Karl Kautsky

Tie valtaan

1909


IV. Taloudellinen kehitys ja tahto

Edellä esitettyä vastaan sanovat revisionistit, että Marxilla itsellään on vielä suurempi ristiriita, Marxilla, joka ajattelijana ei tunnustanut vapaata tahtoa, vaan odotti kaikkea välttämättömästä taloudellisesta kehityksestä, joka tapahtuu automaattisesti, mutta vallankumoustaistelijana aina mitä voimakkaimmalla tavalla kehitti tahtoa ja vetosi työväenluokan tahtoon. Tässä on muka ylipääsemätön ristiriita Karl Marxin teorian ja käytännön välillä, julistavat meille revisionistit, anarkistit ja vapaamieliset aivan kuin yhdestä suusta.

Todellisuudessa Marxilla ei ole tuollaista ristiriitaa. Se on hänen arvostelijoittensa sekapäisyyden tulos — parantumattoman sekapäisyyden, koska se yhä uudistuu. Se perustuu siihen, että pidetään tahtoa ja vapaata tahtoa samana. Marx ei ole koskaan kieltänyt tahdon merkitystä ja »inhimillisen personallisuuden jättiläistehtävää» yhteiskunnassa, hän on kieltänyt vain tahdon vapauden, joka on jotain aivan toista. Tämä on jo kylliksi usein selvitetty, niin ettei sitä tässä tarvitse uudelleen ottaa käsiteltäväksi.

Mutta tämä sekapäisyys perustuu aivan merkilliseen käsitykseen siitä, mitä on talous ja taloudellinen kehitys. Kaikki nämä oppineet herrat arvelevat, koska se käy varmojen lakien mukaan, että se kulkisi automaattisesti, itsetoimivasti, ilman tahtovaa inhimillistä personallisuutta, niin että inhimillinen tahtominen esiintyisi talouden ohella ja talouden yläpuolella erityisenä tekijänä, joka niitä täydentää ja aikaansaa sen, että taloudellisten olojen ehtojen salaiset asiat muodostuvat siihen tai tähän suuntaan. Tämä katsantokanta on mahdollinen ainoastaan sellaisissa aivoissa, jotka käsittävät taloustieteen ainoastaan skolastisesti, koulupojan tavoin, ovat saaneet käsitteensä kirjoista ja käsittelevät niitä puhtaasti ajatuksellisesti ilman, että ovat saaneet vähintäkään elävää käsitystä todellisesta taloudellisesta kehityskulusta. Siinä suhteessa ovat työläiset heitä joka tapauksessa edellä ja sen vuoksi ovat he Maurenbrecherin ja Eisnerin uhallakin kykenevämpiä ymmärtämään tätä kehityskulkua ja sen tehtävää historiassa kuin porvarilliset teoretikot, joille taloudellinen käytäntö on vierasta, mutta myöskin kykenevämpiä kuin porvarilliset käytännönmiehet, joille on vierasta kaikki teoretinen harrastus, kaikki halu ymmärtää taloustiedettä enempää kuin mikä on tarpeellista tuottavalle voittojenhankinnalle.

Koko taloudellinen teoria on tyhjää käsiteleikittelyä jokaiselle, joka ei lähde siitä tiedosta, että jokaisen taloudellisen tapahtuman liikkeelle panevana voimana on ihmistahto. Ei kuitenkaan vapaa tahto, ei pelkkä tahtominen, vaan ehtojen määräämä tahtominen. Se on pohjiltaan elämistahto, joka on kaiken talouden perusta, ja joka syntyy jo liikkuvan ja tietokykyisen elimistön mukana. Jokainen tahtomisen muoto johtuu pohjiltaan elämistahdosta.

Minkälaisiin muotoihin tämä elimistön elämistahto jokaisessa yksityistapauksessa pukeutuu, se riippuu sen elämisen erikoisista ehdoista — tämä sana otettuna laajimmassa merkityksessään, jossa se käsittää myöskin kaikki elämisen välikappaleet. Elämisen ehdot määräävät sen tahtomisen laadun, sen toiminnan muodot ja tuloksen.

Tämä tieto on materialistisen historiankäsityksen lähtökohta. Mutta niin yksinkertaisia kuin yksinkertaisissa elimistöissä ovatkin suhteet, jotka ovat tällä tavalla selitettävissä, niin monia välijäseniä tunkeutuu puhtaan elämistahdon ja niiden moninaisten muotojen väliin, joihin elimistön tahtominen korkeammilla asteilla pukeutuu.

Ei ole tehtävänäni niitä tässä seikkaperäisemmin selitellä, mutta joitakuita viittauksia sallittanee tehdä.

Elimistön elämän ehdot ovat kahdenlaisia: sellaisia, jotka yhä uudistuvat, jotka eivät monien sukupolvien aikanakaan muutu. Näihin ehtoihin soveltunut tarkotuksenmukainen tahtominen tulee tottumukseksi, joka periytyy ja luonnollisen valinnan kautta vahvistuu; se muuttuu vaistoksi, vietiksi, jota yksilö lopulta kaikissa oloissa noudattaa, tavattomissa oloissakin, joissa vietin seuraaminen ei edistä ja ylläpidä elämää, vaan vahingoittaa sitä, vieläpä saattaa tuottaa kuolemankin. Huolimatta siitä on tämän tahtomisen alku aina elämistahto.

Yhä uudelleen palautuvien elämisen ehtojen ohella on myöskin sellaisia, jotka ainoastaan harvoin tai vaihtelevissa muodoissa esiytyvät. Tällöin vaisto pettää, tällöin riippuu elämän säilyttäminen oleellisesti elimistön tietämiskyvystä, elimistön, joka kykenee ottamaan selvää asemasta ja sovittamaan menettelynsä senmukaan. Mitä enemmän joku eläinlaji elää nopeasti vaihtelevissa elämänoloissa, sitä enemmän kehittyy sen äly, osaksi sen kautta, että älynelimet joutuvat voimakkaaseen toimintaan, osaksi sen kautta että heikkoälyisemmät sortuvat sukupuuttoon.

Ihmisellä lopuksi äly käy niin suureksi, että se kykenee luomaan keinotekoisia elimiä, aseita ja työkaluja voidakseen paremmin puolustaa itseään kunkin hetken elämänoloissa. Mutta se samalla luo itselleen sen kautta uusia elämänehtojakin, joihin sen taaskin on sopeuduttava. Niinpä tulee tekniikan kehityksestä, korkean älyn tuloksesta, omasta puolestaan älyn kehityksen eteenpäin viejä.

Tekniikan kehitys on myöskin elämistahdon tulos, mutta se pakottaa sen paljo merkitseviin mukautumisiin. Eläin tahtoo elää samalla tapaa kuin se on tähänkin asti elänyt. Enempää se ei vaadi. Uuden aseen tai uuden työkalun keksiminen tekee mahdolliseksi elää paremmin kuin tähän asti, tekee mahdolliseksi runsaamman ravinnon, pitemmän lepoajan, paremman turvallisuuden vaatimisen tai lopuksi uusien tarpeiden tyydyttämisen, tarpeiden, joita siihen asti ei tunnettu. Mitä enemmän tekniikka kehittyy, sitä enemmän muuttuu elämisen tahto tahdoksi elää entistä paremmin.

Tämä tahto on sivistysihmisen tuntomerkki.

Mutta tekniikka ei muuta ainoastaan ihmisen suhdetta luontoon, vaan se muuttaa myöskin ihmisten keskinäiset olot.

Ihminen kuuluu yhteiskunnallisiin eläimiin, joiden elämänehdot eivät salli heidän elää eristettyinä, vaan yhteiskuntiin yhtyneinä. Elämistahto käy muodoltaan tahdoksi elää yhdessä yhteiskunnan jäsenten kanssa. Tekniikan kehitys muuttaa myöskin yhteiskunnallisen elämän ja yhteiskunnan ehtoja, kuten se muuttaa muitakin elämänehtoja. Etupäässä sen kautta, että se antaa ihmisille elimiä, jotka ovat erillään ruumiista. Luonnolliset työkalut ja aseet, kynnet, hampaat, sarvet ja sen tapaiset ovat kaikilla saman lajin yksilöillä (näiden ollessa samaa sukupuolta ja samanikäisiä) jokaisella samalla tavalla itsellään. Keinotekoisia työkaluja ja aseita sitä vastoin voivat yksityiset ihmiset yksin omistaa, ilman että niitä toisilla on. Ne, joiden käytäntövallassa on tällaisia työkaluja ja aseita, elävät toisissa elämänehdoissa kuin ne, joilla niitä ei ole. Niin muodostuu eri luokkia, joiden keskuudessa sama elämistahto pukeutuu erilaisiin muotoihin.

Kapitalisti esim. ei voi elää niillä ehdoilla, joissa hän elää, jollei hän saa liikevoittoa. Hänen elämistahtonsa ajaa hänet hankkimaan liikevoittoa ja hänen tahtonsa elää entistä paremmin koettamaan lisätä tätä liikevoittoa. Jo tämä pakottaa häntä lisäämään pääomiaan, mutta samaan suuntaan ja vielä voimakkaammin vaikuttaa kilpataistelu, joka uhkaa häntä perikadolla, jollei hän kykene pääomaansa alituisesti suurentamaan. Pääomien keskittyminen ei ole automaattinen ilmiösarja, joka tapahtuisi ilman osallisten tahtoa ja tietoisuutta. Se ei olisi mahdollistakaan ilman kapitalistien tarmokasta tahtoa päästä rikkaiksi ja karkottaa kilpatantereelta heikommat kilpailijat. Heidän tahtonsa ja tietoisuutensa ulkopuolella on vain se tosiasia että heidän tahtomisensa ja pyrkimisensä tulokset luovat sosialistisen tuotannon ehtoja. Tätä kapitalistit varmaankaan eivät tahdo. Mutta tällä ei ole sanottu, että olisi taloudellisesta kehityskulusta ihmisten tahto ja »luovan persoonallisuuden jättiläistehtävä» erotettavissa.

Sama elämistahto, joka kapitalisteja innostaa, vaikuttaa myöskin työläisissä. Mutta heidän erilaisten elämänehtojensa mukaan ilmenee se toisissa muodoissa. Eivät he pyri saamaan liikevoittoja, vaan myömään työvoimaansa, saamaan korkean hinnan työvoimasta, maksamaan alhaisen hinnan elintarpeista. Siitä johtuu osuuskuntien ja ammattiyhdistysten perustaminen, työväensuojeluslakien vaatiminen, siitä lopuksi toinen pyrkimys, jota pääoman keskittymisen ohella voi sanoa sosialismin kehittymiseksi. Tässäkään ei se merkitse tahdotonta, tiedotonta tapahtumaa, jota tavallisesti ymmärretään tällä »kehittymis»-sanalla.

Lopuksi tulee yhteiskunnallisessa kehityskulussa vielä yksi elämistahdon puoli tarkastuksen alaiseksi. Määrätyillä ehdoilla voi jonkun, yksilön tai jonkun yhteiskunnan elämistahto toteutua ainoastaan sillä tavalla, että se voittaa toisten yksilöiden elämistahdon. Petoeläin voi elää ainoastaan toisia eläimiä hävittämällä. Mutta usein vaatii sen elämistahto myöskin lajitoverien karkottamista, lajitoverien, jotka riitelevät sen kanssa saaliista ja niukentavat ravintoa. Tämä ei vaadi toisten hävittämistä, mutta kyllä heidän tahtonsa taivuttamista lihas- ja hermovoiman etevämmyyden alle.

Ihmisten keskuudessakin joudutaan tällaisiin riitoihin vähemmässä määrässä tosin yksilöiden kuin yhteiskuntien kesken elämän ylläpitämisen välineistä, alkaen metsästys- ja kalastuspaikoista markkinapaikkoihin ja siirtomaihin saakka. Sellaiset riidat päättyvät aina joko toisen puolen hävittämiseen tai useammin hänen tahtonsa murtamiseen tai taivuttamiseen. Tämä on joka kerta ainoastaan ohimenevä tapahtuma. Mutta ihminen, kehittää sen ohella pysyvää toisten tahdon taivuttamista kehittäessään pysyviä riistämissuhteita.

Luokkavastakohdat ovat tahtomisen vastakohtia. Kapitalistien elämistahto on ehtojen alainen, jotka ajavat hänet taivuttamaan työläisten tahtoa ja tekemään se palvelijakseen. Ilman tätä tahdon taivuttamista ei olisi kapitalistista liikevoittoa, ilman sitä kapitalistit eivät voisi elää. Työläisten elämistahto ajaa heidät puolestaan kapinoimaan kapitalistien tahtoa vastaan. Tästä luokkataistelu.

Näemme siis tahdon olevan koko taloudellisen kehityskulun liikkeelle panevana voimana. Se on sen lähtökohta. Se on ytimenä jokaisessa sen ilmiössä. Ei ole mitään järjettömämpää kuin luulo, että tahto ja talous ovat kaksi toisistaan riippumatonta tekijää. Sen takana on taikauskoinen katsantokanta, joka sekottaa talouden, se on ihmisten yhteiskunnallisen yhteistyön ja keskinäisen kamppailun muodot tämän työn aineellisiin esineisiin, raaka-aineisiin, työkaluihin, ja kuvittelee, että »luova personallisuus» vapaalla tahdollaan käyttää hyödykseen tarpeittensa mukaan taloutta niin tai toisin päin muodostelemaan määrättyjä yhteiskunnallisia oloja, niinkuin ihminen käyttelee raaka-aineita ja työkaluja muovaillakseen niillä mielensä mukaan määrättyjä esineitä. Koska työmies on raaka-aineen ja työkalun ulkopuolella niiden herrana ja valtiaana, uskoo taloudellinen fetishisti, että ihminen on taloudellisen elämän ulkopuolella, hallitsee ja vallitsee sitä vapaan tahtonsa mukaan. Ja koska raaka-aineella ja työkalulla ei ole tahtoa eikä tietoisuutta, uskoo hän, että taloudellisessa elämässä kaikki käy automaattisesti ilman tahtoa ja tietoisuutta.

Tämä on naurettavinta olojen väärin ymmärtämistä.

Taloudellinen välttämättömyys ei merkitse tahdottomuutta. Se syntyy elollisten olentojen välttämättömästä elämistahtomisesta, ja siitä, että on mahdotonta kiertää, ettei siihen käytettäisi olevia elämänehtoja. Se on määrätyn tahtomisen välttämättömyyttä.

Ei ole mitään nurinkurisempaa kuin katsantokanta, että taloudellisen välttämättömyyden tunnustaminen merkitsisi tahtomisen heikontamista; tätä muka täytyy työläisissä kenraalien ja muiden voimakastahtoisten miesten elämäkerroilla ja esitelmillä tahdon vapaudesta ensin herättää. Jos ihmisille puhuu, että on jotain olemassa, silloin pitää se jo heissä itsessään olla. Joka uskoo vapaaseen tahtoon, se muka sen kautta hankkii itselleen tahdon, vieläpä vapaan tahdon. Katsokaammepa vain saksalaisia professoreja ja muita porvarillisia oppineita, jotka ovat yhdeltä puolen käyneet Kantin koulua ja toiselta puolen kaiken ikänsä kunnioittaneet lujatahtoisia Hohenzollereita, kuinkahan suunnattomasti he ovatkaan sen kautta hankkineet mitä taipumattominta tahtoa!

Jollei kaiken taloudellisen välttämättömyyden perusta, elämistahto, työläisissä mitä voimakkaimmin vaikuttaisi, jos pitäisi tämä tahto heissä ensin keinotekoisesti herättää, silloin olisivat meidän pyrkimyksemme turhia.

Tällä ei kuitenkaan ole sanottu että ihmisten tahtominen ei olisi yhteydessä heidän tietoisuutensa kanssa ja tämän määrättävissä. Elämistahdon tarmo ei tosin riipu heidän tietoisuudestansa, mutta tämä määrää muodot, joihin tuo tahto määrätyissä tapauksissa pukeutuu, ja tarmon, mitä se yksityisessä tuollaisessa muodossa käyttää. Olemmehan nähneet, että vaiston ohella tietoisuus ohjaa tahtoa, ja että sen muodot riippuvat siitä, millä tavalla ja missä määrässä tietoisuus tuntee elämänehdot. Kun eri yksilöiden tietokyky on erilainen, voi myöskin samanlainen elämistahtominen samoissa elämänoloissa eri lailla vaikuttaa ja tämä erilaisuus se on se, joka synnyttää tahdonvapauden harhanäyn, että muka yksilön tahtomisen laatu ei riipu hänen elämän ehdoistaan vaan hänen tahdostaan.

Ainoastaan laajentamalla työväenluokan älyä ymmärtää yhteiskunnallisia oloja, eikä suinkaan opettavien tarinoiden eikä tahdonvapausmietiskelyjen kautta, voidaan sen tahtomisen muotoihin ja sen yksityisiä jäseniään kohtaan käyttämään tarmoon vaikuttaa sen itsensä etujen kannalta.

Elämistahto on tosiasia, josta meidän täytyy lähteä, jonka meidän täytyy edellyttää olevan. Muodot, joissa se esiintyy, ja tarmokkuus, millä se ilmenee, riippuvat eri yksilöillä, luokilla, kansoilla j. n. e. heidän elämänehtojen tuntemisestaan, elämänehtojen, jotka siellä, missä ne kahdessa luokassa synnyttävät vastakkaisen tahdon, myöskin ovat taisteluehtoja.

Ainoastaan näitä jälkimäisiä on meidän tässä käsiteltävä.

Taisteluhaluna ilmenevän tahdon määrääjinä ovat 1) taistelusaalis, joka taistelevia houkuttelee, 2) oman voiman tunto ja 3) todellinen voima.

Mitä suurempi taistelusaalis sitä voimakkaampi tahto, sitä enemmän uskalletaan, sitä tarmokkaammin pannaan kaikki voimat liikkeelle sen saavuttamiseksi. Mutta tämä pitää paikkansa ainoastaan silloin, kun ollaan vakuutettuja siitä, että käytettävissä olevat voimat ja kyvyt riittävät tuloksen saavuttamiseen. Jollei ole tarpeellista itseluottamusta, silloin, olkoon taistelun päämäärä kuinka houkutteleva tahansa, ei tahtominen pääse valloilleen, ilmenee vain toiveita ja kaipuuta, jotka voivat olla hyvinkin polttavia, mutta eivät synnytä mitään tekoa ja ovat käytännössä täydelleen tarkotuksettomia.

Oman voiman tunnosta taas on enemmän vahinkoa kuin hyötyä, jollei se perustu todelliseen omien ja vastustajan voimien tuntemiseen, vaan pelkkiin luulotteluihin. Voima ilman voimantuntoa on kuollut eikä synnytä mitään tahtomista. Voimantunto ilman voimaa voi sopivissa oloissa johtaa tekoihin, jotka yllättävät ja pelottavat vastustajan, taivuttavat tai lamauttavat hänen tahtonsa. Mutta pysyvää menestystä ei voida ilman todellista voimaa saavuttaa. Yritykset, joita ei ole saatu todellisella voimalla, vaan sillä tavalla, että vastustaja on pettynyt omista voimistaan, menevät pakostakin ennemmin tai myöhemmin aina karille ja sitä suurempi on niiden aikaan saama mielten masennus, mitä loistavampia ensimäiset menestykset olivat.

Sovelluttakaamme tätä, mitä olemme lausuneet, työväenluokan luokkataisteluun, niin on selvää, mitä tehtäviä on niillä, jotka tahtovat taistella sen mukana ja edistää sitä ja millä tavalla sosialidemokratia heihin vaikuttaa. Meidän ensimäinen ja tärkein tehtävämme on työväenluokan voiman lisääminen. Tätä me emme luonnollisestikaan voi mielin määrin suurentaa. Työväenluokan voiman määräävät kapitalistisessa yhteiskunnassa jollakin hetkellä sen taloudelliset olot, eikä sitä voida mielivaltaisesti lisätä. Mutta nykyisten voimien vaikutusta voidaan kohottaa sillä, että estetään niiden tuhlausta. Tiedottomat ilmiösarjat luonnossa merkitsevät loppumatonta voimien tuhlausta, jos me katselemme niitä meidän tarkotuksiemme katsantokannalta. Luonnolla ei olekaan mitään tarkotusta, mitä se palvelee. Ihmisen itsetietoinen tahtominen asettaa hänelle tarkotuksen, mutta osottaa myöskin hänelle tien, mitä myöten tämän tarkotusperän paraiten saavuttaa voimia tuhlaamatta, vähimmillä voimien käyttämisellä.

Tämä pitää myöskin paikkansa työväenluokan luokkataistelussa. Tosin ei se alussakaan käy päinsä ilman osallisten tietoisuutta, mutta tietoinen tahtominen käsittää silloin ainoastaan heidän lähimmät persoonalliset tarpeensa. Siitä syntyvät yhteiskunnalliset mullistukset jäävät taistelijoilta huomaamatta. Yhteiskunnallisena tapahtumana on luokkataistelu sen vuoksi kauvan itsetiedoton tapahtuma ja sellaisena vaivaa sitä kaikki se voimain tuhlaus, mikä tapahtuu tiedottomissa ilmiöissä. Ainoastaan yhteiskunnallisen kehityskulun, sen pyrkimysten ja päämäärien tunteminen voi tehdä lopun tästä tuhlauksesta, keskittää työväenluokan voimat, liittää ne suuriksi järjestöiksi, joita yhdistää suuret päämäärät, ja järjestelmällinen personallinen ja hetken-toiminta alistetaan pysyvien luokkaetujen alle, jotka vuorostaan palvelevat koko yhteiskunnallista kehitystä.

Toisin sanoen teoria on tekijä, joka kohottaa korkeimmilleen työväenluokan voimain vaikutuksen opettamalla käyttämään näitä taloudellisen kehityksen antamia voimia tarkotuksenmukaisimmasti ja välttämään niiden tuhlausta.

Mutta teoria ei kohota ainoastaan työväenluokan vaikuttavia voimia, vaan se kohottaa myöskin sen voimatietoisuutta. Ja tämä on yhtä välttämätöntä.

Olemme nähneet, ettei tahtoa määrää ainoastaan tietoisuus, vaan siihen vaikuttavat myöskin tottumukset ja vaistot. Vuosikymmeniä ja vuosisatoja yhä uudistuvat olot synnyttävät tottumuksia ja vaistoja, jotka vaikuttavat vielä sittekin, kun niiden aineellinen perusta jo onkin hävinnyt. Luokka, joka ennen hallitsi valtavin voimin, oli jo aikoja sitten voinut käydä heikoksi ja sen riistämä luokka vahvaksi, joka ennen oli heikko ja sen takia riistävän luokan vallan alla. Mutta totunnainen voimatietoisuus molemmilla puolilla vaikuttaa vielä kauvan, kunnes joskus voimat joutuvat koetukselle, esim. sodassa, joka paljastaa hallitsevan luokan koko heikkouden. Nyt tulee sorrettu luokka äkkiä voimistaan tietoiseksi, puhkeaa vallankumous, tulee äkkinäinen mullistus.

Niinpä vaikuttaa työväenluokan keskuudessa vielä pitkät ajat tunne alkuperäisestä heikkoudesta ja usko pääoman voittamattomaan voimaan.

Kapitalistinen tuotantotapa syntyi aikana, jolloin proletareja lojui joukottain avuttomina kaduilla yhteiskunnalle tarpeettomina loisina. Kapitalisti, joka otti heidät palvelukseensa, tuli heidän pelastajakseen, »leivänantajaksi» tai »työnantajaksi», kuten nykyään sanotaan, mikä ei yhtään sen kauniimmalta kaiu. Heidän elämistahtonsa ajoi heidät myömään itsensä. Muuta elämisen mahdollisuutta eivät he nähneet, yhtä vähän kuin mahdollisuutta ruveta tekemään kapitalistille vastarintaa. Mutta vähitellen suhde muuttui. Proletari muuttui kiusallisesta kerjäläisestä, joka säälistä otettiin työhön, työväenluokaksi, jonka työstä yhteiskunta elää, kapitalistin persona sitävastoin tulee yhä tarpeettomammaksi tuotannon edistymiselle, kuten osakeyhtiöt ja trustit selvän selvästi osottavat. Taloudellisesta välttämättömyydestä puuttuu palkkasuhde yhä enemmän pelkäksi valtasuhteeksi, joka pysyy pystyssä valtiomahdin avulla. Mutta työväestö tulee suurimmaksi luokaksi valtiossa ja sotaväessä, johon valtiovalta nojautuu. Teollisesti korkealle kehittyneissä valtioissa kuten Saksassa tai Englannissa olisi sillä kyllä jo voimaa vallottaa valtiovalta ja olisivat taloudelliset ehdot jo olemassa valtiovallan käyttämiseksi kapitalististen liikkeiden poistamiseen yhteiskunnallisten liikeyritysten avulla.

Mutta työväenluokalta puuttuu omien voimiensa tuntemista. Sitä tapaa ainoastaan joissakuissa työväenluokan kerroksissa, mutta luokalla kokonaisuudessaan sitä ei ole. Sosialidemokratia tekee kaiken voitavansa sen kehittämiseksi. Tälläkin alalla teoretisen valistamisen kautta, muttei suinkaan yksin sen kautta. Tehokkaampi voimistaan tietoisuuteen heräämiselle, kuin teoria, on aina itse teko. Menestykset taistelussa vastustajien kanssa ovat ne, joilla sosialidemokratia selvimmin näyttää työväenluokalle, mitä se voi ja tehokkaimmin kohottaa sen voimain tuntoa. Menestykset, joista se taaskin saa kiittää sitä, että johtajana on teoria, joka tekee itsetietoiselle järjestyneelle työväenluokan osalle mahdolliseksi käyttää joka hetkellä voimiensa korkeinta määrää.

Sosialidemokratinen katsantokanta aiheutti ammatillisen toiminnan ulkopuolella anglosaksilaista maailmaa ja jo alun pitäen hedelmöitti sitä.

Näiden menestysten ohella ovat valtavasti kohottaneet työväenluokan voimantuntoa ja voimaa taistelut eduskunnista ja itse eduskunnissa. Ei niiden yksityisille työväestön kerroksille tuottamien aineellisten etujen vuoksi, vaan ennenkaikkea sen kautta, että omistamattomat, tähän saakka pelokkaat ja toivottomat kansanluokat näkivät tässä astuvan esille voiman, joka ryhtyi rohkeasti taisteluun kaikkien vallitsevien voimien kanssa, saavutti voiton voiton jälkeen, eikä kuitenkaan ollut mitään muuta kuin näiden omistamattomien oma järjestö.

Tähän perustuu vapunvieton, vaalitaistelujen sekä äänioikeustaistelujen suuri merkitys. Eivät ne aina tuota huomattavia aineellisia etuja työväenluokalle, eivät useinkaan tulokset ole oikeassa suhteessa taistelun uhreihin ja kuitenkin merkitsevät ne voitolla päättyessään aina työväenluokan toimivien voimien valtavaa kasvamista, koska ne mahtavasti kiihottavat sen voiman tunnetta ja sen tahtomisen tarmoa luokkataistelussa.

Eivät pelkää meidän vastustajamme mitään enemmän kun tämän voimantunnon kasvamista. He tietävät, että jättiläinen on heille vaaraton niin kauvan, kuin se on tiedoton voimistaan. Sen voimantunteen tukahuttaminen, se on heidän suurin huolensa. Aineelliset myönnytyksetkin ovat heistä siedettävimpiä kuin työväen siveellinen voitto, joka kohottaa sen itsetuntoa. Sen vuoksi taistelevat he usein paljon tarmokkaammin itsevaltiutensa puolesta tehtaassa, »herravallasta omassa talossaan» kuin palkankorotuksia vastaan. Siitä heidän itsepintainen vihamielisyytensä työstä vapaata vapunpäivän-viettoa vastaan, siitä heidän pyrkimyksensä kaikkialla siellä kuristaa kuoliaaksi yleinen ja yhtäläinen äänioikeus, missä se on tullut välikappaleeksi, jolla osotetaan väestölle silminnähtävästi sosialidemokratian voitokas, vastustamaton eteenpäin tunkeutuminen. Ei pelko siitä, että sosialidemokratia saisi enemmistön, aja heitä tuollaisia yrittämään — silloin voitaisiin vielä monia vaaleja rauhallisesti odottaa. Ei, vaan pelko siitä, että sosialidemokratian alituiset vaalivoitot antaisivat työväenluokalle sellaisen voiman tunnon ja niin pelottaisivat sen vastustajat, että se muuttuisi vastustamattomaksi, että valtion mahtikeinot eivät enää tehoisi, ja että voimasuhteet valtiossa täydellisesti muuttuisivat toisiksi.

Sen takia täytyy meidän varoa, että lähin suuri vaalivoittomme saa aikaan hyökkäyksen voimassaolevaa valtiopäivä-äänioikeutta vastaan — tällä minä en mitenkään sano, että se hyökkäys onnistuisi. Se voi pikemmin johtaa taisteluihin, jotka lopulta tuottavat nykyisille valloille vielä vaikeampia ja vaarallisempia tappioita kuin meidän vaalivoittomme.

Tosin kyllä puolueemme ei ole yhtä mittaa kulkenut voitosta voittoon, se on tappioitakin kärsinyt. Mutta nämä vaikuttavat sitä vähemmän lamauttavasti, mitä enemmän me totumme kohottamaan näköpiirimme yli ahtaiden paikallisten ja hetkellisten olojen seuraamaan liikettämme sen kokonaisuudessa kahden miespolven ajan kaikkien kansojen keskuudessa. Keskeytymätön ja nopea koko työväenluokan eteenpäin kulkeminen huolimatta yksityisistä hyvinkin raskaita tappioista, käy silloin niin ilmeiseksi, ettei mikään voi lamauttaa meidän voitonvarmuuttamme.

Mutta mitä enemmän me koetamme katsella yksityistaistelujamme yhteydessä koko yhteiskuntakehityksen kanssa, sitä selvempänä ja valtavampana on edessämme kaikkien meidän pyrintöjemme päämäärä, työväenluokan ja sen kautta koko ihmiskunnan vapauttaminen kaikesta luokkaherruudesta, sitä jalommaksi käy meidän pikkutyömme, joka keskeymättä ja kiertelemättä kiihottaa työväenluokan elämistahtoa, sitä enemmän taistelunpäämäärän suuruus jännitää sen tahtoa vallankumoukselliseksi intohimoksi, joka ei ole yllätyksen mieletöntä kiihtymystä, vaan selvän tiedon tuote.

Tällä tavalla sosialidemokratia on tähän asti kehittänyt työväenluokan tahtomista ja se on tätä tietä saavuttanut loistavia tuloksia, niin ettei sillä ole pienintäkään syytä muuttaa menettelytapaansa toiseksi.