Karl Kautsky

Tie valtaan

1909

IX. Uusi vallankumouksen aikakausi

Olemme nähneet, miten Sveitsissä sotalaitosmenot nopeasti kasvavat. Mutta se on ainoastaan heikko heijastus siitä, mitä suuret sotilasvaltiot suorittavat. Katsokaammepa vain Saksan valtakuntaa. Siellä meni (»Saksan valtakunnan tilastollisen vuosikirjan» mukaan) miljoneja Saksanmarkkoja:^[6]

Me näemme, että menot nousevat herkeämättä ja yhä nopeampaan, valtakunnan olemassa olon ensimmäisenä vuosikymmenenä 21 miljonaa vuosittain ja lopuksi viimekuluneen vuosikymmenen aikana 91 miljonaa vuodessa. Viime vuosina on vuotuinen kohoaminen noussut 200 miljonaan (1905: 2,195; 1906: 2,392; 1907: 2,597 ja 1908: 2,785 miljonaa).

Pääasiassa on lisäys mennyt sotavarustuksiin. Ja niissäkin vielä enemmän laivastoon kuin maa-armeijaan. Kun valtakunnan asukasluku vuodesta 1891 vuoteen 1908 kasvoi 50 miljonasta 63 miljonaan, siis neljänneksellä ovat maa-armeijan kustannukset tulleet sillä aikaa melkein kaksinkertaisiksi, eläkekassan ja valtiolainainkorot melkein kolminkertaisiksi, ja laivastomenot nelinkertaisiksi. Ja tämä hurja kasvaminen ei pysähdy ennenkuin nykyinen hallitusjärjestelmä pohjiaan myöten muutetaan. Teknikan alituinen mullistuminen, jonka kapitalistinen koneiden käyttäminen ja luonnontieteiden sovittaminen tuotantoon tuo mukanaan, valtaa myöskin sotalaitoksen, saa sielläkin aikaan alituisen uusien keksintöjen kilpailun, alituisen nykyisten laitosten arvonsa menettämisen, alituisen mahtikeinojen laajenemisen, muttei aiheuta, kuten tuotannossa, työn tuottavaisuuden alituista kohottamista, vaan sodan hävitysten alituista suurenemista ja epätaloudellisen tuhlauksen suurenemista rauhan aikana. Mutta teknikan aikaansaamien mullistusten ohella tekee myöskin alusmaiden tai ainakin vaikutusalueiden alituinen laajeneminen jokaiselle suurvallalle yhä välttämättömämmäksi mahtikeinojensa laajentamisen. Niinkauvan kuin maailmanpolitikkaa harjotetaan, täytyy kilpavarustusten mielettömyyden kasvaa täydelliseen nääntymiseen saakka. Mutta imperialismi on, kuten olemme nähneet, nykyisen yhteiskunnan ainoa tulevaisuuden toivo, ainoa tulevaisuuden aate. Ainoa vaihtoehto on sosialismi. Niin kohoaa tämä mielettömyys yhä, kunnes työväenluokka saa niin paljo voimia, että se kykenee määräämään valtion politikan, voittamaan imperialismin ja asettamaan sen sijaan sosialismin. Mitä kauemmin varustuskilpailua kestää sitä raskaammiksi käyvät jokaisen kansan rasitukset. Sitä enemmän koittaa myöskin jokainen luokka sysätä ne toisten kannettaviksi, sitä enemmän kärjistää varustuskilpailu luokkavastakohtia.

Saksan valtakunnassa on luonnollisesti suurimmat rasitukset pantu työmiesten kannettaviksi. Taloudellisen kukoistuksen, alhaisten elintarvehintojen ja ammattiyhdistysten voittojen aikanakin olivat nämä jo hyvin raskaat. Ne käyvät mahdottomiksi kantaa talouspulan, hintojen kallistumisen ja yrittäjäliittojen ylivallan aikoina.

Kasvava verokuorma ei ainoastaan pienennä työmiehen tuloja, supista hänen palkkansa ostokykyä, se uhkaa myöskin mitä pahimmin teollisuuden edistystä, jota maailmapolitikan muka pitäisi auttaa.

Yhdysvallat ovat Saksan teollisuuden vaarallisin kilpailija. Saksan suojelustullijärjestelmä on Yhdysvalloille haitaksi. Tosin ovat Amerikassa suojelustullit vielä korkeammat, mutta ainoastaan teollisuus- eikä maataloustuotteiden tullit. Elintarpeet ovat siellä mitä halvimmat ja raaka-aineet tuottaa se miltei kaikki itse. Sitä paitsi on sillä se etu, ettei naapurina ole mainittavaa maavaltiota. Sen ei tarvitse vetää tuotannon palveluksesta vuodesta vuoteen puolta miljoonaa ihmistä tyhjänpäiväiseen sotilasleikittelyyn.

Mitä enemmän militarismi Europassa kohoaa, sitä valtavammaksi käy yhdysvaltain teollisuuden etevämmyys, sitä hitaammaksi Euroopan taloudellinen edistys. Sitä epäsuotuisammaksi myöskin Europan työväestön taloudellinen asema. Ja tämän kehityksen edistämiseksi vaaditaan siltä vielä mitä rasittavimpia uhrauksia.

Tosin ovat Yhdysvallatkin astuneet imperialismin ja samalla lisääntyneiden sotavarusteluiden uralle. Espanjaa vastaan käydyn sodan jälkeen ovat senkin armeija- ja laivastomenot kasvaneet. Mutta tämä vahingoittaa maata kuitenkin vähemmän kuin Europan valtoja, sillä Yhdysvaltain ei tarvitse ylläpitää kotona suurta seisovaa maa-armeijaa. Koko Yhdysvalloissa on ainoastaan 60,000 sotamiestä. Yhdysvallat voivat sen takia kauvimmin kestää sekä teollisuus- että sotavarustuskilpailussa menehtymättä.

Näkyy siis, että valtion velka vähenee. V. 1900 kasvoi se tosin, samoin kuin maa-armeijankin: menot Espanjan sodan vuoksi. Mutta sen jälkeen on sitä taas voitu pienentää huolimatta laivaston ja maa-armeijan menojen lisääntymisestä. Maa-armeijan kustannukset laskettiin vuoden 1908 ajalla 190 miljonaksi dollariksi, lähes 980 miljonaksi Suomen markaksi, siis melkein yhtä suuriksi kuin Saksassa, tosin väestön ollessa 86 miljonaa henkeä.

Mutta vientitaulukko osottaa, miten nopeasti tehdastuotteiden Amerikasta vienti kasvaa, kuinka se yhä enemmän esiintyy maailman markkinoilla teollisuusmaana, eikä maanviljelysmaana.

Saksan koko viennistä, jonka arvo v. 1907 oli 7,500 miljonaa Rmk. (9,375 milj. Smk.), oli 5,000 miljonan Rmk. (6,250 milj.Smk.) arvosta tehdastuotteita. Yhdysvaltain kokonaisviennistä, joka oli 1,853 dollaria (9,500 miljonaa Smk.), oli kotoisia tehdastuotteita 740 dollarin (3,800 miljonan Smk.) arvosta. Vuonna 1890 oli Saksan tehdastuoteviennin arvo 2,147 miljonaa Rmk.(2,680 miljonaa, Smk.) ja Yhdysvaltain ainoastaan 179 miljonaa dollaria (921 miljonaa Smk.). Saksan tehdastuotevienti on siis lisääntynyt 150 prosenttia, Yhdysvaltain noin 300 prosenttia.

Yhdysvallat ovat siis, kuten näkyy, arveluttavasti Saksan kimpussa. Ja aseman ollessa tällainen, kun Yhdysvallat vuodesta 1900 vuoteen 1907 vähentävät valtiovelkaansa 230 miljonalla dollarilla (1,184 miljonalla Smk.), lisää Saksa velkakuormaansa samassa ajassa noin 1,500 miljonalla Rmk. (1,850 miljonalla Smk.). Ja juuri tätä kirjotettaessa suunnitellaan taaskin uusia suunnattomia menoja ja puolen miljaardin Rmk. suuruisia veronkorotuksia.^[8]

Vaikka tällaiset rasitukset enin koskevat ja painavat työväenluokkaa, niin rasittavat ne teollisuuttakin ja vaikeuttavat kilpailutaistelua, mikä taas koskee työväenluokkaa, jonka hartioilla tämä taistelu suoritetaan. Mutta työmiehenkin taakalla täytyy olla rajansa, joiden yli rasituksia ei voi korottaa ja niin täytyy kilpavarusteluiden lopuksi lamauttaa teollisuuden edistys.

Mutta samalla kärjistää se yhä enemmän kansallisia vastakohtia sekä synnyttää ja kiihottaa sodan vaaraa, vaikka sen pitäisi olla rauhansäilyttäjänä. Jokaiselle hallitukselle käyvät jatkuvat, huimaavasti nousevat varustelut yhä raskaammiksi kantaa, mutta mikään hallitseva luokka ei etsi syytä tähän maailmanpolitikasta, jota he ajavat. He eivät saa sitä nähdä, koska se on kapitalismin viimeinen turva. Ja niin pitää jokainen naapuriaan syypäänä, Saksa Englantia, Englanti Saksaa. Kaikki käyvät yhä hermostuneemmiksi, epäluuloisemmiksi, joka taaskin vain kiihottaa jatkamaan varusteluita yhä tulisemmalla kiireellä, kunnes lopuksi on edessä: Tulkoon mieluummin kauhea loppu, kuin että tätä kauheata tilaa kestää loppumattomiin.

Jo aikoja olisi tämä asema vienyt sotaan, ainoana vaihtoehtona vallankumouksen rinnalla päästä tästä hullusta valtiorasitusten korottamiskilpailusta, jollei sodan jälkeen vallankumouksen mahdollisuus olisi vielä lähempänä kuin aseellisen rauhan aikana.

Työväenluokan kasvava voima on Europassa kolmenkymmenen vuoden ajan estänyt sodan puhkeamisen ja se panee nytkin jokaisen hallituksen sitä pelkäämään. Mutta kuletaan pakostakin sellaista tilaa kohti, jolloin kiväärit lopuksi laukeavat itsestään.

Samaan suuntaan vaikuttaa toinenkin ilmiö, joka on vielä enemmän kuin varustuskilpailu omiansa viemään maailman politikan ad absurdum, mielettömyyksiin, ja sen kautta katkaisemaan nykyiseltä tuotantotavalta sen viimeisetkin kehittymismahdollisuudet.

Siirtomaapolitikan eli imperialismin perustana on otaksuma, että ainoastaan europalaisen sivistyksen kansat kykenevät itsenäisesti kehittymään. Muiden rotujen ihmiset ovat lapsia, vähäjärkisiä, kuormajuhtia, aina sen mukaan kuinka epäystävällisesti heitä kohdellaan, mutta joka tapauksessa aiempia olentoja, joita voi mielinmäärin käskeä ja johtaa. Sosialistitkin ovat tällä samalla katsantokannalla, heti kun tahtovat harjottaa — luonnollisestisiveysopin vaatimusten mukaista — siirtomaapolitikkaa. Mutta todellisuus opettaa heille pian, ettei meidän puolueperiaatteemme kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta ole vain pelkkä puheenparsi, vaan hyvinkin todellinen voima.

Tosin eivät europalaisen sivistyksen ulkopuolelle jääneet kansat viime vuosisadalla tehneet sanottavaa vastarintaa, ne olivat kykenemättömiä pitkäaikaiseen vastarintaan; mutta tämä ei johtunut siitä, että ne luonnon määräyksestä olisivat alempaa rotua, kuten luulee Europan porvariston ylpeä itserakkaus, joka ilmenee muka tieteellisessä muodossa meidän rotuteoretikkojemme kuvitteluissa. Nämä kansat sorti yksinkertaisesti europalaisen teknikan, tosin myöskin europalaisen älyn etevämmyys, joka kuitenkin pohjiltaan johtuu teknikasta. Europalaisen sivistyksen ulkopuolelle jääneet kansat — muutamia perin takapajulle jääneitä parintuhannen hengen suuruisia heimoja ehkä lukuun ottamatta — kykenevät kyllä kohoamaan näiden kanssa samalle älylliselle tasolle, mutta tähän asti on niiltä puuttunut tämän kohoamisen taloudelliset edellytykset.

Kapitalismin laajeneminen ei pitkiin aikoihin tässä suhteessa vaikuttanut paljoakaan muutosta. Kapitalistiset tavarankulettajat veivät europalaisen sivistyksen ulkopuolella oleviin seutuihin (Amerikka ja Australia eivät luonnollisesti enää kuulu niihin) aluksi ainoastaan kapitalistisia tuotteita, eivätkä kapitalistista tuotantoa. Ja tavarain kuletus rajottui etupäässä vesiteihin, merenrantoihin ja joihinkuihin suuriin jokiin. Tässä on viimeisen miespolven, etenkin viimeisten kahdenkymmenen vuoden kuluessa tapahtunut valtava mullistus. Ei alkanut ainoastaan uusi merentakaisen vallotuspolitikan aikakausi, vienti teollisuusvaltioista raakalaismaihin ei enää rajottunut paljaaseen tuotteiden vientiin,vaan kuletettiin myöskin näihin maihin nykyaikaisen industrialismin tuotanto- ja kuletusvälineitä.

Olemme nähneet, miten nopeasti rautatiet tämän ajanjakson kuluessa kasvoivat Itämailla (Venäjäkin näihin luettuna). Myöskin kapitalistinen teollisuus kehittyi niissä nopeasti, etenkin kutoma- sekä rautateollisuus ja vuorikaivosliike. Tämä viimeksimainittu vallankumouksellistutti myöskin Eteläafrikaan.

Tästä tuotantovälineiden maastaviennistä johtui kapitalistisen teollisuuden uusi, viime vuosisadan kahdeksankymmenluvun keskivaiheilla alkanut kukoistuskausi. Kapitalistisen teollisuuden kukoistuskyky näytti kahdeksankymmenluvun alkupuolella olevan ja olikin jo lopussa, mikäli se koski tehdasvalmisteidenvientiä. Mutta tuotantovälineiden vienti, joka sille tuotti sitte tuon odottamattoman loistavan kukoistuskauden, oli mahdollinen ainoastaan sen kautta, että se kasvatti europalaisen sivistyksen ulkopuolelle oleviin maihin kapitalistisen tuotantotavan ja mullisti niissä äkkiä entiset perinnäiset taloudelliset olot. Mutta tällöin tuli myöskin Itämailla mahdottomaksi vanhan ajattelutavan jatkuminen. Uuden, Europasta tulleen tuotantotavan mukana kehittyivät äkkiä tähän asti raakalaisten kansojen henkiset kyvyt europalaisten tasalle. Mutta uusi henki ei ollut rakkautta Europaa kohtaan. Uudet maat tulivat vanhojen kilpailijoiksi. Mutta kilpailijat ovat vihollisia. Europalaisen älyn kehittyminen Itämailla ei tehnyt näitä Europan ystäviksi, vaan tasa-arvoisiksi vihollisiksi. Tämä ei ilmennyt heti. Olemme jo edellä nähneet, kuinka paljo voimatietoisuus yhteiskunnallisessa elämässä vaikuttaa ja kuinka pitkiksi ajoiksi ylöskohoava luokka tai kansa, jolla olisi jo voimia itsenäisyyteen, voi jäädä palvelijan asemaan, kun se ei vielä ole päässyt itsetietoiseksi voimistaan. Niin kävi nytkin. Europalaiset olivat liian usein voittaneet Itämaiden kansat, niin että nämä pitivät mahdottomana kaiken vastarinnan. Europalaiset olivat samaa mieltä. Siihen nojasi heidän siirtomaapolitikkansa, joka oli melkein vieraiden kansojen kauppaamista, vaihtamista ja töihinkäyttämistä ikäänkuin ne olisivat olleet kotieläimiä.

Mutta heti kun japanilaiset olivat murtaneet jään, taantui sen vaikutus kautta Itämaiden. Koko Itäaasia samoin kuin muhamettilainen maailmakin heräsi ajamaan itsenäistä politikkaa, vastustamaan kaikkea ulkolaista herravaltaa.

Tämä pakotti imperialismin seisaustilaan. Se ei enää pääse oikein paikaltaan. Ja kuitenkin täytyy sitä jatkaa, sitä mukaa kuin kapitalismi alituisesti lajenee, sitä mukaa kuin sen on pakko laajeta, jottei riistäminen kävisi aivan sietämättömäksi.

Ainoaksi laajenemisalueeksi jää näin ollen päiväntasaajan seutujen Afrika, jossa ilmanala on alkuasukkaiden paras liittolainen, jossa europalaisia sotamiehiä ei voi käyttää, jossa europalaisten on pakko värvätä alkuasukkaita palkkasotureiksi, asestaa heitä ja opettaa heille aseiden käyttöä, — täten valmistaen aikaa, jolloin heidän palkkajoukkonsa tulevat kääntämään aseensa omia herrojaan vastaan.

Kaikkialla Aasiassa ja Afrikassa kasvaa kapinan henki, mutta laajenee myöskin europalaisten aseiden käyttö ja vastarinta europalaista riistämistä vastaan. Ei voida mihinkään maahan istuttaa kapitalistista riistämistä samalla sinne myöskin kylvämättä tämän riistämisen vastustuksen siemeniä.

Aluksi ilmenee tämä siinä, että siirtomaapolitikka yhä käy vaikeammaksi ja että sen kustannukset yhä kasvavat. Meidän siirtomaaintoilijamme lohduttavat meitä, että muka tulevaisuuden runsaat tulokset korvaavat kustannukset, joita siirtomaat meiltä nykyään vaativat. Todellisuudessa täytyy sotakustannusten, joita meiltä siirtomaiden puolustaminen vaatii, nykyisistään alinomaa nousta — eivätkä ne kuitenkaan säily. Enimmät Aasian ja Afrikan maat kulkevat kohti sellaista aikaa, jolloin ajottainen kapinoiminen muuttuu avoimeksi, pitkiä aikoja kestäväksi kapinaksi, jokalopuksi päättyy vieraan ikeen niskoilta heittämiseen. Lähinnä tätä ovat Britannian alueet Itäindiassa; niiden menettäminen on melkein samaa kuin Englannin valtion vararikko.

Olemme jo huomauttaneet, että Venäjän ja Japanin sodan jälkeen Itäaasia ja muhamettilainen maailma heräsivät vastustamaan europalaista kapitalismia. Ne taistelevat samaa vihollista vastaan kuin Europan työväestökin. Tosin emme saa unohtaa, että ne kyllä taistelevat samaa vihollista vastaan, mutta eivät suinkaan samojen päämäärien saavuttamiseksi. Eivät ne ole nousseet päämääränä se, että työväenluokka voittaisi pääoman, vaan että ulkolaisen kapitalismin sijaan kohoaisi kotimainen, kansallinen. Tässä suhteessa emme saa antautua harhakuvitteluihin. Samoin kuin boerit ovat julmia ihmisnylkijöitä, ovat Japanin hallitsevat pahimpia sosialistien vainoojia, nuorturkkilaisetkin ovat jo tunteneet sisäistä pakkoa käydä lakkolaisten kimppuun. Emme saa siis päätä pahkaa ihailla Europan ulkopuolella olevia europalaisen kapitalismin vastustajia.

Mutta tämä ei muuta sitä tosiasiaa, että tämä heikentää kapitalismia ja sen hallituksia Europassa ja kulettaa kautta koko maailman valtiollisen levottomuuden aineksia.

Olemme nähneet, miten Europassa kesti ainaisen levottomuuden aikakautta vuodesta 1789 aina vuoteen 1871 saakka, kunnes teollisuusporvaristo kaikkialla oli vallottanut nopean kehityksensä mahdollisuuden valtiolliset ehdot. Samallainen alituisten valtiollisten levottomuuksien aika alkoi Itämailla Venäjän–Japanin sodan, vuoden 1905 jälkeen. Itäaasian ja muhamettilaisen maailman samoinkuin Venäjänkin kansat ovat nyt joutuneet asemaan, joka monessa suhteessa muistuttaa Länsieuropan porvariston asemaa kahdeksannentoista vuosisadan lopulla ja yhdeksännentoista alussa. Luonnollisesti eivät olot ole aivan samallaiset. Jo se, että maailma sen jälkeen on tullut vuosisataa vanhemmaksi, tekee ne erilaisiksi. Jonkun maan valtiollinen kehitys ei riipu yksinomaan sen omista yhteiskunnallisista oloista, vaan koko ympäröivän maailman oloista. Venäjän, Japanin, Indian, Kiinan, Turkin, Egyptin j. n. e. eri kansanluokat voivat toisiinsa olla samassa suhteessa kuin kansanluokat Ranskassa ennen suurta vallankumousta. Mutta Englannin, Ranskan ja Saksan senjälkeisten luokkataisteluiden kokemukset vaikuttavat niihin. Toiselta puolen on heidän taistelunsa suotuisten olojen luomiseksi kannsalliselle kapitalistiselle tuotantotavalle samalla taistelua ulkomaista kapitalismia ja sen herruutta vastaan, taistelua, jota Länsieuropan kansojen vallankumousaikakautenaan v. 1789–1871 ei tarvinnut käydä.

Mutta niin paljon kuin nämä erilaisuudet vaikuttavatkin siihen, ettei Idässä yksinkertaisesti matkita sitä, mitä Lännessä sata vuotta takaperin tapahtui, niin on aseman samallaisuus kuitenkin kyllin suuri, että idässä alkaa nyt samantapainen vallankumousaikakausi, salaliittojen, valtiokaappausten, kapinoiden, taantumuksen ja uusien kapinoiden, alituisten mullistusten aikakausi, jota kestääniin kauvan kunnes se maailma on saavuttanut rauhallisen kehityksen ja varman kansallisen itsenäisyyden ehdot.

Mutta maailmanpolitikka on liittänyt Itämaat — tämän sanan laajimmassa merkityksessä — politisesti ja taloudellisesti Länsimaihin siinä määrin, että valtiollinen rauhattomuus Itämailla synnyttää rauhattomuutta myöskin Lännessä. Niin suurella vaivalla saavutettua valtojen politista tasapainoa järkyttävät odottamattomat muutokset; kysymykset, joiden rauhallinen ratkaisu näytti mahdottomalta, ja joita sen takia lykättiin vuodesta vuoteen, kuten Balkanin valtioiden väliset olot, käyvät äkkiä polttaviksi ja vaativat ratkaisua. Levottomuutta, epäluuloa ja epävarmuutta kaikkialla, kilpavarusteluiden jo kiihottama hermostuneisuus kohoaa huippuunsa. Maailman sota käy ihan uhkaavaksi, mutta sota merkitsee vallankumousta. Vuonna 1891 oli Engelsin mielestä, meille suureksi onnettomuudeksi sodan puhkeaminen,joka loppuisi vallankumoukseen ja saattaisi meidät ennenaikaisesti valtion peräsimeen. Jonkun aikaa voisi työväenluokka olevia valtiollisia oloja hyväkseen käyttämällä kulkea varmemmin eteenpäin, kuin sodan synnyttämän vallankumouksen uhkapelillä.

Senjälkeen on asema paljo muuttunut. Työväenluokka on niin vahvistunut, että se voi suuremmalla levollisuudella ottaa sodan vastaan. Eikä se voi enää puhua ennenaikaisesta vallankumouksesta, kun se jo on imenyt nykyisestä valtiollisesta perustasta niin paljo voimia, kuin niistä lähti, kun tämän perustan toisellaiseksi muuttaminen on tullut sen edelleen kohoamisen ehdoksi.

Työväenluokka vihaa kaikella voimallaan sotaa ja panee liikkeelle kaikkensa estääkseen sotamielialan puhkeamista. Jos sota siitä huolimatta puhkeaisi, niin on työväenluokka nykyään se luokka, joka voi suurimmalla luottamuksella sen loppua katsella.

Vuodesta 1891 ei se ole vain luvultaan tavattomasti kasvanut, eikä vain sen järjestöt ole lujittuneet, vaan myöskin sen moralinen etevämmyys on suunnattomasti kohonnut. Kaksi vuosikymmentä takaperin oli Saksassa sosialidemokratiaa vastassa valtakunnan hallitsevain sen perustamistaisteluissa saavuttama suuri kunnioitus. Nyt ovat tuulet sen jo vieneet.

Mitä enemmän imperialismin aate käy vararikkoiseksi, sitä enemmän tulee sosialidemokratia ainoaksi puolueeksi, joka vielä taistelee suuren aatteen, suuren päämäärän puolesta, joka kykenee saamaan liikkeelle kaiken sen toimintatarmon ja innostuneen toimeen antautumisen, jonka tällaiset päämäärät synnyttävät.

Vastustajain riveihin kylvää pikkumaisuutta ja tylsyyttä tietoisuus siitä, että turmellus ja kykenemättömyys alentavat heidän johtajiaan. He eivät enää usko asiaansa, eivät luota johtajiinsa,jotka juuri nyt, asemassa, jonka vaikeudet päivä päivältä kasvavat, yhä enemmän pettävät ja joiden tällöin täytyy pettää, yhä enemmän paljastavat täydellisen mitättömyytensä.

Ei tämäkään ole satunnaista, ei yksityisten henkilöiden syytä, vaan se perustuu oleviin oloihin.

Syyt ovat monellaisia. Niin pian kuin joku luokka tai valtio on joutunut vallankumouksellisesta tilasta vanhoilliseen tilaan, heti kun sen ei enää ole taisteltava olemassaolonsa ja kohoamisensa puolesta, vaan se rupeaa mukautumaan oleviin oloihin koettaen vain hiukkasen niitä parannella, täytyy tämän kaiken supistaa sen johtajain henkistä näköpiiriä. Suuret kysymykset eivät siinä herätä mielenkiintoa, eikä sen rohkeuttakaan mikään enää kiihota, rohkeat ajattelijat ja taistelijat tuntuvat pikemmin epämukaviltaja heidät sysätään syrjään. Pikkumainen juonittelu ja arkamainen selkärangattomuus astuvat etualalle.

Samaan suuntaan vaikuttaa se tosiasia, että suurien päämäärien puolesta taistelemasta lakanneiden luokkien ja valtioiden valtiomiesten ja ajattelijoiden keskuudessa oman personan edut karkottavat epäitsekkään koko luokan, yhteiskunnan etujen harrastuksen. Valtaan pyrkiviä henkilöitä ei enää innostuta kiihkoinen halu luoda yhteisölle jotakin suurta ja uutta, vaan ainoastaan halu hankkia itselleen rikkautta ja valtaa. Heidän häikäilemättömän virkojen kärkyntänsä täydentää vallanpitäjäin pyrkimys olla vetämättä palvelukseen sellaisia voimia, jotka olisivat kykenevimpiä palvelemaan yhteisöä, vaan sellaisia, jotka taipuisimmin tai huvittavimmin osaavat mukautua vallanpitäjäin persoonallisiin tarpeisiin ja mielitekoihin.

Tähän yleiseen kaiken vallassaolon siveelliseen ja älylliseen rappeutumiseen vanhoillisessa tilassa yhtyy nykyään vielä kapitalismin ominaisuuksien aiheuttama rappeutuminen.

Ennen olivat riistävät luokat myöskin hallitsevia. Ainakin valtiokoneiston ylimmät sijat olivat he varanneet itselleen. Mutta kapitalistiluokan on niin vallannut liike-elämä, että se jättää politikan henkilöille, jotka pohjiltaan ovat ainoastaan heidän kauppa-apulaisiaan — kansanvaltaisissa maissa ammattipolitikoitsijoille, valtiopäivämiehille ja sanomalehtimiehille, itsevaltaisissa maissa hovijoukkueille ja sillä välillä olevissa maissa kirjavalle joukolle,jossa on kumpiakin aineksia, milloin mikin aines vallitsevana.

Niinkauvan kuin kapitalistinen riistäminen on pientä, on pääoman tunnuslauseena säästäminen, ja se koettaa toteuttaa sitä valtion hallinnossa. Pikkuporvaristo pysyy tälle tunnuslauseelle nolens volens, tahtoen tahi vasten tahtoaan uskollisena, mutta suurpääoman, sitä mukaa kuin sen harjottama riistäminen kohoo, komeuden halu ja tuhlaus kehittyvät, niin että se lopuksi nousee yhtä mieletöntä vauhtia kuin kilpavarustelut ja pukeutuu yhtä mielettömiin muotoihin.

Ennen veivät valtion herrat alamaisistaan voiton rikkaudessa ja loistossa. Mutta nyt voittavat suuren rahamaailman herrat korkeimpienkin alojen politikoitsijat ja valtiomiehet. On vaikeata, etenkin parlamentarisissa maissa, joissa on pantava huomiota valitsijoihin ja veronmaksajiin, jotka huutaen vaativat säästäväisyyttä, valtiosäkistä kohottaa hallitsevien valtiomiesten säännöllisiätuloja. Tämä on sitä vaikeampaa, mitä enemmän sotavarustelut nielevät kaiken sen, mitä valtion tulot kasvavat.

Jos politikoitsijat ja valtiomiehet haluavat noudattaa samaa elintapaa kuin suuret riistäjät, silloin ei heillä ole muuta neuvoa kuin laillisten tulolähteiden rinnalle hankkia laittomia, asettamalla kaupan, prostitueeraamalla, valtiollisen vaikutuksensa. He käyttävät sitä, että tuntevat valtiosalaisuudet ja että he voivat vaikuttaa valtiopolitikkaan, pörssikeinottelussa; he saalistavat suurriistäjäin vierasvaraisuutta kuin pahimmat loiseläjät, he maksattavat näillä velkansa ja ottavat lopuksi pahimmissa tapauksissa suoranaisia lahjoja vastaan myydäkseen niistä valtiollisenvaikutusvaltansa.

Tämä pahe on vallan yleinen, se versoo kaikissa kapitalistisissa valtioissa, joissa on suurriistäjiä. Se tarttuu vaikuttavimpiin politisiin elimiin ensiksi, kansanvaltaisissa maissa parlamentarikkoihin ja sanomalehtimiehiin, itsevaltaisissa maissa hoviseurueeseen. Kaikkialla kasvattaa se syvälle käyvää turmellusta, joka leviää sitä nopeammin, mitä enemmän kapitalistinen riiistäminenja tuhlaus ja sen kautta myöskin politikoitsijain ja valtiomiesten tarpeet kasvavat, mitä enemmän valtiovallan voima ja taloudelliset tehtävät kohoavat.

Ei saa kuitenkaan luulla, että tällaisen mädännäisyyden saastuttamat aina olisivat siitä tietoisia tai että kaikki hallitsevien luokkien valtiomiehet olisivat sen turmelemia. Se olisi liioteltua. Mutta viettelys suurenee näissä piireissä, vaaditaan yhä suurempaa luonteenlujuutta, jottei sortuisi, ja sortuminen tapahtuu sitä helpommin, mitä laajemmalle mädännäisyyden ilmapiiri on levinnyt, mitä kehittyneempiä ja viehättävämpiä sen muodot, jotka estävät siihen sortuvaa itse tuntemasta omaa rappeutumistaan.

Näemme näin, että mikäli politiset kysymykset käyvät mutkikkaammiksi, mikäli valtiomiehiltä vaaditaan enemmän tietoja, omantunnontarkkuutta, laajakatseisuutta ja päättäväisyyttä, sikäli astuu hallitsevien luokkien keskuudessa tieteellisen vakavuuden tilalle pintapuolinen lörpöttely, tunnollisuuden tilalle huolimattomuus, johdonmukaisen päämääriin pyrkimisen tilalle personallinen vaikutusvaltaisten paikkojen kärkyntä ja ahdasjärkinen juonittelu sekä rauhallisen, päättävän varmuuden tilalle holtittomuus ja heiluminen kiihottavan raakuuden ja pelkurimaisen taipuvaisuuden välillä. Samalla syvälle juurtunutta nautinnon himoa ja mädännäisyyttä, joka ilmenee milloin panamaskandaalina, milloin kuvernöörin ja varkaan välisenä liittona, miltei kaikkialla sotalaitoksen tavaranhankkijain petoksissa, jotka myyvät milloin hauraita panssarilevyjä, milloin kelvottomia kanuunoita, toisinaan taas ottavat isänmaalta kaksinkertaisesti senhinnan kuin ulkovalloilta. Jo ammoin ovat sotatarvehankinnat olleet monien kapitalistien rikastumiskeinona, mutta eivät vieläkoskaan ole nämä hankkijat olleet niin lähellä hallituksia kuin nykyään, ei koskaan heillä ole ollut niin suurta vaikutusta sodasta ja rauhasta päättävään politikkaan.

Ja nämä samat hankkijat ovat nykyisin suurimpia teollisuuden harjottajia, suurimpia työväenluokan riistäjiä. Heillä on suurintaetua raa'asta sodasta sekä sisäistä että ulkonaista vihollista vastaan ja suurin vaikutus hallitukseen, jonka yhä suurenevassa määrässä muodostavat holtittomat henkilöt.

Silloin täytyy jokaisen valtion olla joka hetki varuillaan naapurinsa suhteen ja työväenluokan hallitsijoitensa provokationin, yllättävän hyökkäyksen suhteen, joka voi tuottaa arvaamatonta turmiota. Kaikki tämä voi pikkuporvaristossa vaikuttaa mielipiteen muutoksia.

Luonnollisesti tapahtuu hallitsevien luokkien siveellinen rappeutuminen piireissä, jonne kansanjoukoilla ei ole pääsyä. Tarvitaan katastrofi, kokoonluhistuminen, kuten Venäjän–Japanin sota, paljastamaan tämän järjestelmän koko mädännäisyyden. Tavallisissa oloissa kohottaa ainoastaan joku vallan taitamaton tapaus tätä kaikkea muuten häveliäästi peittävän verhon kulmaa. Tällaiset paljastukset vaikuttavat hyvin vähän luokkatietoiseen työväestöön. Se on jo pitkät ajat ollut vihamielisessä suhteessa hallitseviin luokkiin eikä näin ollen pety, mitä tulee näiden luokkien siveelliseen arvoon.

Toisin on pikkuporvariston laita. Mitä enemmän se käy uskottomaksi kansanvaltaisuutta harrastaneelle menneisyydelleen, mitä enemmän se ryömii hallituksien taakse ja odottaa niiltä apua, mitä suurempi on sen luottamus näihin ja näiden järkkymättömyyteen, sitä suuremmaksi käy sen kauhistus, kun näiden rappiotila käy sille ilmeisen selväksi ja niiden arvo ja kunnia katoo hiiteen.

Ja samaan aikaan suuret kapitalistirenkaat ja valtion vaatimukset päästä käsiksi sen kukkaroon ahdistavat sitä. Se ei paranna sen luottamusta hallitsevia luokkia kohtaan.

Mutta selvää täytyisi tulla, jos hallitsevien kykenemättömyys, kevytmielisyys ja mädännäisyys kevyin sydämin saisi aikaan katastrofin, sodan tai valtiokaappauksen, joka saattaisi maan mitä pahimpaan pulaan. Silloin kääntyisi pikkuporvariston sokea raivo sitä helpommin ja hurjemmin yhdellä iskulla sellaiseen aikaan hallitsevia kohtaan, mitä enemmän se ennen sitä oli odottanut, mitä valtavammin se oli näiden älyä ja arvoa kunnioittanut.

Viime vuosikymmen on varmasti kehittänyt pikkuporvaristossa kasvavaa vihaa työväenluokkaa vastaan. Tämän luokan täytyy suunnitella politikkansa sen mukaan, että se tulee vastassa olevat taistelunsa yksin suorittamaan. Mutta jo Marx on viitannut siihen, että pikkuporvari on kapitalistin ja proletarin välillä, heiluu molempien välillä sinne tänne, mies joka on tällä puolella ja tuolla puolella. Me emme saa luottaa laskuissamme häneen, hän on aina epävarma asevelvollinen — joukkona; yksityiset voivat kyllä olla erinomaisia puoluetovereita —; hänen vihamielisyytensä meitä vastaan voi vielä kasvaakin. Mutta se ei estä sitä, että hän eräänäpäivänä sietämättömän verotaakan, hallitsevain äkkiä paljastuneen siveellisen vararikon vaikutuksesta heilahtaa meidän puolellemme ja ehkä pyyhkäisee vastustajamme pois, ratkaisee voiton meidän eduksemme. Ja totisesti, viisaammin hän ei voisi tehdä, sillä voitokkaalla työväenluokalla on tarjottavana kaikille niille, jotka eivät ole riistäjiä, kaikille sorretuille ja riistetyille, sellaisillekin, jotka nykyään elää laahustavat pikkuporvareina ja pikkutalonpoikina valtavia parannuksia heidän elämäntilassaan.

Niin vihamielinen kuin pikkuporvaristo meille tällä hetkellä saattaa ollakin, niin on se kuitenkin kaikkea muuta kuin nykyisen järjestelmän tuki. Sekin huojuu ja rapisee kaikissa liitteissään, kuten kaikki muutkin yhteiskunnan tukeet.

Nykyisen järjestelmän vankkuus heikkenee kansantietoisuudessa yhtä paljon kuin todellisuudessakin yhä enemmän, tunnemme joutuneemme yleisen epävarmuuden aikakauteen, tunnemme, ettei tätä enää kauvemmin voi jatkua, kuten sitä on jatkunut ihmisijän, etteivät nykyiset olot, jotka nopeasti käyvät kestämättömiksi, voi enää pysyä pystyssä ihmisikää.

Tässä yleisessä epävarmuuden tilassa ovat työväenluokan lähimmät tehtävät selvät. Me olemme niitä jo edellä kehitelleet. Se ei pääse enää eteenpäin ilman, ettei se valtiollinen perusta, jolla se on taistelunsa suorittanut, muutu toiseksi. Lähimpänä tehtävänä Saksassa on pyrkiä mitä tarmokkaimmin kansanvaltaan valtakunnassa, sekä myöskin yksityisvaltioissa, etenkin Preussissa ja Saksissa; sen lähimpänä kansainvälisenä tehtävänä on taistelu maailmanpolitikkaa ja militarismia vastaan.

Yhtä selviä kuin tehtävät ovat myöskin niiden ratkaisuun tarvittavat apukeinot. Tähän asti käytettyjen lisäksi on tullut suurlakko, jonka me teoretisesti jo yhdeksänkymmenluvun alussa hyväksyimme, jonka käyttökelpoisuutta sen jälkeen suotuisissa oloissa tuontuostakin on kokeiltu. Että se sitte vuoden 1905 kunniakkaiden päivien jälkeen on hiukan joutunut syrjään, todistaa vain, ettei se joka asemassa tehoa, että olisi hullua tahtoa käyttää sitä kaikissa oloissa.

Siihen asti on asema selvä. Mutta edessä olevissa taisteluissa ei työväenluokka yksin tule kysymykseen, niissä vaikuttavat mukana lukuisat muutkin tekijät, jotka ovat aivan mahdottomia laskea.

Laskemattomia ovat meidän valtiomiehemme, he vaihtelevat usein ja yhtä usein vaihtelevat heidän mielialansa. Johdonmukaisesta, päämääristään tietoisesta politikasta ei heistä kysymyksen ollessa voi puhuakaan.

Laskemattomia ovat myöskin pikkuporvarilliset joukot, jotka heittäytyvät milloin siihen tai tähän vaakakuppiin ja heiluvat ylös ja alas. Vielä laskemattomampia ovat ulkopolitikan sokkelot, joihin niin monet epävakaat valtiot ovat osallisina, niin että jokaisen valtion sisäpolitikan laskemattomuus ilmenee ulkopolitikassa moninkertaisena.

Täydellisesti laskemattomia ovat lopuksi Itämaiden valtioiden olojen muutokset, joissa niin monet aivan uudet tekijät ovat mukana, tekijät, joista ei ole vielä mitään kokemuksia.

Nämä tekijät ovat nykyään joutuneet mitä läheisimpään keskeymättömään vuorovaikutukseen, ne tulevat pitämään huolta siitä, ettemme pääse yllätyksittä.

Mutta tässä yleisessä epävarmuuden tilassa pysyy sosialidemokratia sitä varmemmin pystyssä, mitä vähemmän se itse huojuu, mitä uskollisempana se pysyy itselleen. Holtitonta mielialapolitikkaa vastaan, kohottaa se sitä enemmän työtätekevien luokkien voimatietoisuuden, mitä enemmän sen teoria tekee sille mahdolliseksi pysyä käytännössä johdonmukaisena ja päämääristä tietoisena. Mitä enemmän kaikkien valtojen järkkyessä sosialidemokratia osottautuu järkkymättömäksi mahdiksi, sitä korkeammaksi kohoo sen arvo. Ja mitä jyrkemmin se vastustaa hallitsevien luokkien mädännäisyyttä, sitä suurempi on se luottamus, jota se suurten kansanjoukkojen keskuudessa saa osakseen yleisen mädännäisyyden kaikkialla muualla vallitessa, joka nykyään on jo tarttunut porvarilliseen demokratiaankin, joka hylkää periaatteensa, saadakseen hallituksen suosion osakseen.

Mitä järkkymättömämpi, johdonmukaisempi, leppymättömämpi sosialidemokratia on, sitä pikemmin se pääsee vastustajainsa herraksi. Olisi sosialidemokratialta politisen itsemurhan vaatimista, jos sitä juuri nyt vaadittaisiin ottamaan osaa »kokoomus»politikkaan, jolloin lauseparsi »taantumuksellisesta massasta» toteutuisi. Olisi sosialidemokratialta siveellisen itsemurhan vaatimista, jos tahdotaan, että sen pitäisi »kokoomus»politikan kautta liittyä porvarillisiin puolueisiin, juuri nyt, kun ne kaikkensa kaupan asettaessaan ovat pahimmin itsensä ryvettäneet; sen pitäisi muka liittyä näihin juuri tuon prostitutionin, kaikkensa kauppaamisen edistämiseksi.

Huolissaan olevat ystävät pelkäävät sosialidemokratian ennen-aikojaan vallankumouksen kautta joutuvan valtiomahdin haltijaksi. Mutta jos me koskaan ennenaikaisesti saavutamme valtiomahdin, niin tapahtuu se, jos saamme sen näennäisesti ennen vallankumousta, se on ennenkuin työväenluokka on saavuttanut todellisen politisen mahdin. Ennenkuin tämä on onnistuttu saavuttamaan voi työväenluokka päästä osakkaaksi valtiovaltaan ainoastaan sen kautta, että se myö politisen voimansa jollekin porvarilliselle hallitukselle. Työväenluokka luokkana ei voi siitä koskaan mitään voittaa, paraimmassa tapauksessa ainoastaan ne parlamentarikot, jotka tuon myöntikaupan päättävät.

Sen, jolle sosialidemokratia on keino työväenluokan vapauttamiseksi, täytyy mitä jyrkimmin vastustaa puolueensa tuollaista osanottoa hallitsevaan mädännäisyyteen. Jos on keinoa, riistää pois meiltä kaikkien kunniallisten kansanainesten luottamus, saattaa meidät kaikkien taistelukykyisten ja taisteluhaluisten työläiskerrosten halveksimisen alaiseksi, estää meidän eteenpäinkulkumme, niin on se keino sosialidemokratian osanotto »kokoomus»politikkaan.

Siitä hyötyisivät ainoastaan ne ainekset, joille puolueemme on vain tikapuina personallisesti ylöspäästäkseen, nousukkaille ja virkain kärkkyjille. Mitä vähemmän me vedämme puoleemme sellaisia aineksia, mitä enemmän potkimme niitä pois, sitä parempi meidän taistelullemme.

Minkälaiseksi tämä yksityiskohdissaan muodostuu, siitä on tosin sen lisäksi, mihin tässä on viittailtu, tuskin mitään varmaa sanottavissa. Ei koskaan ole ollut vaikeampaa kuin nyt ennustaa, missä muodoissa ja kuinka nopeasti tuleva kehitys käy, kun kaikki tekijät, työväenluokkaa lukuun ottamatta, ovat niin epämääräisiäja laskemattomia.

Varmaa on ainoastaan yleinen epävarmuus. Varmaa on, että me olemme joutuneet yleisen levottomuuden, alituisten voimainsiirtymisten aikakauteen, jotka, oli niiden muodot minkälaisia tahansa, kestivät ne lyhyen tai pitkän ajan, eivät pääty jatkuvan, pitkäaikaisen levollisuuden tilaan ennen kuin työväenluokka on päässyt niin voimakkaaksi, että se kykenee kapitalistiluokalta vallottamaan sen valtiollisen ja taloudellisen vallan ja sen kautta alottamaan uuden aikakauden maailmanhistoriassa.

Kestääkö tämä vallankumouksen aikakausi yhtäkauvan kuin porvariston vallankumous, joka alkoi v. 1789 ja kesti aina vuoteen 1871, on luonnollisesti mahdotonta etukäteen nähdä. Tosin on nykyään kaikki kehitys nopeampaa kuin silloin, mutta toiselta puolen taistelukenttäkin suunnattomasti kasvanut. Kun Marx ja Engels kirjottivat »Kommunistisen manifestinsa», oli heistä ainoastaan Länsieuropa työväenluokan vallankumouksen taistelutanner. Mutta nyt on koko maailma siksi muuttunut. Nyt ei enään työtätekevän ja riistetyn ihmiskunnan vapaussodan taisteluita käydä vain Spreen ja Seinen varsilla (Berlinissä ja Parisissa),vaan myöskin Hudsonin ja Mississippin (Amerikan Yhdysvallat), Nevan ja Dardanellien (Pietari ja Konstantinopoli); Ganges'in ja Hoanghon (India ja Kiina) rannoilla.

Ja yhtä suuremmoinen kuin taistelukenttä on myöskin taistelun päämäärä: maailman talouden yhteiskunnallinen järjestäminen.

Mutta työväenluokka on alkavan, ehkä ihmisijän kestävän vallankumouksellisen aikakauden päätyttyä toisellainen kuin sen alkaessa.

Tänään jo on sen valiojoukkoina europalaisesti sivistyneiden kansojen vahvimmat, laajakatseisimmat, epäitsekkäimmät, rohkeimmat ja suurimpiin vapaisiin järjestöihin yhtyneet kerrokset. Sen taistelut tuovat sen riveihin kaikkien luokkien epäitsekkäät ja laajakatseiset ainekset, omassa keskuudessaan järjestää ja sivistyttää se takapajulle enin jääneet aineksensa, vuodattaa niihin iloista toivoa ja saa ne älyämään mistä on kysymys. Se kohottaa valiojoukkonsa sivistyksen huipuille, tekee sen kykeneväksi johtamaan niitä suunnattomia taloudellisia mullistuksia, jotka vihdoinkin maailmastamme lopettavat orjuudesta, riistämisestä, tietämättömyydestä johtuvan kurjuuden.

Onnellinen jokainen, joka on kutsuttu tähän ylevään taisteluun, näkemään sen ihanan voiton.

Viitteet:

^[6] Vuodesta 1900 alkaen on valtakunnan menoarvioon otettu myöskin postin, valtiorautateidenja valtionkirjapainon menot, jotka ennen olivat erikseen. Ne tekivät v. 1900 416 miljonaa Rmk.

^[7] Vuodesta 1900 alkaen on valtakunnan menoarvioon otettu myöskin postin, valtionrautateiden ja valtionkirjapainon menot, jotka ennen olivat erikseen. Ne tekivät v. 1900 416 miljonaa Rmk.

^[8] Saksan valtiopäivät hyväksyivät kesällä 1909 veronkorotuksia noin 500 miljonaa Rmk. Näistä veroista lankee n. ⁷/₁₀ omistamattomien luokkien kannettaviksi ja n. ³/₁₀ teollisuuden ja kaupan; maanomistus pääsi aivan vapaksi. — Suom.

Takaisin sisällysluetteloon
Suomenkielinen Karl Kautsky - arkisto
Marxists Internet Archive — suomenkielinen osasto