heitä on sitä parempi.

Suurkaupunkien kasvaminen ja naisten työn lisääntyminen yhteydessä hedelmöittymistä estäväin keinojen täydellisentymisen ja leveämisen kanssa sukupuoliseurustelussa lienevät pääasiallisina syinä syntyneitten luvun pienenemiseen sitten kahdeksankymmenluvun. Ehkäpä vielä lisäksi eräs tekijä ainakin Europan mannermaalla vaikuttaa samaan suuntaan: siirtyminen yleiseen asevelvollisuuteen, joka oli vuosien 1866 ja 1870 sotien seuraus ja saattaa kaikkialla koko asekuntoisen nuorison vuosikausiksi kasarmin sekä sen kanssa yhdistetyn prostitutsionin piiriin sekä tulee siten valtavaksi välineeksi sukupuolitautien leviämisessä väestöön. Myöskin suurkaupunkien lisääntyminen merkitsee prostitutsionin ja sukupuolitautien lisääntymistä.

Nämä kaikki ovat tekijöitä, jotka ovat viimeisen miespolven ajalla esiintyneet erittäin voimakkaina kapitalistisissa valtioissa ja lyöneet niihin leimansa. Niiden ansioksi saamme pääasiallisesti lukea syntyneitten luvun supistumisen. Mutta niitä ei juuri voitane merkitä »varallisuuden ja sivistyksen» lisääntymiseksi.

Sentähden ei myöskään voida näistä päättää, että tarvitsisi vain levittää varallisuutta ja sivistystä tehdäksensä kaiken liikakansoituksen mahdottomaksi. Toiselta puolen taas tarvitsee yhtä vähän pelätä sitä, että varallisuus ja kulttuuri uhkaisivat ihmiskunnalle väestön loppumista. Voidaan vain sanoa, että niin kauan kuin äsken mainitut tekijät ovat vaikuttamassa, uhkaa kapitalistisen tuotantotavan edistys seisauttaa kapitalististen kansojen väestön lisääntymisen, samalla kuin maanviljelyskansat helposti saavuttavat nopean lisääntymisen. Samoin kuin Rooman keisarivallan aikana, samoin voi nytkin barbarikansojen runsaasta hedelmällisyydestä uudelleen koitua uhkaava vaara hedelmättömille sivistyskansoille.

Tämäkin yksi niitä ristiriitoja, jotka sairautta ennustaen nousevat kapitalistisen tuotantotavan näköpiirin reunalle.

Kaikissa tapauksissa voimme tutkimuksemme tuloksena todentaa, että yhtä vähän kuin jonkun kansan, yhtä vähän voi jonkun luokan lisääntyminen osottaa pyrkimyksiä, jotka kaikissa oloissa vaikuttavat yhtä voimakkaasti ja samalla tavalla. Luonnollinen hedelmällisyys jo vaihtelee tavattoman suuresti sitä mukaa kuin elinehdot vaihtelevat. Yhteiskunnallisen kehityksen jatkuessa liittyy tähän vielä monenlaisia yhteiskunnallista luonnetta olevia vaikuttimia, sekä siveellisiä että taloudellisia vaatimuksia, jotka vaikuttavat toisinaan estävästi, toisinaan taas edistävästi kansan lisääntymiseen.

Tässä olemme ottaneet lukuun ainoastaan ne tekijät, jotka määräävät synnytysten tiheyden. Mutta todellisen lisääntymisen muodostumiseen vaikuttaa melkoisesti myöskin kuolleisuus, johon yhteiskunnalliset olosuhteet taas puolestaan vaikuttavat samoin mitä tuntuvimmalla tavalla, mitä ei ole tarvis todistaa. Jokaisella yhteiskunnallisella aikakaudella, jokaisella kansalla, jokaisella seudulla ja jokaisella luokalla onkin sen mukaisesti omat erityiset lisääntymisensä edellytykset ja luvut.

Toiselta puolen olemme nähneet, että ravinnonsaamismahdollisuuden laajeneminenkaan ei esitä suorasuuntaista liikuntaa, vaan että se on mitä monenlaatuisimpain muutosten alainen. Eikä molempain pyrkimysten, niin hyvin ravinnonsaamismahdollisuuden laajenemisen kuin väestön lisääntymisenkään tarvitse suinkaan kehittyä rinnakkaisella tavalla, vaan ne voivat samaan aikaan seurata vastakkaista suuntaa, ei kuitenkaan kauan, sillä ajan oloon on toinen tekijä riippuvainen toisesta. Ihminen ei voi elää ilman ravintoaineita. Mutta hän itse on myös niiden tuottaja. Ilman elintarpeita ei ole ihmisiä, ilman ihmisiä ei ole elintarpeitten tuotantoa.

Kaikki nämä monipuoliset mahdollisuudet silmien edessä ei käy laatuun otaksua ihmisille yhtä ainoaa, yleistä kansoittumislakia, joka toteutuu kaikissa oloissa. Kullakin yhteiskunnallisella perusmuodolla on päinvastoin oma erityinen kansoittumislakinsa, joka ei johdu yksinkertaisista, yleisistä luonnonedellytyksistä, vaan mitä vaihtelevimmista yhteiskunnallisista ehdoista ja on sentähden usein sangen monimutkaista laatua.

Takaisin sisällysluetteloon

XIV.

Maanviljelys ja kapitalismi.

Kun väestön lisääntymispyrkimykset samoin kuin ravinnonsaatialueen laajenemismahdollisuudetkin ovat vaihtelevia, mitä moninaisimmista edellytyksistä riippuvia suuruuksia, niin on luonnollisesti vaikeaa sanoa ennakolta, miten nämä suureet muodostuvat yhteiskunnassa, jota emme vielä laisinkaan tunne ja josta voimme jonkunlaisella varmuudella piirtää ainoastaan yleisimmät sen taloudellista perustusta koskevat rajaviivat.

Mutta yhtä vähän kuin kelpo kissa päästää hiirtä, yhtä vähän voi sosialisti, joka johonkin kelpaa, jättää ennustelemista. Hänen on mahdoton tyytyä nykyisyyden oloihin, hänen täytyy suunnata katseensa niiden yli tulevaisuuteen, jota hänen suorittamansa nykyhetken työ tarkoittaa. Ja yksityiset, hajanaiset osat siinä pikkutyössä, joka nykyisyydessä on hänen suoritettavanaan, saavat yhtenäisyyttä, voimaa ja suuruutta ainoastaan sen kautta, että ne kaikki suunnataan yhteistä, suurta, etäistä päämäärää kohti, alistetaan sen alaisiksi ja sovitetaan sen mukaan.

Tätä päämäärää ei kuitenkaan saa asettaa liian etäälle, jos mieli sen tehokkaasti hedelmöittää nykyhetken työtä. Ne sosialistit, jotka pilkkaavat marxilaisia ennusteluja, ovat samoja, jotka itse ennustavat sosialismin toteutumista viidensadan vuoden perästä. Meitä ei laisinkaan liikuta, miten viidensadan vuoden perästä on oleva, ja se on meille aivan tietämätöntä. Sen ajan ihmisillä on oleva ratkaistavana aivan toisia tehtäviä kuin köyhälistön vapauttaminen, ja sosialismi on oleva heille puhtaasti akateeminen teema, kuten meille esimerkiksi pyhän haudan omistaminen, josta ristiretkeilijät niin verisesti taistelivat.

Mutta vaikkapa pitäisimmekin selväjärkisen realipolitiikan riemuvoittona sitä, että emme välitä muusta kuin ainoastaan läheisimmästä askeleesta, ajattelematta koskaan, mihin kulkumme oikeastaan johtaa, niin vastustajamme jo saattaisivat meidät ennustelemaan niiden ennustusten tähden, joita he itse esittävät meitä vastaan ja joiden kautta he pakottavat meidät kiinnittämään ajatuksemme tulevaisuuteen. Vastustajamme väittävät, että nykyisen työmme lopputulokset ovat peräti turmiollisia. Ken tahtoo turvata nykyisen työmme, hänen täytyy koettaa päästä selville näistä lopputuloksista, vaikkapa hän ahdasjärkisyydessä näkeekin käytännöllisen toiminnan huipun.

Eräs tärkeimpiä väitteitä, mikä meitä kohtaa, on että työväenluokan vapauttaminen ei voi johtaa kurjuuden pysyvään poistamiseen, vaan ainoastaan siihen, että se saatetaan jonkun peräti lyhyen väliajan kuluttua yleiseksi.

Kuta suurempi se hyvinvointi, jonka sosialismi olisi levittävä työväestöön, sitä nopeammin väestö lisääntyisi ravinnonsaamismahdollisuuden rajojen ulkopuolelle.

Tähän voisimme tutkimuksemme nykyisten tulosten mukaisesti yksinkertaisesti vastata, ettei ole ensinkään todistettu, että sosialismin täytyisi johtaa tällaisiin lopputuloksiin. Ei mikään pakota otaksumaan että väestön lisääntyminen sosialistisessa yhteiskunnassa välttämättömästi on saavuttava sellaisen nopeuden, joka olisi paljoa suurempi, kuin ravinnonsaannin mahdollinen lisääntyminen. Jokaisella yhteiskuntamuodolla on erityinen lisääntymislakinsa, eikä sosialistisen yhteiskunnan lisääntymislaista olla vielä varmoja.

Tämä vastaus olisi kumoamaton, mutta ei juuri erittäin voitokas luonteeltaan. Se voinee tyydyttää oppinutta, joka lukukammiossaan mietiskelee tulevaisuutta, osaten päästä vapaaksi nykyhetken huolista häntä itseään täysin tyydyttävällä tavalla. Mutta se ei riitä taistelijalle, jolla on kova kamppailu edessään. Mistä hän voi saada tarpeellisen voiman ja tarpeellisen rohkeuden, jos taistelun palkinto jää epätietoiseksi! Tässä ei riitä, että asetamme vastustajiemme väitöstä vastaan sosialismin aiheuttamasta välttämättömästä turmiosta ainoastaan sen selityksen, että se ei suinkaan ole varma. Meidän täytyy, tahdommepa sitten tai emme, taaskin ryhtyä ennustelemaan, koettamaan, eikö ole mahdollista päästä jonkun verran varmempiin tuloksiin ravinnonsaantimahdollisuuden laajentamisehdoista ja väestön lisääntymisestä sosialistisessa yhteiskunnassa.

Tämän ennustelun täytyy paraiten käydä laatuun ravinnonsaantimahdollisuuteen nähden. Yhteiskunnan pohjarakennuksen muodostus, taloudelliset perustukset, ovat paljoa yksinkertaisempia ja selvempää, ja sentähden niiden lopputulokset helpommin seurattavissa tulevaisuudessa, kuin sen ylärakennuksen muodot.

Tulimme siihen johtopäätökseen, että ravinnonsaamismahdollisuuden jatkuva laajentaminen ei ole kaikkina aikoina eikä samalla tavalla mahdollista. Se voi olla vuosisatoja, jopa toisinaan vuosituhansiakin tykkänään mahdotonta ja tulla sitten äkkiä kykeneväksi mitä nopeimpaan laajentumiseen, joka jättää jälkeensä kokonaisille sukupolville mahdollisuuden minkälaiseen väestön lisääntymiseen tahansa.

Jos nyt tarkastamme nykyisen maatalouden jatkuvan kehityksen edellytyksiä, niin joudumme sangen erilaisiin lopputuloksiin, aina sen mukaan, pidämmekö silmällä sen tekniikkaa tai sen ekonomiaa. Tekniikka on, kuten jo on mainittu, se määrä, missä ihmiset hallitsevat luonnon voimia, ekonomia taas ne suhteet, mitä tuotantoprosessiin — sana käytettynä laajimmassa merkityksessään — osalliset ihmiset solmiavat keskenänsä sen harjoittamiseksi. Tässä meillä taas on eräs esimerkki siitä, kuinka välttämätöntä on erottaa teknillinen ja taloudellinen puoli toisistaan.

Maataloudellinen tekniikka on parhaaltaan mitä nopeimmassa kehittymistilassa. Eivätkä ainoastaan koneet sekä maataloudelliset rakennukset ja viljelystavat, vaan myöskin tieteellinen eliöitten elinehtojen tunteminen. Jokainen vuosi tuo mukanaan suuria ja hämmästyttäviä edistystuloksia, joiden käytäntöön panon täytyy suunnattomasti kohottaa maataloudellisen työn tuottavaisuutta.

Mutta tämä käytäntöönpano ei suinkaan pysy keksintöjen ja huomioitten nopean edistyksen rinnalla. Päinvastoin kuin teollisuudessa, huomaamme maataloudessa, että kehittynyt tekniikka saa tuotantoprosessin valtaansa ainoastaan verkalleen, vitkastellen ja epätäydellisestä Työn mahdollisen ja todellisen tuottavaisuuden välinen ero tulee maataloudessa yhä valtavammaksi. Tässä merkityksessä se jää yhä enemmän jälkeen huolimatta kaikesta edistyksestä. Ei ehdottomasti, vaan suhteellisesti katsoen luonnontieteitten ja tekniikan kehityskantaan.

Tämä ei riipu, kuten monet luulevat, maataloudellisen työn luonteesta sellaisenaan, vaan niistä taloudellisista olosuhteista, jotka kapitalismi luo maataloudessa. Tässä ei esiinny mikään luonnonlaki, vaan eräs yhteiskunnan laki. Maan yksityisomistus ja palkkatyö ovat ne syyt, joista yhä lisääntyvä maatalouden teknillinen takapajuisuus johtuu.

Tiedämme jo, kuinka ylimyskunta syntyy talonpoikaisväestön kehittyessä. Sen ohella syntyy valtiovalta. Molemmat riistävät maalla työskentelevän väestön ylijäämiä mahdollisimman paljon itselleen, joten ne estävät maatalouden tulemasta teknillisesti täydellisemmäksi, jopa saavat sen toisin ajoin taantumaankin.

Myöskin feodalismin viime aikakausi synnytti sellaisen taantumuksen. Kun se oli voitettu, mikä tapahtui Ranskassa suuren vallankumouksen kautta, tapahtui maataloudessa nopea kehitys. Mutta pian syntyi uusi maataloudellisen työn riistämiskausi. Nyt kapitalistisen tavaratuotannon aikakaudella on tämän riistämisen perustuksena kapitalistiseen tuotantoon erottamattomasti liittyvä tuotannonvälineitten, siis myöskin maan yksityisomistus. Maanviljelijäin ei tarvitse enää suorittaa verotöitä eikä antaa tuotteita luonnossa, mutta sen sijaan hänen täytyy maksaa maakorko rahassa. Tämä astuu selvästi näkyviin vuokrajärjestelmässä. Vuokraajan täytyy maksaa maanomistajalle luvasta saada viljellä hänen maatansa, vuokrasumma, joka sisältää koko sen ylijäämän, mitä vuokraajan tai hänen palkkatyöläistensä työ voi tuottaa yli palkkojen sekä tavallisen voiton siitä pääomasta, mikä viljelykseen käytetään. Tämä vuokrasumma on korkeampi hedelmällisellä tai suotuisammassa asemassa olevalla maalla, kuin hedelmättömällä ja epäsuotuisella. Se kasvaa, jos maan tuotteitten hinnat kasvavat tuotantokustannusten pysyessä samoina.

Suunnattomia ovat ne summat, mitä vuokraajat jossakin maassa vuodesta toiseen täten suorittavat maan omistajalle, joka joko tuhlaa ne tai sijoittaa ne teollisuuspapereihin sen sijasta, että ne käytettäisiin maanviljelykseen. Eikä vuokrajärjestelmä ryöstä maataloudelta ainoastaan runsaasti varoja, mitkä voitaisiin käyttää sen tuotantovoimien lisäämiseen, vaan se lamauttaa myöskin kiihottimet näiden voimien kehittämiseen.

Tärkein kiihotin tuotantovoimien kehitykseen kapitalistisessa teollisuudessa on ylimääräinen voitto jonka työnantaja saa siten, että hän parantaa liikkeensä tekniikkaa tavallisen keskimääräisen määrän yläpuolelle. Maataloudessa katsotaan vuokrasopimusta tehtäessä jokainen ylimääräinen voitto, jonka liike voi tuottaa yli tavallisen voittomäärän, maakoroksi, joka lankeaa maanomistajalle. Vuokraajalla ei siis ole pienintäkään syytä ryhtyä suuria kustannuksia vaativiin parannuksiin, joiden tuottama hyöty ei vuokrasopimusta uudistettaessa lankea hänelle, vaan maanomistajalle.

Voitaisiin luulla, että asia olisi suotuisampi niille maanomistajille, jotka itse harjoittavat maanviljelystä. Silloinhan maakorko ja samalla myöskin kaikki mahdollinen ylimääräinen voitto jäävät maanviljelijälle. Mutta maan yksityisomistus vaikuttaa itse asiassa tässäkin teknilliseen edistykseen yhtä ehkäisevästi, vaikkakin toisissa muodoissa ja enemmän salassa. Totta on, että maakorko jää nyt aluksi maanviljelijälle. Mutta ainoastaan ensimäiseen omistajanvaihdokseen saakka, jonka täytyy tapahtua viimeistäänkin silloin, kuin nykyinen omistaja kuolee. Preussin valtiossa vaihtaa vuodessa yli 6 prosenttia (viime vuosikymmeninä melkein säännöllisesti prosenttia) maatiloja omistajaa, siis kukin maatila keskimäärin joka viidestoista vuosi. Uuden isännän tulee omistajaksi astuessaan maksaa joko perintöosat kanssaperillisillensä tai ostetun tilan koko »arvo». Mutta tämä niinkutsuttu arvo ei ole muuta kuin kapitaliksi laskettu maakorko. Kuta enemmän maakorko nousee, sitä suurempi saman korkokannan vallitessa se rahasumma, mikä uuden isännän on maksettava liikkeensä hankkimisesta.

Hän voi suorittaa tämän summan kahdella tavalla. Hänellä joko on tarvittava summa käteistä rahaa, jonka hän antaa nykyiselle omistajalle. Silloin hän vähentää samalla summalla sitä kapitalimäärää, joka olisi käytettävä liikkeen uudistukseen ja parannuksiin. Mutta täten onkin laita ainoastaan poikkeustapauksissa. Useimmiten hänellä ei ole tarpeellisia rahavaroja. Hän ottaa hypoteekkilainan ja maksaa nyt vuodesta vuoteen maakorkoa hypoteekkikoron muodossa koronkiskureille tai pankille, jotka nyt ovat todelliset maanomistajat ja kiristävät maataloudelta sitä enemmän rahaa vuodessa, kuta enemmän maakorko nousee. Maantuotteitten hintojen kohoaminen merkitsee aina ainoastaan ohimenevää parannusta maanviljelijän asemassa. Ensimäisessä omistajanvaihdoksessa se muuttuu omaksi vastakohdakseen.

Nouseva maakorko vaikuttaa maanomistajan omassa liikkeessä maanviljelykseen sitä raskaammin kun omistajan vaihdoksessa ei oteta tilan »arvona» lukuun ainoastaan sen hetken vaan myöskin odotettavissa oleva maakorko. Kaikki ehkä toivottavissa olevat ylimääräiset voitot otetaan tässä laskussa jo edeltäpäin huomioon. Sitenpä kauppasumman korko usein vetää enemmän, kuin mitä maakorko todellisuudessa on, ja ostaja voi joutua todella pulaan, elleivät odotetut hintojen kohoamiset pian toteudu. Ylimääräiset lisävoitot, jotka teollisuudella ovat niin voimakkaina teknillisen edistyksen kiihottamina, pyrkivät siis maatalouden alalla ei ainoastaan vuokrajärjestelmässä, vaan myöskin omassa liikkeessä vahingoittamaan liikettä ja ehkäisemään sen teknillistä edistystä, koska ne ovat yhdistetyt maakorkoon.

Yksityisomistus lamauttaa teknillistä edistystä maataloudessa vielä toisellakin tavalla. Olemme nähneet, että määrätyn kokoinen yksityinen liike on kunkin liiketavan vallitessa tuottavin. Tässäkin esiintyy tekniikan ja taloudellisen puolen välinen ero. Kapitalin, toisin sanoen tuotannonvälineitten yksityisomistuksen aiheuttaman palkkatyötä koskevan riistämisen laajeneminen voi jatkua loppumattomiin, ja suurempi kapitali on tällöin aina oleva pientä voimakkaampi. Sitävastoin on jokaisella yksityisellä liikkeellä määrätty ylin raja, jota suuremmaksi sitä ei voida laajentaa, vähentämättä samalla sen tuottavaisuutta. Tämä koko on eri tuotannonaloilla ja eri aikoina sangen erilainen ja se pyrkii kaikkialla kasvamaan tekniikan edistyksen mukana, ainakin yksityisen liikkeen valmistamien tuotteitten määrään sekä sen käyttämän vakinaisen kapitalin (raaka-aineitten koneitten j. n. e.) määrään nähden, mutta ei sitävastoin aina työssä olevain työntekijäin lukuun ja vielä vähemmän käytetyn maan pinta-alaan nähden.

Jos mieli yhteiskunnan saavuttaa mahdollisimman suuren määrätyillä tuotannonvälineillä saavutettavissa olevan tuottavaisuuden, on sen pidettävä huoli siitä, että kaikilla liikkeillä on määrätty suurin koko, jonka kulloinkin vallitseva tekniikan korkeus asianomaisella liikealalla on osottanut tarkoituksenmukaiseksi.

Kapitalistisessa tuotantotavassa, joka perustuu tuotannonvälineitten yksityisomistuksen pohjalle, ei tämä ole missään täydellisesti toteutettavissa. Ylimmän suurennusrajan ylitse ei kai mennä pysyväisesti milloinkaan siellä, missä tämän menettelyn tarkoitustaan vastaamattomuus tulee selvästi esiin. Mutta sitävastoin ei liikkeenharjoittajaa hyödytä vähintäkään huomio, että hänen liikkeensä on liian pieni, voidakseen kehittää tuottavaisuuden ylimmilleen. Hän ei kumminkaan voi sitä laajentaa, jos häneltä puuttuu pääomaa.

Tämä on yksi niitä perusteita, jonka tähden kapitalistisessa tuotantotavassa ei todellisuudessa koskaan saavuteta teoreettisesti kulloinkin saavutettavissa olevaa työn suurinta tuottavaisuutta, ja jonka tähden suuri, jopa suurin luku liikkeitä jää tämän tuottavaisuuden rajan alapuolella ja monet ovat aivan riittämättömiä. Niin tarmokkaasti kuin kapitalistinen tuotantotapa kiihottaakin tekniikan edistystä, ei se kumminkaan voi koskaan saada sitä täydellisesti käytäntöön.

Ja tämä koskee maataloutta paljoa enemmän kuin teollisuutta. Eikä ainoastaan sentähden, että kapitalin kasaantuminen tapahtuu tällä alalla hitaammin kuin teollisuudessa, samalla kun kiihotus parannuksiin on pienempi, vaan myöskin siitä syystä, että maan yksityisomistus asettaa jokaiselle yksityisen liikkeen suurentamisyritykselle aivan toisenlaisia rajoja kuin teollisuudessa. Maa on maataloudessa pääasiallinen tuotannonväline. Liikkeen suuruus ei tosin riipu yksinomaan, vaan kumminkin suuressa määrässä maan pinta-alasta. On luonnollisesti sangen helppoa pienentää maa-alaa silloin, kuin tila korkeampaan liikemuotoon siirryttäessä osottautuu liian suureksi. Mutta vaikeampi on päinvastainen tapaus, ja se on juuri se, joka useammin käy tarpeelliseksi. Ainoastaan suurimmat liikkeet ovat toisinaan taipuvaisia luovuttamaan pois joitakin ulko-palstoja. Varsinaiset käytännön miehet ovat useimmissa liikkeissä tykkänään toista mieltä kuin ne tohtorit, jotka tahtovat osottaa olevansa käytännöllisimpiä käytännöllisten joukossa ja veisaavat kaikkein pienimpäin liikkeitten ylistystä. Todellisilla käytännön miehillä on varsinainen maan nälkä, voidaksensa muodostaa liikkeensä mahdollisimman suuriksi. Mutta maata ei voida, kuten esimerkiksi koneita, mielivaltaisesti lisätä. Maanviljelijä voi laajentaa oman liikkeensä maa-alaa ainoastaan naapuriensa kustannuksella, joilla kaikilla on sama halu suurentaa maaomaisuuttansa, jotka kaikki, kiitos yksityisomistuksen, ovat lujasti turpeillaan, eikä heidän ole tarvis siitä väistyä, niin kauan kuin he eivät joudu vararikkoon.

Liikkeen parantaminen pinta-alan laajentamisen kautta kohtaa siis useimmiten voittamattomia vaikeuksia. Jopa liikkeen pelkkä tarkoituksenmukainen järjestäminenkin, jonka kumminkin pitäisi olla vähemmän vaikeaa, kohtaa suuren esteen historiallisena perintönä siirtyneessä maapalstojen pilhoamisessa ja tällaisten hajallaan ja eri asemissa olevien palstojen alituisesti uudistuvassa lisääntymisessä omistajain vaihdon kautta.

Kaikkiin näihin yksityisomistuksen aiheuttamiin ehkäisijöihin, liittyvät vielä ne, jotka johtuvat palkkatyöstä.

Työn alkuperäisin muoto on osuustoiminnallinen. Eristetty esi-ihminen, Robinpoika, joka muka olisi ihmiskunnan kohoamisen alkuna, on nykyaikaisen porvarillisen käsityskannan keksintö. Alkuihminen voi pitää puoliansa ja kehittyä ainoastaan yhteiskunnallisen työn kautta, yhteistoiminnan kautta toisten kanssa.

Kuta vähemmän peljättäviä ensimäisten ihmisten aseet olivat, sitä enemmän heidän täytyi liittyä yhteen, voidaksensa saada voiton suurista peto- ja kasviseläimistä kaivamalla hautoja, joihin he niitä pyydystivät, tai avoimen taistelun kautta, jota he voivat käydä karhuja ja puhvelihärkiä vastaan ainoastaan siten, että muutamat vastustivat niitä etupuolelta, ja toiset hyökkäsivät niiden kimppuun takaa, ja vihdoin ajojahtien avulla, jolloin voitiin saavuttaa nopeinkin otus siten, että muutamat odottivat sitä piilossa ja toiset ajoivat sen niiden luokse.

Ja samoin kuin metsästys, samoin oli myöskin taloudenpito alkuaan yhteistoiminnallista. Naiset voivat saada moninaiset tehtävänsä suoritetuiksi ainoastaan siten, että he keskenään auttoivat toisiaan niissä.

Vielä paimentolaisasteellakin tapaamme taloudenpidon samoin kuin miesten työtkin yhteiskunnallisina. Yhden henkilön oli mahdoton yksinään pitää laumaa koossa jo puolustaa sitä sen monia vihollisia vastaan.

Samoin tapaamme peltoviljelyksen alkuaikoina osuustoiminnallisen taloudenhoidon sekä osuustoiminnallista miesten työtä. Jos nykyään on maanviljelysteoreetikkoja, jotka väittävät, että maatalouden koko luonne on osuustoiminnallista liikemuotoa vastaan eikä siedä sitä, niin he osottavat tämän väitöksensä kautta vain sen, että heidän tuntemisensa, ajatuksensa ja tietonsa eivät ulotu tavarantuotantoa tarkoittavan yhteiskunnan ulkopuolelle. Yksinpä monissa osissa Europaakin, esimerkiksi eteläslaavilaisten kansojen keskuudessa, oli talousosuuskunta vielä yhdeksännellätoista vuosisadalla maataloudellisen liikkeen muotona. Joukko veljeksiä vanhimman johdolla muodostivat siellä lasten sekä lastenlasten kanssa osuuskunnan, jolla oli yhteinen talous ja yhteinen maanviljelys.

Jos voidaan puolustaen puhua jostakin työn muodosta, joka olisi ihmisluonnetta vastaava, olisi se osuustoiminnallinen muoto, joka yleensä on vallitsevana korkeammalle kehittyneeseen tavarantuotantoon saakka, ja jonka ijän saamme laskea sadoiksituhansiksi vuosiksi.

Mutta tavaratuotanto ja sen kanssa yhteydessä oleva tuotannonvälineitten yksityisomistus riistää osuustoiminnalliselta työltä maaperän. Ainoastaan kaksi työn muotoa voi silloin enää jäädä pysyväksi. Toisessa tuotannonvälineitten omistajat tekevät itse työnsä. Tämän he voivat yksityisomistuksen vallitessa tehdä ainoastaan eristettyinä työntekijöinä pienimmissä liikkeissä. Suurempi liike on tämän omistusmuodon vallitessa mahdollinen ainoastaan sillä tavalla, että joku pakko ajaa työntekijät työskentelemään tuotannonvälineitten omistajan hyväksi joko hänen kanssaan tai, jos liikkeen suuruus sen sallii, ilman hänen työtänsä. Tämä pakkotyöläisten työ on luonnollisesti omistajalle edullista ainoastaan silloin, jos he voivat päälle omien ylläpitokustannustansa tuottaa hänelle tuotteitten ylijäämän. Hän koettaa siis kaikin keinoin pusertaa ulos tätä. Kapitalistisen tuotatotavan vallitessa syntyy tämä työnantajalle tarpeellinen pakkovalta omistamattomain työntekijäin hädänalaisesta asemasta, koska heillä ei ole mitään muuta tavaraa markkinoille vietävänä, kuin oma työvoimansa.

Missä tahansa tämän tuotantotavan kehyksissä tuotanto-osuuskuntia syntyy tai on entiseltään jäljellä, eivät ne voi ajan oloon pysyä pystyssä. Yksityisten omistusoikeus tuotannonvälineisiin puhkeaa yhä uudelleen esiin, ja ennen pitkää tapahtuu osuuskunnassa tavallisesti ero tuotannonvälineitten omistajain ja omistamattomain työntekijäin välillä.

Tämän eron syyt voivat olla monet: toisen onni ja toisen onnettomuus; erilaiset luonteet: toisaalla kitsaita lihansa kiduttajia, toisaalla huolettomia nauttijoita; toisaalla häikäilemättömiä oman edun etsijöitä, toisaalla hyväntahtoisia ja toiseen luottavia yhteishyvän tavoittelijoita; erilaiset henkiset tai ruumiilliset voimat j. n. e. Itse jakautuminen tapahtuu välttämättömästi. Ei koko yhteiskunnan luonnonlakina, kuten porvarilliset ajattelijat arvelevat, vaan kehittyneen tavarantuotannon taipumattomana lakina. Tämä ei todista sosialistisen tuotannon mahdottomuutta yleensä, vaan kyllä sosialistisen tuotannon mahdottomuutta tavarantuotannon perustuksella.

Kuta syvemmälle tavarantuotanto tunkeutuu maatalouteen, sitä enemmän häviää alkuperäinen osuustoiminnallinen tuotanto. Teollisuustuotteita, jotka maataloudellinen osuuskunta alkuaan valmisti itse, valmistavat nyt kaupunkien käsityöläiset paljoa täydellisemmin ja pienemmällä voiman kulutuksella. Siten tulee työvoimia maataloudellisessa osuuskunnassa joutilaaksi. Toiselta puolen on kaupunkien käsityö kuvana liikkeistä, joissa jokainen täysi-ikäinen mies on oma herransa. Tämä houkuttelee nuorempia veljeksiä maataloudellisessa osuuskunnassa vetäytymään pois vanhimman veljen komennosta ja etsimään toimeentuloansa kaupungissa.

Tavarantuotanto tekee välttämättömäksi sen, että tuottaja voi vapaasti käyttää tuotteitansa ja tuotannon välineitänsä. Aluksi käsityöläisliikkeissä kaupungeissa. Kuta enemmän maanviljelijä tuottaa markkinoita varten, kuta läheisemmässä yhteydessä hän on kaupunkilaisten käsityön kanssa, kuta vähemmän hänen tuotteitansa käytetään omassa taloudessa, kuta selvemmin ne saavat rahan muodon, jota osuuskunnan päämies pitää hallussansa ja hoitaa, sitä selvemmin tämä tuntee olevansa perheomaisuuden omistaja, eikä ainoastaan sen hoitaja, sitä enemmän hän painaa nuorempia sisaruksia, mikäli näitä vielä on talossa, pelkiksi palkkatyöläisiksi, joilla ei ole mitään oikeutta perheomaisuuteen. Nyt eivät hänen nuoremmat sisaruksensa, joita hän liikkeessään pitää, uskalla enää mennä naimisiinkaan. Laillisten perillisten siittäminen muuttuu hänen yksinoikeudekseen.

Nämä talonpoikais-suurliikkeet muuttuvan nyt samankaltaisiksi kuin ylimysten, jotka alusta alkaen ovat pitäneet liikkeitänsä käynnissä pakkotyöläisten, joko henki- tai maaorjien avulla. Tämän laatuisen pakkotyön sijaan astuu nyt myöskin feodalisten ylimysten liikkeissä ennemmin tai myöhemmin palkkatyö, heti kun työvoimain omistamattomuus on tullut joukkoilmiöksi.

Talonpoikais-suurliike säilyy helpommin siellä missä karjanhoito on etualalla, koska se vaatii enemmän työtä kuin mitä talonpoika ja hänen vaimonsa voivat suorittaa; vuorilaaksoissa, joissa ihmiset asuvat etäällä toisistaan ja joissa talonpoikaistila on usein tuntikausien matkan päässä toisesta, melkein tykkänään omiin hoteisiinsa heitettynä.

Hedelmällisillä tasangoilla, missä viljan viljelys tuottaa suuria ylijäämiä, joiden kautta suurempi helposti kyliin kokoontuva asukasmäärä käy mahdolliseksi ja joissa toinen siis voi auttaa toistansa, ei maataloudellisen osuuskunnan hajoamisen tarvitse johtaa palkkatyötä käyttäviin suurliikkeisiin. Maanviljelyksen hoitamiseen riittää hätätilassa yksi mies, varsinkin sellaisissa seuduissa ja sellaisina aikoina jolloin kyntäminen toimitetaan ainoastaan pintapuolisesti, joten aura ei vaadi suurta vetovoimaa. Silloin voi yksinkertaisesti myöskin lehmä vetää auraa. Suuren karjan hoitaminen liikkeessä, jonka käytettävissä on ainoastaan yhden täysi-ikäisen miehen ja naisen työvoima, on tuskin mahdollista. Mutta se ei ole tarpeenkaan kehittyneessä tavaratuotannossa. Karjanhoitoa harjoittavat suurtilalliset voivat vaihtaa pienviljelijän kanssa karjansa tuottaman ylijäämän jälkimäisten liikaan viljaan. Pienviljelijän täytyy luonnollisesti silloin rajoittaa karjansa luku yhteen tai pariin eläimeen, joita hän tarvitsee vetäjinä tai maidon antajoina. Hänen liharavintonsa supistuu mahdollisimman vähiin.

Kaksi ainoaa liikemuotoa, jotka kapitalisessa yhteiskunnassa voivat maatalouden alalla saavuttaa laajimman levenemisen, ovat joko suurempi palkkatyöväkeä käyttävä liike tai kääpiöliike, jota yksityinen talonpoika hoitaa omilla ja vaimonsa sekä lastensa voimilla. Osuustoiminnallinen liike rajoittuu ainoastaan poikkeustapauksiin.

On jo alunpitäen mahdotonta, että talonpoikais-pikkuliike omaksuisi kaikki nykyaikaisen tieteen ja tekniikan keinot. Tieteestä ei pikkuviljelijöitten keskuudessa voi olla puhettakaan, tuskin edes hyvästä koulusivistyksestä. Pienviljelijäin liike asettaa mitä suurimmat vaatimukset omistajansa työvoimalle. Hänen täytyy olla väsymättömässä puuhassa, jos mieli pyörälaitoksen pysyä käynnissä. Talousosuuskunnan jäsen oli nautinnoista iloitseva ihminen, joka ei mielellään vaivannut kohtuuttomasti itseään. Mutta pikkuviljelijästä tulee toimeliain työjuhtien joukosta. Juuri sen työraivon vuoksi, jonka pikkuliike pakottaa esiin omistajassaan ja sen jälkeläisissä, tehden sen lopulta toiseksi luonnoksi, on talonpoikaispikkuliike aina ollut porvarillisen taloustieteen lemmikki; samoin tosin myöskin sen valtiollisesti taantumuksellisen mielialan vuoksi, jonka se helposti synnyttää siellä, missä feodalinen riistämistapa on voitettu.

Pienviljelijä tarvitsee lapsensa välttämättömästi liikkeessään. Heillä ei ole aikaa, vielä vähemmän rahaa käydä ylempiä kouluja, ja jos jollakulla on kaikesta huolimatta kyllin onnea ja tarmoa päästä sellaiseen ja oppia jotakin, niin sillon hän vasta joutuukin kokonaan hukkaan pikkuviljelijän taloudelta, jossa hän ei saa pienintäkään tilaisuutta toteuttaa suurempia tietojansa eikä saavuttaa elämän asemaa, joka olisi samalla asteella kuin sivistyneitten suuren joukon.

Alkeellisinkin työnjako käy mahdottomaksi liikkeessä, jossa on ainoastaan mies ja vaimo. Karjaankin nähden on se mahdotonta, jos talossa on ainoastaan yksi täysikasvuinen elukka.

Koneitten hankkimiseen ei useimmiten ole rahaa. Talonpoikahan ei valitse itselleen pikkuliikettä sentähden, että hän pitää sitä järkevimpänä liikemuotona, vaan köyhyytensä pakottamana. Jos hänen joskus onnistuu saada rahaa säästöön, niin hänen ensimäinen toimensa on ostaa lisää maata. Hänen tärkeimpänä huolenaan on liikkeensä laajentaminen eikä sen parantaminen entisellä maa-alueella. Tietäähän hän ettei mikään järkiperäinen taloudenpito ole mahdollista kääpiöliikkeen perustuksella. Useimmat ja parhaat koneet ovat mahdottomat käyttää pikkuliikkeen puitteissa. On tuskin ainoatakaan, jota voitaisiin näissä kehyksissä täysin tehokkaasti käyttää ja saada kehittämään koko voimansa.

Talonpoikaispikkuliike on kaiken teknillisen edistyksen mahtavin este maataloudessa. Kuta kauemmin tämä liikemuoto pysyy voimassa ja kuta nopeammin tekniikan ja tieteen edistys tapahtuu yhteiskunnassa, sitä suuremmaksi täytyy mahdollisen ja todellisen tuottavaisuuden välisen eron maataloudessa tulla.

Eikä toinenkaan vaihtopuoli, palkkatyö, ole maataloudessa paljoa suotuisampi teknilliselle kehitykselle.

Samassa määrässä kuin työ tulee yksitoikkoisemmaksi, samassa määrässä se myöskin tulee vastenmielisemmäksi. Monet työt kuuluivat sivistyksen alkuasteella olemassaolon nautinnoihin, mutta sellaisten töitten paljous ja laajuus aineellisen tuotannon alalla vähenee vähenemistään sitä mukaa kuin yhteiskunnallinen kehitys jatkuu. Työn tuote tulee tällä alalla yhä tehokkaammaksi työn kohottimeksi. Mutta tuote tulee työntekijälle ainoastaan siellä, missä hän on tuotannonvälineitten omistaja, siis ainoastaan pikkuliikkeessä, koska osuuskunnallinen liike ei voi pitää puoliansa. Täten pikkuliikkeellä on sellainen erityinen yllyttäjä työhön ja samalla myöskin säästäväisyyteen, työkalujen ja eläinten vaalimiseen, tarkkaan raaka- ja apuainesten käyttämiseen, jommoista vieraassa liikkeessä, siis suurliikkeessä (jos osuustoiminnallinen liike on mahdoton) ei ole. Sitä puuttuu enin pakkotyössä, esimerkiksi henki- sekä maaorjien työskentelyssä, mutta myöskin palkkatyöläisten toiminnassa. Eikä kapitalisti nykyään toteuta tekniikan edistyksiä siellä, missä ne säästävät työtä — eihän kapitalisti itse ole työssä, ja hänen riistämisensä alaisten työaika on hänelle yhdentekevä —, vaan ainoastaan siellä, missä ne tuottavat voittoa. Työ omassa liikkeessä pusertaa työntekijältä enemmän ja parempaa työtä, kuin työ toisen liikkeessä. Jos mieli viimemainitun saada tungetuksi syrjään edellinen, täytyy sen kyetä teknillisesti työskentelemään ei ainoastaan jonkun verran, vaan sangen paljon täydellisemmin. Teknillinen etevämmyys ei siis vielä merkitse taloudellista etevämmyyttä. Teknillisten uudistusten käytäntöön ottaminen viivästyy tämän kautta sangen paljon. Tämäkin on eräs niitä syitä, minkätähden kaiken koko yhteiskunnallisen työn todellisen tuotannon täytyy kapitalistisen tuotantotavan vallitessa aina olla jälessä teknillisestä edistyksestä.

Tämä este vaikuttaa teollisuudessa samoin kuin maanviljelyksessäkin, mutta viimemainitussa paljoa suuremmassa määrässä kuin edellisessä. Teollisuusliikkeen työntekijät ovat sullotut ahtaisiin huoneisiin; työntekijä on tavallisissa oloissa aina samassa työssä, samalla paikalla. Kaikki tämä helpottaa valvontaa. Toiselta puolen esiintyy jonkun määrätyn työn tulos heti tarkasti mitattavassa muodossa — niin ja niin monta metriä lankaa, niin ja niin monta tonnia hiiliä j. n. e.

Tällä alalla voidaan urakkajärjestelmän avulla myöskin kiihottaa nopeampaan työhön, löytää helposti jonkun työntekijän tai työntekijäryhmän virheellinen työ, joka antaa kapitalistille aiheen mitä tuottavimpiin rankaisujärjestelmiin.

Maataloudessa taas työt ovat hajallaan laajalla alueella, työntekijä vaihtaa usein työtä ja työpaikkaa. Työn valvominen tulee sen kautta vaikeaksi ja kalliiksi. Ainoastaan harvoin, kuten esimerkiksi leikkuussa tai puimisessa, esiintyy määrättyjen töitten tulos mitattavassa muodossa. Urakkapalkka ja muut nopeamman työn kiihottamista tai virheellisen työn estämistä tarkoittavat keinot ovatkin sentähden maataloudessa käytännössä paljoa harvemmin kuin teollisuudessa.

Tähän liittyy vielä eräs toinen estävä seikka. Teknillinen edistys, varsinkin koneitten käyttö, pyrkii kyllä tekemään työn yksinkertaisemmaksi, mutta tämä koskee kumminkin ainoastaan työntekijäin suuria joukkoja. Näiden ohella se tarvitsee myöskin paljon älykkäitä ja harjaantuneita työvoimia. Teollisuuskaupungissa on sellaisia aineksia joukottain saatavissa. Mutta maaseudulta niitä puuttuu, ja tämä puute käy siellä yhä tuntuvammaksi.

Kaupungissa ja maalla kasvaa kapitalistisen tuotantotavan kanssa pikkuliikkeen omistajan työraivo samoinkuin työntekijäin ruoskiminen suurliikkeen omistajan kautta. Kaupungissa ja maalla kasvaa halu työajan jatkamiseen taikka, missä se ei ole mahdollista, työn tehokkuuden lisäämiseen. Kaupungeissa työntekijät kumminkin liittyvät yhteen, saavat paremmin voimaa torjua tätä kapitalin pyrkimystä ja lyhentää työpäivää, saada aikaa elämän nauttimiseen.

Kaupunki tarjoaakin mitä monipuolisimpia keinoja tähän — ylevämpiä nautinnolta, kuten valtiollisen taistelun ja tieteellisten tai taiteellisten esitysten tuottamia, mutta myöskin kaikenlaisia karkeampaa laatua olevia.

Maalaistyöläisen, joka on eristettynä ja helpommin valvottavissa, on paljoa vaikeampi lyhentää työaikaa ja vielä vaikeampi käyttää vapaa-aikansa vaihtelun hankkimiseksi yksitoikkoiseen elämäänsä. Kirkkoa ja kapakkaa lukuunottamatta ei tuskin mikään keskeytä hänen elämänsä ikävyyttä. Valtiolliset kokoukset ovat melkein mahdottomia, saatavissa oleva kirjallisuus peräti niukka, taiteellisia esityksiä ei ole nimeksikään, tai parhaassa tapauksessa aina parin vuoden perästä muutamien päivien kiertävä näyttely. Luonto on tosin häntä lähellä, mutta kaikkiin täytyy oppia, siis myöskin nauttimaan. Tällä en tarkoita sitä, että ainoastaan kaupunkilaiset kykenisivät nauttimaan luonnon kauneudesta. Se ihastuttaa jokaista, jolla on tilaisuutta tutkia sen moninaisuutta, ei ainoastaan taiteilijoita tai kaupunkilaisia luonnonihailijoita, vaan myöskin metsästäjiä, alppiväestöä, merimiehiä, joiden ammatti edellyttää vapaan luonnon alituista ja tarkkaavaa tutkimista. Näin on maanviljelijän laita ainoastaan pienessä määrässä. Päivillä työ imee hänet itseensä, ja yöllä ei nähdä luonnosta mitään. Maanviljelijä ei ole kaihomielinen kuutamohaaveilija.

Vapaan luonnon läheisyys ei siis voi korvata hänelle melkein kaikkien yhteiskunnallisten nautinnoitten puutetta eikä niitä kiihoituksia ja vaihteluita, joita kaupunki niin runsain määrin tarjoaa.

Ei ole siis ihmeellistä, että ikävöitseminen kaupunkiin kasvaa ja että kaupunkeihin muuttaminen, joka alkoi jo keskiajalla, kuten olemme nähneet, yhä lisääntyy sitä mukaa kuin kulkuneuvot paranevat.

Tämä muuttaminen ei tarjoa ainoastaan suurempia toimeentulon mahdollisuuksia, suuremman liikkumisvapauden, vaan myöskin suurempaa vaihtelua, ei työssä vaan työn ulkopuolella. Junkkarit eivät ole vallan väärässä, pitäessään maalaisväestön nautinnonhimoa pääasiallisena muuttamisen syynä. Mutta jos mieli voida tässä elämännautinnon tarpeessa huomata mitään moitittavaa, täytyy junkkarien tavoin pitää itsestään selvänä, että maalaisväestö on vain työkarjaa eikä sillä ole mitään oikeutta pyrkiä olemaan muuta.

Juuri parhaat, tarmokkaimmat, älykkäimmät maaseudun köyhemmästä väestöstä vaeltavat kaupunkeihin, mieluummin luonnollisesti sellaiset, joille ei heidän omaisuutensa tuota suurtakaan haittaa. Tämä estää suuresti sosialismin leviämistä maaseuduilla, mutta samalla se on myös suurena esteenä uutten teknillisten edistysten käytäntöönpanolle. Mitäpä keksinnöt hyödyttävät, ellei ole niitä sivistyneitä työntekijöitä, jotka ovat tarpeen tekemään niiden käyttämisen mahdolliseksi!

Estääksensä palkkatyöläistensä muuttamista koettavat suurviljelijät saada työntekijänsä keinollisesti kiinnitetyiksi turpeeseen pienten palstojen avulla, joita heille annetaan joko ostettaviksi tai vuokralle. Siten itse suurliikkeet luovat maataloudessa kääpiöliikkeitä, jotka ovat teknillisessä suhteessa aivan riittämättömiä, mutta joiden tarkoituksenakaan ei ole synnyttää elintarpeitten liikamääriä, vaan ainoastaan liikoja työvoimia, jotka ovat suurliikkeen käytettävissä.

Maalle jääneet palkkatyöläiset haluavat itsekin pientä maatilkkua. Markkinain epävakaisuus on työntekijän pahin vitsaus, ilmestyköönpä se sitten elintarvemarkkinoilla, jolloin se kallistuttaa ruokatavarain hinnat, tai työmarkkinoilla, jolloin häntä uhkaa palkkatyöläisen suurin onnettomuus, työttömyys. Jos työntekijällä on pieni maapalsta, joka tuottaa hänelle tärkeimmät elintarpeet, kuten esimerkiksi perunat ja muutaman vuohen maidon, niin hän tuntee olevansa turvattu tätä markkinoitten epävakaisuutta vastaan, hän voi helpommin kestää sekä kalliin ajan että työttömyyden. Hän ei halua tällaista maatilkkua maakoron tähden, eikä hän toivo voittoakaan, eipä edes sitä, että sen sato maksaisi hänelle palkan maahan käytetystä työstä. Vaimo ja lapset ovat hänen työvoimansa, josta hän ei maksa mitään, ja hänen taloudellisen asemansa turvaaminen sekä suurempi riippumattomuus näyttävät hänestä uhrauksen arvoisilta. Niinpä hän onkin halukas maksamaan tilkkupahasestaan summia, joita kapitalisti ei koskaan suostuisi maksamaan samasta maa-alasta, koska jälkimäisen tulee maksaa työpalkkoja ja hän tahtoo lisäksi saada kelpo voiton.

Suurtilanomistaja, joka erottaa tilastaan yksityisiä palstoja, myydäkseen tai vuokratakseen ne palkkatyöläisille, saavuttaa täten kaksinkertaisen voiton. Hän ei ainoastaan saa työntekijöitä kahlehdituiksi turpeeseen, vaan myöskin perii heiltä paljoa korkeamman hinnan, kuin kapitaliksi laskettu maakorko.

Siten syntyy vielä nykyäänkin juuri suurliiketten piireissä ja niiden edistämänä sekä kannattamana yhä edelleen uusia kääpiöliikkeitä, jotka ovat teknillisessä suhteessa kurjasti varustetut eivätkä koskaan kykene kehittämään edes jossakin määrässä korkeampaa tuottavaisuutta, kun taas pikkuliikkeet samaan aikaan säilyvät yksityisomistuksen tuottamista häviöistä huolimatta seuduilla, missä ne ovat pääasiallisena liikemuotona, jopa usein pirstautuvat perinnönjakojen kautta yhä pienemmiksi.

Kaikki nämä maan yksityisomistuksen ja palkkatyön teknilliselle edistykselle vahingolliset vaikutukset käyvät vielä yhä vahvemmiksi kasvavain sotavaravarustusten kautta, jotka nykyään viime kädessä johtuvat kapitalistisesta kilpailutaistelusta.

Sota ja sitä tarkoittavat varustukset muodostavat aina esteen tuotantovoimien kehitykselle. Tämä este kasvaa sitä mukaa kuin nykyaikaiset kulkuneuvot kehittyvät ja kuin ihminen saa luonnonvoimat valtansa alaisiksi. Joukkotuotannon vaikuttimien ja keinojen rinnalla kasvavat myöskin joukkomurhan keinot sekä samalla voimien tuhlaus, joiden avulla muutoin olisi voitu luoda kulutuksen tai tuotannon välineitä. Jos tuotantoa katsotaan kokonaisuudessaan, estää sotalaitos sekä laivasto yhä kasvavassa määrässä tuotantovoimien lisääntymistä. Mutta kaikki tuotannonhaarat eivät kärsi siitä samalla tavalla. Monet, jotka ovat armeijan tai laivaston tavaranhankkijoina, varsinkin rautateollisuus, voivat sen kautta lisätä tuotantovoimiansa. Mutta ainoastaan toisten tuotannonhaarojen kustannuksella, jotka joutuvat kärsimään siitä sitä syvemmin. Eikä mikään enemmän kuin maatalous. Teollisuus ei kärsi työvoimien puutetta, mutta maanviljelys kärsii. Militarismi lisää tätä puutetta. Eikä kapitalin kasaantuminen maanviljelijöillä suinkaan lisäänny sen kautta, että maakoron kasvavan taakan lisäksi vielä tulee sotavarustusten tuottamat rasitukset ja että kaikki säästöt täytyy panna alttiiksi ei ainoastaan yhä kohoavien maan hintojen, vuokra- ja hypoteekkikorkojen, vaan myöskin kasvavien verojen tähden.

Asia ei muutu paremmaksi sen kautta, että vallassa olevat luokat pitävät talonpoikaisväestöä ja maanomistusta yleensä vastapainona kaupunkien kumouksellisen köyhälistön yhä paisuvalle tulvalle ja koettavat sentähden kannattaa niitä kaikkien mahdollisten suosionosotusten ja etuoikeuksien kautta kaupunkien kustannuksella. Maanomistus, toisin sanoen maakoron todellinen hyväksensä käyttäjä, olkoonpa hän sitten vuokraherra tahi hypoteekkilainan antaja, voi siinä tulla paksuksi ja lihavaksi, mutta maataloudellinen tekniikka voittaa siitä korkeintaan vain ohimennen. Tässäkin esiintyy taas teknillisen ja taloudellisen puolen välinen ero.

Mikä on aiottu maanomistuksen taloudelliseksi edistämiseksi, siitä tulee lopulta aina maatalouden teknillisen edistyksen este. Eihän kaikilla noilla etuoikeuksilla ole muuta tarkoitusta, kuin juuri sellaisten olojen keinotekoinen tukeminen, jotka estävät teknillistä edistystä maataloudessa. Ne joko merkitsevät teknillisesti takaperoisten pikkuliikkeitten säilyttämistä ja vilkastuttamista seuduilla, jossa ne muutoin eivät säilyisi, taikka ne tarkoittavan maakoron ylentämistä, joka tulee ainoastaan ohimenevästi maanviljelijäin ja heidän liikkeittensä parantamisen hyväksi, luoden sitten ennemmin tai myöhemmin heidän riistäjilleen, vuokranantajille ja hypoteekkivelkojille, suuremmat tulot.

Maanviljelijäin luokka on kumminkin vallassaoleville luokille teollisuusvaltioissa liian tärkeä, jotta riistäjät täydellisesti käyttäisivät taloudellista ylivaltaansa sitä vastaan. Toiselta puolen ovat luonnontiedetten ja tekniikan edistykset vanhoissa sivistysmaissa liian valtavia, jotta niitä voitaisiin pitää täysin saavuttamattomista väestöltä, joka asuu tämän tieteen ja tekniikan liesipaikkojen läheisyydessä.

Yllämainitut tekijät estävät maatalouden teknillistä edistystä ja suurentavat lakkaamatta työn mahdollisen ja todellisen tuottavaisuuden välistä eroa, mutta kapitalistisessa teollisuusvaltiossa tämä ei tavallisesti kokonaan estä edistystä, vaan ainoastaan hidastuttaa sitä.

Maanviljelysvaltioissa on asian laita toisin kuin teollisuusvaltioissa. Ensiksimainitut voidaan jakaa kahteen suureen ryhmään, joista toista paraiten edustavat valtameren takaiset yhteiskunnat, Yhdysvallat, Kanada, Australia, toista itämaiset yksinvallan valtiot — Venäjä, Turkki, Persia, Intia, Kiina, — jotka juuri ovat vapautumaisillaan perimästään hirmuvallasta.

Ensimäisen ryhmän valtiot ovat siirtomaita, joita on perustettu maihin, missä niiden löytämis- ja avaamisaikaan oleva väestö ei ollut vielä kohonnut metsästys- eikä alkeellisen maanviljelysasteen yläpuolelle. Auraviljelyksen käytäntöön ottaminen nykyaikaisen tekniikan perustuksella merkitsee silloin suunnatonta teknillistä edistystä. Maatalous voi kehittyä sitä nopeammin ja käyttää hyväksensä nykyaikaisia työkaluja sitä täydellisemmin, kun sitä ei aluksi estänyt maan yksityisomistus eikä palkkatyö. Maan alkuperäiset omistajat, maassa syntyneet, katsotaan oikeudettomiksi ja tungetaan syrjään, joten uusien valtioitten mailla ei ole alussa ketään omistajia, ja niitä on niin runsaasti, että maahan muuttaneitten maanviljelijäin yksityisten maapalstojen haltuunotto ei muodosta vielä mitään monopolia. Ei ole mitään maakorkoa, ei mitään sanottavaa maan hintaa, joten maanviljelijä voi käyttää kaikki rahansa liikkeensä vaurastuttamiseen.

Maataloudellinen palkkatyö voi tällaisissa oloissa tuskin olla mahdollista, kun jokainen terve ihminen voi vähillä varoilla helposti alkaa oman liikkeen. Suurliike on siis myöskin mahdoton, vaikka tavaratuotanto on vallalla. Mutta palkkaliike voi juuri tavaratuotannon perustuksella saavuttaa siirtomaissa korkeamman teknillisen pohjan kuin emämaassa, jossa talonpoikaismaatalous vielä kulkee omaa tarvetta tarkoittavan tuotannon jälkiä, jonka vuoksi sen täytyy olla hyvin monipuolista. Siirtomaissa maanviljelijä voi heti tuottaa myyntiä varten, voi järjestää liikkeensä yksipuolisesti määrättyä erikoisalaa, esimerkiksi vehnän viljelystä varten, jolloin hän säästää tuotannonvälineissä ja voi paremmin käyttää työvoimansa.

Talonpoikien harjoittaman maatalouden monipuolisuuteen Europassa on kumminkin ainoastaan osaksi syynä se seikka, että se alkuaan oli suunniteltu pääasiallisesti tuottamaan itse kaiken, mitä sen omistajan perhe kulutti. Osaksi tämä monipuolisuus johtui myöskin välttämättömyydestä luoda liikkeen kestävän jatkumisen edellytykset, välttää maan uuvuttamista vuoroviljelyksen, lannan valmistamisen ja muiden sellaisten kautta.

Tästä ei talonpoikien maatalouden tarvitse siirtomaissa pitää alkuaikoina lukua, kun maata on niin viljalta saatavissa. Jos se ei enää jossakin paikassa anna satoa, niin viljelijä etsii toisen paikan, jota hän alkaa viljellä. Hän on siis vielä puoleksi paimentolainen.

Mutta siten tämä viljeleminen muuttuu pelkäksi ryöstöviljelykseksi, joka uuvuttaa nopeasti maan.

Maan uuvuttaminen tulee sitä turmiollisemmaksi, kun se käy käsi kädessä armottoman metsänhaaskauksen kanssa.

Yhdysvalloissa vähenee jo ajoittain maataloudellisten liikkeitten luku monissa vanhoissa valtioissa itärannikolla. Niinpä oli seuraavissa valtioissa asukasluku ja tilojen sekä viljellyn maan määrä:

Väestö lisääntyy kaikissa näissä valtioissa, mutta farmien luku sitävastoin vähenee, ja vielä tuntuvammin taantuu viljellyn maan pinta-ala. Maan länsiosissa farmit tosin lisääntyvät, mutta samaan aikaan harjoitetaan armotonta metsänhaaskausta. On laskettu, että Yhdysvalloissa tuhotaan vuosittain keskimäärin 110,000 neliökilometriä metsää — toisin sanoen enemmän kuin sadas osa maan koko pinta-alasta (Oppel, Natur und Arbeit 1904, II, s. 82).

Ei ole siis ihmeteltävää, että tämän mielettömän metsänhaaskauksen johdosta alkaa kuulua mitä pelottavampia ennustuksia. Mutta mitäpä teoreettiset ennustukset voivat kapitalistista voitonhimoa vastaan!

Olemme jo aikaisemmin (s. 147) esittäneet muutamia liitteitä metsänhaaskauksen nopeasta edistymisestä. Niitä täydentävät seuraavat luvut, jotka lainaamme samoin kuin tuonnempana esitetytkin Yhdysvaltojen virallisesta tilastosta. Rakennuspuita kaadettiin tuhansissa neliöjaloissa:^[4*]

Siis seitsemänkolmatta vuoden kuluessa yli kaksinkertainen rakennuspuitten kaataminen.

Tällaisen ryöstötalouden täytyy luonnollisesti uuvuttaa nopeasti maa ja tehdä oma jatkamisensa mahdottomaksi sitä mukaa kuin haltuun ottamattoman maan reservivarastot katoavat. Yhdysvalloissa on jo monen viljakasvin, ennen kaikkea vehnän viljelys joutunut pysähdyksiin:

Siis alituinen nopea lisääntyminen ensimäisen neljännesvuosisadan kuluessa kansalaissodan jälkeen vuosina 1866–1891; seuraavana vuosikymmenenä lisääntyminen hidastuu ja satunnaiset taantuinusaskeleet keskeyttävät sen: sitten vuoden 1901 on pysytty paikoillaan. Vuoden 1909 sato oli tavattoman hyvä, tuottaen 80 miljoona bushelia enemmän kuin vuoden 1908 sato, mutta oli vieläkin 24 miljoonaa bushelia pienempi kuin vuoden 1901 sato.

Nautakarjassa huomaamme viime vuosina samanlaisen ilmiön, ellemme ota lukuun lypsylehmiä. Niitä oli:

Siis nautaeläinten luku ei ole sitten vuoden 1907 ainoastaan ollut lisääntymättä, vaan suorastaan vähentynytkin.

Nähdään siis, että ryöstöviljelys alkaa jo osottaa vaikutuksiansa.

Amerikalainen maatalous ei voi enää jatkaa viljelystä samalla tavalla kuin tähän saakka. Se ei voi enää pitää yllä paimentolaismaista laajaperäistä ryöstöviljelystä, jommoista se vielä on, vaan sen täytyy yleisesti toteuttaa voimaperäinen, pysyvä viljelys, joka pitää silmällä maan kasvuvoiman säilyttämistä sekä lisäämistä. Usein sitä on jo yritettykin. Mutta silloin se joutuu samanlaisten ehtojen alaiseksi kuin Europassakin. Ja samalla alkavat nyt myöskin maan yksityisomistuksen ja maakoron ehkäisevät vaikutukset samoin kuin valinta pakon ahdistamaa palkkatyötä käyttävän suurliikkeen sekä ilman tietoja ja korkeampaa tekniikkaa toimivan kääpiöliikkeen välillä.

Vuokrajärjestelmän nopea kehittyminen osottaa, kuinka tämä vaikuttaa talonpoikiin. Yhdysvalloissa hoitivat farmeja:

Villien asumain maiden avaaminen europalaisten uudisasutusten ja sitten rautateitten kautta merkitsee siis aluksi suunnatonta ravinnonsaantimahdollisuuden laajenemista, joka kumminkin pukeutuu kapitalistisen tavaratuotannon vallitessa mitä häikäilemättömimmän ryöstöviljelyksen muotoihin, joka nopeasti tyhjentää näitten maitten alkuperäisen hedelmällisyyden ja luo lyhyen väliajan jälkeen niiden maanviljelykselle samanlaisen jopa ryöstöviljelyksen ja metsänhaaskauksen seurauksena helposti vielä huonommankin aseman kuin Europassa.

Vielä huonommin käy maanviljelyksen toisen, itämaisen perusmuodon maanviljelysmaissa. Ne ovat jo kehittäneet talonpoikaisviljelyksen, vaikkakin takapajulle olevan, joka usein on vielä säilyttänyt kyläkunnan yhteisen maanomistuksen.

Kapitalismi esiintyy näissä maissa aluksi talonpoikaisteollisuuden ja talonpoikien omaa tarvetta tarkottavan tuotannon hävittäjänä. Se pakottaa heidät yksipuolisesti tuottamaan ainoastaan maantuotteita ja luopumaan kotiteollisuudesta. Se pakottaa heidät myymään tuotteensa markkinapaikoilla ja ostamaan sieltä teollisuustuotteet. Tässä se käyttää mitä moninaisimpia keinoja, mutta ennen kaikkea se vaikuttaa rahaverojen kautta, jotka se siirtomaissa välittömästi asettaa maan asukasten maksettavaksi, »itsenäisissä» valtioissa taas, saatettuaan ne valtiovelkaan, kiristää niitä itselleen niiden nimellisen hallitsijan kautta, olkoonpa tämä sitten arvonimeltään tsaari, sulttaani, taivaanpoika tai mikä tahansa.

Teollisuuskapitalismin laajeneminen ja siten myöskin sen elinvoimaisuus riippuu siitä, että ne elintarpeitten ja raaka-aineitten ylijäämät, joita maanviljelysmaat tuovat sille maksuksi vaihtamistaan teollisuustuotteista, kasvavat alituisesti. On kaksi menettelytapaa näiden ylijäämien lisäämiseksi, samoin kuin on kaksi menettelytapaa liika-arvon suurentamiseksi palkkatyöjärjestehnän vallitessa: ehdoton ja suhteellinen lisääminen.

Liika-arvoa ja liiketuotteita voidaan lisätä siten, että kohotetaan työn tuottavaisuutta teknillisten parannusten kautta. Teollisuuden valtava teknillinen edistys perustuu tähän menettelytapaan. Mutta se on teollisuusmaiden maanviljelyksessä jo paljoa tehottomampi kuin teollisuudessa, kuten olemme nähneet. Vielä tehottomampi se on kokonaan tai pääasiallisesti maanviljelystä harjoittavissa maissa, jotka kapitali on alistanut ikeensä alle. Sitä ei tosin sysätä tykkänään syrjään — muistakaamme esimerkiksi englantilaisten suuremmoisia kastelulaitoksia Egyptistä —, mutta yleensä noudatetaan mieluummin toista menettelytapaa. Liikatuotteita tai liika-arvoa ei koeteta lisätä siten, että samalla työllä saataisiin enemmän tuotteita, vaan siten, että työntekijöiltä puserretaan suurempi määrä maksamatonta työtä, joka saadaan palkkatyön maissa aikaan siten, että työaikaa jatketaan tai tehdään tehoisammaksi ja realipalkkaa — ei aina rahapalkkaa — poljetaan alemmaksi. Maanviljelysmaissa tulee näiden lisäksi vielä käytäntöön muita menettelytapoja, varsinkin verojen korottaminen ja maanviljelyksen lisääntyvä velkaannuttaminen sekä siten sen velkakorkojen enentäminen.

Kaikki nämä ehdottoman liikatuotteen lisäämistä tarkoittavat menettelytavat ovat paljoa mukavampia, huokeampia ja nopeammin vaikuttavia kuin suhteellisen liikatuotteen lisäämistä tarkoittavat. Edelliset johtavat tosin työn ja maaperän noiden koko tuotantovoiman lähteitten — voimien ennenaikaiseen uuvuttamiseen ja lopulta täydelliseen tuhoamiseen. Mutta kapitalistinen tuotantotapa ei kuulu niihin, joissa ihmiset uskovat toimivansa ikuisuutta varten, eikä myöskään niihin, joissa yksilöt tuntevat toimivansa kokonaisuutta varten. Jokainen seisoo omasta puolestaan yleisessä kilpailutaistelussa, jokainen koettaa vain saada itselleen niin suuren osan kuin mahdollista yhteisestä saaliista, vieläpä niin nopeasti kuin suinkin, sillä kaikki teknilliset sekä yhteiskunnalliset olot ovat alituisten mullistusten alaisia ja ainoastaan täksi päiväksi varmoja. Tämä on yleisen ja alituisen ryöstöviljelyksen oikea tuotantotapa.

Köyhälistön kohoamista teollisuusmaissa saamme kiittää siitä, että tämä maan ja kansan tuhoamiseen johtava pyrkimys ei ole päässyt niissä täydellisesti toteutumaan ja kohtaa yhä voimakkaampaa vastarintaa. Ilman köyhälistön luokkataistelua olisi teollisuuskapitali jo täydellisesti uuvuttanut ja saattanut häviöön teollisuusmaat. Kuta voimakkaampi köyhälistön vastarinta, sitä ahtaammalle kapitalismin hävittävät ryöstöpyrkimykset rajoittuvat ja sitä enemmän sen täytyy ryhtyä käyttämään toisia menettelytapoja liika-arvon korottamiseksi, täytyy lisätä inhimillisen työn tuottoisuusvoimaa teknillisen edistyksen kautta. Tämän aiheuttama teknillinen vallankumous on loistavin sivu kapitalismin historiassa. Mutta sen valtavimpana kiihottimena on köyhälistön luokkataistelu.

Meitä sosialidemokraatteja syytetään siitä, että me tahdomme ainoastaan lietsoa luokkavihaa emmekä harjoita minkäänlaista käytännöllistä politiikkaa. Mutta todellisuudessa ei kukaan harjoita laajempaa eikä tulosrikkaampaa positiivista politiikkaa, kuin ne, jotka koettavat muodostaa köyhälistön taistelun yhtenäisemmäksi, voimakkaammaksi ja menestyksellisemmäksi. Ilman tätä luokkataistelua ei mikään kulttuuri olisi enää nykyään mahdollista.

Itämaista perusmuotoa olevissa maanviljelysmaissa ei tähän saakka ole ollut teollisuusköyhälistöä, joka olisi kyllin voimakas luokkataistelunsa kautta asettamaan kapitalistiselle riistämiselle koko maassa rajoja, ja siten niiltä puuttuu vahvin sulku, joka estäisi kapitalismin vapaasti kehittämästä ryöstöviljelystänsä, samoin kuin niiltä puuttuu voimakkain kiihotin, joka pakottaisi lisäämään työn tuottavaisuutta kalliitten ja pitkä-aikaisten teknillisten parannusten kautta. Silloinpa ensiksimainittu, ehdotonta liika-arvoa tarkoittava menettelytapa on vallalla paljoa suuremmassa määrässä kuin viimemainittu, suhteellista liika-arvon lisäämistä tarkoittava. Ja silloin kapitalismi johtaa katkeamattomaan ei ainoastaan suhteelliseen, vaan myöskin ehdottomaan sekä maan että usein väestönkin huonontumiseen.

Takaisin sisällysluetteloon

XV.

Maanviljelys ja sosialismi.

Kaikki ne valtavat esteet, joita kapitalismi asettaa maatalouden kehityksen teille, tulevat poistetuiksi, kun kapitalismi on voitettu. Silloin lakkaa sekä maan yksityisomistus että palkkatyö, samoin kuin siirtomaitten valloittamis- ja kiristämäspolitiikkakin. Ja silloin käy myöskin mahdolliseksi voittaa tuo nykyään jo sangen suuri ja vielä yhä kasvava ristiriita mahdollisen ja todellisen tuotantovoiman välillä maataloudessa, kehittää siinä kaikki ne suunnattomat tuotantovoimat, joita teoreettisen luonnontuntemisen ja käytännöllisen tekniikan tila sille jo nyt tarjoaa ja varmaan on tarjoova vielä suuremmassa määrässä aikana, jolloin köyhälistö valloittaa valtiollisen vallan. Sillä tiede ja tekniikka eivät lepää.

Mutta köyhälistön saavuttama voitto kapitalismista ei tarjoa täten ainoastaan mahdollisuutta kehittää maatalouden tuotantovoimia korkeimmilleen niin nopeasti, kuin teollisuuden tuotantovoimat sallivat sillä viimeksimainittujenhan on hankittava maataloudelle sen kohoamisvälineet. Tämä voitto tuo myöskin mukanaan välttämättömyyden jouduttaa tätä kohoamista mahdollisimman paljon, koska voitokkaan öyhälistön täytyy koettaa kaikin keinoin lisätä sitä ravinnon ja vapaa-ajan summaa, joka on väestön saavutettavissa.

Ennenkuin ryhdymme lähemmin selittämään tätä, torjuttakoon eräs mahdollinen väärinkäsitys. Olemme jo viitanneet siihen, että voitolle päässeen köyhälistön hallitussuunta on johtava maan yksityisomistuksen poistamiseen. Tämä on ymmärrettävä ainoastaan siten, että meidän täytyy odottaa, että tämä yksityisomistuksen lakkauttaminen on esiintyvä vihdoin sen kehityskulun varrella, joka aiheutuu köyhälistön voitosta. Älköön suinkaan olko sanottu, että me vaatisimme, että köyhälistön olisi heti valtaan päästyänsä käytettävä sitä kohta maitten pakkolunastukseen, vielä vähemmän niiden takavarikkoon ottamiseen.

Sitä ei kukaan sosialidemokraatti ajattele. Mutta tämä ei vielä kumminkaan riitä takeeksi siitä, ettei sellaista pakkolunastusta tulisi toimeenpantavaksi. Mekin voimme puhua ainoastaan omasta puolestamme, mutta emme tiedä, ken meistä näkee köyhälistön voiton, emmekä liioin, minkälaisissa oloissa se tapahtuu, mitkä mielipiteet ohjaavat voittajaa.

Mutta on kumminkin vielä eräs toinenkin tekijä, paitsi nykyään eläväin sosialidemokrattien tahtoa ja ja toiveita, tekijä, joka tarjoaa paljoa paremmat takeet siitä, että liike ei ole johtava tähän talonpoikaisväestöä koskevaan pakkolunastukseen. Ja se on se yksinkertainen tosiasia, että tällainen pakkolunastus ei ainoastaan ole vastaamatta köyhälistön etuja, vaan päinvastoin vastustaa niitä.

Voitollepäässeellä köyhälistöllä on täysi syy pitää huolta siitä, että elintarpeitten tuotanto jatkuu häiriöittä. Maan pakkolunastus saattaisi koko tämän tuotannonhaaran mitä mielettömimpään epäjärjestykseen ja uhkaisi aiheuttaa uudelle hallitussuunnalle nälänhädän. Maanviljelijät voivat siis olla huoletta. Heidän taloudellinen välttämättömyytensä on suojeleva heitä kaikista pakkoluovutuksista, aivan huolimatta siitä, että jo yksinkertaisinkin viisauden sääntö kieltää saattamasta ilman pakkoa niin voimakasta väestökerrosta uuden suunnan viholliseksi.

Pikkuviljelijä ei ole sosialismin voiton kautta kadottava mitään, hän voi ainoastaan voittaa sen kautta. Vasta sen kautta tulevat raivatuiksi pois kapitalististen kansojen väliset ristiriidat, jotka synnyttävät kasvavia sotavarustuksia sekä yhä suurempaa sodan uhkaa. Vasta sen kautta saadaan luoduksi aseiden riisumisen ja niin hartaasti ikävöityn ikuisen rauhan edellytykset. Tämä ei poista kenenkään muun hartioilta yhtä suurta taakkaa kuin maanviljelijän, sillä ei mikään kansankerros kärsi niin paljon militarismista kuin se.

Sen lisäksi on voitolle päässeen köyhälistön käyttämien keinojen ja sen etujen mukaista avustaa viljelijää saamaan liikkeensä teknillisesti täydelliseksi hankkia hänen saatavakseen lantaa, työjuhtia, parempia työkaluja ja siten lisätä hänen tuotteittensa määrää.

Kun uskomme, että tämä ei ole johtava pikkutilallisten tuotantotavan uudistettuun lujittamiseen, niin se johtuu siitä, koska otaksumme, etteivät suurimmatkaan helpotukset ja avustukset kykene saamaan koko nykyaikaista tekniikkaa täydessä laajuudessaan maataloudellisen pikkuliikkeen käytettäväksi, joten pienviljelijä itse on ennemmin tai myöhemmin, jahka sosialistinen tuotantotapa on päässyt lujittumaan, vapaaehtoisesti luopuva liikemuodostaan, joka kahleena estää hänen jatkuvaa sosialista kohoamistansa. Sosialistisella yhteiskunnalla on täysi syy auttaa häntä siirtymään ylempään liikemuotoon, koska se tarvitsee lisättyjä elintarpeita ja raaka-aineita, joten sen tärkeimmät edut ovat tällöin kyseessä.

Tätä siirtymisprosessia joudutetaan vielä toisellakin tavalla.

Sosialistinen hallitusmuoto ei joudu tekemiseen ainoastaan pienviljelijäin, vaan myöskin lukuisain maatalouden palkkatyöläisten kanssa. Mille kannalle se on asettuva niihin liikkeisiin nähden, joita palkkatyöväki pitää käynnissä?

Talonpoikain harjoittamaa maatalousliikettä millä hinnalla tahaan ihailevat otaksuvat, että maaseudun palkkatyöläiset ovat maan yksityisomistuksen kiihkomielisiä kannattajia eivätkä toivo mitään hartaammin, kuin päästä kääpiötilalliseksi. Yhteiskunnallinen vallankumous merkitsee heidän mielestään suurten liikkeitten hajoittamista ja täten syntyneitten pienten liikkeitten jakamista nykyisille palkkatyöläisille.

Monet maanviljelystyöläiset ajattelevat epäilemättä vielä nytkin samalla tavalla. Tämä heidän tuntemansa tarve on yhtenä syynä maan yhä jatkuvaan palstoittamiseen monilla seuduilla sekä siihen korkeaan hintaan, mitä juuri pienistä palstoista maksetaan. Mutta omalla maapalstalla ei ole enää Qdes nykyäänkään, jolloin elintarpeitten kallistuminen ja työttömyys uhkaavat köyhälistöä, samaa tenhovoimaa maalaistyöväestöön kuin muinoin. Näemme, että yksin tilallistenkin lapset koettavat päästä maalaiselämän yksitoikkoisuudesta ja muuttavat kaupunkiin mieluummin kuin rupeavat jatkamaan oman pikkutilan viljelemistä.

Eikä tarvitse epäilläkään, että teollisuustyöväestön asema on muodostuva sosialistisessa yhteiskunnassa vielä paljoa suotuisammaksi kuin pikkuviljelijän asema, kuinka paljon yhteiskunta viimemainitulle tarjonneekin.

Nykyisen työväenluokan yleinen kaipuu ei koske ainoastaan riittävämpää ravintoa, parempia asunnoita ja vaatteita, vaan myöskin nykyaikaisen joukkotuotannon vaatiman yksitoikkoisen työn vähentämistä, suurempaa joutoaikaa ja vapautta. Tämä joutoaika on nykyään käynyt yhtä välttämättömäksi elämän vaatimukseksi kuin liha ja leipä.

Jos mieli tuotantoa saada lisätyksi ja samalla työaikaa melkoisesti supistetuksi, on välttämätöntä käyttää ainoastaan tuottavimpia tuotantotapoja ja jättää vähemmän tuottavat mahdollisimman tarkoin pois käytännöstä. Tästä ei olekaan teollisuusalalla suuria vaikeuksia. Sielläkin, eikä ainoastaan maataloudessa, on vielä paljon peräti epäjärjellisiä, usein suorastaan loismaisen pieniä liikkeitä. Ne eivät katoa kapitalismin vallitessa. Niiden luku pyrkii päinvastoin lisääntymään, suurliikkeen voitollisesta edistymisestä huolimatta, jopa sen kautta, koska nämä liikkeet tulevat yhä enemmän teollisuuden reserviarmeijan ilmestymismuodoiksi, pakopaikoiksi olennoille, jotka suurliike tekee työttömiksi. Näiden kääpiömäisten liikkeitten suunnaton määrä voidaan poistaa yhdellä pyyhkäisyllä ilman mitään häiriötä tuotannolle, ja ne katoavat samalla hetkellä, kun suurliikkeissä on tarjolla parhaat työehdot, runsas palkka ja toiminnan varmuus. Jos tuottavimmissa liikkeissä otetaan käytäntöön esimerkiksi kolmiker-tainen työläismäärä, kolme työvuoroa päivässä sekä viisituntinen työaika joka vuorolle, ja ehkä kesällä kolmeksi kuukaudeksi kaksi työvuoroa päivässä ja kolmannen vuoron väelle kuukauden vapaus, joten jokainen työntekijä saa niin pitkän kesäloman — niin kukapa pikkukäsityöläinen tai rihkamakauppias ei silloin tahtoisi sellaisen liikkeen työntekijäksi, kukapa tahtoisi enää valmistella lääkemääräyksiä pikkuliikkeen pelastamiseksi? Tämä liikemuoto on katoava aivan kivuttomasti kaupasta ja teollisuudesta samalla kuin kaikki pienet, tähän saakka näköjään »itsenäiset» mestarit sekä myymälänomistajat hengähtävät helpotuksesta.

Kun teollisuus muodostuu tällaiseksi, virtaa siihen yhtä mielellään myöskin työntekijöitä maalta, ei ainoastaan entisiä palkkatyöläisiä, vaan myöskin itsenäisiä pienviljelijöitä, jotka silloin pääsevät vapaiksi kaikesta omistamiskiihkosta ja välittävät omaisuudestaan viisi, jos he voivat sillä vaihtaa näin mukavan elämän.

Yhtä toivottavaa kuin silloin on, että pikkukauppiaat ja käsityöläiset jättävät nuo yhteiskunnalle merkityksettömät liikkeensä ja siten lisäävät työvoimien määrää tuottoisimmissa suurliikkeissä teollisuuden ja kulkulaitosten alalla, yhtä turmiolliseksi kävisi uudelle hallitussuunnalle, jos tähän siirtymiseen liittyisi maatalouden alalla työskentelevän väestön joukkomuutto maalta teollisuuden palvelukseen. Omien liikkeitten hankkiminen maaseudun palkkatyöläisille ei estäisi tätä vaaraa.

Vaikkapa sosialistinen hallitus ei koettaisikaan, kuten on todennäköistä, jo ennakolta pitää huolta siitä, että maataloudelliset liikkeet muodostetaan mahdollisimman puoleensavetäviksi, pakottaisi maalta muuttaminen pian sen ryhtymään siihen.

Mutta tämä ei ole maatalouden alalla yhtä yksinkertaista kuin teollisuudessa. Kapitalistinen kehitys luo jälkimäisessä jo teknillisesti sangen täydellisiä liikkeitä. Uuden sosialistisen yhteiskunnan tehtävänä teollisuusalalla ei ole aluksi niinkään paljon uusien, korkeammalla kannalla olevain liikkeitten luominen, kuin aikansa eläneitten liikkeitten lakkauttaminen ja työvoimien keskittäminen täydellisempiin.

Maataloudessa on ainoastaan vähän liikkeitä, joita voidaan pitää täydellisinä, joissa saavutetaan se ylin määrä, mikä tekniikan ja tiedon nykyisellä kannalla voitaisiin saavuttaa. Eivätkä nämä harvat liikkeet likimainkaan riitä täyttämään maantuotteitten tarvetta yhteiskunnassa. Tarvitaan koko maatalouden uudelleen järjestämistä ja korkeammalle asteelle kohottamista. Taloudellinen kehitys on tällä alalla valmistanut varsin vähän tietä sosialismille, tässä sen täytyy itse ensin luoda itsellensä teknillinen pohja luonnontuntemisen ja tekniikan avulla, jotka kapitalismi on kehittänyt kaupungissa. Kapitalismin aiheuttama kaupunkien teollisuuden teknillinen mullistus, josta sosialismi on kohoava, voi antaa ja on antava sille keinot maatalouden teknilliseen uudistamiseen.

Ennen kaikkea on oleva tärkeää, jos mieli maataloudelle taata mahdollisimman suuri tuottavaisuus, että yksityisliikkeet saavat sen suurimman koon, jossa ne voivat täydellisimmin käyttää hyväkseen kaikki niiden käytettävissä olevat keinot. Tämä suurin koko ei voi olla kaikilla seuduilla ja kaikissa liiketavoissa eikä myöskään kaikkina aikoina sama. Tiedämme jo, että marxilaisuus ei suinkaan väitä suurempaa liikettä kaikissa oloissa pientä edullisemmaksi. Se ei väitä tätä liikkeistä, vaan pääomista.

Mutta tuskinpa on otaksuttavissa, että avioparin oman liikkeen mitta voisi koskaan missään tulla kysymykseen jonkun suuremman tuotannonhaaran järkiperäisimpänä suurimpana kokona tai yleensä jossakin määrin suorituskykyisenä kokona. Vaikka se lieneekin vielä nykyään jossakin määrässä mahdollista, on täten ainoastaan siitä syystä, että porvarillinen järki pitää itsestään selvänä, että työntekijä on työjuhta ja elää yksinomaan työtänsä varten. Pikkuporvarillinen perheliike kadottaa elinkykynsä samalla hetkellä, kuin maalaisväestön suuret joukot alkavat laskea vapaan ajan välttämättömiin elämäntarpeisiin.

Poroporvarillinen perheliike ei salli työnjakoa paremmin kuin työvuorojakaan — puhumattakaan loma-ajoista, pitemmästä työn keskeytyksestä. Kääpiöviljelijän ja hänen puolisonsa täytyy raataa lakkaamatta, päivän päivän perästä, aamusta yöhön saakka. Kukaan ei ole laskemassa häntä vapaaksi.

Jos hänen kääpiöliikkeensä viereen syntyy suuri maataloudellinen tuotanto-osuuskunta, jossa keväällä, kesällä ja syksyllä työskennellään esimerkiksi kolmessa vuorossa, kussakin viisi tuntia, ja kolmen talvikuukauden ajalla kahdessa vuorossa, jolloin yksi vuoro kuukaudessa on vapaana, niin kuka tahtoisi uskoa, että vieressä asuva pikkuviljelijä vielä olisi matkiva talonpoikaisen perheliikkeen ylistyksen evankeliumia, jota muutamat sosialistit meille nykyään saarnaavat? Hän on tekevä voitavansa, päästäksensä tuotanto-osuuskunnan jäseneksi.

Siten on maan yksityisomistus lakkaava. Ensin suurissa liikkeissä, sitten ilman mitään pakkoa myöskin pienissä, jotka sulautuvat suuriin.

Mutta kaikkea ei luonnollisesti saada tehdyksi vielä sillä, että maataloutta varten järjestetään enemmän tai vähemmän suuria tuotanto-osuuskuntia ja niiden työaika alennetaan. Jos mieli niiden kyetä suorittamaan parhaansa, täytyy maalle saada älykkäitä ja tieteellisesti sivistyneitä työntekijöitä, työ maalla täytyy saada henkisesti valppaille ja sivistyneille ihmisille siedettäväksi. Sinne on perustettava parempia ja ylempiä kouluja, kirjastoja ja lukusaleja, seurallisen taidenautinnon paikkoja. Kirkon ja jumalanpalveluksen tarve katoaa siten maaseudultakin.

Uusien liikkeitten tulee luonnollisesti olla paraiten varustettuja kaikilla nykyaikaisen tieteen ja tekniikan apukeinoilla, joka taas vaatii monien motoristen voimien hankintaa, mikä saadaan aikaan osaksi höyryn, osaksi vesilaitosten avulla. Jos mieli voimalaitosten tulla täydellisesti käytetyiksi, on teollisuus ja maatalous yhdistettävä toisiinsa, kun jälkimäinen ei tarvitse moottorista voimaa samassa määrässä kautta vuoden. Sama koskee myöskin inhimillisiä työvoimia. Kun maataloudellisen liikkeen ohella olisi myöskin teollisuusliike, voitaisiin näitäkin käyttää tasaisemmin.

Teollisuuden siirtäminen maaseuduille, jota yhteiskunnallisen työn tuottoisuuden korottaminen vaatii, on myöskin vastaava sekä maanviljelys- että teoliisuustyöväestön tarpeita. Jälkimäiset joutuvat sen kautta helpommin luonnon yhteyteen, edellisille taas maaseutuväestön lisääntyvä tiheys lisää mahdollisuutta monipuolisempaan seuraelämään, vapaisiin nautinnoihin ja tuotantoon taiteessa sekä tieteessä.

Se maatalouden muutos, minkä sosialismi tällä tavalla vaikuttaa, on oleva sangen valtava. Se ei ole kartuttava yksinomaan maantuotteitten luomista, vaan se on paljoa suuremmassa määrässä lisäävä maataloudessa työskentelevän väestön vapaa-ajan määrää, muuttava heidät kuormaeläimistä, jommoisia he nykyään ovat, vapaiksi ihmisiksi.

Joka paikassa on tämä maatalouden uudistus oleva syvälle ulottuva. Mutta vielä jättiläismäisempänä kuin teollisuusmaissa esiintyy sosialismin mullistava vaikutus alkeellisella kannalla olevissa maanviljelysmaissa, koska niissä on ero työn todellisen ja mahdollisen tuottavaisuuden välillä paljoa suurempi, hyppäys edellisestä jälkimäiseen siis vielä paljoa mahtavampi.

Samalla tavalla kuin kapitalistisen, samalla tavalla täytyy sosialistisenkin yhteiskunnan pyrkiä korottamaan niitä maantuotteitten ylijäämiä, joita maatalous hankkii. Mutta se voi tässä käyttää ainoastaan liikatuotteen suhteellisen eikä enää ehdottoman tuottamisen menettelytapaa. Se vapauttaa maanviljelysmaitten asukkaat niitä rasittavasta ja perikatoon saattavasta kapitalistisesta riistämisestä, vuodattaakseen niiden maatalouteen uutta elämää ja saattaakseen sen täydellisyyden korkeimmalle asteelle siten, että se ottaa käytäntöön nykyaikaisen tieteen sekä nykyaikaisen tekniikan.

Siihen se ei tarvitse mitään siirtomaapolitiikkaa, ei mitään valloituksia, ei mitään pakkoa. Jokainen ottaa mielellään vastaan tuotannon lisäämistä ja työn säästämistä tarkoittavia keinoja. Takapajulla olevat kansat kääntyvät nykyaikaisia tuotannonvälineitä vastaan ainoastaan siellä, missä ne esiintyvät heitä vastaan riistämis- ja orjuuttamiskeinoina. Juuri pakon poistaminen onkin ensimäinen edellytys avaamaan nykyaikaisille tuotannonvälineille nopean pääsyn maanviljelysmaihin.

Nykyaikaisen tuotannon menettelytapojen leviäminen maanviljelysmaihin voi tapahtua ja on tapahtuva sosialisessa yhteiskunnassa yhtä nopeasti, kuin teollisuusmaiden teollisuus hankkii tarpeelliset tuotannon apukeinot sekä niiden kuljettamisvälineet, sekä yhtä nopeasti kuin maanviljelysmaitten väestön hankkima sivistys saavuttaa näiden tuotannon apukeinojen käyttämiseen tarpeellisen asteen. Meillä ei ole mitään syytä otaksua, että toinen tekijä on kulkeva eteenpäin hitaammin kuin toinen.

Jonkun nerokkaan realipolitiikon valtava viisaus ivannee taas tässäkin »haaveilustani», huomauttaen minun odottavan, että sosialistinen yhteiskunta on muitta mutkitta asettava kongoneekerien käytettäväksi höyryaurat, jotta he voisivat kyntää aarniometsiä.

Tällaisten ylhäisten arvostelijain tulisi muistaa, että maanviljelysmaihin, jotka tässä tulevat ensi sijassa kysymykseen, kuuluu maita, joissa ei nykyaikainen tieto ole nytkään aivan tuntematon: kuten Irlanti, Espanja, Etelä-Italia, Unkari, Rumania ja Venäjä, Balkanin maat, Vähä-Aasia, Persia, Egypti, Itä-Intia, Amerikan kuuman sekä lauhkean vyöhykkeen maat. Siihen saakka, kunnes kaikissa näissä maissa on onnistuttu saada viljelyskelpoinen maa nykyaikaisen tuottavaisuuden huipulle, kunnes kaikki kuivauslaitokset yhtäällä ja kastelulaitokset toisaalla ovat valmistuneet, kunnes metsän kasvattaminen toisilla paikkakunnilla on saatu toteutetuksi, kunnes nämä maat ovat yleensä varustetut parhailla tuotannon apukeinoilla ja tuottavilla motorisilla voimilla — siihen saakka, kunnes ollaan näin kaukana, kulunee kai jonkun verran aikaa, joka ehkä riittää luomaan kongoneekerienkin keskuudessa höyryauran käyttämisen edellytykset — jos yleensä sellaisia vielä silloin on ja ellei joku paljoa tehokkaampi sekä yksinkertaisempi laite ole tunkenut niitä syrjään. Missään tapauksessa ei ole pienintäkään pakkoa alkaa höyryauran levittämistä maaseuduille juuri kongoneekerien keskuudesta.

Maatalouden mullistumista ja uudistamista tarkoittavan suunnattoman prosessin nopeus sosialistisessa yhteiskunnassa riippuu siitä tuotannon apukeinojen määrästä, minkä teollisuus voi maataloudelle hankkia. Suurin osa metalliteollisuuden ja rakennusaminatin työvoimia, jotka nyt käytetään suurkaupunkien laajentamiseen sekä sotalaitokseen, voidaan silloin käyttää valmistamaan maataloudelle rakennuksia, koneita, työkaluja. Teollisuusköyhälistön voitto on lopulla enimmäkseen koituva maatalouden hyväksi ja tuottava maataloudessa toimivalle väestölle ylevämmän elämän.

Kapitalismi on yhdeksännellätoista vuosisadalla mullistanut etupäässä ja melkein yksinomaan teollisuutta ja kulkuneuvoja; sosialismin, jolle toivottavasti on lankeava vielä suurin osa kahdettakymmenettä vuosisataa, täytyy mullistaa maataloutta paljoa enemmän kuin teollisuutta.

On peräti nurinkurista syyttää sosialismia vihamielisyydestä tai edes vain välinpitämättömyydestä maataloutta kohtaan. Meidän vastustamisemme ei tarkoita maataloutta, vaan maakorkoa, jonka joutilaat maanomistajat tai koronkiskojakapitalistit pyyhkäisevät säkkiinsä. Me emme käänny pikkuviljelijäin luokkaa vastaan, mutta kyllä niitä vastaan, jotka tahtovat uskotella maatyöläisille, että pikkuviljelijäin elämä on heidän päämääränsä, johon heidän tulee kaikin tavoin pyrkiä ja keskittää kaikki voimansa sen saavuttamiseen. Tämä on samaa kuin asettaa heidän päämääräkseen ijankaikkinen verotyö, mutta se merkitsee myöskin heidän vastustusvoimansa alentamista riistäjiänsä vastaan nykyisyydessä, sillä heidän vaikuttavin aseensa on uhkaava työstä kieltäytyminen maastamuuton kautta, ja tämän aseen he laskevat kädestänsä samalla hetkellä, kun he kiinnittävät itsensä turpeeseen.

Teollisuuden kautta tapahtuva maatalouden uudistamisprosessi, jonka täytyy alkaa köyhälistön voitolla, on niin jättiläismäinen, että se ei voi aivan pian päästä loppuun, eipä edes hidastumisen asteelle. Sen nopeus riippuu ensi sijassa siitä työvoimien määrästä, mikä teollisuudella on käytettävissään. Kuta nopeammin nämä kasvavat, sitä nopeammin maatalouden tuotantovoimatkin kehittyvät. Vaikkapa nykyään jo viljelyksen alaiseksi otettu pinta-ala maapallolla ei laajenisikaan, vaikkapa terveyshoidolliset, teknilliset ja esteettiset näkökohdat eivät sallisikaan laajentaa viljelysalaa metsän kustannuksella, vaikkapa metsä voittaisikin toisaalla takaisin sen minkä se toisaalla menettää, ja myöskin vaikkapa joutoajan kaipuu lyhentäisikin välttämättömäin töitten vaatiman yleisen työajan paljoa lyhemmäksi, kuin se nykyään on; vaikkapa näin kävisikin, niin sittenkin elintarpeitten tuotanto on lisääntyvä nopeasti, sillä verrattuna maataloudellisen työn jo nykyään mahdolliseen tuottavaisuuteen on sen todellinen tuotta-vaisuus melkein kaikkialla muualla, paitsi vanhoissa kapitalistisissa teollisuusmaissa, vielä vähäinen. Niin kauan kun ei tätä maataloudellisen työn todellisen ja mahdollisen tuottavaisuuden välistä eroa ole tasoitettu, merkitsee jokainen teollisuuden palvelukseen liitetty uusi työvoima maatalouden tuotantovoimain lisääntymistä sen tuottavaisuuden ja sen tuottamain ylijäämäin, siis myöskin ravinnonsaantimahdollisuuden lisääntymistä. Kuinka suuresti tämä vielä voi laajeta, siitä ainoastaan muutamia viittauksia.

Ei kukaan halunne väittää, että Saksan maatalous olisi täydellisyyden huipulla. Äsken julkaistun tutkimuksen kysymyksestä, »onko Saksan maatalous maan vähenevän tuottavuuden lain painostuksen alainen» päättää sen kirjoittaja, tohtori J. Rybark seuraavin sanoin:

»Ken tuntee maata ja ihmisiä sekä tietää, kuinka paljon on talonpoikaistaloja, jopa suurempia maatilojakin, joihin ei ole tullut keinotekoisen lannan murustakaan, joissa isoisän ajoista saakka viljellään samoja vilja- ja perunalajeja, joissa peltokalut ovat puutteellisia, joissa karjanlannan hoito, vuoroviljelys ja muut järkevät taloudelliset ja teknilliset toimenpiteet jättävät vielä paljon toivomisen varaa, hän on selvillä siitä, että saksalainen maatalous kokonaisuudessaan ei ole kaikesta edistyksestä huolimatta vielä päässyt läheskään sille asteelle, missä suurin sato voidaan saada ainoastaan suhteettomasti suuremmilla kustannuksilla». (Zeitschrift für Sozialwissenschaft, s. 445, 1909.)

Sama pitää paikkansa myöskin Englannin oloihin nähden:

»Englantilaisesta maanviljelijästä sanotaan — — — että hän on hyvä karjanhoitaja, mutta ei ole varsinaisessa maanviljelyksessä kehittynyt täydellisesti aikansa mukana ja on keinollisen lannan käyttämisessä vielä kokematon. Tämä riippunee kai osaksi maataloudellisen opetuksen taantumuksellisuudesta, mutta se — — — voi myöskin olla yhteydessä lyhytaikaisten ja epävarmojen vuokrasopimusten kanssa, joiden kautta ei tehdyistä parannuksista saada riittävää korvausta» (Ad. Meyer, Über den Erfolg der Reform der Pachtgesetzgebung in England, Zeitschrift für Sozialwissenschaft, s. 660, 1909.)

Eräs esitelmä, jonka tohtori Ed. v. Seidl piti helmikuun 16 p:nä 1910 Vienin maanviljelys yliopistossa, osottaa muiden mukana, kuinka takapajulla Europan maatalous vielä on, kuinka vähän se on vielä käyttänyt hyväkseen tekniikan edistystä. Tohtori Seidlilla on vuodesta 1889 alkaen ollut vuokralla Mährissä eräs tilusryhmä, joka käsittää 2135 hehtaaria, ja hän hoitaa sitä riittävillä pääomilla nykyaikaisten periaatteitten mukaan, ottamatta kuitenkaan käytäntöön kaikkia uudistuksia. Sähköllä esimerkiksi ei hänen tiluksillaan ole vielä mitään tekemistä. Tilan maa ei ole erityisen edullista, osaksi soista, osaksi jyrkästi viettävää. Peltotilkut ovat sekaisin muitten omistajain monien palstojen kanssa, usein pieniä ja säännöttömiä. Työntekijät ovat osaksi slovakilaisia vaeltavia työläisiä, joiden työ on ala-arvoista, naapurit kaiken edistyksen vihollisia, mikä vaikeuttaa suuresti esimerkiksi kuivaustöitä. Ja kuitenkin Seidlin onnistui vuodesta 1890 alkaen korottaa tilan tuottavaisuutta valtavasti, kun hän otti käytäntöön koneet sekä nykyaikaisen kemian ja biologian tulokset.

Karjan ruuaksi käytettävien juurikasviviipaleitten kuivauksen tulos osottaa, kuinka paljon yksi ainoakin parannus voi vaikuttaa:

»Juurikasten kuivaamisen kautta yksistään sain samasta juurikasmäärästä ravintoa vuodeksi syöttökarjalle, joka oli tuhatta elukkaa suurempi kuin ennen, jolloin käytin ainoastaan märkiä juurikkaita».

Jos kaikki Itävallan 200 sokuritehdasta noudattaisivat samaa menettelytapaa, voisivat he elättää samalla tuotolla 200,000 härkää enemmän. Mutta ainoastaan toistakymmentä tehdasta on vasta ottanut tämän menettelyn käytäntöön.

Yhtä tärkeä on korsien pienentämismenettely, joka muuttaa ei ainoastaan kaikenlaiset oljet vaan myöskin perunanvarret hyväksi karjanruuaksi. Seidl otti tämän menettelytavan käytäntöön vuonna 1905 ja voi sen jälkeen vähentää rehunviljelykseen käytetyn alan 430 hehtaarista 250:neen.

Seidlin menestys viljanviljelyksen alalla oli yhtä huomattava kuin karjanrehun tuotannossakin:

»Lannoitus, ajanmukainen maan muokkaaminen (höyryauroja 80,000 kruunun arvosta!) ja oikeiden lajien valitseminen vaikuttivat sen, että voin kohottaa — — — viljasadon 9,000 metrisentneristä 27,000 metrisentneriin vuodessa, siis kolminkertaiseksi.

»Enkä suinkaan jättänyt myöskään ottamatta huomioon äsken avatulla kasvinkehitysalalla saavutettuja tuloksia. — — — Minun on onnistunut kehittää eräästä kotimaisesta talvirukiin lajista siemenviljaa, joka antoi edellisenä vuotena viideltä hehtaarilta 33 metri-sentneriä, jopa viime vuonna 37 metrisentneriä hehtaarilta.»

Ja tämän ohella on huomattava, että viime vuoden (1909) sato ei suinkaan ollut yleensä hyvä.

Määrissä on viime viisivuotiskauden kuluessa saatu vuosittain keskimäärin 13,4 metrisentneriä hehtaarilta! Ja Saksan valtakunnassa vuosina 1899–1907 myöskin ainoastaan 15,5 metrisentneriä keskimäärin vuodessa.

Eikä näiden hyvien tulosten saavuttaminen suinkaan ollut kallista leikittelyä. Herra Seidl on taitava liikemies. Hän ei tosin ilmaise voittonsa suuruutta. Mutta hän sanoo kumminkin, että hänen vuotuiset tulonsa lisääntyivät vuosina 1889–1909 420,000 kruunusta 798,000 kruunuun, menot työpalkoista sitävastoin nousivat ainoastaan 100,000 kruunusta 157,000 kruunuun. Ne olivat vuoteen 1906 saakka kasvaneet 189,000 kruunuun, mutta sen jälkeen alentuneet koneitten käyttämisen kautta 32,000 kruunua!

Totta kyllä, että tilaan täytyi käyttää pääomaa. Talonpoikaistalouden välineillä ei tätä lisääntymistä olisi voitu saavuttaa.

Sellaiset liikkeet kuin Seidlin eivät suinkaan ole vielä läheskään lopullisia nykyaikaisen maataloudellisen tekniikan tuloksia. Mutta siitä huolimatta ovat nekin vielä sangen harvinaisia ilmiöitä.

Ja kuinka paljon ovatkaan muut maat, maailman vilja-aitat, vielä jäljessä Englannin ja Saksan kehityksestä!

Englannin maataloudellisen viraston tilaston mukaan oli vehnänsadon keskimäärä viime viisivuotiskautena (vuoteen 1907 saakka) acrea kohden busheleissa:

Sitävastoin:

Viimemainittujen maiden sato voitaisiin siis näistä luvuista päättäen saada kolmikertaiseksi, vaikkapa ne varustettaisiinkin vain niillä apukeinoilla, joita Englannissa ja Saksassa jo yleisesti käytetään. Teknillisesti mahdollinen sadon lisääntyminen kohoaisi paljoa suuremmaksi.

Toiselta puolen voitaisiin ihmisen ravintoainesten viljelykseen käytettävää maata lisätä melkoisesti, jos hevosen sijalle otettaisiin käytäntöön koneellinen käyttövoima. Saksan valtakunnassa käytetään vehnän viljelykseen vähän vaille kaksi miljoonaa hehtaaria maata, kauran viljelykseen sitävastoin yli neljä miljoonaa, Venäjällä jälkimäiseen lähes seitsemäntoista miljoonaa, Yhdysvalloissa kolmetoista miljoonaa hehtaaria.

Mainittakoon tässä ainoastaan muutamia tietoja siitä, kuinka paljon viljelysmaata voitaisiin saada kuivaus- sekä kastelulaitosten kautta. Saksan valtakunnassa on yksistään rahkasoita 27,500 neliökilometriä — siis enemmän kuin Rheinin maa, enemmän kuin koko valtion vehnänviljelys. Yhdysvaltojen suomaat peittivät vuonna 1900 75 miljoonan acren alan, kun taas vehnään kylvetty ala oli ainoastaan 50 miljoonaa acrea.

Simons lainaa eräästä Yhdysvaltojen senaatin komitean kertomuksesta seuraavat tiedot maa-alueesta, joka siellä olisi keinollisen kastelun kautta voitettavissa.

»Enemmän kuin kaksi viidesosaa Yhdysvaltojen alueesta, Alaskaa lukuunottamatta, tarvitsee kastelulaitteita, jos mieli tuottaa säännöllisiä satoja, ja ainakin neljä viidesosaa tästä maa-alueesta on sellaista, että keinollinen kastelu on siellä kaiken tuotannon ehtona. Kuiva seutu käsittää noin 1,200,000 tai 1,300,000 (Englannin) neliöpenikulmaa, se on kolmatta osaa suurempi kuin Brittiläinen Intia ja luonteeltaan yleensä hyvin sen kaltainen — — —. Todistajat ovat yksimielisiä selittäessään, että Montanassa on yhden acren pinta-alalla kasteltuna yhtä suuri tuotantovoima, kuin 3–5 acrella kosteissa sadeseudun valtioissa.»

Tämä alue käsittää noin 1,000 miljoonaa acrea — kun koko Yhdysvaltojen vehnävainiot ovat noin 50 miljoonaa acrea. Se tuottaa, jo nykyisellä siellä käytetyllä viljelystavalla 35 bushelia vehnää acrelta, kun taas Yhdysvaltojen keskimääräinen sato on 13¹⁄₂ bushelia. Voidaan kuvitella, kuinka suunnattomasti tämän alueen kastelemisen täytyisi laajentaa ravinnonsaantia. Siitä oli vuonna 1889 noin 7 miljoonaa acrea kastelun alaisena. Kastelulaitokset olivat maksaneet 64 miljoonaa dollaria, yli 320 miljoonaa markkaa, sadon vuotuinen arvo oli 84 miljoonaa dollaria eli yli 420 miljoonaa markkaa (vertaa A. M. Simons, The American Farmer, s. 176 ja seur. Chicago 1902.)

Ja samanlaisia tuloksia voidaan saavuttaa Välimeren maissa, samoin kuin Mesopotamiassa, kuuman vyöhykkeen Afrikassa ja Amerikassa.

Niin kauan kuin tätä kehityskulkua jatkuu, ei voi olla puhettakaan liikakansoituksesta, kasvakoonpa väestö kuinka nopeasti tahansa. Eikä varmaankaan ole liioittelua, jos otaksumme, että tämä koko maapallon maanviljelyksen jättiläismäinen uudistamisprosessi sosialismin kautta ei ole vielä vuosisadassakaan päättynyt.

Takaisin sisällysluetteloon

XVI.

Väestön lisääntyminen ja sosialismi.

Jos sosialismi merkitsee koko maapallon maataloudelle uutta aikakautta, joka tuottaa siinä vielä suurempia mullistuksia, kuin kapitalismi teollisuudessa, ja jos tämän aikakauden täytyy tehtävänsä suunnattoman laajuuden tähden ulottua kautta useampien sukupolvien, niin kysymys väestön liikalisääntymisestä, joka olisi uhkaava meitä sosialistisen hallitussuunnan päästyä valtaan, on täten käytännössä saatu syrjäytetyksi. Meidän ei tarvitse välittää kysymyksistä, jotka viidensadan vuoden perästä joutuvat sosialismin ratkaistaviksi. Me voimme tietää niistä yhtä vähän, kuin niiden torjumista tarkoittavista keinoistakin.

Olisimme siis päässeet tehtävämme loppuun, mikäli se on käytännöllistä luonnetta: Malthus'en kannattajain sosialismia vastaan suunnatun väitteen tutkimista. Ja jos kysymykseen ravinnonsaannin lisääntymisestä sosialistisen yhteiskunnan ensimäisellä vuosisadalla voidaan vastata jotenkin varmasti jo nykyisen tuotantotavan tosiasiain perustuksella, niin on kysymyksen toinen puoli, jota emme vielä ole tutkineet, eli kysymys väestön lisääntymisen nopeudesta sosialistisessa yhteiskunnassa, riippuva niin monista tekijöistä, joita vielä nykyään on mahdoton varmasti määrätä, että siihen ei tällä haavaa voi esittää vastaukseksi muuta kuin arveluita.

Mutta vaikka ei käytännöllinen etu olisikaan meitä pakottamassa, niin pakottaa teoreettinen harrastus meitä ajattelemaan kysymystä, jonka vastaamiseen kerran olemme ryhtyneet, kaikkine mahdollisine seurauksineen loppuun saakka ja tyhjentävästi käsittelemään kaikki mahdollisuudet, mitä kansoittumiskysymys vielä kätkeneekin helmassaan sosialistiselle yhteiskunnalle. Tällaiset mietteet eivät ole joutavaa ajatusleikkiä, vaan ne aina paremmin selventävät etäisen päämäärämme tuntemista, laajentavat näköpiiriämme ja luovat sieltä käsin uutta valoa tehtäviimme nykyhetkellä.

Olemme tulleet siihen lopputulokseen, että sosialistinen yhteiskunta on vähintäänkin vuosisadan ajan oleva siinä tilassa, että se voi nopeasti lisätä ravinnonsaantia, paljoa nopeammin, kuin väestö voi lisääntyä. Mutta tämä mahdollisuus ei ole seuraus mistään luonnonlaista, esim. sellaisesta, että ihminen kykenee kaikissa oloissa tuottamaan vähintäänkin niin paljon, kuin hän ylläpidokseen tarvitsee, eikä se myöskään ole tieteen ja tekniikan loppumattoman edistyksen tulos, vaan se on seurauksena erityisestä historiallisesta asemasta, joka johtuu siitä, että kapitalistinen tuotantotapa kyllä kohottaa maatalouden alalla, samoin kuin kaikilla muillakin tuotannon aloilla luonnontuntemista ja tekniikka tavattomasti, mutta samalla luo yhä kasvavassa määrässä esteitä niiden käytäntöön sovelluttamiselle, rakentaa tavallansa sulkuja maataloudellisen edistyksen yhä kasvavalle tulvalle. Sosialistinen hallitusmuoto on raivaava tieltä nämä esteet, repivä rikki sulut, jotta patoutunut vesimäärä on rientävä eteenpäin elähyttävänä virtana. Tämä vertaus tosin ontuu siinä, että tällaiset virrat luonnossa vaikuttavat ainoastaan hävittävästi, kun taas maatalouden vallankumous on kohottava maan hedelmällisyyden korkeimmilleen.

Mutta tämä virta ei voi aina lainehtia yhtä voimakkaana, sen täytyy ajan oloon ehtyä. Kun maatalouden todellinen tuottavaisuus maapallolla on saavuttanut sen korkeuden, mikä määrätyllä tiedon ja tekniikan asteella on mahdollinen, niin sen edistyksen nopeus riippuu siitä alkaen ainoastaan uusista keksinnöistä ja havainnoista. Näiden edistymistä on mahdoton laskea, mutta siihen ei tarvitsekaan yhdistää haaveellisia odotuksia ravinnonsaantimahdollisuuden lisääntymiseen nähden. Koko tämä kehitys merkitsee luonnon tasapainon alituista häiriytymistä, joka synnyttää alituisia vastavaikutuksia ja jolla on määrätyt rajansa.

Olemme nähneet, ettei viljelysmaan laajentamista metsän kustannuksella voida jatkaa mielivaltaisen kauas samoin kuin ei myöskään yksipuolista ihmiselle hyödyllisten ominaisuuksien kehittämistä eliöissä keinollisen valinnan kautta. Maan tuotantovoimien lisääminen viljelemällä sellaisia kasveja, joiden juuret ulottuvat hankkimaan ravintoa syvältä tai keräämään typpeä ilmasta, taikka kaikenlaisen lannoituksen samoin kuin maan muokkaamisen, sähkövirtojen käyttämisen j. n. e. kautta, kohtaa vihdoin rajansa, joiden ylitse se ei voi käydä, ei voi enää sen enemmän rikastuttaa maata eikä kiihottaa sitä nopeampaan aineenvaihtoon. Luonnontieteet ja tekniikka edistyvät tosin yhä edelleen, mutta on helposti ajateltavissa, että niiden jatkuvat saavutukset määrätyltä asteelta alkaen tosin voivat lisätä työn tuottavaisuutta; mutta eivät enää maaperän eivätkä sen ravitsemain elioitten; että ne siis vähentävät sen työn määrää, joka on tarpeen ravinnon hakkimiseksi, mutta eivät enää lisää ravinnon määrää.

Kumouksen ja levon aikakaudet vaihtelevat sekä luonnossa että yhteiskunnassa, ja sentähden täytyy ottaa lukuun se mahdollisuus, että maapallon maatalouden myrskyn ja rientojen aikakauden perästä, jonka sosialismin voitto panee alkuun, seuraa paikallaan pysymisen aikakausi siinä merkityksessä, että se maantuotteitten määrä, mikä yhteiskunnalla on käytettävänä, ei enää lisäänny nopeasti, ja että jatkuva teknillinen edistys merkitsee pääasiallisesti vain runsaamman joutoajan ja vapauden voittamista.

Tällöin voisi väestön lisääntyminen luonnollisesti pukeutua uhkaavaan muotoon.

Mutta jo aikaisemminkin voi väestön lisääntyminen tuoda mukanaan monta kysymystä. On aivan todennäköistä, että sosialismi voi aluksi tehdä tämän lisääntymisen nopeaksi, se myönnettäköön malthuslaisille. Sisältäähän heidän moitteensa loistavan todistuksen sosialismin hyväksi, sillä onhan niin nopea lisääntyminen, jommoiseksi he pelkäävät sen tulevan, mahdollinen ainoastaan sillä edellytyksellä, että nykyinen kurjuus on kokonaan katoava ja yleinen hyvinvointi astuva sen tilalle.

Tämän täytyy myös olla lopputuloksena työn järjestämisestä, työajan lyhentämisestä, elintarpeitten lisäämisestä, asuntojen parantamisesta, teollisuus- ja maataloudellisen työn yhdistämisestä. Kaiken tämän täytyy suummattomasti alentaa kuolevaisuutta, ja siten jo yksinään jouduttaa väestön lisääntymistä, vaikkapa syntyväisyys ei lisääntyisikään.

Kun verrattiin toisiinsa kuolleisuutta kahdessa Lontoon piirikunnassa, joista toinen oli köyhä (Southwark), toinen varakas (Hampstead), niin huomattiin, että vuosina 1897–1900 Hampsteadissa syntynyt lapsi voi toivoa elävänsä 51 vuoden ikäiseksi, Southwarkissa taas ainoastaan 36¹⁄₂ vuoden vanhaksi. (L. C. Chiozza Money, Riches and Poverty, Lontoo 1908, s. 195).

Kumminkin kärsii myöskin varakasten terveys nykyisessä yhteiskunnassa. Sen levottomuus kohtaa myöskin heitä. Kauppiaan ja tehtailijan, pankkiirin ja laivanvarustajan on taisteltava kiihottavaa ja usein hävittävää kilpailutaistelua.

Ja kapitalismi myrkyttää yksinpä nautinnonkin hetket ja muuttaa ne virkistys- sekä uusien voimien hankkimishetkistä voimain nopeamman kulutuksen hetkiksi. Kapitalismi jatkaa työajan kestämään koko päivän, nauttimiseen jää ainoastaan yö; nautintoelämä merkitsee samaa kuin yöelämä, se ei ole hermojen virkistämistä, vaan niiden hävittämistä.

Jos kaupunkilainen on hermostuneempi ja lyhytikäisempi kuin talonpoika, ei hänen tule tästä kiittää ainoastaan työtä umpinaisissa huoneissa, vaan myöskin yöelämää, jota talonpoika ei tunne eikä voi tuntea; sillä ainoastaan yöelämän suuri laajuus isoissa kaupungeissa tekee kaikki sitä palvelevat liikkeet kannattaviksi. Yöelämän mahdottomuus pitää maanviljelijän terveenpänä, mutta se auttaa nykyisessä yhteiskunnassa hänen elämänsä ikävystyttämistä. Kaupunkilaisen ikä on lyhempi, koska hän liittää päivän työhön vielä seuraelämän tai politiikan tai osanoton kaikenlaisiin näytelmiin muutamina yön hetkinä. Mutta jos hän kieltäytyisi tästä, alentuisi hän samoin kuin talonpoikakin pelkäksi työjuhdaksi, ja hänen todellisen elämänsä aika työajan ulkopuolella supistuisi melkeinpä nollaan.

Sosialistinen hallitussuunta lyhentää työaikaa siinä määrässä, että ihmisille käy mahdolliseksi käyttää melkoinen osa päivää taiteellisiin tai tieteellisiin nautinnoihin, iloiseen seurusteluun, leikkiin ja urheiluun. Eivätkä he ainoastaan voi, vaan heidän täytyykin saada päivällä siihen aikaa, sillä sosialistisessa yhteiskunnassa ei enää ole ketään yöelämän palvelijoita. Ainoastaan täytymyksen pakko voi saada ihmisen uhraamaan säännöllisesti unensa, elääksensä yöelämää. Ja ilman toisen yöelämää ei toisella ole mitään yöllisiä nautinnoita. Niitä ei ole ilman tarjoilijain, keittäjäin ja soittajain, ilman näyttelijäin, ajurien ja kuljettajain sekä muiden työläisten yöelämää, joiden nyt täytyy olla uupumaisillaankin valmiina palvelemaan toisten huvittelua.

Huvittelu ja seuraelämä päivällä pakottaa sitäpaitsi myöskin enemmän ulkoelämään, vapaaseen luontoon, raittiiseen ilmaan, kun taas huvitukset ja seuraelämä yöllä sulloo ihmiset suljettuihin, savuisiin huoneisiin, ei aina saleihin, vaan usein ahtaisiin ravintolasuojiin.

Tunnustettua on, että sosialismi tahtoo hankkia ja on hankkiva terveellisemmät työn ehdot. Mutta se luo myöskin terveellisemmät nautinnon edellytykset ja vastustaa niin hyvin edellisellä kuin jälkimäiselläkin alalla tuota jo nykyään niin suurta kuolleisuuslukua, edistäen myöskin siten väkiluvun lisääntymistä, vaikkapa se jättäisikin syntyvien luvun entiselleen.

Tämä ei kumminkaan ole todennäköistä. Monien sosialistien arvelu, että kurjuus, surut ja liikatyö lisäävät luonnollista hedelmällisyyttä, ylellinen elämä, huolettomuus ja lyhyt työaika taas vähentäisivät sitä, ei pidä paikkaansa. Rikasten rouvien hedelmättömyyden syyt, toiselta puolen täydellinen toimettomuus sekä siitä johtuva verenvähyys tai rasvoittuminen, toiselta puolen uupumus yöllisessä nautintoelämässä, eivät tule vaikuttamaan sosialistisen yhteiskunnan työskenteleväin naisten hedelmällisyyteen. Tärkein syy, joka aiheuttaa köyhälistön suuremman hedelmällisyyden varakkaisiin verraten, aikaisten avioliittojen mahdollisuus, siirtyy silloin koskemaan kaikkia yhteiskunnan jäseniä. Varakkaat luokat menevät nykyään naimisiin myöhemmin kuin köyhälistö, koska he solmivat avioliiton vasta sitten, kun he ovat saaneet haltuunsa suuremman omaisuuden tai korkeamman viran. Tämä korottaa aluksi ainoastaan miesten naimaikää, mutta välillisesti myöskin naisten, joiden täytyy usein odottaa kauan, ennenkuin heidän valittunsa vievät heidät omaan kotiin. Jos naisten suurimman hedelmällisyyden aika on 16–36 ikävuoden välillä, niin tämän hedelmällisyyden toiminta-aika alentuu puoleen, jos keskimääräinen naimisiinmeno-ikä siirtyy 16 ikävuodesta 26:nteen.

Sosialistinen yhteiskunta on poistava naimaijän lykkäämisen taloudelliset vaikuttimet. Sen täytyy helpottaa aikaisten avioliittojen solmiamista sitä enemmän, kun se poistaa prostitutsionilta maaperän jalkojen alta.

Porvarillisessa tieteessä on se katsantokanta sangen levinnyt, että prostitutsioni olisi luonnon välttämättömyys ja sen poistaminen pelkkä haave. Mutta eihän tarvitse ryhtyä mihinkään suuriin historiallisiin tutkimuksiin, vaan ainoastaan katsella hiukan kotikaupungin alueen ulkopuolelle huomatakseen, että prostitutsioni ei suinkaan ole luonnon pakko.

Kylissä on paljon »vapaata», se on aviotonta rakkautta, mutta ei mitään prostitutsionia, ei ostettavaa rakkautta. Rakkauden kauppa muodostuu yhdessä muun ostokaupan kanssa ja kukoistaa ensimäisenä kaupan ja ylellisyyden, sitten myös teollisuuden keskuksissa.

Eikä prostitutsioni ole kaupungeissakaan erityisen luontaisen taipumuksen, vaan erityisten yhteiskunnallisten olosuhteitten tulos. Rikkaat naiset voivat olla kuinka siveettömiä ja himokkaita tahansa, vaihtaa rakastajaansa kuinka usein tahansa, eikä heistä silti tule vielä läheskään prostituoittuja, koska heidän ei ole tarvis myydä rakkauttansa ensimäiselle vastaantulijalle, vaan voivat suoda itsellensä sen ylellisyyden, että lahjoittavat sen suosikeillensa.

Ja juuri sentähden, että hänen ei ole pakko elää rakkautensa myynnillä, ei avarasydämisinkään rikas nainen koskaan pane alttiiksi yhtä paljon kuin prostituoittu. Ja tämä valinnaton, nopea ja alituinen vuodetoverin vaihto kehittää prostitutsionista niin suuren vaaran, tekee sen ei ainoastaan sillä elävien naisten hedelmättömyyden, vaan myöskin mitä vaarallisimpien tarttuvien sukupuolitautien leviämisen lähteeksi.

Sosialismi luo olot, joiden alaisena kenenkään naisen ei ole enää pakko myydä ruumistansa, voidaksensa elää. Se riistää siten maaperän prostitutionilta ja samoin myöskin sukupuolitaudeilta, joiden leviämistä on helpompi vastustaa, jos ei kukaan nainen enää antau ilman valintaa kaikille, jotka tiellä vastaan sattuvat ja himoitsevat häntä; jos ei kukaan mies enää voi valita joka päivä uutta vuodetoveria; jos sukupuoliseurustelu tapahtuu vasta pitemmän aikaa kestävissä liitoissa.

Täten tulee taas poistetuksi eräs suuremman kuolleisuuden ja myös pienemmän hedelmällisyyden tekijä. »Sadasta avioliitosta», sanoi tohtori, rouva Adams, on keskimäärin kymmenen hedelmätöntä, ja näistä kymmenestä on seitsemässä tapauksessa syy miehen. Hedelmättömyyden suurimpana syynä on tippuri». (Die Gesundheit im Haus, s. 686, 1899).

Jos otamme huomioon kaiken tämän, niin emme voi pitää epätodenmukaisena, että naisten luonnollinen hedelmällisyys on sosialistisessa yhteiskunnassa valtavasti lisääntyvä, samalla kuin kuolleisuus vähenee. Tämä voisi synnyttää vielä suuremman väestön lisääntymisen, kuin vanhoilla saksalaisilla kansainvaellusten aikakaudella, jolloin roomalaiset kutsuivat Saksaa nimellä »vagina gentium», kansojen synnyttäjä.

Mutta voi tapahtua toisinkin. Olemme nähneet, että ihmisen hedelmällisyyden muutokset yhteiskunnallisten olojen vaihteluissa riippuvat ennen kaikkea naisten asemassa tapahtuneista muutoksista. Ja samoin kuin sosialismi, vaikka se onkin pääasiallisesti teollisuusalojen työntekijäin taistelun tulos, on mullistava maatalouden alaa enemmän kuin mitään muuta tuotannon piiriä, samoin se myöskin on muuttava ja kohottava naisten asemaa enemmän kuin miesten, vaikka suurin osa sen taistelijoista on ainakin tähän saakka tullut miesten riveistä. Eikä se vapauta naista ainoastaan kapitalistien harjoittamasta riistännästä, vaan myöskin yksityistalouden pikkumaisuuden taakasta, johon useimmat naiset ovat vielä kalehditut, huolimatta heidän lisääntyvästä ansiotyöstään. Heidän työaikansa on pitempi kuin miesten, sillä heidän täytyy useimmiten yhdistää ansiotyöhön myöskin taloudenhoidon tuottamat toimet. Ja missä näitä molempia ei yhdistetä, on syynä tavallisesti se, että talouden hoito vaatii naisen kokonaan palvelukseensa, aamuvarhaisesta myöhäiseen yöhön.

Tämä rajottaa heidän näköpiiriänsä, supistaa heidän älyllisyyttänsä, ryöstää heiltä paljoa suuremmassa määrässä kuin työtätekeviltä miehiltä mahdollisuuden ja kyvyn henkiseen toimintaan. Sosialismi takaa ne heille samassa määrässä kuin miehillekin.

Mutta suvun jatkaminen vaatii naiselta paljoa suurempaa voimankäyttöä kuin mieheltä. Ja tarmokas henkinen työ on sangen rasittavaa toimintaa, jonka vaatimaa voimankäyttöä pidetään usein liian pienenä.

Jos nainen astuu henkiseen kilpailuun miehen kanssa, jos hän tahtoo suorittaa henkisessä suhteessa saman työn kuin tämäkin, niin eikö se ole vähentävä sitä voimavarastoa, joka hänellä on käytettävänään suvun jatkamiseen, ja supista hänen hedelmällisyyttänsä?

Spencer arvelee, että jännittävä henkinen työ tekee naiset hedelmättömiksi:

»On selvästi osotettavissa, että naisten ehdoton tai suhteellinen hedelmättömyys johtuu aivan yleisesti liiallisesta ponnistelusta henkisessä työssä. Vaikka tyttöjen koko kasvatus korkeimpain yhteiskuntaluokkain keskuudessa ei suinkaan ole sellainen, jommoinen sen tulisi olla, niin rohkenemme kumminkin, pitäen silmällä sitä, että heidän ravintonsa on parempi kuin köyhempiin luokkiin kuuluvain tyttöjen, kun taas heidän ruumillinen kasvatuksensa ei ole useimmissa muissa suhteissa ainakaan huonompi, täydellä syyllä otaksua, että heidän alhaisella asteella olevan lisääntymiskykynsä syynä on aivojen liiallinen ponnistus, joka taas vaikuttaa vahingollisesti koko heidän ruumiinsa tilaan. Tämä lisääntymiskyvyn aleneminen ei muuten osottaudu ainoastaan ehdottomain hedelmättömyystapausten yleisyydessä eikä myöskään hedelmöittymiskyvyn varhaisessa lakkaamisessa vaan varsinkin siinä, että tällaiset naiset niin usein ovat kykenemättömiä itse imettämään lapsiansa. Käsittäähän lisääntymiskyky täydessä laajuudessaan katsottuna ei ainoastaan kyvyn synnyttää hyvin muodostuneita lapsia, vaan myöskin kyvyn pitää luonnon määräämän ajanjakson kuluessa huolta niiden luonnollisesta ruokkimisesta. Mutta useimmat niistä litteärintaisista tytöistä, jotka hengissä pääsevät ylhäispaineisen kasvatuksensa ohitse, ovat kykenemättömiä tähän. Jos heidän hedelmällisyytensä laskettaisiin sellaisten lasten luvun mukaan, joita he voivat kasvattaa ilman keinollista apua, niin he varmaan esiintyisivät suhteellisesti sangen hedelmättöminä». (Biologie, II s. 538).

Jos tämä mielipide on oikea, niin voimaperäisessä henkisessä työssä toimivain naisten lukumäärän suuri lisääntyminen voi helposti polkea yleisen hedelmällisyyden määrän yhteiskunnassa melkoisen alas. Mutta voi olla kyseenalaista, onko Spencerin mielipide oikea. Hedelmättömyyden, joka on tavattavissa niin monissa lukuja harjoittavissa ja oppineissa naisissa, ei tarvitse johtua heidän henkisestä työstänsä, vaan sen voivat myöskin synnyttää ne olot, joissa henkinen työ nykyään on suoritettava. Nykyinen koululaitos muodostaa perin viekkaan, pirullisen järjestelmän terveyden tuhoamiseksi. Suuren ihmisjoukon kököttäminen ahtaissa huoneissa monia tunteja, ilman ruumiin liikuntoa mitä kovimmassa henkisessä jännityksessä, jota ei kouluopetuksessa enimmäkseen käytettyjen menettelytapojen hengettömyys ole suinkaan omiaan vähentämään, tekee opintojen harjoittamisen helposti paljoa vaarallisemmaksi terveydelle, kuin monet ruumiillisen työn alat, ellei tehdas ole peräti huonosti järjestetty.

Naiset kärsivät näistä vahingollisista vaikutuksista enemmän kuin miehet. Ensiksikin siitä syystä, että nerokasten naisten koko kasvatus vapauttaa heidät ruumiillisesta työstä, sallii heille leikkejä ja harjoituksia ulkoilmassa paljoa vähemmän kuin nuorille miehille, joten heidän on paljoa vaikeampi kuin viimemainittujen torjua vapaa-aikoinaan huoneissa kököttämisen turmiollisuutta. Mutta sen lisäksi käy naisten suurempi tunnollisuus ja suurempi ahkeruus heille turmiolliseksi. Teidämme että naiset etupäässä ovat olleet sosialisten vaistojen kannattajia, että sosialisten eläinten laumat usein muodostuvat yksinomaan naaraista ja niiden poikasista, mutta koiraat kiertelevät vapaina. Velvollisuudentunne ja tunnollisuus ovatkin sentähden kehittyneet tässä sukupuolessa paljoa vahvemmiksi kuin toisessa ja ovat pysyneet sellaisina aina tähän saakka.

Miespuoliset opiskelevat tekevät opintojen harjoittamisen mielellään helpoksi, meikein kaikki naiset ottavat sen vakavalta kannalta.

Nykyään ei ole vielä ratkaistavissa, miten naisten henkinen työ on vaikuttava heihin, jos opintoja harjoitetaan terveydenhoidollisessa ja kasvatusopillisessa suhteessa järkeväin menettelytapojen mukaan.

Eikä edes ole sanottu, kärsiikö naisen hedelmällisyys nykyistenkään järjettömäin opiskelutapojen vallitessa siinä määrässä, kuin näyttää. Sillä tässä on otettava huomioon vielä yksi tekijä, joka enemmän tai vähemmän väärentää yleensä kaikki eri sivistysasteilla olevain naisten hedelmällisyyttä koskevat tutkimukset: hedelmöittymisen estämistä tarkoittavien menettelytapojen käyttäminen, jotka keinot tulevat luonnontiedetten ja tekniikan edistyessä yhä täydellisemmiksi.

Samoin kuin omistavat käyttävät näitä menettelytapoja estääksensä omaisuutensa pirstoutumasta monien perillisten kesken, ja samoin kuin ylhäisen maailman nautinnonhimoiset naiset käyttävät niitä, voidaksensa kauan säilyttää nuorekkaan ulkomuodon ja välttääksensä raskaudentilan, synnytyksen sekä lapsivuoteen epämukavuuksia, samoin voi nainen, joka on tarmokkaassa henkisessä työssä, pitää suurta lapsilaumaa voimakkaana toimintansa esteenä ja pysytellä tästä syystä siitä erossa, siis keinollisesti rajoittaa hedelmällisyyttänsä.

Kukapa tietää, eikö tämä vaikutin tule yleiseksi ja vastusta liian suurta väestön lisääntymistä sosialistisessa yhteiskunnassa, jossa naisen henkinen työskentely epäilemättä lisääntyy.

Varma on, että sellaisia tapauksia, kuin edellä on mainittu kanadalaisista ja buureista, joiden keskuudessa yksi nainen voi synnyttää 18–25 lasta, voi sattua ainoastaan siellä, missä naiset joutuvat nuorina naimisiin ja ovat koko suvunjatkamiskykynsä ajan pelkkiä synnytyskoneita; ja jossa suvun jatkaminen on helpon taloudenhoidon ohella heidän ainoana toimenaan. Niin pian kuin nainen tuntee muitakin harrastuksia, kuin perheen ja avioliiton, pitää hän liian suurta lapsijoukkoa samanlaisena uupumuksen syynä, kuin yksitoikkoisen käsityön jatkumista liian kauan. Joutoajan halu, pyrkimys päästä nauttimaan ja toimimaan luonnossa, taiteessa, tieteessä, jotka ovat niin luonteenomaisia piirteitä nykyajan ihmiselle, on myöskin vaikuttava siihen suuntaan, että syntyneitten luku supistuu.

Siten ei ole mahdotonta, että sosialismi vapauttaessaan naisen, joka toimi on lähinnä maatalouden uudistamista sen tärkein suoritus, aiheuttaa kaiken luonnollisen hedelmällisyyden lisääntymisen ohella myöskin hedelmöittymisestä estetyn sukupuoliseurustelun lisääntymisen ja siten hidastuttaa väestön lisääntymistä, jopa saa sen pysähtymäänkin, samalla kuin mainittu maatalouden uudistaminen suunnattomasti laajentaa ravinnonsaantimahdollisuutta, ja että siten käy päinvastoin kuin malthuslaiset pelkäävät. Vaara, joka tällöin syntyisi, ei olisi liikakansoituksen, vaan väestön vähenemisen.

Mutta tätäkään vaaraa ei tarvitse pelätä.

Älkäämme unhottako, että eräs mahtava tekijä on esiintynyt yhteiskunnan alkuajoista saakka ja järjestänyt sen sukupuoliseikat, nimittäin siveellinen tunne, siveellinen mielipide. Olemme jo viitanneet siihen, että inhimillisessä yhteiskunnassa ei ole, kuinka kauas taaksepäin sen kehitystä seurannemmekin, koskaan ollut vapaata rakkautta siinä merkityksessä, että lajin jatkamista olisi pidetty pelkkänä yksityisasiana, joka ei koske yhteiskuntaa, vaan että tämä on aina pitänyt tärkeimpänä silmämääränään valvoa, että jälkeläisiä siitetään ainoastaan niiden kasvamiselle edullisten olosuhteitten vallitessa, sekä koettanut toteuttaa tätä tarkoitusperää siveellisten vaatimustensa kautta.

Kapitalistinen yhteiskunta on suuresti tylsyttänyt siveellistä tunnetta, myöskin sukupuoliasioissa. Se asettaa sen tilalle milloin kyynillisyyden, milloin taas teeskentelyn ja useimmissa tapauksissa ryhdittömän horjumisen perittyjen periaatteitten ja sekasorrosta myllertäväin uusien mielipiteitten välillä, jotka vaatettavat itsensä siveellisiksi vaatimuksiksi, mutta toistaiseksi esittävät vain mieskohtaisia mielipiteitä ja toivomuksia, joilla ei ole minkäänlaista yhteiskunnallista pätevyyttä.

Pikkuporvarillisen talouden, sen oikeuden ja sen tapojen maaperästä kasvaneena on kapitalistinen yhteiskunta omaksunut myöskin sen oikeudelliset ja siveelliset mielipiteet sekä yksityisomistuksesta että aviosta. Mutta niin hyvin edellinen kuin jälkimäinenkin kadottavat kapitalismissa alkuperäisen merkityksensä ja muuttuvat hyvästä työstä vaivaksi.

Pikkuporvarillisessa yhteiskunnassa on jokaisella sällillä toivo päästä joskus mestariksi, jokaisella varattomalla nuorukaisella toivo tulla ahkeruuden ja säästäväisyyden kautta rikkaaksi, kunhan hän vain odottaa kyllin kauan. Ja sen ohella on ainoastaan niillä lapsilla toiveita tulla kasvatetuksi kunnon kansalaisiksi, jotka kasvavat kodin helmassa, mutta koti edellyttää omaisuutta. Tästä johtuu se pikkuporvariston siveellinen vaatimus, jonka Malthus sitten koetti laatia siveelliseksi järjestelmäksi, että lasten siittäminen on jätettävä ainoastaan omistaville. Siksipä hylätäänkin kaikki sukupuoliseurustelu, jonka edellytyksenä ei ole miehen lakimääräinen kahlehtiminen talouteensa, vaimoonsa ja lapsiinsa.

Tässä oli jotakin järkeä pikkuporvarillisten olojen vallitessa, mutta kapitalistisessa tuotantotavassa se katoaa. Väestön suuret joukot muuttuvat nyt omistamattomiksi, eikä heillä ole toiveitakaan tulla milloinkaan omistaviksi, ja samalla köyhälistön lapsille suodaan nyt aikaisin itsenäisyys. Malthus esiintyi vaatimuksineen juuri sellaisena aikana, jolloin se tuli järjettömyydeksi ja vaivaksi. Proletaari ei voita mitään, jos hän lykkää avioliittoansa. Hänen työvoimansa alkaa usein heiketä, hänen kykynsä ylläpitää lapsia vähetä jo siinä ijässä, jolloin omistavain luokkain jäsenet vasta saavuttavat sellaisen omaisuuden tai aseman, että he voivat mennä »säädynmukaiseen» avioliittoon.

Mutta köyhälistön paisuminen ei tuo mukanaan ainoastaan »kevytmielisiä» avioliittoja joukkoilmiönä, vaan se myöskin lisää vapaiden aviollisten yhtymäin lukua ilman laillista vahvistusta ja siten myöskin aviottomain lasten lukua. Mikä ennen oli poikkeus, osotti kaikkien hyvien tapojen täydellistä halveksimista tahi täydellistä luopumista säädyllisten ihmisten seurasta, siitä tulee nyt yhä enemmän ja enemmän joukkoilmiö. Aviottomain lasten siveellinen ja laillinen syrjäyttäminen muuttuu nyt vastakohdakseen. Kun se ennen oli keinona, joka esti sellaisten lasten syntymistä ja koetti saada aikaan sen, että kaikki lapset kasvoivat niille mahdollisimman suotuisissa oloissa, muuttuu se nyt keinoksi, joka saa aikaan sen että luodaan mitä epäedullisimmat olot aviottomille lapsille, joiden lisääntymistä ne eivät kumminkaan voi enää estää, ja jotka muodostavat yhä suuremman osan väestön jälkeläisistä.

Sentähden vaihtelevatkin nykyisessä yhteiskunnassa vapaata avioliittoa ja aviottomia lapsia koskevat mielipiteet. Eikä yhteiskunta kuitenkaan voi päästä siihen, että se antaisi vapaalle avioliitolle yhtä suuren arvon kuin lain säätämällekin.

Naisen voima, jota jo suvun jatkamisen, raskaudenajan, imettämisen ja lapsen hoidon vaatimukset rasittavat niin kovasti, ei riitä yksinään ylläpitämään lapsilaumaa. Hän ei voi pitää siitä riittävää huolta, ellei se saa siihen joko yhteiskunnan tai miehen apua. Kuta enemmän yksityinen tuotanto ja tuotannonvälineitten yksityisomistus astuu yhteiskunnallisen tuotannon ja yhteiskunnallisen omistuksen tilalle, sitä enemmän yhteiskunta lakkaa pitämästä huolta jälkeläisistä, sitä tarpeellisemmaksi tulee mies siinä suhteessa ja sitä enemmän häntä koetetaan yhteiskunnan vuoksi siihen velvoittaa — mutta ainoastaan niissä aviollisissa liitoissa, joihin yhteiskunta on suostunut ja jotka se on tunnustanut.

Jo eläinkunnasta huomaamme, että tällaisissa oloissa muodostuu kiintonaisia yksiaviollisia suhteita. Juoksijalinnuilla, joiden poikaset kykenevät heti munasta päästyään itse etsimään ravintonsa, ei isä ole niin tärkeä poikasten kasvatuksessa. Hän ei välitä heistä isosti. Toisin on niiden lintujen, joiden poikaset ovat vielä hautomisen jälkeen pitemmän aikaa pesässä, johon ne täytyy ruokkia. Tämä on tehtävä, johon emän voimat yksinään eivät riitä, silloin täytyy koiraan auttaa. Ainoastaan sellaiset parit, joiden koiraat pysyvät uskollisina ja ovat avuliaita, voivat toivoa kykenevänsä kasvattamaan poikasensa suuriksi ja jatkamaan sukuansa.

Niin kauan kuin tavaratuotanto kestää, tarjoaa miehen laillinen sitominen perheeseen aivan samoista syistä aina paremmat taloudelliset edellytykset lasten kasvattamiselle, kuin muodoton, milloin tahansa toisen puolen mielivaltaisesti purettavissa oleva sukupuolisuhde, joka joko ei aseta isälle minkäänlaisia velvollisuuksia tai asettaa niitä ainoastaan nimeksi.

Tämä muuttuu vasta sitten, kun on luotu yhteiskunnallinen tuotanto ja kun yhteiskunta astuu isän tilalle pitämään huolta lapsista. Silloin käy miehen lain säätämä kahlehtiminen naiseen tarpeettomaksi. Kapitalistinen yhteiskunta voi kyllä tehdä tämän kahlehtimisen sietämättömäksi ja useissa tapauksissa mahdottomaksi toteuttaa, mutta se ei suinkaan voi tehdä sitä tarpeettomaksi.

Samoin kuin useissa muissakin asioissa, täytyy kapitalistisen moraalin myöskin sukupuoliasioissa olla ristiriitaisen. Se riistää vanhalta siveydeltä voiman, mutta ei kumminkaan voi luoda uutta; se ei tunge toisen uusiin oloihin sovellutetun siveellisen vaatimuksen kautta toista syrjään, vaan synnyttää siveellistä ryhdittömyyttä ja villiytymistä.

Tämän lisäksi tulee yhä kasvava luokkaero, yhä lisääntyvä luokkavastakohtien kärjistyminen. Se edistää erityisten, usein vastakkaisten siveyskäsitteiden kehittymistä eri luokissa, jonka kautta tuhotaan juuri se, mikä muodostaa siveellisen tunteen pääasiallisen voiman: tunto sen yleispätevyydestä ja ehdottomuudesta, sen itsenäisyydestä. Vieläpä sellaisetkin siveelliset vaatimukset, jotka muodostavat kaiken siveellisyyden perustuksen ja ovat yhteisiä kaikille yhteiskunta-asteille, kansoille ja luokille, tulevat rajoitetuiksi luokkataisteluitten kautta, kun taistelijat taistelun kestäessä osottavat niitä ainoastaan samalla puolella seisovia kohtaan.

Sosialismi tekee tästä asemasta lopun hävittäessään luokat. Se poistaa samalla sen ala-arvoisen tilan, missä perhe ja avioliitto nykyään ovat, hankkii lasten kasvatukselle uuden, lujan perustuksen ja luo samalla uuden, lujan sukupuolisiveysopin edellytykset. Siveellinen tunne käy sukupuoliasioissa samoin kuin yleensäkin voimakkaammaksi ja selvemmäksi. Se ei huolehdi enää siitä, onko aviollinen suhde lain turvaama vai ei, koska se on lasten kasvatukselle samantekevä. Mutta se on nyt samoin kuin ennenkin valvova sitä, että suvun jatkaminen tapahtuu jälkeläisten menestystä silmälläpitäen. Samoin kuin siveellinen tunne ennen yksimielisesti tuomitsi aviottomat synnytykset ja siten rajoitti niiden luvun pienimpään määrään, samoin on se sosialistisessa yhteiskunnassa vaikuttava järjestävästi väestön lisääntymiseen. Jos Ranskan olot alkaisivat juurtua väestön lisääntymiseen ja uhata yhteiskuntaa väkiluvun vähenemisellä, niin yleinen mjelipide samoin kuin naisten oma velvollisuudentunto on tuomitseva keinollisen lapsettomuuden siveettömäksi ja siten estävä sen kehittymästä joukkoilmiöksi.

Samoin on siveellinen tunne sekaantuva asiaan, jos päinvastainen tapaus, liian nopea väestön lisääntyminen on uhkaamassa. Sosialistinen yhteiskunta ei pidä vaarana ainoastaan sitä lisääntymistä, joka ulottuu ravinnonsaantimahdollisuuden rajoille. Luonnon tarjoamain nautinnoitten ja joutoajan tarve on sosialistisessa yhteiskunssa niin voimakas, että väestön lisääntyminen tuntuu liian nopealta jo silloin, jos se pakottaa supistamaan joutoaikaa ja luonnon ihailua elintarvetten lisäämisen hyväksi, siis paljoa ennen, kuin ravinnonsaantimahdollisuuden rajoille on ehditty.

Niin pian kuin väestön lisääntyminen alkaa yhteiskunnasta tuntua liian nopealta, ja niin pian kuin tämä mielipide siirtyy yleiseen tajuntaan, on yleinen mielipide ja yksityisten omatunto asettava naisten velvollisuudeksi sen, että he eivät synnytä maailmaan liian paljon lapsia. Kun ottaa lukuun hedelmöittymisen estämistä tarkoittavat keinot, luonnontieteellisen tiedon yleisyyden, suuret henkiset harrastukset naisissa, jotka pitävät kohtuutonta lapsirikkautta henkisen kehityksensä ja toimintansa esteenä, niin on tämän velvollisuuden toteuttaminen oleva paljoa helpompi ja kivuttomampi, kuin nykyinen impeyden vaatimus, jonka tapa vieläkin asettaa ei-proletaarisissa piireissä jokaisen tytön velvollisuudeksi, jonka ei ole onnistunut saada tarpeellisilla tuloilla olevaa miestä laillisesti sidotuksi aviopuolisokseen.

Siveellisyys on siis tarpeen vaatiessa kykenevä järjestämään väestön lisääntymisen, samoin kuin se jo tähän saakka on aina järjestänyt sukupuolielämän. Se voi tulevan sosialistisen yhteiskunnan edellytysten alaisena tehdä tämän paljoa tehokkaammin ja kivuttomammin, kuin tähän saakka on ollut mahdollista minkään yhteiskuntamuodon puitteissa.

Meidän on kumminkin aivan mahdoton ei ainoastaan tietää, vaan myöskin arvella, joudutaanko todellakin siihen, että sen täytyy ruveta harjoittamaan tätä järjestävää toimintaa. Voimme vain sanoa, että jos väestökysymys on joskus esiintyvä sosialistisessa yhteiskunnassa, on tämän kysymyksen tyydyttävä ratkaisu mahdollinen jo nykyään tunnettujen tekijäin perustuksella.

Mutta arvattavissa olevan ajan kuluessa ei sosialistista yhteiskuntaa uhkaa liikakansoituksen eikä väestön häviämisen vaara. Olemme jo viitanneet siihen, että maailman maanviljelyksen kohottaminen jo nykyään saavutetulle luonnontieteen ja tekniikan kannalle on vaativa useiden miespolvien ajan.

Jos tämä pidättää liikakansoituksen vaaran näin kauaksi aikaa, niin säätänee ainakin yhtä kauan odottaa väestön häviämisen vaaraa, jos se todella uhkaisi sen vuoksi, että mitä vilkkaimmat henkiset harrastukset yleensä täyttäisivät koko maapallon naissuvun.

Nykyään emme luonnollisesti voi aavistaakkaan, kuinka korkealle luonnontieteet silloin ovat kehittyneet ja mitä hedelmällisyyteen vaikuttavia keinoja ne ovat siihen mennessä keksineet.

Takaisin sisällysluetteloon

XVII.

Rotu-terveysoppi.

Kootkaamme tutkimuksemme tulokset yhteen: Olemme huomanneet, että mihin muotoon väestön lisääntyminen sosialistisessa yhteiskunnassa lopullisesti pukeutuneekin, ei nykyään ole ajateltavissa minkäänlaista väestökysymystä, joka voisi tuottaa sille vaikeuksia, vaaroista puhumattakaan.

Mutta toiselta puolen on jyrkästi torjuttava se sosialistinen katsantokanta, että luonto itsestään osottaisi sosialistiselle yhteiskunnalle tarkoituksenmukaisimman väestönlisääntymistavan, samalla kuin se kapitalismin vallitessa synnyttäisi liikakansoitusta, lyhyesti sanoen, että kansoittumiskysymyksessä luonto olisi sosialistinen ja kapitalismin vastainen.

Tämän sosialistisen katsantokannan torjumista tarkoitti ensimäinen kirjani. Siinä suhteessa ei mielipiteeni ole muuttunut. On tarkoitusperäisyyttä sanan huonoimmassa merkityksessä ja kaikkien luonnontieteellisten kokemusten kääntämistä ylösalaisin, jos otaksutaan, että luonnollinen inhimillinen hedelmällisyys itsestään mukautuu määrätyihin yhteiskunnallisiin tarpeisiin.

Ja yhtä väärältä näyttää minusta se käsityskanta, että pyrkimys liikakansoitukseen olisi luonnonlaki, joka hallitsisi koko elollista luontoa ja jota voitaisiin vastustaa ja vastustettaisiin ainoastaan inhimillisessä yhteiskunnassa. Asian laita on aivan päinvastoin. Niin kauan kuin ei ihminen sekaannu asiaan, vallitsee eliöitten järjestelmässä alituinen tasapaino ylläpitävien ja tuhoavien voimien välillä, tosin ei jäykän aineen, vaan elollisen tasapaino, joka tulee alituiseen häirityksi, päästäkseen taas uudelleen voimaan. Ainoastaan erityisinä syvälle käypien elinehtojen muutosten aikakausina esiintyy luonnossa kauemman aikaa kestäviä tasapainon häiriöitä, synnyttäen toisaalla liikakansoitusta, toisaalla väestön vähenemistä, häiriöitä, jotka lopullisesti kuitenkin johtavat uuden tasapainotilan saavuttamiseen uusilla perusteilla, synnyttäen uusia ja hävittäen vanhoja eliöitten lajeja.

Inhimillinen tekniikka tuo mukanaan yhden syyn tasapainon häiritsemiseen luonnossa, suuremman kuin tähän saakka koskaan, syyn, mikä ei koskaan lakkaa, mutta muuttuu alituisesti, tehden tykkänään mahdottomaksi, että eliöitten järjestelmä voisi mukautua näihin häiriöihin ja saavuttaa jälleen tasapainon. Liikakansoitus ja väheneminen tulevat nyt elollisessa luonnossa pysyväisiksi pyrkimyksiksi, joiden järjestäminen ja edulliseen suuntaan ohjaaminen on oleva eräs tehtävä inhimilliselle taistelulle luonnon kanssa. Toisiin eliöihin nähden voi ihminen silloin käyttää väkivaltaa, kun on kyseessä liikalisääntymisen torjuminen. Hän vastustaa eliöitten liiallista lisääntymistä luonnossa hävittämällä niitä. Kotieläinten liian suuren lisääntymisen hän torjuu siten, että hän sallii suvun jatkamisen ainoastaan niin useille, kuin hänestä näyttää tarkoituksenmukaiselta.

Kumpaakaan menettelytapaa ei voida käyttää oman yhteiskunnan jäseniin nähden, milloin nämä ovat vapaita ja tasa-arvoisia, jommoinen yhteiskunnan alkuperäinen tila on. Sentähden esiintyy yhteiskunnassa uusi tekijä, joka järjestää suvunjatkamisprosessia, yhteiskunnan etua vastaavalla tavalla ja joka ei pääse voimaan eläinkunnassa tällä alalla: siveellisyyden, yleisen mielipiteen, omantunnon voima.

Kumminkaan ei näytä siltä, että tämä voima olisi inhimillisen yhteiskunnan alkuaikoina suorastaan vaikuttanut syntyneitten luvun määräämiseen joko enentäen tai vähentäen sitä. Sen ensimäisenä tehtävänä oli suvun jatkamisen järjestäminen rodun kuntoisuuden säilyttämisen kannalta, sen huonontumisen torjuminen, minkä umpisiitos vaikuttaa. Niin kauan kuin tekniikka on vähän kehittynyt, on olemisen taistelu niin kovaa, viholliseläinten ja -ihmisten aiheuttama kuolevaisuus näin suuri, luonnollinen kuolema poikkeustapaus, hedelmällisyys niin vähäinen ja ihmisen leviämisalue niin laaja, että väestön lisääntymisen rajoittamista tarkoittavat yhteiskunnalliset toimenpiteet eivät yleensä näytä tarpeellisilta. Yksityisille naisille voi tosin liiallinen lapsirikkaus käydä rasittavaksi taakaksi, jota he koettavat torjua. Kehittyvän tekniikan mukana esiintyy silloin toisinaan tiloja, joita voidaan pitää liikakansoituksena ja jotka voivat tehdä syntyneitten luvun rajoituksen suotavaksi. Mutta näin käy vasta sitten, kun on syntynyt syvälle käypiä luokkavastakohtia; sen sijaan, että kaikilta vaadittaisiin samanlaista lasten siittämisen rajoittamista, sallitaan nyt omistaville mitä rajattomin siittämisoikeus, kun taas niiltä, jotka ovat omistuksen ja vallan ulkopuolella, vaaditaan kieltäytymistä kaikesta lasten siittämisestä, aviosta ja perheestä. Toisinaan tämä »siveellinen vaatimus» esiintyy itse yläluokkienkin keskuudessa, esimerkiksi nuorempiin poikiin nähden, mutta tavallisesti se kohtaa alempia luokkia, orjia ja proletaareja. Kun tämä vaatimus ei ole koko yhteiskunnan, yleisten yhteiskunnallisten etujen synnyttämä, vaan poljettujen luokkien anastamisen kruunu, eivät nämä mitenkään tunnusta sitä oikeudenmukaiseksi.

Luokkien poistaminen sosialistisessa yhteiskunnassa luo vasta edellytykset, joiden vallitessa siveellisyys väestön lisääntymisen järjestäjänä voi tulla tehokkaaksi voimaksi siinä tapauksessa, että väestön lisääntymisen laatu tekee sellaisen tarpeelliseksi. Se voi olla järjestäjänä ei ainoastaan liikakansoitusta vaan myöskin väestön vähentymistä vastaan, jonka esiintyminen ei suinkaan ole mahdotonta. Tämä järjestäjä on tarpeen vaatiessa astuva vaikutukseen sitä helpommin, kun syntyvien luvun rajoittamisen ei nykyiselläkään luonnontieteen ja tekniikan kannalla suinkaan tarvitse merkitä samaa kuin kaikesta avioelämästä kieltäytyminen.

Missään tapauksessa ei tämän järjestäjän tarvitse astua voimaan vielä sosialistisen yhteiskunnan ensimäisten sukupolvien ajalla. Mutta sangen pakottavien käytännöllisten etujen vuoksi sitävastoin on siveellisen tunteen sekaantuminen suvunjatkamisprosessiin oleva eräällä toisella kuin väestönlisääntymisalalla, samalla jolla se esiintyy vaikuttavana jo inhimillisen yhteiskunnan alkuaikoina, nimittäin rotuterveysopin, ihmiskunnan ruumiillisen rappeutumisen estämisen alalla.

Tämä rappeutuminen edistyy nykyisessä yhteiskunnassa nopeasti ja huolestuttavasti. On kaksi tekijää, joista se johtuu. Ensiksikin sivistysihmisen huonot elämänehdot kapitalistisen hallitussuunnan vallitessa, joista ehdoista kärsii etupäässä työtätekevä luokka, mutta ei tämä yksinään. Olemisen epävarmuus, sukupuolitaudit, yöelämä hävittävät myöskin omistavien terveyden. Ja vaikka nämä eivät kärsiköön liikatyöstä, huonoista asunnoista, riittämättömästä ravinnosta, lääkärinhoidon puutteesta, niin vaikuttaa heidän keskuudessaan sitä voimakkaammin toinen tekijä, joka tekniikan edistyessä uhkaa yhä enemmän huonontaa rotua, nimittäin olemisen taistelun lisääntyvä järjestyminen, kasvava mahdollisuus myöskin heikkojen ja kivuloisten säilymiseen ja suvun jatkamiseen.

Jos käsityksemme olemisen taistelun tehtävästä luonnossa on oikea, niin silloin ei sen vaikutus ole aina, vaan ainoastaan elinehtojen sattuvissa muutoksissa ja lisääntyvässä moninaisuudessa eliöitten jatkuvaan kehitykseen vaikuttava tekijä. Mutta se vaikuttaa kaikissa tapauksissa rodun huononemista vastaan. Jokainen laji on mukautunut elinehtoihinsa; jokainen yksilö voi säilyttää itsensä näiden elinehtojen puitteissa ainoastaan jos hän täydellisesti kehittää siihen sopeutuneet ominaisuudet ja kyvyt. Hän joutuu häviöön ja elävien piiristä poistetuksi heti, kun asian laita ei ole näin. Sentähden onkin kivuloisuus ja sairaus villien eläinten ja ihmisten keskuudessa tuntematon tai ainakin peräti harvinainen. Jokainen sairas yksilö, joka ei pian tule terveeksi, sortuu matkan vaivoihin, ravinnon puutteeseen tai petoeläinten saaliiksi, jotka häntä vainoavat.

Inhimillinen tekniikka häiritsee myöskin tässä tasapainoa luonnossa, vähentää olemisen taistelun vaatimuksia ja helpottaa siten ei ainoastaan ruumiillisesti ja henkisesti ala-arvoisten yksilöitten säilymistä, vaan myöskin heidän lisääntymistään.

Tämä toteutuu nykyään itse eläinkunnassakin. Sudet ja ketut raivasivat muinoin pois tieltä kaikki metsäneläimet, jotka sairastuivat. Nyt ovat sudet sivistysmaista melkein kokonaan hävitetyt, ja ketut käyneet harvinaisemmiksi. Sairaat hirvet, peurat, jänikset voivat pitemmän aikaa kärsiä sairauttaan, ja jos se on tarttuvaa tautia, tartuttaa sen muihin sekä synnyttää siten kulkutaudin, joka ei olisi luonnontilassa päässyt puhkeamaan.

Mutta tekniikan edistyksen rodun rappeutumista suosivat vaikutukset ilmestyvät luonnollisesti paraiten ihmisessä. Ensi sijassa hallitsevissa luokissa, jotka vaativat itsellensä kaikki tämän edistyksen edut, mutta jossakin määrässä myöskin riistetyissä.

Tekniikan edistys perustuu työnjakoon, jokaisen yksityisen työn yksinkertaistuttamiseen. Tämä tekee sen yksitoikkoisemmaksi, mutta usein myöskin helpommaksi. Ei ainoastaan lapsia, vaan raajarikkoisia, jopa mielisairaitakin voidaan nyt panna työhön, jossa he ansaitsevat niin paljon, kuin he tarvitsevat, ollakseen nääntymättä nälkään. Eikä ainoastaan työssä, vaan muussakin elämässä vähenee ruumiinvoimien vaatiminen, joita yksilön käytettävissä täytyy olla voidaksensa olla olemassa.

Yksinpä luonnontieteen kehityskin edistää rodun rappeutumista. Lääketiede on paljoa vähemmän taito tehdä sairas ihminen terveeksi, kuin keino jatkaa sairasten henkilöitten elämää sairaudessa ja siten tehdä mahdolliseksi heidän lisääntymisensä, lasten synnyttämisen. Tätä merkitsee viime vuosikymmenien kuolleisuuden väheneminen, josta porvarilliset ja muut suurkerskujat ovat niin ylpeitä.

Sosialistinen yhteiskunta on varmasti poistava ihmiskunnan rappeutumisen toisen tekijän, liikatyön, huonon ravinnon ja asunnot, yötyön ja yöelämän, prostitutsionin ja sukupuolitaudit. Mutta samalla se on aluksi vahvistava toista rappeutumisen tekijää juuri sen kautta, että se tekee ihmisten elämän helpommaksi, alentaa heitä koskevat vaatimukset, osottaa sairaille ja raajarikoille mitä suurinta huolenpitoa.

Mutta samalla kehittyvät kuitenkin ne edellytykset, jotka vastustavat tästä johtuvaa ihmiskunnan jatkuvan rappeutumisen vaaraa.

Nykyään jo on joukko luonnontutkijoita, jotka käsittävät tämän vaaran ja myöskin tuntevat keinon, joka yksinään voi karkoittaa sen inhimillisestä yhteiskunnasta: olemisen taistelun vaikuttaman luonnollisen siitosvalinnan korvaamisen keinollisella siten, että kaikki kivuloiset yksilöt, jotka voivat siittää sairaita lapsia, kieltäytyvät suvun jatkamisesta, minkä ei nykyaikaisen lääketieteellisen tekniikan kannalla enää, kuten jo tiedämme, tarvitse sisältää avioliitosta kieltäytymistä.

Mutta millä tavalla on tämänlaatuinen keinollinen siitosvalinta tapahtuva? Tapahtuuko se hallinnollisen sekaantumisen, poliisikieltojen ja rangaistusmääräysten kautta? Näin voisi käydä korkeintaan suuriin rikoksellisiin ja mielisairaisiin nähden, siis ihmisiin, joita pidetään vankeudessa. Vapaisiin ihmisiin nähden se olisi mieletöntä. Ainoastaan yleisen mielipiteen ja oman omantunnon ääni voi tässä vaikuttaa järjestävästi.

Mutta miten on nykyisissä oloissa tämänsuuntainen siveellinen tietoisuus muodostuva? Silläkö tavalla, kuin »eugenikko» Schallmeuer arvelee, että »kerran on keskuudessamme pääsevä valtaan laajanäköinen valtioviisaus, joka tunnustaa elämälle tärkeäksi, siis pakottavaksi tehtäväksi vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen ja arvosteluun sopivien toimenpidetten kautta kaikilla sisäpolitiikan aloilla ja kaikenlaisen yhteiskunta-suggestionin kautta?» Tämä mielipide on vielä patriarkaalisen itsevallan kannalla, joka pitää kansoja pieninä lapsina, hallituksia niiden opettajina ja holhoojina. Mutta eivät vanhemmat eivätkä opettajat suinkaan voi aina kasvattaa lapsiansa siten, kuin he haluavat. He hairahtuvat, koska heidän kasvatuksensa tarkotusperä ei ole sopusoinnussa niiden vaikutusten kanssa, mitä todellinen elämä harjoittaa, mikä kumminkin aina osottautuu voimakkaimmaksi kasvatukseen vaikuttavain tekijäin joukossa.

Ensiksikin pitäisi niiden, jotka nykyään edustavat »valtioviisautta», korkeiden ja korkeinten herrasväkien käydä edellä osottamassa hyvää esimerkkiä, sillä heidän keskuudessaan vaikuttaa ala-arvoisten yksilöitten säilymisen ja sikiämisen aiheuttama rappeutuminen eniten. Mutta emme huomaa heidän piireissään pienimpiäkään alkeita siveellisen tietoisuuden muodostumiseen, joka julistaisi henkisesti tai ruumiillisesti ala-arvoisten yksilöitten suvun jatkamisen rikokseksi. Suvun jatkaminen on samoin kuin avioliittokin näissä piireissä alistettu palvelemaan perheomaisuuden etuja, ei rodun parantamista.

Myöskin porvarikunnan keskuudessa se palvelee taloudellisia tarpeita. Avioliitto kapitalin keskittymistarvetta, suvun jatkaminen tarvetta jättää se yksityisomaisuutena perinnöksi. Kapitalisti ei ole, kuten feodaliylimys, perheensä orja, vaan kapitalinsa orja; hän nai sen tarpeiden, vaan ei persoonallisten taipumustensa mukaan. Ja paljoa suuremmassa määrässä kuin hänen perillisensä terveys, herättää hänen mielenkiintoansa se kapitalin määrä, minkä hän voi jättää sille perinnöksi. Sen lisäksi tulee näissä piireissä usko rahan kaikkivaltaan. Sillä luullaan voitavan ostaa kaikkea, myöskin terveyttä. Ja kumminkin sillä ostetaan usein ainoastaan professorien taito pitää perillistä hengissä niin kauan, kunnes hän uuden raha-avion kautta keskittää vielä enemmän kapitalia ja on uuden perillisen siittämisen kautta turvannut kapitalinsa säilymisen yksityisomaisuutena. Siten hän on täyttänyt velvollisuutensa kapitalia kohtaan ja voi siirtyä neurastenisten, keuhkotautisten, syfilististen tai mielisairasten isiensä luo.

Vielä vähemmän toivoa sosialisen tietoisuuden muodostumisesta rotuterveysopin merkityksessä on alempien luokkien keskuudessa. Heidän tietämättömyytensä jo estää heitä siitä, ja tämä tietämättömyys on läheisessä yhteydessä heidän yhteiskunnallisen asemansa kanssa. Ja kuinka voisikaan joku heidän keskuudessaan johtua siihen havaantoon, että hänen lastensa sairaloisuus olisi perinnöllistä, kun eivät naapurinkaan lapset ole sen terveempiä ja kun on ilmeisesti selvää, että he kaikki menestyisivät paljoa paremmin kauniissa, terveellisessä asunnossa, riittävällä ruualla, viettäen kesää rannikolla tai metsässä.

Niin kauvan kuin köyhälistön elinehdot synnyttävät niin paljon sairautta ja heikkoutta ei heitä voida saada käsittämään, että rotuterveysoppi olisi heidän velvollisuutensa.

Aivan toisin ovat olot sosialistisessa yhteiskunnassa. Ei kukaan ole enää kapitalistin tavoin kapitalinsa orja, mikä pakottaa hänet avioliittoon ehkäpä vastenmielisen, sairaan, mutta joka tapauksessa omistavan vaimon kera ja määrää perillisen siittämisen. Ja silloin katoavat kaikki elinehdot, jotka nykyään synnyttävät köyhälistön ja myöskin ylempien luokkien keskuudessa sairautta ja rappeutumista. Kenessä vielä on terveitä taipumuksia, on kehittävä ja vahvistava niitä. Sairaloisuus ei ole enää oleva joukkoilmiö, josta ei ole mitään pelastusta. Jos silloin vielä tulee maailmaan sairaita lapsia, ei heidän kivuloisuutensa enää ole yhteiskunnallisten olojen, vaan yksinomaan vanhempain persoonallinen syy. Siten luodaan maaperä, jolle voi syntyä tehokas »yhteiskuntaeugenika», yhteiskunnallinen pyrkimys jalosukuisuuteen. Silloin on yleinen mielipide samoin kuin vanhempien omatunto, tuomitseva sairaan ruumiin kaiken suvunjatkamisen, on asettava jokaisen täysi-ikäisen velvollisuudeksi, ellei hän tunne olevansa täysin terve, hankkia aviolliseen suhteeseen ryhtyessään asiantuntian neuvon siitä, onko hänen tai hänen aviotoverinsa viisasta jatkaa sukuansa vai ei. Sairaan lapsen siittämistä katsellaan silloin samoilla silmillä, kuin nykyään esimerkiksi aviottoman lapsen.

Siten on sosialismi tuottava ihmiskunnalle ei ainoastaan runsasta aineellista hyvinvointia, ei ainoastaan joutoaikaa, vaan myöskin terveyttä ja voimaa sekä hävittävä sairauden joukkoilmiönä.

On syntyvä uusi sukupolvi, voimakas ja kaunis ja elämänhaluinen, kuten Kreikan suuruusajan sankarit, kuten kansainvaelluksen germaaniset jättiläiset, joita saanemme kuvitella samanlaisiksi voimaluonteiksi, kuin nykyään vielä esimerkiksi Montenegron asukkaat.

Mutta sen sijaan että näillä oli sota ja ryöstö korkein nautinto, ei siihen ole sosialistisessa yhteiskunnassa taipumusta eikä tilaisuutta. Ylitsekuohuva voimantunne on purkautuva ainoastaan esteiden voittamiseen luonnossa, urheiluun. Sen lisäksi on uusi harrastus, jota ei raakalaisaikana ollut laisinkaan ja joka syntymästään alkaen nykyhetkeen saakka on ollut ylimystön yksinoikeutena, tuleva yleensä yhteiskunnalliseksi: tieteellinen.

Osallisuus tieteeseen on nautinnon korkein muoto ja se, jonka monipuolisuus alituisesti kasvaa. Siihen nautintoon, mikä jonkun tehtävän ratkaisusta johtuu, liittyy aina uuden tehtävän synnyttämä kiihotus, joka uudelleen kiihoittaa henkeä.

Tieteen kehityksellä ei ole muita rajoja kuin ne, mitkä ovat asetetut itse ihmiskunnan olemassaololle.

Paljoa aikaisemmin kuin maa on tuleva ihmiskunnalle mahdottomaksi asua, täytyy elollisen kehityksen sen pinnalla lakata.

Kasvi- ja eläineliömaailma on ehkä saavuttanut ihmisessä huippukohtansa maapallolla. Ei ole aivan mahdotonta, että yhteiskunnallinen kehitys saavuttaa sen sosialismissa, että sosialismi on inhimillisen yhteiskunnan viimeinen ja korkein muoto samoin kuin ihminen on maapallomme eliöitten viimeinen ja korkein aste. Valtiollisen vallan valtaaminen köyhälistön kautta merkitsee vain sen alkukohtaa. Joka tapauksessa on elollinen ja yhteiskunnallinen kehitys rajoitettu samoin kuin se pohja, jolle ne perustuvat: ne voimat, joita voidaan saada maasta ja osaksi maahan virtaavasta auringon lämmöstä.

Rajaton on sitävastoin tieteen ala, maailmankaikkeus, ikuinen ja ääretön Kaikki. Sitä ei voida koskaan tyhjentää. Kuta kauemmas tieto tunkeutuu, kuta valtavammaksi sen ala kasvaa, sitä pienemmäksi yksityinen tutkija tuntee itsensä, sitä vähäpätöisemmältä hänestä näyttää se, minkä tiede on saavuttanut, verrattuna siihen, mikä on hänen edessään valtaamattomana alueena, mutta sitä suurempi myöskin halu vallata se. Tulevaisuuden suurille valloittajille on jäljellä ainoastaan tiede: heille ei voi tarjoutua suuria taistelutantereita, ei mikään riemu voi olla ylväämpää, kohottavampaa ja puhtaampaa kuin tieteellisen valloittajan, ei mikään toiminta tehdä niin onnelliseksi, kuin heidän seurueessaan taisteleminen.

Sosialismin loistavin suurvalta on siinä, että se ei tee yhteiseksi ainoastaan hyvinvointia, terveyttä, vapaa-aikaa, vaan myöskin taiteen nautinnon.

Kirjoittajan huomautukset:

^[1*] Irlannista, Hollannista, Tanskasta, Norjasta, Ruotsista, Espanjasta, Portugalista, Rumaniasta, Balkanin maista.

^[2*] Englannista, Skotlannista, Saksasta, Ranskasta, Belgiasta, Sweitsistä.

^[3*] Olen käsitellyt näitä asioita perusteellisemmin kirjoituksessani »Kannibalische Ethik», Neue Zeit lehdessä, XXV, s. 866 ja seur.

^[4*] Statistical Abstract of the United States v. 1908, josta olemme nämä numerot ottaneet, laskee rakennuspuut »M. feet'in» mukaan ja ilmoittaa, että »sillä tarkoitetaan tuhatta jalkaa, lautamittaa, jalka tätä mittaa on 1 jalan pituinen, 1 jalan levyinen ja 1 tuuman, vahvuinen tai ohuempi.»

Toimituksen viitteet:

^[1] Yhteiskunnallinen kysymys henkisen työntekijän kannalta katsoen. [Suom. huom.]

^[2] Väestön lisääntymisen vaikutus yhteiskunnan kehitykseen. [Suom. huom.]

Suomenkielinen Karl Kautsky -arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto